Ulla Fersen: Historiallinen novelli - 2

kapteeni vieraat kaikella kohtelijaisuudella ja hyväntahtoisuudella
vastaan. Hän kutsui heidät kajuttaansa ja sanoi kuultuansa raportin,
että parooni Reinhold taas tässäkin tilaisuudessa kunnostaisi itsensä.
"Tehkäämme polvi pohjoiseen päin, parooni Reinhold kyllä
hyväkulkuisella laivallansa meidät pian saavuttaa," liitti hän.
Jarislavits oli noin peninkulman päässä paroonin huvilaivasta, kun
kapteeni Spiridoff'ille ilmoitettiin, että suuri laivasto näkyi
lännessä.
"Jos se ei ole amiraali von Dessen'in laivasto," sanoi hän
vieraillensa, "niin se on ruotsalainen, joka on harjoittelemassa.
Menkäämme sitä vastaan ja ampukaamme sille tervehdykseksi. Luutnantti
Gyldenstubbe ei kadota meitä näkyvistään."
Juuri Suomenlahden suussa levisi vähitellen sotalaivaston
majesteetillinen rivi. Määrätyillä välillä toisistansa liikkuivat
viisitoista linjalaivaa ja viisi suurta rekattia. Mahtavien
merenvartijoiden edellä ja perässä risteili keveitä rekattia, kutteria
ja jahtia. Koko laivasto kulki meren lahteen päin. Kaikkien edellä
keijuili pieni rekatti, mitä sievintä muotoa. Sepä olikin sama, joka
edellisenä päivänä näkyi Dagerort'in edustalla. Parooni tunsi sen ja
huomautti siitä Spiridoff'ia.
Niin pian kuin Jarislavits joutui kanuunan kannon matkalle, nostatti
Spiridoff venäjän lipun. Uhkea linjalaivasto näytti ruotsin lipun.
Samalla hetkellä kuin sinikeltainen liina, amiraalilippu, tuulen
lennättämänä liehui viirin alta ruotsalaisessa päällikkölaivassa, alkoi
venäläinen rekatti kunnia-ampumistansa. Siihen vastattiin kahdella
laukauksella päällikkölaivasta, mutta nepä olivatkin täydet ja
suhisevat luodit pirskoittivat veden korkealle, kun sattuivat laineiden
harjoille rekatin keulalaidan edessä. Hämmästynyt rekatin päällikkö
näki heti senjälkeen veneen, jossa upseerikin oli, lähtevän
ruotsalaisesta päällikkölaivasta.
Vähäinen rekatti, joka leikiten oli häilynyt edestakaisin laivaston
edellä, läheni nyt Jarislavits'ia ja oli ainoasti muutaman sylen päässä
siitä, kun päällikkölaivasta lähetetty vene saapui perille.
Upseeri, joka nousi rekatille, oli ruotsalainen luutnantti. Hän astui
päällikön eteen. "Kapteeni!" puhui hän; "ruotsin suuramiraali,
kuninkaan veli, on tuon laivaston päällikkö. Ettekö tiedä että Venäjän
ja Ruotsin välillä on sota julistettu? Hän jättää teidän päättääksenne,
tahdotteko laskea lipun ja antautua taikka puolustaa itseänne."
Päällikön ympärillä seisoi piirissä joukko yhtä hämmästyneitä
henkilöitä, kuin hän itsekin. Parooni naisinensa vaaleni pelästyksestä.
Vapisevalla äänellä käski kapteeni Spiridoff, lähetettyänsä tuskallisen
katseen ympärillensä, laskemaan lipun.
Päällikkölaivasta annettiin nyt merkki lipulla, ja heti lähti
upseereilla ja merisotamiehillä miehitetty vene pienestä rekatista ja
laski venäläisen sivulle. Laskuportaita myöden nousi nuori Ruotsin
upseeri paljastettu miekka kädessä. Hän tervehti ruotsalaista
toveriansa ja kääntyi sitten kapteeni Spiridoff'in puoleen, joka
paljain päin otti vastaan käskyjä samalla kannella, jossa hän joku
hetki sitten oli ollut yksinomaisena käskijänä.
"Te olette antaunut, herra kapteeni," sanoi ensimmäiseksi tullut
upseeri, "ja minulla on H.K.K:tensa käsky saattaa teidät hänen
luoksensa. Oletteko hyvä ja astutte minun veneeseni? Luutnantti
Sjöstjernalla on käsky ottaa vastaan teidän rekattinne, jos sen hyvällä
annatte."
"Sehän on luonnollista," vastasi kapteeni Spiridoff; "enhän niin
mieletön voi olla, että rupeisin taistelemaan koko laivastoa vastaan.
Täytyneepä minun tyytyä kohtalooni. Toivon toki, ettei Ruotsin
kuninkaan poika kohtele vankiansa muulla, kuin hänelle itselle
arvoisalla tavalla. Etenkin pidän velvollisuutenani panna vastaan
yksityisen perheen vangitsemista, joka ainoasti käymältä on laivalla,
ja H.K.K:ltansa pyytää että hän näkisi hyväksi vapauttaa ainakin
naiset."
"Olempa vakuutettu," vastasi upseeri kohtelijaasti, "että herttua
kaikin puolin seuraa kohtelijaisuuden ja kohtuuden vaatimuksia. Mutta
kun te itse, herra kapteeni, piankin hänen tapaatte, niin hän myös
luultavasti teille ilmoittaa päätöksensä. Sallikaa kysyäni, keitä
naiset ovat?"
Kapteeni Spiridoff esitteli parooni von Gyldenstubb'en
paroonittarinensa ja tyttärinensä. Koko perheessä valtasi mitä suurin
hämmästys. Mutta molemmat ruotsalaiset upseerit vakuuttivat,
hyväntahtoisesti lohduttaen, ettei naisilla ollut mitään peljättävää,
sillä sota ei voinut kestää kauvan.
"Minä pyydän teidän suosiollanne," liitti viimein luutnantti
Sjöstjerna, "saada veneessäni saattaa arvoisat naiset meidän
rekatillemme. Ulla Fersen epäilemättä mielistyy, kun saa kunnian
tervehtiä viehättäviä vieraita, omaa sukupuoltansa."
"Ulla Fersen?" sanoi parooni vaaleten. "Onko sen niminen nainen teidän
laivallanne, herrani! Sepä todellakin oli odottamatonta. Meidän ja
hänen perheensä ovat sukua keskenänsä, ja hän varmaankin meitä kohtelee
hyvänsuopuisesti."
"Ulla Fersen ei voi muuta, kuin osoittaa kohtelijaisuuttansa arvoisille
vieraillensa, herra parooni!" virkkoi upseeri hymyillen. "Meidän
rekattimme nimi on, näette, Ulla Fersen. Sitä pidetään kauniimpana
haaksena, joka milloinkaan on Ruotsin lippua vesiä pitkin vienyt, ja
kuningas on sentähden antanut sille hovin viehättävimmän ja jaloimman
naisen nimen."
"Minä olen siis vangittu," huokasi parooni, "vangittu vaimoneni,
lapsineni! Toivon kuitenkin että herttualle pian ilmoitetaan minun
kohtaloni. Minä en ole sotilas ja luulen sentähden voivani taasen saada
vapauteni. Minä tulin Jarislavits'ille ainoasti tervehtimään poikaani,
joka nyt kuitenkaan ei olekaan täällä. Tämä sattumus, ehkä se pelasti
hänen vankeudesta, huolettaa häntä kuitenkin, kun ei hän tunne meidän
kohtaloamme."
Upseeri mietti hetkisen. "Ehkä herra paroonia miellyttää seurata
kapteeni Spiridoff'ia," sanoi hän, "niin saatte itse puhutella
herttuata? Minä en saata naisia täältä pois, ennenkuin herra parooni on
palannut takaisin, tahi minä olen saanut toisen käskyn herttualta."
"Kiitän teitä, herraseni," sanoi parooni. "Te osoitatte minulle
hyvyyttä ja kohteliaisuutta, josta joudun teille suureen kiitollisuuden
velkaan. Sallitteko kysyäni sen miehen nimeä, joka vieraan onnetonta
kohtaloa auttaa ja lohduttaa?"
"Nimeni on Otto Sjöstjerna," vastasi upseeri. "Nyt saan sanoa itseäni
kapteeniksi ja Ulla Fersenin päälliköksi; siliä herttua on käskenyt
että äsken valloitettu rekatti miehitetään meidän väellämme ja on
määrännyt minun entisen kapteenini sen päälliköksi."
Parooni näytti olevan ihmeissään, mutta tervehti häntä kunnioituksella,
syleili itkevää vaimoansa ja tytärtänsä, käski heidän rauhoittumaan, ja
jätti heidät kapteeni Sjöstjernan huostaan. Sitten hän otti jäähyväiset
ja lähti veneesen, jossa venäläinen kapteeni häntä jo odotti. Kreivi
Telepnoff piti paraana jäädä naisien luo.
Pian ehti vene "Kustavi kolmannen," se oli Ruotsin amiraalilaivan nimi.
Sen avaralla kannella käveli edestakaisin pari upseeria, ylhäisiä
herroja, joka nähtiin siitä kunnioituksesta, jolla kaikki kumartaen
vetäyivät takaisin, heidän ohi mennessänsä. Helposti voitiin
keski-ikäinen tuntea Kaarloksi, Södermanlannin herttuaksi, syystä että
vieressänsä asteleva vanha ukko käveli hänen vasemmalla puolellansa.
Herttualla oli kädessänsä piippu, jota hän yleensä ei mielellänsä
jättänyt, ja näytti virkeältä ja iloiselta. Vanhus, joka häntä seurasi,
oli hänen ylhäisyytensä, amiraali Wrangel, joka oli laivaston
varapäällikkö.
Kun kapteeni Spiridoff ja parooni astuivat laivan partaan ylitse,
pysähtyivät molemmat herrat heitä katsomaan. Kapteeni Spiridoff astui
heti herttuaan päin laskemaan miekkansa hänen jalkainsa juureen, mutta
herttua käski hänen pitämään sen ja jäämään laivalle.
Parooni, joka kovin tarkkaan katseli herttuata, läheni nyt. Liike,
jonka parooni teki oikealla kädellänsä, veti herttuan huomion
puoleensa, ja hän vastasi paroonin tervehdykseen salaisella merkillä.
Herttua viittasi hänen ylhäisyyttänsä Wrangelia ja kapteeni
Spiridoff'ia vetäymään takaisin.
Nyt alkoi parooni hiljaisella äänellä puhua herttualle. Hän vastasi
yhtä hiljaa. Puhetta kesti usean minuutin, ja etäämmälläkin seisovat
läsnäolijat voivat selvästi huomata, että puhe miellytti herttuata.
Pian kääntyi herttua laivan perälle päin ja käski lippukapteenin,
evesti Nordenskjöldin luoksensa. Tämä tuli todellisen merimiehen
reippaalla ja huolettomalla käytöksellä. "Mitä käskette, teidän
kuninkaallinen korkeutenne?" kysäsi hän silmään pistävällä
suomalaiselle murteella.
"Emme ole lähteneet sotaan," sanoi herttua, "aseettomia ja naisia
vastaan. Parooni Gyldenstubbe perheineen olkoon Ulla Fersenillä, kunnes
saamme tilaisuuden, jonkun lähettilään kanssa saattaa heidät
esimerkiksi Rääveliin."
Herttua kääntyi taas paroonin puoleen, ja heidän vaihdettuansa
keskenänsä muutamia salaisia merkkiä, joita useimmat eivät huomanneet,
palasi parooni veneesen.
Puolen tunnin kuluessa oli kapteeni Hökenflykt ruotsalaisella väestöllä
miehittänyt Jarislavits'in ja sen suurmaston huippuun nostanut Ruotsin
lipun, luutnantti Sjöstjernan viedessä vangitun perheen Ulla
Fersenille, jossa hän nyt otti päällikkyyden vastaan. Toiset venäläiset
vangit jaettiin laivastoon.
Vähän matkan päässä niistä laivoista, jossa viimmeksi kerrotut
kohtaukset tapahtuivat, oli yhtäläinen toimi käsillä. Venäläinen
rekatti Hektor joutui samalla tavalla ruotsalaisten käsiin, lähetessään
suuren laivaston toista siipeä.
Vireällä ilon tunteella, astui nuori luutnantti Sjöstjerna sen laivan
kannelle, jonka päälliköksi hän oli päässyt. Sisällisen tyytyväisyyden
hymyllä vastasi hän upseerien ja miehistön tervehdystä, ja meni heti
perälle heittämään katsetta mastoihin ja purjeisin. Sitten hän ilmoitti
mitä suuntaa laivaa piti ohjattaman, ja käski pari upseerin kokelasta
tarkasti pitämään silmällä amiraalilaivan liputusmerkkiä.
Nyt oli hänellä tilaisuus hankkia itsellensä tarkempia tietoja siitä
perheestä, joka oli hänen luonansa. Hän antoi naisien varaksi toisen
hytin kajutassa. Parooni sai toisen, mutta kreivi sai tyytyä
riippumattoon laivan patterissa. Muuten osoitti Sjöstjerna niin
yksinkertaista mutta todenperäistä hyväntahtoisuutta koko
käytöksessänsä, että parooni hänelle siitä vakuutti hartaimman
kiitollisuutensa.
"Tunnin perästä," virkkoi kapteeni Sjöstjerna, "pyydän saada nauttia
naisienkin seuraa päivällisellä. Pöytä on katettu isoon kajuttaan."
Niin pian kuin naiset olivat menneet, hyttiinsä, jossa vihdoin
kyyneleet tulivat heidän tuskansa tunteiden takkaa helpoittamaan,
riensi Sjöstjerna taas laivan kannelle. Siellä hänelle ilmoitettiin
että yks'mastoinen pursi, jossa tähystimellä huomattiin useita upseeria
ja isolukuinen miehistö, risteili Hiidenmaan ja Worms-saaren välillä,
hinaten perässänsä isonmoista laivavenettä.
Äkkiä vaihdettiin merkkiä amiraalilaivan kanssa ja rekatti sai käskyn
ajaa takaa epäluulon alaista jahtia suurine veneineen. Heti levitettiin
enemmän purjeita, ja Ulla Fersen kääntyi etelään päin. Enennetty
purjepaljous lisäsi vauhtia, ja pian kiiti keveä rekatti aalloilla,
kuni otusta himoova haukka, kyyhkyistä pyytäessään.
Kun vanha parooni nousi ylös kannelle ja tapasi kapteeni Sjöstjernan,
kuuli hän mitä oli tekeillä. Hän vaaleni. Sjöstjerna huomasi hänen
mielensä liikutuksen ja kysyi säälivällä myötätuntoisuudella sen syytä.
Vähän mietittyänsä, sanoi parooni: "Paras heti puhua totta. Näyttäisi
siltä, kuni kova onni olisi vaikutuspiirinsä asettanut minun
perheeseni; ei siinä kyllä että olette vanginneet minun, vaimoineni ja
tyttärineni, luultavasti vielä otatte poikanikin. Häntä te ajatte
takaa."
Sjöstjerna pyysi paroonin ilmoittamaan syyn, miksi luutnantti oli
huvilaivalla.
Sittekuin parooni oli kertonut koko tapahtuman, sanoi Sjöstjerna:
"Kiitän teitä, herra parooni, kertomuksestanne. Tuolla on siis kari!
Sitä ei olekaan minun kartassani. Nyt ymmärrän mitä poikanne
tarkoittaa. Hän otaksuu ettemme tunne karia, ja tahtoisi vietellä meitä
niin likelle, että istuisimme kiinni. Sentähden hän siis noin
kummallisesti risteilee."
"En tiedä, olenko tehnyt väärin," sanoi hämmästynyt parooni, "kun
kerroin teille äskeisen tapauksen. Mutta minä en todella käsittänyt,
että se teille oli niin suuresta arvosta."
"Jos," vastasi Sjöstjerna, "olisinkin antanut itseni vietellä liian
likelle karia, niin on täällä tarpeeksi auttajia ja puolustajia, ettei
minulle olisi mitään erinomaista vahinkoa tapahtunut. Mutta teillekin,
parooni, oli parasta että ilmoititte minulle asian laidan. Vieraan on
aina paha olla, kun onnettomuus hänen isäntäänsä kohtaa."
Parooni Reinhold, joka oli huomannut Ruotsin laivaston, ja sen jälkeen
näki kuinka Ruotsin lippu nostettiin Jarislavitsin maston huippuun,
arvasi heti että sota oli noussut. Hän päätti siis puolestansa tehdä
viholliselle niin paljon vahinkoa, kuin suinkin. Hän oli pian saanut
jahdin kuntoon, ja oli mielissänsä kun näki, että rekatti käskettiin
häntä takaa ajamaan. Hän koetti aina pitää karia itsensä ja rekatin
välillä.
Kun hän ihmeeksensä huomasi ettei rekatti tullut päin karia, vaan
vältti sitä, oli jo aika rientää pakoon rantaan päin. Hän oli
kuitenkin, kun iso vene esti hänen kulkuansa, päästänyt rekatin niin
likelle, ettei hän enään ollut turvassa kanuunan kuulain suhteen.
Niin pian kuin jahti kääntyi etelään päin, levitettiin rekatissa vielä
pari taakipurjetta. Kauvan ei Sjöstjerna kuitenkaan pitkittänyt
ajoansa, ennenkuin hän ryhtyi tehokkaampiin kokeisiin, estääksensä
pakenijan vauhtia. Hän meni laivan kokkaan päin ja käski ampua tuiman
ladingin yhdellä keulakanuunalla.
Kun luoti jyskien, salamana, kiiti rekatin keulasta ja sen pamaus
kuului kajuttaan, hyökkäsivät samalla aikaa molemmat naiset ja
tuskainen parooni esille. Vanhus töytäsi ruudin savun lävitse laivan
partaalle. "Poikani!" huudahti hän. "Säästäkää poikani!" Hän tarttui
Sjöstjernan käteen.
Paroonitarkin rukoili rakastetun poikansa puolesta, ja Natalian kauniit
silmät kiintyivät sydäntä liikuttavasti Sjöstjernaan. Hän hämmästyi ja
oli olla ihan neuvotonna. Sydämmensä nousi velvollisuuttansa vastaan.
Pian hän tointui ja saattoi perheen kajuttaan takaisin. "Herra
parooni!" sanoi hän, "kunnioitettavat naiset, minä pyydän, älkäät niin
heittäykö epätoivoon! Minä täytän kovan ja kylmän velvollisuuteni, joka
tällä hetkellä tuntuukin raskaalta, kun ammun pakenevaa jahtia. Mutta
älkäät luulko, että kanuunan kuulan välttämättä pitää sattuman, ja
sattuman vielä huolenne esineesen. En minä ihmishenkiä tahdo. Mutta se
purjehtii niin nopeasti, että minun täytyy koettaa mastoon ja
purjeisin, vähentääkseni sen kiirettä.
"Mutta luoti voisi sattua häneen!" huokasi neiti Natalia.
"Miksi juuri pahinta kuvailemme?" vastasi hän. "Sodan leikki on tosin
vakaista, ankaraa ja veristä, mutta tavallisesti säästää vaara
urhoollisen."
Taas ammuttiin rekatin keulasta. Onnettoman perheen kauhistus suureni.
Paroonitar pyörtyi ja Natalian, vavisten kaksinkertaisesta tuskasta,
täytyi kuitenkin auttaa äitiänsä.
"Kreivi Telepnoff!" huusi kapteeni Sjöstjerna pelosta vapisevalle
kreiville, joka myös tuli kajuttaan. "Olkaa hyvä, auttakaa naisia!
Velvollisuuteni kutsuu minun taasen ylös!'"
Luutnantti Reinhold tunsi hyvin kulentaveden syntymäsaarensa ympärillä.
Kun hän näki vaaransa enenevän, katkaisi hän köyden ja jätti veneen
onnensa nojaan, itse kiitäessään täyttä vauhtia rannalle päin. Hän
pääsikin jo matalammalle vedelle, niin ettei rekatti enään voinut
seurata häntä. Sjöstjernan täytyi siis kääntyä, mutta lähetti samassa
muutamia laukauksia. Yksi niistä sattui toiseen partaasen, mutta
kuitenkin ehti jahti laidommalle vedelle, jossa se pelastuikin. Rekatin
ei ollut muuta tekemistä kuin ottaa vene ja palata laivastoon.
Kun Ulla Fersen oli lakannut ajostansa, meni sen päällikkö vieraidensa
luo rauhoittamaan heitä. "Teidän tähtenne, herra parooni," sanoi hän
leikillä, "surettaa minua, etten saanut esittää poikaanne teille.
Kaikkien lähetyksieni uhaksi, en saanut häntä suostumaan käymään
vanhempiansa tervehtimässä. Kaikki mitä minä voin tehdä oli pieni
merkki, jonka piirsin jahtinne partaasen, herra parooni. Mutta
leikittäkin, minä voin vakuuttaa ettei yksikään herroista ole vahingon
vihiäkään saanut."
"Minä kiitän teitä ilmoituksestanne, herra kapteeni," sanoi parooni.
"Te kohtelette meitä jalosti, kun lohdutatte meitä onnettomuudessamme."
"Toivon että naiset nyt ovat rauhoittuneet, niin että vihdoinkin voimme
ryhtyä pienneen päivälliseemme käsiksi. Nyt kun sen äskeinen
keskeyttäminen päättyi naisien toivon mukaan, niin uskallan luulla,
että se lisäsi heidän ruokahaluansa. Näin merellä on meillä erittäin
yksinkertaisia ruokalajia tarjottavana."


III.

Eipä syyttäkään mietti Otto Sjöstjerna huolella kaikkia niitä
hankaluuksia, joita rekatilla olo saattaisi molemmille naisille, jotka
eivät olleet varonneet niin pitkälle matkalle kotoansa. Mutta hän koki
kaikella herkkätuutoisuudella ja arkuudella, joita jalo ja sivistynyt
mies osaa käyttää, voimiensa mukaan hankkia heille, mitä hän luuli
heidän haluavan. He eivät olleetkaan hänen huomaavaisuudellensa
välinpitämättömiä. Jalo paroonitar, kaiken naisellisen hyvyyden ja
hentouden esikuva, virkkoikin, peittämättä, hänelle kiitollisuutensa.
Neiti Natalia, joka jollakin luonnollisella arkuudella aina pysyi
äitinsä sivulla, ei voinut estää muutamia kiitollisia silmäyksiä nuoren
rekatin päällikön huolista. Mutta hieno naisellinen luontonsa neuvoi
häntä kreivi Telepnoff'in seurassa olemaan tarkoin varoillansa.
Kuitenkin syntyi, keskinäisen kohtelijaisuuden ja hyvyyden vaihtamalla,
ominainen tuttavuus paroonin perheen ja Sjöstjernan välillä. Niin usein
kuin virkansa sen myönsi, vietti hän aikansa sen seuran kanssa, joka
paremmin sopi hänen herkkätuntoiselle mielellensä ja tavoillensa, kuin
pauhaavien merimiesten seura.
Keskinäisissä kanssapuheissa osoitti neiti Natalia yhä enemmin
lemmittäviä puolia, niinkuin esimerkiksi ajatuksien, arvelujen ja
tunteiden tarkkuutta, mielenlaadun ja käytöksen jaloutta. Tämäpä
Sjöstjernalle virkistävä hyvike, ettei hänen tarvinnut olla seuraelämän
nautintoja paitsi, tarkan ja ponnistuttavan velvollisuutensa
täyttämisessä. Hänen rekattinsa oli nimittäin tuon ison laivaston
ajohaaksia, ja hänen täytyi siis lakkaamatta risteillä sen ja
vihollisen välillä. Hän tutki jokaiselta kauppalaivalta, jonka tapasi,
tietoja venäläisten asemasta ja toimista. Mutta hän käytti hyväksensä
monia heistä niinkin, että hän heidän varoistansa hankki mitä parooni
perheineen paraiten tarvitsi.
Ruotsin laivasto laski muutamaksi päiväksi ankkuriin Helsingin sataman
suulle, Ulla Fersenin pitkittäessä kulkuansa itäänpäin. Yhä tiheämpään
ja tarkempaan tuli tietoja, että Venäjän laivasto oli valmis lähtemään
Kronstadt'ista. Vihdoin, kun ruotsalainen rekatti oli niin likellä,
että sen mastojen huipuista voitiin nähdä linnoitukset ja venäläiset
laivat, jotka olivat purjeille lähtemäisillänsä sataman suulla, palasi
Ulla Fersen ilmoittamaan saatuja tietojansa.
Muutamana päivänä, kun rekatti hiljallensa keijueli heikon etelätuulen
kuljettamana ja koko miehistö, paitsi perämies ja ne jotka märssyssä ja
praamitangoissa olivat tähystämässä, oli levolla, olivat naiset
istuneet peräkannen hyttiin. Parooni istuikse puolisonsa rinnalle, ja
kreivi Telepnoff, tällöin äänetönnä kuulijana sille mitä seura
haasteli, lähestyi myöskin. Sjöstjerna oli paroonin kanssa puheessa,
jota naiset vaijeten kuultelivat. Oli kysymys kahden valtion asukkaiden
eri suhtaisuudesta rauhan ja sodan aikana.
"Ainoasti sen sotilaan pidän ansiollisena ottamaan osaa jalokunniaiseen
taisteluun," virkkoi Sjöstjerna, "joka siinä kohden tietää eroittaa
velvollisuuden ja tunteen. Se onkin ehkä vaikeimpia koetuksia, mitä
miehelle suodaan: vaaran ollessa, innoissaan olla tekemättä
viholliselle enemmän pahaa kuin tarve vaatii. Minun mieleni mukaan ovat
kuitenkin ampuma-aseet jalostuttaneet sodan. Kun nyt jo etäällä,
taiteen ja tiedon monilla apukeinoilla, koetamme estää toisiamme
täyttämästä tuumia, ei enään vihaamme ja vainoamme tarvitse panna
liikkeelle meihin intoa herättämään. Sotaa käydään nyt järjellä, ei
sydämmellä. Etenkin tapahtuu tämä merellä, jossa voiton ratkaisee
taitavuuden ja ajatuksellisen arvion etevyys, ja jossa urhollisuus on,
viisaasti ja uutterasti käyttää hyväksensä joukon taidokkaasti koottuja
keinoja, eikä niinkuin se maalla paraastaan on raa'an murhanhimon
kilpa."
"Mutta tapahtuuhan tuon tuostakin," väitti parooni, "että merelläkin
ryhdytään käsiaseisin. Sepä vasta sanotaankin oikeaksi verisaunaksi ja
minä olen kuullut monen upseerin väittävän laivan valtaamista kaiken
taistelun esikoiseksi."
"Sepä on vedota sielun etevyydestä käsivoimaan," vastasi Sjöstjerna.
"Tosin vaativat asian haarat sotilaan joskus niinkin pitkälle, eikä hän
luonnollisesti semmoisessakaan tilaisuudessa velvollisuutensa
vaatimuksia petä; mutta minä puolestani pidän siinä kohden jalon
miehuuden ja todellisen urhouden sokaistuna."
"Niin," sanoi parooni, "kieltämättä koko ihmiskunnassa juuri meidän
aikoinamme kiertelee salainen veljesliiton tunne, joka tekee että
ihmiset pitävät itsensä liian jaloina panemaan alttiiksi toisensa
henkeä sodissa, joidenka syyt eivät heidän sisällisimmille asioillensa
ole mistäkään arvosta. Minä uskon tulevata ijankaikkista rauhaa, ja
tahdon sen tähden puolustaa semmoisen rauhan oikeuksia."
"Kansakuntien ennakko-vihassa ja epäluulossa on suuri onnettomuus,"
virkkoi Sjöstjerna. "Ja kuitenkin on kuin jo äidin maito loisi
ihmiselle enemmän taipumusta yhden, kuin toisen kansakunnan puoleen.
Ehkä kyllä väärin, niin siltä näyttää kuitenkin, kuin jos ihmissydän,
samalla kuin se oppii rakastamaan, oppii myös vihaamaan. Siihen
vaaditaan kokemusta ja sivistystä, että ihminen pääsee syntyperäisestä
halustansa vihata naapuria, joka sille on tehnyt vääryyttä ja
vahinkoa."
"Herra kapteeni!" sanoi parooni liikutuksella jota hän turhaan koki
estää, "kummallisia tunteita te nyt minussa herätitte. Sanonpa teille
suoraan, että suhteenne ja käytöksenne meitä kohtaan on meissä
herättänyt kunnioitusta ja luottamusta teihin. Tietäkää siis, että
vaikka minä olen ruotsalaista sukuperää, niinkuin nimenikin sen jo
osoittaa, niin olen saanut elämäni suurimmat onnettomuudet, katkerimmat
mitä milloinkaan olen kärsinyt, Ruotsista, ruotsalaisilta."
"Hyvä!" vastasi Sjöstjerna; "voisinpa minäkin sanoa, että saan kiittää
Venäjää elämäni suurimmasta häviöstä, isäni ja äitini kadottamisesta."
Parooni lähetti häneen hämmästyneen silmäyksen. "Te olette kuitenkin
jaloa sukua?" kysyi hän, "olettehan ruotsalainen aatelis-mies?"
"Niin olen," oli Sjöstjernan vastaus; "mutta vanhempani kohtaloa
peittää synkkä sumu, jonka hartaasti toivoisin haihtuvan. Jos meidän
kuninkaallamme on menestys ja minä pääsen Pietariin, on minulla paljon
tutkittavaa ja urkittavaa."
Paroonin kasvoille levisi kiihkeä pelon tunne, kun hän tarkasti katseli
Sjöstjernaa. Hän näkyi olevan synkeän aavistuksen valtaamana, ja vaipui
tuskallisiin mietteisiin.
Seuraavana yönä oli Ulla Fersen tavannut Ruotsin laivaston, antanut
kertomuksensa ja kiiti nyt mahtavan merivoiman etunenässä itää kohden.
Aamulla Heinäkuun 17 päivänä, olivat naiset taasen, kuten usein
ennenkin istuneet peräkannen hyttiin. He katselivat nyt vennolla
surumielisyydellä pilvistä taivasta ja sitä haamuista viivaa
isänmaastansa, joka näkyi pitkin eteläistä taivaan rantaa. Vanha
parooni seisoi päällikön rinnalla.
"Purjehduksemme on käynyt onnellisesti," sanoi vanhus, "siksi ett'ei
mitään sotaisuuksia ole tapahtunut. Minä toivonkin, en tiedä mistä
tämän luulon olen saanut, ettei tämä sota kestä kauvaa."
"Mitä minuun tulee," sanoi Sjöstjerna, "tunnustan, että minua
surettaisi, jos koko tämä suuri kustannuksemme ei olisi tehty suurempaa
tarkoitusta varten, kuin pöyhkeilemään merellä. Juuri ennenkuin ehdimme
Dagerortiin, tapasimme me Amiraali von Dessenin laivaston. Me vaadimme
häneltä kunnia-ampumaa, ja hän antoikin sen. Hän saikin sentähden
estämättä jatkaa matkaansa seitsemine oivallisine laivoineen; sota ei
ollut silloin vielä julistettu. Kuitenkin meitä suututti että hän,
saamatta terveiseksensä ainoatakaan luotia, sai mennä matkoihinsa. Eipä
ihminen mielellänsä hellitä, mitä hän juuri on saamassa. Toivon siis
kauvan vielä saavani pitää teitä vierainani, herra parooni!"
"Minä sitävastoin toivon," sanoi parooni, "että te kuta pikemmin, sitä
paremmin saatte herttuan luvan viedä meidät Rääveliin, tahi ehkäpä
vielä laskea meidät maalle Hiidenmaalle. Silloin minä mielihyvällä
muistelen tätä tapahtumaa ja sitä hyvyyttä ja ystävyyttä, jota teidän
kauniilla rekatillanne olen nauttinut."
Puheen keskeytti jylisevä humina, joka kuului kaukaa idästä. Sjöstjerna
säpsähti ja kuunteli tarkasti. Ne jotka tähystivät huipuissa
ponnistivat näköänsä samaan suuntaan.
Uusi kumiseva pamaus kuului, ja hetken perästä vieläkin yksi.
"Ne ovat melkoisien kanuunain laukauksia," sanoi Sjöstjerna. "Ne ovat
vahvaa tykistöä. Tott'ei Kronstadt'ista saakka voine laukauksia kuulua.
Joku venäläinen sotalaiva, tahi ehkä koko laivastokin on lähellä. Se on
nyt ehkä lähtenyt liikkeelle."
Hän kuiskasi käskyn eräälle upseerikokelaalle. Tämä riensi heti
lippukirstulle, tarttui pariin tarkassa järjestyksessä olevaan
moniväriseen lippuun ja riensi perämaston ohitse. Minuutin kuluessa
lensivät ne, kuni siivillä, köysien ja purjeiden välitse suurmaston
huippuun, jossa tuuli ne levitti.
"Pitäkää vaarilla mitä amiraalilaivasta vastataan!" sanoi hän
oppilaalle.
"Te puhutte huvittavaa kieltä," alkoi parooni puhua. "Sillä kielellä
voitte puhua pidempiä matkoja, kuin mikään sana kuuluu."
Sjöstjerna hymyili. "Äsken kuulimme pari sanaa niin pitkältä, ettei
silmä sielläpäin mitään eroita." Hän näytti itään päin.
Nyt kuului monta isoa kanuunan laukausta peräkkäin.
"Jos nyt tapaisimme Venäjän laivaston," sanoi parooni, "mille tilalle
te silloin asetutte pienen rekattinne kanssa, kapteeni Sjöstjerna?"
"Ulla Fersen ei ole tehty rivissä kulkemaan," vastasi hän. "Se on
vastausrekatti, jonka toimena en ensin hankkia tietoja vihollisen
tilasta ja asennosta, sekä taistelun aikana asettua rivin taakse
kertomaan niitä lippumerkkiä, joita annetaan amiraalilaivasta.
Tietäkää, herra parooni, ett'ei taistelun kestäessä merellä voi nähdä
merkkiä yhdestä laivasta toiseen, niistä jotka ovat taistelurivissä.
Mutta niillä merkeillä, joita näytämme etäällä kruudin savusta,
johdamme kaiken liikkeen. Meidän rekatistamme voimme siis paraiten
nauttia meritaistelun näytelmää, jos semmoista meille on tarjona."
"Tiedättekö, isä," puuttui neiti Natalia puheesen, "että olen
mielissäni siitä, ettei Reinhold veljeni ole täällä meidän kanssamme,
eikä tuoliakaan!"
Sjöstjerna tapasi salaa silmäyksen, joka neidon silmistä salaman
nopeudella kiiti hänen ohitsensa.
"Olisipa kuitenkin mahdollista, neitiseni," sanoi hän, "että veljenne
jo olisi ehtinyt Pietariin ja siellä vasta ruvennut palvelukseen. Te
olette kuullut, ettemme me sotilaat vihaa toisiamme, vaikka taistelemme
eri lippujen alla. Mutta te ette tiedä mikä eriskummainen tunne on,
kunnioittaa vihollistansa."
Neiti katsoi vielä kerran häneen ja vaipui mietteisinsä. Sjöstjerna
käänsi uudelleen huomionsa purjeisin ja lippuihin.
Ulla Fersen käänteli ketterästi ja sen päällikkö käski perämiehen
laskea sitä paremmin tuuleen, että se vieläkin joutuisammin ehtisi
laivaston etupäähän. Ei mikään koko laivaston aluksista voinutkaan sitä
seurata, kun se, kuten nytkin, levitti niin paljon purjeita, kuin tuuli
suinkin myönsi. Sjöstjerna itse kapusi märssyyn. jossa hän tähystin
silmällä tarkasti koko näköpiirin ympärillänsä, mutta etenkin
itäpuolen. Päivä oli jo ehtinyt lähes puoliväliin, kun aurinko
yht'äkkiä hajoitti kokoontuneet pilvet ja ilma selkeni, Silloin voitiin
eroittaa pitkä rivi purjeilla varustettuja mastojen huippuja
näkö-piirin rajalla. Sjöstjerna riensi alas ja antoi uusia merkkiä.
Puolipäivän aikaan näkyi selvästi seitsemäntoista suurta linjalaivaa ja
kahdeksan rekattia, jotka tulivat ruotsalaisia vastaan. Kun merkki