Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 14

Ristiretki-liikenne virkisti kaupan ja teollisuuden ja enensi porvarien
rikkautta, sill'aikaa kuin läänitys-aatelisto kulutti voimansa ja
varansa tuohon kaukaiseen pyhään sotaan. Seuraavalla vuosisadalla
Pohjois-Italian porvaristo on jo niin vaurastunut, että kaupungit
sodalla pakoittavat maa-aateliston heittämään linnojaan ja siirtymään
asukkaiksi itse kaupunkeihin. Kaupunkilaisuus on siis jälleen saanut
maaseudusta voiton; mutta läänitys-aateliston riehuva elämä on sen
ohessa siirtynyt kaupunkien kehään ja antaa myöhemmin näille pienille
tasavalloille omituisen luonteen. Feodalismi, joka ylipäänsä Italiassa
on ollut heikkomainen, häviää silloin melkein tykkönään; mutta
valtiollinen elämä kuitenkin pysyy hajonneena pieniin paikallisiin
isänmaihin, joiden historia osoittaa paljon yhtäläisyyttä muinaisen
Hellaan kanssa.
Saksassa ainoastaan kaupungit Reinin ja Tonavan varsilla olivat
samanlaista syntyperää kuin Italian kaupungit; muut olivat ruhtinasten
suosiosta saaneet alkunsa ja kunnalliset oikeutensa, eikä ylipäänsä
tässä maassa porvaris-säädyn ilmestyminen vaikuttanut niin jyrkkää
kumousta kuin Italiassa. Vielä hiljaisempi on kaupunki-kuntain synty
Englannissa; vasta kun perustus-la'illinen valtio-laitos alkaa
kehittyä, tulee porvaris-sääty siinä maassa saamaan merkitystään.
Merkillisempi on porvaris-vapauden puhkeaminen Pohjois-Ranskassa. Jo
11:nnen vuosisadan kuluessa tuo sorrettuja poljettu alhaiso alkaa
yhdistyä liittokuntiin (commune), joita läänitys-aateliston usein
täytyy verisellä väkivallalla kukistaa. Mutta 12:nnen alulla, eli kohta
Ensimäisen ristiretken jälkeen, syntyi useissa paikoin näistä liitoista
vapaita porvarillisia kuntia, jotka tavallisesti rahalla, vaikka
usein veristen rettelöin perästä, lunastivat itsellensä vapauden
esivaltiailtaan. Tavaksi tuli, että Capetilaiselta kuninkaalta
etsittiin vahvistusta näin saavutettuun porvaris-vapauteen, ja niinpä
nyt tuo uusi vapaa ihmis-luokka, Ranskan niinkutsuttu "kolmas sääty",
oli ensimäinen, joka liittyi yleis-kuninkuuden ympäri. Ranskassa
niinkuin muuallakin oli siis vallitsevan feodalismin ja maa-omaisuuden
rinnalle kohonnut kaupan ja teollisuuden voimat. Tämä oli ensimäinen
muutos, jota meidän piti huomioon ottaa.
Toinen tarkastettava muutos oli valtio-aatteen vahvistuminen, jonka
olen sanonut johtopäätökseksi itse feodalismin omista periaatteista.
Asia ei tarvitse tässä paikassa laveata selitystä. Läänitys-laitos oli
alkuperäisesti ollut ainoastaan joku hätä-pakosta syntynyt järjestyksen
muoto, joka vasta myöhemmin kehittyi varsinaiseksi periaatteeksi. Mutta
tämä periaate edellytti jonkun korkeimman esivaltiaan, joka seisoisi
läänitys-asteellisuuden huippuna ja yhdistys-siteenä. Tämän
feodali-aatteen korkeimpana johtopäätöksenä oli kuninkaallinen
esivaltiuus. Kertomus on, että kun Ludovik VII otti ristin,
lähteäksensä Pyhälle maalle, loyalisuuden tunne ensi kerran heräsi
Ranskan kruunun-vassalleissa, joista suuri osa katsoi kunnian ja
velvollisuuden asiaksi häntä seurata. Feodalinen aate oli silloin
ylennyt yleiseksi valtio-aatteeksi. Mutta tämä valtio-aate tietysti
pyrki lakkauttamaan läänitys-maailman vallatonta itsenäisyyttä. Tälle
perustukselle siis syntyivät uuden-aikaiset monarkiiat, niinkuin
seuraavissa luennoissa saamme nähdä.
Vihdoin aian yleinen edistys vähitellen vaikutti, että
läänitys-järjestelmä ei kauan voinut vastata yhteiskunnan tarpeisin
eikä edes täyttää omaa alkuperäistä tarkoitustaan. Tämä jäykkä ja
kankea kaava, joka niinkuin rauta-kahleilla sitoi ihmiset maahan ja
rajoitti heidän näkö-alansa ainoastaan paikallisiin oloihin, alkoi heti
tuntua epämukaiselta, niin pian kuin vilkkaampi yhteis-liike ja
ajatusten-vaihto oli kansakunnat torkuksistaan herättänyt. Semmoisen
herätyksen vaikuttivat etenkin Ristiretket, joiden kuohussa ihmiset
temmattiin ulos umpi-tilastansa, oppivat tuntemaan vieraita kansoja ja
vieraita oloja sekä tottuivat niiden rinnalla käsittämään omaa
kansallista kokonaisuuttansa. Kotoisissakin valtio-seikoissa tuli
feodalinen sota-palvelus aivan pian riittämättömäksi: vassalli, joka
ainoastaan 40 tai 60 päivää oli velvollinen retkelle seuraamaan, ei
tehnyt mitään hyötyä pidemmissä sodissa, vaan niihin täytyi rahalla
pestata palkka-sotureita joko kotoa tai kaukaa. Senpä tähden tulee jo
12:nnella vuosisadalla monessa paikoin tavalliseksi, että vassalli
sotapalveluksen sijasta saapi suorittaa erinäisen "kilpiveron"
(scutagium); mutta tällä tavoin läänitys oikeastaan kadottaa
alkuperäisen merkityksensä. Vihdoin kruudin keksintö ja käyttäminen
vaikuttaa 14:nnen vuosisadan kuluessa suuria muutoksia sota-taidossa,
ja tuo ritarillinen, ratsun selässä taisteleva feodali-armeija tulee
yhä enemmän kelvottomaksi. Silloin on jo läänitys-laitos melkein
paljaana kuorena entisestään. Mutta se on kovin sitkeä kuori, joka
sittenkin vielä kauan aikaa pysyy valtiollisten ja yhteiskunnallisten
olojen ulkonaisena muotona, ja jonka jäännökset vasta uusin aika on
maailmasta poistanut.


Yhdes-kolmatta Luento.
Kansalliset historiat: Italia, Ranska.

Vanha aika oli luontoperäisten kansallisuuksien häviön aika; kultuurin
levitessä kaikki kansalliset erikoisuudet sulivat yhteen, muodostuen
viimein Romalaisessa maailmassa yhdeksi ainoaksi yleis-ihmisyydeksi.
Sitä vastoin Keski-aika on uusien kansallisuuksien syntymis-aika; ne
kasvavat ja varttuvat vähitellen kirkon holhouksen alla ja astuvat
vihdoin itsenäisesti historian johtavain aatteiden palvelukseen. Se
tapa, jolla nämä kansa-henkilöt nyt alkavat vaikuttaa yleiseen
inhimilliseen kehitykseen, on jotakin ihan uutta ja ansaitsee erinäistä
tarkastustamme. Voisimme verrata sitä moniääniseksi lauluksi, jossa
aian yleinen henki yllä-pitää sopu-soinnun, vaikka eri äänet
noudattavat kukin omaa säveltänsä. Aioittaisin toinen tai toinen sävel
tuntuu muita valtaavan, ikäänkuin soinnun johtoa pitäen; mutta
musiikin-tuntija huomaa kuitenkin, että ellei jokainen ääni
kohdaltansa muita säestäisi, ei syntyisi mitään kokonaista eikä mitään
yhtä-mittaista harmoniiaa. Puhuakseni ilman vertauksitta, tahdon
lausutuksi, että kansalliset historiat kukin eriksensä tosin ovat
itsenäisiä edistys-jaksoja, mutta riippuvat sekä toisistaan että aian
yleisestä kehityksestä, samalla kuin ne itsekin tähän yleiseen
kehitykseen vaikuttavat. Tässä kohden kuitenkin kansa-henkilöillä on
suuri määrä vapautta eli ehdon-valtaa. Usein esm. tapahtuu, että
yksityisen kansan historia pitkät aiat läpitsensä on jonkun erinäisen
tarkoituksen vallassa, niin että kansan koko edistys käypi ainoastaan
tätä ainoata yksipuolista suuntaa. Mutta silloin voimme useimmiten olla
varmat, että tuo tarkoitus, jonka perille näin hartaasti on pyritty,
ennen tai myöhemmin tulee tärkeäksi välikappaleeksi yleiselle
historialliselle kehitykselle. Ihmiskunta sillä tavoin korjaa
varastoonsa ja käyttää hyväksensä nuo kansalliset ykspuolisuudetkin; ne
kaikki toisiansa täydentävät, lieventävät, jalostavat, niinkuin värit
mestarin maalauksessa. Voimme siis yleisesti päättää, että jokainen
kansallinen kehitys-jakso on ihmiskunnan kokonais-kehitykselle
tarpeellinen, niinkuin se itsekin välttämättömästi yleis-ihmisyyden
johtoa tarvitsee. Epäilemättä kunkin kansan historiassa tavataan
aikoja, jolloin se näyttää syrjäytyneen yleis-historiallisesta
virastaan. Mutta sen jaloin aikakausi ilmauntuu aina silloin,
kun se voimakkaan sisällisen kehityksen perästä saattaa omassa
kansa-henkilössään toteuttaa jotakin yleistä aian-tarvetta.
Nämä yleiset mietteet, joilla olen tahtonut johdattaa huomiotanne
historiallisen kehityksen uuteen luonteesen, niinkuin se Keski-aialla
alkaa ja Uudella aialla jatkaantuu, saattavat Teissä herättää
muutamia epäilemisiä. Syystä sopii esm. väittää, että kansakuntien
vaihe-vaikutus historiassa ei suinkaan ole sitä sointuvaa laatua, kuin
tässä olen edellyttänyt, vaan että päin-vastoin niiden alituiset
keskinäiset taistelut kaikkina aikoina ovat täyttäneet maailmaa
kimeällä epäsoinnulla. Ja epäilemättä tässä väitöksessä on paljon
perää. Taistelu on ihmis-elämän ehto; niin on laita yksityisen ihmisen
omassa sielussa, niin on kunkin kansan erinäisessä elämässä, niinpä
myöskin ihmiskunnan yleisessä edistys-jaksossa. Ja vaikka jalo
rauhan-toivo käypi läpi koko historian, on kuitenkin todellisuudessa
ollut taistelua ja yhä uutta taistelua. Tämä kysymys historian
metelisestä menosta ja tuosta kaivatusta maailman-rauhasta on asia,
jonka tahdon vielä kerran, tämän luento-jakson lopulla, ottaa
keskusteltavaksi; tässä vain minun tulee myöntää todeksi, että meidän
päiviimme asti ei ole ilmaantunut historiassa senlaista sopu-sointua,
joka sodat ja taistelut lakkauttaisi. Mutta täydellisen rauhallista,
niin-sanoakseni yksitoikkoista sointuisuutta kansojen keskinäisissä
oloissa en olekkaan tarkoittanut. Olen tarkoittanut historiallisten
tapahtumain yleisiä loppupäätöksiä, joissa yksityis-kohtien
ristiriidat sulavat yhteen. Käyttääkseni vieläkin sitä soitannosta
lainattua vertausta, josta on puhetta ollut, tahdon väittää, että
vasta symfoniian kokonaisuudesta voimme oivaltaa sen sointuvaa
täydellisyyttä. Meidän tulee siis etsiä tätä yleistä johdollisuutta
kansakuntienkin erikois-historioissa, ja tätä tarkoitusta varten
lähdemme nyt katselemaan keski-aikaisten kansallisuuksien syntyä ja
vaikutusta.
Pääasiallisesti meidän kuitenkin täytyy rajoittaa tarkastustamme
Keski-aian neljään pää-kansaan: Italiaan, Ranskaan, Englantiin ja
Saksaan; -- sillä muiden merkitys on vielä liian vähäinen taikka tulee
vasta Uuden aian raja-vaiheilla näkyviin, mutta nämä neljä nimitettyä
edustavat kukin omalla tavallaan Keski-aian omituista elämää. Missä
järjestyksessä niitä otetaan esille, on oikeastaan yhden-tekevä.
Kuitenkin olen ensin maininnut Romanilaiset kansat, koska ne
Romalais-maailman suorina jälkeläisinä näyttävät olevan oikeutetuina
pitämään etusijaa muinaisten kultuuri-aatteiden jatkajina. Etten tällä
ole tahtonut osoittaa mitään arvon-etevyyttä kansallisessa voimassa ja
ky'yssä, luulen Teidän heti havaitsevan siitä, mitä tulen puhumaan
Romalais-maailman emämaasta, kauniista, onnettomasta Italiasta.
Tavallansa käypi sanoa, että Italia Keski-aikana on länsimaiden tärkein
jäsen; sillä kirkollinen yleis-monarkiia, jonka vaikutus ulottuu
Välimerestä Ruijaan asti, saapi tässä alkunsa ja pää-asemansa. Italia
tällä tavoin, kuten jo ennen olen muistuttanut, jatkaa antikisen Roman
maailman-herruutta, ja vaikka tämä yksinomaisesti tapahtuu
kirkollisuuden muodossa, on semmoinen aatteiden nojaan rakennettu
kirkollinen valta tosiaan yhtä ihmeteltävä kuin tuo muinainen aseille
perustettu "Romalais-rauha". Mutta tämän kirkollisen virkansa tähden
Italia näkyy menettäneen kaiken valtiollisen ja kansallisen kykynsä,
niin että se maallisella alalla kuluttaa voimansa hajallisiin, usein
jaloihin, lopulta aina hedelmättömiin ponnistuksiin. Meidän ei tarvitse
paljon tapausten jaksoa tarkastella, ennen kuin havaitsemme, että se
kansallinen hajanaisuus, joka Keski-aian alulla joka paikassa on
satunnaisena seurauksena alan sekasorroista. Italiassa sitä vastoin
muuttuu pysyväiseksi tauti-tilaksi, joka laillansa on välttämätön ehto
paavillisen vallan menestykselle. Jos Italiassa joskus olisi syntynyt
vahva kansallinen hallitus, ei olisi Roma ikinä voinut tulla
kirkollisen yleis-monarkiian pääkaupungiksi; paavit eivät olisi voineet
tämmöistä hallitusta vastaan itsenäisyyttänsä pitää, ja itsenäisyytensä
kanssa he olisivat menettäneet kaiken vaikutuksensa länsimaiden
yleiseen kristikuntaan. Senpä tähden näemmekin, että paavillinen
politiikki kaikin voimin taistelee Italian yhteyttä vastaan, vaikka
tämä taistelu aioittaisin muodostuu kansalliseksikin taisteluksi, koska
yhteyden edustajina ovat nuo Alppien takaiset, muukalaiset keisarit.
Tuo yhteinen voiman-ponnistus paavikunnan ja Lombardian tasavaltain
puolelta Hohenstaufeja vastaan on Italian kansallisuuden loistavin
aika, jonka seurauksena on vilkas kultuuri-kehitys teollisuudessa ja
taiteessa, yhteiskunnassa ja valtiollisessa elämässä. Mutta Italian
kaupunkien porvarillinen vapaus tulee enimmissä tapauksissa varsin
lyhyt-ikäiseksi, eikä kansalliset ponnistukset ainakaan synnytä mitään
yhteis-valtiota. Tuntuu melkein siltä, niinkuin muinainen Kreikka olisi
uudessa muodossa ilmestynyt: sama pikkuvaltiollisuus, samat alituiset
taistelut eri kaupunkien, eri säätyluokkain ja hallitusmuotojen
välillä. Kaiken tämän hajanaisuuden ohessa on tosin Italialaisilla,
niinkuin muinaisuuden Helleneilläkin, joku tunto yhteisestä
kansallisuudesta, joka vihdoin luopi yhteisen kirjallisuuden ja
kirjakielen, Dante'n, Petrarka'n ja Boccacio'n kielen. Mutta
valtiollinen eripuraisuus viimein tuottaa täydellisen hermottomuuden,
josta Italian kansa vasta uusimpana aikana on jälleen toipunut.
Mikä siis oikeastaan on syynä ollut tähän pitkälliseen alennus-tilaan,
jota jalo ja lahjakas kansakunta niin monta vuosisataa on kärsinyt? --
Olen jo myöntänyt, että paavillinen valta ihan luonnollisista syistä
vastusti kansallisen monarkiian syntymistä. Mutta jos Italian
onnettomuudesta syyttäisimme yksistään paavikuntaa ja sen
vallanhimoista politiikkia, emme kumminkaan olisi asian syvintä
perustusta koskeneet. On, näet, Italian omassa kansallis-hengessä
Keski-aikana eräs ristiriitaisuus, joka ei salli valtiollisten
tarkoitusten selvitä ja vakaantua. Tahdon muutamilla sanoilla esittää
tämän omituisuuden Italian historiassa.
Lyhyesti sanoen, se on Italian entisyys, sen suuri virka Romalainen
maailman emämaana, joka yhä Keski-aikana painaa ja hämmentää
italialaisten kansallista käsitystä. Ylipäänsäkin historia todistaa,
että kansat aivan vaikeasti irroittavat itsensä suurten tekojensa
muistoista eivätkä helposti huomaa sitä muuttunutta asemaa, johon ovat
aikojen muuttumisen tähden joutuneet. Suuruuden päihtymys kestää paljoa
kauemman aikaa kuin se historiallinen virka, joka on suuruuden pohjana
ollut, ja tämä huimaus useinkin syöksee kansakunnat ihan väärille
poluille. Voisin mainita useita esimerkkejä tästä kansojen
itsepintaisuudesta, jolla koettavat kadonneista aatteista kiinni pitää;
mutta Italian esimerkki on kenties kaikkein merkillisin. Keski-aian
kuluessa Italialaiset eivät milloinkaan voineet vapautua siitä
käsityksestä, että maailman-herruus oikeastaan pitäisi olla heidän.
Kirkollisella alalla tämä aate oli toteutettu, mutta valtiollisestikin
muinaisen Roman-vallan merkitys yhä häikäisi Italian kansan silmiä.
Pahaksi onneksi itse Romalainen keisarin-arvo oli joutunut barbaristen
Saksalaisten haltuun; se aate, johon Italian suuruuden-muistot
liittyivät, oli muuttunut epäkansalliseksi aatteeksi. Mutta Italian
miehet eivät sittenkään voineet sen lumous-voimaa vastustaa. Ne
tiedemiehet, jotka Roncaglian kentällä julistivat keisarillisen
majesteetin oikeuksia Romalais-la'in mukaan, se Ghibellini-puolue, joka
yhä kantoi keisariuden lippua Italian sisällisissä melskeissä, itse
Dantekin, kansallis-hengen jaloin edustaja kirjallisuudessa, -- kaikki
elivät siinä vanhassa ajatuksensa, että Italia oli keisariuden oikea
sija ja että keisari yhä oli maailman herra. Olletikkin Romassa
uneksittiin yhtenään tuota vanhaa Romalaisuuden unelmaa, jossa Roman
tasavalta ja Roman keisarikunta olivat hämmentyneet yhteen. Kun Cola di
Rienzi kansan innostuksen nojassa oli uudistanut muinaisen Roman
tasavaltaiset muistot ja itse kohonnut kansan-tribuniksi, hän sen
ohessa katsoi asiakseen kutsua keisariakin Romaan asettumaan; sillä
keisarinsa kautta piti muka Roman kansan yhä hallita koko maailmaa.
Näihin entisyyden houreisin on Italia Keski-aikana menettänyt
kansallisen voimansa ja viimein itsenäisyytensä. Vihdoin 14:nnestä
vuosisadasta alkaen Italian miehet innostuksella kääntyivät antikisen
kirjallisuuden ja taiteen tutkimiseen. Mutta tämän kautta valtiollinen
elämä vain joutui yhä kurjempaan rappiotilaan. Keski-aian lopulla
Italian kansallisuus oli valtiollisesti kuollut. Vasta nykyinen aika on
nähnyt sen ylös-nousemusta puolen vuosituhannen kuoleman-horroksista.
Vaan jos tahdomme nähdä päin-vastaista näkyä: kuinka valtiollinen
kansallisuus syntyy, -- niin kääntykäämme Ranskan historiaan
Keski-aikana. Valtiollisesti Ranskan kansallisuus puhkee näkyviin
samana hetkenä kuin Capetilainen kuningaskunta saapi alkunsa; silloin
tuo viisi vuosisataa kestänyt Germanilainen yliherruus vihdoin lakkaa
ja vanhat Gallo-Romalaiset kansa-ainekset saavat jälleen valtiollisen
keskuksensa. Ensi-aluksi tosin Capetilainen kuninkuus Franciassa ei ole
muuta kuin aatteellinen isännyys, jonka puoleen Ranskan väestön silmät
alkavat kääntyä ja luottaa; sillä itse teossa maa on jakaantuneena
itsenäisiin ruhtinakuntiin, joista olletikkin Loire'n-takainen
Etelä-Ranska osoittaa taipumusta muodostumaan eri valtakunnaksi. Mutta
aatteen voima vähitellen sulattaa feodalismin karkeat muodot ja
kuninkuus saavuttaa yhä enemmän vaikutusta vassallikuntain asioihin.
Mahtavana apuna yhteisen kansallis-tunnon herättämiseen on silloin
Ristiretkien suuri liike. Olen jo sanonut, että tämä pää-luonteeltaan
on Ranskalainen; siinä Ranskalaiset eri vassallikunnista ensin oppivat
tuntemaan itseänsä yhdeksi kansaksi, ja kun Toisessa ristiretkessä
Capetilainen kuningas itse lähtee Pyhälle-maalle, pitävät Ranskan
vassallit jo kunnian-asiana asettaa häntä yhtä korkealle kuin esm.
Saksalaiset oman keisarinsa. Sillä välin kaupunkikuntien ja "kolmannen
säädyn" synty antaa kuninkuuden pyyteille uutta kannatusta, ja
Albigensi-sodat kokonaan masentavat sen erikois-hengen, joka
etelä-puolella Loire-virtaa oli valtaan päässyt. Vaan sittenkin tuo
kansallisen yhdistymisen työ on sekä vaikea että pitkällöinen.
Feodalismin juuret ovat Ranskanmaalla kovin syvälle menneet; senpä
tähden sisällinen taistelu kestää varsin kauan, ennenkuin vassallit
taipuvat kansallisen kuninkuuden ikeen alle. Mutta lisäksi tulee toinen
vaikeus, joka erittäin huomiota ansaitsee. Sisällisesti hajonneena,
Ranska myöskin ulkonaisesti saapi kestää pitkällistä työtä kansallisten
rajainsa saavuttamiseksi. Katselkaamme tältäkin kannalta pikimmältään
Ranskan kansallisuuden vaiheita Keski-aikana.
Jos tätä varten ensin käännymme lännen puolelle, niin havaitsemme, että
Ranskan kansallisuus Normandialaisten kautta on levinnyt Englantiin, ja
tämä näyttää ensi-alussa kansalliseksi voitoksi. Mutta se sekakansainen
valtakunta, joka Englannissa syntyy, uhkaa 12:nnen vuosisadan kuluessa
irroittaa Capetilaisten esivaltiuuden alta koko läntisen Ranskanmaan,
ja pyrkii vihdoin 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla tykkönään
kukistamaan Capetilaisen valtakunnan. Vasta se innostus, jonka
Orleans'in neitsyt osaa herättää, pelastaa Capetilaisen kuninkuuden ja
Ranskan kansallisen eheyden. Idän puolella kansalliset olot myöskin
ovat yhtä epämääräisiä ja yhtä haitallisia. Itä-puolella Rhône- ja
Saone-virtoja on suuria aloja, jotka kansallisuutensa puolesta ovat
ihan Ranskalaisia, mutta valtiollisesti eivät kuulu Ranskan
esivaltiuuden alle. Niinpä Lothringi jo aikaisin on Saksaan tullut.
Yli- ja Ala-Burgundia taas ovat 9:nnellä vuosisadalla muodostuneet
itsenäisiksi kuningaskunniksi, mutta liittyvät 11:nnellä vuosisadalla
Saksalais-Romalaiseen keisarin-valtaan ja seuraavat sitten pari
vuosisataa tämän maailman-monarkiian historiallisia vaiheita. Ranskan
silloista itä-rajaa käsitämme paraiten, jos ajattelemme, mitä siihen
aikaan ei luettu Ranskalaiseksi alueeksi. Lothringissä esm. ei
ainoastaan Metz, jonka Saksa meidän päivinä on jälleen anastanut, vaan
myöskin Verdun ja Toul olivat Saksan valtakunnan kaupungeita.
Etelämpänä tosin Bourgogne'n herttuakunta ja sen pääkaupunki Dijon oli
Ranskan vassalli-alaa; mutta Burgundian "vapaakreivikunta", nyt
tunnettu nimellä Franche-Comté, kuului Saksaan ja sen pääkaupungissa,
Besançon'issa, Fredrik Barbarossa aikoinaan oli pitänyt valtiopäiviään.
Vielä etelämpänä myöskin Dauphine ja Provence olivat keisarikunnan
maita ja itse Lyon oli Saksalais-Romalaisen valtakunnan kaupungeita.
Näistä alueista Rhône'n takaiset maat heti Hohenstaufien kukistumisen
perästä alkavat liittyä Ranskan monarkiiaan; mutta Yli-Burgundiassa
kasvaa Ranskan kuninkuudelle uusi vaara, kun Bourgogne'n herttuat
15:nnellä vuosisadalla koettavat Saksan valtakunnan rajamaista rakentaa
itsellensä suuren itsenäisen monarkiian Jura-vuorilta Pohjois-mereen
saakka. Kaarlo Rohkean, perikadon kautta tämä vaara poistuu ja Ranskan
kruunu saapi silloin takaisin Bourgogne'n herttuakunnan ja Picardie'n;
mutta Flandri ja Artois, jotka historiallisesti olivat Ranskalaisia
vassallikuntia, joutuvat vierasten käsiin, ja Franche-Comté sekä
Lothringi yhä jäävät ulkopuolelle monarkiian rajaa. Vasta Richelieu'n
ja Ludovik XIV:n politiiki kaksi vuosisataa myöhemmin saattaa siinä
kohden perille, mitä Ludovik XI oli aikonut. Näemme tästä, kuinka
vaivaloisesti ja samassa kuinka johdonmukaisesti Ranskan historia on
pyrkinyt kansallista eheyttänsä perustamaan.
Ja kuitenkin Ranskan kansa Keski-aikana toimittaa yhtä ja toista
muutakin kuin paljaastaan omia kansallisia asioitansa. Ranska on
ylipäänsä keski-aikaisen elämän oikea emä-maa, vaikka tämän aikakauden
niinsanoakseni viralliset aatteet, paavikunta ja keisarikunta, ovat
muualle sijoittuneet. Ranskassa läänitys-laitos ja ritarisuus saavat
varsinaisen muotonsa; Ranskassa sekä hengellinen parannus-puuha että
ristiretkien suuri liike pää-asiallisesti kehkiävät; Ranska vihdoin on
keski-aikaisen opinkin varsinaisena ahjona. Mutta tämän yleisen
vaikutuksensa ohessa Ranskan kansa herkeämättä jatkaa työtänsä kansallisen
valtio-yhteyden saavuttamiseen, laventaen kuninkuuden vaikutusta yhä
avarampiin piireihin. Sillä Ranskan kansallinen historia tähän aikaan
on yksin-omaisesti Capetilaisten kuningasten. Nämä kuninkaat eivät
suinkaan kaikki noudata yhtäläistä politiikkia, ja nekin, jotka
paraiten edistävät kuninkaallisen vallan karttumista, eivät tointansa
aja samalla tavalla; muutamat ovat hurskaita ja vilpittömiä niinkuin
Ludovik Pyhä, muutamat kavalia ja julmia niinkuin Filippo Kaunis ja
Ludovik XI. Mutta josko jaloja tai ilkeitä, heitä johtaa sama
kansallinen henki, joka pyrkii kansan hajonneet jäsenet jälleen
yhdistämään. Siveellisyyden kannalta katsoen, tämä Ranskan kuninkuuden
historia toisinaan on varsin inhoittava; se on mitä riettainta vallan
ja saaliin himoa, jonka mielilauseeksi sopii: "oikein ja väärin, kokoon
käärin". Mutta siveellisenä pohjana on Ranskan kansan yhä varttuva
kansallis-tunto.
Tämä Ranskan historian yleinen suunta, joka on yhdellänsä pysynyt
Uudenkin aian läpitse, tämä Ranskan kansan yhtä-mittainen ponnistus
jännittämään voimiansa sisälliseen yhteyteen ja ulkonaiseen
vaikutukseen, toi kuitenkin mukaansa muutamia haittoja, joita emme voi
jättää huomaamatta. Kuninkuuden voima vahvistui yli kaikkien rajain ja
se vastapaino, jonka muutoin feodaliset etu-oikeudet tai kolmannen
säädyn karttuva arvo olisi voinut tarjoa, raukesi ihan mitättömäksi.
Englannin historiasta tiedämme, kuinka Parlamentti, vassallien kokous
kuninkaan luona, vähitellen saattoi muuttua kansan eduskunnaksi ja
vapauden turvaksi. Ranskassa sitä vastoin Parlamentit jo aikaisin
joutuvat la'in-oppineiden Legistain valtaan, ja näiden ainoana
peri-aatteena valtio-asioissa on tuo Romalaisla'ista lainattu
hallitus-vallan rajattomuus. Näin feodali-aatelisto Ranskassa kadottaa,
ei ainoastaan itsenäisyyttänsä, vaan myöskin vaikutus-voimansa
valtiosäätynä; se ei säilytä mitään muuta kuin yhteiskunnallisia
etujaan ja tulee niiden kautta muille säätyluokille rasitukseksi,
tekemättä kansan valtiolliselle vapaudelle mitään hyötyä. Mitä Ranskan
porvaris-säätyyn tulee, se tietysti oli liian heikko panemaan
kuninkaalliselle vallalle mitään rajoitusta. Jokainen tietää, kuinka
esm. Stefano Marcel'in yritys panemaan jotakin perustus-la'illista
hallitus-muotoa toimeen sai onnettoman lopun. Jokainen myöskin tietää,
että Ranskan valtiosäädyt eivät milloinkaan saavuttaneet säännöllistä
vaikutusta maan hallitus-asioihin, ja että 17:nnen vuosisadan alusta
niitä ei enää edes kokoon-kutsuttu. Ludovik XIV:nnessä Ranskan kansa
vihdoin sai kuninkaan, joka hallitsi kaikki kansallisen elämän
liike-hermot, jättämättä kansalais-vapaudelle vähintäkään liikkumisen
tilaa hengellisellä tai maallisella alalla. Näinpä kuninkaallinen valta
oli vuosisatojen kuluessa kasvanut kasvamistaan, kunnes se viimein
päätyi varsinaiseen despotismiin. Mutta tämä kaikki ei tapahtunut
ulkopuolella kansallis-hengen tarkoituksia. Tuo tunnettu lauselma:
"l'etat c'est moi" (valtio olen minä), oli oikeastaan alusta asti
Ranskan historian käsitys kansallisesta kuninkuudesta. Juuri Ludovik
XIV:nnen hallitus, joka saattoi Ranskan kansalliset harrastukset
lopulliseen täytäntöön ja Ranskan maasta teki Eurooppalaisen politiikin
keskustan, on todellakin Ranskan kansan omasta historiallisesta
hengestä syntynyt. Se on samassa myöskin ollut Ranskan historian
käänne-kohtana. Sillä nytpä entinen kansallinen suunta oli ajettu
viimeisille perillensä ja uusi tehtävä, valtiollisen vapauden
perustaminen, alkoi tästä-lähin vaatia uusiin historiallisiin
ponnistuksiin.


Kahdes-kolmatta Luento.
Kansalliset historiat: Englanti.

Koska olemme kansallisten historiain tarkastamisessa alkaneet
Romanilaisista kansoista, olisi epäilemättä Italian ja Ranskan perästä
myöskin Espanja mainittava. Pyreneiden saarennon historia Keski-aikana
onkin varsin omituinen; se on historia pitkästä kansallisesta
taistelusta maahan asettuneita Muhammedilaisia vastaan ja sen ohessa
historia vilkkaasta kansallisesta kehityksestä, joka tuopi mukaansa
sekä ritarisuuden ihaninta kukoistusta että myöskin viljavaa
valtiollista vapautta niissä pienissä valtakunnissa, mitkä taistelun
aikana syntyivät. Keski-aian ja Uuden-aian raja-vaiheilla enimmät
näistä kuningaskunnista vihdoin olivat yhdistyneinä suureksi
monarkiiaksi, ja Espanjan kansa, joka silloin levittää vaikutuksensa,
ei ainoastaan Atlantin takaisiin löytömaihin, vaan myöskin Euroopan
yleiseen valtio-keskuuteen, näyttää hetkeksi anastavan ensimäisen
arvo-sijan länsimaiden kansojen seassa. Vaan Espanjan suuruus ei tule
pitkä-ikäiseksi; se varsin pian kadottaa sekä valtiollisen vapauden
sisällisissä oloissaan että mahtavan valta-asemansa kansojen kesken,
eikä ole sen perästä meidän päiviimme saakka voinut saavuttaa mitään
mainittavaa virkaa inhimillisessä kehityksessä. Näin ollen meidän
täytyy jättää Espanjan keskiaikainenkin historia sillensä, koska
luento-aikamme mitta muutoinkin on liian lyhyt. Meidän täytyy, näet,
rajoittaa tarkastustamme niihin kansoihin, jotka ovat olleet yleiselle
inhimilliselle kultuurille tärkeimmät, ja käännymme siis tällä kertaa
Englantiin, vapaiden valtio-muotojen varsinaiseen emämaahan.
Englannin historia Keski-aikana jakauntuu valtiollisesti
kahteen jyrkästi eroitettuun aikakauteen, Anglosaksilaiseen ja
Normandialaiseen. Oikeastaan sopii sanoa, että nykyisen Englannin
valtiolaitos lukee alkuperänsä niistä oloista, jotka olivat seurauksena
Hastings'in tappelusta v. 1066 ja Normandialaisesta valloituksesta.
Mutta enemmin, kuin tavallisesti luullaan, on myöskin Anglosaksilainen
yhteiskunta jäänyt perustukseksi Normandialais-aian kehitykselle;
katson sen vuoksi tarpeelliseksi tehdä lyhyen silmänluonnin
Anglosaksilaiseenkin aikakauteen. Tietysti en kuitenkaan voi ottaa
kertoakseni Anglosaksien ulkonaista historiaa: kuinka he ensin
Germanilaisina retkikuntina maahan tulivat ja pitkällisen
taistelun perästä tunkivat Britiläisen väestön tieltänsä, kuinka
heidän seitsemän, kahdeksan valtakuntaansa vähitellen ko'ottiin
yhdeksi, ja kuinka he sitten parin sadan vuoden kuluessa saivat
vaivalla ja tuskalla puolustaa itsenäisyyttänsä ja kultuuriansa
Skandinavian Vikingejä vastaan. Tämä kaikki ei kuulu nykyiseen
tutkimus-alaan. Ainoastaan muutamat muistutukset Anglosaksilais-aian
yhteiskunnallisesta kehityksestä ovat tässä välttämättömän
tarpeelliset esille ottaa.
Siinä kohden on ensin huomattava eräs tärkeä omituisuus Anglosaksien
asettumis-oloissa, kun niitä verrataan esm. Frankilaiseen valloitukseen
Galliassa. Anglien ja Saksien valtakunnissa ei jäänyt voitettu väestö
asemilleen valloittajain sekaan, niinkuin laita oli Romalais-maailman
muissa, Barbarien haltuun joutuneissa maakunnissa, vaan se yhteiskunta,
joka valloituksen kautta perustettiin, pysyi puhtaasti Germanilaisena