Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 02

kansalaisten yli. Mutta tämä hallitus-valta oikeastaan ei ole muuta
kuin perheen-isän vallan jatkoa. Itse asumisen vakinaisuus vaikuttaa
vakaampia hallitus-oloja. Merkillistä on, että maan-omistus pysyy
johonkin määrin yhteisenä. Kyläkunnan viljelys-maat, metsät ja niitut
eivät ole jaettuina perheiden välille varsinaiseksi omaisuudeksi, vaan
järjestys, jota noudatetaan, on seuraava. Kyläkunnan esimies, päällikkö
eli vanhin (kuinka tahdomme häntä nimittää) saapi eri osuutensa, joka
seuraa tämän perittävän viran kanssa. Muu nautinto-maa jaetaan eri
perheille sillä tavoin, että kullakin aina on suhteellinen osansa; jos
perheitä lisääntyy, tehdään uusi jako; mitä ei voida jakaa, pysyy
kyläkunnan yhteismaana (Ruotsin lakien "allmänning"). Semmoinen
kyläkunta oli esm. Muinais-Irlannin niinkutsuttu _Sept_, semmoista
järjestystä eli maa-kommunismia vielä noudatetaan esm. Venäjällä. Syynä
on, että koko kyläkunta oikeastaan pitää itseänsä yhtenä perheenä,
samasta esi-isästä lähteneenä, jonka eri jäsenillä ei voi olla mitään
erikois-omistusta. Luultavaa on, että alkuperäisen käsityksen mukaan,
ei kyläkunnallakaan ole erikois-oikeutta maahansa, vaan kaikki maa on
heimokunnan yhteinen, vaikka tarpeen vuoksi jaettuna eri kyläkunnille
eli septeille. Myöskin heimokunnan ruhtinaalla on eri osansa viran
puolesta, ja lisäksi löytyy heimokunnan yhteismaata. Yhteismaihin, jos
niitä ei muuten tarvita, asettuu vähitellen päällikköjen luvalla
uutis-asukkaita, useinkin epävapaita, joilla ei ole suku-yhteyttä
varsinaisen heimon kanssa, ja vasta tällä tavoin syntyy
yksityis-omaisuus.[5]
Omituinen todistus siihen, että heimokunta oikeastaan katsoo itseänsä
yhdeksi perheeksi, saadaan tämmöisten kansain naimis-tavoista. Maailman
alusta ovat kansat katsoneet luvattomaksi naida likeisiä sukulaisia;
mutta kielletyn sukulaisuuden asteet olivat muinaiskansoilla eli
alkuperäisessä yhteiskunnassa paljoa laveammat kuin meidän käsityksemme
mukaan. Jo Castrén huomautti, että Suomensukuisilla kansoilla on ollut
sääntönä, ett'ei kukaan saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta; vaimo
oli siis joko ostolla tai ryöstöllä hankittava toisesta heimokunnasta,
ja jälkimäinen keino oli melkein tavallisempi, koska heimokunnat usein
olivat vihollisuudessa keskenänsä. Suomen muinais-runot todistavat,
että esm. Kalevalan uroot etsivät itsellensä kainaloiset kanat
ulkopuolelta Kalevalan heimoa, ja ne hää-tavatkin, jotka ovat meidän
aikoihin saakka Suomessa säilyneet, muistuttavat alkuperäisestä naisen
ryöstöstä. Vaan tämä sääntö ei ole yksin-omaista Suomalaisille. Yli
koko Aasian on sama tapa jokseenkin yleisenä. Niinpä esm. Radjputien
kansalla Keski-Intiassa on sama sääntö, ett'ei milloinkaan saa naida
omasta klanistaan; sillä kaikki klani-perheet, vaikka asuisivat kuinka
kaukana toisistaan hyvänsä, ja vaikka todellinen sukulaisuus heidän
välillänsä jo olisi kokonaan unohtunut, katsovat kuitenkin toisiaan
yhdeksi vereksi. Mutta siellä, niinkuin muualla heimokunta-laitoksessa,
ainoastaan isän-kanta perustaa sukulaisuutta. Nainen, naitaessa,
kadottaa sukunsa ja verensä, ja liittyy miehensä sukuun.[6]
Lopuksi tahdon huomauttaa, että juuri täytymys etsiä vaimoa
ulkopuolelta heimokuntaa ja vaikeus saada sillä tavoin avioliittoa
rakennetuksi, on hyvin aikaisin vähentänyt moni-vaimoisuuden, joka oli
aivan luvallinen, mutta ei aivan tavallinen.
Toinen vaikutus tästä ulkoa-naimisesta oli, että heimokunnat
pakoitettiin lähtemään ulos umpinaisuudestaan ja ryhtymään
kaikkinaisiin keskuuksiin muiden kanssa. Ensimäinen edistys-askele
ihmiskunnan historiassa on se, että syntyy joku vaihe-vaikutus eri
heimokuntain ja kansakuntain välillä.
Vaan tämä vaihe-vaikutus alkuperäisessä muodossaan ei ole
suinkaan ystävällinen. Tavallisimpana keinona, jolla kansat tällä
kultuuri-kaudella tutustuvat toisiinsa, on sota ja valloitus, ja
valloituksen hedelmänä on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä
voitetun orjuuttaminen. Tämän kautta tulevat yhteiskunnalliset siteet
lujemmiksi; voittajan täytyy oman turvallisuutensa tähden perustaa
lujempaa hallitusmuotoa omassa keskuudessaan; orja taas saapi lujan
lakinsa isännän tahdossa. Tuo luonnon-elämän vapaus, joka on pedon
vapaus metsässä, oikeus syödä muita ja joutua muiden syötäväksi, ei
tuottaisi mitään kehitystä. Tarvitaan laki, joka järjestää teot. Se
kansakunta, joka ei itse osaa luoda itsellensä lujaa yhteiskunnallista
järjestystä, saapi orjuudessa käydä ensimäistä kouluansa.
Sanoin jo äsken, että itse patriarkallisessa perheessä on orjuuden
ensimäinen alku. Senpä tähden myöskin tuo sodalla syntynyt orjuus on
jotenkin patriarkallinen eikä ensinkään sitä julmaa laatua, kuin
orjuuden nimi saattaisi meitä ajattelemaan. Huomattavaa onkin, että
koko muinais-maailma katsoi orjuuden ihan luonnolliseksi asiaksi. Itse
Kreikan filosofit eivät hetkeäkään ajatelleet, että maailma saattaisi
olla muulla tavoin järjestettynä. Eroituksena orjan ja vapaan välillä
alkuperäisessä yhteiskunnassa ei ole niin paljon vapauden määrä, --
sillä vapaakin on isännän vallan alainen --, vaan oikeastaan kummankin
eri asema perhekunnassa. Orja ei ole perheen jäsenenä, orjalla ei ole
mitään koti-jumalia, orja ei ole ihminen samassa merkityksessä kuin
omat heimokuntalaiset. Mutta usein orjat kohdellaan ja hoidetaan
leppeästi, niinkuin kalliinta omaisuutta.
Vaan orjuudella on ollut sen ohessa suuri valtiotaloudellinen
merkitys. Tunnettu taloudellinen totuus on, että työn kostuttamiseen
tarvitaan pääomia. Ensimäiset pääomat tarjoo itse luonto runsailla
elatusvaroillansa; sitten täytyy ihmisen itse hankkia pääomia lisäksi
työnsä säästetyistä hedelmistä. Vaan ennen kuin pääomia on ko'ottu,
pysyy työ kovin hedelmättömänä ja elämä kovin köyhänä. Kultuuri ei voi
edistyä, jos ei edes nuo harvinaiset pääomat tule yhteen-ko'otuiksi.
Orjuuden kautta tapahtuu semmoinen kokoonnuttaminen. Orja-joukko on
ko'ottu työvoima, ko'ottu pääoma. Se on välttämätön ehto vallitsevan
kansan kultuurille. Ilman orjitta ei olisi mikään korkeampi viljelys
päässyt alkuun; ilman orjita ei olisi Kreikkalainen sivistys
milloinkaan kukoistanut.
Meitä tietysti loukkaa se ajatus, että löytyi ihmisiä, joille ei mitään
ihmis-arvoa annettu. Mutta tämä ei ainoastaan orjuuden laitoksessa
ilmaannu. Vapaatkin kansat eivät toisissansa tunnustaneet mitään
ihmisyyttä; käsitteet _ihmisyys ja ihmiskunta_ olivat aivan
tuntemattomia. Useissa kielissä sanat _muukalainen ja vihollinen_
ovat alkuansa yhtä. Itse jumaluuden käsitys oli yksinomaisesti
kansallinen; jumalat olivat perheen, heimokunnan, kansakunnan, ei
ihmiskunnan. Niinpä esm. Jehovah oli Abrahamin, Isakin ja Jakobin
jumala, ja ainoastaan patriarkkain jälkeläisille kuului käskysana: "ei
sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni"; mutta ulkopuolella
tämän oman kansan piiriä vallitsi muita jumalia. Romalaisissa tämä
ahdas käsitys tosin jo alkoi muodostua suvaitsevammaksi; mutta se
tapahtui sillä tavoin, että vieraille jumalille tarjottiin sija
Romassa: tapana oli, kun vihollista kaupunkia piiritettiin,
juhlallisesti kutsua sen jumalat ulos Romaan siirtymään.
Näin ollessa ei ollut mikään keskuus-elämä eri kansain välillä
mahdollinen. Tietysti syntyi hyvin aikaisin jonkunlainen kauppa; mutta
kauppa ja ryöstö kulkivat aivan rinnatusten. Itse Foinikialaiset,
vanhan maailman etevin kauppakansa, olivat melkein yhtä paljon
meri-rosvoja. Homeron runoelmista näemme, että kun Kreikan rannoille
saapui vieras alus, tulijoilta ensiksi kysyttiin, oliko aikomus kauppaa
tehdä vai ryöstää. Jälkimäinen katsottiin yhtä kunnialliseksi
elinkeinoksi kuin edellinenkin, ja erittäin ihmis-ryöstö oli kaikkein
edullisin kauppa.
Tämmöinen on alku-maailman luonto. Orjuus on niin-sanoakseni ensimäinen
edistys-askele, koska se kumminkin jotakin lakia asettaa ja
ulkonaisesti viepi eriheimoiset ihmiset yhteen. Mutta orjuuttaminen ei
tapahdu ainoastaan yksityisten henkilöin suhteen eikä yksityisissä
maissa, joissa voitollinen kansa asettaa herruutensa voitetun kansan
yli. Vieläkin suuremmissa määrissä tämä keino käytetään erinäisten
valloittaja-monarkiiain kautta, jotka levittävät herruutensa laveam piin
aloihin. Nämä tapaukset ovat historian alkua, koska ne kaikkien ensin
ovat herättäneet ihmisten huomiota. Niiden luontoa ja vaikutusta saamme
seuraavassa luennossa tarkastella.


Kolmas Luento.
Suuret itämaiset monarkiiat.

Ennen kuin käyn katsastamaan niitä suuria valloittaja-monarkiioja,
joista ihmiskunnan valtiollinen historia saapi alkunsa, tahdon
selvyyden vuoksi muistoon virittää tärkeimmät kansatieteelliset kohdat.
Kansakuntain vanhimmat tarut näyttävät johdattavan heidän syntyperänsä
Hindukuh'n tienoilta, ylisen Sind-virran varsilta. Tästä ihmiskunnan
kätkyestä ovat nähtävästi lähteneet ne kolme pää-luokkaa,
jotka historian näkymöllä tähän asti ovat astuneet esiin:
_Turanilaiset_, joihin pääasiallisesti luetaan Suomensukuiset ja
Pohjois-Aasian kansat; -- _Arjalaiset_ eli Indo-Eurooppalaiset
(niiden seassa Persialaisetkin); -- ja _Semiläiset_, niinkuin
Heprean, Arapian ja Assyrian kansat. Näiden sukujen ensimäinen
leviäminen olisi meille epäilemättä hupaisena tutkimus-aineena; mutta
aika ei salli meidän tehdä laveita retkiä ympäri maailman, vaan meidän
on seuraaminen ainoastaan inhimillisen kehityksen pääkohtia.
Omituista on, että ihmiskunnan jakaantuminen eri kansa-luonteisin ja
näiden erikois-luonteiden keskinäinen vaihe-vaikutus näkyy olevan tämän
kehityksen välttämättömän tarpeellisia ehtoja. Myöskin edulliset
luonnon-asemat ovat ensimäiselle kultuuri-kehitykselle varsin
tarpeelliset. Näin ovat Tigrin ja Eufratin viljavat yhtymäpaikat sekä
Niili-virran höystöinen laakso ne seudut, jotka kaikkien ensin vetävät
historian huomiota puoleensa. Edellisessä paikassa, vanhassa
Khaldaiassa eli Kaksoisvirran maalla, oli yhtynyt kaksi sukua,
Turanilainen ja Semiläinen, joista ensin-mainittu näkyy olevan
vanhimman kultuurin perustajana. Sen-puoliset Turanilaiset ovat
keksineet kirjoitus-taidon. Se oli alkuansa joku aatteiden kuvaus,
jossa merkit kuvasivat itse esinettä tai jotakin siihen liittyvää
aatetta, esm: tähti-kuva säteinensä sekä tähteä että jumalaa. Siitä
syntyi tavuu-kirjoitus, jolloin kuvan merkitykseksi tuli vastaavan
sanan alku siitä kielestä, jota puhuttiin. Vasta paljoa myöhemmin on
tästä muodostunut varsinainen aakkos-kirjoitus, jossa on eri merkki
kullakin yksinkertaisella äänellä. Myöskin vanhimmat uskonnolliset
harjoitukset näyttävät alkunsa saaneen tämän Turanilaisen väestön
keskuudessa, ja nyky-aian tutkijat koettavat par'aikaa saada
Mesopotamian Nuolenpää-kirjoituksista selville näitä muinoisimman
kulturin synty-sanoja. Vaan valtiollista historiaa ei tällä
Turanilaisella kansalla ole mainittavasti ollut. Joukko pikku valtoja,
kukin eri kaupungissaan, näkyy olleen sirotettuna noilla lihavilla
aukeilla, missä molemmat virrat yhtyvät, ja samoin itäisessä
vuorimaassa, Elam'issa eli Susianassa. Väestö oli sekaisin Semiläinen
ja Turanilainen; mutta aikojen kuluessa Semiläinen suku tulee voitolle
ja perii tuon Turanilaisten perustaman sivistyksen. Sen ohessa
Semiläisiä siirtokuntia leviää muuallekkin, Syriaan, Palestinaan,
Vähä-Aasiaan ja Assyriaan. Historian ala aukenee.
Samaan aikaan on Niili-laaksossakin kulturi syntynyt ja historia
alkanut. Egyptin väestö oli jotakin perivanhaa Semiläistä haaraa, ja
mahdolliseksi arvelen, että sekin oli saattanut tuoda kultuurinsa
ensimäiset siemenet Kaksois-virran maalta; ainakin Hieroglyfi-kirjoitus
Egyptissä on kehittynyt aivan samalla tavoin kuin Nuolenpää-kirjoitus.
Muutoin valtiollinen historia alkaa Egyptissä aikaisemmin kuin missään
muualla. Heti kun nuo eri heimokunnat ruhtinainensa yhdistyvät
suuremmaksi valtakunnaksi, on Faraojen valta syntynyt ja Egyptin
historian aamukoitto tullut. Tarkkoja vuosilukuja emme saa odottaa.
Mutta muutamien aian-laskujen mukaan on ensimäisen kuninkaan,
Mena'n, aika asetettava vuoteen 3893 e.Kr. Sitten seuraa loistava
kultuuri-kehitys, suurten pyramidien rakennus ja Egyptin kirjallisuuden
alku; mutta ulko-maailmaan ei vielä tunnu mitään vaikutusta
Niili-laakson umpeen-suljetusta viljelyksestä. Vasta XII:n
kuningas-sarjan aikana, noin 2,200 vuotta ennen Kristusta,
leviää Faraojen valta Aithiopiaan. Se on sama aika, jolloin
heimokunta-päällikkö Abraham siirtyy Mesopotamiasta Jordan'in toiselle
puolelle. Semiläiset paimentolais-kansat ovat silloin liikkeelle
tulleet, ja muutama osakunta heitä karkaa Egyptiinkin, valloittaen
Faraojen valtakunnan, johon nämä muukalaiset nyt asettuvat hallitsemaan
v. 2100-1600 välillä. Heitä nimitetään Egyptin historiassa Hyksos,
Hiq-shosu, s.o. rosvo-ruhtinaat, ja heidän aikanansa tulevat Israelin
lapset Egyptiin, mainitakseni tuota Piplian historiasta meille kaikille
tunnettua tapausta. Mutta muukalaisten yliherruus vihdoin yllyttää
Egyptiläisten kansallis-tuntoa vastarintaan: Hiq-shosut karkoitetaan,
ja tuo vapauttamis-sodasta paisunut kansallinen voima nyt tulvailee
ulos avaraan maailmaan. Egyptin sankariuden aika, XVIII:n ja XIX:n
kuningas-sarjain loistavat hallituskaudet, ovat tästä seurauksena.
Neljän sadan vuoden kuluessa (noin vv. 1500-1100) Egyptin Thotmes'it ja
Ramses'it vievät voitolliset aseensa Syrian yli Eufratin ja Tigrin
varsille ja suorittavat tekoja, joiden kertomus vielä 3000 vuoden
kuluttua saattaisi huomiotamme jännittää, jos meillä olisi aikaa
pysähtyä näihin perimmäisen muinaisuuden muistelmiin. En kuitenkaan voi
teitä huvittaa juttelemalla Mageddo'n piirityksestä ja Kadesh'in
tappelusta tai Kheta-kuninkaan sovinto-liitosta Ramses II:n kanssa;
sillä en ole luvannut mitään historiallisia jutelmia. Mutta yksi
muistutus on tehtävä. Näiden tapausten kautta oikeastaan yleinen
maailman historia on alkanut. Itämaiden kultuuri-kansat alkavat astua
ulos umpinaisuudestaan, alkavat toisiinsa vaikuttaa. Faraojen
valloitusten kautta perustetaan ensimäinen suuri monarkiia, ja
Egyptiläinen kultuuri leviää aseiden avulla. Se leviääpi toisellakin
tavalla. Egyptin aseiden suojassa, alkaa Foinikian kauppa kukoistaa.
Tuon köyhän rannikon asukkaat kulkevat karavaneillansa Eufratille ja
Persian lahden rannalle, samalla kun heidän aluksensa rohkeasti
tunkeuvat Välimeren kaukaisimpiin seutuihin ja Mustan-meren soppiin.
Liike on edistyksen ensimäinen ehto, ja nyt on maailma todellakin
liikkeelle tullut. Kansat kohtaavat toisiaansa, tosin enemmin
vihollisina kuin ystävinä; mutta kumminkin he toisiansa kohtaavat, ja
jokainen kohtaus on uusi oppimisen tilaisuus.
Egyptin suurvalta loppuu sisällisiin selkkauksiin, joita emme tarkoin
tunne ja jotka muutoinkin ovat siksensä jätettävät. Silloin tulee parin
kolmen vuosisadan väli-aika, ennenkuin joku uusi varsinainen suurvalta
syntyy. Tämä aika on meille muutoin sangen tuttu: se on Davidin ja
Salomonin aikakausi. Oli, näet, Egyptin suuruuden aian loppupuolella
tapahtunut, että Israelin lapset Moseksen johdolla lähtivät ulos
Egyptistä, joka oli heille muuttunut orjuuden-maaksi, ja tulivat
vihdoin Palestinaan, "luvattuun maahan", jossa valloittivat itsellensä
sijaa Kanaanilaisten kansain keskelle. Nuo hajalle asettuneet
heimokunnat, joita ainoastaan yhteinen Jehovah'n palvelus höllästi
yhdisti, olisivat epäilemättä viimein hämmentyneet Kanaanilaisiin,
ellei kuninkaallinen hallitusmuoto olisi syntynyt heimokuntahallituksen
sijaan. Silloin koittaa Israel'in kansalle lyhyet mahtavuuden päivät.
Davidin ja Salomonin valta leviää kumminkin koko eteläisen ja
keskisen Syrian yli Eufratiin asti, ja Juutalaisissa -- niin heitä nyt
ruvetaan nimittämään -- silloin varttuu tuo voimakas ja sitkeä
kansallisuuden-tunto, joka kaikkien vaiheiden läpitse on heidät
säilyttänyt häviämästä. Vaan kansan jyrkkä erikois-henki oli myöskin
syynä, miks'eivät voineet muita heimokansoja itseensä sulattaa ja sillä
tavoin perustaa mitään suurempaa maailman-valtaa. Tämän kansan tehtävä
maailmassa olikin aivan toinen. Eräs hengellinen maailman-valta, ainoa
kestävä ja pysyväinen historian suur-valloista, oli, näet, alkunsa
saava tämän pienen kansakunnan kansallisista traditioneista.
Tuskin on Juutalais-valta hajonnut ja heikontunut, niin uusi
valloittaja-monarkiia ottaa maailman kohtalot haltuunsa: se on Assyria,
Niniven ankara soturi-kansa. Assyrialaiset eivät olleet mitään
kultuuri-kansaa, niinkuin Egyptiläiset; mutta he olivat valmiin
kultuurinsa ryöstäneet emämaastansa Khaldaiasta, jonka he tylyllä
säälimättömyydellä tallasivat maahan, niinkuin kaiken muunkin, mikä
siihen asti oli korkealle kohonnut. Juutalaisten historiasta ovat
meille tunnetut nuo kansojen kurittajat: Tuklat-habal-asar, Salmanasar
V, Sarjukin (Samarian hävittäjä), Sin-akhe-irib, Assur-akhe-iddin ja
Assur-ban-habal (Sardanapal). Tahdon ainoastaan muistuttaa, että kun
Syria ja Palestina ovat valloitetut, seuraa itse Egyptinkin vuoro:
Memfin ja Theban temppelit ryöstetään ja Niili-laakson vanha kultuuri
hävitetään juuria myöden. Assyrian suuruuden aika ei kuitenkaan
ollut aivan pitkä, tuskin enempää kuin puolen kolmatta vuosisataa
(vv. 889-625 e.Kr.). Mutta sillä välin se ennätti tehdä paljon
roineita, hävittää maan tasalle kaikki, mitä sitä ennen on suurta
ollut. Assyrialla näkyy olleenkin paljas semmoinen tasoittaja-virka
historiassa, raaemmassa muodossa melkein samankaltainen tehtävä kuin
Roman kansalla myöhemmin. Sen kautta oikeastaan tie valmistettiin
eräälle toiselle valtakunnalle -- suurimmalle monarkiialle,
mikä itämailla muinaisuudessa on ollut, nimittäin Persian
suur-kuninkuudelle.
Tähän asti olivat Turanilaisuus ja Semiläisyys yksin olleet historian
näkymöllä, edellinen ainoastaan jonakuna kultuuri-käytteenä,
jälkimäinen taas varsinaisena toiminnan-tekijänä. Nyt oli Arjalaisuuden
vuoro tullut, sen kanssa uusi henki ja uusi aatteellinen kanta.
Tuo Baktriassa ja Mediassa kehittynyt Zarathustran uskonto kenties
alkuansa oli Turanilaisilla aineilla sekoitettu; mutta se muodostui
omituiseksi valon opiksi, joka käsitti ihmisen siveellisen elämän
joksikin valkeuden taisteluksi pimeyttä vastaan. Tämän korkeamman
aatteellisuuden nojassa kohosi Median ja Persian kansat uuden
kultuuri-jakson kannattajiksi. Valtiollisesti seuraa Assyrian
kukistumisen perästä lyhyt välikausi, jolloin Lounais-Aasian
pohjois-osassa hallitsee Media, ja eteläosassa Babylonia. Se on
Babylonian kuningas Nabukudur-usur, joka tähän aikaan valloittaa
Jerusalemin ja viepi Juutalaiset Babelin vankeuteen. Mutta pian
Persialainen valta yhdistää nämä molemmat herruudet ja levittää rajansa
kauas ulkopuolelle entisen historian piiriä. Media, Baktria ja kaikki
maat Sind-jokeen asti, Assyria, Babylonia, Lydia ja koko Vähä-aasia,
Syria ja Palestina, vihdoinpa Faraojen vanha valtakunta Aitiopian ja
hieta-aavikkojen rajoihin asti, -- kaikki nämä maat ja kansat lasketaan
suur-kuninkaan herruuden alle ja hallitaan hänen satrapeillansa.
Tämän suuren valtakunnan, jonka Kyro ja Kambyses olivat perustaneet,
otti Dareio järjestääksensä säännöllisempään hallinto-muotoon, kuin
millään entisellä suurvallalla oli ollut. Kullakin hallintokunnalla oli
satrapinsa eli maaherransa, tämän vieressä apulaisena ja vakojana
kuninkaallinen kirjuri, ja molempain vastapainona erinäinen
sotapäällikkö. Eri maiden ja kansain vero-lajit ja vero-määrät olivat
tarkoin säädettyinä. Säännöllinen juoksija-posti toi valtakunnan
kaukaisimmista ääristä tiedot suur-kuninkaan hoviin, Pasargadaan,
Susaan tai Ekbatanaan. Persia ei ollut ainoastaan lavein monarkiia,
mitä maailma tähän asti oli nähnyt; se tuli Dareion hallinto-laitosten
kautta ensimäiseksi järjestyneeksi suurvallaksi. Egyptin ja Assyrian
herruudet olivat olleet satunnaisia valloituksia, joita jokaisen uuden
hallitsijan täytyi uudistaa, ja joita vähinkin vastoin-käyminen
järkähytti. Assyrian kuninkaat, kun tahtoivat estää voitettujen
kapinaa, eivät olleet muuta neuvoa keksineet kuin teloittaa kansakunnat
tai siirtää ne toisille asuinsijoille. Persian kuninkaat niitä
säästivät ja hallitsivat; heidän valtakuntansa oli ensimäinen oikea
maailman-monarkiia.
Sitä vastoin Persia varsin vähän vaikutti alamaisten kansain luonteesen
ja sisällisiin oloihin. Itse Persialaiselta kultuurilta puuttui voima
muodostamaan alamaisiaan oman henkensä mukaan, ja nuo eri kansat siis
pysyivät henkisesti melkein itsenäisinä. Joskus itsenäisyys oli
muutoinkin melkein täydellinen. Keskellä monarkiiaa löytyi
vuori-heimoja, joille suur-kuningas maksoi lunnaita vapaasta
kulkemisestaan heidän alansa läpitse, vaikka samat heimokunnat
saattoivat häntä seurata kaukaisille sotaretkille. Varsin hupainen on
se kuvaus, minkä Herodoto (VII 61 seurr.) antaa Xerxeen kirjavasta
armeijasta, kun se tarkastetaan Hellesponton rannalla, retkeä tehtäessä
Kreikkaa vastaan. Siinä on kansa-laumoja, jotka valtaherran käsky on
kokoon ajanut; -- mutta mitään yhteistä henkeä siinä ei ole. Tuo, suuri
monarkiia ei kumminkaan ole muuta kuin raa'asti kokoon-kyhätty
yhdyskunta toisilleen aivan vieraita kansoja.
Näiden suurten itämaisten monarkiiain merkitys maailman historiassa
toivoakseni jo lienee kuulijoilleni jotenkin selvä. Niiden kautta
kansakunnat temmattiin alkuperäisestä umpinaisuudestaan ja saatettiin
tutustumaan keskenänsä. Usein tämä tapahtui verisellä väkivallalla:
kansat ajettiin rautaisilla vitsoilla kokoon ja sidottiin yhteen
rautaisilla vanteilla. Mutta ainoastaan tämmöisellä kovalla kurilla on
ihmiskunta voinut tulla kasvatetuksi historian koulussa; ainoastaan
niillä keinoin saatiin kansat ensin lähestymään toisiansa.


Neljäs Luento.
Kreikkalaiset.

Mainitsin viime luennossa sitä kirjavaa kansa-laumaa, jota Persian
suur-kuningas tarkasteli Hellesponton rannalla, marssiessaan Kreikkaa
vastaan. Se on vanhan historian ihanin näytelmä, tämä taistelu, joka
nyt on alkanut. Ulkopuolella sitä alaa, jolla kulturi ja historia tähän
saakka ovat liikkuneet, tulee tähän aikaan näkyviin uusi kansakunta,
jonka suur-kuningas silloin päättää liittääkseen alamaistensa lukuun.
Se on Hellenien kansa, Kreikkalaiset, ensimäinen kansa Euroopassa, joka
kohoaa sivistykseen, Eurooppalaisen kultuurin perustajat. Melkein
kaikki kultuuri-siemenensä oli Kreikka saanut Itämailta; mutta ne
olivat itäneet omituisella tavalla Kreikan saarien ja lahdelmain kesken
ja kirkkaan Helleniläisen taivaan alla. Myöskin ne valtiolliset muodot,
jotka tällä kansalla olivat syntyneet, ilmaantuivat jyrkkänä
vastakohtana Itämaiden raskaalle ja kankealle despotismille. Ei
mitään taipumusta yhdistymään suureksi valtakunnaksi, vaan paljaita
pikku-valtioita, joissa vanhempi patriarkallinen yhteiskunta helposti
muuttui joko ylimysvallaksi eli aristokratiiaksi taikka kansavallaksi,
demokratiiaksi; -- niin-muodoin enemmin tai vähemmin tasavaltaisia
laitoksia. Tämä yhteiskunnallinen tila vaatii kultakin kansalaiselta
suuren määrän yksityistä toimeliaisuutta, panee kaikki yhteiskunnan
voimat liikkeelle, jännittää jokaista sen jänterettä. Mutta, tämä
yksityis-toiminta ei ole mikään vallaton ja hillitön erikois-voimain
kirmaus; siinä tapauksessa yhteiskunta hajoisi. Tasavallassa löytyy
kuitenkin yksi voima, joka kaikki erikois-voimat yhdistää, hallitsee ja
johtaa; se on laki, jonka kansa itse antaa, ja isänmaan-rakkaus, joka
kaikkia elähyttää. Heimokuntaisuuden ja heimo-rakkauden sijaan on
tullut korkeampi yhteiskunnan muoto, isänmaa, ja tämä on Kreikan kansan
luoma. Mutta tuo uusi aate synnyttää uutta kultuuri-vauhtia, ja tämän
avulla tuo pieni kansa jaksaa vastustaa Itämaisen suur-kuninkaan
suunnatonta väkirynnäkköä. Siinä näytelmän jännittävä ja suurenmoinen
puoli.
Siitä hetkestä alkaen Helleniläinen henki käypi inhimillisen kehityksen
etupäässä. _Kansalais-vapaus_ on tullut maailman-mahdiksi.
Kuinka tämä uusi yhteiskunta oli syntynyt ja muodostunut, en voi aivan
laveasti selittää; vaan muutamat lyhyet viittaukset ovat kuitenkin
tarpeellisia. Jos katselemme Kreikan yhteiskuntaa niinä aikoina, joita
Homeron runot kuvailevat, havaitsemme, että heimokuntaisuus vielä
silloin ylt'yleensä vallitsee. Sukukunta-päälliköt, ylimykset, ovat
näiden runoelmain sankareina; ne taas ovat heimottain liittyneinä
jonkun kuninkaan ympäri, joka on esimiehenä ylimystensä kesken,
pää-sankarina ja jumalain varsinaisena holhottina. Valtiollisessa
arvossa ei ole eroitus aivan suuri kuningasten ja ylimysten välillä;
sillä jälkimäisetkin ovat laillansa "kuninkaita" kukin omassa pienessä
piirissään eli sukukunnassaan. Ainoastaan uskonnollinen arvo antaa
Agamemnonille, Akhilleylle, Odysseylle heidän korkeamman asemansa; ne
ovat nimen-omaan "jumalaisia" ja sen vuoksi hallitsevat. Näitä
kuninkaita ja ylimyksiä alempana on muu kansa, joka heimolais-tunnon
siteillä on kiintynyt johtajiinsa, sodassa ja rauhassa seuraa heidän
käskyjänsä ja kunnioittaa heitä yhteisten koti-alttarein holhojiksi,
suku-jumalain sovittajiksi ja edusmiehiksi. Näin on alkuperäinen
yhteiskunta Kreikassa aivan sama kuin muuallakin, missä heimokunta-olot
vallitsevat. Vaan tämä patriarkallinen keskuus vähitellen, melkein
huomaamatta, muuttuu. Toiselta puolen sopusointu kuninkuuden ja
ylimyskunnan välillä rikkuu: kuninkaat pyrkivät suurempaan
valtaan, ja ylimykset taas pyrkivät tätä valtaa rajoittamaan tai
lakkauttamaan. Tämän taistelun kautta kuninkaan-arvo enimmissä paikoin
muuttuu paljaaksi nimeksi, joka ainoastaan uskonnon harjoitusta
varten, ikäänkuin jumalain mieliksi, säilytetään. Toiselta puolen
myöskin sukujen keskuudessa alkaa eripuraisia aineita ilmestyä.
Sukukunta-pääällikköjen alamaiset, suvun kaukaisemmat haarat, nuo
lukuiset alustalaiset, jotka viljelevät maansa, ei omanaan, vaan suvun
s.o. päällikön omaisuutena, -- nämä kaikki eivät aian-pitkään tunne
itseänsä niin kiintyneiksi yhteiseen suku-alttariin, ett'eivät pyrkisi
suurempaan itsenäisyyteen. Pait sitä ilmaantuu muitakin voimia kuin
maa-omaisuus. Kauppa syntyy, syntyy teollisuus. Raha tulee
yhteiskunnalliseksi mahdiksi ja antaa hyötymisen tilaisuutta
ulkopuolella sukukunta-olojen ahdasta piiriä. Näin tulee aristokratiian
rinnalla demokratiia näkyviin ja taistelu alkaa, joka eri paikoissa eri
tavalla päättyy. Spartassa esm. järjestyi ylimysvalta jyrkimmässä
muodossaan. Joku satamäärä "tasa-arvoisia" siellä hallitsi Lykurgon
säätämien lakien mukaan; muu Spartan ja Lakonian väestö eli näiden
herruuden alla eri alamaisuuden asteissa, alkaen niinkutsutuista
"huonommista ihmisistä", jotka seisoivat vallitsevaa säätyä lähinnä,
aina noihin kurjiin Heloteihin saakka, jotka kärsivät julminta
orjuutta. Ihan toiselle kannalle muodostuivat asiat Attikassa. Solonin
la'in-laatimuksen tärkein puoli näkyy olleen, että hän vapautti
alustalaiset heidän isäntäinsä ylivallasta, teki heidän maansa vapaaksi
ja heidät itsensä kansalaisiksi. Tällä perustuksella sitten Athenan
demokratillinen tasavalta yhä edistyi ja kohosi loistavaan
kukoistukseen. Muissa Kreikan valtioissa ja niiden siirtokunnissa
yhteiskunnallinen muodostus tapahtui suuremmassa tai vähemmässä
määrässä samalla tavoin kuin Spartassa tai Athenassa. Sääntönä oli
tasavaltainen hallitusmuoto, joko koko kansan tai ylimyssäädyn
käytettävänä, ja tämä hallitusmuoto herätti virkeän ja voimakkaan
isänmaallisuuden siinä ahtaammassa tai avarammassa piirissä, johon
kansalais-oikeus ulottui.
Tämä näin syntynyt isänmaan-rakkaus oli jotakin aivan toista kuin se
heimolaisuuden-tunto, joka muinoin patriarkallisessa yhteiskunnassa oli
liittänyt ihmiset yhteen. Se oli rakkaus isänmaan lakeihin ja
laitoksiin, joiden etuja nautittiin, rakkaus siihen valtiolliseen
vapauteen, joka oli kunkin kansalaisen työllä ja toimella suojeltava.
Mutta toiselta puolen vapaus Kreikan valtioissa ei ollut juuri aivan
samankaltainen kuin vapaus meidän-aikaisessa merkityksessä. Kansalainen
Kreikan maalla oli kokonaan valtion hallussa, joka tarkoituksiansa
varten saattoi anastaa kaiken hänen olentonsa, hengen ja tavaran,
yksityis-toimen ja itse perhe-elämän. Vapaus oli oikeastaan
valtiollisten oikeuksien nautinto; mutta yksityis-elämän vapautta ei
ollut olemassa. Senpä tähden jokaisen kansalaisen täytyi alituisesti
olla valtiotoimissa kiinni, antaa itsensä kokonaan alttiiksi valtion
palvelukseen. Tämä oli epäilemättä monessa kohden haitallista ja
rasittavaa; mutta se kumminkin yllytti, melkein pakoitti, joka miestä
jaloimpiin ponnistuksiin. Todella hämmästymme, katsellessa, mitkä
velvollisuudet seurasivat kansalais-asemaa esm. Athenassa. Koko