Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 11

asettivat Pyhän Pietarin istuimelle omat lemmikkinsä. Koko kirkko
näytti olevan kadotuksen oma; joka paikassa feodalismin tavat tunkivat
kirkon korkeampiin kerroksiin, ja itse luostareihin oli tuo yleinen
tapain-turmelus ryhtynyt. "Maan suola" -- käyttääkseni tuota
pipliallista kuvausta -- oli kadottanut makunsa, ja kysymys oli, millä
nyt piti suolattaman.
Mutta tähän aikaan oli myöskin alkanut hengellinen parannus-liike,
jonka vaikutus vähitellen leviää yhä laveampiin piireihin.
Vuoden 910 paikoilla oli, näet, eräs abbati Berno, kuuluva
Yli-Burgundian kreivilliseen sukuun (nykyisessä Franche-Comté'ssa),
perustanut Cluniacum nimisellä maatilallansa uuden luostarin, jossa
Benediktolais-säännöt kaikessa ankaruudessaan jälleen pantiin voimaan.
Bernon seuraajat Odo ja Odilo vielä kehittivät luostari-kurin
ankaruuden, ja ennen pitkää lukemattomat munkki-asunnot sekä Ranskassa
että muilla mailla olivat seuranneet Cluny'n esimerkkiä ja asettuneet
sen esimiehyyden alle. Sivistyksen ja opin harrastus, lihan kuoletus,
elämän siveellisyys ja hurskaus sekä ehdoton kuuliaisuus kirkon
yleiselle hallitukselle olivat tämän hengellisen liikkeen ohjelmana, ja
nämä ylhäiset periaatteet tahdottiin toteuttaa, ei ainoastaan munkkien
hiljaisissa kammioissa, vaan myöskin kirkon muissa piireissä, vieläpä
maallisenkin elämän meluisissa menoissa. Se oli todellakin ihan uusi
suunta kirkon vaikutus-tavassa. Edellisten vuosisataan kuluessa oli
kirkon melkein yksin-omainen harrastus ollut taivuttaa kansat
Kristikunnan ulkonaiseen yhteyteen, ja tästä syystä kansain siveellinen
kasvatus oli jäänyt syrjä-asiaksi. Barbarisen elämän helma-synnit,
irstaisuus tavoissa ja vallattomuus yhteiskunnassa, olivat viljavasti
versoneet ja itse kirkkokin oli tästä yleisestä saastaisuudesta
tahraantunut. Silloin aikakausi vihdoin havaitsee lankeemuksensa,
tunnustaa syntinsä ja tekee parannusta. Näin syntyy Cluniacensien
mahtava hengellinen liike, Keski-aian herenneisyys. Aian irstaisuutta
vastaan pannaan "askeesi", ruumiin kuritus, hengellisyyden valta
maallisuuden ja kaikkien maallisten himojen yli. Aian vallattomuutta
vastaan pannaan kirkollinen kuuliaisuus, alttiiksi-antauminen
Romalaisen ylipaimenen johdon alle.
En voi tällä lyhyellä hetkellä kuin hätäisesti viitata
niihin ilmiöihin, jotka olivat seurauksena tästä kirkollisesta
parannus-puuhasta. Jo 10:nnellä vuosisadalla, tapaamme rohkeita
munkkeja, jotka yhdellä iskulla tahtovat muodostaa maallistakin
yhteiskuntaa kirkollisten periaatteiden mukaan. Semmoinen oli esm.
Anglosaksien valtakunnassa tuo ankara abbati Dunstan, tunnettu Edvi'n
ja Elgivan surullisesta historiasta. Aikakauden yleinen mielipide oli
kokonaan tämän hengellisen liikkeen puolella. Useat tämän aian
maallisista valtiaista, esm. kuningas Robert Ranskassa ja keisarit Otto
III ja Henrik II Saksassa, olivat saman askeetillisen aian-hengen
lapsia, ja tuo odotettu maailman loppu v. 1000 vaikutti hengellistä
väristystä laveimmissakin piireissä. Näyttipä todellakin siltä,
niinkuin ihmiskunta nyt tahtoisi ponnistaa kaikki voimansa lopulliseen
pyhitykseensä, -- ikäänkuin Kristuksen tuhat-vuotinen valtakunta olisi
tulossa. Kaukaisetkin pakana-kansat, jotka tähän asti olivat olleet
kristityn maailman vitsauksena, jo ottivat uskon ikeen päällensä.
Skandinaviassa Kristin-usko sai lopullisen voiton; Puola, Unkari ja
Venäjä tekivät kääntymyksensä. Ikäänkuin uudesta-syntyneenä maailma
astui ulos entisten vuosisatain häiriöistä, aloittaaksensa uutta
jalompaa aikakautta. Vaikutus aian uudesta hengestä tulee moninaisissa
ilmiöissä näkyviin. V. 1034 aloittavat Cluny'n oppilapset tuon
kummallisen puuhansa asettaa yleistä maailman-rauhaa. "Jumalan
rauha!" on nyt tunnus-sanana; aseita piti kantaa muka ainoastaan
rauhan-rikkojain ja pahojen kuritukseksi. Tämä aate tosin pian
havaitaan mahdottomaksi toimeen panna; ainoastaan joku "Jumalan
aselepo" (treuga Dei) visseinä viikon päivinä ja kirkon suurempina
juhlina sittemmin säädettiin yleiseksi la'iksi Kristikunnassa. Mutta
uusi periaate oli kumminkin perustettu, jonka mukaan soturin verinen
toimi oli pyhitettävä siveellisten valtain kannatukseen, s.o. etupäässä
kirkon ja heikkojen puolustukseen. Kun ei Jumalan rauhaa voitu
saavuttaa, piti sodan kumminkin oleman Jumalan sotaa, hurskasta sotaa
uskon ja totuuden tähden. Se oli Keski-aian _Ritarisuus_, joka
tässä jo iti ja kehkesi.
Ja itse rauhan-aatteen suhteen käännyttiin taas tuon kirkollisen
yleis-monarkiian puoleen, jonka edusmiehenä oli paavi Romassa. Tämän
piti yllä-pitää maailman rauha, johdattaa koko. Kristikunta
keskinäiseen rakkauteen, häätää ja hillitä ihmisten maailmalliset
intohimot. Mutta voidaksensa täyttää tätä korkeaa rauhan-virkaa,
piti paavillisen istuimen itse puhdistua ja pyhittyä; senpä tähden
parannus-puuhan tärkeimpänä tehtävänä oli lakkauttaa se häpeällinen
meno, joka Roman seurakunnassa oli valtaan päässyt. Tässä katsannossa
tuli nyt keisarillinen arvo kirkon avuksi. Vuodesta 962 alkaen olivat
Saksan kuninkaat kantaneet Kaarlo Suuren keisarillista kruunua ja
harjoittivat tämän viran nojassa myöskin oikeuden valvoa, että
Kristikunnan ylipaimenen sija täytettiin arvollisilla miehillä.
Niinpä jo Otto Suuri jäntevällä kädellä ryhtyi tähän terveelliseen
puhdistus-toimeen, ja hänen aikanaan Roman kansa, sekä papisto että
aateli ja alhaiso, antoi juhlallisen lupauksen, ettei keisarin
suostumatta ruvettaisi mihinkään paavin-vaaliin. Samoin Otto II ja Otto
III asettivat paaveja parhaan ymmärryksensä mukaan; sillä tavoin esm.
tuo oppinut Gerbert (Silvester II), Otto III:nnen kuuluisa opettaja,
tuli Pyhän Pietarin istuimelle. Otto III:nnen kuoleman jälkeen oli
tosin entinen irstas meno jälleen päässyt alkuun, kun Tuskulon kreivit
Roman lähiseuduilta anastivat itsellensä paavillisen arvon. Mutta
keisari Henrik III, joka oli yhtä ankara kuin jumalinen, teki tästä
vallattomuudesta lopun ja asetti useat kerrat perätysten hurskaita
Saksalaisia miehiä Pyhän Pietarin istuimelle. Juuri tämän toimen kautta
tulivat Clunyn periaatteet nyt Romassakin vallitsemaan. Jalo keisari,
joka oli tämän puhdistus-työn edistänyt, tietysti ei voinut aavistaa,
että samat periaatteet aivan pian saattoivat tulla itse keisarilliselle
arvolle vaarallisiksi. Hän oli, aivan niinkuin Kaarlo Suuri ennen
muinoin, kohottanut hengellisen vallan, jonka piti tulla ankaraksi
kurittajaksi hänen lähimmälle seuraajallensa ja monelle tulevaiselle
Saksan keisarille.
Kuten tiedämme, tämä se aika on, jolloin Cluniacensi-munkki Hildebrand
astuu kirkollisen hallituksen johtoon, kunnes hän vihdoin itsekin
nousee paavilliselle istuimelle, nimellä Gregorio VII. Tämän
merkillisen miehen historia, hänen Caelibati-sääntönsä, hänen
Investitura-riitansa keisari Henrik IV:nnen kanssa, vihdoin hengellisen
vallan voitto keisariuden yli tässä asiassa, ovat tuttuja tapauksia,
joita en voi ruveta tässä kertoilemaan. Mutta näiden tapausten yhteyttä
ajan-hengen ja aian-tarpeiden kanssa täytyy meidän silmällä pitää;
sillä ainoastaan tällä tavoin voimme käsittää, kuinka aseeton
hengellinen mies paljaalla aatteen voimalla viepi voiton maailman
mahtavimmasta hallitsijasta. Katselkaamme!
Kysymystä ei vielä ollut mistään muusta kuin hengellisen viran omasta
pyhyydestä ja sen itsenäisyydestä maallisen vallan suhteen. Mutta
juuri tämä hengellisen säädyn pyhittäminen ja sen irroittaminen
feodali-maailman metelisestä menosta oli aikakauden kiihkein harrastus,
joka perustui -- se meidän täytyy tunnustaa -- siihen kokemukseen,
joka yltä-kyllin oli saatu maallisen yhteiskunnan turmiollisesta
vaikutuksesta kirkon alalla. Ensimäinen huolenpito oli nyt asettaa
itse kirkon pää, paavillinen virka, luotettavaan suojaan tämän,
maallikko-vaikutuksen alta. Hildebrand ei voinut hyväksyä, että edes
Kristikunnan maallinen esimies, keisari, oli ryhtynyt paavillisen viran
asettamiseen; se oli muka periaatteessa väärin, koska päin-vastoin
kirkon piti valvoa maallisen hallituksen kristillistä menoa; se
saattaisi pait sitä minä hetkenä hyvänsä kääntyä Kristikunnan
turmioksi, niin pian kuin joku vähemmin hurskas hallitsija, kuin Henrik
III oli, tahtoisi käyttää kirkon vaikutusta maallisten tarkoitustensa
palvelukseen. Toiselta puolen taas oli katkera kokemus opettanut,
ett'ei sopinut jättää paavin valitsemista Roman seurakunnan ja
vassallien haltuun. Näin ollessa keksittiin vaali-tapa, joka syrjäytti
kaiken maallikko-vaikutuksen, ko'oten Roman pääkirkkojen papit
ja lähiseutujen pispat valitsijakunnaksi eli niinkutsutuksi
Kardinali-kollegioksi. Tätä laitosta ei kuitenkaan uskallettu panna
toimeen ennen kuin Henrik III:nnen kuoltua, jolloin keisarin-arvo
Henrik IV:nnen ala-ikäisyyden aikana oli voimatonna. Mutta siitä
hetkestä asti oli kirkollinen monarkiia saanut omatakeisen
perustuksen ja saattoi omalla alallaan turvallisesti vallita. Sääntö
paavin-vaalista oli kuitenkin ainoastaan yksi pykäle kirkollisen
itsenäisyyden järjestelmässä. Jo vähäistä aikaisemmin oli ruvettu
ankaraan puhdistus-työhön kirkon muidenkin virkojen suhteen; kaikki
pispat, jotka "Simonialla", se on maallikko-apuun turvaamisella, olivat
virkaansa tulleet, eroitettiin säälimättä, ja periaatteeksi
julistettiin, ett'ei kirkolliset miehet saisi asettua mihinkään
läänitys-alaisuuteen maallisen vallan suhteen, eivätkä niin-muodoin
voisi kirkollisten läänitystenkään puolesta vastaan-ottaa mitään
"investituraa" eli asuun-panoa maallisilta esivaltiailta. Kirkko siis
tahtoi tehdä täydellisen pesä-eronsa maallisen yhteiskunnan kanssa,
pysyäkseen itse muka puhtaana ja saastumattomana keskellä syntistä
maailmaa. Johdon-mukaisinta olisi epäilemättä silloin ollut, että
kirkko tätä tarkoitusta varten olisi itse luopunut kaikesta maallisesta
omaisuudesta, turvautuen ainoastaan hengen voimaan ja hengen aseisin.
Mutta Keski-aian kirkko luuli tarvitsevansa näitä aineellisiakin
välikappaleita, voidaksensa pontevammin vaikuttaa maailman
parannukseen. Näistä periaatteista lähti Gregorio VII:nnen
"Investitura"-taistelu, jonka me historiasta hyvin tunnemme.
Erinäistä selitystä tarvitsee tuo merkillinen Caelibati-sääntö, jonka
Hildebrand samalla aikaa perille ajoi. Tässä kohden on ensiksi
muistamista, että jo vanhastaan naimattomuus oli pidetty kristillisen
pyhyyden erinomaisena tunnusmerkkinä ja erittäin papilliselle säädylle
katsottiin paljoa sopivammaksi kuin perheellinen elämä; se oli jo aikaa
ollut ikäänkuin korkeamman siveellisyyden vastaväite maallikko-elämän
irstaisuutta ja barbarien monivaimoisuutta vastaan. Mutta tärkeämpi
puoli asiassa oli kuitenkin nykyisen aian tarve suojella kirkkoa
joutumasta maallisen yhteiskunnan kaavoihin. On, näet, huomattavaa,
että kirkon virat tiluksinensa jo alkoivat perheellisten miesten
käsissä muodostua feodali-laitoksen malliin, s.o. perittäväksi
suku-omaisuudeksi, ja että tämä feodalinen taipumus, jos se olisi
päässyt voimistumaan, tietysti olisi kirkollisen yhteiskunnan
hajottanut aivan samalla tavoin, kuin maailma jo oli valtiollisesti
hajalle mennyt. Eikä tämä vaara, kirkollisen monarkiian mahdollinen
häviö, olisi ollut ainoana haittana kirkon feodalistumisesta.
Hengellinen sääty, ainoa joka tähän aikaan vapaasti vastaan-otti
jäseniä alhaisimmistakin kansan-luokista, olisi tällä tavoin muuttunut
suljetuksi umpi-piiriksi, ja kaikki vapaus, kaikki inhimillinen edistys
olisi kangistunut tuon yksin vallitsevan feodalismin syleilykseen.
Tästä uhkaavasta vaarasta oli Caelibati-laki pelastuksena, ja kansojen
yleinen mielipide siis hartaasti kannatti Hildebrand'in toimia siinäkin
kohden. Sillä kansat usein vaistomaisesti tuntevat, mitä heidän
rauhaansa sopii, ja sen mukaan toimivat, vaikkapa tekojensa vaikuttimet
eivät ole heille itsellensä täydellisesti selvinneet.
Gregorio VII:nnen toimet ovat kirkollisen parannus-puuhan täytäntö.
Kirkko on nyt puhdistunut, saavuttanut täydellisen itsenäisyyden
maallisen vallan suhteen ja itse järjestynyt monarkilliseen
hallitusmuotoon paavin esimiehyyden alle. Eikä siinä kyllä;
maallisissakin keskuuksissa tunnustetaan hengellisten periaatteiden
totuus, niiden oikeus johtaa ja valvoa maailman siveellistä menoa. Näin
uudesta-syntyneenä nyt läntinen Kristikunta ryhtyy Ristiretkien
jättiläisyritykseen, jonka merkitystä saamme edempänä tarkastella.


Seitsemäs-toista Luento.
Yleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan.

Ennen kuin lähdemme edemmäs, tarkastamaan muutamia eri kohtia
Keski-aian kehityksessä, lienee tarpeellinen luoda yleinen silmäys
eteen päin, käsittääksemme tämän kehityksen yleistä suuntaa. Selvyyden
vuoksi meidän silloin tulee leikata pienempiin kappaleisin tuo pitkä
aian-mitta, joka ulottuu Cluniacensien parannus-puuhasta Luther'in
uskonpuhdistukseen saakka; nämä viisi vuosisataa, joiden kehässä
Keski-aian rikas ja monipuolinen elämä rehottaa, ovat melkein
mahdottomat ymmärrykselle selvittää, ellei niitä jaeta lyhyempiin
aian-jaksoihin, joiden kunkin pää-luonnetta sopii erikseen esittää.
Tahdon sen vuoksi tässä, niinkuin kerran ennenkin, asettaa muutamia
raja-pyykkejä ikäänkuin peninkulma-patsaiksi käytävälle tielle. Ja
muiston helpoitusta varten tahdon jako-perusteeksi käyttää tasaiset
vuosisadat, vaikka tuolloin tällöin joku tapaus jääkin toiselle
puolelle otaksuttua raja-paikkaa. Näin saamme varsinaisen Keski-aian
jaetuksi seuraaviin jaksoihin:
I. Vv. 1000-1100: _Siveellisen uudistuksen aika_, jolloin
Cluny'stä lähtenyt parannus-puuha vaikuttaa sekä hengellisyyden
ylentämistä kirkossa että tapojen jalostumista maallisessakin
yhteiskunnassa. Aian-hengen kannattamana kirkko eli paavikunta silloin,
kuten jo olemme nähneet, saavuttaa täydellisen itsenäisyyden ja ryhtyy
yleisten tapausten johtoon. Tästä kirkollisten aatteiden johdosta
seuraa jo vuosisadan lopulla suuri yleinen kansan-liike länsimailla,
ensimäinen Ristiretki. Maallisessa yhteiskunnassa siveelliset
periaatteet antavat läänitysherran ja vassallin keskinäisille
velvollisuuksille tukevuutta ja synnyttävät ne kunnianla'it, joista
Ritarisuus saapi alkunsa. Valtiollisella alalla ainoastaan kaksi
tapausta saavuttavat suurempaa merkitystä; sillä ylipäänsä feodalismin
hajanaiset olot ovat melkein lakkauttaneet kaiken valtiollisen
historian. Nämä tapaukset ovat: Englannin valloitus Normandian herttuan
alle, ja Normandialaisten seikkailijain toimi perustaa uutta
kuningaskuntaa Etelä-Italiassa. Molempain merkitys on siinä, että
osoittavat Ranskan kansallisuuden paisuvaa voimaa. Vaikka
valtiollisesti hajallansa, tämä kansallisuus sillä tavoin levittää
herruuttansa kaukaisille aloille ja seisoo valmiina astumaan maailman
suurten tointen etupäähän. Ensimäinen ristiretki onkin kansallisessa
katsannossa melkein yksinomaisesti Ranskalainen yritys, -- Ranskalainen
Argonauta-retki itäisille maille.
II. Vv. 1100-1200: _Ristiretkien varsinainen aika_, jolloin
läntinen Kristikunta ensi kerran saapi yhteisen harrastuksen
ajaaksensa, yhteisen edun valvoaksensa. Tämä yhteis-etu, Pyhän maan
puolustus, anastaa länsimailla melkein kaiken huomion puoleensa ja
vaatii melkein kaikki voimat palvelukseensa. Kuitenkin näiden maiden
omatkin yhteiskunnalliset olot alkavat tuntea vaikutusta tuosta
auenneesta valtiollisesta näkö-alasta. Läänitys-laitos tosin vielä
seisoo vankkana, ja sen varsinainen kukka, Ritarisuus, nyt puhkeaa.
Mutta itse ritarillinen laitos, joka periaatteessa tarkoittaa yleistä
ase-veljyyttä kaikkien kristillisten soturien kesken, puhkaisee
feodalismin ahtaat rajoitukset ja valmistaa sen häviötä. Samaan aikaan
toinenkin yhteiskunnallinen muodostus astuu feodalismin rinnalle,
nimittäin kaupunkien kunnallis-vapaus ja porvarillinen elämä.
Sekin on alkunsa saanut maailman laveuntuneesta näkö-alasta, kaupan
leviämisestä ja teollisuuden voimistumisesta. Irtain pääoma
pyrkii valtaan feodalisen maa-omaisuuden rinnalle, ja itse
läänitys-oloissa alkaa rahan merkitys vähitellen tunkea esivaltiaan ja
vassallin henkilölliset välit syrjälle. Valtiollisella alalla ovat
kaikki tapaukset ristiretki-aatteen vaikuttamina. Nämä sotaiset
kansain-vaellukset lännestä itään ovat itsessään aikakauden tärkeimmät
valtio-tapaukset, joiden kautta länsimaisia valtakuntia hetkeksi
perustetaan Eufratin varsilla asti. Toisten ristiretki-puuhain kautta
Kristinusko nyt levitetään Vendienkin aloille, ja Saksan valta ja
kansallisuus silloin etenee Elbe'stä Veikseliin. Mutta Paavikunta, joka
on kaiken tämän mahtavan liikkeen johtanut, ei enää voi tytyä paljaasen
itsenäisyyteen maallisen vallan rinnalla; se pyrkii yleiseen
herruuteen, ja sen taistelu maailman-vallasta keisariuden kanssa
Barbarossan aikana on tämän aian omituisia ilmiöitä.
III. Vv. 1200-1300: _Ristiretkien jälki-jakso_, joka oikeastaan on
jatkona edelliseen. Keski-aian henki nyt ilmaantuu täydellisen
kypsyneenä, mutta aatteet jo alkavat kadottaa alkuperäistä
tuoreuttansa. Jerusalem on jo lopullisesti hukattu. Ristisodat vielä
jatketaan; mutta osittain ne hairahtavat toisille aloille, osittain
muuttuvat pelkiksi seikkailu-retkiksi. Niinpä muutama risti-armeija
valloittaa Konstantinopolin ja perustaa tuon lyhyt-ikäisen Latinalaisen
keisarikunnan idässä. Ludovik Pyhä taas tosin ei unohda ristisodan
pää-määrää, Pyhän-maan valloitusta, mutta kuluttaa voimansa Egyptiä ja
Tunis'ia vastaan. Loppu-päätös on, että Kristityt vihdoin karkoitetaan
Palestinasta ja Ristiretkien aikakausi loppuu. Myöskin käännytys-toimi
pakanuuden alalla muuttuu yhä enemmän suoraksi valloitustoimeksi.
Niinpä Saksalaiset ritarit laskevat Preussin ja Liivin asukkaat
herruutensa alle ja Ruotsalaiset valloittavat Suomenmaan. Vaan
miten-kuten on sillä tavoin Kristin-uskon valta tehnyt viimeiset
askeleensa Euroopassa; ainoastaan muutamat syrjäiset kansat Aasian
rajoilla ja Litvalaiset Euroopan mantereen rämeisillä sydänmailla ovat
vielä jääneet yleisen sivistyspiirin ulkopuolelle. Oikeastaan läntinen
Kristikunta, tarkemmin sanoen Paavikunta, on vahvistunut, vaikka sen
valta itäisillä mailla raukeaa. Itäisen Kristikunnan alalla sitä
vastoin on pelkkää häviötä ja perikadon oireita: Kreikan keisarikunta
jo kallistuu hautaansa ja Venäjä joutuu Mongolien vallan alle. Mutta
läntisessä Euroopassa kaikki elämän nesteet uhkuavat. Pyreneiden
saarennossa Maurit melkein karkoitetaan. Ranska alkaa etsiä kansallista
yhteyttänsä Capetilaisen kuninkuuden suojassa. Englannissa valmistetaan
perustus-la'illisuuden ensimäiset alkeet. Saksassakin vilkas elämä
kehittyy, varsinkin kaupan ja porvarillisen toimen alalla, ja
Saksalainen kansa levittää liikkeensä kauas pohjoisille maille.
Kaiken tämän kirjavan häärinän ylimmäisenä valvojana läntisessä
maailmassa, istuu Roman paavi mahtavampana entistänsä. Siveelliset
periaatteet eivät enää yksin ohjaa Paavikunnan politiikia; mutta
se täyttää yhä kunnialla holhoja-virkansa kansojen yli, vaikka
holhottava ei enää ole lapsi ja isällinen valta joskus muuttuu
väkivallaksi. Taistelu Paavikunnan ja Keisariuden välillä tähän aikaan
lopullisesti ratkaistaan: Romalais-Saksalainen keisarin-arvo oikeassa
merkityksessään kukistuu Hohenstaufien kanssa, ja paavillisella
vallalla ei enää ole mitään kilvoittelijaa maailman yleis-johdossa. --
Silloin seuraa:
IV. Vv. 1300-1450: _Keski-aian loppu-jakso_. Voisimme kenties
antaa tämän aikakauden ulottua Uskonpuhdistukseen saakka; mutta luulen
soveliaammaksi lukea nuo 60-70 vuotta, jotka lisäksi tulisivat,
joksi-kuksi Uuden-aian aamupuhteeksi, josta vasta saamme puhua.
Kaikessa tapauksessa tässä ei ole puhetta jyrkistä rajoituksista, vaan
kunkin aikakauden yleisestä luonteesta, ja tämän luonteen käsitämme
selvemmin, jos emme etene liian lähelle sitä uutta aate-liikettä, joka
tulee entistä maailman-järjestystä kukistamaan. Keski-aian viimeisen
jakson kuluessa ne johtavat aatteet, jotka edellisinä vuosisatoina
olivat kansoja elähyttäneet, jo ovat kadottaneet tehonsa ja sisällisen
voimansa. Ristiretki-aikakauden hengellisen innostuksen perästä seuraa
nyt varsinainen kulkutauti inhottavimpia rikoksia, jotka Italiasta
leviävät Alppien yli, käyvät Ranskan ja Englannin läpitse ja lähettävät
tarttumuksensa pohjoisiin valtakuntiin asti. Se ei ole raakuuden
siveettömyyttä, niinkuin barbarisella aikakaudella ennen muinoin; se on
itse sivistyksen siveettömyys, ilmestyvä yhteiskunnan korkeimmissa
kerroksissa, ikäänkuin todistukseksi, että kultuurin perustukset ovat
vialla. Niinpä vapauden kukistuminen Italian kaupungeissa, Filippo
Kauniin hallitus Ranskassa, Edvard II:n historia Englannissa,
veljes-murhat Tanskan ja Ruotsin kuninkaallisissa perheissä,
lukemattomat esimerkit, joita en tässä voi mainita, -- kaikki
todistavat, että maallisuus jo etsii kostoa entisten aikain
liioitetusta hengellisyydestä.
Luonnollista on, että tämmöisissä oloissa perustukset ovat vajonneet
siltä siveelliseltä maailman-järjestykseltä, jota kirkon valta edusti.
Paavikunta yht'äkkiä kukistuu korkealta asemaltaan; Avignon'iin
siirtyneinä paavit itsekin unohtavat historiallisen kutsumuksensa,
unohtavat itse vallanhimonsakin ja joutuvat riettaimman rahan-himon
valtaan. Sitten tulevat kirkollisen lohkomuksen rettelöt ja se aika,
jolloin yleiset kirkolliskokoukset istuvat paavillista virkaa
tuomitsemassa. Itse kirkon vanha ja luja rakennus pitää kuitenkin
vielä Katholis-kunnan ko'ossa; sillä historialliset aatteet ovat
sitkeä-henkisiä, ja ihmisten oli siihen aikaan vaikea irtaantua tuosta
juurtuneesta käsityksestä, että kirkko oli kansojen yhteinen emä,
yleis-ihmisyyden välttämättömänä muotona. Vaan itse teossa kansat
jo ovat vapauttaneet itsensä kirkollisen johtauksen alta ja
noudattavat ainoastaan omia valtiollisia tarkoituksiaan. Näin
syntyy kansain-välinen politiiki, jossa paavi on ainoastaan
jäsenenä, eikä enää käskijänä. Aian tärkeimmät tapaukset, niinkuin
Ranskalais-Englantilaiset sodat, taistelut Turkkilaisia vastaan Tonavan
seuduilla, Hussilaissodat Böhmissä, eivät enää ole maailman tapauksia
siinä merkityksessä, että olisivat lähteneet jostakin aian yleisestä
aatteesta, vaan pää-asiallisesti kansallisia tapauksia. Kuinka
aian-henki on muuttunut, havaitaan paraiten Islam'in voitto-kulusta
Bosporon yli. Turhaan Paavikunta tällä kertaa koettaa diplomatiiansa
välikappaleita, ko'otaksensa kristikunnan voimia suureen
uskon-taisteluun. Kansoilla on kotosellaan niin paljon tekemistä,
ett'eivät enää jouda rientämään itäisen maailman avuksi, ja v. 1453
vihdoin Konstantinopoli lankee Turkkilaisten käsiin. Tämä merkillinen
tapaus, jonka vaikutus läntiseenkin maailmaan ei suinkaan ollut
vähäinen, sopii epäilemättä joksikin raja-patsaaksi Uutta aikaa kohden.
Keski-aika niin-muodoin loppuu Itä-Roman kukistumiseen, samoin kuin
Länsi-Roman häviö oli ollut Vanhan aian loppu-päätöksenä.
Tämä jaksottain järjestetty sisällys-luettelo Keskiaian päätapauksista
tosin ei vielä anna meille paljon selvitystä kehityksen oikeasta
luonteesta tällä aikakaudella. Mutta yksi omituisuus kuitenkin heti
astuu silmiin ja ansaitsee erittäin mieleen painaa, nimittäin tuo
rikkaampi ja monipuolisempi sisällys, jonka ihmiskunnan historia nyt on
saavuttanut muinaisten aikojen suhteen. Niinkuin edellisessä jo olemme
nähneet, on Vanhan aian historia yleisessä suunnitelmassaan erinomaisen
yksinkertainen. Historiallinen toiminta edistyy järjestänsä Itämailta
Kreikkaan, Kreikasta Romaan, vihdoinpa Roman tasavallasta Roman
keisarikuntaan, ja samana hetkenä, jolloin joku uusi valta astuu asiain
johtoon, jäävät entiset melkein tykkönään syrjälle. Kehityksen ala
tosin leviää leviämistään, mutta sen johtava aate on ainoastaan yksi:
yleis-ihmisyyden synnyttäminen, ja historia liikkuu sen vuoksi jotenkin
yksisäisenä edistys-sarjana. Roman keisarikunnan kukistuessa tosin uusi
aate, erikois-kansallisuuksien oikeus, nousee näkyviin. Mutta osittain
tämä uusi historiallinen vaikutin vielä on aatteena kovin heikko,
osittain aian tärkeimpänä tehtävänä on pelastaa yleis-ihmisyys siitä
täydellisestä perikadosta, joka Romalais-maailman hajottua sitä uhkaa.
Sen vuoksi, vaikka Keski-aian alku-osa, jonka olen sen esi-historiaksi
nimittänyt, on tapauksiltaan varsin kirjava, sen aatteellinen johto ei
ole aivan monipuolinen: historiallisen langan hajallemenneet säät
yhtyvät jälleen Frankilaiseen maailmanvaltaan, ja kirkonkin vaikutus
liittyy likeisesti tähän valtiolliseen kehitykseen. Mutta niin
pian kun tulemme varsinaiseen Keski-aikaan, on tapausten yleinen
juoksu jo jakaantunut jotenkin moni-haaraiseksi. Syynä on, että
kansallisuuden-aate nyt on varttunut ja muodostuu itsenäisiksi
kehitys-jaksoiksi kunkin kansakunnan erinäisessä historiassa. Nämä
kansallisuudet eivät nytkään ole siinä merkityksessä itsenäisiä, että
niiden historia olisi irtaantunut yleis-ihmisyydestä; päin-vastoin
niiden historiallinen merkitys riippuu siitä, että he kukin kohdaltansa
palvelevat ihmiskunnan yleisiä tarkoituksia. Vaan samassa kuin nämä
kansallisuudet edustavat eri puoliansa yleis-inhimillisessä
kehityksessä ja siihen vaikuttavat, he myöskin siitä vastaan-ottavat
vaikutusta ja yllykettä. Näissä oloissa yleis-ihmisyyden muodostus
historiassa tulee entistä moninaisemmaksi ja rikkaammaksi, ja ne
vallat, jotka sitä siihen saakka yksin ovat edustaneet, alkavat
järkähtää sijaltansa.
Muutos, joka tässä kohden tapahtuu, on varsin silmiin-astuva.
Karolingisessa maailman-järjestyksessä, jonka traditionit olivat
menneet varsinaiselle Keski-aialle perinnöksi, käsitettiin hengellinen
ja maallinen maailman-valta, Paavikunta ja Keisarikunta, yhdeksi
kokonaisuudeksi, jonka keskuudessa häiritsemätön sopu-sointu ajateltiin
vallitsevan. Molempain piti muka yhdessä valvoa siveellisten
periaatteiden valtaa Kristikunnassa, molempain piti edustaa
yleis-ihmisyyden käsitettä ja yksissä neuvoin toteuttaa Jumalan
valtakuntaa maan päällä. Vaan tämä periaatteellinen sointuisuus ei
voinut pysyväiseksi jäädä, ja todella onkin katsottava länsimaiden
hyväksi onneksi, että nämä kaksi maailman-valtaa eivät yhteen sopineet
eivätkä myöskään yhtyneet samaan käteen; sillä siinä tapauksessa
katholinen maailma olisi muuttunut kristityksi kalifi-kunnaksi ja
kansallisuuksien itsenäinen elämä olisi epäilemättä tukehtunut.
Keski-aikaisen historian omituisuus on juuri siinä, että sen omat
periaatteet jakaantuvat kahtia ja silloin kääntyvät sisälliseen
taisteluun. Hengellinen ja maallinen maailman-johto, vaikka
oikeastaan yhteisestä juuresta lähteneinä, riitaantuvat heti vallan
harjoituksessa, ja hengellinen puoli, joka on paremmin juurtuneena aian
käsitykseen, pääsee vihdoin voitolle. Mutta tähän taisteluun on se itse
kuluttanut siveellisen pääomansa ja sillä tavoin valmistanut oman
häviönsä. Sille välin taas on itse taistelu joka haaralla herättänyt
joukon uusia voimia, uusia aatteita ja perinnöitä, jotka tapausten
pyörteessä kirmailevat esiin ja koettavat itsellensä temmata asiain
johtoa. Tästäpä siis Keski-aian kirjava tuoksina, joka hämmentää
ilmiöiden logillista käsittämistä; tästäpä myöskin keski-aikaisen
elämän rikas moninaisuus, joka kiihdyttää mielikuvituksen.
Aikamme ei salli meidän istahtaa katselemaan Keski-aian suurta
kuvakirjaa, joka, kuten hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättävintä
runo- ja romani-ainetta. Olen jo ennen myöntänyt ja myönnän vieläkin,
että tämmöiset historialliset kuvaukset eivät ole merkitystä vailla
yleiselle sivistykselle, enkä siis paljaan ylönkatseen vuoksi heitä
siksensä noita erikois-kohtia Keski-aian elämässä, jotka todellakin
voisivat käsityksellemme antaa runsaampaa tosi-asiallista pohjaa.
Syynä, miks'en niihin ryhdy, on yksistään se, että meidän tällä kertaa
täytyy pysyä historian yleisissä johtavissa aatteissa, jonka tähden on
edellyttäminen, että tapahtumat ja erikois-olot ovat johonkin määrin
tuttuja asioita. Mutta koska johtavat aatteet tällä aikakaudella jo
kietoutuvat monivartiseksi kankaaksi, tulee niidenkin selvittäminen
jotenkin mutkikkaaksi työksi. Tahdon tulevissa luennoissa koettaa niitä
järjestää seuraavien katsantokantain mukaan.
Ensiksi on selko tehtävä Keski-aian suuresta yhteis-toiminnasta,
Ristiretkistä, ja niiden merkityksestä.
Toiseksi on tarkastukseen otettava kirkon-valta, Keski-aian vallitseva
aate, ja sen taistelu maallisen vallan kanssa.
Kolmanneksi on huomioon johdettava Keski-aian omituinen yhteiskunta,
läänitys-laitos, ja sen suhteet kuninkaalliseen valtaan ja
kunnallis-vapauteen.
Neljänneksi täytyy vihdoin erittäin tarkastaa muutamien erinäisten