Kaarle XII:n historia - 01

KAARLE XII:n HISTORIA
Kirj.
FRANÇOIS MARIE VOLTAIRE
Suomentanut ja johdannolla sekä selityksillä varustanut
O. A. Kallio



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1921.


SISÄLLYS:
Alkulause.
ENSIMÄINEN KIRJA.
Lyhyt Ruotsin historia Kaarle XII:een saakka. Hänen kasvatuksensa;
hänen vihollisensa, Tsaari Pietari Aleksejevitshin luonne.
Mielenkiintoisia yksityispiirteitä tästä ruhtinaasta ja Venäjän
kansasta. Venäjä, Puola ja Tanska liittoutuvat Kaarle XII:tta vastaan.
TOINEN KIRJA.
Ihmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII:n luonteessa.
Kahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää
vastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla
tuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja
hyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita
taisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne
uuden kuninkaan.
KOLMAS KIRJA.
Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi.
Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen.
Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle
samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä
sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja
revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien
ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa
Augustia ennen lähtöään.
NELJÄS KIRJA.
Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan.
Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän
taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen
vastaanottonsa Bessarabiassa.
VIIDES KIRJA
Ottomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen
askartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa.
August nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää
Ruotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii
voittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka
rahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.
KUUDES KIRJA.
Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat
pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen
palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja
häntä kohdellaan vankina.
SEITSEMÄS KIRJA.
Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus
vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko.
Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat
Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen
kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen
vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa
Pietarissa.
KAHDEKSAS KIRJA.
Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan
Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen
pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja
maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa.
Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.
Muistutuksia ja selityksiä


Alkulause.

Suuri "valistusaika" 1700-luvulla on sangen merkitsevästi vaikuttanut
myös historiankirjoituksen uudistumiseen. Silloiset historioitsijat
eivät näet, kuten aikaisemmat, enää tyytyneet pelkkään tapausten ja
valtiolaitosten ulkopuoliseen käsittelyyn ja historian esittämiseen
pääasiallisesti kirkollisen ja uskonnollisen katsantokannan valossa,
vaan ryhtyivät teoksissaan tutkimaan, selvittelemään ja arvostelemaan
myös tapausten ja ilmiöiden syitä, vaikuttimia, keskinäistä yhteyttä ja
seurauksia; valtiolliset laitokset, kansain luonne ja tavat,
aineellinen ja henkinen kulttuuri, maan luonto ja näiden kaikkien suhde
toisiinsa otettiin tutkimuksen esineeksi. Samalla itse esitystapa
muuttuu. Entisen kuivan ja kronikkamaisen historiankirjoituksen
sijaan tulee kuvaileva, värikäs, eloisa ja taiteellinen esitystapa.
Lisäksi liittyy historiankirjoitukseen tietoinen pyrkimys
tarkastella ihmiskunnan vaiheita filosofisesti, terveen järjen ja
luonnontieteellisen maailmankatsomuksen kriitillisessä valossa, sekä
harrastus käsitellä varsinkin siihen saakka miltei kokonaan
laiminlyötyä sivistyshistoriaa.
Nämä historiankirjoituksen uudet puolet esiintyvät etenkin kuuluisan ja
monipuolisen ranskalaisen valistuskirjailijan _François Marie
Voltairen_ (1694-1778) teoksissa, jopa siinä määrin, että häntä, eikä
suinkaan aivan syyttä, on sanottu historian filosofian, vieläpä koko
uudemman historiankirjoituksen isäksi. Voltairen mielestä näet koko
historiankirjoitus on vain historiaan sovellettua filosofiaa, ja
sentähden tuleekin ainoastaan filosofien kirjoittaa historiaa.
Historioitsijan tulee ennen kaikkea koettaa selvitellä inhimillisen
sivistyksen keskinäinen yhteys ja kehityskulku eikä rajoittua pelkkiin
ulkonaisiin tapauksiin. Niinpä hän varsinkin historiallisissa
pääteoksissaan (_Ludvig XIV:n vuosisata, Kansakuntain tavoista ja
hengestä_) erikoisella mielenkiinnolla käsittelee ja kuvailee
valtioiden sisäistä järjestystä, kauppaa ja teollisuutta, tieteitä,
taiteita, tapoja, ajatuskantaa ja yleensä sivistyshistoriallisia
seikkoja. Ja kun tämä tapahtuu erittäin pirteällä, omaperäisellä ja
taiteellisella tyylillä, niin ei ole ihme, että Voltairen
historialliset teokset olivat alallaan käänteentekeviä ja ovat
säilyttäneet arvonsa meidän päiviimme saakka, vieläpä eräissä
suhteissa, kuten varsinkin Kaarle XII:n historiassa, määräävästi
vaikuttaneet myöhempien aikojen tietoihin ja käsityskantaan.
Voltaire ei ollut mikään arkistojen ja asiakirjain tutkija, ja siitä
johtuu, että hänen teostensa yksityiskohtien luotettavuus ei ole aina
taattu. Hän kertoilee mielellään kaikenlaisia juttuja, joita on
sattunut kuulemaan tai lähteissään tapaamaan, kunhan ne vain ovat
todennäköisiä ja kuvaavia asianomaiselle henkilölle tai tapaukselle.
Itse sanoo Voltaire esipuheessaan _Kaarle XII:n historian_ vuoden 1748
painokseen jyrkästi epäilevänsä kaikkea, mikä esiintyy ihmeen tavoin
ja vastoin tervettä järkeä; silloin hän ei muka usko edes
silminnäkijäinkään vakuutteluja. Mutta jos joku juttu tai lisäpiirre on
vain todennäköinen ja terveen järjen mukainen sekä muuten sovelias,
silloin Voltaire ei suinkaan malta olla sillä höystämättä esitystään,
vaikkapa sen oikeaperäisyys ei olisikaan aivan varma.
Voltairen "Kaarle XII:n historia" on hänen esikoisteoksensa
historiankirjoituksen alalla ja sinänsä paljoa vähempiarvoinen kuin
hänen myöhemmät historialliset teoksensa. Mutta jo tässä esikoisessa
ilmenevät selvästi Voltairen historiankirjoituksen sekä hyvät että
heikot puolet, ja sen lisäksi, kuten sanottu, Voltairen antama kuva
Kaarle XII:sta ja hänen merkillisistä vaiheistaan on suureksi osaksi
nykypäiviin saakka määrännyt jälkimaailman käsityksen Kaarle
kuninkaasta ja Pohjan sodasta. Mainitussa 1748 vuoden painoksen
esipuheessa Voltaire vakuuttaa, että jos mikään historia on koskaan
ansainnut lukijan luottamusta, niin juuri Kaarle XII:n historia on
sellainen. Samalla hän mainitsee lähteinään herrojen Fabricen,
Villelonguen ja Fiervillen muistelmat ynnä useiden silminnäkijäin
kertomukset. Koska nämä kuitenkaan eivät olleet nähneet kaikkea tai
olivat nähneet huonosti, niin myöntää hän erehtyneensä monestikin,
tosin ei oleellisissa tosiasioissa, vaan verrattain mitättömissä
jutuissa, joihin pikkumainen arvostelu oli halukkaasti iskenyt. Näitä
erehdyksiään hän muka sitten oli korjaillut esitettyjen arvostelujen ja
muistutusten mukaisesti, mikäli oli katsonut siihen syytä olevan,
käyttämällä apunaan m.m. Adlerfeltin sotapäiväkirjaa ja Kaarlen
rippi-isän Nordbergin historiateosta.
Suomalainen tutkija _J.R. Danielson_ on ottanut tarkemmin
selvitelläkseen Voltairen käyttämiä lähteitä ja menettelytapaa ja
tuonut ilmi pääasiallisesti seuraavat seikat. [_J.R. Danielson_,
Voltaire Kaarle XII:n historian kirjoittajana. Akateeminen väitöskirja,
1878.]
Oleskellessaan Englannissa 1727 Voltaire tapasi siellä Kaarle XII:n
suosikin Turkissa, Holsteinin lähettilään _E.F. Fabricen_, ja tämä
kertoi hänelle paljon mielenkiintoista Kaarlen vaiheista, jota Voltaire
piti omituisimpana kaikista Euroopassa hallinneista ruhtinaista. Siitä
sai Voltaire aiheen ryhtyä kirjoittamaan Kaarlen historiaa. Lisäksi hän
teoksessaan ilmoittaa käyttäneensä lähteinään Ranskan lähettilästen
_Fiervillen_ ja _Croissyn_, herttuatar _Sarah Marlboroughin_, kenraali
_Schulenburgin_, eversti _Villelonguen_ y.m.m. tiedonantoja. Mutta
lisäksi näkyy Voltaire, vaikkapa hän ei siitä itse suoranaisesti
mainitse, hyvin runsaassa mitassa käyttäneen apunaan useita painettuja
lähteitä. Sellainen suuri painettu lähdeteos on Voltairelle Danielsonin
mukaan todistettavasti ollut varsinkin _M. de Limiersin_ v. 1721
julkaistu kuusiosainen _Histoire de Suède sous le regne de Charles
XII_, joka taas puolestaan enimmältä osaltaan, usein aivan
sananmukaisesti, perustuu sen ajan hollantilaisten kuukauslehtien
(_Lettres historiques_ ja _Mercure historique et politique_ y.m.)
kertomuksiin, kuvauksiin ja tiedonantoihin.
Mutta myös useita muitakin kirjallisia, painettuja lähteitä näyttää
Voltaire käyttäneen apunaan, ottaen niistä kaikenlaisia lisäpiirteitä,
juttuja y.m.s. Sellaisia lisälähteitä näkyy olleen esim. erään
_Robinsonin_ muistelmateos, _Memoires, contenant l'état present de
Suède_ (Lontoo, 1718); _Jean Perryn_ kirja Venäjän oloista, _Etat
present de la Grande Russie_ (1717), jossa tekijä -- englantilainen
insinööri, joka oli ollut Venäjällä tsaari Pietarin palveluksessa --
kertoo kokemiaan ja näkemiään; Hannoverin lähettilään _Weberin_ Venäjää
koskevat muistelmat (_Memoires_, kaksi sarjaa, 1725); ranskalaisen
matkailijan _de la Motrayen_ matkakertomus _Voyages en Europe, Asie et
Afrique_ (Haagissa, 1727), jossa kerrotaan Kaarlen olosta Turkinmaalla,
missä Motraye oli tutustunut Kaarleen; Limiersin teoksen ohella se
näkyy olleen Voltairen toiseksi tärkein painettu lähde; edelleen _Jean
Roussetin_ kirja _Memoires du Regne de Catherine_ (Haagissa 1728), y.m.
pienempiä julkaisuja. Kun Voltairen käyttämissä lähteissä melkoisesti
oli pieniä asiallisia virheitä, joiden todenperäisyyttä Voltaire ei
voinut tarkistaa, jäivät ne enimmäkseen Voltairenkin historiaan, jonka
erikoisuutena muutenkin oli suuri paljous varsinkin Kaarle kuninkaan
luonnetta kuvaavia juttuja. Voltairen historia eroaa kuitenkin edukseen
kaikista lähteistään itsenäisen, taiteellisen kokoonpanonsa ja eloisan,
loisteliaan tyylinsä puolesta. Hän käyttelee lähteitään kirjallisella
aistilla ja runollisella vapaudella, valikoiden niistä semmoisia
kohtia, jotka soveltuivat hänen tarkoituksiinsa ja tekivät hänen
teoksensa huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi, "suuren yleisön"
kirjaksi.
"Kaarle XII:n historian" ensimäinen osa painettiin Pariisissa 1729,
mutta otettiin, painoluvasta huolimatta, takavarikkoon, koska se muka
oli loukkaava Puolan kuninkaalle August II:lle. Voltaire painatti sen
uudestaan Rouenissa ja kirjoitti siihen jatkoksi toisen osan. Koko teos
oli sitten syksyllä 1731 saatavana Pariisin kirjakaupoissa ja saavutti
pian tavattoman levikin ja suosion sekä käännettiin useille kielille,
"melkein kaikille Euroopan kielille", kuten Voltaire itse kehuu,
vastatessaan Kaarle XII:n edellämainitun sotapapin ja hovisaarnaajan
Yrjö Nordbergin ankaraan arvosteluun. Yksin englantilaista käännöstä
sanoo Voltaire ilmestyneen kahdeksan painosta. Saipa Voltaire teoksensa
johdosta kiitoskirjeitäkin sen ajan kuuluisuuksilta (m.m. kardinaali
Alberonilta).
Mutta ilmestyi arvostelijoitakin. V. 1732 julkaisi edellä mainittu
tunnettu matkailija de la Motraye siitä muistutuksia (_Remarques_);
samoin v. 1741 puolalainen kreivi Poniatowski, Kaarlen uskollinen
seuralainen ja auttaja Turkissa (_Remarques_). Ankarin arvostelija oli
vastamainittu Kaarle XII:n hovipappi _Nordberg_, joka v. 1740 oli
ruotsiksi julkaissut lavean, mutta epätaiteellisen Kaarle XII:n
historian; se ilmestyi ranskaksi käännettynä 1748. Nordberg sanoi
Voltairea m.m. "päävalehtelijaksi" (archimenteur), joka muka
lukemattomissa kohdissa lasketteli omiaan. Voltaire tietysti
puolustelihe arvostelijoitaan vastaan, väittäen puhuvansa totta,
joskaan ei kieltänyt pieniä erehdyksiäkin hänelle sattuneen. Paremmaksi
vakuudeksi hän vetosi kuninkaallisen tuttavansa ja suosijansa, Puolan
entisen kuninkaan, Lotringin herttuan Stanislaus Leszczinskin
todistukseen, jonka kreivi de Tressan v. 1759 kirjallisesti kuninkaan
puolesta antoi Voltairelle, ja jossa erityisesti vakuutetaan, että
mikäli Stanislaus omakohtaisesti tunsi Voltairen kertomia asioita, ne
kaikki olivat tosia, ikäänkuin Voltaire olisi itse ollut tapausten
silminnäkijänä. Saamiensa muistutusten ja arvostelujen johdosta
Voltaire, kuten jo edellä sanottiin, kuitenkin teki pienehköjä
muutoksia, korjauksia, poistoja ja lisäyksiä myöhempiin painoksiin ja
tarkisteli kertomustansa uusien tiedonantojen ja kirjallisten lähteiden
perusteella. Mutta kun perinpohjaisempi korjailu olisi poistanut
teoksesta paljon juuri sellaista, mikä sille antoi sen erikoisen
viehätyksen, jäi se tekemättä. Siten vuoden 1751 painos pysyi teoksen
lopullisena muotona.
Voltairen "Kaarle XII:n historia" on tähän päivään saakka lukemattomine
painoksineen ja lukuisine käännöksineen ollut historiallisen
kirjallisuuden enimmin luettuja teoksia. Sitä on melkoisen sattuvasti
sanottu eräänlaiseksi historialliseksi romaaniksi, millä nimityksellä
on tahdottu kuvata sen sekä esitystapaa että sisällyksen
"romaanimaisuutta". Voltaire onkin epäilemättä etusijassa tahtonut
huvittaa ja jännittää lukijoitaan eikä ole tavoitellut yksinomaan
tieteellistä historiallista totuutta. Hän on menetellyt aiheensa
pitelyssä ja käsittelyssä pikemmin kaunokirjailijan kuin tieteellisen
historiantutkijan tavoin. Mutta siitä huolimatta näyttää "Kaarle XII:n
historia" kokonaisuudessaan katsottuna olevan verrattain tosipohjainen
teos. Onpa esiintynyt ääniä, jotka väittävät ja todistelevat, että
Voltairen teos lopultakin on toistaiseksi paras kaikista lukuisista
Kaarle XII:n historioista, ainakin mitä tulee Kaarlen persoonan ja
luonteen oikein käsittämiseen ja kuvaamiseen. Tosin varsinkin Ruotsissa
ovat useat historiankirjoittajat suuresti epäilleet Voltairen teoksen
lukuisten juttujen todenperäisyyttä, mutta lainaavat niitä silti perin
runsaasti omiin teoksiinsa, jolleivät voi varmasti osoittaa
Voltairen olevan väärässä. Samoin ovat tehneet muidenkin maiden
historiankirjoittajat Kaarlesta ja hänen vaiheistaan puhuessaan. Niinpä
Voltairen "Kaarle XII" on edelleen pysynyt alallansa ikäänkuin
keskeisenä teoksena, jopa tyylinsä ja kokoonpanonsa puolesta
"klassillisena" kirjana, jonka tenhopiiristä kriitillinenkään
historiantutkimus ei ole jaksanut ja voinut täysin vapautua.
* * * * *
Tietysti Voltairen teos jo itse aiheensa puolesta tarjoo mitä suurinta
mielenkiintoa suomenkielisellekin lukijakunnalle -- mainitaanhan siinä
muuten Kaarlen yhteydessä usein Suomeakin. Ja kun meillä ei
toistaiseksi ole suomen kielellä mitään laveampaa esitystä tuosta
Pohjolan merkillisestä sankarikuninkaasta, joka tosin Suomelle aiheutti
suunnattomia kärsimyksiä, niin soveltuu Voltairen teos -- jolla samalla
on oma yleisesti tunnustettu kirjallishistoriallinen arvonsa -- hyvin
sellaiseksi. Siinähän juuri tapaamme ne jutut ja kertomukset
Kaarle kuninkaasta, joita ehkä olemme saaneet lukea erinäisistä
historiallisista romaaneista, oppikirjoista y. m. teoksista. --
Käännöksen loppuun on liitetty joukko selityksiä ja muistutuksia,
joissa käsitellään erinäisiä Voltairen teoksen kohtia, asiavirheitä ja
epäluotettavia juttuja. Kaikkiin epävarmoihin ja yleensä toisarvoisiin
kohtiin ja tarinoihin ei ole katsottu olevan syytä puuttua. Apuna tässä
on käytetty Danielsonin edellä mainittua väitöskirjaa, _Samuel E.
Bringin_ julkaisemaa teosta "Karl XII. Till 200-årsdagen av
hans död" y.m. lähteitä. Joitakin virheitä, kuten esim. nimien
väärinkirjoituksia, on korjattu suorastaan jo itse tekstissä, ja
erinäisiä selityksiä ja huomautuksia on liitetty heti asianomaisen
sivun alle. -- Käännös on tehty kokoelmassa "Bibliothéque Nationale"
julkaistun, vv. 1909-11 painetun alkutekstin mukaan.
O.A.K.



ENSIMÄINEN OSA


ENSIMÄINEN KIRJA.
Lyhyt Ruotsin historia Kaarle XII:een saakka. Hänen kasvatuksensa;
hänen vihollisensa, Tsaari Pietari Aleksejevitshin luonne.
Mielenkiintoisia yksityispiirteitä tästä ruhtinaasta ja Venäjän
kansasta. Venäjä, Puola ja Tanska liittoutuvat Kaarle XII:tta vastaan.

Ruotsi ja Suomi ovat yhdessä kuningaskunta, jolla on laajuutta noin
kaksisataa ranskalaista penikulmaa [vanha tiemitta, _lieue_,
vaihteli pituudeltaan; tavallisesti noin 4 km (_lieue de poste_,
postipenikulma)] ja pituutta kolmesataa. Etelästä pohjoiseen ulottuu se
55. leveysasteen paikkeilta aina 70. leveysasteeseen. Sillä on ankara
ilmanala, vailla kevättä ja syksyä. Talvi vallitsee siellä yhdeksän
kuukautta vuodessa; kesän helle seuraa siellä suoraan tavatonta
kylmyyttä. Lokakuusta alkaen käy kaikki jäähän, eikä esiinny noita
huomaamattomia vaihekausia, jotka muualla välittävät eri vuodenaikoja
ja tekevät muutoksen mieluisemmaksi. Korvaukseksi on luonto tälle
karulle ilmastolle suonut kirkkaan taivaan ja puhtaan ilman. Melkein
alituisen auringonvalon lämmittämänä sen kesä tuottaa sangen lyhyessä
ajassa kukkia ja hedelmiä. Talven pitkiä öitä taas sulostuttavat
ruskotukset ja hämärät, joita kestää sitä kauemmin, mitä vähemmän
aurinko loittonee Ruotsista. Kuutamoa taasen eivät mitkään pilvet
pimennä, vaan maata peittävän lumen heijastus antaa sille
lisäkirkkautta, jota vielä hyvin usein erityiset eläinradan hohteen
tapaiset valoilmiöt tehostavat, ja se tekee matkustamisen Ruotsissa
yöllä yhtä helpoksi kuin päivälläkin. Laidunten puutteessa on karja
siellä kooltaan pienempää kuin Euroopan eteläisemmissä maissa. Ihmiset
sen sijaan ovat kookkaita; kirkas taivas antaa heille terveyttä,
ilmaston ankaruus karkaisee heitä. He elävät kauan, jolleivät heikonna
itseään väkijuomien ja viinien kohtuuttomalla nauttimisella, joita
pohjoiset kansat näyttävät rakastavan sitä kiihkeämmin, mitä enemmän
luonto on ne heiltä kieltänyt.
Ruotsalaiset ovat hyväryhtisiä, voimakkaita, ketteriä, tottuneita
kestämään mitä rasittavimpia töitä, nälkää ja puutetta. He ovat
synnynnäisiä sotilaita, täynnä uljuutta ja pikemmin urhoollisia kuin
toimeliaita. Kauppaa, joka yksin voisi antaa heille sen mitä heidän
maaltaan puuttuu, he ovat jo kauan lyöneet laimin eivätkä vieläkään
hoida sitä kelvollisesti. Pääasiallisesti juuri Ruotsista, josta
yhtä osaa vieläkin nimitetään Gootinmaaksi, arvellaan niiden
goottilaislaumojen lähteneen liikkeelle, jotka muinoin tulvivat yli
Euroopan, riistäen sen Rooman keisarikunnalta, joka oli viisisataa
vuotta ollut sen vallitsija, tyranni ja lainsäätäjä.
Pohjoismaat olivat siihen aikaan paljoa väkirikkaammat kuin meidän
päivinämme, koska niiden uskonto salli asukkaiden monivaimoisuuden
avulla antaa valtiolle enemmän kansalaisia; naiset itse eivät tunteneet
suurempaa häpeää kuin hedelmättömyyden ja joutilaisuuden. Ollen yhtä
työteliäitä ja rotevia kuin heidän miehensä he sekä aikaisemmin että
kauemmin kykenivät äidin tehtäviin. Mutta nykyään on Ruotsilla yhdessä
sille vielä jääneen Suomen osan kanssa vain neljä miljoonaa[1]
asukasta. Maa on karua ja köyhää. Skoone on ainoa maakunta, jossa
kasvaa vehnää. Koko maassa ei ole enempää kuin yhdeksän miljoonaa
livreä hopearahaa. Yleinen pankki, joka on vanhin Euroopassa,
perustettiin sinne välttämättömyyden pakosta, koska maksut suoritettiin
kupari- ja rautarahalla, mikä suuresti vaikeutti rahaliikettä.
Ruotsi oli vapaa maa 14. vuosisadan keskivaiheille saakka. Tänä pitkänä
ajanjaksona sen hallitustapa vaihtui useita kertoja, mutta kaikki nuo
vaihdokset tapahtuivat vapauden hyväksi. Ylimmällä viranomaisella oli
kuninkaan nimi, mikä arvo eri maissa liittyy perin erilaisiin
valtuuksiin. Ranskassa ja Espanjassa se tarkoittaa rajatonta valtaa,
Puolassa, Ruotsissa ja Englannissa vapaavaltion esimiestä. Ruotsin
kuninkaat eivät mahtaneet mitään ilman senaattia,[2] ja senaatti taas
oli usein kokoontuvien valtiosäätyjen alainen. Kansan edustajina näissä
suurissa kokouksissa olivat aatelismiehet, piispat ja kaupunkien
edusmiehet; myöhemmin päästettiin mukaan myös talonpojat, tuo muutoin
oikeudettomasti halveksittu kansanosa, joka melkein kaikkialla muualla
pohjoismaissa on orjan asemassa.
Vuoden 1492[3] vaiheilla tämä vapaudestaan niin arka kansa, joka vielä
nytkin on ylpeä siitä, että se kolmetoista vuosisataa sitten nöyryytti
Rooman,[4] joutui naisen ja ruotsalaisia heikomman kansan ikeen alle.
Valdemarin tytär Margareeta, Pohjolan Semiramis, Tanskan ja Norjan
kuningatar, valloitti Ruotsin väkivallalla ja viekkaudella ja muodosti
näistä kolmesta laajasta valtiostaan yhden ainoan kuningaskunnan. Hänen
kuoltuaan Ruotsia raatelivat kansalaissodat; se pudisti yltään Tanskan
ikeen ja otti sen taas takaisin; sillä oli vuoroin kuninkaita, vuoroin
valtionhoitajia. Kaksi tyrannia sorti sitä hirmuisella tavalla vuoden
1520 vaiheilla: toinen oli Tanskan kuningas Kristian II, hirviö täynnä
paheita, vailla yhtään ainoaa hyvettä; toinen oli Upsalan arkkipiispa,
valtakunnan primas, yhtä julma kuin Kristian. Yksissä neuvoin nämä
eräänä päivänä vangituttivat Tukholman pormestarit ja neuvosherrat ynnä
94 senaattoria ja teloituttivat heidät sillä tekosyyllä, että muka
paavi oli julistanut heidät pannaan, koska olivat puolustaneet valtion
oikeuksia arkkipiispaa vastaan.
Sillaikaa kun nämä kaksi miestä, jotka sorronhalu oli yhdistänyt, mutta
saaliin jako jälleen riitaannutti, harjoittivat mitä tyrannimaisinta
hirmuvaltiutta ja julminta kostoa, muutti uusi tapaus pohjoismaiden
olotilan.
Kustaa Vaasa, maan vanhoista kuninkaista polveutuva nuori mies, astui
esiin Taalainmaan metsien syvyydestä, missä hän oli piileskellyt, ja
vapautti Ruotsin. Hän oli niitä suuria henkiä, joita luonto niin
harvoin luo, ja hänellä oli kaikki ihmisten hallitsemiseen
tarpeelliset ominaisuudet. Edullinen ulkomuoto ja ylevä olemus hankki
hänelle puoluelaisia kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hänen
kaunopuheisuutensa, jolle jalo ilme antoi tehoa, oli sitä
vaikuttavampi, kuta yksinkertaisempi se oli. Hänen neronsa ryhtyi
tehtäviin, joita arkinen ihminen pitää uhkarohkeina, mutta jotka
suurten miesten silmissä näyttävät vain uskaliailta; hänen väsymätön
uljuutensa saattoi ne onnistumaan.
Hän oli peloton ja samalla varovainen, lempeäluontoinen keskellä julmaa
aikaa ja lopuksi siinä määrin hyveellinen kuin puoluepäällikkö yleensä
voi olla.
Kustaa Vaasa oli ollut Kristianilla panttivankina ja pidetty
vankeudessa vastoin kansainvälistä oikeutta. Karattuaan vankilasta hän
oli talonpojan valepuvussa harhaillut Taalainmaan vuori- ja
metsäseuduissa. Täällä hänen oli ollut pakko työskennellä
vaskikaivoksissa elääksensä ja piiloutuaksensa. Näihin maanalaisiin
olopaikkoihin hautautuneena hän uskalsi unelmoida tyrannin syöksemistä
valtaistuimelta. Hän ilmaisi itsensä talonpojille; he näkivät hänessä
korkeampaa rakennetta olevan miehen, jota kohtaan tavalliset ihmiset
uskoivat tuntevansa luontaista alistumista; vähässä ajassa hän näistä
metsäläisistä teki kelpo sotamiehiä. Hän kävi Kristianin ja
arkkipiispan kimppuun, voitti heidät monesti ja karkoitti heidät
Ruotsista. Syystä kyllä säädyt nyt valitsivat hänet sen maan
kuninkaaksi, jonka vapauttaja hän oli.
Tuskin oli hän saanut valtaistuimen vankasti haltuunsa, kun ryhtyi
tehtävään, joka oli vaikeampi kuin maiden valloittaminen. Valtion
todelliset tyrannit olivat piispat, jotka omistaessaan melkein kaikki
Ruotsin rikkaudet käyttivät niitä alamaisten sortamiseen ja sotiakseen
kuninkaita vastaan. Tämä mahti oli sitä pelottavampi, kun kansan
tietämättömyys oli sen pyhittänyt. Hän rankaisi nyt katolista uskontoa
sen pappien rikkomusten vuoksi; vajaassa kahdessa vuodessa hän muutti
Ruotsin luterilaiseksi, pikemminkin valtiotaitonsa etevämmyyden kuin
hallitsijavaltansa avulla. Valloitettuaan siten tämän kuningaskunnan,
kuten hänen oli tapana sanoa, tanskalaisilta ja papistolta, hän
hallitsi sitä onnellisesti ja yksinvaltiaasti aina 70. ikävuoteensa
saakka ja kuoli kunnian loisteessa, jättäen valtaistuimelle sukunsa ja
uskontonsa.
Hänen jälkeläisiään oli se Kustaa Aadolf, jota mainitaan myös Kustaa
Suuren nimellä. Tämä kuningas valloitti Inkerinmaan, Liivinmaan,
Bremenin, Werdenin, Wismarin ja Pommerin, puhumattakaan yli sadasta
Saksan paikkakunnasta, jotka Ruotsi luovutti takaisin hänen kuoltuaan.
Hän järkytti Ferdinand II:n valtaistuinta, hän suojeli Saksan
luterilaisia, saaden siinä tukea itse Rooman vehkeistä, koska se
pelkäsi enemmän keisarin kuin kerettiläisyyden mahtavuutta. Hän se
voitoillaan silloin vaikutti Itävallan hallitsijasuvun nöyryyttämiseen,
vaikkakin kunnia mainitusta tehtävästä on annettu kardinaali
Richelieulle, joka osasi taidon hankkia itselleen kiitoksen, sillaikaa
kun Kustaa tyytyi suorittamaan suuria tekoja. Hän oli jo aikeessa
siirtää sodan Tonavalle saakka ja kenties syöstä keisarin
valtaistuimelta, kun hän sai surmansa, 37 vuoden ikäisenä, Lützenin
taistelussa, jossa hän löi Wallensteinin, vieden hautaan muassaan nimen
"suuri", Pohjolan kaipauksen ja vihollistensa kunnioituksen.
Hänen tyttärensä Kristiina, harvinaisen lahjakas nainen, piti parempana
keskustella oppineiden kanssa kuin hallita sellaista kansaa,
joka harrasti vain sota-asioita. Hän sai yhtä paljon mainetta
valtaistuimesta luopumisella kuin hänen esi-isänsä aikoinaan sen
valloittamisella ja vakaannuttamisella. Protestantit ovat mustanneet ja
parjanneet häntä, ikäänkuin ihmisellä ei voisi olla suuria avuja
Lutheriin uskomattakin, ja paavit riemuitsivat liiaksikin tuon naisen
kääntymyksestä, joka kuitenkin etusijassa oli filosofi. Hän vetäytyi
Roomaan, viettäen lopun elämäänsä taiteiden keskellä, joita hän rakasti
ja joiden vuoksi oli 27-vuotiaana luopunut kuningaskunnasta.
Ennen luopumistaan hän sai Ruotsin säädyt valitsemaan hänen sijaansa
hänen serkkunsa Kaarle Kustaan, kymmenennen tätä nimeä, pfalzkreivin ja
Zweibrückenin herttuan pojan. Tämä kuningas lisäsi Kustaa Aadolfin
valloituksiin useita uusia. Ensiksi hän vei sotajoukkonsa Puolaan ja
voitti kuuluisan Varsovan taistelun, jota kesti kolme päivää. Sitten
hän kauan aikaa kävi menestyksellistä sotaa tanskalaisia vastaan,
piiritti heidän pääkaupunkiaan, yhdisti Skånen Ruotsiin ja vakaannutti,
ainakin vähäksi aikaa, Slesvigin omistamisen Holsteinin herttualle.
Vihdoin, saatuaan kokea vastoinkäymisiä ja tehtyään rauhan
vihollistensa kanssa, hän kohdisti kunnianhimonsa omiin alamaisiinsa.
Hän aikoi saada Ruotsissa voimaan rajattoman kuningasvallan,[5] mutta
kuoli jo 37 vuoden iässä kuten suuri Kustaakin, ennenkuin oli voinut
viedä loppuun tätä itsevaltiuden työtä, jonka hänen poikansa Kaarle XI
sitten saattoi päätökseen.
Kaarle XI, sotilas kuten kaikki hänen esi-isänsä, oli omavaltaisempi
kuin he. Hän otti vallan senaatilta, joka nyt julistettiin kuninkaan
senaatiksi, oltuaan ennen valtakunnan senaatti. Hän oli säästeliäs,
toimelias, ahkera, niin häntä olisi rakastettu, jollei hänen
itsevaltiutensa olisi saattanut hänen alamaisiansa tuntemaan pelkoa
häntä kohtaan.
Hän nai v. 1680 Ulriikka Eleonooran, Tanskan kuningas Fredrik III:n
tyttären, hyväavuisen prinsessan, joka olisi ansainnut suurempaakin
luottamusta kuin hänen puolisonsa hänelle osoitti. Tästä avioliitosta
syntyi kuningas Kaarle XII, kenties merkillisin mies, mikä koskaan on
elänyt maan päällä. Hänessä näet yhtyivät esivanhempiensa kaikki suuret
avut, eikä hänellä ollut muuta vikaa tai muuta onnettomuutta kuin se
että hänellä oli ne kaikki liian pitkälle kehittyneinä. Juuri hänestä
on tässä aikomus kertoa sikäli kuin on saatu hänen henkilöllisyyttään
ja tekojansa koskevia varmoja tietoja.
Ensimäinen kirja, joka annettiin hänen luettavakseen, oli Samuel
Puffendorfin teos, josta hänen tuli ajoissa oppia tuntemaan sekä omat