Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 21

toimeen-pano. Silloin Protestanttien täytyi vedota historian
"Jumalan-tuomioon", ja siinä he voittivat asiansa. Husilaiset 15:nnellä
vuosisadalla olivat samanlaisessa oikeuden-käynnissä tappiolle tulleet;
sillä Katholiskunnan hajottaminen ei siihen aikaan vielä ollut
oikeutettu.
Tämä esimerkki ja se selitys historiallisten aatteiden ilmestymisestä,
minkä olen edellisessä antanut, luullakseni selvästi osoittavat, että
sota yhä on ollut jona-kuna välttämättömänä välikappaleena ihmiskunnan
edistykselle. Myöskin taistelut yksityisten kansain välillä, vaikka ne
usein eivät näytä koskevan muuta kuin asian-omaisten etuja tai valtaa,
saattavat kuitenkin käydä aatteiden palveluksessa, enemmän kuin
taistelijat itse käsittävätkään. Niinpä esm. Roman valloitus-sodat
muinaisuudessa aivan epäilemättä palvelivat historian suuria
tarkoituksia, vaikka Romalaiset itse eivät ajatelleet muuta kuin omaa
suuruuttansa. Kansainkin välisissä kiistoissa on niin-muodoin sota
ainoana ylimmäisenä tuomio-muotona, jos kohta pienempiä riita-seikkoja
voidaan diplomatiian avulla tai kompromissi-tuomiolla saada
ratkaistuksi. Mutta rauhan-aate ei kuitenkaan ole historiassa ihan
voimatonna ollut. Se on vaikuttanut sabbati-levon kaltaisena tunteena
kansojen elämässä, se on koettanut miten mahdollista estää kaikkia
tarpeettomia miekan-melskeitä; se vihdoin on pyrkinyt asettamaan itse
sodan-käynnille kaikki mahdolliset rajoitukset humaniteetin ja
kristillisyyden nimessä. Rauhan-aate ei siis ole suinkaan ollut kaikkea
merkitystä vailla.
Tokko se tulevaisuudessa voinee mitään sen enämpää matkaan saada,
täytyy minun jättää tällä kertaa tarkastamatta. Minun tehtäväni ei ole
ollut mikään muu kuin osoittaa aatteiden ilmestymis-tapaa ihmiskunnan
menneissä vaiheissa ja sitä rauhan-kaipausta, joka taistelujen ohessa
on vallinnut. Tulevassa luennossa, joka on oleva tämän jakson
viimeinen, aion tosin mennä askeleen edemmäksi, puhumaan niistä
taistelu-seikoista, joita nyky-aika on saanut ratkaistavakseen. Ja
koska rauhan-aate nyky-aikanakin muutamissa kohden ilmaantuu itse
taistelu-kysymysten joukossa, tulen silloin vielä puhumaan tämän
aatteen mahdollisesta tulevaisuudesta toisessa tai toisessa muodossa.


Kolmas-kymmenes Luento.
Nyky-aian taistelu-seikoista.

Olen viimeisessä luennossani puhunut yleisen maailman-rauhan
mahdottomuudesta; olen osoittanut, että on vaikea ajatella semmoista
historiallista kehitystä, jossa sodat ja taistelut olisivat
vältettyinä. Tosin useat jalot ihmis-ystävät, William Penn'ista ja
Bernardin de Saint-Pierre'stä alkaen, ovat tätä maailman-rauhan aatetta
haaveksineet, ja vuodesta 1843 ovat asian-harrastajat pitäneet useita
kongressejakin, keksiäksensä ikuisen rauhan perusteita. Mutta,
puhumatta siitä, että nämä mietteet eivät ole tehneet vähintäkään
vaikutusta tapausten menoon, ovat rauhan-ystävät usein itsekin
esittäneet vahvimmat perusteet periaatteensa kumoomiseen. Niinpä jo
Leibnitz, hänkin rauhan-aatteen suosijoita, lausui sattuvasti:
"Muistan päällekirjoituksen muutamassa kalmistossa näillä sanoilla: Pax
perpetua (alituinen rauha), -- sillä kuolleet eivät tappele, mutta
eläväisten mielenlaatu on toinen, ja mahtajat eivät pidä paljon lukua
tuomio-istuimista". -- Vielä merkillisempi on Victor Hugo'n mietintö
Lontoon rauhan-kongressissa v. 1851: -- yleinen ja pysyväinen rauha on
muka toimeen-saatava, mutta sen perustamiseen tarvitaan yksi viimeinen
sota, joka toimittaisi kaikille kansoille vapauden ja ylipäänsä
hävittäisi kerrassaan kaikki vääryydet ja epäkohdat; sen perästä ei
enää olisi mitään sodan syytä. -- Tarkoin ymmärrettynä tämä merkitsee,
että sota on välttämättömän tarpeellinen siihen saakka, kunnes
inhimillinen kehitys on viimeiseen loppu-määräänsä saatettu, jolloin
ihmiskunta voikin hyvällä mielellä laskeuda hautaansa, nauttiakseen
sitä kalmiston rauhaa, josta Leibnitz puhui. Mutta runoilijan
lapsellisuudella Victor Hugo on otaksunut, että inhimillisen
kehityksen loppu-suoritus ei tarkoita mitään muuta kuin nykyisten
taistelu-kysymysten ratkaisemista. Kuitenkin historia opettaa, että
jokainen hetki ihmiskunnan elämässä tuopi mukaansa uusia kysymyksiä,
jotka vaativat yhä uusia ponnistuksia kansojen puolelta. Ja sill'aikaa
kansainvälinen ala leviää Euroopasta Amerikkaan ja Aasiaan, vihdoin
ennen tai myöhemmin Afrikankin tuntemattomiin seutuihin. Tuo viimeinen
ratkaiseva sota tullee siis jotenkin kestämään ja maailman-rauhan
kultainen aikakausi siirtyy kaukaiseen Utopiaan.
Vaan jos heitämmekin sillensä rauhan-harrastajain haaveksimiset ja
silmäilemme asiaa ainoastaan mahdollisuuden rajoissa, voimmeko sanoa,
että kaikki vaatimus järjestyneestä oikeus-tilasta maailman kansojen
kesken on turha ja epä-käytöllinen? -- Tuskinpa kyllä, kun muistamme,
että rauhan-aate aina on ilmestynyt yhdessä humaniteeti-aatteen kanssa,
jonka suurta historiallista merkitystä jo olemme oppineet tajuamaan.
Näin käsitettynä rauhan-aate ei tarkoitakkaan muuta, kuin että maailman
kansojen välillä vallitsisi joku yhteiskunnallisuus, jos ei samassa
määrässä, kumminkin samaan suuntaan kuin yksityisten henkilöin kesken
vapaassa valtio-laitoksessa. Tämmöistä yhteiskunta-järjestystä on
muinaisina aikakausina koetettu perustaa milloin maallisen, milloin
hengellisen yleis-monarkiian muodossa; ja vaikka nämä muodot ovat
aian-pitkään havaitut ihmiskunnan vapaalle edistymiselle haitallisiksi,
on kuitenkin Uusikin aika lakkaamatta etsinyt jotakin toista
rauhan-muotoa, joka voisi kelvata kansain-välisen järjestyksen
perusteeksi. Niinpä Uuden ajan kansain-oikeutta on koetettu perustaa
milloin valtioiden tasapainoon, milloin hallitsijain hurskaasen
mielenlaatuun ja keskinäiseen ystävyyteen, milloin vihdoin sivistyneen
maailman yleiseen opinioniin, joka on pyrkinyt yhä suurempaan
vaikutukseen historiallisissa taistelu-kysymyksissä. Nämä eri yritykset
todistavat kumminkin, että ihmiskunta yhä etsii rauhallisen
yhteiskunnallisuuden välikappaleita, ja etenkin tuo yllä-mainittu
yleinen opinioni näyttää olevan se henkinen valta, jonka pitäisi olla
oikeutettuna hallitusta pitämään maailman suurissa ja pienissä
kiista-kysymyksissä. Varma onkin, että sen vaikutus päiväpäivältä on
kasvanut. Onko siis siinä löydetty se tulevaisuuden maailman-valta,
joka saapi virakseen ylläpitää järjestystä maailman yleisissä menoissa?
Tähän kysymykseen on vaikea antaa suora vastaus; oikeastaan tahtoisin
siihen vastata sekä myöntämällä että kieltämällä. Toiselta puolen
täytyy, näet, myöntää että opinionin valta periaatteellisesti on itse
aatteiden valta; jos se pääsee hallitsemaan, se tosin voipi
tarpeettomat miekan-melskeet estää ja silloin se epäilemättä on
järjestävänä voimana kansain-välisissäkin keskuuksissa. Mutta toiselta
puolen on muistettava, mitä jo viime luennossa huomautin, että
ihmiskunnan suurissa taistelu-kysymyksissä itse aatteet käyvät sotaa
keskenänsä; silloin myöskin opinioni lakkaa olemasta yleisenä ja
sen valta katoo. Selvästi siis näkyy, että tämäkin rauhan ja
yhteiskunnallisuuden järjestelmä ainoastaan rajoitetussa määrin voipi
tarkoitustansa täyttää. Eivätpä ainakaan nyky-aian olot osoita
semmoista opinionin vakaantumista, että sen yleinen hallitus olisi
mahdollinen tai suotavakaan. Mikä tämä yleinen opinioni oikeastaan on?
-- siinähän juuri onkin kysymys.
Katsokaamme esm. kysymystä kansallisuuksien oikeudesta, joka on
nyky-aian tärkeimpiä taistelu-seikkoja. Tulemme heti huomaamaan, että
"sivistyneen maailman yleinen opinioni" ei suinkaan tässä asiassa ole
historian ohjeeksi kelpaava. Annan erään tunnetun valtio-oikeuden
tutkijan puhua:
"Asiain nykyisessä tilassa" -- sanat kuuluvat --, "ja onhan
epä-järjellistä asettua toiselle katsanto-kannalle, on pienillä
valtioilla ainoastaan sen verta itsenäisyyttä kuin heille suvaitaan
(une independance de tolerance). Jos nuo kuusi tai seitsemän suurta
valtaa osoittaisivat vähemmin elävää tuntoa oikeuden vaatimuksista ja
jos voisivat sopia jakamisen suhteen, olisivat pienet valtiot pian
nieltyinä. Eikä ole varma, että ihmisyys tai sivistyksen edistys
sen kautta kadottaisi; mutta se ainakin on varma, että uusien
pikku-valtioin syntyminen häiritsisi sitä tasapainoa, joka
vaivaloisesti on saatu Euroopassa toimeen; sillä nämä ainoastaan
vaihettaisivat isäntää".[48]
Tämä lauselma on kahdessa katsannossa merkillinen. Ensiksikin se
varsin pimeältä puolelta kuvaa nykyistä oikeus-tilaa sivistyneiden
kansain kesken. Maailman rauha ja onni tosin ei riipu yhden ainoan
yleis-hallituksen armosta ja viisaudesta; mutta se riippuu kuuden,
seitsemän valtion oikeuden-tunnosta ja, mikä on vieläkin ikävämpi,
pienempäin kansain olemassa-olo näyttää riippuvan ainoastaan
suur-valtain keskinäisestä eripuraisuudesta ja kateudesta. Näiden
oikeuden-tuntoa taas paraiten valaisee lausujan oma mielipide
pikkuvaltioiden tarpeettomuudesta. Suoruudella semmoisella, joka
melkein törkeydelle vivahtaa, meille ilmoitetaan suurten "opinioni",
että pienet olisivat ihmiskunnan vaikutus-alalta miten mahdollista
poistettavat. Meillä on siis maailman-monarkiian sijassa eräs
ihmiskunnan aristokratillinen muodostus laitoksineen periaatteineen, ja
tämä aristokratiia tunnustaa suoraan, että kansallisuuksien turva ei
ole mikään voimassa oleva oikeus.
Mutta tätä vastaan tekevät kansallisuudet epäyksensä, joskus ei aivan
huonolla onnella. Siinäpä yksi nyky-aian taistelu-seikoista, jossa
historia ei suinkaan seuraa mitään vallitsevaa opinionia. Mitkä
kansallisuudet ovat oikeutetut elämään, mitkä ovat kuolemaan tuomitut?
Toisin sanoin: minkä periaatteen mukaan on kansallisuuksien oikeus
arvosteltava? -- Hetken mahtajat meille vakuuttavat, että ainoastaan
kuusi, seitsemän suurta kansaa, jotka ovat perustaneet suurempia
valtio-kokoja, nauttivat todellista olemisen oikeutta, ja syyksi
mainitaan, ensiksi että ainoastaan näillä on voima henkeänsä
varjelemaan, toiseksi että ainoastaan niillä on kyky tekemään jotakin
hyötyä ihmiskunnan yleiselle kehitykselle. Mutta nämä perusteet eivät
pidä paikkaansa historian tuomio-istuimen edessä. Mitä ensin
ulkonaiseen suuruuteen ja voimaan tulee, täytyy huomata, että maailman
nykyinen järjestys ei takaa suurimmillekkaan kansallisuuksille
itsenäisyyttä tai elämisen oikeutta. Uudempi aika on nähnyt Puolan
suuren valtakunnan, joka aikoinaan ulottui Dnieper'istä Oder'iin,
tykkönään häviävän, ja 1870 vuoden tapaukset todistavat, että joku
Euroopan vanhoista sivistys-kansoista helposti voi joutua perikatonsa
partaalle. Se ajatus, että yleis-inhimillisen kultuurin edut
vaativat suurta valtiollista ja kansallista kokoa, kääntyy helposti
surma-aseeksi nyky-aian suuriakin kansoja vastaan. Miks'ei
Eurooppalainen yleis-monarkiia -- olkoonpa, jos niin mielitään, joku
kaikkialle ulottuva tasavalta -- voisi syntyä yhteisellä la'illa ja
kielellä? -- Sen muka estää tuo "vaivaloisesti toimeen-saatu
tasapaino"! Mutta puheena-oleva tasapaino on myöskin vaivaloisesti
voimassa pidettävä eikä anna mitään takeita maailman rauhalle ja
kultuurin häiritsemättömälle edistykselle. Voimme siis ajatella, että
joku uusi yleis-valta olisi humaniteetille edullisempi kuin keskenään
kinaileva kansojen ylimyskunta; aivan varmaan semmoinen yleis-valtio
olisi pienille kansallisuuksille otollisempi kuin joutuminen yksityisen
suur-vallan sulattimiin. Mutta jos kerran tämmöinen tarve ihmiskunnassa
jälleen ilmaantuisi, se epäilemättä myöskin historiassa toteutuisi.
Uskallanpa siis väittää, että näillä otaksutuilla perusteilla ei ole
suurtenkaan kansain elämisen oikeus ensinkään turvattu.
Eikä historia myöskään kannata sitä väitettä, että pienet kansat muka
eivät kykene inhimillistä kehitystä hyödyttämään. Ruotsi, ruvetessaan
Protestanttisen taistelun johtajaksi, ei suinkaan ollut maailman
suur-valtoja; sen väkiluku, Suomen ja äsken-voitettujen alusmaiden
kanssa yhdessä, teki kaikkiansa puolen-toista miljoonaa, sen
varallisuuden tila ja aineelliset apu-neuvot olivat kurjuuteen asti
köyhiä, sen sivistyskanta omankin aikakauden mittakaavan suhteen
jotenkin alhainen. Vasta vuosisataa varhemmin oli tämä pikkuvaltio
kiskonut itsensä irti Unionin suur-vallasta; nyt se kuitenkin suoritti
historiallisen tehtävän, johon ei mikään Euroopan suurista kansoista
sillä hetkellä kyennyt. Tämä esimerkki silmien edessä, lienee syytä
vähemmin ylönkatseellisesti puhua pienten kansojen elämisen oikeudesta.
Inhimillisen kehityksen tulevaisuus saattaa kysyä voimia semmoisia,
joiden laatua nykyinen hetki ei aavista, ja näitä tulevia tarpeita
varten historian maailman-talous toivoakseni säilyttää varastossaan
lukuisamman joukon kansa-henkilöitä, kuin mitä nyky-aian valtio-viisaus
luulee tarpeelliseksi.
Elämä, niin historiassa kuin luonnossakin, suosii ja vaatii
moninaisuutta; on siis otaksuttava inhimillisellä kehityksellä sitä
suurempi elin-voima, jota useammat kansa-henkilöt sitä edustavat. Mutta
kysymys, mitkä ominaisuudet kansallisuudessa perustavat itsenäisen
olemuksen oikeudet, jääpi kuitenkin nyky-aian taistelu-kohdaksi.
Tietysti virkeä kansallis-henki on ensimäinen elämän-ehto; missä
semmoinen löytyy, on kansallisuuden syrjäyttäminen sortoa ja sen
hävittäminen murhan-yritystä; missä taas kansallis-henki on hermoton,
siinä kansallisuus itsestänsä kuolee tai asemansa kadottaa, olkoonpa
väkiluku ja aineellinen voima mikä tahansa. Mutta jotain muutakin
vaaditaan, ennenkuin luontoperäinen kansallisuus saavuttaa
täysvaltaisuuden oikeudet historiassa. Kansa-henkilö, suuri tai pieni,
joka ei yhdy yleis-ihmisyyden työhön, joka ei ryhdy aian-hengen
palvelukseen taikkapa asettuu inhimilliselle kehitykselle vastukseksi,
se muserretaan armottomasti historian vaunu-pyörien alle; täytyy siis
päättää, että kansallisuuden toisena elämän-ehtona on taipumus ja kyky
täyttämään yleis-inhimillistä virkaa. Vaan nämä ehdot otaksuttuamme,
tulee meidän tosin myöntää, että pienempi kansallisuus helpommin voipi
kadottaa luottamuksen omaan itsehensä ja historialliseen tehtäväänsä
kuin suurempi, historian taisteluissa jo kokenut kansakunta.
Siinäpä siis pienten kansain suurin vaara, joka tietysti karttuu
kansain-välisen oikeus-tilan epävakaisuuden kautta. Nyky-aian suuri
valtiollinen kysymys on oikeastaan sama kuin edellistenkin aikakausien,
nimittäin saada oikeus perustetuksi. Mutta tällä kertaa se muodostuu
nimen-omaiseksi kysymykseksi pienten kansain oikeudesta. Kuinka se eri
tapauksissa tulee ratkaistavaksi, riippuu epäilemättä ainoastaan kunkin
kansan kansallis-hengestä ja sivistyksen-ky'ystä. Mutta ylipäänsä
saatamme olla vakuutetuina, että oikeus-tila pyrkii paranemaan
heikkojen turvaksi ja kansain-välisen tasa-arvon hyväksi. Tämän
luottamuksen voimme perustaa niihin molempiin aatteisin, joiden
vaikutus historiassa tähän asti on ollut mahtavin, -- humaniteetiin,
joka pyytää virittää ihmiskunnan kaikki voimat yhteistä työtä varten,
ja kansallisuus-aatteesen, joka vaatii samalle työlle kansallisen
itsenäisyyden muotoa.
Myöskin niiden taistelu-seikkain suhteen, jotka ilmaantuvat kunkin
kansan omassa keskuudessa, saattaa tosin yleinen opinioni paljon
vaikutusta harjoittaa, mutta ei voi milloinkaan saavuttaa ratkaisevaa
valtaa. Opinionin vaikutusta on esm. se, että yhteiskunnalliset
harrastukset kaikkialla sivistyneiden kansain piirissä muodostuvat
johonkin määrin yhtäläisiksi. Kysymykset hallitusmuodosta ja sen eri
lajeista sekä edustus-laitoksen järjestämisestä ja eri ihmis-luokkain
oikeuksista ovat tällä vuosisadalla tulleet yhteisiksi kiista-aineiksi
kaikissa niissä kansakunnissa, jotka yleinen humaniteeti-side yhdistää.
Tässä kohden joka paikassa havaitaan pyrkimistä vapaisin
valtiomuotoihin ja oikeuksien tasaiseen jakoon, eikä sovi muuta sanoa,
kuin että maailman yleinen opinioni näitä liikkeitä kannattaa ja
edistää. Mutta toiselta puolen kuitenkin tunnustetaan, että nämä asiat
ovat ratkaistavat kunkin kansakunnan omassa keskuudessa; s.o.
"non-interventioni" (vieraan sekaantumattomuus) on ylipäänsä otettu
politiikin ohjeeksi. Syynä on, että hallitusmuodon soveliaisuus
suuressa määrässä riippuu kunkin kansan sivistyskannasta ja
valtiollisesta kasvatuksesta, jonka tähden ei mikään yleinen kaava
täydellisesti kelpaa kaikille kansoille. Tämmöisissä asioissa, näet,
yhteiskunnallinen järjestys ja kansalais-vapaus painavat toisiansa
vastaan: missä vapaus tuottaa anarkiiaa, ovat ihmiset taipuvaisia
supistamaan vapauttansa järjestyksen saavuttamiseksi, ja päin-vastoin,
jos järjestys tukehuttaa vapauden, ovat ihmiset taipuvaisia sen
kahleita särkemään vaikkapa vallankumouksen kautta. Vaan missä määrässä
järjestys tai vapaus kulloinkin on tärkeämpi, sitä ei voi lopullisesti
ratkaista mikään muu kuin kansan oma toiminta ja sen seuraukset.
Seuraukset tosin saattavat olla semmoisia, että kansakunta toimintansa
kautta menettää historiallisen asemansa tai koko olemuksensa. Mutta
tämä ehdon-valta täytyy kansakunnilla olla, koska muutoin kansallista
itsenäisyyttä ei olisi.
Näemme siis, ett'ei yhteiskunnallisissakaan kiistoissa löydy mitään
varmaa ja yleistä lakia, jonka mukaan kysymykset kävisi ratkaista.
Tosin on niiden suhteen se etu, että rauhallinen ja paljaan keskustelun
kautta käypä edistys on valtiossa mahdollinen ja myöskin tavallisin;
sillä voimassa-oleva yhteiskunta-järjestys voipi tarjota uusillekkin
tarpeille tilaisuutta valtaan pääsemään, ja sillä tavoin väkinäinen
taistelu vältetään. Mutta epätietoista kuitenkin on, milloin nämä
rauhalliset keinot riittävät, milloin eivät; sen vuoksi säännöllisten
uudistus-puuhain takana seisoo vallankumouksen uhkaava muoto. Aatteiden
taistelu siis itse yhteiskunnassakin saattaa muuttua väkinäiseksi
otteluksi; -- eihän ole suinkaan varma, että uusi aate, joka valtaan
pyrkii, on oikeutettu; päin-vastoin vastustaminen, vaikkapa
väkivallankin kautta, saattaa joskus olla oikea ja välttämätön.
Nyky-aian kiista-kysymyksistä on olletikkin yksi, joka viime aikoina
Euroopan suurissa kultuuri-kansoissa on muodostunut yhteiskunnalle
vaaralliseksi ja uhkaavaksi. Tarkoitan kysymystä omistus-oikeuden
perusteista sekä työn ja pääoman keskinäisestä suhteesta. Jos
heitämmekin siksensä Kommunismin aivan epäkäytölliset houreet, jotka
tarkoittavat yksityis-omistuksen täydellistä hävitystä, ei ole
Socialisminkaan ohjelma paljoa leppeämpi yhteiskunnan nykyistä
järjestystä kohtaan. Syntyneenä siitä juovasta rikkauden ja köyhyyden
välillä, jonka uuden aian teollisuus on luonut, Socialismi vaatii
pääomat työntekijäin haltuun ja katsoo valtion tehtäväksi hankkia
köyhillekkin kaikki elämän nautinnot. Millä tavoin Socialismi
oikeastaan tahtoisi yhteiskunnan järjestetyksi, on jotenkin epä-selvää.
Mutta kun se arvelee valtio-laitoksen ainoaksi tarkoitukseksi
valmistella yksityis-henkilöin makeata onnea ja niinmuodoin halveksii
valtion historiallista merkitystä kansallis-hengen ilmestys-muotona, on
Socialismi yhtynyt aian aineellisiin taipumuksiin ja poikkee
inhimillisen kehityksen tähän-astisesta suunnasta. Socialismi harrastaa
ainoastaan yksityis-henkilöllisyyttä, pitäen yhtä vähän lukua
yleis-ihmisyydestä kuin kansallisuudesta; senpä tähden tuskin on
luultavaa, että sen aatteet pääsevät suurempaan historialliseen
vaikutukseen. Mutta kieltämätöntä kuitenkin on, että se on nostanut
useita tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisemisessa tulee olemaan
nyky-aian työtä ja vaivaa.
Olen tällä tavoin koettanut Teille selville panna nyky-aian
taistelu-seikat sekä yhteiskunnassa että kansainvälisissä oloissa,
osoittaakseni, ett'ei nytkään voi löytyä muuta ratkaisevaa
tuomio-valtaa kuin aian historiallinen toiminta. Vielä yhtä
taistelu-alaa on meidän lopuksi tarkastaminen, nimittäin uskonnollisten
kysymysten avaraa piiriä. Nämä kysymykset tosin monen mielestä jo ovat
siirtyneet ulkopuolelle kaikkea historiallista kiistaa; onhan
aikakautemme uskonnolliselta suunnaltansa suvaitsevainen, tunnustaen
periaatteeksensa, että ihmisen yksityinen väli Jumalan suhteen on hänen
oma asiansa, johon ei muun maailman tule mitään. Mutta tässä kohden on
kuitenkin huomattavaa, että uskonto on historiallisen toiminnan
siveellisenä pohjana eikä siis voi meidänkään aikana jäädä
vaikuttamatta ulkonaisen maailman oloihin. Senpä tähden esm. kysymys
uskonnon vapaudesta ei ole itse teossa niin helppo ratkaista kuin
periaatteessa. Uskon pitäisi tietysti olla joka miehellä hänen omassa
vallassaan; mutta jos uskosta seuraa tekoja, jotka häiritsevät
yhteiskunnan järjestystä, ei tämä voi olla kokonaan sekaantumatta
omien-tuntojen muutoin koskemattomaan valtakuntaan. Senpä tähden
myöskin kysymykset kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, kirkon
vaatimus valvoa valtion kristillisyyttä ja valtion vaatimus järjestää
kirkon yhteiskunnallisia velvollisuuksia, synnyttävät yhä meidänkin
aikanamme selkkauksia, jotka melkoisesti vaikuttavat kansakuntain
erikoiseen historiaan.
Eikä ole suinkaan varma, että ihmiskunnan yleisessäkään historiassa
uskonnollisten taistelujen aika nyt on loppunut. Nykyinen aikakausi
osoittaa uskonnon asioissa sitä syvää levottomuutta, joka tavallisesti
käy taistelujen edellä; aian Materialismi näyttää kalvaavan uskonnon ja
siveellisyyden sydän-juuria, ja toiselta puolen itse Kristin-usko
nähtävästi etsii itsellensä uusia muotoja, voidaksensa yhä täyttää
vanhaa humaniteeti-virkaansa ihmiskunnan historiassa. Oikeastaan kysymys
ei koske mitään vähempää kuin tulevaisuuden humaniteeti-käsitettä: onko
ihmisyys jumaluuden kuva ja Kristuksen välityksellä jumaluuteen
yhdistetty, vai onko se ainoastaan luonnon-kehityksen ylimmäinen aste
ja apinuutta lähinnä? -- Ja jos emme epäilekkään sen opin voittoa, joka
saarnaa hengen valtaa aineellisuuden yli, onpa kumminkin kysymyksenä:
missä muodossa Kristin-usko on tästä lähin edustava yleis-ihmisyyttä
maailman historiassa? -- Tämän kysymyksen tärkeydestä sopii arvata,
ett'ei se suinkaan aivan huokealla tule ratkaistavaksi. Taistelun
muotoa tosin emme voi edeltä-käsin tietää, eikä meidän tarvitse
ennustella varsinaista uskonto-sotain aikakautta. Olen vain tahtonut
huomauttaa, että uskonnollisten liikkeiden virka ihmiskunnan
historiassa nähtävästi ei nytkään ole loppunut.
Ja tässä kohden tahdon vielä lisätä pari lyhyttä viittausta
kirkollisten olojen nykyisestä piiristä. Omituista aian ilmiötä on,
että Katholisuuden aate nyky-aikana näyttää uuteen voimaan
virkistyneen; se, näet, tunnustajainsa mielestä tarjoopi ainoan avun
sitä muka irstasta hajanaisuutta vastaan, joka näyttää vallitsevan
nyky-aian sekä kansain-välisissä suhteissa että yhteiskunnassa ja
siveellisissä periaatteissa. Jahka tämä yleinen maailman-anarkiia muka
raivossaan on hävittänyt omat perustuksensa, silloin toivotaan kansain
ja yksityisten väsyneinä palajavan yleis-kirkon theokratillisen johdon
alle. Tämä Katholisuuden vanha Jumalan-rauhan aate: "yksi lammashuone
ja yksi paimen", näyttää niin-muodoin juuri aian levottomuudesta saavan
uutta jännitystä; mutta tämän ohessa Katholis-kirkon dogmallinen
rakennus osoittaa entistä kuollutta liikkumattomuuttaan, joka tosin
tehnee vastaisen maailman johdon sille tykkönään mahdottomaksi.
Protestanttisissa kirkkokunnissa sitä vastoin hajanaisuus on yhä
karttumassa, eikä tätä nykyä käy aavistaminen eri liikkeiden lopullista
suuntaa. Mutta kun niiden tarkoituksena on dogmallisen rakennuksen ja
kirkollisten laitosten mahdollinen uudistus, on mielestäni toivomista,
että tästä työnteosta on syntyvä yleis-ihmisyyden vastainen perustus.

Kunn. kuulijat!
Olen jo saattanut Teidät ihmiskunnan menneiden vaiheiden läpitse
nyky-aikaan saakka ja itse tulevaisuuden kynnykselle, niin-muodoin
oikeastaan edemmäksi, kuin mikään tiede voi luotettavana johtajana
olla. Eipä siis muuta jälillä kuin kiittää sitä kärsivällisyyttä,
uskallanpa sanoa hartautta, jolla olette esitystäni loppuun saakka
seuranneet. Vaan uskonnollisten kysymysten johdosta muistuu mieleeni
vielä yksi kohta, joka ansaitsee ottaa puheeksi, koska sekin on niitä
kysymyksiä, joita nyky-aian oma-tunto itsellensä esittää. Kun näemme
aatteiden vaikutusta kansojen ja ihmiskunnan historiassa ja ihmisten
toimintaa aatteiden palveluksessa, voimmeko ajatella yksityis-henkilöä
miksikään muuksi kuin katoovaiseksi pisaraksi tuossa äärettömän
suuressa aatteiden ja tekojen virrassa, jota nimitämme historiaksi?
Toisin sanoin: olemmeko ainoastaan kansoina ja ihmiskuntana jotain,
henkilöinä ei mitään?
Tämän kysymyksen suhteen löytyy kaksi päinvastaista käsitys-kantaa,
jotka molemmat ovat yhtä ykspuolisia. Muutama mielipide arvelee,
että ihmisen historiallinen elämä on hänellä ainoana, johon
siis yksityis-henkilö katoo ja uhrataan yleisten tarkoitusten
välikappaleeksi. Toinen mielipide päin-vastoin katsoo henkilöllisen
sielu-elämän ihmisten pää-tarkoitukseksi ja maailman ulkonaiset menot
ainoastaan välttämättömäksi pahaksi, jonka saastutusta tulee miten
mahdollista karttaa. Nämä eri suunnat ovat Teille luultavasti sen
verran tuttuja, ett'ei tarvitse kuin viitata niiden yleiseen
luontoon. Jälkimäinen niistä halveksii ihmisen yhteiskunnallista ja
historiallista tehtävää ja on sen puolesta vahingollinen, että se
ryöstää inhimilliseltä kehitykseltä pois parhaiden siveellisten voimain
myötä-vaikutusta. Edellinen katsanto-kanta taas halveksii kokonaan
sitä siveellistä tukea, jonka henkilöllinen uskon-elämä antaa
historialliselle toiminnalle, ja ryöstää sen ohessa yksityis-ihmiseltä
hänen sisällisen rauhansa. Näitä kahtaalle erkanevia katsanto-tapoja
emme saa jättää keskenään sovittamatta. Meidän täytyy ensiksi
teroittaa, että ihmisellä on vaikutus-alansa tekojen maailmassa ja
velvollisuutena siihen työnsä panna paraan ymmärryksensä mukaan,
vaikkapa mahdollista onkin, että hän tästä työstä joskus tahraantuu,
niinkuin seppä pajassansa ei voi noettumista välttää. Tämä muistutus
koskee aikakautemme pylväs-pyhyyttä, joka ainoastaan arostelee omaa
siveellistä ihoansa, huolimatta mitenkä Jumalan tahto maan päällä
tapahtuu historiallisten tekojen kautta. Mutta sen ohessa meidän on
myöskin muistamista, että historiallinen elämä ei valtaa ihmisen koko
olentoa. Jumalan henki ei ilmesty yksistään historiassa, vaan myöskin
ihmisen omassa sielussa; sillä alalla siis yksityis-henkilöllä on kun
onkin omatakeinen persoonallinen merkityksensä. Eikä olekkaan mikään
vähä-arvoinen asia, että ihmisellä niin-muodoin on kuolemattoman
sielunsa valtakunta vapaana. Hänellä on tässä turvapaikka, johon
maailman myrskyt eivät tunkeu, ja tässä hän myöskin löytää sovitusta,
milloin historiallisen toiminnan hairaukset kenties ovat ajaneet häntä
haaksirikkoon. Siinäpä onkin Kristin-uskon jalous yli sen, mitä se
historiassa on jaloa toimittanut.