Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 03

lukumäärä niitä kansalaisia, jotka varallisuutensa nojassa olivat
oikeutetut valtio-virkoihin, teki Peloponneson sodan alulla ainoastaan
14,000. Mutta korkeimpaan oikeustoon, Heliaiaan, otettiin arvalla joka
vuosi 5000 jäsentä, niin että keskimäärin joka toinen tai kolmas vuosi
kului kultakin mieheltä tuomari-toimeen. Valtaneuvoskuntaan eli
senaattiin valittiin joka vuosi 500 jäsentä; niin-muodoin Athenalainen
keskimäärin kaksi kertaa elinkauteensa sai täyttää tämän tärkeän ja
vaivaloisen viran. Joka kymmenes päivä oli yleinen kansankokous, jossa
aamusta aikaisin kuunneltiin puhujain esityksiä ja äänestettiin
sisällisen ja ulkonaisen politiikan kysymyksistä. Välillä tapahtui
valtiolliset juhlamenot, jotka tarkoittivat isänmaallisten jumalain
suosittamista, puhumattakaan muista valtiotoimista tai moninaisista
kunnallis-toimista niissä kyläkunnissa, joihin Attikan väestö oli
jaettu. Tämä kaikki oli ainoastaan rauhan askaretta. Sodan syttyessä
nämä samat miehet olivat asevelvollisia; kansalais-armeijan lukumäärä
oli aivan sama kuin täys-oikeutettujen kansalaisten.
Minun ei tarvitse tässä kertoa, minkä loistavan sivistyksen tämä
Hellaan valtio-elämä on synnyttänyt esm. taiteessa ja kirjallisuudessa.
Tosin taide ja kirjallisuus eivät olleet Hellenien keksimät; myöskin
Itämaiset kansat olivat kirjallisuutta ja taidetta itsellensä luoneet,
paljoa aikaisemmin kuin Helleniläisen hengen kehitys vielä oli alkanut.
Vaan tässä hengessä asui joku omituinen sointuisuus, joku muodon ja
sisällyksen sopu, joku tasapainon aisti, joka oli likeistä sukua
vapaiden valtio-muotojen kanssa. Kreikkalainen henki, joka oli luonut
uuden yhteiskunnan, loi myöskin uusia ihanne-kuvia taiteelle, uusia
kaavoja aatteelle ja kirjallisuudelle. Kuka ei tunne Perikleen
aikakautta? Kuka ei tiedä, että tämä antikinen kulturi on mennyt
Kreikkalaisilta Romalaisille ja Romalaisilta on periytynyt nyky-aian
sivistys-kansoille? Homeron runot, Sofokleen dramat, Herodoton ja
Thykydideen historiat, Platonin ja Aristoteleen aate-aarteet, muuta
mainitsematta, on helleniläinen henki lahjoittanut ihmiskunnalle
katoomattomiksi muistomerkeiksi yhteiskunnallisen vapauden ensimäisistä
ponnistuksista.
Vaan Kreikan vapauden ja loiston aika, kuten hyvin tiedämme, oli varsin
lyhyt. Peloponneson sodan jälkeen Hellaan historia alkaa kadottaa
viehätystänsä, valtio-laitokset kadottavat tasapainonsa, kultuuri
tuoreutensa. Mikä on siis syynä siihen surkuteltavaan rappio-tilaan,
joka vähitellen, mutta auttamattomasti, saapi vallan Kreikkalaisessa
yhteiskunnassa?
Tunnemme kaikki noita Kreikan valtio-elämän varjopuolia, jotka helposti
astuvatkin silmiin: aristokratiian vallanhimo ja itsekkäisyys,
demokratiian metelisyys ja oikulliset mielet, vieläpä eri valtioiden
keskinäinen eripuraisuus ja kateus. Vaan tämä kaikki on ainoastaan
ulkonaisena merkkinä eräästä vaillinaisuudesta, joka yleensä asui itse
Kreikkalaisessa hengessä ja vähitellen kalvoi sen elinjuuria. Tahtoisin
nimittää tämän vian ahdasmielisyydeksi eli ahtaudeksi, mutta pyydän,
ett'ei tätä sanaa väärin ymmärretä. Tuo innokas isänmaallisuus, tuo
virkeä kansalais-tunto, joka on Hellenien historialle omituinen,
liikkui oikeastaan kovin ahtaissa rajoissa. Muistamista on, että
enimmät ihmiset Helleniläisessä maailmassa olivat orjia, ja että
vapaidenkin joukossa suuri osa ei nauttinut kansalais-oikeuksia.
Athenassa esm. oli kaikkien kansalaisten lukumäärä ainoastaan 20-30
tuhatta; muut asukkaat olivat joko Metoikeja s.o. muukalaisia, jotka
kaupan ja teollisuuden tähden olivat maahan asettuneet, taikkapa orjia,
joilla vapaa kansalainen te'etti työnsä, sill'aikaa kuin itse hoiti
valtiollisia tehtäviänsä. Mutta ihmis-arvoa ja ihmis-oikeutta oli
ainoastaan kansalaisella, ja vielä tarkemmin sanoen, ainoastaan saman
valtion kansalaisella. Kansalainen toisesta, vaikkapa Kreikkaisestakin,
valtiosta tuli orjaksi samana hetkenä, kuin hän sodassa vangittiin.
Jokainen näistä pienistä valtioista oli siis tarkasti suljettu piiri,
isänmaana ainoastaan niille harvoille, jotka siinä nauttivat
kansalais-oikeutta.
Tunnustaa täytyy, että senlainen kansalais-vapaus, kuin oli Kreikassa
kehittynyt, ei ollut muulla ehdolla mahdollinen. Kun valtio-toimet joka
hetki vaativat jokaisen kansalaisen tarkastusta, oli välttämättömän
tarpeellista, ensiksi että isänmaa oli niin pieni, että kaikkien
kansalaisten sopi alinomaa olla saapuvilla, ja toiseksi että työnteko
melkein tykkönään jäi muiden asiaksi. Orjuus ja pikkuvaltiollisuus
olivat siis Helleniläisen valtio-laitoksen elämän-ehtoja, vaan ne
olivat samassa Helleniläisen hengen kuoleman-syinnä. Orja-työllä on,
näet, edistyneemmissä kultuuri-oloissa aina omituinen kirouksensa.
Orja-työn kautta tulee vapaa työ mahdottomaksi; köyhemmiltä vapailta
katoo sekä ansion tilaisuus että työn halu, ja kansalaisten kesken
syntyy nääntyväinen, kurja alhaiso, joka pyrkii kukistamaan
yhteiskunnan perustuksia. Tämä ilmiö havaittiin melkein kaikissa
Kreikan tasavalloissa jo 5:nnen vuosisadan lopulla, Peloponneson sodan
aikana. Aristokratiian ja demokratiian taistelu on silloin jo päättynyt
ja kaupungit ovat saaneet vakinaisen hallitusmuotonsa, joko
ylimysvaltaisen tai kansavaltaisen; mutta nyt alkaa vielä
leppymättömämpi taistelu rikasten ja köyhien välillä. Alhaiso panee
ylös valtaherroja, "tiranneja", ajaa rikkaat maanpakolaisuuteen,
ryöstää heidän omaisuutensa. Rikkaat puolestansa menettelevät yhtä
säälimättömästi, harjoittavat julminta kostoa, missä voivat, ja elävät
ainoastaan itsekkäitä nautintoja varten. Kreikan loppuaikoina on
rikkauden-ahku yhteiskunnan kalvava mato; se turmelee isänmaallisuuden,
se synnyttää ja kasvattaa palkkasoturi-laitoksen ja seikkailija-mielen.
Kreikkalainen henki silloin tosin vapauttaa itsensä valtion kovista
siteistä, mutta kadottaa samassa ainoan siveellisen pohjansa.
Eikä Kreikkalainen henki kuitenkaan voi irtauntua ahtaasta
pikkuvaltiollisuudestaan ja ylentyä yleiseksi Helleniläiseksi
kansallis-hengeksi. Tosin löytyi Kreikkalaisten kesken muutamia
yrityksiä kansalliseen yhteisvaikutukseen. Tuo jotenkin yhteinen
kieli oli synnyttänyt kirjallisuuden, joka Homerosta alkaen
pidettiin koko kansan yhteisenä tavarana. Yhteiset orakelit ja
juhlakilpailut saattoivat eri valtiojen jäsenet tutustumaan keskenänsä.
Valtiollisellakin alalla ilmaantui Helleniläinen yhteishenki
vastakohtana barbari-maailmalle, esm. Troian sodassa ja taistelussa
Persiaa vastaan. Mutta näistä yhteisyyden alkeista ei kehittynyt mitään
kokonaista valtiollisessa ja kansallisessa katsannossa. Se ei ollut
mahdollista; sillä koko Kreikkalainen valtiollisuus perustui juuri
isänmaa-aatteen pienuuteen. Vaan toiselta puolen semmoinen
valtiollisuus ei voinut tulla pitkä-ikäiseksi; sen täytyi tympistyä ja
kuoleuntua ahtauteensa ja umpinaisuuteensa.
Mutta jos Kreikkalainen niin-muodoin supisti isänmaallisen
harrastuksensa oman pikku-valtionsa piiriin, hän vielä vähemmin
tunnusti jotakin ihmisyyttä ulkopuolella Helleniläisyyttä. Kaikki ne
ihmis-olennot maan päällä, jotka eivät puhuneet Kreikan kieltä, olivat
muka Barbareja, ja tämä nimitys saapi pian ylönkatseellisen
merkityksen, samassa määrässä kuin Kreikkalainen oppii pitämään omaa
sivistys-muotoansa korkeimpana kultuuri-kantana. Vaikka Persian
suur-kuninkaan loisto toisinaan mieltä häikäisee, ei kuitenkaan
Kreikkalainen muulloin kuin alennus-tilassaan tai maanpakolaisena ryhdy
yhteyteen Persialaistenkaan kanssa. Barbarit seisovat, puhtaan
Kreikkalaisen kannalta katsoen, niin äärettömän alhaalla, että niiden
kanssa ei sovi ajatellakkaan mitään tasa-arvoista valtiollista
keskuutta. Helleniläisyys oli tällä tavoin Kreikkalaisen koko maailma.
Täytyy tunnustaa, että se oli kovin pieni ja kovin hajanainen maailma.
Olen vähäistä laveammin kosketellut Helleniläisen kultuurin
varjopuolia; sillä perikadon ja rappion syyt ovat usein tärkeämmät
tutkia kuin loiston ja menestyksen. Helleniläinen kultuuri oli niinkuin
kukkanen, joka lyhyen aian perästä kuihtui, mutta sillä välin oli
ihmiskunnalle valmistanut katoomattoman hedelmän kirjallisuudessansa ja
taiteessaan. Että sillä muutoinkin on ollut virkansa ja sijansa
ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tahdon seuraavassa luennossa vielä
ottaa selittääkseni. --


Viides Luento.
Makedonialaisuus.

Pitikö Kreikkalaisen kultuurin pysyä niissä ahtaissa rajoissa, joita se
oli itsellensä pannut? Pitikö sen kukoistaa aikansa Hellaassa ja
Hellaan siirtokunnissa, -- sitten kuihtua ja kuolla, jättäen ainoastaan
muiston jälille olemisestaan? Ei, sen piti kuollessaan kirkastua
historian korkeampia tarkoituksia varten. Helleniläisyyden piti astua
ulos umpinaisuudestaan ja pienuudestaan, tullaksensa historialliseksi
vallaksi. Mutta umpinaisuus ja pienuus on johonkin määrin Helleniläisen
hengen elämän-ehto; sen vuoksi se laventuessaan kuolee. Siinä se
Gordiolainen solmu, jonka Makedonian miekka katkaisee.
Se kansa, joka nyt astuu silmäimme eteen, oli erittäin sovelias
välittämään Helleniläisyyden uutta maailman tehtävää. Makedonialaiset
olivat sukuperänsä, asemansa ja valtio-laitostensa puolesta
puolittain barbareja, puolittain Kreikkalaisia. Hallitusmuodossa oli
säilynyt Muinais-Kreikan patriarkallinen kuninkuus sekä ylipäänsä
heimokuntaisuuden raikkaat ja luonnolliset olot; mutta ylhäiset säädyt
vastaan-ottivat halukkaasti Hellaan korkeamman sivistyksen ja
perehtyivät sen aatteisin. Näistä aatteista oli yksi, joka keskellä
Kreikan pikku-valtiojen alituista eripuraisuutta oli ollut jonakin
sovittavaisena kansallisena siteenä niiden välillä. Se aate oli: kosto
Persialle! Kreikan jaloimmat valtiomiehet eri aikoina, Kimon Athenassa
ja Agesilao Spartassa, olivat koettaneet tämän kansallisen aatteen
nimessä yhdistää Kreikan hajalliset pyrinnöt yhteiseen suureen
tarkoitus-perään; vaan pikkuvaltiollisuus oli tehnyt nämä yritykset
tyhjäksi. Tämän rauenneen aatteen ottaa Makedonia haltuunsa ja saattaa
sen perille. Siinäpä Filippon ja Aleksanteri Suuren historia.
Kuka ei tunne Filippo Makedonialaista ja Kreikan vapauden taistelua
häntä vastaan! Kuka ei ole ihastellut Demosthenesta, vanhan maailman
suurinta puhujaa ja Athenan jalointa kansalaista, joka viimeiseen
saakka koettaa ylläpitää Hellaan pikku-valtioin itsenäisyyttä
Makedonian ylivaltaa vastaan. Nämä jalot ponnistukset ovat kuitenkin
turhia, ei sen vuoksi että Helleniläinen henki on rappiolla, vaan sen
vuoksi että historian suuret tarkoitukset ovat Makedonian puolella.
Näin saavuttaa tämä Kreikan kasvate johtaja-viran Hellenien
valtiollisessa perheessä ja kääntää sitten yhdistetyt aseet Itämaiden
valloittamiseen. Persia kukistuu, ja Aleksanteri Suuri perustaa
maailman-monarkiian, joka on vielä suurempi ja paremmin järjestetty
kuin Kyron ja Dareion. Vaan, niinkuin luonnollista onkin, Kreikan
pikku-valtiot eivät milloinkaan voi unohtaa entisyyttänsä, eivät
milloinkaan voi viihtyä siihen uuteen maailmanjärjestykseen, joka
oikeastaan on heistä lähtenyt. Suur-kuninkaan armeijassa taistelee
Kreikkalaisiakin Aleksanteria vastaan; Aleksanterin kuoltua koettaa
Hellas, vaikka turhaan, saada itsenäisyytensä takaisin, ja vielä puolen
toista vuosisataa sen jälkeen kestää Kreikan ponnistukset ylläpitää
niitä tasavaltaisia hallitus-oloja, jotka kerran olivat Kreikan
suuruutena olleet.
Kertomus Aleksanteri Suuren retkistä kuuluu melkein niinkuin juttu
satujen maailmasta, ja tuo sankarimuoto on meidän aikoihimme asti
voimakkaasti koskenut Itämaisten kansain kuvitukseen. Myöskin
historiallisen asemansa puolesta hän ei ole mikään tavallinen
valloittaja Salmanasar'in tai Tshingis-khan'in mallin mukaan, vaan
oikeastaan uuden kultuuri-jakson aloittaja. Itse hän myöskin selvästi
käsittää tämän historiallisen tehtävänsä. Valloitus-retken ensimäinen
tarkoitus, kosto Persialle, saapi päätöksensä, kun Aleksanteri antaa
hävittää Persian kuningasten vanhan hautaus-kaupungin, Persepolin.
Sen perästä toinen tarkoitus, Itämaiden hellenöitseminen, tulee
pää-asiaksi. Sitä varten Aleksanteri perustaa Helleniläisiä
siirtokuntia Persian vallan kaukaisimpiin osiin, sitä varten hän
edistää naimis-liittoja Makedonialaisten ja barbarien välillä, sitä
varten hän itse muuttuu ja muodostuu uusien alamaistensa käsityksen
mukaan suur-kuninkaaksi, despotiksi, jumalaksi. Koko sen-aikuisen
maailman sulattaminen yhdeksi kansakunnaksi, jossa Kreikkalainen
kultuuri olisi yleisenä, näkyy olleen Aleksanteri Suuren suurena
tarkoitus-peränä. Koko sen-aikuinen historiallinen maailma oli nyt
yhdistetty yhteen käteen, joka ihmeteltävällä nerolla ja jäntevyydellä
osasi sen kohtalot järjestää.
Aleksanterin liian aikainen kuolema näytti tyhjäksi tekevän kaikki
hänen suuret tuumansa; sillä nyt syntyy sekasorron aika, joka kestää
viisi-kymmentä vuotta ja on mitä kummallisimpia jaksoja maailman
historiassa. Valtiossa niinkuin yksityis-elämässäkin kaikki
hillimättömät himot ovat irti päässeet. Makedonialainen monarkiia on
niin äärettömästi levinnyt, että se on lakannut olemasta
Makedonialaisena. Jo Aleksanteri oli ymmärtänyt, että hänen syrjäinen
syntymä-maansa ei enää kelvannut valtakunnan keskukseksi; kun
kuninkaallinen perhe kuitenkin sinne asettuu, se ennen pitkää kadottaa
legitimisen pyhyytensä, ja Aleksanterin kenraalit nyt keskenänsä
taistelevat perinnöstä, riistäen sitä kappaleiksi, kun ei kukaan yksin
voi sitä anastaa. Tässä hurjassa tuoksinassa kaikki itsekkäät himot
kirmailevat, vallan-himo, rahan-himo, nautinnon-himo. Murhanteot
likeisimpien kesken osoittavat mahtajain siveellistä kantaa;
palkkasoturien petollisuus todistaa, että turmio on yleinen. Tietysti
kaikki tämä siveellinen kurjuus ei ole yht'äkkiä syntynyt, vaan on jo
edellisen aikakauden loppu-puolella alkanut Hellaan yhteiskunnassa.
Tuo palkkasoturi-laitos itsestään on jo merkkinä Kreikkalaisen
kansalais-hengen alentumisesta; vaan nuo Xenofon'in 10,000
olivat olleet kunniallisia miehiä, verrattuina Makedonialaisiin
Argyraspideihin ja heidän kaltaisiinsa. Kummallinen ja laillansa
miellyttäväkin on se seikkailija-henki, joka nyt vallitsee. Siltä tosin
puuttuu korkeampi siveellinen arvo, koska isänmaallisuus ja se
jalostuttava mieli, jonka kansalais-velvollisuudet kasvattavat,
oikeastaan on kadoksissa. Mutta onnen-etsijäin kirjava elämä kirkastuu
Kreikkalaisen kultuurin ihanassa hohteessa ja saapi toisinaan jonkun
ritarillisen loisteen. Perikuvaksi aikakauden luonteesta on etupäässä
katsottava kuuluisa Demetrio Poliorketes, jonka elämän-vaiheet tahdon
tässä lyhyesti kertoa.
Hän oli syntynyt v. 334, niin-muodoin siihen aikaan jolloin Aleksanteri
Suuren valloitus-retki alkoi, eikä ollut siis kuninkaan kuollessa vielä
toimi-iällä. Mutta hänen isänsä Antigono ei ollut tässä tilassa
laiminlyönyt etujansa, vaan kohosi silloin Suur-Frygian, Lykian ja
Pamfylian käskynhaltiaksi. Kun Perdikkas oli kukistunut v. 321 ja
Antipater Makedoniassa oli kuollut v. 319, kun vihdoin aikakauden ainoa
loyali mies, Eumenes, oli loppunsa saanut v. 316 ja monarkiian
emämaassa hurjat taistelut jatketaan valta-istuimen ympärillä, silloin
Antigono pyrkii yleiseen herruuteen, ja hänen nuori poikansa saapi
tilaisuuden astua näkymölle. Yleinen liitto syntyy Antigonoa vastaan.
Demetrio lähetetään armeijan kanssa Egyptin rajalle, mutta lyödään
Gaza'n tykönä v. 312. Ensimäinen yritys on niin-muodoin huonosti
onnistunut, ja Seleuko ottaa Syrian ja Babylonian haltuunsa. Seuraavana
vuonna tehdään yleinen rauha. Kumma kyllä, rauhan ehtojen seassa on
"Kreikanmaan vapaus", s.o. Hellaan pikkuvaltioin kaikinpuolinen
itsenäisyys niinkuin ennen muinoin. Voisimme luulla, että tämä on
paljasta ulkokullaisuutta valtamiesten puolelta, jotka tietysti eivät
suo toisillensa Kreikan omistusta. Mutta eipä niinkään. Kreikan vapaus
on Kreikkalaisen kultuurin ihanne-kuvia, ja nuo Makedonialaiset
päälliköt ovat kumminkin Kreikkalaisen kultuurin lapsia. Tämä havaitaan
olletikkin Demetriossa, joka nuoruuden innolla harrastaa Hellaan
muinais-muistoja. V. 307 syttyy sota jälleen ja Demetrio lähtee
Kreikkaan, astuu maalle Athenan edustalle ja vapauttaa Kreikkaisen
sivistyksen emäkaupungin. Ihastus Athenassa on ääretön ja vapauttajaa
kunnioitetaan suojelus-jumalana samassa kaupungissa, joka aikoinaan
ajoi Aristeideen maanpakoon siitä ainoasta syystä, että tämä muka
hurskauden maineella tahtoi kohota muita ylemmäksi. Pian Demetrio
kutsutaan pois Kreikasta Kyproon, jota Egyptin laivasto ahdistaa. Hän
lyöpi tämän laivaston ja lähettää sanan voitostaan isällensä. "Terve
Antigono kuningas!" -- oli sanansaattajan ensimäinen ilmoitus asiasta.
"Demetrio kuninkaalle!" -- kuului alku Antigonon vastauskirjeestä. Näin
oli kuninkaallinen nimi anastettu v. 306, ja muut Aleksanterin
kenraalit heti seurasivat esimerkkiä. Vv. 305-303 tapahtui Rhodon
piiritys, joka toimitti Demetriolle hänen mainehikkaan liikanimensä
"Poliorketes", kaupungin-saartaja; sillä muun sivistyksensä ohessa
oli Demetrio mestarina sen aian mekanillisissa tieteissä ja hänen
piiritys-koneensa olivat uutta keksintöä sotataiteessa. Seuraavana
vuonna hän jälleen lähtee rakastettuun Kreikkaansa ja taistelee
onnellisesti. Mutta nyt on syntynyt suuri liitto Antigonoa ja hänen
poikaansa vastaan. Tämä rientää Hellespontoon, jonka valloittaa; mutta
Ipson tappelu Frygiassa v. 301 lopettaa Antigonon kunnianhimoisen
elämän, ja hänen valtakuntansa häviää. Demetrio pakenee ja elää jonkun
aikaa pelättynä merirosvona. Viimein Seleuko Syriassa naipi hänen
tyttärensä, ihanan Stratoniken, ja Demetrio silloin saapi turvapaikan.
Hän kuitenkin pian riitaantuu vävynsä kanssa ja lähtee v. 297
kolmannen kerran Kreikkaan. Hyvällä onnella hän sieltä karkoittaa
Makedonialaiset, saapi Athenan taas haltuunsa, ahdistaa Spartaa ja
pääsee vihdoin kummallisella onnen-mutkalla itse Makedonian kuninkaaksi
v. 294. Siinä maassa, näet, Antipaterin suku on keskinäisillä
murhatöillä hävittänyt itsensä, ja Demetrio, joka on Antipaterin vävy,
nyt murhauttaa viimeisen joukosta ja anastaa hallituksen. Hän mainitaan
siellä menetelleen tirannin tavalla, karkoitetaan seitsemän vuoden
perästä kaikkien vihollistensa yhdistetyillä voimilla, ja pakoitetaan
pakenemaan Seleukon turviin. V. 283 hän kuolee Apameassa Syrian maalla,
51 vuoden iällä, koettuansa onnen suosiota ja epäsuosiota jyrkimmässä
vaihetuksessa. Ylipäänsä hän oli nauttinut elämää runsain määrin sekä
hekumassa että hengen-viljelyksessä ja maineessa. Maine ja maailman
huomio oli etupäässä ollut hänellä elämäntarkoituksena, niinkuin ennen
muinoin Alkibiadeella, jonka kanssa hänellä on paljon yhtäläisyyttä
luonteessa. Hänen poikansa Antigono Gonnatas sittemmin pääsee
Makedonian kuninkaaksi ja perustaa siellä uuden kuningas-sarjan
Filippon ja Aleksanteri Suuren alkuperäisellä valta-istuimella.
Sekin seikka on luettava Poliorketeen historian kummallisiin
onnen-kohtauksiin.
Eikä Demetrio Poliorketes ole aian hengen ainoana edustajana. Monessa
kohden yhtäläinen luonne on tuo tunnettu Epeirolais-kuningas Pyrrho,
ritarillinen seikkailija, joka voittaa ja kadottaa kaupungeita ja
valtakuntia sekä idässä että lännessä, kunnes eräs nainen Argos'issa
viskatulla kivellä lopettaa hänen levottoman elämänsä. Kaikki tämmöiset
kondottierit tahtoivat olla suuria Aleksantereita; mutta mestarin suuri
historiallinen tehtävä oli heiltä unohtunut. Tämä on eroitus sankarin
ja seikkailijain välillä.
Puolen vuosisadan perästä on kuohu asettunut. Tuo sameaksi
sekoitettu maailma alkaa selvetä, ja vakinaisia valtioita ilmestyy
maailman-monarkiian raunioilla. Nämä valtakunnat ovat: Egypti, Syria,
Pergamo ja Bithynia, sekä Makedonia ja Kreikan valtiot.
Nyt täytyy kysyä: mitä maailma oli hyötynyt Aleksanteri Suuren
valloituksesta?
Vastaus kuuluu: Helleniläisyys, joka oli korkein kultuuri-muoto, minkä
historia siihen saakka oli kehittänyt, on nyt astunut ulos
kansallisesta umpinaisuudestaan ja muuttanut koko maailman
Helleniläiseksi. Ihmisyys ei ole enää rajoitettu yhteen ainoaan
kansakuntaan, Kreikkaan ja Kreikan siirtokuntiin; se jo ulottuu
kaikkiin entisen historian maihin, samassa kuin Kreikkalainen sivistys
niihin leviää. Totta on, että monessakin näissä maissa ainoastaan
vallitseva sääty muuttuu Kreikkalaiseksi; mutta joka paikassa kumminkin
tunkeuupi koko yhteiskuntaan joku virta Helleniläistä henkeä tieteissä,
taiteissa ja yhteis-elämässä, ja tämä synnyttää yleisen tunteen
yhteisyydestä eli yhteisestä ihmisyydestä. Kreikan kirjallisuus tulee
maailman-kirjallisuudeksi, ja sen kautta aatteiden vaihto tapahtuu
tästä lähin avarammalla alalla. Sama on laita tavarainkin vaihdon.
Foinikialaisten kauppa-monopoli on lakannut, sitten kuin Aleksanteri
suuri kukisti Tyron; sen sijaan valloittajan perustama Aleksandria
kohoaa varsinaiseksi maailman-kaupungiksi, jossa Euroopan, Aasian ja
Afrikan tavarat yhtyvät, ja jossa Kreikan tiede ja Itämaiden viisaus
keskenänsä tutustuvat. Itse valtiollinen näkö-ala on melkoisesti
auennut. Näinä edellisinä aikoina oli maailman-historia liikkunut
Athenan ja Spartan keskinäisissä pikku-rettelöissä tai Theban ja
Korinthon pienissä suhteissa. Ajan suuri maailman-kysymys oli ollut,
ken pitäisi johtavan sijan tuossa vilkashenkisessä muurahais-pesässä,
joka käsitti Hellaan ja Peloponneson siirtokuntineen. Muutamat
puoli-helleniläiset ruhtinaat Thessaliassa, Epeirossa ja Makedoniassa
olivat toisinaan saaneet kunnian päästä lisäksi seuraan, ja taustalla,
suurena suunnattomana pöppönä, nähtiin Persian suur-kuningas
satrapeinensa. Semmoinen oli valtiollisen maailman muoto Kreikan
klassillisena aikakautena. Nyt sitä vastoin valtiollinen keskuus
ulottuu kauas entiseen barbari-maailmaan; kokonainen yhteiskunta
jotenkin suuria valtioita on syntynyt, jotka kaikki kuuluvat samaan
sivistys-piiriin. Ihmisyyden rajat ovat melkoisesti laajentuneet.


Kuudes Luento.
Romalaisuus.

Kreikkalais-Makedonialaisen maailman raja-seuduilla lännessä oli
maan-osia, joihin Kreikkalainen sivistys jo aikaisin oli alkanut
tunkeuda, vaikka Filippon ja Aleksanteri Suuren valloitus-toimet eivät
ennättäneet kääntyä sille puolelle. Semmoinen seutu oli Sikelian saari,
jonka rannikot suureksi osaksi olivat Kreikkalaisten siirtokuntain
vallassa; semmoinen seutu oli myöskin koko eteläinen Italia,
jossa Kreikkalainen uutisasutus pääsi semmoiseen valtaan ja
kukoistukseen, että tätä maata yleisesti muinaisuudessa nimitettiin
Suur-Kreikaksi, "Magna Graecia". Seudun raa'at alku-asukkaat
toimittivat Helleniläisille ranta-kaupungeille ne luonnon-tuotteet,
jotka elättivät näiden kauppaa ja enensivät niiden rikkautta. Sybaris
oli tunnettu maailman herkullisimmaksi kaupungiksi. Syrakusassa loisti
tiede ja taide. Neapoli, Kroton, Tarento olivat mainittavia sekä
sivistyksestä että mahtavuudesta. Luonnollista oli siis, että ennen tai
myöhemmin joku Makedonialainen seikkailija koettaisi onneansa tälläkin
haaralla, Kreikkalaisen sivistyksen äärimmäisellä voittomaalla.
Silloin sattui tapaus, joka herätti suurta huomiota sen-aikuisessa
maailmassa. Eräs barbari-kansa, joka kutsuttiin Romalaisiksi, oli
julistanut sotaa Tarentoa vastaan. Tämä kaupunki, joka oli tottunut
rahalla ostamaan palkkasoturi-joukkoja puolustajikseen, kutsui tuon
ennen-mainitun Epeirolais-kuninkaan, Pyrrhon, avuksensa, ja Pyrrho
tulikin vahvalla sotavoimalla, falangeinensa elefantteineen. Mikä
ääretön ala seikkailija-kuninkaan kunnian-himolle! Niinkuin suuri
Aleksanteri oli valloittanut Itämaat Intiaan saakka, miks'ei voisi
ritarillinen Pyrrho jatkaa voittokulkuansa Herkuleen-pylväisin ja
läntiseen valtamereen asti? Ainakin hänen oli hyvä toivo liittää Italia
ja Sikelia Epeirolaiseen valtakuntaansa. Mutta hämmästyksellä hän pian
sai havaita, että Romalaisten sotarinta ei väistynyt mainion
Makedonialaisen falangin alta, että miehet Tiberin rannalta eivät
pelänneet hänen torni-selkäisiä elefanttejansa. Hänen tosin onnistui
lyödä Romalainen armeija Pandosian tykönä v. 280, vielä toinenkin
Askulon tykönä seuraavana vuonna, mutta millä hinnalla! Jälkimäisen
tappelun perästä hänen mainitaan huudahtaneen: "Vielä semmoinen voitto
lisäksi, niin olen hukassa!" Nyt hän etsii itsellensä edullisempaa
toimialaa ja kääntyy Sikeliaan; mutta sielläkin on onni vastainen.
Vihdoin hän palajaa Italiaan, ja silloin Romalaiset Beneventon tykönä
saavat hänestä voiton v. 275. -- Makedonian falangi lyötynä! voitettuna
taistelussa erästä barbari-kansaa vastaan, jonka nimi ainoastaan huhuna
oli tunkeunut sivistyneen maailman korviin! voitettuna, vaikka
aikakauden etevin päällikkö sitä johti! Mikä hämmästyttävä tapaus!
Kreikkalaisen maailman suurvallat, Egypti ensimäisenä, heti riensivät
etsimään tuon tuntemattoman voittajan ystävyyttä. Roma oli yhdellä
iskulla astunut maailman näkymölle, Kreikkalais-Makedonialaisen
politiikin näkö-piiriin.
Ja siitä hetkestä se onkin Roma, seitsemän kunnaan kaupunki Tiberin
rannalla, joka anastaa johtajaviran maailman historiassa.
Mikä olikaan siis tämä Roma? -- Jokainen on kuullut nuo vanhat tarinat
Romulosta ja Remosta, joiden äiti oli Rhaea Sylvia (nähtävästi joku
metsänhaltia), joita naaras-susi Tiberin rannalla imetti ja jotka
paimen-vaimo Akka Laurentia otti kasvattaaksensa. Nämä ja muut jutut
Roman kaupungin perustamisesta ja ensimäisistä vaiheista eivät
ole historiaa; mutta varmuudella kumminkin näemme, että tuossa
riidan-alaisessa välimaassa, missä Latinalaisten, Sabinein ja Etruskein
rajat yhtyivät, syntyi yhteiskunta, joka sai kansan-aineita kaikista
näistä kolmesta kansakunnasta. Olot olivat samankaltaisia kuin
Kreikanmaalla vanhimpaan aikaan. Sukukunta-päälliköt, Patriciot -- sana
jolla on sama johtoperä kuin _isäntä_-sanalla Suomenkielessä --,
olivat vallitsevana ylimys-säätynä ja heidän alustalaisensa, Klientit,
seurasivat heidän johtoansa. Mutta paitsi näitä löytyi Romassa lukuisa
väestö ulkopuolella sukuja ja ulkopuolella varsinaista yhteiskuntaa,
niinkutsutut Plebejit, joiden oikeasta syntyperästä tutkijat eivät ole
saaneet täyttä tolkkua. Kenties olivat, ainakin osaksi, kaikenlaista
irtainta väkeä, jolle Roma oli tarjonnut turvapaikan Kapitolio-kunnaan
juurella. Sekä uskonnolliset että yhteiskunnalliset laitokset olivat
lähi-kansoista lainatut. Ei mitään ollut siinä kohden omaa eikä
itsenäisesti kehitettyä, paitsi tuo luja valtio-side, joka liitti
yhteiskunnan jäsenet kokoon. Roma, joka alusta asti seisoi vihollisena
vihollisten keskellä ja turviinsa oli ottanut muiden kansain
maanpakolaisia ja karkureita, tottui omaksi turvakseen ankaraan kuriin
omissa valtio-keskuuksissansa.
Tämä valtio-etujen valta kaikkien muiden etujen yli on tosin
Kreikkalaisessakin yhteiskunnassa huomattava; mutta Romassa se oli
yhteiskunnan koko ydin. Niinpä esm. Romalaisten uskonnollinen taipumus
tosin oli erinomaisen harras; he olivat uskontonsa harjoituksessa
pedanttisen taika-uskoisia. Kuitenkin oli uskonto oikeastaan
valtion palveluksessa ja käytettiin enemmin kuin missään muualla
valtio-tarkoituksiin. Myöskin perheen pyhyys oli Romalaisilla suuri, ja
Romalainen emäntä, _matrona_, nautti suurempaa kunnioitusta ja
vapautta kuin vaimo Kreikassa, saati itämailla; mutta valtion pyhyys
oli kuitenkin ylinnä. Valtio tosin ei häirinnyt perheellistä elämää,
niinkuin joskus Kreikassa, mutta se syrjäytti kaikki hellemmät
perhe-tunteet. Ei ole esm. mitään harvinaista Roman historiassa, että
isä surmauttaa poikansa, milloin tämä on rikkonut valtion etuja tai
sotakuria vastaan. _Sotakuri_ -- sepä onkin kenties Romalaisen
yhteiskunta-hengen oikea nimi. Roma on syntymältä saakka yhdyskunta
maata-viljeleviä sotureita, ikäänkuin varsin luotuna maailmaa
valloittamaan ja kurissa pitämään. Ja siihen tarkoitukseen Roma sitä
paremmin soveltuu, koska siltä itseltään puuttuu omituista
kansallisuutta. Meillä kuullaan usein matkittavan, että muka kieli on
ainoastaan välikappaleena. Romalaisille oli itse kansallisuus
ainoastaan välikappaleena -- nimittäin valtion tarkoitusperää varten.
Roma oli valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja
muodostelemaan omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma
saattoi mahtua Roman kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla
ehdolla, että maailma itse mukautui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli
sen vuoksi aivan omansa valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan
altis kansallisesti sulautumaan. Mutta tämä vallitsija-kyky
Romalaisessa luonteessa oli kasvannut ja varttunut ankaran kotoisen