Ulla Fersen: Historiallinen novelli - 5

kulki vihollisen vanavedessä, antaaksensa sille uudestaan takaapäin,
täydeltä laidalta pitkin alusta.
Niinpian kuin venäläinen päällikkö huomasi kadottaneensa peräsimensä,
koetti hän purjeita temppuellen kääntää laivaansa, taasen saadaksensa
laitaa päin. Mutta Ulla Fersen ennätti hänen ja piti, vitkaisen
käännöksen aikana, entisen asemansa. Vielä kerran pyhkivät hänen
hävittävät luotinsa pitkin vihollisen kantta ja patteria.
Äkkiä teki Naduktan päällikkö uuden päätöksen. Yht'aikaa kokosi hän
kaikki purjeensa ja laski ankkurin. Silloin pysähtyi mahdottoman suuri
rekatti ja alkoi kulkea perittäin. Sen perä-kannelle kokoontui
melkoinen miehistö, ja kaikki olivat valmiit iskemään, jos vaan
onnistuisi päästä Ulla Fersen'iin kiinni. Sitä paitsi sai Nadukta,
tuulen avulla, sen asennon, kuin tahtoikin, nimittäin kulkuväylän
poikki.
Mutta Sjöstjerna, joka heti huomasi tempun ja ymmärsi sen tarkoituksen,
ei jättänyt asemaansa, vaan pysyi, etupurjeet takaperin, vihollisensa
takana, ja ampui sieltä yhä kiivaammin. Tämän ammunnan seuraus oli
kauhistava. Perä-masto ammuttiin ensin poikki ja sitä seurasi
suurmasto.
Vaikka oli ohjaton ja oli kadottanut paljon väkeä, teki venäläinen
päällikkö vielä yhden kokeen, päästäksensä tuskallisesta tilastansa.
Hän laski toisen ankkurinsa, sen avulla voidaksensa kääntää laitaa
viholliseen päin. Mutta ennenkuin tämä oli tehty, keskellä luotien
rämsyä, sattui päällikön kupeesenkin luoti ja hän kaatui toisten
haavoitettujen ja kuolleiden joukkoon, veriselle kannelle. Silloin
laskettiin venäläisen laivan lippu.
Niinpian kuin Sjöstjerna näki vihollisen lipun vaipuvan alas,
laski hän veneensä vesille tutkistelemaan saalistansa. Itse hän
ohjasi laivansa niin likelle, että keulakaransa ulottui sen peräpeilin
ylitse. Tästä hän näki tappion, jonka hän oli saattanut venäläiselle
rekatille. Pitkin kantta oli kuolleita ja haavoitettuja. Jäänyt
miehistö seisoi hämmästyneenä, tietämättä mitä tehdä. Niinpian kuin
Ulla Fersen'in veneet ehtivät Naduktalle ja valtausmiehistö nousi sen
kannelle, laskivat venäläiset aseensa. Luutnantti, joka komensi
valtaus-miehistöä, juoksi perälle päin, Sjöstjernan mennessä laivansa
nenään päin, sen keulakaralta antamaan tarpeellisia käskyjä.
Kun luutnantti hyppäsi lippukirstulle, puhutteli häntä venäläinen
upseeri, joka makasi verisenä hänen edessään: "Saanko puhutella
kapteeni Sjöstjernaa? Minä olen Naduktan päällikkö. Viekää minut
voittajani luo!"
Ihmetellen ruotsalaista puhetta, jota haavoittunut puhui, kysyi
luutnantti häneltä. "Oletteko ruotsalainen, kun puhutte meidän
kieltämme?"
"Minä olen virolainen," vastasi hän. "Nimeni on Gyldenstubbe."
"Ah, te olette varmaan paroonin poika!" sanoi luutnantti. "Me olemme
päässeet teidän perheenne tuttavuuteen."
Luutnantti ilmoitti asian Sjöstjernalle. Tämä käski että parooni
Gyldenstubbe, sekä kaikki upseerit ja se osa miehistöä, joka ei ollut
haavoitettu, vietäisiin Ulla Fersenille. Haavoitetut, paitsi päällikkö,
vietäisiin rantaan Naduktan veneissä, joihin Sjöstjerna komensi
kuhunkin neljä soutajaa ja perämiehet haavoittumattomista vangeistaan.
Ruotsalaisten häviö oli ainoastaan, kaksi kuollutta ja kaksitoista
haavoitettua, ja niiden haavat oli jo sidotut, kun vertavuotava
venäläinen rekatin päällikkö tuotiin laivalle. Sjöstjerna käski viedä
hänen kajuttaansa, ja jätti hänen lääkärinsä hoitoon.
Sillä välin oli kuitenkin yksi venäläinen vene toisensa perästä,
verisine lastineen, saanut mennä rantaan. Ruoka- ja muut tarve-varat,
jotka Ulla Fersenille kelpaisivat, muutettiin Naduktasta sille. Kun
tämä oli tehty, palasivat ruotsalaiset veneet. Pieni vene, muutamine
ravakkoine miehineen, jäi kuitenkin vielä valloitetulle laivalle
viimeistä toimitusta tekemään, Ulla Fersenin kääntäessä keulaansa
pohjoiseen päin.
Niinpian kun venekin oli nostettu laivaan, kiiti Ulla Fersen pohjoista
kohden. Kun se oli ehtinyt parin kanuunan kannon matkalle, alkoi tumma
savu tunkeuta Naduktan kanuunain rei'istä. Hetken kuluttua kurkisteli
niistä punaisia tulen liekkiä. Ne hyppivät leimuellen mastoihin päin,
ja kun ne vihdoin tarttuivat taklaukseen, kiitivät ne sähisten
tervattujen köysien ja tankojen välillä, kunnes tuo suuri laiva muuttui
yhdeksi ainoaksi tulen paljoudeksi, joka juhlallisesti keijueli
aalloilla. Loistavan näytelmän lopetti pamaus, joka lennätti leimuavat
pirstaleet ja kekäleet pitkin ympärillensä, niin että ne, pudotessaan
mereen yht'äkkiä sammuivat.
Sjöstjerna järjesti nyt voittamansa saaliin ja laittoi rekatin
uudestansa sota-kuntoon. Vangit -- niitä oli noin sadan vaiheille --
vietiin rekatin alimmaiseen huoneesen, jossa niitä tarkasti
vartioittiin. Tyhjiksi ammutut kanuunat ladattiin uudestaan, ja
vahingot, joita Ulla Fersen oli kärsinyt köysiensä ja tankojensa
suhteen, korjattiin Naduktasta otetuilla varoilla.
Uhkeana riensi sitten Ulla Fersen uutta kohtausta vastaan. Toinen
rekatti oli nimittäin pohjoisesta päin joutunut kahden meri-penikulman
matkalle, kun Ulla Fersen oli purjehtinut niin pitkälle salmen suussa
olevasta karista, että sai kulkea mitä suuntaa tahtoi, tarvitsematta
pelätä molemmin puolin olevia sala-luotoja. Hän koki pysyä niin paljon
idässä kuin mahdollista, ja voi paremmin purjehtia laitavastaista,
kuin vastustajansa, jonka tähden hän voikin risteilemättä päästä
Viaporiin saakka, kun venäläisen rekatin jo Porkkalassa täytyi tehdä
risteily-käännöksen.
Nyt alkoi kilpapurjehdus, jossa pian nähtiin, kuinka paljoa etevämpi
Ulla Fersen oli. Venäläinen rekatti, joka etäältä oli nähnyt
kumppaninsa kohtalon, ei nähtävästi ollut halullinen alkamaan taistelua
voittajattaren kanssa. Sentähden se liian myöhäiseen kääntyi toiselle
keulalle estämään Ulla Fersenin kulkua, ennenkuin se jo oli ehtinyt
niin pitkälle eteläänpäin, että se, muitta esteittä, voi toivoa ennen
aamua pääsevänsä Viaporiin.
Sjöstjerna puheli lääkärinsä kanssa, kuullaksensa kuinka haavoittunut
parooni jaksoi. Lääkäri vakuutti hänen pelastuvan kosk'ei haavat olleet
vaarallisia.
"Voinko minä käydä hänen luonansa, ettei hän siitä tule levottomaksi?"
kysäsi Sjöstjerna uudestaan.
Lääkäri myönsi sen ja Sjöstjerna astui sisälle. Kun hän heitti
silmäyksen hyttiin, oli häntä vastassa voitetun valeat kasvot. Hän oli
hyvin sen henkilön näköinen, joka ruotsalaisen sotilaan sydämmelle oli
kalliista kalliin. Tuo vaalevuus ja kärsivä näkökin lisäsivät
Sjöstjernan liikutusta. Parooni huomasi tämän, kun he katselivat
toisiansa.
"Jos te haluatte jotain, parooniseni," alkoi Sjöstjerna' "jota minä
voin tehdä, niin minä pyydän teidän sitä mainitsemaan."
"Vasta joku tunti sitten," vastasi haavoitettu, "lähdin
vanhempieni luota, siellä minulle puhuttiin niin paljon teidän
jalomielisyydestänne, että ainoasti yhdessä kohden löydän lohdutusta
onnettomuudessani, siinä nimittäin, että te olette voittajani. Muuten
minä tarvitsen teidän luottamustanne; ja mitä minä voin sanoa teille,
vaikuttaa ehkä tulevaisuuteenne."
Hieno puna levisi Sjöstjernan kasvoille, ja hän painoi äkkiä silmänsä
alas.
Parooni jatkoi: "Minä kiitän teitä jaloudestanne vanhempiani ja
siskoani kohtaan!" Hän kurotti esiin kätensä. Sjöstjerna tarttui siihen
liikutuksella ja laski sen hänen rinnallensa.
"Te tarvitsette hiljaisuutta," sanoi Otto Sjöstjerna, "ja jahka vaan
ehdimme Viaporiin, käyn itse etsimään teille huonetta ja koen laittaa
niin että saatte hoitoa ja lääkärin apua, jotka teille ovat tarpeen.
Hartaasti toivon teidän niin parantuvan, että vapaasti saan kanssanne
puhella. Tottahan senkin päivän pian ehdimme."
Hän palasi kannelle. Vähän puoliyön jälkeen purjehti Ulla Fersen
satamaan. Suullinen raportti jätettiin vartijalaivalle, joka oli
kaikista ulompana, ja kepeästi käännähtäen riensi rekatti päällyslaivan
ohitse ja laskeui ankkuriin vähän mutkan päähän siitä.


VIII.

Höglannin taistelun jälkeen oli Ruotsin laivasto rauhallisesti
ankkurissa Viaporin edessä, ja venäläinen, joka oli toista vertaa
suurempi, asettui Räävelin edustalle. Ainoasti pieniä risteilijöitä
kummaltakin puolen kiisteli toisiensa kanssa, tutkimaan vihollisen
asemaa ja häiritsemään sitä. Pikapurjehtija Ulla Fersen oli etenkin
yhtämittaa liikkeellä. Joka kerta kuin se onnellisesti palasi
laivastoon, oli se kestänyt jonkun uuden seikkailun. Sen päällikkö kävi
aina, kun siihen sai tilaisuutta, Helsingissä, tervehtimässä
haavoitettua parooni Gyldenstubbea, joka oli sinne muutettu, yksityisen
talossa saadakseen parempaa hoitoa ja mukavuutta.
Joka käynnillä oli parooni yhä parantunut ja, eipä aikaakaan, oli hän
tykkönään saanut takaisin terveytensä. Kun Sjöstjerna eräänä päivänä
tuli hänen luoksensa, astui hän odotettua ystäväänsä vastaan. Molemmat
nuoret miehet olivat nimittäin sitouneet ystävyyden liittoon, joka
molemmille tuntuikin kalliilta.
"Minä olen saanut kirjeen kotoani," sanoi parooni, "ja toivon pian
sinne pääseväni. Isäni, joka, en tiedä miten, on päässyt herttuan
suosioon, on kirjoittanut hänelle, ja H.K.K:tensa on myöntänyt, että
minä saan kunniasanallani palata kotiin, kun nyt taas olen ihan terve."
"Sydämmestäni toivon teille onnea," sanoi Sjöstjerna. "Onko tämä siis
viimeinen kerta, kun näen teidät, paroonini? Yöllä minun taasen täytyy
tehdä risteily Kotkaan ja Teeriluotoon päin. Jos nyt olisin saanut
käskyn mennä länteen päin, niin olisin pyytänyt luvan saada saattaa
teidät Hiidenmaalle."
"Silloin en olisi päästänyt teitä, ennenkuin olisitte poikennut
Marienhagiin," lausui parooni. "Mutta nyt matkustan Pietarin kautta."
"Pietarin kautta!" kertoi Sjöstjerna. "Jos minäkin kerran pääsisin
Pietarissa käymään! Minun olisi siellä etsiminen tietoja, jotka
elämälleni ovat suuresta merkityksestä."
"Toivonpa saavuttaneeni teidän ystävyytenne," sanoi parooni.
"Esittelisimpä siis teille, että uskoisitte minulle, mitä tietoja
sieltä etsisitte. Jos ne teille ovat tärkeitä ja rakkaita, niin voitte
olla vakuutettuna siitä, että minä panen kaikki voimani liikkeelle,
voidakseni niitä teille hankkia. Mutta istukaamme. Voinpa teille sanoa,
että, ellen erehdy, ovat ne tiedot, joita te etsitte, meidänkin
perheellemme tärkeitä, ja minulla on syytä arvata, että meidän
perheittemme asiat sangen lähelle koskevat toisiinsa."
"Minuunkin on semmoinen aavistus tunkeunut," virkkoi Sjöstjerna.
"Sentähden suonette minun ilmoittaa teille mitä tiedän vanhemmistani.
Isäni oli erinomaisen taitava meriupseeri, ja oli hankkinut itsellensä
välttävän varallisuuden. Minulla on vieläkin hänen taitavuutensa
todisteeksi mitä tarkimpia karttoja, etenkin Suomenlahdesta, joita hän
itse on piirtänyt. Kummallista kyllä, olen huomannut, että hän on
jättänyt Hiidenmaan karttaan piirtämättä siellä olevan salakarin. Se on
sama kari, jonka ympärillä me sodimme. Mutta siitä ei nyt. Isäni
vähäisellä maatilalla Bleking'essä asui eräs hänen sisarensa, joka
vieläkin elää. Häneltä olen saanut ne tiedot, jotka minulla on,
ensimmäisestä lapsuudestani. Hän kertoi, että minä olin ainoasti parin
kuukauden vanha, kun minä imettäjälleni tuotiin Ruotsiin. Tuo vaimo oli
epäilemättäkin venakko, sillä hän ei ymmärtänyt meidän kieltämme, ja
kuoli ennenkuin oli oppinut sitä puhumaan. Vieras herra, joka oli
saattanut meidät meren ylitse, jätti, paitsi meidät, tädilleni kirjeen,
joka on näin kuuluva."
Sjöstjerna otti lompakostansa taitetun paperin ja luki:
Pietarista Heinäkuun 9 p:nä v. 1766.
Rakas sisareni!
Epäilemättäkin kummeksit, kun nyt, lähes kahden vuoden päästä,
näin odottamattomalla tavalla saat minulta tietoja. Mutta tiedän
varmaan, että juuri nämät tiedot ovat sinulle rakkaita. Minä
lähetän sinulle poikani. Hänen nimensä on Otto. Nyt olen vuoden
ollut aviomiehenä, ja olisin vielä onnellinen isäkin, jos ei
salaiset ja sekasortoiset seikat, keisarittaren vaihtelevan
mielen nostamina, pakoittaisi minun pitämään avioliittoani
salassa. Niin pitkälle on käynyt, että vaimonikin on minulta
otettu. Mutta minä olen tehnyt päätökseni. Saadakseni poikani
turvaan, lähetän minä hänet sinun luoksesi, kun itse koen
rakastettuani pelastaa. Kokeeni ei ole vaaratta, mutta rakkaus
ja toivo suovat minulle intoa ja minä voitan viholliseni
hyökkäämällä äkkiarvaamattansa heidän päällensä. Toimita nyt
kuitenkin, että poikani kirjoitetaan seurakuntamme kirkon
kirjoihin. Pian toivon tapaavani sinun ja tutustuttaa sinun
Ulrikani kanssa. Uskollinen veljesi.
Adolf Sjöstjerna.
"Kuitenkaan ei isääni milloinkaan kuulunut tulevaksi. Kaikkien
tiedustelemisiemme uhaksi emme ole saaneet muuta tietää, kuin että hän,
vähän jälkeen tämän kirjeen kirjoittamisen, oli laivalla lähtenyt
Pietarista. Hänen nimensä tunnettiin kyllä hovissa; mutta emme ole
vielä tavanneet ketään, joka olisi tuntenut hänen avioliittonsa ja
puolisonsa kohtalon."
Parooni, joka mitä suurimmalla tarkkuudella oli kuunnellut Sjöstjernaa,
vaipui syviin mietteisin. Vihdoin sanoi hän. "Varmaankin meidän
kohtaloillamme on läheinen yhteys, sen mukaan kuin ennen olen kuullut
ja mitä te äsken puhuitti. Mutta minä pelkään ett'ei niiden selitys
oikein ole mieliksemme. Sen mukaan kuin minä voin päättää, oli
varmaankin isänne sama Sjöstjerna, joka voitti tätini rakkauden ja oli
syynä hänen onnettomaan kohtaloonsa. Olettehan kuullut että hän tuli
mielipuoleksi ja kuoli Dagerortin valotornissa."
Sjöstjerna vaaleni ja kiinnitti parooniin tuijottavan katseen. "Hänkö
siis olisi ollut äitini!" puhkesi hän sanomaan.
"Se ei voi olla mahdollista," virkkoi parooni. "Hän oli keisarittaren
hovineiti ja ruhtinas Palitkin'in kihlattu. Keisaritar oli jo määrännyt
heidän hääpäivänsä, kun tätini rakastui ruotsalaiseen meriupseeriin,
jonka nimi oli Sjöstjerna. Isäni, joka oli vanhempi veljensä, vei hänen
heti pois Pietarista ja semmoisesta rakkaudesta, jonka asianhaarat
pakoittivat loppumaan. Minä luulisin että Sjöstjerna jo ennen oli ollut
naimisissa ja sentähden olisi lähettänyt poikansa Ruotsiin, kätkeäkseen
tämän vanhemman liittonsa eli mikä syy hänellä lienee ollut. Tätini
kuoli ainakin naimatonna heti kotiin tulonsa jälkeen. Muuan laiva
joutui nimittäin Hiidenmaan luona haaksirikkoon, hän luuli
hulluudessaan yhden ruumiin, jonka tuuli toi rantaan, muka tuntevan
rakastetuksensa, ja hyökkäsi epätoivoissansa tästä näöstä, joka teki
hänen mielensä vian täydelliseksi, eräästä tornin akkunasta mereen."
Sjöstjerna näytti olevan syvästi liikutettuna näitä onnettomuuksia
kuullessaan. "Kummalista," huudahti hän, "jos he kuitenkin olisivat
vanhempani, haaksirikkoinen ja mielipuoli! Mitenkä te voitte luulla,
parooni, että isäni olisi jo ennestään ollut naimisissa? Se ei olisi
ollut hänen käytöksensä ja luontonsa tapaista; siitä olen varma."
"Mutta se, jonka voin teille vakuuttaa," alkoi taasen parooni, "on että
tätini oli naimaton, eikä minulla ole aihetta luulla, että hänellä
olisi ollut perillistä. Muuten hän oli melkein vieras perheessämme,
eikä hänellä oikeastaan ollut oikeutta kantaa meidän nimeämmekään.
Tietäkää, että isäni äiti, jouduttuansa leskeksi, meni naimiseen erään
ruotsalaisen kreivi Fersen'in kanssa. Parin kuukauden kuluttua tehtiin
avioliitosta ero, kun kuultiin, että kreivi ennestään oli naimisissa
Ruotsissa. Iso-äitini muutti silloin Marinenhag'iin asumaan. Siellä
syntyi onneton Ulrika, se oli tyttären nimi."
"Ulrika!" kertoi Sjöstjerna, "Ulrika!" Ja hän kutsuttiin isänsä jälkeen
Fersen'iksi.
"Hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta käyttää sitä nimeä. Hän sai
sentähden meidän nimemme."
"Ja tämä onneton nainen," kysäsi Sjöstjerna, "eikö hän olisi äitini!
Kuitenkin, nimi Ulrika Fersen! Tätini on joskus maininnut sen. Hän oli
sen kuullut isältäni."
"Mutta isännehän oli kaksi vuotta ollut poissa kodistanne ja sisarensa
luota, kun te synnyitte," muistutti parooni. "Hän oli siis jo ennen
maininnut Ulrika Fersen'in nimen! Ehkä tätini nimi oli Ulrika, ei hän
kuitenkaan kutsunut itseänsä Fersen'iksi, kuten jo sanoin, ja täytyi
isänne siis vasta myöhemmin hänet tavata ja saavuttaa hänen
rakkautensa; sillä sill'aikaa oli hän ruhtinaan kanssa kihloissa."
"Minun täytyy saada valoa tästä epäselvyydestä." sanoi Sjöstjerna.
Minun on itse käyminen Pietarissa. Keisarittaren hovissa löytyy
epäilemättäkin joku, jolla un tarkempia tietoja asiasta."
"Minä koen tutkia asiaa," vastasi parooni. "Siihen voitte luottaa. Minä
laitan teille ne tiedot, kuin mahdollisesti voin saada kokoon."
Sjöstjerna nousi ylös ja alkoi levottomasti kävellä edes takaisin
lattialla. Vihdoin sanoi hän: "Velvollisuuteni estää minun nyt
antaumasta näille epäselville unelmille. Minä saan niistä kylläksi
tekemistä jahka sota loppuu."
"Teidän täytyy luvata minulle, silloin käydä Marienhag'issa. Jos emme
saakaan olla sukulaisina, löydätte aina minun rinnassani veljellisen
ystävyyden. Jos taasen asia olisi niin, kuten te näytte luulevan, että,
nimittäin, minun tätini olisi teidän äitinne, silloin, sen tunnustan
vakaasti, lepää synnyllänne varjo, joka meidän perheellemme olisi
kahden verran surettavaa, siksi, ettei teidänkään ruotsalainen
sukutaulunne olisi laillista ja toden-peräistä."
Tumma puna levisi Sjöstjernan kasvoille. "Isäni kirjoittaa
puolisostansa," sanoi hän, "eikä rakastajattarestansa. Aviollista
syntyperääni ei ole kukaan kotimaassanikaan epäillyt ja minä toivon,
että, minkä nimen äitini kantoikin, se vielä todistetaan."
"Kapteeni Sjöstjerna," keskeytti parooni, "minäpä juuri sitä toivonkin.
Isänne menetystä tätini kanssa tuskin käynee hyväksyä. Mutta kun en
luule sen olleen rikoksellista, älköön sitä kovasti tuomittako, etenkin
semmoisessa hovissa, jossa sydäminen oikeus aina pidettiin vähemmin
pyhänä, kuin soveliaisuuden."
"Tulevaisuuden toivon sen selittävän," vastasi Sjöstjerna. "Onnea
matkalle, herra, parooni. Minä pyydän teidän viemään terveiseni
-- -- -- vierailleni Ulla Fersenillä."
Ystävät erosivat.


IX.

Jo aikaisin alkoivat syysmyrskyt tänä vuonna raivoella Dagerortin
ympärillä. Mahtava valo-torni levitti aalloille oppaista valoansa yön
pimeydessä, mutta yhä harvenivat laivat, jotka sitä tarvitsivat. Valpas
vartija ei milloinkaan unhoittanut sytyttää tulta, samassa kuin aurinko
laski maillensa. Kuten ennenkin kävi parooni Gyldenstubbe melkein joka
päivä niemekkeen kolkossa rakennuksessa. Mutta syvän surun tuska häntä,
raskautti siitä asti, kuin hän Ulla Fersen'in ja Naduktan taistelun
jälkeen, maalle tuoduilta haavoitetuilta oli saanut murehduttavan
tiedon, että parooni Reinhold oli pahasti haavoitettuna joutunut
vangiksi.
Neiti Natalia seurasi halusta isäänsä torniin, johon nyt hänen
sydämmensä merkillisimmät muistot olivat kiinnitetyt. Usein hän
ikävyydellä katseli ulapalle, ja hänestä oli omituista huvia, katsella
ohi kiitäviä purjeita, ja vanhalta vartijalta pyytää selityksiä niistä.
Oli kuin, jos hän aina olisi toivonut saavansa kuulla odottamiansa
sanoja: tuolla on tuo kaunis ruotsalainen rekatti. Jota autiommaksi ja
kolkommaksi meri kävi, sitä innokkaimmiksi tulivat hänen kysymyksensä.
Mutta Ulla Fersen ei tullut hänen vakoilevien silmiensä näköpiiriin.
Oli lokakuun päivä. Parooni ja Natalia katselivat kuinka myrsky raivosi
ulapalla. Sen ulvoessa ja kirskuessa tornin ympärillä, tyrskyivät
aallot raskaasti ähkyen niemekettä vastaan ja pirskoittivat kuohuansa
rannalle. Ulommalla kiersivät pyryävät vesi-paljoudet semmoisella
raivolla, että näytti mahdottomalle ihmisluoman voivan kestää
irti-päästettyjen luonnon-voimien hurjaa taistelua. Ja kuitenkin näkyi
etäällä, niin kaukana että silmä tuskin voi eroittaa, musta piste
kuohun keskellä, laiva, kuitenkin purjeitta, tuulen ajamana liikkuen
Suomen saaristoa kohden.
"Isäni," alkoi neiti, "eikö sota lopu, kun vuoden aika on niin
myöhäiseksi tullut, ja talvi pian valloittaa maat ja meret?"
"Päivä päivältä vartoomme laivastomme lähtevän Räävelistä
Kronstadt'iin," vastasi parooni. "Ruotsin laivaston luullaan talveksi
jäävän Viaporiin."
"Sinne jää siis Ulla Fersenkin," tuumi Natalia.
"Ajatteletko sinä taasen häntä," sanoi parooni pahoillaan. "Hän on
saattanut meille niin paljon onnettomuuksia, ettemme milloinkaan voi
niitä unhoittaa. Kuinka vähältä kävi, ettei hän tappanut
Reinholdiakin."
"Ei kapteeni Sjöstjernan tarkoitus ainakaan ollut paha," sanoi impi.
"Päin vastoin Reinholdin piti estämän hänen matkaansa. Mutta ovathan
molemmat täyttäneet velvollisuutensa, kuni urhot ainakin. Reinholdin
häviö ei ole vähentänyt hänen urhollisuuttansa eikä halventanut hänen
kunniaansa. Sen te olette itse sanonut, isäni. Ja onpa hän jo
kirjoittanut parantuneensakin."
"Hänen haavojensa kaltaisia ei milloinkaan tykkönään paranneta," sanoi
vanhus. "Minä en sitä voi nuorelle ruotsalaiselle antaa anteeksi. Hän
on meidän perheemme kovan onnen kokooja, etenkin jos asia on niin, kuin
olen ruvennut luulemaan."
"Teihin on syttynyt väärä luulo, isäni, hyväntekijäämme kohtaan, sitä
miestä kohtaan, joka vankeutemme aikana osoitti meille niin suurta
hyvyyttä. Sanokaa, isäni, miksi hän ansaitsee tyytymättömyyttänne?"
"Hän on saattanut meille pelkkiä onnettomuuksia ja hänen synty-peränsä,
jos se on kuten pahaa pelkään, tekee meidän yhteytemme erittäin
pakolliseksi ja vastenmieliseksi."
"Eikö hän siis olekaan ruotsalainen aatelismies, isäni? Eli mitä te
tarkoitatte noilla salaperäisillä puheillanne hänen synnystänsä?"
"Ehkä olen tehnyt väärin, Natalia, kun en selvemmin ole sanonut sinulle
mitä pelkään. Nyt sen te'en. Jos ei aavistukseni ole turha, niin on hän
meidän heimolaisemme; mutta rikos on antanut hänelle elämän ja sepä
juuri repäiseekin ylitse pääsemättömän juovan meidän välillemme. Tiedä,
Natalia, minä pelkään hänen olevan äpärän, tosin meidän vertamme, mutta
kuitenkin semmoinen, jota ei kirkko eikä yhteiskunta laillisesti
tunnusta."
"Jumalani!" huudahti neiti. "Ketkä ovat sitten hänen vanhempansa?"
"Sisar-puoleni Ulrika oli hänen äitinsä. Kihloissa ruhtinas Palitkin'in
kanssa, petti hän tämän liiton. Ruotsalainen aatelismies Sjöstjerna oli
hänen viettelijänsä, ja hänen rikoksensa sukunsa ikivanhaa kunniaa
kohtaan, synnytti sen nuorukaisen, jonka me vankeutemme ajalla opimme
tuntemaan. Kun vein onnettoman Ulrikan Pietarista, en luullut hänen
olevan äidin. Hulluutensa aikana hän sen kuitenkin ilmoitti, yhä
huutaessaan lastansa. Oi onnetonta! Vieläkin vapisee sydämmeni
kauhusta, kun muistan hänen hirmuista loppuansa. Mutta rauha hänen
muistollensa! Aikoja sitten olin antanut hänelle syyllisyytensä
anteeksi ja jo ennenkuin tuo rikoksellinen joutui haaksirikkoon ja
kuoli juuri tällä rannalla, olin antanut hänelle takaisin kaiken
veljellisen helleyteni ja raukkauteni, ehkä jo oli myöhäistä pelastaa
hänen järkeänsä. Minä luulin kuolon rauhaisuuden jo aikoja sitten
laskeuneen hänen haudallensa ja muistollensa; kun yhtäkkiä, ikäänkuin
pahojen henkien kutsumana, hänen häpeänsä synnykki tulee meidän
keskellemme, tekee meidät vangiksi, eikä säästä poikani vertakaan!
Sallima, lapseni, sallima vain on pelastanut meidät vihollisiemme
käsistä ja sallima vain on säästänyt Reinhold'in hengen."
"Sananne ovat kauheita, isäni," sanoi Natalia surullisen vakavasti
katsellen vanhusta. "Mutta mitä puhunettekin häpeästä ja
arvottomuudesta; varmaa on, että Otto Sjöstjerna on kunnian mies,
sivistynyt, jalo ja hellätunteinen mies. Te ette voi olla hänelle
antamatta kunnioitustanne."
"Minä tosin, häneen yksin katsoen, suon hänelle kunnioitukseni ja
myönnän muutenkin hänen ansionsa hyvyyden, mutta hän ei sovi meidän
keskuudellemme, meidän perheellemme. Hänen syntynsä on häneen painanut
epäkunnian merkin. Ja sinä, Natalia, kuule mitä isäsi sinulle sanoo!
Onneton sisareni on so'aissut nimensä ja siten itse sen pyhäissyt
sukutaulustamme. Mutta ketään muuta sukunsa häpäisijää siihen ei panna.
Jos et sinä, Natalia, rupea kreivi Telepnoff'in vaimoksi, en tahdo
sinua siksi pakoittaa. Mutta kukaan, joka ei ole puhdasta sukua, älköön
sinua pyytäkökään."
Natalia katseli isäänsä rauhallisesti, mutta uljaasti ja suoraan. Tämä
silmäys soi hänen muuten lempeille kasvoillensa erittäin omituisen,
mutta miellyttävän nä'ön. "Minä olen tyytyväinen isäni," sanoi hän,
"jos ei pakko vaan sido kättäni sydämmeni uhaksi. Salli minun elää ja
kuolla sinun sivullasi, rakas isäni. En milloinkaan nurkuele, kun vaan
tiedän, ett'ei kukaan tempaa minua lapsuuteni kodista."
Vanhus käveli edes takaisin salissa. Tyytymättömyys valtasi hänessä,
mutta hän oli vaiti.
Nyt kuului joku astuvan tornin portaissa. Isä ja tytär katsoivat ovelle
päin. Vitkaan astui saliin nuori, kalvea soturi. Hän ojensi kätensä ja
-- huudahtaen: "Reinhold!" riensivät isä ja sisar häntä syleilemään.
"Äidiltäni kuulin, että olitte valotornissa," sanoi nuori parooni, "ja
minä kiirehdin teitä molempia tapaamaan täällä. Nyt olen taasen terve
ja olen kunniani sanalla saanut lähteä kotiin. Minä olen nimittäin
luvannut, etten enään tässä sodassa palvele Ruotsia vastaan."
"No, sittenhän jäät meidän luoksemme!" huudahti isä. "Nyt toivon
saavamme elää yhdessä kaikessa rauhallisuudessa sotatoimiin
puuttumatta."
"Jään minä tänne muutamaksi päiväksi," sanoi Reinhold. "Onnettomuuteni,
että minä voitettiin ja että kadotin Naduktan, ei ole vähentänyt
keisarittaren suosiota minua kohtaan. Minä matkustan pian Italiaan ja
saan Välimeressä toisen laivan päällikkyyden."
Vanhus ei näyttänyt tyytyneeltä, mutta virkkoi kuitenkin: "Siellä et
ainakaan tapaa samaa vihollistasi."
"Muistutattepa minua, isäni," sanoi Reinhold, hymyillen, "että minulla
on terveisiä teille kapteeni Sjöstjernalta. Minä olen hänessä oppinut
tuntemaan urhoollisen ja taitavan upseerin ja jalon ihmisen."
Vanhan paroonin katse synkistyi. "Todella olisi meille ollut
onnellisempaa," sanoi hän, "jos toisin olisimme oppineet hänet
tuntemaan."
"Se luulo, jonka ilmoititte minulle yöllä viimein täällä käydessäni,
isäni, ei ollut ihan turha. Sjöstjerna on minulle uskonut elämänsä
vaiheet ja kohtalot, ja minä olen pyynnöstänsä tiedustellut asioitansa
Pietarissa. Te ette ole ilmoittanut, isäni, että Ulrika tädillä oli
poika."
"En olekaan, Reinhold," tunnusti vanhus; "en tietänyt sitä ennen, kuin
hänen olin vienyt häpeänsä onnettomasta todistuksesta. En tahtonut
vetää näkyviin sen häväistyksen muistoja, jotka ovat perhettämme
kohdanneet. Kuinka voin aavistaa, että tuo häpeän sikiö kasvaisi omaa
poikaani voittamaan!"
"Isäni," alkoi taasen Reinhold, "Luojan sallimat ja sodan laki ovat
asettaneet Oton ja minun toistamme vastaan. Hän on käyttäynyt jalosti
ja arvollisesti ja niinpä minäkin. Täytyy tunnustaani, että jos jokin
hänen syntyänsä sokaisee, niin on hänen sielunsa aateli sen soaistuksen
puhdistanut."
Taivaallisen katseen sai Reinhold sisareltansa.
Vanhus vain pudisti päätänsä. Sitten sanoi hän vitkalleen: "Minä säälin
häntä. Mutta minä kiitän Jumalaa ett'emme enään joudu hänen
yhteyteensä. Sillä minun päätökseni on vakaa ja järkähtämätön: minun
perheeseni älköön kukaan pyrkikö, jonka syntyä ja oikeutta ei laki ja
kirkko pyhitä ja myönnä."
"Minun ei sovi riidellä isääni vastaan," sanoi Reinhold. "Mutta minä
toivon, ett'ei tämä päätös vain olisi äkkinäinen, eikä olisi syynä
mihinkään onnettomuuteen."
Parooni heitti pelästyneen katseen tyttäreensä, "Natalia!" sanoi hän
tuskallisella vakavuudella, "Natalia! -- Ei, sinä et saata surua isäsi
harmaille hapsille."
Nuorta impeä väristytti isän synkät sanat. Mutta hän oikaisi
vartalonsa, katsoi häntä arvollisesti silmiin ja sanoi päättävästi,
lumentapaisen vaaleuden yhä enemmän levitessä hänen kasvoillensa:
"Vaikka vapaasti, Jumalan ja ihmisten edessä, itse tahdon vallita
sydäntäni, isälleni voin kuitenkin vakuuttaa: minun haudallani ei
häpeän varjokaan lepää."
Reinhold katsoi sisareensa yhä innokkaimmin silmäyksin. Hän levitti
kätensä ja syleili häntä: "Jalo, uljas sisareni," sanoi hän; "se jolla
on voimaa kärsiä kunniansa tähden, se on kylläksi arvollinen itse
määräämään sydämmensä kohtalon."
Vanhus läheni heitä ja likisti heidät molemmat syliinsä: "Minä siunaan