Ulla Fersen: Historiallinen novelli - 4

minä luule, että minun poissa ollessanikaan niitä olisi sinne
komennettu."
"Varmuuden vuoksi," sanoi Sjöstjerna, "täytyy minun tehdä muutamia
määräyksiä. Käyntini tornissa ei kestä kymmentä minuutia. Sill'aikaa
pyydän naisien pysymään veneessä. Kreivi Telepnoff varmaankaan ei
kiellä parille sotamiehelleni näyttää tietä sinne ja sitte kun he ovat
tutkineet tornin, pyydän herra paroonin tekemään minulle seuraa siellä
käydessäni."
Kun kenelläkään ei ollut näitä määräyksiä vastaan mitään sanomista,
niin ne täytettiin. Vene ohjattiin kahden kallion väliin, tuulen
suojaan. Kreivin täytyi ensin, kahden, ladatuilla pyssyillä varustetun
sotamiehen kanssa, tehdä tehtävänsä. Kun hän oli mennyt, kysyi parooni,
eikö Sjöstjerna sallisi naistenkin seurata heitä torniin. "Matka on
lyhyt," sanoi hän, "ja sieltä me kyllä kävelemme vähäisen matkan
Marienhag'iin."
Sjöstjerna ei kieltänyt tätä. "Tarkoitukseni oli vain," sanoi hän,
"etteivät naiset väsyisi, jos olisivat pitäneet käynnin valotornissa
vaivalloisena."
Molemmat vakuuttivat vastaisuutta, ja neiti Natalia liitti: "Hartain
toivoni onkin, että kotiin tullessamme ensin käymme pyhässä
paikassamme. Suloista on meidän myös muistaa, että hyväntekijämme ja
ystävämme -- olettehan sallineet meidän niin nimittää teitä -- siellä
on käynyt meidän luonamme."
Kun taas pari sotamiestä oli päässyt maalle, auttoi kapteeni Sjöstjerna
sievällä kohteliaisuudella naisiakin astumaan rannalle. Parooni tarjosi
puolisollensa käsivartensa, ja Sjöstjerna Natalialle.
Ylös mentäissä, rannan pensaitten ja kallioiden välitse, alkoivat kuun
säteet paistaa tornin muurille. Punainen tulen hohde otsallansa seisoi
tuo vaalava hahmo, kuni haamu kesä-yönä. Helposti nähtiin, miten kreivi
ja yksi sotamies astui torniin, toisen jäädessä ulkopuolelle.
"Nyt, neiti Natalia," sanoi Sjöstjerna hiljaa, "nyt on jäähyväis-hetki
käsissä. Sallikaa nyt kiittääni kalliista ja ijäti muistossani
pysyvistä hetkistä, joita olen teidän seurassanne nauttinut. Niiden
muisto on seuraava minua lopun ikääni. Ne jäähyväiset, jotka teiltä
otan, ovat kai ikuiseksi."
Väristys vavistutti nuoren immen vartaloa. Mutta hänpä pian teki
päätöksensä. Hän käänsi Sjöstjernaan päin mieltä kuvailevat kasvonsa,
ja vaaleassa kuutamossa näkyi niissä kuvastavan ihmeellinen
surumielisyys. "Kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän, "minusta on tuntunut,
kuin jos kummallinen sallima olisi vienyt meidät yhteen ja opettanut
minun teitä kunnioittamaan. Senpätähden olenkin kyllin rohkea sanomaan
teille, että rakkain haluni on, että sallitte meidän toivoa vielä
kerran nähdä teidät täällä,"
"Neiti Natalia," sanoi hän, "nähdä teidät jälleen, o kuinka rakkaalle
se tuntuisi minulle! Minä pitäsin sitä elämäni suurimpana onnena,
Mutta, tänä hetkenä tahdon sen tunnustaa, se tapaaminen olisi
rauhalleni vaarallista. Minä tunnen, ett'en minä enään saa teitä
nähdä."
"Halveksitteko siis minun ja vanhempieni kiitollisuuden ja ystävyyden
osoitteita?"
"Te ymmärrätte minua väärin, neiti Natalia," sanoi hän. "Mutta olkoon
niin. Te ette voi, ettekä tahdo ymmärtää minua."
Tätä sanottaissa tunsi Sjöstjerna taasen sähköisen väristyksen
vavistuttavan kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellansa. Natalia oli
minuutin vaiti. Sitten sanoi hän puoliääneen, mutta niin joutuisasti,
että näytti siltä, kuin jos hän olisi pelännyt kadottavan
päättäväisyytensä, joka täksi hetkeksi oli hänen vallannut: "Minä
ymmärrän teitä, kapteeni Sjöstjerna. Minä en tahdo teeskennellä! Minä
pyydän teidän tulemaan takaisin, minä pyydän vain teidän lupaustanne,
sillä minä tiedän että te pidätte sananne."
Nyt kiiti voimakkaan merimiehenkin lävitse väristys. Hän oli kuullut
sanoja, jotka päättivät hänen sydämmensä kohtalon, ja hän tunsi itsensä
hämmästyneen tunteen valtaamaksi, samassa, kun hän siitä tointui.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua sanoi hän kiireesti, mutta
päättäväisesti. "Natalia, minä näen teidät vielä, jos elän."
Seura oli ehtinyt valotornille. Kun he pysähtyivät veräjälle, avattiin
se, ja vanha vartija astui ulos.
Harmaa päänsä oli paljastettu ja hän teki käsillänsä iloa osoittavan
liikenteen, pannen ne sydämmellensä, nähdessään isäntänsä ja hänen
puolisonsa. Mutta synkistä kasvoista ei poikennut vähintäkään niiden
kivettynyttä vakaisuutta.
"Kuinka on, Stolpe," kysyi parooni, "onko keitään muita, kuin kreivi
Telepnoff ja häntä seuranneet sotamiehet, tornissa?"
"Ei keitään muita," vastasi vanhus.
"Onko sotaväkeä Hiidenmaalla?" kysyi parooni.
"En tiedä mistään," vastasi vartija.
"Astukaamme sisälle," sanoi parooni, "Olkaa hyvä, kapteeni Sjöstjerna!"
Kapteeni oli jättänyt Natalian käden ja astui esiin. Silloin kohotti
yht'äkkiä vanha vartija molemmat kätensä taivasta kohden. Jäykkiä
kasvoja elähytti silmänräpäyksessä hämmästys ja ilo. "Se on hän!"
huudahti ukko. "Se on hän, ihan elävänä!"
Silmänsä kiintyivät, yhä enenevällä mieltä kuvaavalla tulella, nuoreen
upseeriin, joka ihmetellen katseli häntä.
Mutta parooni kävi levottomaksi. "Toinnu Stolpe!" sanoi hän. "Uneksitko
sinä? Miten sinä voit tuntea tämän nuoren upseerin?"
"Haa! muistanpa varsin hyvin," puhkesi vartija sanomaan. "Eipä ole
paljon ylitse kahdenkymmenen vuoden sitte. Minä tunnen hänen kyllä."
"Kaksikymmentä vuotta sitten," sanoi parooni, "oli kapteeni ainoasti
kahden vuotias, kuten olen kuullut. Sinä houreksit, vanha Stolpe!"
Vanhus puristi päätänsä ja laski kätensä ristiin. Hän teki liikkeen,
kuni olisi hän tahtonut tukehduttaa raivoisan sisällisen riidan.
"Astukaa sisälle, herra kapteeni!" sanoi parooni, lykäten vartijan
sivulle päin.
"Jotain kummallista tapahtuu ympärilläni," sanoi Sjöstjerna. "Voisi
olla mahdollista että täällä paljonkin selvenisi, joka muuten elämääni
pimentää. Mutta, ennen kaikkia velvollisuuteni. Täytyy kiirehtiäni."
Hän riensi tornin ovesta sisälle ja portaita myöden ylös. Parooni ja
naiset seurasivat häntä, Sotamiehet jäivät ulkopuolelle.
Ympyriäiseen saliin, jota ainoasti kuutamo valaisi, pysähtyi seura.
Sjöstjerna riensi pohjois-puolisille akkunoille, jotka hän avasi.
Yhdestä hän oikaisi tähystimensä. Hän tarkasti parina minuutina, mitä
hän näki. Vitkaan liikkuivat Suomen lahden aallot Itämerta kohden.
Jokaisen laineen harjaa hopeoitsivat kuun säteet, ja vaihteleva näky:
himeys aaltojen välissä ja valkeus niiden harjoilla, vaikutti meren
suurenlaiseen katselemiseen tottuneen merimiehenkin tunteille
elähyttävästi. Ihmissilmä ei eroittanut mitään rajaa taivaan ja
aaltolan välillä. Mutta etäällä ulapalla liikkui kolme haamua, joiden
muotoja vain tottunut silmä voi huomata ja eroittaa. Sjöstjerna tunsi
heti vainoojansa. Sitte kuin hän tarkkaan oli arvannut tuulen suunnan,
purjeiden asennon lähimmäisellä rekatilla sekä verraten mastotuksen
korkoa laivan pituuteen ja määrännyt sen asennon joutui hän siihen
päätökseen, että hänen muuttamaansa suuntaa ei ollut huomattu tahi ei
ainakaan hänen tuumaansa oivallettu, koska ei kukaan kääntynyt sitä
estämään, vaan päin vastoin lähimmäinen näkyi niin paljon kuin
mahdollista seuraavan hänen jälkiänsä. Hänen täytyi siis vielä tänä
yönä kulkea vaarallisen Seele-salmen lävitse, ennenkuin viholliset
ehtisivät niin pitkälle länteen päin, että hän taas joutuisi heidän
näkö-piiriinsä.
Nyt hän kääntyi paroonin puoleen. "Jääkää hyvästi, herra parooni,"
sanoi hän. "Kaipauksella otan teiltä jäähyväiset. Toivotan teille
rauhaa ja menestystä kodissanne. Minua surettaisi, jos te pitäisitte
tarpeellisena, että minä heittäisin toivoni vielä saada tavata teitä."
Parooni näkyi taas olevan hämillään. "Minusta olisi miellyttävää saada
tervehtiä teitä huoneessani ystävänä ja vieraana tervetulleeksi, herra
kapteeni," sanoi hän.
"Terve-tuloa meille!" huudahti paroonitar. "Minä olen ruvennut
lempimään teitä kuin omaa poikaani. Minä pyydän teitä tulemaan meille
niin pian kuin mahdollista!"
Sjöstjerna painoi ainoasti hänen kätensä sydämmellensä ja huulillensa.
Vaieten tarttuivat sitten Natalia ja hän toisiensa käsiin. Heidän
katseensa yhtyivät kuutamossa, ja nepä sanoivatkin tarpeeksi.
Kun Sjöstjerna astui ulos veräjästä, seisoi Telepnoff siellä; hänkin
niinikään otti jäähyväiset, laverrellen koko joukon kohteliaisuuksia.
Mutta Sjöstjernan oli kiire ja hän tahtoi pian lopettaa jäähyväiset.
Kuitenkin tarttui, juuri mennessänsä, vanha tornin vartija hänen
käsivarteensa.
Stolpe lähensi vanhat, kovettuneet kasvonsa ihan likelle nuoren
merimiehen kasvoja ja katseli tirkistävillä silmillänsä häntä,
ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia ja tunkea niiden lävitse. Vihdoin
laski hän kätensä huulillensa, ja sanoi: "Näiden takana lepää suuri
salaisuus. Mutta vala sitoo kieleni. Etsikää itse valoa, herra; ja te
sen löydätte."
Tämän sanottuansa riensi vanhus torniin. Sjöstjerna tirkisteli hetken
hänen peräänsä, mutta lähti pian sotilaittensa etupäässä alas rantaan.
Vene kiiti nopeasti rekatille, ja kun sen päällikkö taasen seisoi
kannellansa, täytettiin uudestaan purjeet. Hän seurasi, niin paljon
kuin tuuli antoi myöden, Hiidenmaan eteläistä rantaa. Vähitellen joutui
valotorni näkymättömiin, sitä myöden kuin rekatti risteili edemmäksi
Seele-salmessa, sen vaarallisien luotojen ja karien välitse,
petollisesti lymytyt leikkivän kuutamon kiiltämöön.


VI.

Kun Sjöstjerna oli jättänyt tornin salin, astui neiti Natalia muutaman
etelä-puolisen akkunan luo ja katseli sieltä rekattia. Usein levisi
tosin sumu hänen silmillensä, mutta hän pyhkäsi sen pois, selvemmin
nähdäksensä somamuotoisen rekatin, joka tuolla hiljallensa keijui,
odottaessaan päällikköänsä.
Ei parooni eikä paroonitarkaan häntä häirinnyt. He olivat istuneet
sohvalle ja puhelivat nyt keskenänsä siitä mitä oli tapahtunut.
Kreivi Telepnoff astui sisälle jäähyväisiä ottamaan. Mutta parooni,
joka nyt taasen oli omassa kodissaan, piti itsensä velvollisena kaikin
puolin täyttämään, mitä häneltä, kohtelijaana ja vierasvaraisena
isäntänä, voitaisiin vaatia. Hän pyysi kreivin odottamaan, kunnes
hevoiset pantaisiin valjaisin vaunujen eteen, ellei kreivi tahtoisi
jäädä yöksi Marienhag'iin. Telepnoff oli kuitenkin jo ollut niin kauvan
kotoansa pois, että hän halusi päästä sinne. Parooni kutsui vartijan
ylös ja lähetti hänen käskemään torniin palvelijoitansa.
Niitä varrotessa jäi seura tornisaliin. Kreivi Telepnoff läheni neiti
Nataliaa. "Vihdoinkin," sanoi hän, "hän poistuu. Olemmehan olleet
kummallisissa seikoissa osallisina, neitiseni! ja onhan meillä nyt
syytä iloita, kun olemme niistä päässeet. Tiedän, että ainoasti
paroonin salaopillisuuden kautta olemme vapaiksi päässeet, ja
senpätähden en sitä enään milloinkaan moitikaan. Päinvastoin minä
itsekin toivoisin pääseväni vapaamuurariksi, vaikka en niin
suuriarvoiseksikaan kuin hän. Mutta mitä sanotte, neiti Natalia, ettekö
iloitse vapaudestanne?"
"Enkö iloitsisi," vastasi hän, "kun taasen olen päässyt kotiin
omaisieni kanssa! Olettehan tekin mielissänne, kreivi Telepnoff?"
"Teidän tähtenne minä enimmin iloitsen, neiti Natalia," sanoi hän.
"Mutta jo on aika, että suoraan sanon teille, mitä sydämmeni kätkee. On
paras puhua, ennenkuin arvaamattomat seikat taasen sen estävät. Mikä
minusta vankeutemme aikana oli katkerinta, oli nähdä teidät toisen
vallan alaisena. Omaa vapauttani kaipasin vähemmin, ja minusta olisikin
ollut kaksinkertainen tuska itse olla vapaana, kun te olitte vankina.
Te ymmärrätte, mitä tarkoitan, neiti, siitä olen varma. Te olette tähän
asti, ollessanne vapaana ja rauhassa viettäen nuoruuttanne kodissanne,
pitänyt tunteitani leikkinä. Nyt, kun olemme yhdessä kärsineet
vankeutta, toivon että te vakaammalla mielellä katselette elämää, ja
huomaatte, että teidän tulee enemmän miettiä asiaa, ennenkun vastaatte
siihen, mitä teille nyt virkkaan. Neiti Natalia, minä pitäisin itseäni
onnellisimpana ihmisenä, jos ette työntäisi sydäntäni ja kättäni
luotanne."
Neiti Natalia vavahti säikähdyksestä. Nuoren immen sydäntä viilsi monet
erilaiset tunteet. Mutta hän oli jo, juuri tänä päivänä, päättänyt
sydämmensä tulevaisen kohtalon. Hän vastasi päättävästi ja
arvollisesti: "Kreivi Telepnoff, te olette meidän naapurimme ja minun
lapsuuteni ystävä. Minä olen varma siitä, ettette tyytyisi minuun. Minä
omituisuuksineni, vaatimuksineni ja oikkuineni tahi miksi niitä
nimittänette, en voisi tehdä teitä onnelliseksi. Muutenkaan en voisi
erota vanhemmistani. Muistakaa, että Reinhold veljeni melkein aina on
virkansa toimituksissa. Jättäisikö tytärkin rakastetut vanhempansa?"
Kreivi Telepnoff oli äänetönnä kuunnellut jokaista sanaa, jonka tyttö
hiljaa mutta päättäväisellä vakavuudella oli sanonut. Pitkään aikaan ei
hän saanut sanaakaan suustansa. Hän vaan suonenvedon tapaisesti painoi
kädet sydämmellensä ja hankalasti eroitti yhteen puserretut huulensa.
Vihdoin sanoi hän, sammaltaen. "Kuitenkin tiedän, neiti Natalia, että
isänne toivoisi teidän myöntyvän pyyntööni. Mutta yhden seikan huomaan,
minä olen valinnut pahan ajan; minä olen asian esittänyt tarkemmin sitä
arvelematta. Ollessamme rekatilla en kuitenkaan ollut sokea: mutta
todellakin, enhän voinut pelätä, että keisarittaremme ja maamme
vihollinen olisi teidän arvoiseltanne naiselta saavuttanut niin suuren
huomion. Luulenpa tietäväni, ett'ette te tahdo pahoittaa isänne mieltä,
antamalla minulle kieltävän vastauksen. Sentähden palaan takaisin,
jahka tuo purjehtija tuolla on tykkönään kadonnut näkyvistämme. Hän on
nyt matkalla täysin purjein. -- Kummallista, hän näkyy pyrkivän
Seele-salmeen!"
Nyt kuului juostavan käytävää myöden tornille päin. Ne olivat paroonin
palvelijoita, he kiiruhtivat portaita myöden ylös ja heittäyivät
ilokyyneleitä vuodattaen isäntänsä ja hänen puolisonsa jalkoihin.
Mieltä liikuttavaa oli nähdä maaorjien riemua, taasen tavatessaan
lempeän ja hyvän isäntänsä. Nataliakaan, jota kaikki heidän
alammaisensa rakastivat, ei voinut pidättää kyyneliänsä, kun uskolliset
palvelijat suuteleivat hänen jalkojansa ja vaatteidensa liepeitä.
Kun ensimmäisien tunteiden kiihkeys oli niin paljon tasaantunut
kummallakin puolella, että parooni voi kysyä ja palvelijat vastata
hänen kysymyksiinsä, ruvettiin isännälle ilmoittamaan tärkeimmät asiat.
Ne, jotka olivat nuoren paroonin kanssa olleet huvilaivalla, kertoivat,
että muuan rekatti ajoi häntä takaa, mutta että hän oli onnellisesti
päässyt pakoon, ja että hän, hät' hätää poikettuansa Marienhag'iin, oli
lähtenyt Rääveliin. Palvelija, joka saattoi hänet sinne, kertoi, että
amiraali oli ottanut hänen vastaan suurimmalla hyväntahtoisuudella. Hän
oli saanut päällikkyyden eräällä rekatilla, ja samassa kun hän lähetti
palvelijan kotiin, oli hän itsekin lähtenyt purjeille.
Sittenkuin parooni vielä oli saanut taloansa koskevia tietoja, käski
hän kiiruhtaa valjastamista. Hän ei tahtonut lähteä valotornista,
ennenkuin kreivi oli lähtenyt.
Mutta kreivi, joka näytti liikutetulta ja levottomalta, vei hänen
erikseen muutaman akkunan luo jossa hän rupesi kiivaasti puhumaan hänen
kanssansa.
Natalia koki, niin paljon kun voi epäselvässä kuuvalossa, tarkastaa
isänsä kasvoja ja liikenneitä. Häntä huolestutti, sillä isä ei
näyttänyt tyytyväiseltä. Väliin hän akkunasta katsoi rekattia, joka
poistui poistumistaan.
Tornin vartija oli myöskin palannut, ja käytyänsä katsomassa tulta
ylhäällä valohuoneessa, ilmoitti hän paroonille, että uusi rekatti
lähestyi koillisesta päin. "Se seuraa samaa kulkuväylää kuin
edellinenkin," sanoi hän. "Kummallista, kun sotalaivat uskaltavat
kulkea semmoisella vedellä, jota ei kauppalaiva uskaltaisi
koettaakaan."
"Meidän täytyy kiirehtiä pois," keskeytti kreivi Telepnoff. "Me emme
kauvemmin ole suojassa täällä. Niinpian kuin pääsen kotiin, minä heti
kirjoitan Pietariin ja pyydän että joku pienempi joukko tänne
määrätään."
"Sitä ei tarvittane," sanoi parooni. "Ei ystävä eikä vihollinenkaan
koskene valotorniin. Minä luulen olevanne hyvässä suojassa. Sitä paitsi
tuo on omia rekattiamme, ja vieläpä yksi niitä, jotka ovat ajaneet
takaa Ulla Ferseniä ja meitä.
"Se on lähin niistä," selitti vartija.
"Minä jään tänne, kunnes nä'en, minne se matkailee," päätti parooni.
"Sitä paitsi pidän väkeäni täällä saapuvilla, jos se tarvitsisi apua
tuossa ahtaassa kulkuväylässä."
Seura siirtyi pohjoisen puolisille akkunoille, ja nyt nähtiin hyvin
selvään kuutamossa rekatti. Se pitkitti rohkeasti kulkuansa; mutta,
juuri kiertäessään niemekettä, heitti se etupurjeensa takaperin ja
laski vesille veneen, joka soudettiin rantaan. Näytti siltä, kuin se
olisi tahtonut tehdä samat temput kuin Ulla Fersenkin.
Parooni käski pari palvelijaa menemään rantaan, tulijoita vastaan
ottamaan ja näyttämään heille tietä valotornille, jos he tahtoisivat
häntä tavata.
Sitten hän käski sytyttämään lamput, jotka koristivat salin seiniä, ja
valoa tuli huoneesen. Mutta ulkopuolella oli kuutamo vielä valoisampi.
Yleinen äänettömyys ja jännistynyt odottavaisuus valtasi seurassa.
Neiti Natalia, ollen tunteidensa vallassa, katseli edelleenkin
akkunasta ulos, ehkä vaan siinä aikeessa, ettei seura näkisi hänen
kasvojansa. Varmaankin enemmän kuin yhden kyyneleen tahtoi hän siltä
salata. Parooni puolisoneen istui myöskin hiljaa keskustellen. Kreivi
kävi levottomana ja pahoilla mielin edes takaisin salin permannolla.
Vihdoinkin ehti vene rantaan. Palvelijat tervehtivät tulijoita, ja
kaksi henkilöä, nähtävästi upseeria, kiiruhtivat torniin päin.
Portaita myöden ylös riensi toinen upseeri, ja kun hän kuului kysyvän.
"Täälläkö he ovat? Missä?" juoksivat parooni, paroonitar ja Natalia
häntä vastaan huudahtaen: "Reinhold!" Ilo-kyynelein sulkivat he hänen
syliinsä.
"Isäni! Äitini! Sisareni!" huudahti hän. "Te olette vapaat! Te olette
pelastetut! Kuka teidät on pelastanut?"
"Kaarlo herttua antoi meille vapauden," sanoi parooni, salaisen
näköisenä. "Monta kohtaloa olemme kokeneet, sitte kuin viimen sinut
näimme. Et varmaankaan voi kuvailla tuskaamme kun rekatti ajoi sinua
takaa, ja etenkin silloin kun kapteeni Sjöstjerna ampui sinua!"
"Näittekö te sen, isäni," ratkesi Reinhold kysymään.
"Me olimme juuri samalla rekatilla," vastasi parooni. "Ei sitten ole
vielä kahta tuntia kulunut, kuin kapteeni Sjöstjerna tänne laski meidät
maalle."
"Hänkö on päällikkönä tuolla kauniilla rekatilla, jota me olemme
ajaneet takaa? Hänkö teidät on pitänyt vankina? Mutta nyt me ajamme
hänen johonkin Ruotsin satamaan, jahka vaan päivä valkenee, niin että
taas saamme hänet näkö-piiriimme."
"Ruotsin satamaa ei hän ainakaan hae," sanoi kreivi Telepnoff. "Hän on
juuri risteillyt Seele-salmeen.
"Haa!" huudahti Reinhold, "jos niin on, niin me otamme hänen; onnea
vapaudellenne, kreivi Telepnoff. Mutta onko varmaankin totta, mitä
sanotte?"
"Vielä puolen tuntia sitten, olivat hänen purjeensa näkyvissä,"
vakuutti kreivi.
"Minun täytyy kiirehtiä," sanoi Reinhold. "Mutta sanokaa minulle
kaikella muotoa kuinka teitä on kohdeltu, kuinka kaikki tämä on
tapahtunut! Hetket ovat kalliit. Minulla oli aikomus käydä
Marienhag'issa, isäni poissa ollessa antamassa neuvoja sen hoidosta,
sentähden minä astuin maalle. Minulle on uskottu päällikkyys Nadukta
rekatilla. Se on hyvä laiva. Mutta kertokaa, isäni! Miten Natalian on
ollut? Onko hän kärsinyt paljon?"
Hän syleili sisartansa. Kaikki istuivat sitten sohvaan ja parooni
kertoi lyhyesti kaikki tapahtumat vankeutensa ajalla.
"Ulla Fersen!" puhkesi Reinhold puhumaan, kun isä lopetti kertomuksensa
"Sillä nimellä on oma merkillisyytensä meidän perheessämme! ja nimi
Sjöstjernakin, ellen erehdy; vai miten, isäni?"
"Niin on," sanoi parooni. "Mutta minä olen joutunut sangen kummallisiin
mietteisin. Minun täytyy ne sinulle uskoa. Kapteeni Sjöstjerna on
epäilemättäkin sen ruotsalaisen upseerin poika, joka oli syynä Ulrika
sisareni onnettomaan mielettömyyteen. Tuo ilkiö oli siis naimisissa
Ruotsissa, koska poika on ruotsalainen aatelismies. Vanha Stolpe tunsi
nuoren kapteeniin ja oli juuri päästä sangen harmillisten ilmisaattojen
aiheeksi, kun hän -- kapteeni nimittäin -- oli täällä maalla. Jo
laivalla ollessani virkkoi hän muutamia epäluulon alaisia sanoja. Jota
enemmän sitä ajattelen, sitä todenmukaisemmaksi käy, että tämä nuori
kapteeni on sen miehen poika, joka oli meidän perheemme paha haltija.
Toivon vaan, ettei poika meille saata suurempia onnettomuuksia, kuin jo
on tullut."
Reinhold nousi ylös. "Minä toivon voivani estää sitä. Kaikesta, mitä
olen kuullut, ei minulla ole syytä muuhun, kuin suurimpaan
kunnioitukseen kapteeni Sjöstjernaa kohtaan. Mutta jos onnetar
seuraa minua, niin minä saan itse puhutella häntä! Hän on mennyt
Seele-salmeen, kuulin ma. Se oli sangen viisaasti ajateltu! Hänellä oli
tuuma mennä Hiidenmaan ja mannermaan välitse ja sen kautta ehtiä
Viaporiin meidän risteillessämme Hankoniemen ja Dagerortin välillä.
Mutta minä ennätän hänen! Kapteeni Siniävin risteilköön
Briantislaff'ineen Kurensaaren ja Hiidenmaan välillä Seele-salmea
vartioimassa. Minä ja Stamontoff Nadukta ja Mistirlavits rekattinemme
oikaisemme Ulla Ferseniä vastaan. Olisipa kumma, jos emme häntä saisi!"
Natalia päästi syvän tuskallisen huokauksen rinnastansa. Reinhold kuuli
sen, mutt'ei ollut sitä huomaavinaan. Ainoasti tutkivan katseen käänsi
hän sisareensa, ja jatkoi sitten: "Mutta minä olen jo viipynyt liian
kauvan. Lyhyt ja pikainen hyvästi-jättö! Onnellinen tapaaminen! Jääkäät
herran haltuun!"
Hän syleili vanhempiansa, puristi Telepnoff'in kättä, ja, kun hän
hellästi painoi sisarensa rintaansa vastaan, kuiskasi hän; "Ole
tyvenellä mielin, rakas sisareni! Minä kohtelen häntä kuin veljeä. Me
tarvitsemme valoa useissa asioissa. Tiedäthän, että onnesi on minulle
kallis!"
Kiireesti hän juoksi portaita myöden alas. Rakkauden kyyneleet silmissä
katselivat vanhemmat ja sisar, kuinka hän lähestyi rantaa, ja sieltä
meni veneellänsä laivalle.
Vasta silloin, kuin Nadukta raketilla ja muutamilla lyhdyillä oli
antanut merkkiä toisille rekateille sekä, kaikki purjeet levitettyinä,
näkyi pyrkivän itään päin, lähti kreivi Telepnoff matkaan maatilallensa
ja parooni Gyldenstubben perhe Marienhag'iin levolle.


VII.

Itäistä tuulta kesti koko yön, ja Ulla Fersen oli sillä ajalla
risteillyt Seele-salmessa niin pitkälle, että hän aamulla olisi ehtinyt
Hiidenmaan itäisen rannan ohitse, ja sen jälkeen toivoi Sjöstjerna,
Worms'in pohjoispuolelta, voivansa yhdellä ainoalla keularisteilyllä
ehtiä Viaporiin. Mutta juuri sen karin edessä, jossa hän, joku aika
sitten, oli ajanut huvipurtta takaa, näkyi nyt rekatti, joka risteili
Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse kulkuväylän poikki. Sjöstjerna oli
itse suurmaston huipussa kulentavettä tähystämässä, nähdäksensä oliko
tuo vieras rekatti yksin. Hän ei eroittanut, paitsi ensi näkemänsä,
muuta kuin yhden laivan, joka oli sota-aluksen kaltainen; mutta se oli
niin kaukana luoteessa, että ainoasti mastojen huiput olivat näkyvissä
taivaan rannalla. Hän päätti sentähden uskaltua koetukseen, ja
pitkittää matkaansa kernaammin kuin palata takaisin vaaralliseen
salmeen. Tosin näkyi venäläisellä rekatilla olevan kuusikolmatta
kanuunaa, kuin hänellä vain oli kahdeksantoista, mutta hän luotti
siihen, ettei tarvinnut niin syvää vettä kuin venäläinen, ja siihenkin,
että hänen laivaansa oli helpompi temputella.
Sittekuin kaikki oli valmistettu taistelun varaksi ja kanuunat ladatut
kaksinkertaisilla ladingeilla, levitti Sjöstjerna vieläkin muutaman
purjeen, voidaksensa nousta tuulta vastaan niin paljon kuin
mahdollista, ja sillä tempulla päästä Worms'in ylipuolelta ulapalle.
Mutta venäläinenkin rekatti oli hyväntemppuinen.
Kun Sjöstjerna läheni keskellä salmen suuta olevaa veden alaista karia,
johon huvipursi oli istunut kiinni, kääntyi vihollinen rekatti, joka
oli pohjoisempana, toiselle puolelle, ja ohjasi Ulla Ferseniä kohden,
täten estääksensä Ulla Fersenin pääsemästä ulapalle. Kulkuväylä karin
ja Worms'in saaren välillä oli ainoasti kanuunan kantaman levyinen, ja
tällä vedellä oli siis molempien rekattien taistelu päätettävä. Tuuli
oli molemmille yhtä suotuisa, sillä se oli itäinen; mutta venäläisellä
rekatilla, se oli Nadukta, oli suurempi kanuunain paljous ja miehistö.
Venäjän rekatti nosti ensin lippunsa ja ruotsalainen seurasi
esimerkkiä. Molemmilla laivoilla oli joka mies paikoillansa, patterien
kanuunat katselivat kummaltakin puolen uhkaavina rei'istään ja
sytyttimet olivat viritetyt, niin että kaikki oli valmiina ampumaan
täydeltä laidalta, kummalta puolen hyvänsä. Molemmat purjehtivat
keskellä väylää, jossa kiitivät toistansa vastaan, kuni kaksi
miekkailijaa oijaistuin asein. Joka minuuti, joka sekunti lyhensi
matkan heidän välillänsä, ja sivulta päin katselija olisi pian voinut
luulla, että niillä oli aikomus keulakaraansa risteillen, törmätä
toistansa keulalaita keulalaitaa vastaan. Mutta kumpikaan ei tahtonut
alkaa taistelua kääntämällä kuvettansa.
Vihdoin, kun olivat ehtineet ampuma-matkalle, laski Nadukta ylihankaan
ja käänsi vasenpuoliset kolmetoista kanuunaansa Ulla Ferseniä kohden.
Mutta samassa silmänräpäyksessä käänsi sekin ylihankansa tuulta
vastaan, niin että sen yhdeksän tulikitaa olivat valmiit vastaamaan
vihollisen kolmeentoista.
Minuutin vain kesti tämä jännitys, jonka ajalla kumpikin vartosi
vastustajansa rupeevan taisteluun.
Silloin salamoitsi ensin Naduktan patterista ja se ampui yht'aikaa
täydeltä laidalta, jonka seurauksena oli, että se tykkönään peittyi
kruutin savuun, suhisevien luotien lentäessä Ulla Fersen'in ympärille.
Pari sattui sen laitaan, mutta eivät tehneet mitään erityistä vahinkoa,
ja sen miehistö nosti raikuvan hurra-huudon.
Mutta Sjöstjerna kääntyi heti entiseen suuntaansa, vastaamatta
laukauksiin.
Nadukta täytti silloin peräpurjeensa, myöskin kääntääksensä suuntaansa
ja ohjataksensa ihan kulkuväylän eteen, mutta hänen täytyi sitä
tehdessänsä kääntää etukeulansa päin Ulla Fersen'iä, joka tällä ajalla
oli ehtinyt puolen kanuunan kantaman matkalle. Tätä temppua Sjöstjerna
odottikin, huomattuansa että Nadukta, ensimmäisen laukauksen
ammuttuansa, kääntyi alle tuulen. Samassa hetkessä siis, kuin hän nyt
joutui keulanensa päin Ulla Fersenin lapetta, tervehti se Naduktaa
vasemman puolisilla kanuunillaan. Yhdeksän tuimaa, kaksin kertaista
latinkia, pyhkäsi pitkin Naduktan kantta ja patteria. Mutta vaikka
verinen tappio oli tämän seurauksena kannen sekä ala- että ylipuolella,
ei köysiin eikä mastoihin mitään erinomaista vahinkoa ilmaantunut.
Kääntymystemppu tehtiin siis estymättä, niin että Naduktan
vasenpuoliset kanuunat kääntyivät vihollista päin, rekatin uudella
vauhdilla pistyen keskelle väylää.
Mutta Sjöstjerna, joka huomasi, että tuuli vei ruudin savun hänen
laivaltansa venäläistä kohden, kääntyi myöskin samassa, niin että hän
nyt sai ihan vastaisen suunnan, kuin vihollinen, ja oli jo ennättänyt
kääntää oikean puolen päin, ennenkuin venäläiset, jotka olivat
kadottaneet melkoisesti väkeä, olivat valmiit ampumaan.
Venäläisten seuraava laukaus teki Ulla Ferseniin suuremman vaikutuksen,
syystä että se ammuttiin pyssyn kantaman matkalta. Sattuneiden
pölkkyjen pirstaleita ja poikki ammuttujen köysien pätkiä tuiskui
pitkin sen kantta, mutta mitään erinomaisempaa vahinkoa ei nytkään
tullut. Samassa silmänräpäyksessä heitti Sjöstjerna peräsimen toiselle
puolen, niin että hän, savupilven vielä ympäröidessä Naduktaa, ohjasi
ihan sen peräpeilin ohitse. Samassa, kun hän joutui sen perälle, ampui
hän oikeanpuolisilla kanuunilla täydeltä laidalta, Tämä teki vielä
hirmuisemman vaikutuksen, kuin edellinen. Peräsin ammuttiin rikki, niin
ettei Nadukta enään voinut perän pitämisellä muuttaa suuntaansa.
Molempien rekattien kansista ja märssyistä ammuttiin tärkeänä hetkenä
pyssyn laukaisemia, jotka haavoittivat monta.
Nyt oli Sjöstjerna voittanut päätarkoituksensa, kun oli päässyt
vihollisensa ohitse, ja nyt oli hänellä aava meri edessään, vaikka
hänen tosin oli vielä mennessänsä kestäminen tuimaa ammuntaa. Mutta
sittekuin hän huomasi Naduktan peräsimen häviön, päätti hän käyttää
hyväksensä etuansa ja pakoittaa vihollistansa vaikenemaan tahi ajaa se
karille, ellei hän saisi sitä laskemaan lippuansa. Hän käänsi siis ja