Ulla Fersen: Historiallinen novelli - 1

ULLA FERSEN
Historiallinen novelli

Kertonut
G. H. MELLIN

Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Lempiranta].

Werner Söderström, Porvoo, 1880.


I.

Hiidenmaan läntinen niemi muodostaa, juuri Suomenlahden suulla,
kookkaan niemekkeen. Tämä niemeke luotojensa ja kariensa ympäröimänä,
joihin moni laiva tuntematta lähempänä rantaa olevia, kierteleviä
kulkuväyliä, on hävinnyt, kurottaa uskaliaasti vihertävät, rehevillä
metsiköillä ja ihanilla vainioilla kaunistetut rantansa aaltoihin ja
kuohuun. Niemekkeen ulommainen kärki on kallio, minkä luonto näkyy
asettaneen sinne vankoilla ja jyrkillä sivuillansa murtamaan aaltoja,
jotka murtaessaan paatta vasten hajoavatkin turhan raivon kuohuun.
Tälle kalliolle on rakennettu valotorni, jonka korkeat, harvinaisen
rakennus-tavan mukaan tehdyt muurit näyttävät ainoastansa vuoresta ylös
kohoavalta kasvannaiselta. Kun kuohuva meri uupumatta ajelee aaltojansa
tornin läntistä seinämää vasten, näemme itäisellä puolella heti tornin
portista ruveten leppeän vihannuuden, pensasaitoja, kukkanurmia ja
ihastuttavan somia teitä, jotka etenkin pitkin molempia rantoja vievät
hyvin hoidettujen metsikköjen lävitse viljavan saaren keskustaan,
avariin kyliin ja rikkaisin aateliskartanoihin.
Valotornin nimittävät merenkulkijat, niemen mukaan Dagerort'iksi,
ja sen ylläpito on määrätty ja uskottu isolle Marienhagin
aateliskartanolle, jonka sievä linna, puutarhansa ja puistonsa
ympäröimänä, on keskellä niemeä, lähellä tuota kummallista valotornia
ja jonka tilukset ulottuvat kummallekin puolelle niemeä. Jo niistä
ajoista, jolloin Vironmaa kuului Ruotsin vallan alle, on Marienhagia
omistanut Ruotsista syntyperäinen perhe ja vielä nytkin elää Hiidenmaan
saarella moni ruotsalainen suku, joiden kieleen ja tapoihin,
mielenlaatuun, sivistykseen ja nimeen juurtunutta ruotsalaisuutta ei
Venäjän valtikka ole hävittänyt.
Viime kuluneen vuosisadan viimeisellä kolmanneksella oli Marienhagin
omistajana muuan parooni Akatius von Gyldenstubbe. Nuoremmalla
ijällänsä oli hän jonkun ajan oleskellut Pietarin hovissa, jossa hänen
sisarpuolensa oli Katarina keisarittaren hovineitenä; mutta hän
kyllästyi pian komean pääkaupungin oloihin ja vetäyi maaelämän
hiljaisuuteen. Rakastetun puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa, jotka
viimeksi mainitut olivat saaneet erinomaisen hyvän kasvatuksen, nautti
hän naapuriensa kunnioitusta, ja hallituskin piti arvossa hänen
nimeänsä ja kunnollisuuttansa.
Hänen nyt eläessään Marienhagissa, oli valotornin hoito huolenpitonsa
tärkeimpänä esineenä. Muinaisina aikoina, kertoo taru, oli muuan
tilanomistaja pimeinä syysöinä sammuttanut tulen valotornista, jota
hänen piti hoitaman, ja sytyttänyt valevalkeita. Laivoja oli sentähden
joutunut haaksirikkoon, ja näiden jäännökset sekä se tavara, jonka
tuuli toi rantaan, joutui ilkiön saaliiksi. Hänen rikoksensa tuli
kuitenkin ilmi ja rangaistiin. Vilpitön parooni Akatius oli liian
rehellinen laskeaksensa vähintäkään varjoa ihmishengen hukuttamisesta
tai heidän tavaransa hävittämisestä puhtaalle omalletunnollensa. Hän
vartijoitsi hänelle uskottua valotornia tunnokkaalla uutteruudella ja
innolla, ja kävi usein ihan yksin, myrskyisinä ja pimeinä öinä
korkeassa tornissa ja sen valppaan vartijan luona. Avaran puutarhansa
ja sen kallion välille, jossa valotornin muurit kohosivat, oli hän
puiston lävitse tehnyt kaidan, suoran käytävän, molemmin puolin
ympäröittynä pensas-aidalla. Itse valotornissa, joka oli rakennettu
moneen kerrokseen -- isoja salia toinen toisensa päällä -- asui tornin
vartija alimmaisessa, ja ylimmäinen oli avonainen, sillä siellä tuli
hoidettiin. Välihuoneet oli parooni sisustuttanut niin, että hän siellä
käydessään voi kutsua ystävänsä sinne kaikessa mukavuudessa nauttimaan
laajaa näköalaa. Sanottiin, että synkät perhemuistelmat paroonille
itselle tekivät useat huoneet merkilliseksi.
Hänen paroonittarensa ei milloinkaan astunut kirkontapaiseen
rakennukseen, ettei huolentapainen sumu levinnyt hänen kasvoillensa.
Paroonin kunnioitus velvollisuudellensa hoitaa valotornia oli saattanut
hänen molemmille lapsillensakin erittäin hartaan tunteen sitä kohtaan.
He lähestyivät aina tornia kuni jotakin pyhää paikkaa.
Tornin vartija, harmaapäinen merimies, joka oli kokenut monta kohtaloa
merellä ja joka haaksirikkoisena vieraana oli tullut siihen paikkaan,
jossa hän nyt oli, näytti paremmin hengeltä, kuin ihmiseltä. Hän olikin
todella kummallinen olento, joka ei elänyt muun, kuin yöllisen tulen
hoidon tähden. Ei kukaan muistanut nähneensä hymyä hänen
ahavoittuneilla kasvoillansa, ja luultiinpa, ett'ei uni koskaan
laskenut hänen silmiinsä, hänen yöt, päivät valvoessaan kalliin ja
tärkeän toimensa tähden.
Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1788. Parooni von Gyldenstubbe oli
kutsunut useat naapurinsa päivälliselle, ja esitteli vieraillensa
eivätkö suostuisi ehtoopäivällä käymään valotornissa. Parooni,
paroonitar ja pari vanhempaa herraa ja naista kävivät edellä, kreivi
Telepnoff'in, kohteliaana "kavaljeerina" tarjotessa käsivarttansa neiti
Natalian tu'eksi. Kahden kymmenen vuotias, vaaleaverinen neiti laski
huolettomasti kaunismuotoisen kätensä tarjotulle käsivarrelle; mutta
siniset silmät, jotka haaveksivalla sulolla lensivät muihin esineisin,
ja hajamieliset vastaukset, joita hän väliin antoi kreivin oivallisille
kohtelijaisuuksille, osoittivat, ettei hän -- kreivi -- ainakaan ollut
hänen mielensä esineenä, ehkä hän, vanhan tutun etuoikeudella, näytti
pitävän yksinomaisena oikeutenansa seurata häntä ja nauttia hänen
kanssapuhettansa.
Seura astui kalliolle. Vanha vartija avasi kunnioituksella tornin oven,
ja nyt noustiin ylöspäin mukavia kiertoportaita myöden. Ympyriäiseen
saliin, jonka monet pienet akkunat olivat merelle päin, pysähtyi seura.
Jokaiseen tunki lähes synkkä tahi ainakin vakainen mieli. Suurimmalle
osalle heistä oli tosin meren ja aaltojen näkö tuttu, mutta valotorni,
vahvoine muurineen ja rohkeine kärkineen, herätti kuitenkin sattumalta
kävijässä kaihoisen tunteen, kuni tunto eli tieto olla ulkopuolella
tiettyä ja määrättyä olopiiriänsä. Sitä paitsi lisäsivät himmeät tarut,
jotka kävivät Dagerort'in valotornista, hetken salaperäistä henkeä.
Jotka eivät tarkemmin tunteneet syytä paroonin taajoihin käyntiin
tornissa, luulettelivat, että hän siellä harjoitteli salaopillisia
töitä, etenkin kun hän luultiin jäseneksi siihen aikaan sangen arvossa
pidetyssä ja kaikkialle levinneessä satakuntalaisten eli vapaamuurarien
salaisessa seurassa.
"Arvoisat vieraani," alkoi parooni, joka halusi seuran mieliä johtaa
iloisemmalle tolalle, "miten rauhalliselta nyt näyttää tuo sininen
tasanko edessämme! nuo purjeet, jotka nyt kiitävät ohitsemme, vievät
ainoasti rikkautta ja tarpeita toisista toisiin, ja jos joskus
sotalaivat näyttävätkin itseänsä, ovat ne liikkeessä ainoasti
harjoitusta tai huvia varten."
"Unohdattepa, herra parooni," sanoi muuan vieraista, "että muutama
päivä sitten purjehti Amiraali von Dessen'in laivasto tästä ohitse.
Kulkipa se sangen vakaissa asioissa Välimereen."
"Turkin sodan," vastasi parooni, "voimme pian sanoa olevan suotuisan ja
välttämättömän meille, sillä se pysyttää rauhan täällä pohjoisessa.
Niin kauvan kuin meidän sotavoimamme ovat toimessa etelässä, meidän
valtioviisas keisarittaremme kyllä koettaa säilyttää rauhan meidän
seuduillamme."
"Välimeri on hyvä koulu meriväellemme," virkkoi virastaan eronnut
meriupseeri, joka oli seurassa. "Pietari suuren luoma laivastomme, on
tähän asti vähän itseänsä kunnostanut, ja voinut hankkia itsellensä
muiden merivaltojen huomion, sentähden että meiltä on puuttunut
harjoitusta. Kuinka kunniata himoova ja levoton Ruotsin kuningas onkin,
niin hän kuitenkin, luulen, pitää paraana jättää meidät rauhaan, syystä
että meidän laivastomme on hänen Karlskronalaisia, puoleksi mädänneitä
laiva-rohjujansa etevämpi."
"Viimeinen lauseenne lienee kuitenkin erehdystä," lausui kreivi
Telepnoff. "Tietäkäät, herrani, että Ruotsin kuningas on itsensä
tykkönään hävittänyt rakentaessaan joukon uusia, ihan eriskummallisia
haaksia ja laivoja. Yksikään ei ole toisensa kaltainen. Kuulinpa juuri
Pietarissa kerrottavan, kuinka he vähentävät kanuunain lu'un
linjalaivoista, ainoasti sentähden että voisivat omistaa ison joukon
haaksia. Ruotsalaisten suurimmissa linjalaivoissa ei ole enempää kuin
60 tai 70 kanuunaa."
"Minusta ei ole niinkään väärin," väitti meriupseeri, "tehdä laivat
tilaviksi. Muutama kanuuna enempi tai vähempi, ei todella merkitse niin
paljoa kuin laivan muut hyvät omaisuudet ja puolet."
"Nuo niin kummallisesti tehdyt alukset," arveli toinen, "on ehkä
laskettu voivan päästä ihan meidän rannoillemme. Ruotsalaiset, luulen,
toivovat tilaisuutta saada kostaa hävitykset, jotka tsaari Pietarin
laivasto teki heidän rannoillensa seitsemänkymmentä vuotta sitten."
"Toivokaamme," keskeytti parooni, "ettei hyvää rauhaamme mikään riko,
niin pääsemme sekä pelosta että vaarasta. Muistakaamme että itse olemme
ruotsalaista sukuperää, ja että sekin aika on ollut, jolloin esi-isämme
vannoivat uskollisuuden valan Ruotsin kruunulle. Vielähän on
ruotsinkieli äitimme kieltäkin, vaikka me sattuman kautta olemme
joutuneet Venäjän valtikan alle. Suvaittaneehan meidän, jotka olemme
armollisen keisarittaremme uskollisia alammaisia, toivoa että rauha ja
yksimielisyys pysyisi naapuriemme ja heidän kuninkaansa välillä."
"Tuskin meidän sotaa tarvinnee pelätä," virkkoi kreivi Telepnoff,
"kosk'ei ruotsin kuningas tiedä miten hän kyllin osoittaisi
kohteliaisuuttansa keisarittarellemme. Matkustipa hän vartavasten pari
vuotta sitten Haminaan kunniatervehdykselle, kun keisarittaremme
majaili siellä. Kyllä kuitenkin on luultava että kateus ja kunnianhimo
kiehuu hänessä, sillä hän on Euroopan levottomin mutta samalla myös
rohkein hallitsija."
"Sallikaat minun, arvoisat vieraani," keskeytti parooni, "ilmoittaa
teille syy, miksi olen kutsunut teidät tänne torniin. Toivonpa täältä
saavani nähdä Jarislavits rekatin, jonka mukana poikani on
harjoitusretkellä ja jonka pitäisi risteillä juuri Dagerort'in ja
Hankoniemen välillä. Hän on luutnanttina laivalla, ja voisipa olla
mahdollista, että se tulee näkyville."
"Ah, tunnenhan minäkin rekatin," ratkesi meriupseeri puhumaan. "Sillä
on 32 kanuunaa, ja kapteeni Spiridoff'in, joka on sen päällikkö, tunnen
myöskin; hän on paraita ystäviäni; erittäin taitava upseeri. Toissa
päivänä piti hänen lähtemän Kronstadt'ista. Kyllä hän olisi voinut,
etenkin kuin tuuli on ollut itäinen, ehtiä Dagerort'iin.
"Vanha tornin vartijamme varmaankin voi meille antaa tietoja," virkkoi
paroonitar. "Hän kyllä on nähnyt, onko rekatti risteillyt täällä eilen
tahi tänään, sillä hänpä tunteekin laivat, hän!"
Vartija käskettiin sisälle. Ijäkäs mies tulikin, synkkänä kuni haamu.
Lumivalkeat hapsensa ja partansa antoivat hänelle kunniaa vaativan
näön. Hän kumartui syvään, kun herransa sanoi: "Oletko nähnyt rekattia,
Stolpe, josta sinulle eilen puhuin?"
"Koillisessa, tuolla Hankoniemessä päin voitte juuri sangen hyvin nähdä
mastojen latvat," vastasi ukko, osoittaessaan akkunasta ulos.
Kaikkien silmät kääntyivät sinnepäin, jonne vartija näytti. Siellä
näkyikin kyllin selvään rekatin ylimmäisten purjeitten miellyttävä
kuva. Valkeat vaatteet keijuivat etäällä näkörajalla, aaltojen hiljaa
tuuvitellessa, kaukaisuutensa taakse kätkeissä laivan ja sen alimmaiset
purjeet.
Muutamia kauppalaivoja, enimmäkseen täysin purjein, nähtiin myöskin
siellä täällä merenpinnalla, useimmat idässä. Kukin teki jonkun
muistutuksen niistä, ja parooni käski vartijan antamaan niitä tietoja
haaksista, mitä tiesi. Hänen tottunut silmänsä tunsikin täällä
englantilaisen, tuolla hollantilaisen, täällä suomalaisen ja tuolla
saksalaisen. Hänpä osasi arvata heidän päämaalinsa ja kotopaikkansa, ja
kullekin hän tiesi jotain ominaista, joka eroitti sen muista sekä kodin
että käytännön suhteen. Hänen selityksensä olivat harvapuheiset mutta
tarkat, niin että ne tuon tuostakin miellyttivät, etenkin meriupseeria.
Kaikkien muiden katsellessa pohjoisista ja itäisistä akkunoista,
asettui Natalia neiti läntiselle. Sieltä hän havaitsi purjehtijan, joka
pisti virkeästi itäistä tuulta vastaan. Haaksi oli jo kohoittanut
mastotuksensa näkörajan ylitse ja pistihe nyt Kurensaaren niemien
sivuitse lähetessään Dagerort'ia. Nuori neiti, joka jo lapsuutensa
ajoista mielisuosiolla oli katsellut keijuvia purjeita merellä ja oli
tottunut eroittamaan niiden muotoja, kiinnitti nytkin katseensa
mielihyvällä lähenevän haaksen purjeitten sopusuuntaiseen
muodostukseen. Se oli sotalaiva, sen hän päätti siitä, että sen kohous
näytti niin uljaan uskaliaalta; somatekoisempaa alusta ei hän ollut
milloinkaan nähnyt. Hetkisen hän yksin nautti kaunista näköä, ennenkuin
hän sen seuralle ilmoitti.
Mutta kun kaikki kääntyivät sinne ja tarkkuudella katselivat
sota-alusta, ei vanha valotornin vartija voinut hillitä huudahdusta
pelkästä ihmeestä.
"Haa! Sepä on kaunis!" huudahti hän, kuitenkaan muuttamatta näkönsä
synkkyyttä. "Kauniimpaa taklausta ei laiva milloinkaan kantanut. Puolen
tunnin perästä saamme nähdä vastaako alus muhkeata purjetusta."
Seura hymyili vanhan merimiehen ihastukselle. Mutta kaikki myönsivät,
että purjeitten ja touvien sopusuhtaisessa järjestämisessä oli jotain
somaa ja jaloa, joka pisti vähemmänkin merioloihin tottunutta silmään.
Parooni oli tuottanut virvokkeita tornisaliin ja niiden nautinnolla
lyhennettiin aika, kunnes purjehtija lännestä ehtisi näyttää koko
vartalonsa, ja samalla rekatti koillisestakin lähenisi. Molemmat
purjehtijat piankin ehkä äkkäisivät toisensa. Rauhalliset kauppalaivat,
jotka vitkaan pyrkivät sivuitse, olivat nyt kadottaneet seuran kaiken
huomion; ne nyt vaan seurasivat molempain sotalaivojen liikenneitä.
Onpa merellä kuin maallakin: rauhan miehet kulkevat yleisön
huomaamatta, toki hyödyttäen ihmiskuntaa, ja sodan miehet vetävät
kaiken huomion ja ihastuksen puoleensa.
Vihdoin oli läntinen purjehtija näkörajan ylitse kohoittanut yhtä soman
sivun, kuin sen purjepaljouskin. Sen kanuunarei'istä voitiin se arvata
keveäksi rekatiksi. Ja niinpä se olikin nerokkaan Chapman'in uusia
luomia, jotka tuulenpuuskana kiitivät aaltojen ylitse. Laineiden
tasangolla purjehtijoiden seassa oli tämä verrattava katselliin, joka
on santa-aavojen ketterin juoksija.
Juuri kun rekatti kiersi valotornin niemekkeen, tuli muuan
hollantilainen sitä vastaan. Äkkiä salamoitsi rekatin keulalaidasta, ja
hetken perästä kuului kanuunan ampuman räjähdys. Heti laski
hollantilainen huippupurjeensa ja ohjasi rekatin sivulle. Rekattikin
laski muutamia purjeita, viipyäkseen pari minuuttia hollantilaisen
puheilla. Ainoastaan ensimmäinen sana molempien laivojen puheesta,
nimittäin kanuunan laukaus, kuului ja ymmärrettiin valotornissa. Jahka
purjeet taasen olivat ilmaa täynnä ja molemmat riensivät eri haaroille,
kääntyivät taasen seuran katseet pohjoiseen päin. Nytpä nähtiin
toisenkin rekatin koko rakennus. Se oli toista vertaa suurempi kuin
edellinen.
"Minä tunnen sen," huudahti entinen meriupseeri. "Se on todellakin
kapteeni Spiridoft'in Jarislavits. Mutta näettekö, hyvä herrasväki,
siellä seuraa häntä kumppali."
Nyt äkättiin vielä yhden rekatin taklaus, ihan lähellä Jarislavits'ia.
Upseeri, joka oli tuntenut ison rekatin, sanoi tämän olevan Hektorin,
joka oli sotaoppilaita harjoittelemassa.
Kauvan ei läntinen rekatti pitkittänyt suuntaansa. Luultavasti sekin
oli huomannut Jarislavits'in toverin. Se teki äkkinäisen käännöksen ja
ohjasi kulkuansa etelään päin, vielä lähemmäksi Yösalon niemeä,
ikäänkun olisi oikein tarkoin tahtonut tutkia maata. Ihmeteltävällä
tarkkuudella väisti se luotoja ja karia, ja tiesi seurata sille
tarpeeksi syvää väylää, niin että se puolen kanuunan ampuman matkan
päästä kulki valotornin ohitse. Kun se oli ehtinyt niemen
eteläpuolelle, niin että ainoasti sen latvat olivat näkyvällä niille,
jotka olivat Hiidenmaan pohjoispuolisella kulentavedellä, laski se
ilmaan raketin.
Kun raketti ylhäällä hattaroiden äärillä laukesi, katseli valotornissa
kokoontunut seura toisiansa vähän hämmästyksellä. Rekatin koko
ilmaantuminen oli niin äkkinäistä, että kaikki näytti unelmalta.
Vanhemmat herrat olivat vähän huolissaan siitä että sotalaiva, jonka
luulivat ruotsalaiseksi, niin tarkoin tunsi purjehdusveden, ja voi
tulla niin lähelle.
"Jos nyt olisi ollut sota," virkkoi meriupseeri, "niin tuo ketterä
keijukainen olisi voinut meitä kestittää sangen kovilla pavuilla
purtaviksemme. Enpä, totta vieköön, olisi uskonut, että niin suuri
sotalaiva, kuin rekatti, olisi luodeillaan, jos niin olisi tahtonut,
ulottunut aina Marienhag'iin."
"Niin," sanoi parooni huolestuneena, "me emme voi kyllin iloita
rauhastamme. Tunkeepa minuun kummallinen tunne, kun muistan mitä äsken
näimme. Aseilla varustettu vieras, joka olisi voinut hävittää itseni ja
omaiseni, sekä omaisuuteni, kantaa kauhistavat turmioaseensa ihan
ohitsemme. Rauha on siis todella siunattu taivaan lahja."
"Teillä on kumminkin suojelijanne juuri täällä," vastasi meriupseeri
näyttäen ympärillensä.
Seura katseli häntä utelevin silmäyksin.
Kreivi Telepnoff lähetti vanhalle paroonille aran silmänluonnin. "Kyllä
tiedän," sanoi hän puoli ääneen, "että paroonilla on salaisuutensa,
joita en ainakaan minä tunne. Mutta että joku meistä, sodan sattuessa,
voisi suojella paroonia, tuntuu minusta vähän kummalliselta. Täten en
kuitenkaan millään muotoa," lisäsi hän puoleksi ivallisella hymyllä,
"epäile arvoisan kapteeni Adinosoff'in urhollisuutta, taitoa ja kykyä."
Vanha merisoturi silmänräpäyksen vaan rypisti silmäkulmiansa. Sitten
sanoi hän: "Tarkoitinpa valotornia, hyvä herrasväki! Sepä on temppeli
jota ystävä ja vihollinen pitää kunniassa. Eipä kukaan uskalla sitä
hävittää, tai edes käydä käsiksi, sillä siinä poltetaan pyhää tulta,
joka suo hoitajalleen ja naapurilleen hyvän turvan."
Paroonin katse kirkastui. "Tämä rakennus onkin sentähden jo
lapsuudestani ollut minulle rakas ja kallis. Sitä paitsi tiedätte
kaikki, hyvät vieraani, naapureina ja ystävinä, että onneton sisareni
valitsi tämän tornin asumapaikaksensa viimeisinä päivinänsä. Täällä hän
kuolikin. Hänellä oli, kuin minullakin, voittamaton halu vaipua tämän
rajattoman ja merkillisen meren mahtavan näköalan katselemiseen."
"Ymmärrättekö, neiti Natalia," kuiskasi kreivi, "mistä salaopista
parooni puhuu? Mutta niinpä niinkin, naisillehan ei milloinkaan
uskotakaan näitä salaisuuksia. Heillä on itsellänsä oma salaoppinsa,
oma noitimis salaisuutensa, mutta sen salaisuuden olopaikan
tiedämmekin; se piilee heidän suloisessa hempeydessänsä."
Neiden kauniita kasvoja varjosti nyt tyytymättömyyden pilvi. "Kreivi
Telepnoff!" sanoi hän vakavalla katseella, joka erittäin suloisesti
kuvastihe vaalavoihin silmiin. "Tiedän hyvin, että aina olette luullut
isäni olevan salaoppilaisen, tahi miksi vapaamuurariksi hänen
nimitättekin. Mutta minulla on kunnia ilmoittaa teille, että sangen
hyvin käsitin mitä hän äsken sanoi. Minusta ei ensinkään ole
käsittämätöntä että täältä katsella merta ja purjeita on suuri ja
erittäin miellyttävä nautinto. Jos sentähden luulette minun
salaoppilaiseksi," -- jatkoi hän hymyillen -- "niin käyttäkää
vapauttanne, sillä aatos on jokaisella vapaa. Ja ainakin yhdessä kohden
olen minäkin vapaamuurari, jota kohtaa omasta puolestani suosinkin
innokkaasti. Se on päätös pysyttää vapauteni isäni muurien
sisäpuolella."
"Teillä on liian ylelliset vaatimukset, neitiseni!" virkkoi kreivi. "Se
jolla on vähin oikeus olla ja saada olla vapaana meidän maassamme on
juuri kaunotar. Kaunottarien sydämmet, senkin te tiedätte, ovat luodut
kahleita varten. Ne vangitsevat ensin meidät, ja sitte -- auttavat he
meitä kantamaan kahleitamme."
Neiti kääntyi huolettomasti hänestä ja katseli muutamasta akkunasta
ulos.
"Mutta älkäämme unhottako omaa rekattiammekaan tuolla," puuttui
puheesen parooni, joka oli kuullut kreivin lauseet ja niistä tunsi
tyytymättömyyden, jonka kuitenkin kohtelijaisuus pakotti hänen
tukehuttamaan. "Tuo ruotsalainen rekatti pitkittää matkaansa
eteläänpäin meistä, ja on ehkä piankin joutunut näköpiiristämme, mutta
Jarislavits lähenee lähenemistään. Siellä juuri on Reinholdinikin.
Varmaankin hän tänäkin hetkenä tähystelee hänellekin lapsuudesta
kallista valotornia ja kotoansa."
Natalia neiti avasi akkunan, ja kurotti leikillisellä, mutta samalla
mieltä liikuttavallakin hymyllä, kätensä ja heilutti valkoista
nenäliinaansa tervehdykseksi veljellensä rekatille.
Kreivi Telepnoff hymyili. "Onpa vahinko ettei parooni Reinhold
tämmöisen matkan päästä voi edes kuvaillakaan, että sisarensa häntä
noin tervehtii," sanoi hän. "Muuten hän varmaan vastaisi
kunnialaukauksella."
"Hyvät naiset ja herrat!" keskeytti vanha parooni; "pistääpä jotain
mieleeni. Kylläpä voisimme Reinholdille ilmoittaa tervehdyksemme. Ilma
on mitä suotuisampaa purjehtimiselle. Jos se pitkittyy, mikä tällä
vuoden ajalla olisikin luultavaa, niin voisimmehan minun huvipurrellani
tehdä matkan merelle ja vieläpä käydä Jarislavits'issakin. Panetanpa
aluksen kuntoon huomiseksi, ja nyt pyydän, että ne teistä, joita se
miellyttää, huvittaisitte minua suostumuksellanne tehdä minulle ja
muille seuralaisilleni seuraa."
Neiti Natalia ei salannut iloansa isänsä tekemästä esityksestä, joka
äidistäkin tuntui miellyttävältä.
"Mainiota!" huudahti Adinosoff. "Ja jahka vaan ehdimme aavalle selälle,
istun minä peräkeulalle. Me kyllä pian kiinnitämme purtemme rekatin
sivuun. Se varmaankin risteillee niin läheltä Hiidenmaata, kuin
mahdollista."


II.

Paroonin huvipursi oli hyväkulkuinen. Se oli avara ja siihen oli
laadittu koju naisille ja niille herroista, jotka eivät olleet
tottuneita meritoimiin. Kuusi taitavaa merimiestä, Marienhag'in
alustalaisia, olivat laivueena. Pursi kiiti hyvällä vauhdilla
Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse ja johti kulkuansa Suomenlahteen,
jossa Jarislavits ja Hektor nähtiin risteilevän. Kapteeni Spiridoff oli
päättänyt tehdä risteilyn salmeen, joka eroittaa Hiidenmaan
mannermaasta ja Jarislavits läheni siinä aikomuksessa pientä Worms'in
saarta, Hektorin kaartaessa pohjoiseen Hankoniemeen päin.
Mutta purren itseasettaunut päällikkö, ukko Adinosoff, joka näki
rekatin liikkeen, rupesi epäilemään, etteivät saavuttaisikkaan
Jarislavitsia ennenkuin se jo oli ehtinyt salmeen. Hän päätti sentähden
oikaista, ehkä merimiehet, jotka tunsivat kulentaveden, varoittivat
häntä menemästä sille tolalle, jota ukko aikeensa mukaan seurasi. Ja,
eipä aikaakaan, niin pursi syöksi salakarille, ihan salmen suussa.
Samassa hetkessä, kuin kiitävän aluksen keulalaita koski kallioon, ja
kaikki luulivat että ratisevien plankkujen piti murtuman, tulikin iso
laine ja nosti aluksen keskelle karia, jonneka se jäi laidallensa,
aaltojen levottomina tyrskyessä, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet
hyökätä laivan partaan ylitse, joka toisella puolen olikin veden pinnan
alla. Pelästynyt parooni huusi hätäillen apua omaisilleen. Vitkalleen
vierivät aallot, räiskivät vettä kojuun, mutta paroonin uskollinen
väki, merelle tottuneet virolaiset, jotka nyt osoittivat sekä taitoa
että tointa, pyysivät hartaasti isäntäänsä jäämään sille laivan
partaalle, joka oli veden pinnan yläpuolella, itse he varovasti
avasivat kojun oven ja kantoivat sieltä sylissänsä, ei ainoastaan
paroonittaren ja neiden, vaan myöskin kreivi Telepnoff'in ja pari
muutakin herraa laivan kuivalle puolelle. Vanha Adinosoff oli pian
tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään, ja pitäen yhä
päällikkyyttänsä, osoitti hän kullekin sijansa.
"Älkäätte niin kovin pelästykö, hyvä herrasväki!" puhui hän. "Ettehän
ole edes kastuneetkaan; mutta leikittäkin: onnettomuutemme ei ole niin
suuri, jolta se näyttää. Luulempa aluksen olevan ihan ehjän ja
vikautumattoman, vaikka se on kallellansa. Täällä ei käy isoja
laineita, ja jos saamme veneen rekatista, joka auttaa meidät karilta,
on meillä puolen tunnin päästä taas allamme selvä vesi. Voin vakuuttaa
naisille, ettei henkemme ole ensinkään vaarassa, ehkä tarvitsemme vähän
kärsimystä hankalassa tilassamme."
Vanha meriupseeri puhuikin totta. Se, joka oli tottunut meritoimeen,
huomasi heti, että vaara oli vähäpätöinen. Tosin istuivat
haaksirikkoiset kaatuneen laivan toisella partaalla, mutta tuuli ei
ollut kova, ja pian oli apukin tuleva. Nähtiin nimittäin rekatin, joka
oli huomannut huvipurren vahingon, kääntyvän sinne päin ja laskevan
veneensä.
Kreivi Telepnoff oli levottomin koko seurasta. Vaikka hänen täytyi
sitoa sanansa, lähetti hän kuitenkin tuimia silmäyksiä Adinosoff'ille,
ja kirosi itsekseen paroonin esitystä tehdä huvimatka, jonka
seurauksena oli niin kauhistava vaara. Häntä kiukutti vielä sekin,
ettei neiti Natalia osoittanut hänelle vähintäkään sääliä, eikä edes
näkynyt huolivan omastakaan hengestänsä. Kaunis nainen istui
vanhempainsa välillä, ja katseli, paremmin verhoten itseänsä
kaavullansa ja huivillansa, kuten hekin, odotettuja auttajia. Nepä
lähenivätkin joutuisasti rekatin veneissä. Kun kreivi, saadakseen
jonkunlaista lohdutusta huolessan, koki ruveta kanssapuhetta pitämään,
ei neiti vastannut mitään ja paroonitarkin harvapuheisesti. Hänen
pakinansa muuttui siis yksinpuheeksi.
Kun ensimmäinen vene, joka, sujuvasti luikerti karin ylitse,
kiinnitettiin purteen, kurottivat parooni, hänen puolisonsa ja
tyttärensä kätensä lähenevälle auttajalle. He tunsivat nimittäin
upseerin, joka seisoi, käskyjä antaen, keskellä soutavaa miehistöä.
"Olkaat huoleti isäni, äitini, Natalia siskoni ja kaikki!" huusi hän jo
etäältä. "Minä tunsin aluksen! Älkäätte hätäilkö, niin on vaara pian
poistettu. -- Paremmin ylihangan puolelle! -- Ah, evesti Adinosoff!
Kuinka jaksatte? Palvelijanne, kreivi Telepnoff! -- Vielä paremmin
ylihangan puolelle! -- Kaunis törmäys! -- Airot pois! Vastatörmä tuonne
peräpeiliä vastaan! Kas niin! -- No, että huvipurtemme juuri tähän piti
kaatuman! ja minun piti joutuman sitä näkemään päästäkseni vanhempiani
auttamaan!"
"Jahka sen vaan saamme pystöön, niin ei ole hätää!" huudahti Adinosoff.
"Sen laita on tuskin hiestaantunutkaan."
Kun vene varovasti oli kiinnitetty alukseen, riensi parooni Reinhold
merimiehen ketteryydellä, kallistuneelle rungolle, omaisiensa luo,
jotka ilokyynelein sulkivat hänen syliinsä. Sepä oli kohtaus,
vanhempain ja sisaren sydämmessä palavalle pyhälle liekille, kallis.
Reinhold ensiksi tointui tulvailevista tunteista, jotka hänenkin
sydämmensä hurmottivat: "Käykäätte kaikki veneesen, niin sitten
ryhtykäämme katsomaan mitä täällä on tekeminen!" sanoi hän. "Kurottakaa
kätenne tänne, äitini! Ei siinä vaaraa ole! Kas niin, istukaa nyt!
Paremmin tännepäin, Natalia! Tule syliini, niin pääset paremmin! Hyvä!
Olkaat hyvät, herrani! Täällä on tilaa perässä."
Nyt tarkastettiin laiva ja sen tila. Ravakka luutnantti teki heti
päätöksensä. Hän lähetti toisen veneen, niin pian kun se saapui,
rekatille ilmoittamaan asian laitaa. Sen mukana hän pyysi vanhempiensa
ja sisarensa menemään rekatille, siellä vartoomaan häntä kunnes pursi
saataisiin karilta. "Me tulemme myös Jarislavits'in laidalle, jahka
vaan joudumme ja jos rekatti menee Itämereen päin, niin saatamme purren
Dagerort'iin, jossa ei ole vaikea nousta maalle. Jos naiset eivät
uskalla käyttää huvialusta, niin saatamme heidät rantaan omilla
veneillämme."
Kreivi Telepnoff pyysi saada jäädä naisten seuraan; mutta kaikki muut
herrat ja etenkin Adinosoff ukko, halusivat jäädä jälelle, ottamaan
osaa laivan pelastamistyöhön. Hellästi syleili Reinhold omaisiansa, kun
he muuttivat toiseen veneesen. Jäähyväisiksi kuiskasi hän Natalian
korvaan. "No, näempä että kreiviparka vielä yhtä turhaan, kuin
ennenkin, on jalkojesi juuressa! Ethän ole vielä häntä ottanut armoosi?
Hyvästi siksi! Saamme olla enemmän yhdessä, jahka minäkin ehdin
rekatille. Tervehdi kapteeni Spiridoff'ia. Tunniksi hyvästi!"
Luutnantti käski viedä ulos luoma- eli varppiankkurin, ja muihinkin
keinoihin ryhdyttiin, joita pidettiin tarpeellisina. Työ onnistuikin
hyvin, rekatin risteillessä länteen päin melkoisen matkan päähän.
Kun vene parooni Gyldenstubbe'n perheen kanssa saapui rekatille, otti