Ulla Fersen: Historiallinen novelli - 3

annettiin päällyslaivasta, kääntyi Ulla Fersen.
"Nyt voin sanoa teille, herra parooni," virkkoi Sjöstjerna. "mitä tuo
viimeinen merkki tiesi. Se oli käsky valmistua taisteluun. Minun pitää
nyt mennä tilalleni. Tällä kerralla saan minä vaan katsella kumppanieni
urheutta. Mutta minä toivon senkin päivän vielä tulevan, kun saan
päällikkyyden, joka sallii minun olla taistelurivissä."
Nyt, kun Ulla Fersen oli kääntynyt, riensi se hyvällä itätuulella
Ruotsin laivastoa päin, joka tarkkuudella sommitteli rivinsä. Sen
viidentoista linjalaivan välille sovittui viisi suurta, hyvin
varustettua rekattia, riviä pitkittämään. Jota lähemmäksi venäläiset
tulivat, sitä enemmän kiiruhtivat ruotsalaiset pikku haakset, laivaston
ajajat, sen taakse. Ulla Fersen, joka oli ollut lähinnä vihollista, oli
nyt viimeinen joka kulki rivin lävitse. Se meni ihan päällyslaivan
peräpeilin ohitse. Herttua seisoi taapinensa hytin kannella. Hän
nyökäytti ystävällisesti päätänsä nuorelle Sjöstjernalle, joka
kumartaen, hattu kädessään, tervehti häntä.
Niin pian kuin Ulla Fersen oli joutunut rivin taakse, valmistettiin
kaksinkertainen kanuuna-rivi alkavaa taistelua varten, sillä yht'aikaa
kääntyivät kaikki laivat etelään päin, niin että kanuunain suut olivat
vihollista kohden, yhden laivan seuratessa toisen laivan vanavedessä.
Venäläiset tekivät saman liikkeen, ja laivastot, jotka nyt kahtena
vähitellen yhtyvänä rivinä, purjehtivat samaa suuntaa, lähenivät siten
toisiansa.
Levottomalla tarkkuudella odottivat katsojat sitä näytäntöä, joka nyt
oli alkava.
Kello puoli neljä jälkeen puolen päivän ehtivät ensimmäiset laivat
kanuunan kannon matkalle. Yht'aikaa rupesi heidän ukkosensa jyrisemään.
Hirmuinen savu-paljous keijueli heidän päällänsä ja peitti väet ja
laivat mastojen huippuun asti valkeisin pilviin. Lähinnä seuraavat
laivat ulottuivat sitten luodillansa toisiinsa ja pukeuivat samaten
sodan pilvikaapuun. Niin seurasi laiva laivaa. Ja sitä myöden kuin ne,
kaikki purjeet huipuissa, liput ja viirit uljaissa mutkissa, peittyivät
ukkospilviinsä, tulivat ne näkymättömiksi ja näyttivät katoavan
syvyyteen, ei aaltojen syvyyteen, vaan valkean, salamoivan ja jyrisevän
pilven syvyyteen, joka levittyi kuin liikkuva vuoristo pyöriviä
höyryjä, merenpinnan ylitse.
Ulla Fersen, jonka kannesta, märssyistä ja huipuista uupumatta utelevia
silmiä seurasi taistelun jokaista kohtaa, nosti yhden merkin toisensa
perästä. Se ei ampunut laukaustakaan, mutta kuitenkin tuuli ajoi yhden
ja toisen savupilven sen ylitse. Vaalean siniset hattarat tanssivat
kuin keijuiset sen valkeiden purjeiden välillä, eksyneen luodin siellä
täällä hyppiessä veden pintaa pitkin ja pirskoittaen valkeita
vesityrskyjä, ehtimättä kuitenkaan rekatille.
Vaikka näytelmä olikin majesteetillista, tuli se pian naisille
kärsimättömäksi, syystä että pauke ja jyske kävivät yhä
huumaavaisemmiksi, savupilvet yhä tukalimmiksi, he menivät siis alas
kajuttaan. Vanha parooni jäi laivan kannelle. Lisääntyvä kanuunain
pauke kävi vihdoin niin kovaksi, että oli mahdoton kuulla puhetta.
Neiti ja paroonitar istuivat muutamalle sohvalle kajutaan. Äiti likisti
tyttären helmaansa, ja ainoasti katseilla ja liikenneillä osoittivat he
toisillensa sääliänsä ja tuskaansa.
Taistelun kestäessä oli kuin jos tuuli, hämmästyneenä sen kauhuista, ei
enään olisi uskaltanut hengittääkään. Se hiljeni vähitellen. Illaksi se
tyveni tykkänään, niin että tulen täytyi molemmin puolin tau'ota,
syystä etteivät laivat enään voineet temppuella.
Silloin alkoivat veneet liikkua, ja mahdottomat, veden päällä kulkevat
linnoitukset liikkuivat vitkalleen soutolaivojen ponnistuksien avulla.
Sitten miehitettiin valloitetut laivat ja molemmin puolin laitettiin
sotajärjestys taasen kuntoon. Ruotsalaiset olivat vallottaneet yhden
venäläisen linjalaivan ja venäläiset yhden ruotsalaisen. Kaikkia näitä
järjestettäissä seuraavan päivän taisteluksi, siirtyivät vitkaan ja
vähitellen savupilvet länteen päin. Silloin nähtiin Venäjän laivaston
olevan täydessä työssä siirtymässä pois. Ruotsalaiset laivat jäivät
samaan asentoon ja heillä oli siis, kun vaalea kesäyö levitti
hiljaisuutensa vedenpinnan ylitse, kunnia omistaa sotatanner ja voitto,
joka sai nimensä läheisen Suursaaren mukaan.


IV.

Suursaaren tappelun jälkeen purjehti Ruotsin laivasto Viaporiin. Siellä
piti päätettämän mitä vankien kanssa oli tehtävä, laivaväen korjatessa
niitä laivoja, jotka taistelussa olivat vahingoittuneet.
Täällä pyysi parooni vielä kerran päästä herttuan puheille. Sjöstjerna
lähetti hänen veneellänsä päällyslaivalle.
Tuskin oli parooni päällyslaivalle ehtinyt, ennenkuin lippumerkillä
Sjöstjernakin sinne kutsuttiin.
Upseeri, joka otti hänet vastaan laskuportailla, ehti tuskin tervehtiä
häntä, ennenkuin jo vei hänen herttuan huoneesen. Kun hän astui somasti
koristettuun huoneesen, jonka akkunoista näköala merelle oli Viaporin
saarien välitse avoinna, kummeksui hän suuresti, kun näki herttuan ja
paroonin kaikessa tuttavuudessa istuvan sohvalla keskenänsä haastellen.
Paroonin katsannossa ei näkynyt vangin nöyrää alammaisuutta, vaan
huolettomuutta ja oman arvon tuntoa, joka ei ollut juuri sen näköistä
kuin kunnioitus kuninkaalliselle henkilölle vaati. Herttua, joka ei
laskenut pois rakasta piippuansa, oli käskenyt tarjota paroonillekin
semmoisen. Keveitä savupilviä tuprueli siis heidän ympärillänsä.
Herttua käänsi ystävällisen katseensa Sjöstjernan puoleen.
"Kapteeniseni!" sanoi hän, päätänsä nyökyttäen, kuitenkaan nousematta
ylös. "Teidän toimeksenne annan, että saatte saattaa pois ne vangit,
joita ei ole aseilla otettu. Minä kirjoitan kirjeen amiraali
Greigh'ille. Enempiä ohjeita antaa Nordenskjöld teille."
Sjöstjerna kumarsi, eikä voinut tykkänään peittää sitä kummastuksen
katsetta, jonka hän heitti parooniin. Tämä vastasi tuskin näkyvällä,
salaisella hymyllä.
Kerran vielä kumarrettuansa astui Sjöstjerna ulos. Kun hän nousi
kannelle, tapasi hän Nordenskjöld'in, joka lyöden häntä olkapäälle vei
hänen eriksensä muutamalle peräkanuunalle, jossa he istuivat toinen
toisensa rinnalle ja alkoivat matalalla äänellä haastella. "Te saatte
vaikean tehtävän, kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän. "Mutta teidän
hyväkulkuisella rekatillanne, etenkin kun sitä hoidetaan niin hyvin
kuin te sen hoidatte, te sen kyllä toimitatte. Me tarvitsemme tarkempia
tietoja vihollisesta, kuin meillä oli ennen tappelua. Sentähden pyydän
teidän tarkasti huomaamaan kaikkia mikä huomaamista ansaitsee, ja
sitten antamaan huomaamistanne seikoista suullisen ilmoituksen
minulle. Herttua lähettää teidän mukananne nuoren luutnantti Klint'in,
Makrilli-jahdin kanssa. Hän vie kirjeen venäläiselle amiraalille.
Teidän täytyy suojella häntä matkalla. Hän purjehtii lähettiläslipun
suojassa, kun hän pääsee likelle venäläisiä. Jos tahdotte pitää vangit
luonanne, niin on teillä niissä hyvä tekosyy purjehtia Rääveliin tai
Paltisin linnaan."
Nordenskjöld otti sitten taskustansa paperin. Siinä oli kaikenlaisia
kysymyksiä, joihin hän käski Sjöstjernan hankkia vastaukset.
Nyt Sjöstjerna esiteltiin niille herttuan taapin upseereille, joita hän
ei ennestään tuntenut, ja hänen entiset kumppaninsa toivottivat hänelle
onnea Ulla Fersenille päälliköksi pääsemisestänsä.
Muuan hymyilevä herra virkkoi: "Minä onnittelen teitä vieläkin enemmän,
herra kapteeni, niiden viehättävien vankien suhteen, joita onnetar
teille on suonut."
"Niin, sitä sanotaan kaunotarten paraaksi," pakisi toinen. "No teidän
ei ainakaan tarvitse unhoittaa seuraelämäänne, kun teillä on semmoinen
keskuskunta kajutassanne. Virkapukunne puhtaudestakin jo voi nähdä,
ettei Sjöstjernalta puutu naisten seuraa."
"Rekatin nimi ei ole turhan päälle Ulla Fersen," säisti kolmas. "Sen
päällikön pitää luonnollisesti oleman aimo kavaljeerin."
Sjöstjerna punehtui pari kertaa, mutta hän koki peittää pulansa
naurulla. "Niin, mutta nyt onnettomuus pakoittaakin minun," sanoi hän,
"saattamaan kauniin seurani pois. Herttua ei huoli, luulen, kauvempaa
pitää naisia laivastolla."
"Sjöstjerna rukka!" ilkkui muuan kumppaneista. "Nytpä Ulla Fersenin
kajutta tuntuu tyhjältä!"
"Mutta ehkä silloin olemme paremmin tervetulleita, kun käymme siellä,"
arveli taas yksi. "Nyt olen kuullut ettei vierailemiset ole olleet
kapteenille mieleen."
Varjo levisi Sjöstjernan otsalle, mutta hän nauroi uudelleen. "Oh, enpä
luule," sanoi hän, "että kukaan herroista, joka minua on käynnillänsä
kunnioittanut, olisi jäänyt groggi-lasittansa, niin pitkälle kuin
ruokamestarini varat ovat riittäneet."
"Mutta mitä naisia ne ovat?" kysyttiin.
"Onko totta, niinkuin olen kuullut puhuttavan, että ne ovat kaksi
hurmaavan kaunista Gyldenstubbea?"
"Gyldenstubbea?" nauroivat upseerit.
"Se perhe on vanhaa Liiviläistä aatelia," selitti parooni Palmqvist.
"Niin," sanoi kreivi Horn, "äidin puolelta olen minäkin sukua
Gyldenstubben perheen kanssa."
"Ja minun on koko äidinpuoleni pelkkiä kantoja," [Gyldenstubbe on
suomeksi: kullattu kanto, siis sanaleikki jota e: käy suomentaa. Suom.
muistutus.] sanoi muuan aateliton upseeri, "vaikk'en ole kuullut
puhuttavan että ne olisivat kullatuita."
"Anteeksi, kapteeni Sjöstjerna," huudahti luutnantti Cederström: "jahka
kannot ovat jättäneet teidän, tulemme, joutuessamme, teille vieraisin,
katsomaan missä ne ovat kasvaneet."
Sjöstjernan oli vaikea selvitä pulastansa, mutta hänen täytyi kuitenkin
salata suuttumuksensa. Hän pelastui siten, että vanha parooni astui
ulos kajutasta. Kaikkien ihmeeksi seurasi häntä herttua mitä
suurimmalla hyväntahtoisuudella.
Samassa kuin Sjöstjerna lähti veneelle, tuli paroonikin. "Saanko
seurata teitä, kapteeni Sjöstjerna?" kysäsi hän. "Minä olen jo tottunut
olemaan teidän päällikkyytenne alla."
"Minä kiitän teitä, kapteeni Sjöstjerna," sanoi herttua, "siitä
kohteliaisuudesta, jolla olette vankeja kohdellut. Minua ilahuttaa,
että ansaitsemme sanan, käydä sotaa, kuin sivistynyt kansa. Sitä
kiitosta emme kuitenkaan voi antaa vihollisillemme."
Sjöstjerna kumarsi kummastellen.
"Te ette tiedä, kapteeni Sjöstjerna," jatkoi herttua, "että venäläiset
viime taistelussa käyttivät onsiluotia, täytetyt jollakin palavalla
aineella, ja tämän tavan ovat sivistyneet kansat jo aikoja sitten
jättäneet."
Nordenskjöld, joka myös seisoi lähellä, kuiskasi puoli-äänen: "No,
siinäpä on kyllin hyvä syy, laittaa lähettiläs viholliselle."
Molemmin-puolisien tervehdyksien jälkeen erosivat herttua ja parooni.
Jälkimmäinen ja Sjöstjerna menivät veneesen ja olivat pian Ulla
Fersenin kannella.
Sivumennen ilmoitettiin kreivi Telepnoff'ille herttuan lupa ja sitten
meni parooni Sjöstjernan kanssa kajuttaan.
Parooni oli nyt tykkänään rauhoittunut. Vankeutensa tunto ja vapautensa
kaipaus oli välistä antanut hänelle huolestuneen, pian synkänkin
mielialan: mutta nyt näytti siltä kuin hän olisi ollut laivan herra.
Sjöstjernaa kohtaan osoitti hän nyt jonkinlaista arvollisuutta, jota ei
hänessä ennen näkynyt. Naiset, olivat yhtä hyvällä mielellä kuin hän,
ja kun hän ilmoitti heille herttuan suostumuksen heidän vapaaksi
pääsemiseensä, puhkesi paroonitar kyyneleisin ja syleili puolisoansa.
Neiti Nataliakin iloitsi; mutta hän vuoroin vaaleni, punehtui, ja
sydämmensä tykytti levottomasti, kun hän vanhempainsa iloisista
kasvoista käänsi katseensa Sjöstjernan hyväntahtoisen suruisesta säälin
hymystä palaviin silmiin.
Kauvaa ei hän katsellut vapautetun perheen iloa. Äkkiä hän kädellänsä
pyhkäsi otsaansa ja riensi kajutasta. Hän tahtoi luultavasti virkansa
velvollisuuden täyttämällä kuolettaa, sotilaalle ja merimiehelle liian
hempeitä, tunteita, jotka liikkuivat hänen sielussaan. Kiireesti
pani hän rekattinsa purjekuntoon, nostatti ankkurin ja risteili
päällys-laivan sivulle saamaan käskyjä.
Pikapurjehtiva Makrilli-jahti, kahdeksantoista vuotiaan päällikkönsä,
luutnantti Kustaa Klint'in johtama, ohjasi päällys-laivan toiselle
puolelle. Sekä Sjöstjerna että Klint nousivat sille käskyjä saamaan.
Edellisen kuuluivat: Kapteeni Sjöstjerna lähtee Ulla Fersen rekatilla
suojelemaan lähettiläslaivaa Makrillia, jolla on käsky käydä venäläisen
amiraalilaivan luona. Rekatti väistäköön kaikkea tappelua, jota ei
pakko vaadi, ja kokekoon ainoasti varmuuttaa lähettilään matkaa, kunnes
se ehtii Venäjän laivaston näkyviin. Sitten rekatti vieköön ne
vapautetut venäläiset vangit, jotka hänellä on mukana, sinne missä ne
paraiten voidaan maalle laskea. Kapteeni Sjöstjerna vastatkoon vankien
kohtelusta, ja hänen on arvollisella tavalla toimittaminen heidän
vapauttamisensa.
Luutnantti Klint otti kirjeet venäläiselle amiraalille, ja sitte kun
molemmat nuoret upseerit olivat tervehtineet toisiansa, menivät
kumpikin laivallensa.
Yht'aikaa levittivät molemmat purjeensa. Pikapurjehtiva jahti oli
kuitenkin jo ennättänyt hyvänmoisen matkan, ennenkuin rekatti, vaikka
senkin valmistus oli nopea, ehti levittää monilukuiset purjeensa. Mutta
kun kaikki olivat leveillänsä ja tuuli niitä notkisti, seurasi se
viipymättä pienen jahdin vanavedessä.
Paroonin perhe oli kannella lähdettäissä. Sattumalta oli herttuakin
päällyslaivan perähytin kannella, josta hän huomasi parooni
Gyldenstubben. Hän otti hatun päästänsä ja tervehti vanhaa, syvästi
kumartavaa perheen isää. Tämä laski kätensä sydämmellensä,
osoittaaksensa kiitollisuuttansa, ja molemmat herrat erosivat, tehtyänsä
pikaisen, mutta salaisen jäähyväismerkin.
Lentävällä vauhdilla kiiruhtivat molemmat purjehtijat aavalle merelle.
Pian tapasivat siellä täällä kauppalaivan rauhaisen lipun suojassa.
Ennen iltaa saatiin eräältä holsteinilaiselta kapteenilta tieto, että
Venäjän laivasto oli ankkurissa Räävelin sataman suulla. Sinne siis
käännettiin keula.
Yön tullen vähensi rekatti purjeitansa. Hän ei uskaltanut lähestyä
laivastoa, sillä häntä ei mikään lähettilästoimi suojellut. Luutnantti
Klint sitävastaan nosti lähettiläslipun ja pitkitti matkaansa, niin
että hän ennen puolta yötä oli näkymättömissä. Nyt rekatti risteili
yksin, varoen itsensä kaikilla varokeinoilla, joihin ison laivaston
läheisyys hänen pakoitti, ja odotti niitä tietoja, jotka määräisivät
minne vangit jätettäisiin.


V.

Puoliyön aikaan, kun tuulikin oli tyyntynyt, vallitsi Ulla Fersenillä
uinailtava rauhaisuus, jos näön mukaan päätettäisiin. Sekä huippu- että
alapurjeet olivat kootut, ja ainoasti märssypurjeilla hiipi se vitkaan,
miellyttävillä liikenteillä aaltoja pitkin. Perämies seisoi, tarkasti
kompassia katsellen; miehistö, joka piti vahtia, nojausi toimetonna
laivan-parrasta vasten; komentava upseeri käveli edes takasin
peräkannella. Mutta märssyissä ja huipuissa vakoili valveat silmät:
sieltä pidettiin tarkkaa tähystystä.
Sjöstjerna, joka ei löytänyt lepoa riippumatossansa kajutan oven
edessä, nousi myös kannelle. Nyökäyttäen päätänsä luutnantille, istui
hän lippukirstulle. Hän antaui sielunsa levottomille unelmille.
"Purjehtija etelässäpäin," ilmoitti tähystäjä suurmaston huipusta. "Se
kangastuu suureksi rekatiksi."
Sjöstjerna heräsi unistansa. "Etelässäpäin?" sanoi Sjöstjerna. "Se on
venäläinen. Mutta hän ei meitä ota. Me olemme turvassa niinkauvan kuin
ei vihollisia ole päällä tuulen. Pitäisi sen näkymän kanneltakin. Tänne
yötähystin."
Eräs sotaoppilas antoi hänelle koneen ja Sjöstjerna tutki mitä
suurimmalla tarkkuudella meren eteläpuolen. Hetken kuluttua virkkoi
hän: "On siellä enempikin kuin yksi. Sieltä tulee pian koko laivasto.
Ainakin on siellä kolme laivaa."
Luutnantti otti myös koneen ja rupesi tähystämään.
"Varmuuden vuoksi", sanoi Sjöstjerna, "voisimme levittää ainakin
aluspurjeet. Silloin saamme paremman vauhdin, ja olemme, päivän
valjetessa, hyvän matkaa lännemmässä päin. Sitten saamme nähdä,
pyrkivätkö ne meitä kohti."
Luutnantti täytti heti käskyn, mutta muuten rekatti, hiljaa kuin
ennenkin, pitkitti matkaansa vähitellen lisääntyvän itäisen tuulen
avulla.
Kun lyhyt kesäyö oli loppunut ja aurinko nousi Vironmaan yli, nähtiin
selvästi useamman laivan mastotus. Makrillia ei näkynyt.
Sjöstjerna tuli levottomaksi. "Pelkäämpä, etteivät ole pitäneet arvossa
lähettiläslippua," sanoi hän, "Nuo rekatit pyrkivät pohjoiseen päin, ja
voisivat pian estää kulkuni Viaporiin. Enpä näe mitään keinoa laskea
vankia maalle, panematta alttiiksi koko rekattia."
Luutnantilla oli sama tuuma, ja lyhyen keskustelun perästä päätettiin
kääntyä länteen päin.
Niin pian kuin laiva oli käännetty viimeksi päätettyyn suuntaan, tuli
parooni ylös. Hän ymmärsi kylläksi merioloja, huomataksensa, että
suunta oli muutettu. Hämmästyksellä kääntyi hän Sjöstjernan puoleen
kysymään tämän muutoksen syytä. "Tehän viette meidät pois kotoamme,
Venäjän laivastosta. Räävelistä!" huudahti hän.
Sjöstjerna näytti hänelle venäläiset rekatit ja sanoi, että hänellä oli
aikomus ohjata länteen päin. "Näinhän te tulette likemmäksi kotoanne,"
lisäsi hän, "kun lähenette Hiidenmaata."
Paroonin, jolla tähän ei ollut mitään vastattavaa, täytyi tukehuttaa
kärsimättömyytensä ja antaa ajan olla asiansa ajajana. Hän oli kannella
aamuun asti.
Mutta niin pian kuin päivä valkeni, ja Sjöstjerna voi tarkemmin
asemansa tutkia, huomattiin se paljoa vaarallisemmaksi, kuin oli
luultukaan. Ei ainoasti etelässä päin, Räävelin tienoilla, vaan myöskin
pohjoisessa Porkkalassa päin, näkyi venäläisiä purjehtijoita. Siis oli
pienen rekatin mahdoton päästä Viaporiin. Suuntaa pidettiin siis
edelleenkin länteen päin. Mutta vähitellen ruvettiin laskemaan enemmän
etelää kohden. Aamupäivällä voitiin selvästi huomata, että joku
pienempi venäläinen laivasto pyrki Hankoniemeä kohden, kolmen, ensiksi
nähdyn rekatin, ajaessa Ulla Ferseniä takaa.
Ennen hämyä voitiin Ulla Fersenistä nähdä Hiidenmaa. Sjöstjerna kutsui
vieraansa kannelta katsomaan tuttua maata, joka vielä ainoasti
hämöittävänä sinisenä viiruna näkyi taivaan rannalla. Pieni seura
seisoi hytillä. Sjöstjerna käski tuoda itsellensä kartan Yösalon
rannoista. Sittenkuin hän hetken aikaa oli sitä katsellut, sanoi hän
paroonille. "Ell'emme Hiidenmaan läntispuolella tapaa vahvempaa
vihollista, lupaan minä purjehtia niin likeltä Dagerortia, että voin
teidät laiva-veneelläni laskea maalle ihan valotornin viereen."
"Minä olen jo kerran ennen ihmetellyt," sanoi parooni, esitetystä
toiveesta mielissään, "että te olette yhtä taitava merimies, kuin
jalomielinen ihminen, kapteeni Sjöstjerna. Minä jään teille suureen
kiitollisuuden velkaan. Mutta sallikaa kysyäni: kuinka on mahdollista,
että te, niin nuori upseeri, voitte niin hyvin tuntea kulentaveden
Hiidenmaan ympärillä, kuin jos teitä siellä johdattaisi monivuotinen
kokemus?
"Juuri tämä tarkka kartta," vastasi Sjöstjerna, "jonka olen perinyt
isältäni, on ollut oppaanani."
Parooni katseli Sjöstjernaa ihmetellen, utelevin silmäyksin.
"Minä jouduin jo aikaisin orvoksi," sanoi Sjöstjerna. "Mutta isäni
sisar kasvatti minun, ja hänpä minulle, paitsi perintöäni, antoi
muutamia merikarttojakin Suomenlahdesta, joita isäni itse oli
piirtänyt. Isäni oli nimittäin meriupseeri, kuten minäkin. Hän hukkui
matkalla Pietariin, minun ollessani vasta vuoden vanhana."
"Isänne nimi oli Sjöstjerna, kuten teidänkin?" kysyi parooni.
"Tietysti," vastasi nuorukainen. "Ehkä ulkomaalaisille on ollut vaikea
lausua nimeämme, on isäni kuitenkin pitänyt sen ulkomaillakin
käydessänsä. Muuten nimi meidän maassamme merkitseekin paljon, etenkin
jos se, niinkuin meidänkin, on aatelinen."
"Täällä alkaa tuntua kylmältä," keskeytti parooni. "Ehkä Hiidenmaamme
katseleminen tuntuukin mielyttävältä, niin pääsemmehän pian sinne. Jos
saan esittää, niin pyytäisin naisien astumaan kajuttaan."
Naiset seurasivat paroonin antamaa viittausta ja menivät alas. Itse hän
istui puhumaan muutaman sanan Telepnoff'in kanssa.
Kun Sjöstjerna oli tehnyt tehtävänsä astui hänkin naisten luo
kajuttaan. Molemmat naiset ottivat hänen kohtelijaasti vastaan.
"Ennen aamua, kunnioitettavat naiset," sanoi hän, "täytyy minun olla
seuraanne paitsi. Jos ei tuuli tyynny, niin minä vielä tänä yönä lasken
teidät maalle Marienhag'iin. Koko se aika, jonka te olette olleet minun
luonani, muuttuu silloin pelkäksi muistoksi, unelmaksi."
"Meille se aina on oleva mieluinen muisto," sanoi paroonitar. "Kun te,
lupauksenne mukaan, laskette meidät maalle, toivon, että te vaikkapa
vaan muutamaksi hetkeksikin, käytte meidän asunnossamme."
"Liian kalliit velvollisuudet estävät minun sitä tekemästä," sanoi hän.
"Minun kohtaloni on kai vaan yksin kuleksia aaltoja pitkin. Pelkäänpä,
että tämä kohtalo nyt vain tuntunee liian kovalta. Te olette minun
seurallanne pilanneet, arvoisat naiset. Minä jo arvaan kuinka paljon
sitä yksinäisyydessäni kaipaan."
"Sanoitte äsken olevanne orpo," lausui paroonitar. "Tulkaa meille, kun
sota on loppunut. Olkaa meillä niin paljon kuin tahdotte. Minä tarjoon
teille sydämmeni pohjasta äidillisen hyväntahtoisuuden. Te olette meitä
kohdellut niin hyvänsopuisella arkuudella, niin suurella jaloudella,
ett'emme milloinkaan voi teille tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttamme."
Sjöstjerna tarttui hänen käteensä, ja suuteli sitä. Kyynel kiilsi hänen
silmässään. "Kiitän teitä, hyvä rouvani," sanoi hän. "Tuntuupa niin
hyvältä, niin herttaiselta sydämmessäni, joka ei ole saanut nauttia
todellista isän ja äidin rakkautta, kuin te osoitatte minulle tuota
hellyyttä. Sallitteko tekin, neiti Natalia, että saan toivoa teidän
hyväntahtoisuuttanne. Saanko pyytä teidän ystävyyttänne?"
Tyttö antoi hänelle kätensä, ja se liikutus, joka tukehutti jokaisen
sanan hänen suussansa, osoittihe ainoasti käden puserruksessa hänen
kääntäessään päätänsä toisaalle, salatakseen silmissänsä kiiluvia
kyyneleitä.
Tämän tapahduttua tuli parooni sisälle. Paroonitar meni häntä vastaan
ja tarttui hänen käteensä. "Tiedän varmaan," sanoi hän, "että puolisoni
on samaa mieltä, kuin minäkin. Minä olen kutsunut kapteeni Sjöstjernan,
sodan loputtua, tulemaan Marienhag'iin."
Parooni näytti olevan hämillänsä. "Ehkä se meistä olisi mieluista,"
sanoi hän, "nähdä kapteeni meillä, osoittaaksemme kiitollisuuttamme
kaikesta kohtelijaisuudesta, jolla hän on meitä kohdellut, niin on
tuskin luultava, että hän, sotilasvirassansa ollen ja niillä
tulevaisuuden toiveilla, joita hän taidostansa ja miehuudestansa
todellakin ansaitsee, ottaisi semmoisen kutsumuksen täyttämiseen aikaa.
Meistä olisi kuitenkin erinomaisen rakasta, jos hän pitäisi meitä
ystävällisessä muistossa."
Kylmän välttämisen paroonin puheessa huomasi Sjöstjerna kyllä.
Paroonitarkin ja neiti Natalia katselivat vanhusta hämmästyen. Mutta
hän jatkoi: "Meistä olisi mieluista, kapteeni Sjöstjerna, jos voisimme
näyttää, miten teidän jalouttanne pidämme arvossa. Minä olen kylläksi
rikas, ja jos teillä ei ole mitään perintöä, joka voisi
tulevaisuuttanne varmauttaa --"
Sjöstjerna katsoi häneen terävästi. "Täytynee sanoani teille, herra
parooni," sanoi hän, "että vaikka miekkani ja käytökseni kyllin
riittäisivät toimeentulokseni sotilasvirassani, niin on isäni, vaikka
hän kuolikin aikaiseen, jättänyt minulle varoja, joilla virattanikin
voisin tulla toimeen, jos niin tahtoisin. Tulevaisuuteni varaksi en
siis tarvitse toisen apua. Mutta mitä minä pyydän ja toivon ett'ette
te, eikä teidän perheennekään, herra parooni, minulta kiellä, on
kunnioituksenne ja hyvän mielenne minusta."
Parooni kurotti hänelle kätensä. "Kunnioitustamme, herra kapteeni, emme
luonnollisesti voi teiltä kieltää, sillä senhän te olette kaiken
oikeuden mukaan ansainneet. Kun vaan voisimme sen arvollisella tavalla
teille osoittaa!"
Nyt tuli kreivi Telepnoff kajuttaan. Hänkin oikeen aimo tavalla
kapteeni Sjöstjernalle jakeli kohtelijaisuuksiansa. "Epäilemättäkin on
parooni Gyldenstubbe'n perhe," sanoi hän, "kutsunut herra kapteenin
käymään Hiidenmaalla ainakin sodan loputtua, ja toivonpa, että herra
kapteeni samalla minuakin käynnillänsä kunnioittaa. Jos silloin voisin
teille esitellä emäntää talossani, joka nyt vielä valitettavasti on
nuoren miehen asunto, olisi käyntinne yhä kalliimpi minulle."
Kreivin puhetta seurasi rohkea silmäys neiti Natalialle. Mutta hänpä ei
ollut sitä huomaavinaan, vaan näkyi yht'äkkiä tekevän päätöksen. Hän
astui Sjöstjernan luo ja tarjosi hänelle taasen suloisella liikenteellä
kätensä.
"Minäkin tahdon teitä vielä kerran kiittää, kapseeni Sjöstjerna," sanoi
hän. "Mutta joko tämä todellakin on erohetkemme? Joko olemme
Dagerort'illa?"
Sjöstjerna piteli, salaisesti haluten -- ainaiseksi pitää sitä --
kättä, joka valaehtoisesti oli laskenut pehmeät sormensa hänen käteensä
ja katseli impeä kiitollisuudesta säkenöivin silmin. Mutta hän -- neiti
Natalia -- tointui pian ja käänsi kreivi Telepnoff'in puoleen katseen,
niin täynnä veijarimaista uhkaa, että hän siitä ihan äimistyi. Natalia
oli kuitenkin saavuttanut tasaisen käytöksensä, jonka hän pelkäsi
liikutuksensa hävittäneen.
Sjöstjernaankin vaikutti hänen keveä ja leikillinen, mutta samalla
rauhoittavakin käytöksensä.
Sjöstjernan käskystä tarjottiin tee-vettä, ja puhe kääntyi yleisempiin
asioihin.
Ulla Fersen pitkitti matkaansa, aina pitäen silmällä kolmea takaa
ajajaansa. Se kulki lähempänä Dagerortia, kuin ne, jotka olivat isompia
ja syvemmän kulkuisia, voivat lähestyä. Ne pysyivät pohjaisempana,
lähimmäinen näytti auringon läskeissä olevan noin parin meripenikulman
päässä Dagerort'ista. Niiden aikomus näkyi selvästi olevan ajaa Ulla
Fersenin Ruotsin tai Saksanmaan rannoille.
Mutta niinpian kuin yö alkoi häämöittää, ennenkuin kuu vielä oli
noussut, kokosi rekatti huippupurjeensa, risteili läntisen niemen
ohitse ja ohjasi saaren eteläiselle puolelle päin. Täällä hän läheni
rantaa puolen kanuunan ampuman kantamalle, siinä aikeessa että takaa
ajavat rekatit, joilta sen peitti niemi ja valotorni, luulisivat että
se jatkoi lounaista suuntaansa, eivätkä muuttaisi omaansa. Päivän
nousuun luuli Sjöstjerna saavansa vihollisensa niin pitkälle
länteenpäin, että hän Hiidenmaan eteläpuolelta, Seele-salmen kautta
voisi purjehtia Suomen lahteen, ja ehtisi hyvänmoisen matkaa edelle,
Viaporiin päin, jos rekatit huomaisivatkin hänen kujeensa ja vasta
uudesta rupeisivat häntä takaa ajamaan.
Oli puoliyö, kun Ulla Fersenillä heitettiin purjeet takaperin ja
laskettiin vene vesille. "Nyt, hyvä herrasväki," sanoi Sjöstjerna, "on
vene valmiina. Tahdotteko olla hyvät ja astua alas?"
Innokkaalla ilolla kiirehtivät kaikki seuraamaan hänen kehoitustansa.
Sitte kuin hän oli luutnantillensa antanut tarpeelliset käskyt, rekatin
hoidosta sen puolen tunnin ajaksi, jonka hän aikoi viipyä poissa,
hyppäsi hän veneesen. Paitsi soutajia otti hän mukaansa muutamia
merisoturia.
Hiljaa mutta hyvällä vauhdilla kiiti vene rantaan päin. Sjöstjernan
silmät tirkistelivät milloin hämärää rantaa, jonne laskettaisiin
maalle, milloin luiskahti katseensa neiti Nataliaan päin, joka äitinsä
kanssa istui hänen rinnallansa. Kun parooni näki edessänsä valotorninsa
ja rakkaan kotinsa, ei hän voinut pidättää liikutustansa. "Mitäkö
kaikkea olemme tässä eläessämme kokeneet!" sanoi hän. "Mitkä muistot
meitä täällä kohtaavat!"
"Tuo harmaja tornikin näyttää muistolta!" sanoi Natalia.
"Sanoittehan kerran herra parooni," lausui Sjöstjerna, "että joku
nainen oli valinnut valotornin asunnokseen. Mitenkä hänellä niin
kummallinen mieli oli? Hän oli epäilemättäkin tuiki toivoton tahi
ainakin hyvin onneton. Näittekö te hänen milloinkaan, neiti Natalia?"
"Hän kuoli ennen minun syntymääni, minä siis olen ainoasti kuullut
hänestä puhuttavan. Hän oli isäni sisar."
"Hänen kohtalonsa on niitä surullisia tapahtumia, joita emme
mielellämme muille kerro," keskeytti parooni. "Jättäkäämme nämät
suruiset muistot rauhaan! Jumalan kiitos, että pääsemme kotiin!"
Sjöstjerna kääntyi paroonin puolen. "Minulla on tuuma käydä
valotornissa," sanoi hän. "Tahdon koettaa, voinko sieltä kuutamossa
nähdä vainoojiani, ja mitä suuntaa he pitävät. Muutaman minuutin perästä
nousee kuu. Saanko kysyä, herra parooni, onko tornissa sotaväkeä."
"Sitä on tähän asti pidetty vallan tarpeettomana," sanoi parooni, "enkä