Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 18

kansakuntien vapautuminen yleis-kirkon holhouksen alta oli se johtava
aate, joka tapauksissa vallitsi, ja että tämä toteutui, ei suinkaan
itse uskonnollisen parannus-puuhan kautta, vaan sen taistelun kautta,
jonka Uskonpuhdistus synnytti. Tämän taistelun eri kohtauksista tulee
minun nyt seuraavassa luennossa Teille tarkempaa selko tehdä.


Kuudes-kolmatta Luento.
Protestanttinen taistelu.

Viimeisessä luennossa olen tarkastellut Uskonpuhdistuksen dogmallista
puolta ja koettanut osoittaa, että Protestanttisten opin-kaavain
historiallinen merkitys on itse teossa ollut vähempi, kuin useimmiten
otaksutaan. Tätä väitöstäni ette kuitenkaan saa väärin ymmärtää. Minä
en suinkaan halveksi sitä siveellistä pohjaa, jonka etupäässä
uskonnolliset totuudet laskevat ihmiskunnan kehitykselle, ja olen jo
viitannut siihen kieltämättömään tosi-asiaan, että Protestanttisuuden
jäljissä tuorempi ja yleisempi hengen-viljelys joka paikassa alkoi
versoa. Vaan samassa kuin myönnämme hengellisten vaikutinten voimaa
yleisesti ja erittäinkin Uskonpuhdistuksen merkitystä uutena
hengellisenä liikkeenä, joka yllytti jaloimpiin ponnistuksiin kaikilla
aloilla, on kumminkin muistaminen, että aikakauden suurena työnä ei
ollut jonkun uuden uskonnollisen totuuden keksiminen -- sillä
ainoastaan palajamista vanhoihin totuuksiin puhdistusmiehet
tarkoittivat --, vaan se historiallinen muutos, minkä Uskonpuhdistuksen
aikakausi todellakin on saanut toimeen, on ollut keskiaikaisen
kristikunnan hajoominen uskonnollis-valtiollisena aatteena.
Tämän aatteen uskonnollinen muoto vaati tietysti uskonnollisia
vaikuttimia sen purkamiseenkin. Mutta niinkuin keski-aikainen kirkko
tarkoituksiltaan oli pääasiallisesti valtiollis-historiallinen
laitos, samoin se aian-vaihe, joka sen kukistaa, on etupäässä
valtiollis-historiallinen tapaus ja semmoisena arvosteltava. Tältä
kannalta siis meidän nyt on tarkastaminen niitä taisteluita, jotka
Uskonpuhdistuksen johdosta maailmassa syttyivät.
Katselkaamme ensiksi valtiollisen maailman yleistä asemaa siihen
aikaan, jolloin uskonnollinen eripuraisuus ensin alkaa huomioon astua.
Keski-aian kahdesta maailman-vallasta oli hengellinen monarkiia jo
melkoisessa määrässä kadottanut entistä vaikutus-voimaansa. Kansat
ja hallitsijat eivät enää antaneet Pyhän Apostolisen istuimen
johtaa heidän politiikkiansa, vaan paavit saattoivat korkeintaan
tasa-arvoisina jäseninä pitää sijansa Eurooppalaisessa diplomatiiassa.
Mutta hengellisen monarkiian alentuessa, alkoi juuri tähän aikaan tuo
kauan tappiolla ollut keisarillinen arvo kohota uuteen loistoon.
Viisaalla valtio-taidollaan oli, näet, Habsburg'in perhe nyt koonnut
itsellensä joukon valtiokuntia, jotka tosin olivat jotenkin hajallansa,
mutta yhteen laskettuina muodostivat mahtavamman vallan, kuin Kaarlo
Suuren keisarikunta ennen muinoin oli ollut. Kun Kaarlo V v. 1519
valittiin Saksalais-Romalaiseksi keisariksi, hän jo ennestään hallitsi
kaikki Kaarlo Rohkean jättämät perinnöt Franche-Comté'sta Alankomaihin
asti, kaikki Ferdinand Katholisen valtakunnat Espanjassa, Italiassa ja
Atlantin takaisissa löytömaissa sekä enimmän osan Habsburg'in
vanhoista suku-tiluksista Rein-virran varrella ja Itävallassa. Nämä
viime-mainitut maat hän tosin heitti nuoremmalle veljellensä
Ferdinandille, joka pian sen jälkeen sai haltuunsa myöskin Böhmin ja
Unkarin valtakunnat. Mutta koko Habsburgilainen valta käsitettiinkin
yhteiseksi suku-herruudeksi, jonka politiikki oli yhteinen, niinkuin
itäisen ja läntisen Roman ennen muinoin. Näin ollen keisariuden aate
oli Kaarlo V:nnen kautta toteutumaisillaan avarammassa määrässä kuin
ikinä Hohenstaufien aikana. Saksan ruhtinaat saivat pian kokea, että
heidän "Pyhä Romalainen valtakuntansa" jo oli saanut todellisen herran;
itse paavillinen valta, jota ei mikään hengellinen innostus enää
kannattanut, oli yhtä suuressa ahdingossa kuin Barbarossan aikana, ja
muiden maallisten valtakuntain itsenäisyys oli enemmin vaarassa kuin
milloinkaan keski-aian kuluessa. Joku maailman-monarkiia niinkuin
Konstantino Suuren tai Theodosio Suuren näytti jälleen olevan
sukeumaisillaan.
Tämä uusi maailman-vallan hanke tosin ei enää perustunut aian-hengen
kannatukseen; se näytti johonkin määrin olevan onnen-sattumain luoma ja
saikin pian vastapainonsa kansojen varttuneessa itse-tunnossa. Mutta se
nojautui kumminkin Keski-aian juurtuneesen katsantotapaan, ja sen
vuoksi taistelu tuli varsin sitkeäksi. Ensimäiseen taistelu-riviin
Habsburgien vastustajana astuu heti alusta Ranskan-valta ritarillisen
Frans I:n johdolla, ja kahden vuosisadan mittaan tämä näin alkanut
suunta vallitsee Ranskan ulko-politiikissa. Vähemmin huomattuna,
mutta kuitenkin jo jonkin-arvoisena, Englantikin asettuu samalle
vastustus-kannalle, ja aikaa voittaen muualtakin karttuu lisä-joukkoja
kansallisen itsenäisyyden leiriin. Itse Saksan valtakunnassa nuo
pikku-valtioiksi muodostuneet säädyt heti alusta asettuvat vastarintaan
paisuvaa kokonais-valtiota vastaan, joka Hohenstaufien kukistumisesta
saakka oli näyttänyt iäksi päiviksi vaipuneen. Mitä paavilliseen
istuimeen tulee, se tietysti tällä hetkellä on keisariuden luonnollinen
vihollinen, ja vaikka taistelu ei ole niin suuremmoinen kuin
Aleksanteri III:nnen aikana, koska itse aatteet, sekä keisarikunnan
että paavikunnan, ovat heikontuneet, on kuitenkin joskus taistelun
tuimuus varsin suuri; muistammehan muun muassa, että Kaarlon soturit
kerran valloittivat ja ryöstivät itse Roman. Näemme siis, että sillä
hetkellä kysymys keisarillisen maailman-monarkiian uudistumisesta on
tapausten pää-kohtana. Yksi Keski-aian johtavista aatteista pyrkii
jälleen henkiin, vaikka se jo aikoja sitten on näyttänyt olevan
kuolleena ja haudattuna.
Tällä kannalla ovat asiat, kun Protestanttinen liikenne alkaa
tapauksiin vaikuttaa. Ensi aluksi eivät vallan-pitäjät selvästi käsitä
tämän uskonnollisen harrastuksen valtiollista merkitystä. Kaarlo V ei
nä'y juuri paheksineen, että paavin hengellistä valtaa ahdistettiin;
kuitenkin hän aivan pian huomasi, että uskonpuhdistajat eivät suinkaan
kelvanneet keisarillisen politiikin välikappaleiksi. Asia olikin helppo
ymmärtää: -- keisariudenkin aate perustui kristikunnan kokonaisuuteen,
mutta tämän kokonaisuuden uhkasi Protestanttisuus hajottaa; senpä
tähden Habsburgilaisen politiikin täytyi asettua Uskonpuhdistusta
vastaan. Kaarlo V:nnen kuoleman jälkeen taistelu-asema yhä
selvenemistänsä selvenee. Molemmat keskiaikaiset maailman-vallat,
hengellinen ja maallinen, jo alkavat tajuta, että heillä on yhteinen
asia puolustettavana, ja liitto syntyy lujempi ja hartaampi kuin
milloinkaan itse Keski-aian kuluessa. Habsburg'in huonekunta on nyt
jakaantuneena kahteen haaraan, Espanjalaiseen ja Itävaltalaiseen; mutta
vaikka keisarillinen nimi liittyy ainoastaan jälkimäiseen, on
keisariuden virka heillä yhteinen, ja Espanja, joka on mahtavampi,
käypi ensi-alussa keisarillisen politiikin pää-johtoon. Niinpä Espanja
ensin aloittaa tuon verisen vainon Protestantteja vastaan Alankomaissa
ja Englannissa; mutta sama Espanja myöskin käsittää velvollisuuttansa
Kristikunnan puolustajana Islamia vastaan ja pelastaa Lepanton tappelun
kautta (v. 1571) Välimeren länsi-osat Turkkilaisten herruudesta. Tällä
välin Itävaltalainen haara näkyy perheellisissä kinoissansa hetkeksi
unohtaneen Kaarlo V:nnen korkeita tuumia; Saksan hajous-tila
melkein vahvistuu ja Protestanttisuus leviää leviämistään itse
Habsburgilaisissa perintö-maissa. Mutta Ferdinand II:n kanssa astuu
keskiaikainen keisarius jälleen taistelu-tantereelle, ja ratkaiseva
ottelu vihdoin alkaa vanhan ja uuden järjestyksen välillä. Hengelliset
ja maalliset harrastukset ovat silloin täydellisesti sulaneet yhteen:
-- Katholis-kirkko on muka jälleen saatettava yleiseen herruuteen,
mutta sen ohessa keisarillinen valta on levitettävä yli koko
Saksanmaan, ja kun Saksa kerta on kuuliaisuuteen laskettu, tulee
muunkin maailman seurata keisarillisen politiikin ohjausta. Keski-aian
aatteet ovat siis uudestaan virinneet, melkein eheämpinä entistänsä;
hengelliset ja maalliset aseet vaikuttavat samaan tarkoitusperään, ja
keisarillinen valta tunkeuu voitollisna Prag'in porteista Itämeren
rantoihin saakka. Semmoinen oli asema Kolmenkymmenen-vuotisen sodan
alulla. Protestanttisuuden asia näytti olevan auttamattomissa ainakin
Saksanmaalla, ja Saksan kohtalo ennusti sen perikatoa muissakin
Kristikunnan osissa, joissa se oli jalansijaa saanut.
Äsken-mainitun sodan historiasta hyvin tiedämme, kuinka erinomaisen
horjuva Saksan Protestanttisuuden sisällinenkin tila sillä hetkellä
oli. Syynä oli, että itse periaatteellinen kanta oli heikko ja
epäselvä; sillä hajous itsessään on varsin heikko periaate, eikä
tämäkään periaate ollut Protestanttisella puolueella selvästi
tajuttuna. Valtiollisesti eivät Saksan Protestanttiset säädyt voineet
kieltää keisarin historiallista oikeutta, ja heidän tekemänsä
vastarinta sen vuoksi tuntui kapinalliseksi yritykseksi la'illista
esivaltiasta vastaan. Uskonnollisesti eivät myöskään tahtoneet
suorastaan kieltää kristikunnan kokonaisuutta, vaikka eivät enää
tunnustaneet paavin hengellistä yliherruutta. Heidän kantansa
oli niin-muodoin sisällisesti epä-sointuva, ja alkoi sen ohessa
käydä yhä enemmin epä-kansalliseksi. Vuosisataa aikaisemmin
tosin Uskonpuhdistuksen yltymys Romaa vastaan oli tuntunut
kansalliseksi yritykseksi; nyt sitä vastoin, kun hartain sopu
vallitsi paavin-istuimen ja Saksalais-Romalaisen keisarin välillä,
se alkoi saada varsin epä-isänmaallisen vivahduksen. Juuri se seikka,
että Uuden-aian itsenäisyyden-taipumukset valtiollisella ja
uskonnollisella alalla tässä eivät sointuneet yhteen, heikonsi Saksan
Protestanttisuuden voimaa ja uhkasi sille perikatoa. Apu oli siis
saatava jostakin toisesta paikasta, missä kanta oli selvempi ja
eheämpi.
Vaan tätä eheätä Protestanttista kantaa ei ollut aivan helppo löytää.
Vielä kummallisempi kuin Saksassa oli Protestanttisuuden asema esm.
Ranskanmaalla, niinkuin myöskin Ranskan kansallinen asema nyt
syttyneessä taistelussa. Niinkuin jo olen muistuttanut, tämän
valtakunnan täytyi ihan luonnollisesti olla Habsburgilaisen
maailman-vallan kiivaimpana vastustajana, ja sen politiikki siis alusta
loppuun asti kallistui Protestanttisuuden puolelle. Näin ollessa, olisi
tosin sopinut odottaa, että Ranska kokonaisuudessaan olisi muuttunut
Protestanttiseksi vallaksi, ja aiottaisin tämä ei näyttänytkään aivan
mahdottomalta. Jotakin itsenäisyyttä Roman suhteen oli Ranskan kirkko
jo vanhastaan itsellensä säilyttänyt; miks'ei se nyt olisi voinut
täydellisesti irtaantua paavikunnasta ja muodostua Uskonpuhdistuksen
periaatteiden mukaan. Tiedämme kaikki, että niin ei tapahtunut. Ranskan
Huguenotit osasivat ainoastaan kovilla taisteluilla hankkia itsellensä
vapaata uskonnon-harjoitusta ja tuo kalliisti ostettu omantunnon-vapaus
yhtä-hyvin heiltä myöhemmin ryöstettiin semmoiseen aikaan, jolloin
uskonnon-sodat muutoin jo olivat loppuneet. Tähän ristiriitaisuuteen
Ranskan sisällisen ja ulkonaisen politiikin välillä saattoi olla
joitakuita satunnaisiakin syitä, esm. muutamien senaikuisten
kuningasten kevyt-mielisyys ja heikkous, joka syöksi heidät juonikkaan
Katholis-puolueen helmoihin. Mutta pääsyynä oli kuitenkin Ranskan
Protestanttisuuden oma luonne ja kansallinen asema. Niinkuin tiedämme,
Calvinilaisuuden taipumukset olivat kovin kansavaltaisia, eikä siis
kummaa, että Ranskan kuninkuus, jonka lujittamiseen kansan koko
historia siihen asti oli tähdännyt, ei voinut helposti liittyä näin
itsepintaiseen uskon-suuntaan. Pait sitä Huguenotit itse heti alusta
asettuivat jyrkälle erikois-kannalle kansallista valtiota vastaan,
muodostaen ikäänkuin vihollista leiriä, johon yhdistyi paljon entisen
feodalisuuden ja kunnallis-itsenäisyyden aineksia. Tästä syystä Ranskan
kansallis-tunto yltyi Protestanttisuutta vastaan, ja hallitus-ohjat
jäivät kun jäivätkin Katholisuuden käsiin. Mutta pikemmin kuin muualla
Euroopassa syntyi tässä taistelun hedelmänä joku suvaitsevaisuuden
ohjelma, joka tahtoi jättää uskonnon asiat ihmisten omille-tunnoille,
mutta politiikissa noudattaa ainoastaan Ranskan kansallisia etuja. Kun
Huguenoti-päällikkö, Henrik IV nousee valta-istuimelle, hän kääntyy
Katholiseen tunnustukseen, koska tämä on Ranskan kansallinen uskonto;
mutta hän vakuuttaa Protestanteille vapaan uskon-harjoituksen ja
valmistaa itseänsä auttamaan ahdistettua Protestanttisuutta
Saksanmaalla. Vielä merkillisempi on Richelieu'n käytös, varsinkin
kun muistamme, että tämä mies on Katholis-kirkon kardinaleja. Tosin
hänen kauttansa Huguenotien valtiollinen erikois-asema tykkönään
kukistetaan; mutta hän jättää heidän uskontonsa koskematta, ja hänen
ulkopolitiikkinsa on ihan Protestanttinen, niinkuin Ranskan asema
luonnollisesti vaatii. Ranskan valtakunta tällä tavoin edustaa
aikakauden valtiollista Protestanttisuutta sen puhtaimmassa muodossa
ja niittääkin rikkaimmat hedelmät aikakauden taisteluista; sillä
uskonto-sotien loputtua se ilmaantuu Eurooppalaisen politiikin
keskuksena. Mutta itse Protestanttisen taistelun johtajaksi se ei
kelvannut, siitä selvästä syystä että uskonnollinen Protestanttisuus
siltä itseltänsä puuttui.
Usein on huomautettu, että maailman jakaantuessa kahteen
uskonto-leiriin, Romanilaiset kansat melkein kokonaan jäivät
Katholisuuden puolelle, Protestanttisuus sitä vastoin voitti enimmät
Germanilaiset kansat. Syynä näyttää olleen, että Romanilaisten kansain
historialliset juuret kävivät syvemmällä, jonka tähden myöskin
traditionin valta oli niillä sitkeämpi. Kuinka lieneekin, on ainakin
varsin omituista, että Alankomaidenkin taistelussa Espanjaa vastaan
Romanilainen Belgia oli pysynyt Katholisena, sill'aikaa kuin Hollanti
ja muut Germanilaiset Alankomaat perustivat itsenäisen Protestanttisen
valtion. Tuo mainehikas vapautus-sota nosti tämän uuden valtakunnan
varsin korkealle Eurooppalaisen poliitikin keskuudessa, ja aikoja tuli,
jolloin pieni Hollanti ilmaantui ikäänkuin diplomatiian keskuksena
maailman rauhaa ja tasapainoa varten. Mutta uskon-taistelujen
aikakaudella sillä vielä oli yltäkyllin tekemistä oman vapautensa
puolustamisessa, eikä voinut asettua yleiseksi johtajaksi
Protestanttiselle puolueelle Euroopassa.
Toisessa asemassa olivat tosin Britannian valtakunnat, Englanti ja
Skotlanti; niihinpä todellakin Protestanttisen maailman silmät tähän
aikaan hartaasti luottivat. Kun Englannissa jalon Elisabetin aikana
Uskonpuhdistus oli vahvistunut ja Espanjan suuri rynnäkkö oli onnella
torjuttu, ei enää näyttänyt olevan epäilemistäkään, että sama valta,
joka oli taistelevain Alankomaiden parhaana apuna, myöskin muualla
Euroopassa ryhtyisi hädistyneen Protestanttisuuden johtajaksi. Samoin
Skotlantikin näytti lupaavan tehokasta tukea Uskonpuhdistuksen asialle;
Calvinilainen parannus-puuha oli siinä maassa ajettu viimeisille
perille, ja väestön sotainen ja yritteliäs luonto etsi ainoastaan
tilaisuutta osoittaakseen uskon-intoansa maailman suurilla
taistelukentillä. Kun 17:nnen vuosisadan alulla Stuart'it nousivat
Englannin valta-istuimelle, olivat molemmat valtakunnat yhdistetyt
yhteiseen politiikkiin, jonka luonnollinen suunta ei voinut olla mikään
muu, kuin Protestanttisten voimain kokoominen yhteiseen vastarintaan
paavikuntaa ja Habsburg'ien valtaa vastaan. Tiedämme hyvin, että juuri
tämä luottamus Englannin takaukseen sytytti Kolmenkymmenen-vuotisen
sodan ensimäiset liekit; Böhmiläisten valitsema uusi kuningas oli
Englannin kuninkaan vävy, -- siinäpä siis vielä dynastillinen side
valtiollisten etujen vahvistuksena. Vaan nämä toiveet pettivät
kokonansa. Stuart'ien älyttömyys ja sisällisten kiistain syttyminen
sekä kirkollisella että valtiollisella alalla esti Englannin kansan
sekaantumasta aikakauden suureen taisteluun. Jostakin muualta siis oli
Protestanttisuuden ylimmäinen sodan-johto vihdoinkin etsittävä.
Pohjoisten valtakuntain seassa Tanska sekä arvon että mahtavuuden
puolesta tähän aikaan piti ensimäisen sijan ja sen silloinen
toimellinen kuningas Kristian IV, joka vuosikymmen takaperin oli käynyt
onnellista sotaa Ruotsia vastaan, olikin varsin halukas hankkimaan
itsellensä mainetta ja valtaa, sekaantumalla Saksan valtio-seikkoihin.
Mutta Tanskan yhteiskunnalliset olot, aateliston itsekkäisyys ja
talonpoikaisen väestön orjuus, tekivät kansan kykenemättömäksi
kannattamaan suurta historiallista virkaa. Kristian ajettiin takaisin
Tanskan saariin saakka ja sai kiittää onneansa, että Lybek'in
rauhanteossa (v. 1629) ei kadottanut mitään valtakuntansa varsinaisesta
alueesta. Vaan historiallisen asemansa oli Tanska tämän perästä
toistaseksi kokonaan menettänyt.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruotsi, sankarikuninkaansa Kustaa
Aadolfin johdolla, astui taistelutantereelle. Minun ei ole asia kertoa
suuren Saksansodan historiaa, en edes voi mainita Ruotsin aseiden
pää-vaiheita tässä mainehikkaassa taistelussa, joka meille
Suomalaisillekkin on rakas ja muisto-rikas. Mutta minun tulee vastata
kysymykseen: miksi juuri Ruotsin valtakunta tällä hetkellä oli omansa
tarttumaan tapausten ohjiin ja asettumaan aian-aatteiden johtoon
koko vanhaa maailman järjestelmää vastaan? -- Näyttihän tosiansa
tuhman-rohkealta, kun köyhä ja vähäväkinen, tähän asti kansain
keskuudessa tuskin huomattu pikkuvalta pohjasessa uskalsi vaatia
taisteluun ne kaksi aatetta, jotka tähän asti olivat maailmaa
johtaneet, keisarikunnan ja katholisuuden, molemmat nyt liittyneinä ja
äskeisistä voitoista paisuneina! Ruotsi tämän taistelun kesti, vieläpä
saatti sen voitollisesti perille. Mikä tämän voiman antoi? Minkä
valtuuden nojassa niin suuremmoiseen yritykseen ryhdyttiin?
Ei ole aikomukseni tässä pitää mitään ylistys-puhetta Ruotsalaisten tai
Suomalaisten uroollisesta luonnosta, en myöskään arvele, että Ruotsin
sen-aikuiset suuret miehet, Gustavus Adolphus kuningas ja se tähdistö
kenraaleja ja valtiomiehiä, joka häntä ympäröitsi, yksin ovat luoneet
tämän historiallisen ilmiön. Ajatukseni on, että historiallinen
kutsumus luopi miehet ja voimat, eikä päin-vastoin; mutta
historiallinen kutsumus tietysti riippuu kansan edellisestä toiminnasta
ja on niin-muodoin johonkin määrin sen omaa ansiota. Ja siinäpä juuri
minun mielestäni oli Ruotsin nimen-omainen toiminta-kyky tällä
hetkellä, että sen edellinen historia Uuden-aian alusta asti oli
edustanut niitä aatteita, joita aikakausi pyrki toteuttamaan. Jo
Keski-aian loppupuolella Engelbrektin, Kaarlo Knuutinpoian ja Stuure'in
nimet muistuttavat meitä siitä taistelusta, jota Ruotsi oli saanut
kestää kansallisen olemuksensa ja itsenäisyytensä tähden. Kustaa Vaasa
vihdoin katkaisi Unionin kahleet, ja sama kuningas myöskin purki
yhdistyksen Katholiskunnan kanssa, liittyen Lutherilaiseen
uskonpuhdistukseen. Mutta valtiollinen Protestanttisuus oli oikeastaan
alkanut jo Stuure'in aikoina, jolloin paavin panna ja keisarin
uhka-tuomio olivat tulleet Tanskalaisen ylivallan avuksi. Itse
Uskonpuhdistuksen vakaantuminen Ruotsin valtakunnassa kävi ylipäänsä
vitkallisemmin kuin monessa muussa Protestanttisessa maassa; sillä se
oli vähemmin saanut alkunsa kansan uskonnollisesta tarpeesta kuin
valtiollisista tarkoituksista. Mutta 16:nnen vuosisadan lopulla syttyy
uusi itsenäisyyden-taistelu, joka yhtä-haavaa on sekä uskonnollinen
että kansallinen. Sigismundo kuningas, Jesuiittain opetuslapsi ja
Habsburgien liittolainen, edustaa ylipäänsä Katholisen maailman
periaatteita. Mutta Puolassa asuvaisena hallitsijana hän sen ohessa
uhkaa Ruotsin kansallista itsenäisyyttä, ja siinä epäilemättä taistelun
pääkohta on ollut Kaarlo herttuan ja Sigismundon välillä. Tässä
taistelussa Ruotsin-valta nyt saavutti jäykän Protestanttisen
luonteensa; mutta se jännitti sen ohessa voimansa yhä avarampaan
valtiolliseen toimintaan. Yhä karttuvalla onnella Ruotsin aseet silloin
alkoivat tunkeuda Viron ja Liivin kautta Puolalaiseen Preussiin ja
seisoivat vihdoin Saksan rajoilla, kun Protestanttien hätähuudot sieltä
puolen kehoittivat Kustaa Aadolfia avuksi joutumaan.
Paljon on väitelty, tokko todellinen uskon-into lie saattanut Ruotsin
kuningasta sekaantumaan Saksan suureen sotaan, vai ainoastaan
kunnianhimo ja valtiolliset tarkoitukset. Kysymys on tosiaan
sanomattoman joutava, jos valtio-tarkoituksilla ymmärrämme
todellisia kansallisia tarkoituksia, eikä semmoista juonikasta
yksityis-politiikkia, joka oli Kustaa Aadolfin koko luonteelle vieras.
Ruotsin virka tässä aian-vaiheessa on juuri riippunut siitä, että
uskonnolliset ja valtiolliset tarkoitukset olivat täydellisesti
sulaneet yhteen, ja että se kaikinpuolisesti edusti aikakauden uutta
aatetta, kansallisen ja uskonnollisen itsenäisyyden aatetta. Kuninkaan
niinkuin kansankin ikuisena kunniana on, että tämä historiallinen virka
ei jäänyt heiltä täyttämättä. Yksityiseksi palkinnokseen Ruotsi
saavutti suurvalta-aseman pohjois-mailla ja arvoisan sijan Euroopan
kansojen keskuudessa. Mutta vielä tärkeämpi oli, että tuo vaikea
ottelu Keski-aian ja Uuden-aian välillä nyt oli ratkaistu ja uusi
maailman-järjestys oli alulle saatu. Tähän uuteen, Westfalin rauhanteon
jälkeiseen Eurooppaan on meidän silmät luominen tulevassa luennossa.


Seitsemäs-kolmatta Luento.
Tasapaino ja valtio-itsekkäisyys.

Westfalin rauhanteko, kuten hyvin tiedätte, on laskenut perustuksen
Uuden-aian valtiolliselle järjestelmälle Euroopassa. Sitä ennen paavi
ja keisari olivat olleet Eurooppalaisen politiikin keskuksina, ja
vaikka yleis-monarkiian aate sekä hengellisessä että maallisessa
muodossaan oli jäänyt johonkin määrin keski-eräiseksi, oli kuitenkin
periaatteessa aina tunnustettu näiden molempain valtain ylimmäistä
johtoa. Nyt sitä vastoin oli taistelun syynä juuri ollut kansain
vastarinta tätä maailman-johtoa vastaan, ja luonnollista siis oli, että
Euroopan rauhan-kanta oli rakennettava jonkun uuden aatteen nojaan.
Tämä aate, jonka Westfalin rauhanteko koetti toteuttaa, oli
niinkutsuttu _valtiollinen tasapaino_. Katselkaamme ensiksi,
kuinka tämä uusi historiallinen tarkoitus ilmestyy äsken-mainitun
rauhan-teon laitoksissa.
Ne vastakohdat, joiden välille maailma tällä hetkellä jakaantui, olivat
ainoastaan kaksi: toisella puolella seisoi Habsburg'in huonekunta ja
Katholisuus, toisella kaikki Protestanttiset vallat ja niihin liittynyt
Ranskan valtakunta. Pää-kysymyksenä oli hankkia jälkimäiselle
puolueelle niin paljon voimaa, että kaikki vaara Katholisen puolueen
päällekarkauksista olisi poistettu, niin-muodoin laatia tarpeellista
vastapainoa Itävallan ja Espanjan yli-voimalle. Tätä tarkoitusta varten
ne kaksi valtaa, jotka viimeiseltä olivat Protestanttisuuden taistelua
johtaneet, nimittäin Ruotsi ja Ranska, nyt saavuttavat valtaavan aseman
Euroopan valtiollisissa keskuuksissa, ja koska Saksanmaa oli ollut
aian-tapausten taistelu-tantereena, annetaan näille vieraille valloille
myöskin jalansija Saksalais-Romalaisessa valtakunnassa, jonka
valtiollinen rakennus tulee olemaan perikuvana koko kristikunnan
hajoomis-tilasta. Tasapaino Protestanttisten ja Katholisten "säätyjen"
välillä Saksanmaalla oli siis rauhanteon etevimpänä mureena ja pysyi
sitten pää-juonena tämän maan sisällisessä historiassa. Nimitys
"säädyt" ei merkinnyt tässä tapauksessa kansan-luokkia, vaan niitä
pienempiä ja suurempia valtioita, noin 400 luvultansa, joista
keisarikunta nyt oli kokoon-pantu. Tämä Eurooppalaisen politiikin
keskusta jaettiin huolellisesti kahteen tasa-voimaiseen leiriin ja muut
Euroopan vallat järjestyivät ympäryställä saman jako-perustuksen
mukaan. Kysymys uskonnollisten totuuksien vapaasta leviämisestä jäi kun
jäikin ihan ratkaisematta; ainoastaan Kristikunnan tasainen jako
puolueiden välillä oli rauhan-sovinnon silmä-määränä. Näin oli siis
Eurooppa pitkän taistelun perästä jälleen järjestetty uuden periaatteen
mukaan. Katselkaamme nyt, mitä tämä tasapainon aate oikeastaan
merkitsi, ja mitä se jaksoi ihmiskunnan hyväksi toimeen saada.
Ensiksi, niinkuin jo olen sanonut, tasapaino tietysti merkitsi
kansakuntain vapautumista keskiaikaisten yleisvaltain johdon alta.
Kansat olivat nyt ottaneet kohtalonsa omaan haltuunsa ja liittyneet
omien taipumustensa ja etujensa mukaan. Vaan se peri-aate, jonka nojaan
kansojen keskuus-elämä tässä tilassa rakennettiin, oli tosin jotenkin
kummallinen. Tuo huolellisesti sovitettu tasapaino oikeastaan ilmoitti
sen, että kansakuntain itsenäisyys ja turvallisuus riippui siitä,
missä määrässä eri puolueet jaksoivat itse teossa puoltansa pitää.
Kansain-välinen tila oli niin-muodoin sisälliseltä luonnoltansa sotaa;
sillä rauhan ainoana takeena oli eri puolten tasainen voima, joka muka
estäisi väkevämpää sortamasta heikompaansa. Totta on, että aikakauden
parempi omatunto, joka ilmaantui tuossa näinä aikoina syntyvässä
Kansain-oikeudessa, edellytti ja vaati jotakin järjestynyttä
yhteiskunnallista kokonaisuutta Kristikunnan kansain välillä. Jo Henrik
IV Ranskassa oli ennen Saksan sodan syttymistä tätä aatetta harrastanut,
ja Hugo Grotius'en kuuluisa teos "De jure belli ac pacis" (sodan ja
rauhan oikeudesta), joka julkaistiin v. 1625 ja pidettiin jonakuna
kansainvälisen oikeuden lakikirjana, oli rakennettu samalle
seurallisuuden perustukselle. Mutta itse teossa se metelinen meno
valtioiden välillä, jota Grotius surkutteli ja tahtoi luonnollisen
oikeuden ja Kristillisyyden nimessä estetyksi,[47] ei tullut paremmaksi;
päin-vastoin se yhä paheni, koeteltaessa tasapainon periaatetta toimeen
panna. Kansojen todellinen oikeus ei ollut muu kuin heidän voimanna; --
senpä nyt puolen-toista vuosisadan mittaan Euroopan historia näytti
törkeimmällä tavalla teroittavan. Niinpä tasapainon järjestelmä, jolla
Uusi aika koetti korvata keskiaikaiset rauhan-laitokset, ei tuottanut
mitään muuta kuin sulaa rauhattomuutta. Euroopan valtiot olivat päässeet
omille valloilleen, mutta syöksyivät vallattomasti toisiansa vastaan.
Se, mikä Uskonpuhdistuksen puhjetessa oli vanhan järjestelmän kannalta
varottu ja ennustettu, näytti niin-muodon kamalasti toteuvan: Kristityn
maailman-rauhan sijaan oli tullut täysi anarkiia maailman eripuraisten
kansakuntain kesken.
Tämä irstas meno eneni sen kautta, että uskonnolliset harrastukset,
jotka aluksi olivat antaneet edelliselle taistelulle siveellisen
ryhdin, lopulta olivat tykkönään laimistuneet. Suvaitsevaisuus kenties
ei ollut suurempi entistänsä, koska jokainen valtio harjoitti jyrkintä
uskonnollista pakkoa kukin omassa hallitus-piirissään; mutta kansat
olivat väsyneet käymään sotaa toisiansa vastaan uskon tähden, ja
yksistään valtiolliset tarkoitukset nyt johtivat heidän politiikkiansa.
Pahinta oli, että nämä tarkoitukset eivät olleet sillä hetkellä minkään
yleisen aatteen palveluksessa; ne edustivat pääasiallisesti kunkin
kansan itsekästä vallan- ja saaliinhimoa eivätkä siis voineet
järjestyä minkäänlaisiin puolue-ryhmiin. Tästä oli seurauksena, että
kansainvälinen oikeus-tila muuttui kehnommaksi, kuin se milloinkaan oli
ollut. Westfalin rauhanteon järjestelmä, joka tarkoitti tasapainon
asettamista Katholisuuden ja Protestanttisuuden välille, oli jo
syntyessään vanhentunut, siitä syystä että uskonnollisten vastakohtain
aika oikeastaan oli mennyt. Vaan sen sijaan oli sama rauhanteko
kohottanut kaksi uutta suur-valtaa, jotka yleiselle tasapainolle ja
kansain turvallisuudelle tulivat vaarallisemmiksi kuin nuo entiset, nyt
jo alentuneet suuruudet, Espanja ja Saksan keisari. Nämä uudet
rauhanhäiritsijät, kuten hyvin tiedätte, olivat Ruotsi ja Ranska. Lyhyt
katsaus 17:nnen vuosisadan loppupuoleen riittää meille selvittämään,
mille kannalle Euroopan asiat nyt olivat joutuneet.
Mitä Ruotsiin tulee, sen suurvalta-aika tosin oli jotenkin
lyhyt-ikäinen, johon syynä oli luonnollisten apuvarain riittämättömyys.
Mutta Kaarlo X:nnen hallitus todisti maailmalle yltä-kyllin, että
lähi-valtojen turvallisuus oli tämän Protestanttisen suurvallan tähden
joutunut ahtaammalle kuin keisarillisen yliherruuden uhatessa ennen
muinoin. Brandenburg ei enää ollut kuin Ruotsin vassallikunta; Puolassa
Ruotsin voitolliset armeijat kulkivat ristiin-rastiin Veikselin suusta
Karpateihin asti, ja Tanska oli vähällä kadottaa, ei ainoastaan
itsenäisyyttänsä, vaan myöskin olemassa-olonsa kansakuntain joukossa.
Ylönmääräiset suurvalta-tuumat olivat tähän aikaan kokonaan huimanneet
tuon pienen Ruotsin kansakunnan aivuja. Ensimäinen aikomus oli tehdä
Itämeri Ruotsalaiseksi järveksi ja sulkea se umpeen kaikilta vierailta