Ulla Fersen: Historiallinen novelli - 6

  teitä, rakkaat, jalomieliset lapseni! Mutta nyt poistukaamme menneestä
  ajasta ja sen synkistä varjokuvista nykyisyyteen ja iloitkaamme siitä,
  että taasen saamme olla yhdessä!"
  Kaikin kolmin lähtivät he linnalle. Heitä kietoi joka askeleella
  tomupyry, ja uhkaavasti karjui myrsky heidän ympärillänsä.
  
  
  X.
  
  Vuonna 1788 oli talvi erinomaisen aikainen ja kylmä. Rannat alkoivat jo
  jäätyä, eivätkä Suomenlahden ja Itämeren aallot enään kesäisinä ja
  keveinä leikkineet äärettömän suurella tasangolla, vaan vaahtoisina,
  raskaina ja jäätyneinä murtuivat ryskyen ja pauhaten toisiansa vastaan.
  Perhe Marienhag'illa valmistuikse pian sattuvan erohetken varaksi, ja
  monet tunnit istui Natalia kyyneleitä vuodattaen ajatellessansa, että
  sekin, joka, hänen omaisistansa ainoa, käsitti ja hyväksyi hänen
  sydämmensä syvimmän tunteen, pian oli hänen jättävä.
  Muutamana päivänä tuli kreivi Telepnoff vieraisin. Hänen ottivat kaikki
  vierasvaraisesti ja ystävällisesti vastaan, etenkin vanha parooni.
  Reinhold jonkinlaisella säälin tunteella huomasi hänen onnistumattomat
  kokeensa, yhä vieläkin toivoessaan Natalian suostuvan hänen tuumaansa.
  Mutta Telepnoff'in käytös oli muuttunut. Se oli käynyt synkäksi ja
  umpimieliseksi. Hänen katseensa oli arka ja levoton. Siinä voitiin
  helposti huomata pahojen aikeiden tietäminen.
  "No vihdoinkin," kertoi hän, teetä kaadettaissa kuppeihin, "on meidän
  laivastomme purjehtinut Räävelistä. Luultavasti Ruotsin laivasto jää
  Viaporinsa eteen. Keisarittarella on tuuma sitten antaa maasotaväkensä
  samota Suomeen piirittämään Viaporin ja ottamaan laivaston. Varmaankin
  moni vanki tuodaan meidänkin seuduillemme."
  "Ei Viaporia eikä laivastoa niin helposti oteta," muistutti Reinhold.
  "Me olemme tosin saaneet kokoon niin paljon apuvoimia, että meidän
  laivastomme olisi voinut pidättää ruotsalaisen asemallansa. Mutta kun
  meidän laivamme ovat palanneet Kronstadt'iin, voivat ruotsalaistenkin
  purjehtia Karlskrona'an."
  "He eivät voi tietää meidän laivastomme lähdöstä," väitti Telepnoff,
  "sillä heidän risteilijöistänsä ei mikään ole enään moneen päivään
  uskaltaunut ulapalle. Sitä paitsi tulee tänne pian käsky, että
  Dagerortin valotornista tuli pitää sammutettaman."
  Vanha parooni säpsähti. "Tuli sammutettaman!" huudahti hän. "Se on
  mahdotonta. Semmoista käskyä ei milloinkaan voida antaa. Sehän olisi
  hirmuista. Tulihan on välttämätöntä, ei ruotsalaiselle laivastolle,
  sillä se on jo kyllä asemaansa jäätynyt, vaan kaikille yksityisille,
  rauhallisille laivoille, jotka ovat liikkeellä ja uskovat henkensä ja
  omaisuutensa ohjaukselle, jonka meidän valotornistamme toivovat
  saavansa."
  "Mutta te saatte amiraalin käskyn, herra parooni," sanoi Telepnoff
  kylmästi. "Joku kauppalaiva enempi tai vähempi ei merkitse paljoa, kuin
  ei vaan Ruotsin laivasto pääse perikadostansa."
  Vanhan paroonin kasvoille kuvastuikse mitä syvin närkästys. "Tuon
  tempun täydellisyydeksi," sanoi hän, "koska näytte sen hyväksyvän,
  kreivi Telepnoff, puuttuu ainoasti, että sytytetään valetulia
  rannalle."
  "Enpä pidä ensinkään ihmeteltävänä, jos niin tapahtuisi," vastasi
  Telepnoff. "Sodassa on lupa tehdä mitä tahansa, joka vain on vihollisen
  vahingoksi."
  Reinhold ei virkannut mitään, mutta hän koki katseillansa rauhoittaa
  innostunutta isäänsä. Paroonitar ja Natalia eivät puuttuneet puheesen.
  Mutta jälkimmäinen ei voinut estää halveksimisen katsetta, jonka hän
  heitti Telepnoff'ille.
  Tämä katse koskikin häneen kuni puukon pisto, ja syvä kiukku yhä
  enemmän alkoi raivoamaan hänessä. "Toivoisinpa, totta vieköön," sanoi
  hän, "saavani nähdä tuon pöykeän ja uhkean rekatin, joka hinasi meitä
  vankeina pitkin aaltoja, ja joka hävitti teidän Naduktanne, parooni
  Reinhold, murtavan keulakaransa ja peräsimensä rantamme kiviin. Minä
  ottaisin halusta kapteeni Sjöstjernan talooni samoilla ehdoilla, kuin
  minäkin olin hänen vieraanansa. Meidän pitää aina antaman verta
  verrasta."
  Natalian kasvoilla säihkyi yhä kuumempi rusko. Mutta hän oli vaiti ja
  lähti huoneesta. Telepnoff myös huomasi ett'ei hän enään ollut kaivattu
  vieras. Hän otti sentähden jäähyväiset ja lähti pois.
  Kun hän oli lähtenyt sanoi parooni pojallensa: "Telepnoff on tänään
  ollut kovan onnen kantajana. Hän on puhunut totta; voi meitä! Käykö
  raakuus niin pitkälle, että hallituksemme käskee käyttämään niin
  ilkiöntapaisia keinoja kuin valotornin tulen sammuttamisen? Sitä käskyä
  on toden totta raskas totellani. Ihmisyyden la'it ovat korkiammat ja
  pyhemmät, kuin yhteiskunnan."
  Reinhold näytti huolestuneelta. "Pelkäänpä kyllä," sanoi hän, "että
  niin raaka käsky on annettu, sillä monikaan meidän mahtavistamme ei
  vielä tunne mitä sivistyneissä kansakunnissa pidetään velvollisuutena
  ja ihmisoikeutena. Eivätpä he tietäneet kuinka heidän piti kohteleman
  ensimmäistä lähettilästä, joka tuli Rääveliin. Maaherra oli jo vangita
  hänen. Mutta jos suurelle ja nerokkaalle keisarittarellemme
  ilmoitettaisiin mikä on oikeata ja sopivaa, niin hän varmaankaan ei
  hyväksyisi tuommoista käskyä, vaan kieltäisi heti sen täyttämisen."
  "Niin minäkin luulen," tuumi vanhus, "ja vielä tänä päivänä minä
  kirjoitan Pietariin, estääkseni tämän käskyn seurauksia."
  "Te olitte varomaton, isäni, Telepnoff'in läsnä ollessa," muistutti
  Reinhold. "Pelkäänpä että me olemme hänestä saaneet vihollisen."
  "Minä en voi sitä auttaa. Enemmän tulee kuulla Jumalaa, kuin ihmisiä.
  Minä menen nyt valotornille katsomaan kuinka sen tuli palaa."
  Mutta parooni ei vielä ennättänyt lähteä, ennen kuin kasakka tuli
  Räävelistä, tuoden mukanansa sinetityn kirjeen. Parooni avasi sen ja
  luki saman käskyn, jonka Telepnoff äsken oli ennustanut. Vaikka se
  jaloa vanhusta kovin suretti, ei tuskan haivettakaan hänen kasvoissansa
  näkynyt, vaan hän talletti vai'eten kirjeen ja lähetti kasakan
  matkaansa, annettuaan hänelle aterian ja juomarahaa.
  Parooni Reinhold seurasi isäänsä torniin. Hämy oli jo alkanut ja tuli
  paloi paraallansa. Vanha Stolpe astui heitä vastaan. Hän katseli
  äänettömällä ihmeellä ja kunnioituksella pilveä, joka lepäsi molempain
  näössä.
  Vihdoin sanoi vanha parooni: "Tänne on tullut käsky, Stolpe, että tuli
  pitää sammutettaman."
  "Sitä ei ole sammutettu ainoanakaan yönä kahtena kymmenenä vuotena,
  joina olen Dagerort'illa palvellut," virkkoi vartija, hänessä ihan
  oudolla kiivaudella. "Niin kauvan kuin Stolpe elää, luulin, ei
  kenenkään tarvitse kaivata sen valoa. Nyt se kuitenkin on sytytetty, ja
  saahan se palaa kunnes se sammuu?"
  Parooni oli vaiti.
  "Oletteko nähnyt purjehtijaa tänään, ukko Stolpe," kysäsi parooni
  Reinhold.
  "En ainoatakaan," vastasi hän. "Mutta minä tunnen sielussani, että he
  tulevat."
  "Sinulla on aavistuksiasi," sanoi parooni hymyillen lähteissään
  isänensä pois.
  Seuraavana päivänä oli jäähyväis-hetki käsissä. Kyynelein syleilivät
  vanhemmat poikaansa. Mutta hän lohdutti heitä, vakuuttaen pian takaisin
  palaavansa. "Minä toivon," sanoi hän, "pääseväni keisarittaren puheille
  matkustaessani Moskovan lävitse."
  "Jos silloin sopisi ilmoittaasi hänelle meidän valotornimme asian --!"
  sanoi vanha parooni Akatius.
  Reinhold lupasi tehdä parastansa, ja kääntyi sitten Natalian puoleen.
  "Muista minua sisareni!"
  "Sinä olet sydämmeni turva, Reinhold," vastasi hän hiljaa. "Minä
  muistelen sinua pysyäkseni jalona. Minä ylpeilen siitä, että tunnet
  sydämmeni etkä pidä sen tunteita halpoina. Jää hyvästi, Reinhold
  vapauteni suojelija! Tiedänpä, että sinua saan kiittää siitä, että
  sielullani on oikeus vapaasti ajatella ja tuntea. Sentähden seuraakin
  vapaa sieluni sinua, missä purjeesi keijuilevatkin, rukoillen sinulle
  kaikkea mitä parasta, ihaninta ja jalointa on."
  "No, Natalia!" kuiskasi hän, "jos hän tulee, kas tässä, minä lasken
  sinun käteesi ystävyyteni tervehdyksen hänelle. Sano hänelle, että minä
  kunnioitan, rakastan häntä, en heimolaisuutemme tähden, vaan hänen
  kunniansa ja meidän molempaimme mielipiteiden tähden. Sano hänelle,
  että hän on sieluni veli, ja sentähden sallin sinun olla hänen
  sisarenansa."
  Sisar ja veli syleilivät toisiansa. Reinhold tempaui omaisistansa, ja
  pian veivät vaunut hänen vieraille maille, uusia kohtaloita kokemaan.
  Telepnoff'in kertomukset ruotsalaisesta laivastosta eivät olleet
  perättömiä. Sen asema Viaporin luona kävi yhä arveluttavammaksi. Se oli
  eroitettuna varoistansa, jonka tähden, jos sen täytyisi viettää
  talveansa täällä, eikä Karlskronassa, sillä ei ollut toivoa seuraavana
  vuonna, palvelukseen kelvollisena, ryhtyä sota-toimiin. Sairaus vähensi
  miehistöä ja ruoka- sekä muiden tarpeellisien varojen puute kävi yhä
  tuntuvammaksi. Venäläisestä laivastosta ei tiedetty mitään, ja vaikka
  Ulla Fersen ja laivaston muutkin risteilijät rohkeilla retkillänsä
  etsivät tietoja, ei niitä kuitenkaan saatu. Marraskuun 8:na päivänä sai
  vihdoin luutnantti Klint pika-purjehtija Makrilli-jahdillansa lyhyen,
  näöltänsä mahdottoman käskyn, 48 tunnin kuluttua tuoda tieto missä
  venäläinen laivasto oli.
  Aimo lumipyryllä ja käyttäen kaikkia keinoja, joita taitava merimies
  voipi keksiä, onnistui hänen, muutamalla luodolla Hollannin lähellä
  köyhältä kalastajalta, ainoa, joka koko kuukausi sitten oli ollut
  merellä, saada toivottu tieto, että venäläinen laivasto jo Marraskuun
  2:na päivänä oli mennyt Kronstadt'iin. Tämä tieto herätti mitä
  vireämmän mielihyvän ja uutteramman toimellisuuden Ruotsin laivastossa.
  Mutta vielä viipyi lähtö 20:teen päivään, jolloin vihdoin Ruotsin
  merivoima, tuo kansakunnan ponnistuksien ja huolien kallisarvoinen ja
  tärkeä hedelmä, tuulien ja aaltojen yhdistettyjen voimien avulla, kävi
  etsimään turvapaikkaa kodissansa.
  Tuuli oli koillinen ja kova pakkanen muodosti aalloille sumun, joka
  esti näkö-alan ja teki luodot ja karit yhä vaarallisemmiksi. Mutta
  rohkeudella ja taidolla muodosti laivasto osuutensa ja kiiti länteen
  päin.
  Ulla Fersen käskettiin vakoilemistansa pitämään äärimmäisenä laivaston
  läntisellä siivellä. Sen suunta kulki siis niin likeltä Dagerort'ia
  kuin mahdollista, voidaksensa varoittaa muita laivoja tämän saaren
  vaarallisista kareista.
  Koko päivä pitkitettiin matkaa samaan suuntaan, ja kun aikainen ilta
  tuli, ko'ettiin jokaisen maston huipusta nähdä Dagerort'in valotornia,
  että sen ohjauksen mukaan voitaisiin päättää, milloin suunta
  käännettäisiin etelään päin.
  Aurinko oli jo laskenut ja arvaamisien mukaan olisi valotornin jo
  pitänyt oleman näkyvissä. Mutta ei mikään tuli valaissut aaltoja;
  synkkä pimeys vain valtasi Vironmaan rannoilla.
  Ulla Fersen lisäsi purjeitansa ja kiiti nyt isonmoisen matkan laivaston
  edellä asian laitaa tutkimaan. Kuitenkin nosti se lyhdyn etumaston
  huippuun, täten antaaksensa laivastolle merkin.
  
  
  XI.
  
  Marienhag'issa kävi yksitoikkoinen elämä yhä kolkommaksi. Telepnoff
  kävi vieraissa, mutta näiden käyntien tarkoitusta epäiltiin. Näytti
  siltä kuin hän olisi paroonia vakoillut. Sentähden hän otettiin yhä
  kylmäkiskoisemmasti vastaan.
  Eräänä iltana, juuri hämyn tullessa, tuli vanha Stolpe huoneesen ja
  pyysi saada puhutella herraansa. Hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt
  linnalla. Oli kuin hän olisi ollut valotornin henki, joka ei voinut
  hengittääkään sen muurien ulkopuolella. Niin hän oli kiintynyt
  asuntoonsa ja toimeensa. Hänen tulonsa herätti siis koko talon väessä
  hämmästyksen.
  Parooni vei hänen omaan huoneesensa. Siellä sanoi uskollinen palvelija,
  oudon tuskan väristäessä hänen koleata, syvää ääntänsä: "Täällä ei ole
  asiat oikein, herra parooni. Me olemme vihollisten keskellä. Varmaankin
  on huomattu, että tuli on palanut valotornissa, vaikka minä olen pannut
  lautaluukkuja maan puolelle. Tänä iltana en vielä ole sitä sytyttänyt.
  Minä olen nähnyt sotamiehiä tulevan tänne päin. Varmaankin ne parin
  tunnin kuluttua ovat täällä, vaikka käveleminen tämmöisellä säällä
  onkin raskasta."
  Parooni löi hämmästyen kätensä yhteen. "Täällä piilee petos!" sanoi
  hän. "Epäilemättäkin Telepnoff on asian antanut ilmi. Minne minun pitää
  menemän? Jos vain voisin saada turva-paikan muutamaksi päiväksi, kunnes
  poikani ehtisi puhutella keisaritarta!"
  Vanha Stolpe oikaisi vartaloansa, nosti leveitä hartioitansa ja sanoi:
  "Tulkaa valotorniin, parooni! Sinne minä kätken teidät, ett'ei kukaan
  teitä löydä. Minä tunnen pimeimmätkin loukot muurien lomissa, ja minä
  takaan, ei mikään vihollinen elävänä niihin pääse."
  Parooni hymyili suruisesti: "Minä kiitän sinua hyvästä tahdostasi,
  Stolpe; mutta tässä kohden on vastarinta turhaa ja mahdotonta. Minä
  menen kuitenkin valotornille. Ainakin tahdon, että minä siellä
  vangitaan, jos se olisi keisarittaren käsky. Mene edellä, Stolpe! Minä
  tulen heti!"
  Vanhus lähti pois ja parooni meni puolisonsa ja tyttärensä luo.
  Malttavaisuudella, jonka välttämättömyys tässä kohden teki la'iksi,
  autaui parooni Gyldenstubbe kohtalollensa. Hän ilmoitti omaisillensa
  lähenevän vaaran ja käski panna kaikki kuntoon matkansa varaksi. Hän
  luuli nimittäin, että tässä, kuten tavallista, oli kysymys matkasta
  Siperiaan.
  "Minä seuraan sinua," huusi päättävästi paroonitar, joka usein oli
  kuullut miten semmoiset matkat tehdään, voidaksensa tietää mitä
  uskollinen puoliso voipi tehdä. "Minä kiirehdin panemaan kaikki kuntoon
  meille molemmille."
  "Äitini, ettehän tytärtänne hylkää?" huudahti Natalia silmiensä
  säihkyessä ja heleämmän punan hänen poskillensa noustessa. "Minä
  seuraan teitä."
  "No niin," sanoi parooni. "Tuon rakkautenne todistuksen kyllä arvasin.
  Valjastettakoon hevoiset vaunujen eteen. Sinä ja Natalia valmistautte
  matkustamaan vaunuissa. Sotamiehet kyllä pitävät minusta huolen. Vaunut
  ajettakoon rantaan, jossa niitä ei kukaan huomaa. Sinä ja Natalia
  odotatte niissä, kunnes nähdään viedäänkö minä todellakin pois.
  Käskekää Istvan'in, joka on taitava ajaja, ja tuntee tien, ajamaan
  rantaa pitkin Seele-salmeen asti. Te ehditte sitten päästä lautalla
  ylitse, ennenkuin sotamiehet vievät minun alas. Matkustakaa sitten
  kiireesti Pietariin, ja pyytäkää päästä ministerin puheille. Ehkä
  pelastukseni siten käy mahdolliseksi. Ei kukaan estä kahden naisen
  matkaa. Mutta jos minä kokisin paeta ja seurata teitä, minua
  epäilemättäkin etsittäisiin ja olisin siis vaan asiani pahentanut.
  Kirjoittakaa Reinholdillekin! Ehkä kirje vielä ennättää hänen
  Moskovassa. Hän sitten kyllä puhuu puolestani keisarittarelle. Jopa
  rauhoitunkin, häntä ajatellessani."
  Parooni otti esiin rahoja ja kalleuksia, joilla paroonitar ja Natalia
  varustivat itsensä. Välttämättömimmät valmistukset pitempää matkaa
  varten tehtiin myös häthätää. Sitten sanoi parooni; "Nyt menen
  valotornille. Olkoonpa se taikauskoa; mutta minä tahdon löytyä siltä
  tilalta, jolle korkeampi voima on määrännyt minulle elämäni huolien ja
  toimien vaikutusalan."
  Kun vanhemmat ja tytär hetken ajan katkerin kyynelein olivat syleilleet
  toisiansa, ikäänkuin päästääksensä tuskaansa valtoihinsa ja sitten sitä
  suuremmalla pontevuudella sitä hillitä, lähti parooni erääsen saliin,
  johon kaikki hänen väkensä kutsuttiin.
  Täällä hän nyt ilmoitti hämmästyneille palvelijoillensa sen kohtalon,
  joka oli häneen sattuva. Hän jakoi lahjoja ja palkintoja itkeville, ja
  antoi käskyjä ja neuvoja talonsa hoidosta, kunnes hän tahi poikansa
  joutuisi tilaisuuteen sen hoitoon ryhtymään. Hän antoi myös käskyjä
  siitä, joka nyt heti oli tehtävä. Sitten hän lähti valotornille.
  Stolpe odotti herraansa veräjällä. Vanhan palvelijan otsalla lepäsi
  synkkä päättäväisyys, kun hänen vartalollensa lankesi valo lyhdystä,
  jonka hän oli asettanut tornin oven sisäpuolelle. Vai'eten kumarsi hän
  paroonia ja näytti häntä valkealla portaita ylös välisaliin. Täällä
  istuihe parooni sohvalle ja antaui surullisen mielialansa valtaan.
  "Nyt minä menen sytyttämään tulen," sanoi Stolpe. "Jos se nyt valaisee
  viimeisen yönsä, niin tämä yö on oleva minunkin viimeiseni! Minulla on
  sentähden muutama sana teille puhuttavana, herra parooni, ennenkuin
  kuolen. Mutta ensin täytyy valotornin tehdä tehtävänsä, ennenkuin minä
  vapaasti ja käsitettävästi voin ajatella ja puhua."
  Hän meni.
  Parooni heitti silmäyksen ympärillensä, hämärässä tornin salissa.
  Kuinka moni merkillinen muisto häntä täällä ympäröi. Mielipuolen
  sisaren haamu väikkyi nuhtelevin katsein hänen kuvituksessansa. Mutta
  hän tutki sydämmensä, tarkasti kuluneen elämänsä tapaukset, eikä hänen
  omatuntonsa vääräksi tuominnut hänen käytöstänsä sisartansa kohtaan,
  kun hän vei hänen pois viettelijästänsä ja siitä rikoksen sikiöstä,
  jota hän ei silloin luullut hänellä olevan. Hän oli tehnyt paraan
  vakuutuksensa mukaan; mutta senkään tieto ei hänelle rauhaa suonut.
  Jalon, väärin tunnetun nuorukaisen kuva nousi hänen sielunsa eteen. Se
  oli Otto Sjöstjernan. Tosin hän aavisti, että Ulrikan pojan ja hänen
  oman tyttärensä välillä oli äänettömien tunteiden vyö sommeltunut;
  mutta hän ei voinut hyväksyä yhdistystä, joka ei täyttänyt niitä
  vaatimuksia, joita hän arvonsa ja perityn nimensä nojassa piti
  oikeutenansa vaatia tyttäreltänsä. Onneton isä voi sentähden
  sydämmessänsä etsiä lohdutusta varmassa tiedossa, että aina oli
  rehellisesti täyttänyt velvollisuutensa. Rikos, josta hän nyt oli
  syytetty, ei voinutkaan olla rikos syvemmässä merkityksessä: hän oli
  tehnyt mitä ihmisyyden laki vaati, ja ainoasti jalon päätöksen tieto
  tässä kohden, antoi hänelle voimaa kestämään sitä kärsimystä, joka nyt
  oli häntä kohtaava.
  Vanha tornin vartija palasi toimestansa ja sanoi hänessä harvastaan
  huomatulla innolla: "Me olemme tehneet hyvän työn, parooni! Tuolla
  ulapalla on purjehtija. -- Minä näin selvästi valon lyhdystä, jonka se
  on nostanut mastoon. Tänä hetkenä se siunaa meidän valoamme."
  Parooni katsoi ulos akkunasta. Ulkona, tyrskyvien aaltojen hämärässä
  näkyi lyhdyn valaisema pilkku. Oli mahdotonta tornista katsoen päättää,
  kuinka kaukana se oli. Ainoastaan sen liikkeistä voitiin huomata, että
  se läheni koillisesta.
  "Vielä siis lohdutus!" huudahti parooni. "Vapauteni viimeisenä hetkenä,
  te'en kuitenkin vielä hyvän työn."
  "Onko viimeinen hetkeni käsillä, herra parooni?" sanoi tornin vartija
  juhlallisella vakavuudella. "Voinko katsoa olevani kuolemani hetkellä?"
  "Ei sinun tarvitse pelätä, ukko Stolpe!" vastasi parooni. "Sinua ei
  mikään onnettomuus kohtaa. Sinä olet tehnyt tehtäväsi ja totellut minun
  käskyjäni."
  "Minä olen totellut itseäni ja omaatuntoani," puhkesi vartija sanomaan.
  "Minä olenkin valmis vastaamaan te'oistani. Mutta minä tahdon tietää
  onko kuolinhetkeni lähellä, sillä ainoasti silloin pääsen valastani."
  "Mitä tarkoitat, vanhus?" kysyi parooni. "Mutta -- minä en tahdo
  vietellä sinua valan rikkomiseen. Sentähden sanon sinulle: ole
  rauhassa. Sinuun ei mikään kova onni kohtaa."
  Silloin astui vanhus keskelle salia. "Mutta minä tahdon kuolla,"
  huudahti hän. "Minä kaipaan kuolemaa! Muuten en saa sanoa mitä minun
  täytyy sanoa."
  "Säilytä sinä valasi, Stolpe!" sanoi parooni. "Onhan mahdollista, että
  minä kuitenkin tiedän, mitä sinä et saa ilmaista."
  "Mitä parooni tietää en minä voi arvata," lausui ukko. "Mutta minä
  tiedän, että valani, jonka vannoin entiselle herralleni hänen
  kuolinhetkellänsä, olen pitänyt ja pidän vastedeskin. Jo siitä asti,
  kun herrani ruumiin kera aallot minun ajoivat rantaan tuolla niemellä,
  olette te, parooni, ollut hyväntekijäni ja auttajani. Jo silloin heti
  näin, ett'en salaisuuteni ilmoittamalla voinut saada mitään hyvää
  aikaan; sentähden olen sitä uskollisemmasti pitänyt valani ja salannut
  sen."
  "Onneton salaisuus on kyllä tuttu perheessäni!" tokasi parooni.
  "Sisareni häpeän tietävät lapsenikin."
  "Häpeän?" toisti Stolpe, tuimasti närkästyen, "Ei sanaakaan, parooni,
  joka sokaisisi vanhan herrani muistoa!" Hän nyrkitti kätensä ja puri
  yhteen hampaansa.
  "Kuule, Stolpe!" keskeytti häntä parooni. "Täällä on pimeä. Sytytä
  lamput! En tahdo kätkeytä pimeyteen, kun he tulevat, jotka etsivät
  minua."
  Vartija hillitsi tunteensa ja teki mitä hänen oli käsketty. Sali
  valostui ja molemmat vanhukset odottivat äänettöminä kohtaloinsa
  päätöstä.
  Kun, tällä ajalla, sotamiehet yhden upseerin komentamina ja kreivi
  Telepnoff'in seuraamina saapuivat Marienhag'iin, olivat jo paroonitar
  ja Natalia matkapuvuissa puutarhan kautta lähteneet vaunuille meren
  rannalla. Kun palvelijat ilmoittivat, ett'ei parooni ollut sisällä,
  sanoi Telepnoff heti: "Hän on valotornissa. Se on vähän matkan päässä
  tästä, ja sieltä me hänen löydämme."
  Vähäinen joukko, kaksitoista sotamiestä, jatkoivat matkaansa
  osoitetulle paikalle. Kreivi ei aavistanutkaan, että matkueen, jonka
  etupäässä hän kulki, voivat paroonitar ja Natalia helposti nähdä
  ollessansa muutamien pensaitten ja kivien takana rannassa, levottomalla
  tuskalla odottaen mitä valotornissa piti tehtämän.
  Sinne astui sisälle kreivi aseilla varustettuine seuralaisineen.
  Telepnoff koki kuolettaa sitä hävyn tunnetta, joka liikkui hänessä;
  kun hän astui paroonin eteen ja sanoi: "Suonette anteeksi, herra
  parooni, että kutsumattanne näin myöhäiseen tulen luoksenne. Mutta
  meriasiain-ministeri on nähnyt hyväksi käskeä minun tutkimaan
  Dagerort'in valotornin asioiden laitaa ja on sitä paitsi täst'edes
  uskonut minulle sen hoidon. Olen sentähden ottanut mukaani tarpeeksi
  väkeä, voidakseni sitä puolustaa, jos vihollisia sattuisi tulemaan."
  Parooni astui arvollisesti häntä vastaan. Näytti siltä, kuin
  vasten-mielisyyden ja nurjuuden tunne, joka häneen nousi, kun hänelle
  ilmoitettiin, että valotornin hoito oli toiselle uskottu, olisi hänessä
  myös herättänyt rauhoittavan ja toiveisenkin tunteen. "Siinäkö koko
  asianne minulle, kreivi?" kysyi hän.
  "Minulla ei omasta puolestani ainakaan ole muuta," vastasi kreivi.
  "Mutta tuli on sytytetty annettujen käskyjen uhaksi! Missä on vartija?"
  "Tässä!" vastasi Stolpe ynseästi, astuessaan esiin ja oiasten
  voimakasta vaikka harmaapäistä vartaloansa.
  "Eikö parooni ole sinulle ilmoittanut keisarittaren käskyä, että
  valotornista pitää tuli sammutettaman?" kysäsi kreivi taasen.
  "On!" oli Stolpen vastaus. "Mutta Jumala, joka hallitsee myrskyn ja
  aallot, on suurempi, kuin keisaritar. Ja kirjoitettu on: joka teidät
  eksyttää, hän saa tuomionsa, kuka hän onkin. Minä en tahdo ketään
  eksyttää, sentähden olen sytyttänyt tulen."
  "Minä hankin toisen vartijan," sanoi kreivi. "Sinun
  tottelemattomuudestasi pidetään tutkimus ja päätös."
  "Kreivi!" keskeytti parooni; "vanhus tuossa tahtoo omistaa rikoksen,
  jota hän ei ole tehnyt. Minä olen uskaltanut käskeä tulen sytyttämisen.
  Minä luulin ihmisellisyyden ja kansan oikeuden sitä vaativan."
  Venäläinen upseeri astui nyt esiin. "Minä olen saanut käskyn kutsua
  ja seurata herra paroonia Pietariin. Meidän täytyy heti lähteä
  matkalle, enkä minä voi teille antaa muuta kuin muutaman minuutin
  valmistusai'aksi. Minä pyydän sentähden, että käskette perheenne
  tekemään mikä tärkeintä on."
  "Velvollisuuteni on totella hallitukseni käskyjä," vastasi parooni.
  "Minä olen valmis, milloin vain tahdotte, herraseni. Mutta sallikaa
  kysyäni: onko teillä käskyjä perheeni suhteen?"
  "Ei, herra parooni," oli vastaus.
  "Se on siis vapaa!" virkkoi parooni. "Minä jätän sen vaan hyvästi.
  Pietariin siis minun viette, hyvä herra?"
  "Niin, aluksi Pietariin."
  "Ja sitten?"
  "En tiedä," oli lyhyt vastaus. Kreivi Telepnoff kääntyi samassa Stolpen
  puoleen ja sanoi: "Anna heti ylimmäisen salin avaimet! Tuli pitää nyt
  oitis sammutettamaan!"
  "Oh," vastasi vanhus ynseästi, "tottahan se edes saa palaa, kunnes se
  itse sammuu."
  "Etkö tottele!" ärjäsi kreivi vihan vimmassa. "Tänne avaimet!"
  "Tuolla ne ovat!" vastasi ukko ja, pilkallisesti nauraa hohottaen,
  nosti hän voimallisen käsivartensa ja heitti yht'äkkiä koko kalisevan
  avainkimpun mereen muutamasta akkunasta, niin että särkyneet ruudut
  säristen lensivät pirstaleina pitkin.
  "Herra luutnantti!" riehui kreivi, "vangitkaa tuo konna! Käskekää
  väkenne auttamaan minua ovia murtamaan! Tuli pitää sammutettaman.
  Valevalkea pitää sytytettämän tuolla lahden perässä, sillä ruotsalainen
  laivasto on lähtenyt purjeille. Se on jo läheisyydessä. Tuossa!
  Murtakaa tuo ovi!"
  Sotamiehet, tottuneet tottelemaan, kiiruhtivat heti näytetylle ovelle
  ja koettivat sapeliensa ja painettiensa avulla särkeä sitä. Mutta ovi
  oli luja ja raudoitettu.
  Luutnantti veti miekkansa ja asettuihe salin ovelle, työtä tehtäissä
  vankiansa vartijoitsemaan.
  
  
  XII.
  
  Raskaana lepäsi pimeä talviyö Suomenlahden ja Itämeren aalloilla, kun
  Ruotsin laivasto, kolmetoista linjalaivaa, yksitoista rekattia ja
  muutamia pienempiä haaksia, ohjasi kulkuansa Itämereen päin. Laivasto
  kulki niin pitkällä etelässä kuin suinkin uskalsi, sillä sen piti
  menemän niin läheltä Dagerort'in ohitse kuin mahdollista. Ensin
  etsittiin valotornia turhaan ja jo annettiin merkki, että kaikki laivat
  kääntyisivät enemmän etelään päin, kun yht'äkkiä tuo punertava valo
  liekähti ja osoitti, että jo oli menty lähemmälle kuin oli
  uskallettavaa. Pian annettiin merkki ohjata enemmän pohjoiseen päin,
  ettei törmättäisi Hiidenmaan niemiin ja luotoihin.
  Mutta Ulla Fersen, joka, äärimmäisenä laivaston eteläisellä siivellä,
  kulki hyvänmoisen matkan laivaston edellä, oli jo mennyt liian likelle,
  kun leimuava tuli sille yht'äkkiä näytti vaaran. Mutta sen pelkäämätön
  päällikkö huomasi heti asemansa ja ryhtyi tarpeenmukaisiin toimiin.
  "Me olemme kulku-väylässä, joka menee ihan Dagerort'in ohitse," sanoi
  hän. "Kun meillä on valotorni oppaanamme, me kyllä löydämme oikean
  tolan. Mutta laivaston on pysyminen enemmän pohjoisessa, ett'ei
  joutuisi karille. Nostakaat varoitusmerkki ja niinpian kuin siihen on
  vastattu, ottakaat alas kaikki lyhdyt. Meitä ei pidä huomattaman
  maalta."
  Kaikella tarkkuudella ja huolella, jota taitavat merimiehet voivat
  hyväksensä käyttää, ohjattiin nyt Ulla Fersen sitä suuntaa, jota sen
  piti seurata karien ja luotojen lomitse. Vaikka yö oli pimeä ja myrsky
  pauhasi raskaasti pyörivillä, jäisillä aalloilla, keijui keveä rekatti
  kiitävän pilven tapaisena tyrskyvää kuohua pitkin.
  Dagerort'in luona teki rekatti käännöksen itään päin, niin että se
  joutui niemekkeen taakse tuulen suojaan, ja heitti sitten purjeensa
  takaperin. Vene laskettiin vesille ja rohkea päällikkö, muutamien
  merisoturien seuraamana ja ravakkaiden merimiesten soutamana, kiiti
  rantaan. Hän huomasi että välisalin akkunoista loisti valkea ja päätti
  siitä, että paroonin perhe oli Marienhag'ista tullut vanhasta
  rakennuksesta nauttimaan raivoavan myrskyn juhlallista näytelmää.
  Äänettä saapui vene rantaan. Hiljaa astelivat rohkeat seikkailijat
  rannalle, jossa hetkittäin heikko tähtivalo, joka pilkistihe vähän
  välistä hajonneiden pilvien lomista, ennemmin antoi aavistuksen
  vastassa olevista esineistä, kuin valaisi niitä. Muutama himmeä säde
  valotornin akkunoista oli paras ohje.
  Äkkiä tapasivat sotamiehet vaunut valjastettuine hevoisineen.
  Silmänräpäyksessä oli hämmästynyt ajaja temmattu istuimeltansa alas,
  hevoisia pidettäissä suitsista kiinni.
  "Hiljaa!" käski Sjöstjerna, kiiruhtaessaan vaunuille. "Onko ketään
  vaunuissa?"
  "Jumalani! Ruotsin kieltä," huudahti paroonitar. "Kuka kysyy?"
  "Se on Sjöstjerna! Minä tunnen hänen puheensa!" keskeytti Natalia.
  "Kuinka te tänne tulette, kapteeni?"
  "Vaiti, vaiti!" sanoi hän. "Minä tulen jäähyväisille. Vielä kerran
  tahdoin eläissäni laskea jalkani Dagerort'in maalle: sentähden olen
  tuokioksi tullut tänne."
  "Ah! te tulette meitä auttamaan ja pelastamaan!" huudahti paroonitar.
  Hän kertoi hänelle äkkiä mitä oli tapahtunut.
  Sjöstjerna mietti hetkisen. Sitten sanoi hän päättävästi: "Matka
  Ruotsiin on kuitenkin lyhyempi kuin matka Siperiaan, Ulla Fersen on
  täällä ja ottaa taasen ilolla vieraansa vastaan!"
  "Jalo pelastajamme!" rukoili paroonitar, "mutta ennen kaikkia;
  pelastakaa puolisoni! Pelastakaa hän! Me seuraamme häntä minne ikänäkin
  häntä vietänee."
  "Oletteko tekin päättänyt seurata isäänne, neiti Natalia?" kysyi hän.
  "Olen!" vastasi hän ilon tunteella, joka läpäisi koko Sjöstjernan
  sydämmen ja herätti sen sisimmissä sopissa erinomaisen ihanan
  vastasoinnun. Semmoinen myöntymys, sen tunsi hän, olisi jonakin pyhänä