Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 08

ovat kaikista Germanilais-kansoista vähimmin barbariset; mutta he ovat
tunnustukseltaan Areiolaisia ja sen vuoksi katholis-kunnalle vihatuita.
Frankit sitä vastoin ovat raakalaisia ja pakanoita; mutta heitä sopii
Kristin-uskoon käännyttää ja silloin juuri liittääkkin Katholiseen
tunnustukseen. Senpä tähden Gallo-Romalaisen väestön toiveet kääntyvät
Frankien puoleen, ja tuo inhottava Klodovik tulee kirkon sankariksi,
samana hetkenä kun hän Reims'issä on vastaan-ottanut kasteen. Tosin
sekä Frankilais-kuningas itse että ne hänen miehistään, jotka tulivat
kastetuiksi, pysyivät sisällisesti yhtäläisinä pakanoina kuin ennenkin.
Mutta Frankien kansakunnasta oli nyt tullut kirkon lipunkantaja, ja
tämän lipun alla se onnella levitti herruutensa yli koko Gallian.
Niinpä voitto Länsi-göthien ja Burgundien yli oli melkoisin määrin
seurauksena Katholisen papiston ja Romalaisen väestön kannatuksesta.
"Eläköön Kristus, joka rakastaa Frankeja! hän varjelkoon heidän
valtaansa, hän suojelkoon heidän sotajoukkoansa!" -- näin kuuluu
niinsanoakseni Frankilainen uskon-tunnustus Saalalais-la'in
esipuheessa. Oli ikäänkuin liitto solmittuna Kristuksen ja Frankien
välillä kirkollis-valtiollisessa tarkoituksessa. Epäilemättä
Kristin-uskon siveelliset vaatimukset saivat tässä liitossa astua
syrjään, ja kumma on esm. katsella, millä luontevalla viattomuudella
kirkollinen historioitsija Gregorio Toursilainen kehuu kavalan
Klodovikin ilkiö-tekoja, arvellen niiden onnistumisen ollen palkkiona
Frankilais-kuninkaan hurskaasta kirkollisuudesta. Mutta totta on, että
tällä hetkellä siveelliset periaatteet ovat vähemmin tärkeitä kuin tuo
yleis-inhimillinen tarve saada edes kirkon alalla yhteys jälleen
rakennetuksi. Tähän suuntaan nyt kirkko muissakin maakunnissa
lakkaamatta pyrkii ja sillä tavoin Areiolainen lahko-oppi vähitellen
saadaan poistumaan. Espanjassa Länsi-göthit muuttuvat päivä-päivältä
enemmin Romalaisiksi, kunnes viimein yhdistyvät Romalais-väestön
uskonkin muotoon. Itse Longobardit, Pohjois-Italiassa, vaikkapa
kiivaimmat ja raaimmat kaikista barbari-kansoista, eivät aian pitkään
voi tässä asiassa tutkainta vastaan ponnistella. Aian jakson lopulla on
jo Katholisuuden voitto aivan taattu asia, ja kirkko on siis siinä
kohden osannut johonkin määrin korjata keisarikunnan tappioita.
Vaan kirkon voitto olisi ollut vaillinainen, ellei se samalla aikaa
olisi ottanut muitakin barbarien tuottamia vammoja parantaaksensa.
Hurja metelisyys, kaiken järjestyksen lakkaaminen, riettaus tavoissa ja
rauhallisen työnteon ylönkatse olivat aikakauden tunnusmerkkejä. Näitä
paheita vastaan kirkko jo aloittaa sodankäyntiänsä, ja vaikka sen
voitot eivät ole ensi alussa suuren suuria, ne kuitenkin muutamissa
kohden ovat mainittavia. Erittäin ansaitsee mainitsemista, mitä kirkon
vapaaehtoiset soturi-joukot, munkkikunnat, saavat toimeen tässä
hengellisessä sodassa. Me, jotka asumme rauhallisen ja järjestyneen
yhteiskunnan helmoissa, missä kaikelle hyödylliselle toimelle on
altista tilaa, emme helposti taivu käsittämään sen-aikuisen
munkki-elämän tarkoitusta. Mutta kun yhteiskunnassa säännötön
väkivaltaisuus oli ylinnä, silloin oli luonnollista, että jaloimmat
henget pyrkivät maallisesta yhteis-elämästä pois erämaan hiljaisuuteen,
elääksensä häiritsemätöntä uskon-elämää omien sääntöjensä mukaan. Näin
oli Benedikto Nursialainen, siihen aikaan jolloin Itä-göthit asettuivat
Italiaan, luopunut rikkaan elämän nautinnoista ja ruvennut erakoksi
Apenninien vuoristossa. Näillä syrjäisillä tienoilla oli vielä
pakanuuden jäännöksiä jälillä ja vasta erakkojen saarnat levittivät
silloin Kristin-uskoa vuoriston köyhille asukkaille. Mutta erakko-elämä
oli vielä järjestymätönnä ja tarkempaa sääntöä vailla. Benedikto nyt
kokosi ympärillensä Cassino-vuorelle valitun joukon erakoita ja antoi
heille varsinaisen ohjeen, joka sitten tuli perus-la'iksi kaikille
luostari-laitoksille länsimailla. Säännön päämääräykset olivat:
elinkautinen munkki-lupaus, rajaton kuuliaisuus valitulle abbatille, ja
alituinen ankara työnteko, olletikkin maan viljelemisessä. Ne olivat
kaikki jyrkkiä vastakohtia aian vallitseville synneille: sen raaoille
himoille, sen vallattomuudelle ja laiskuudelle. Tämän ohjeensa mukaan
alkoivat Benediktolais-munkit hiljaisuudessa vaikuttaa ja ovat paljon
siunausta levittäneet näinä pimeinä aikakausina. Tuolla täällä näemme
heitä pienen joukkokunnan, joka lähtee, sirppi vyöllä, kaukaiseen
sydänmaahan. Siinä rakentavat asumuksensa, muuttavat korven
peltomaaksi, saarnaavat sanalla Kristuksen evankeliumia seudun raaoille
asukkaille ja saarnaavat sen ohessa esimerkillänsä heille työn kunniaa.
Luostarin ympäri syntyy vähitellen kyläkuntia, kyläkunnista karttuu
pitäjiä, ja ennen pitkää on iso avara ala viljelykselle valloitettu.
Kuudennen vuosisadan lopulla, jolloin maallisessa yhteiskunnassa
tapojen riettaus on noussut korkeimmalleen ja itse kirkko on vähällä
uppountua raakuuden tulvaan, on lohdullista nähdä tämä hengellisyyden
liikkuva sotajoukko, joka vielä ajaa siveellisten periaatteiden ja
kultuurin asiaa. Frankien valtakunnassa on nyt Fredegundan ja
Brunehildan hirveä aika. Silloin tulee Irlannista, "Pyhien saaresta",
munkki Kolumbano seuralaisineen, jotka rakentavat luostareita Vogesien
jylhimpiin vuori-seutuihin. Kun vallan-pitäjät, joiden syntejä he
nuhtelivat, eivät antaneet heidän siinä elää, läksivät Boden-järven
seuduille ja saarnasivat Kristin-uskoa pakanallisille Allemanneille.
Yksi näistä munkeista, pyhä Gallo, perusti Helvetian alalla luostarin,
joka hänestä on perinyt nimensä Sankt Gallen. Toisia lähti pohjoiseen
Galliaan eli nykyiseen Belgiaan, jonka asukkaat vielä olivat
puoli-villejä ja pakanoita. Tämä uusi uskon-liike tosin ei voinut aian
yleistä luonnetta muuttaa; mutta se kumminkin vaikutti jotakin
herätystä itse kirkonkin piirissä, ja tästä pitäin kirkollinen
lähetys-toimi virkistyy ja voimistuu.
Aikakauden tärkein lähetys-puuha oli kuitenkin se, joka pantiin
toimeen Romalaisen maailman vanhasta pääkaupungista. Oli, näet, v. 590
tullut Roman seurakunnan paimeneksi eräs jäntevä mies vanhasta
Romalaisesta senaatori-suvusta. Se oli Gregorio Suuri, tunnettu muun
muassa siitä innosta, jolla hän paransi kirkollisen koulu-opetuksen ja
olletikkin kirkko-laulun. Tässä miehessä elivät vielä Romalaisen
maailman-herruuden traditionit ja hän pyysi siis miten mahdollista
liittää länsimaiden seurakunnat Romalaisen pispan hengellisen
esimiehyyden alle. Mutta yksi keisarikunnan entisistä alusmaista, avara
Britannian saari, oli Kristin-uskolta melkein kokonaan kadoksiin
mennyt; se, oli siis uudesta saatettava kristikunnan yhteyteen, -- ja
kuka olisi tähän toimeen soveliaampi kuin Roman seurakunta, Romalaisen
yleis-ihmisyyden luonnollinen edustaja hengellisellä alalla.
Gregorio valitsi tätä tehtävää varten erään Augustino nimisen
Benediktolais-munkin ja lähetti hänet neljän-kymmenen seuralaisen
kanssa Gallian kautta Britanniaan. Tällä tavoin koko Anglosaksien
kansakunta ennen pitkää kääntyi Kristin-uskoon, ja tästä kauniista
istutuksesta myöhemmin uskon siemen levisi muihinkin Germanilaisiin
kansoihin, jotka vielä elivät pakanoina Germanian metsissä. Tämä tapaus
on yleiseltä merkitykseltään aikakauden kaikkein tärkeimpiä.
Valtiollinen maailma oli auttamattomasti hajalle mennyt; mutta kirkko
oli nyt voittanut takaisin koko entisen Romalais-alan ja valmisti
itseänsä yhä uusiin valloituksiin. Tosin kirkon varsinainen
suuruudenaika vielä oli kaukana. Gregorio Suuri ei vielä ollutkaan
mikään Romalainen paavi keski-aikaisessa merkityksessä. Mutta hän oli,
kuten itse lausui, "Jumalan palvelijain palvelija" (servus servorum
Dei) s.o. historiallisten aian-tarpeiden palvelija, ja sen kautta hän
laski ensimäistä perustusta keski-aikaiselle paavikunnalle.
Kirkon sen-aikuinen heikkous havaitaan siitäkin, että sen tavallisesti
täytyi heittää kristillisen siveysopin korkeammat vaatimukset
sillensä ja tytyä ulkonaiseen tunnustukseen. Kun lähetys-saarnaaja
Augustino kirjoitti Romaan valituksen Anglosaksilaisten ylimyksien
moni-vaimoisuudesta, josta eivät tahtoneet luopua, vaikka olivat
kasteen ottaneet, hän Gregoriolta sai vastauksen, että koska
Anglosaksit vielä olivat lapsia uskossa, heitä muka täytyi rieskalla
ruokkia eikä liian väkevällä Kristin-opin ravinnolla. Samaa
varovaisuutta näkyy kirkko yhä käyttäneen Frankienkin valtakunnassa, ja
vuosisatanen aikaa vielä kului, ennen kuin siellä puolen kirkon vallat
yrittivät esm. vaatimaan kristillistä avio-sääntöä noudatettavaksi. Nuo
Germanilaiset kansat, jotka olivat Roman alueelle asettuneet, tosin jo
kaikki tunnustivat Kristuksen oppia ja saatettiin lukea siihen
Katholiseen kirkkoon, jonka keisarikunta oli perustanut. Mutta heidän
siveellinen kasvatuksensa oli vielä vasta alullansa eikä läheskään
täyttänyt Romalais-maailman mitta-kaavaa uskonnonkaan alalla. Kuinka he
yhteiskunnallisella alalla olivat maailman muotoa muuttaneet, tulee
meidän erikseen tutkia. Siitä on oleva tulevan luennon nimen-omainen
keskustelu-aine.


Kolmas-toista Luento
Barbarien perustama yhteiskunta.

Saisimme aivan vaillinaisen käsityksen barbari-valloituksen luonteesta
ja merkityksestä, ellemme koettaisi itsellemme selvittää Germanilaisten
kansain yhteiskunnallisia laitoksia ennen valloitusta, ja minkälaisiksi
nämä vähitellen muodostuivat, sitten kuin valloittajat olivat
asettuneet Romalaiselle alueelle. Aion senvuoksi tällä kertaa ensin
viedä kuulijani Germanian metsiin ja sieltä johdattaa heidät
retkeileväin barbari-joukkojen seurassa Romalaisen rajan yli, ikäänkuin
omin silmin näkemään, kuinka nuo kaksi aivan erikaltaista maailmaa
toisiansa kohtaavat ja viimein molemmat yhteen sulavat tai oikeastaan
uuteen kaavaan muodostuvat. Se on keskiaikaisen yhteiskunnan synty,
joka tällä tavoin tulee meille selviämään. On vain muistaminen, että
tällä tutkimus-alalla vielä on monta hämärää paikkaa, monta
perkaamatonta tiheikköä, jotka tekevät matkamme kenties ikäväksi, mutta
ainakin hiukan vaivaloiseksi.
Germanien alkuperäisten laitosten suhteen on ensiksi mainitseminen,
että heimokunta, tuo kaikkien kansain yhteinen alku-laitos,
on heilläkin yhteis-elämän perustuksena. Heimokunnan vapaat
perheen-isännät ovat luonnollisessa liitossa keskenänsä ja kokoontuvat
määrä-aikoina yhteisiin neuvotteluihin eli käräjiin. Eri oikeuksilla
varustettuja säätyjä ei oikeastaan ole; mutta muutamat suvut ovat muita
mainehikkaammat, lukien usein syntyperänsä itse jumalista. Tämmöisestä
suvusta valitaan aina kansan kuningas, jos nimittäin kuninkaallista
valtaa on olemassa, jolloin tavallisesti useat heimokunnat ovat
yhdistyneet jonkinlaiseksi valtakunnaksi. Mutta yhtä tavallista on,
että varsinaista valtio-yhteyttä puuttuu ja kukin heimokunta elää
erillänsä valittujen päällikköjensä alla. Ylipäänsä havaitaan
valtiollisessa katsannossa monta erilaisuutta eri kansoilla ja eri
aikoina. Mutta yleisenä tunnusmerkkinä on yhteiskuntasiteen heikkous ja
yksityisen melkein rajaton vapaus. Niilläkin kansoilla, jotka elivät
kuninkaallisen vallan alla, oli veron-maksu yhteiskunnallisiin
tarpeisin tuntematon; ainoastaan vapaaehtoisia lahjoja oli vapaiden
miesten tapana tarjota hallitusmiehillensä. Jokainen ymmärtää, että
tämmöisissä oloissa tuskin sopii puhua jostakin varsinaisesta
valtiosta. Hallitus-valta perustui melkein yksinomaisesti sukujen
liittoon, tuomari-valta taas asiallisten sovintoon. Tahdon tässä kohden
mainita pari kohtaa asian valaisemiseksi.
Heimokunnan yleisissä kokouksissa otettiin tietysti sattuvat
oikeuden-asiat ratkaistaviksi. Esimiehenä oli eräs kansan
valitsema kreivi ("grafio", Anglosaksien "ealdorman" eli vanhin,
Skandinavilaisten "lagman". laamanni), joka tuomion lausui, sittenkuin
tuo kokoontunut käräjä-rahvas oli päätöksen tehnyt. Vaan tuomion
toimeen-pano riippui enimmästi asiallisten omasta suostumuksesta; sillä
yhteiskunnalta puuttui sekä voimaa että halua yksityistä pakoittamaan.
Oli esm. surman-teko tapahtunut. Sivistyneillä kansoilla semmoinen teko
katsotaan rikokseksi yhteiskuntaa vastaan, joka myöskin pitää huolta
syyllisen rankaistuksesta. Mutta Germanilaisten käsityksen mukaan asia
koski etupäässä surmatun sukua, joka sai itse etsiä kostoansa
surmaajalta ja hänen suvultaan. Se suku-vaino, joka tällä tavoin
syttyi, oli kuitenkin yhteiskunnalle häiriöksi, ja sen vuoksi
koetettiin käräjissä saada asia sovitetuksi. Ensiksi oli silloin
selville saatava, tokko syytetty todellakin oli teon tehnyt. Todistusta
vierasten-miesten kautta harvoin saattoi kysymykseen tulla, ja jos
syytetty kielsi, hän sai puhdistaa itsensä omalla ja ystäväinsä
valalla. Nämä myötä-vannojat ("conjuratores", Ruotsin lakien
"edsgärdsmän"), jotka nyt valalla vahvistivat ajatuksensa, että
syytetty muka ei ollut sitä tekoa tehnyt, olivat oikeastaan samat
miehet, mitkä suku-vainon tapauksessa pitäisivät hänen puoltansa. Mutta
jos vihdoin surmaajan syyllisyys oli selville saatu, ei tuomio
määrännyt muuta, kuin millä sakoilla surmaajan sopisi lunastaa
itsensä surmatun sukulaisten kostosta. Näin tuomitut sovinto-sakot
("weregeld", Ruotsin lakien "mansbot") saattoi surmatun suku kunnialla
vastaan-ottaa, ja siinä tapauksessa asia oli sovitettu ja ystävyys
jälleen rakennettu. Mutta jos ei sovintoon suostuttu, oli täysi valta
ja oikeus jatkaa suku-vainoa. Koko juttu katsottiin ainoastaan
yksityis-oikeuden kannalta, taikka niinkuin joku sukujen yksityinen
väli, johon yhteiskunta ei saanut kuin varovaisimmalla tavalla
sekaantua.
Yhteiskunta semmoinen, jossa sota sukujen välillä katsottiin säännöksi
ja la'in tekemä ratkaisu ainoastaan poikkeukseksi, ei voinut lopulta
olla kuin jotenkin satunnaisena liittona jäsentensä kesken. Asian laita
olikin, että vaikka yhteinen syntyperä oikeastaan perusti heimokunnan,
tämän rinnalla löytyi toinen laitos, joka alinomaa heikonsi ja
toisinaan hajotti heimokunta-siteen. Tämä laitos, jota jo Tacito
kertomuksessaan Germanian tavoista selvästi kuvaa,[36] oli
seuralais-laitos eli _Retkikunta_. Retkikunnat saivat alkunsa
Germanien hillimättömästä sota-halusta. Milloin heimokunta rauhaa piti,
etsivät yksityiset tilaisuutta sotaa käymään omalla uhallaan;
urhoolliset miehet kokoontuivat seuralaisiksi jonkun etevän päällikön
ympäri ja läksivät onnen-ha'ulle avaraan maailmaan. Jos nyt useat
pienemmät retkikunnat yhdistyivät jonkun ylipäällikön käskyn alle,
saattoi tällä tavoin syntyä kokonainen uusi kansakunta. Germanien
historiassa usein tapahtuukin, että vanhat heimokunnat häviävät
tietämättömiin ja toisia syntyy uusilla nimillä ja uusilla aloilla.
Toisinaan semmoisia mullistuksia ilmaantuu, vaikk'ei asuin-sijoja
sanottavasti muuteta. Niinpä esm. 3:nnen vuosisadan alulla melkein
kaikki nimet Germaniassa muuttuvat; muun muassa silloin ensi kerta
mainitaan nimet Frankit ja Allemannit, ja historioitsija saattaisi
ensimmältä luulla, että ihan uusi väestö on asettunut pitkin
Rein-virran vartta. Mutta tarkemmin tutkittuansa hän havaitsee, että
siinä on pää-asiallisesti Taciton aikaiset heimokunnat, vaikka
toisin liittyneinä ja järjestyneinä. Milloin taas kansat ovat
lähteneet kauemmas vaeltamaan, on retkikunta-laitos kokonaan niellyt
heimokunta-järjestyksen. Niin on ainakin laita Roman keisarikunnan
kukistumisen aikana. Nuo kuuluisat retkeilijät Alarik, Klodovik, Alboin
y.m. ovat tosin kansallisia kuninkaita; mutta kansa, joka heitä kutakin
seuraa, on oikeastaan retkikunta-sotajoukon tapaan jaettuna ja
järjestettynä, kuten esm. Longobardeista nimen-omaan mainitaankin. Yksi
näistä esimerkeistä on erittäin valaiseva. Klodovik, niinkuin tiedämme,
ei ollut alkuansa kuin pienen heimokunnan kuninkaana Tournai'n
seuduilla eikä olisi voinut perityn valtansa nojassa Gallian maata
valloittaa. Mutta hänen retkikuntaansa tulvasi urhoolliset miehet
kaikista Frankien heimokunnista; hän tuli tällä tavoin ikäänkuin koko
kansan päälliköksi ja syrjäytti sitten helpolla vaivalla kaikki muut
pikku-kuninkaat, jotka hallitsivat Saalalais-Frankien ja Ripuarien
kyläkunnissa. Oikeastaan retkikunnan päällikkyys ja kuninkuus eivät
olleet kaukana toisistaan. Tavallisesti otettiin kumpaiseenkin virkaan
korkea-sukuisia miehiä. Mutta Odoakerissa näemme esimerkin, kuinka
halpa soturikin kykynsä kautta kohoaa Roman palveluksessa olevan
Germanilaisen armeijan, s.o. retkikunnan, päälliköksi ja soveliaalla
hetkellä siitä nousee Italian kuninkaaksi.
Verratessamme heimokunnan ja retkikunnan laitokset toisiinsa, saatamme
melkein epäillä, kumpika varsinaisemmaksi on katsottava Germanilaisten
kansain elämässä. Näyttääpä melkein siltä, että nämä kansat jo ennen
muinoin olivat retkikuntina tulleet itse Germaniaan ja siihen
asettuneet maan herroiksi, laskien entiset Keltalaiset tai Slavilaiset
asukkaat verollisiksi alustalaisiksi; -- sillä sitä sukua luultavasti
oli enin osa Germanian epävapaasta väestöstä, jonka olemassa-oloa jo
Tacitokin oli huomannut.[37] Mutta jos Germanilainen yhteiskunta oli
valloituksen luoma, se yhä säilytti selviä jälkiä alkuperästänsä.
Rauhan-aikainenkin heimokunta jakaantui, näet, ala-osastoihin, joiden
nimet jo viittaavat edellä-käyneesen armeija-järjestykseen. "Satakunta"
(Ruotsin lakien "hundari", "härad", s.o. kihlakunta) merkitsi
alkuperäisesti sadan soturin joukkoa, ja tämä vielä jakaantui
"kymmenkuntiin", jotka olivat pienimmät asutus-piirit. Näemme tästä,
että itse heimokunta seisoi retkikunnan perustuksella; se oli enemmän
jonkunlaisen ase-veljyyden kuin luontoperäisen kansallisuuden kaltainen
ja saattoi helposti uudestaan muodostua retkikunnaksi uutta
valloitus-tointa varten.
Tämä lyhyt silmäys Germanien alkuperäisiin yhteiskunta-laitoksiin
selittää meille myöskin näiden kansain virkaa keisarikunnan
kukistumisen historiassa. Ensiksikin ymmärrämme retkikunta-laitoksen
sotaisesta järjestyksestä, että juuri Germanilainen soturi-väestö
oli erittäin sovelias perustamaan herruuttansa hajonneesen
Romalais-maailmaan. Muut raa'at kansakunnat olisivat epäilemättä yhtä
hyvin toimeen panneet sen hävitystyön, joka on tämän aikakauden
tunnusmerkkejä. Mutta ainoastaan luja sotainen järjestys, semmoinen
kuin Germanilainen retkikunta-laitos tarjosi, saattoi kyetä perustamaan
jotakin pysyväistä tuon mainion Romalaisen järjestyksen raunioille.
Toiselta puolen Germanilainen käsitys yksityis-henkilön vapaudesta oli
jyrkkänä vastakohtana Romalais-maailman valtio-aatteelle, jonka
luontoa ja tarkoitusta olen edellisissä luennoissa selittänyt. Roman
valtio-aate oli luonut yleis-ihmisyyden, joka yhteisen kansallisuuden
kaavaan sulatti sivistyneen maailman kaikki asukkaat. Mutta tähän
yhteiseen Romalaisuuteen oli yksityis-henkilöjen vapaus ollut
hukkumaisillaan, ja ihmiskunnan edistys riippui siitä, että,
erikois-kansallisuuksien ohessa, myöskin yksityis-henkilöllisyys
jälleen pääsisi voimaan. Silloin Germanilaiset kansat, joiden
luonteen-ominaisuutta oli yksityisten melkein rajaton vapaus ja
valtio-siteen melkein täydellinen olemattomuus, ottivat historian
ohjakset käsiinsä. Nämä kansat siinä kohden edustivat uutta
periaatetta, ja tämä periaate oli sillä hetkellä historiallista
aian-tarvetta.
Valloittajain ensimäinen asettuminen Romalaiselle alueelle tapahtui
oikeastaan sotaisen majoituksen muodossa. Jo keisarikunnan aikana oli
majoitettu sotaväki la'in mukaan saanut maan-asukkailta kolmanneksen
maan tuloista.[38] Barbari-kansat, jotka nyt aikoivat vakinaisiksi
jäädä, ottivat määrä-osan itse maasta haltuunsa, -- Odoaker'in miehet
ja Itä-göthit kolmanneksen, Burgundit ja Länsi-göthit kaksi
kolmannesta, Vandalit Afrikassa kaiken paraimman maan. Longobardeista
mainitaan, että he ensin ryöstivät, mitä käsille sattui, ja sitten
vaativat jälille jääneiltä asukkailta kolmanneksen maan tuloista; mutta
myöhemmin hekin sopivat oikeasta tilusten jaosta. Frankien menetystä
emme tarkemmin tunne; mutta luultavinta on, että he jotenkin
säännöttömästi ottivat parahimmat maat haltuunsa. Kukin isomman tai
pienemmän seuralais-joukon päällikkö asettui miehinensä soveliaasen
paikkaan, jonka entinen omistaja oli tapettu tai karkoitettu.
Muistamista on, että Romalaiset maan-omistajat, jotka tällä tavoin
pakoitettiin jakamaan tai heittämään omaisuutensa, olivat melkein
yksin-omaisesti ylimys-säätyisiä, ja näiden sijaan nyt asettui
barbarinen ylimys-sääty, nautitsemaan maatilojen tuotantoa. Itse
maanviljelijät eli Romalaiset Kolonit jäivät tietysti asemilleen,
vaihettaen ainoastaan isäntiä. Valloittajille semmoinen herras-elämä
nähtävästi ei ollut mitään uutta ja tottumatonta; sillä, niinkuin olen
sanonut, jo Germanilaisessa heimokunta-elämässä löytyi epä-vapaata
väestöä, joka varsinaiset maan-työt teki. Ylipäänsä barbarit nyt
järjestyivät Germanilaisen heimokunnan malliin keskelle Romalaista
väestöä; kenties kuitenkin sillä eroituksella, että pienempien
retkikuntain päälliköt eivät uskaltaneet seuralais-parvejansa aivan
hajalle päästää; sillä äsken-valloitetussa maassa olisi yksinäinen
asutus tuntunut liian turvattomalta. Muistamista, näet, on, että
valloittaja-kansat oikeastaan olivat varsin vähä-lukuisia; senpä tähden
he, ottaessaan laveat maakunnat haltuunsa, epäilemättä pysyivät
ryhmittäin ko'ossa keskinäistä apua varten.
Tärkein muutos Germanilaisessa yhteiskunnassa valloituksen perästä oli
se, että kuninkuuden voima ensi aluksi melkoisesti karttui. Kaikki
keisarikunnan kruunun-tilukset, joita löytyi melkoinen paljous,
lankesivat barbari-kuninkaan haltuun, joka muutoinkin kaikissa kohden
kohosi keisarivallan perilliseksi Romalais-väestön suhteen. Hänellepä
siis myöskin maksettiin se maavero (indictio, tributum), joka ennen oli
keisarikunnan valtiokassaan mennyt; on vain huomattava, että uudet
Germanilaiset maan-omistajat eivät maksaneet mitään veroa, ja että
Romalaistenkin tilanhaltiain veromäärä nähtävästi paljon aleni.[39]
Tämän uuden asemansa kautta nousi kuninkuus korkeampaan arvoon kuin
Germanilaisessa yhteiskunnassa muutoin oli tavallista. Ulkonaisesti
valloittaja-kansan olot järjestyivät heidän omaan kansalliseen
malliinsa: maa jaettiin kreivikuntiin eli herttuakuntiin, jotka
vastasivat entiseen heimokunta-jakoon, nämä taas satakuntiin ja
kymmenkuntiin (centena, centuria, decuria). Mutta kreivi ei ollut enää
yksistään Germanilaisten käräjäin esimiehenä; hän oli sen ohessa
Romalais-väestön maaherrana ja sentähden kuninkaallisena virkamiehenä.
Joku määrä keisarillista itsevaltiuutta tällä tavoin melkein
huomaamatta yhtyi Germanilaiseen kuningas-arvoon. Tosin kuninkaan
la'illinen valta Germanilaisen valloittaja-säädyn suhteen ei ollut
suurempi kuin ennen; nämä vapaat barbari-soturit olivat velvolliset
kokoontumaan hänen kutsumuksestaan yhteistä sotaretkeä varten, mutta
olivat myöskin hänen kanssansa osallisina yleisessä kansankokouksessa,
jossa retket päätettiin. Vaan itse teossa kuningas oli tullut entistä
mahtavammaksi, varsinkin siitä syystä, että hän karttuneiden varainsa
avulla saattoi luonansa elättää isomman seuralais-joukon kuin mikään
yksityinen päällikkö. Nuo kuninkaan seuralaiset, jotka kuuluivat hänen
yksityiseen retkikuntaansa eli, kuten sanottiin, kuninkaalliseen
trust'iin (trustis regia), alkavat jo saada valtiollisen merkityksen.
Nimellä "leudit" (s.o. kuninkaan miehet) taikka "antrustionit",
latinaksi "fideles" (s.o. uskolliset), he usein tulevat aian
tapauksissa näkyviin; heidän joukosta kreivit aina määrätään, ja
sovinto-sakko antrustionin surmasta määrätään kolmekertaiseksi muun
vapaan soturin surmahinnan suhteen.
Olen tällä tavoin jos lyhyestikin maininnut pääkohdat barbarien
asettumisesta, ja etupäässä olen silmällä pitänyt Frankien valtakuntaa,
joka pian saavutti ensimäisen sijan barbari-maailmassa. Mihin
tilaan Romalainen väestö joutui valloituksen kautta, tulee minun
vielä muutamilla sanoilla selvittää. Moni saattaisi arvella,
että Germanilainen valloitus kerrassaan hävitti Romalaisen
yhteiskunta-laitoksen ja laski voitetun väestön säälimättömän ikeen
alle. Niin ei kuitenkaan laita ollut. Romalainen yhteiskunta jäi
monessa kohden seisomaan Germanilaisen yhteiskunnan rinnalla, ja
jokainen kansallisuus sai oikeus-asioissa pitää omat lakinsa. Se osa
Romalaisesta väestöstä, joka ennestään oli vapaa, ei nytkään
kadottanut vapauttansa, ja Frankien valtakunnassa tavataan
Klodovik'in aioista asti Gallialaisia ylimyksiä, jotka otettiin
kuninkaan trustiin ja palvelivat barbari-kuninkaan armeijassa. Niinpä
esm. Vouglé'n tappelussa v. 507, jolloin Klodovik voitti Etelä-Gallian
Länsi-götheiltä, useat senaatorit Auvergne'sta mainitaan kaatuneen
Frankilais-sotajoukon riveissä.[40] Ylipäänsä Romalais-väestön
yhteiskunnallinen arvo katsottiin halvemmaksi kuin barbari-kansan; sen
näemme olletikkin Frankilais-lakien säätämistä sovinto-sakoista. Kun
esm. Frankilaisen antrustionin surmasta maksettiin 600 solidoa,[41]
niin saman-virkainen Romalainen, niinkutsuttu "kuninkaan pöytävieras"
(conviva regis), arvattiin 300:ksi: kun vapaan Frankin surma
sovitettiin 200:lla, niin puoli määrä riitti veri-hinnaksi vapaasta
Romalaisesta; ja kun vihdoin Frankilaisesta epävapaasta maksettiin yhtä
korkea sakko kuin Romalaisesta vapaasta, eli 100 solidoa, ei ollut
Romalaisen kolonin verihinta puoltakaan sen vertaa. Kuitenkin kirkon
miehet, jotka tähän aikaan vielä kaikki olivat Romalaisia, luettiin
aina sovintosakko-taksassa korkeimpaan arvomäärään, ja pispainsa kautta
pääsi voitettu väestö itse teossa jonkunlaiseen valtiolliseenkin
vaikutukseen. Kaikki seikat yhteen-laskien, ei sovi sanoa, että
Romalais-väestön yhteiskunnallinen vapaus, ainakaan Frankien
valtakunnassa, olisi alentunut; päin-vastoin heidän tilansa oli
muutamissa kohden silmin nähtävästi parantunut. Keisarikunnan
rasittavat valtio-la'it olivat hävinneet ja useat olot muodostuivat
itsestään Germanilaisen vapaamman mallin mukaan. Niinpä esm.
kaupunki-kunnat saavuttivat melkein täydellisen itsehallinnon
sisällisissä asioissaan; "kuria" tuli asukasten yleisellä vaalilla
asetettavaksi ja saavutti myöskin täydellisen tuomio-oikeuden kreivin
esimiehyyden alla, aivan niinkuin Germanilainen käräjä-kokous.[42] Mitä
Romalaisiin ylimyksiin tulee, moni heidänkin joukosta alkoi muodostaa
elämäänsä Germanilaiseen tapaan. Yhteiskunnallinen järjestys päivä
päivältä hävisi; mutta Romalaisetkin alkoivat hyväksensä käyttää tuota
Germanien tuottamaa metelistä vapautta.
Kuluu sitten vuosisadan aiat, kuluu kappale toistakin.
Yhteiskunnallinen järjestys joutuu yhä enemmin rappiolle ja
yksityis-voimain taistelu melkein hajottaa kaiken valtio-yhteyden. Itse
kuninkaallinen valta, joka ensin oli ollut vahvistumaisillaan, ei enää
voi yllä-pitää etevyyttänsä näiden taistelevain voimain joukossa.
Frankien valtakunnassa Merovingien kuningas-suku vajoo yhä kurjempaan
mitättömyyteen, ja ylimys-valta kohoaa kuningasvallan raunioille.
Ottakaamme tämä uusi vaihe likemmin silmäiltäväksi.
Sanoin äsken, että valloittajat nähtävästi ryhmittäin olivat asettuneet
valloitettuun maahan. Retkikuntalaitos siis pysyy; mutta se kuitenkin
melkoisesti muodostuu muuttuneiden olojen mukaan. Germaniassa ennen
muinoin se oli satunnainen yhdistys tehtävää sotayritystä varten; nyt
se tulee vakinaiseksi yhteis-elämän muodoksi. Päällikkö eli, niinkuin
häntä nyt ruvetaan nimittämään, "_seigneur_" (senior) pitää
seuralaiset alituisesti palveluksessaan; ne ovat hänen talonväkensä ja
kantavat sen mukaan nimet: _gasindi, gesith, vassi, vassalli_, --
jotka sanat nähtävästi kaikki ovat samaa sukuperää kuin "Gesinde"
(talonväki) nykyisessä Saksankielessä. Palvelus on vapaalle
suostumukselle rakennettu ja niin-muodoin luonnoltaan vapaan miehen
palvelusta, niin että esm. oikeus-asiat itse seuralais-joukon
keskuudessa ratkaistaan kaikkien yhteisellä tuomiolla, eikä seigneurin
mielivaltaisella päätöksellä. Mutta tavallisesti palvelus otetaan koko
elinkaudeksi; ainakin seigneurit koettavat kaikin mokomin estää
miehiänsä muualle luopumasta. Esimerkiksi siitä, miksi seuralaislaitos
oli muodostunut, tahdon mainita seuraavan sen-aikuisen kontrahti-kaavan
vapaan miehen palveluksen-otosta eli Rekommendationista, kuten sitä
kutsuttiin.
"Koska minulla", kuuluu palveluksen-ottajan sanat, "ei ole millä
itseäni elättää tai verhota, sen vuoksi olen pyytänyt päästä sinun
turviis ja isännyytees, sillä tavoin, että sinä minua hoidat sekä ruuan
että vaatteuksen puolesta ja minä taas, niin kauan kuin luonas elän,
olen velkapää sinulle osoittamaan vapaan miehen palvelusta ja