Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 16

uusi keisarikunta Preussin johdolla jälleen astuu ko'ottuna valtana
historian näkymölle, voimme sanoa, että Saksankin kansa on saanut
voiton omasta entisyydestään. Mutta mikä tämän entisyyden niin
hajanaiseksi oli tehnyt, siitä saattaa käsitys olla erilainen.
Tavallisinta on, että syytetään Saksan kuningasten keisarillista virkaa
niistä häviön vaiheista, joita Saksan kansa on kokenut. Ja epäilemättä
on siinä syytöksessä jotakin perää. Nuo hedelmättömät retket Italiaan,
joka jo ilma-alansakin kautta tuotti Saksan sotureille surman,
taistelut paavien kanssa maailman herruudesta ja se epämääräinen
huolenpito koko kristikunnan asioista, joka kuului keisarin-arvoon, oli
nähtävästi heikontanut Saksan hallitsijain vaikutus-voimaa heidän
omassa maassaan. Mutta minun ymmärtääkseni tämä ei kuitenkaan ollut
pääsyynä Saksan valtiolliseen häviöön; päin-vastoin keisariuden loisto
lienee estänyt, ett'ei tämä hajoomis-tauti jo aikaisemmin vallalle
päässyt. Emme, näet, saa unohtaa, että Saksan valtakunnan
syntymisaikoina 9:nnellä vuosisadalla, sen herttuakunnat vielä
edustivat eri kansallisuuksia, joiden välillä yhteydenhenki oli
jotenkin heikko. Frankit Main-virran seuduilla olivat tietysti
historiallisella oikeudella monarkiian pää-kansana, ja heitä lähinnä
seisoi Lothringin väestö, jossa kuitenkin Romanilaiset ainekset
lännessä ja Frisit pohjasessa osoittivat vierasta vivahdusta. Sitä
vastoin Schwabit eli Allemannit, Frankin herttuakunnan etelä-puolella,
lienevät vielä säilyttäneet jotakin muistoa entisestä erikoisuudestaan,
ja Baijerilaiset Tonavan varsilla olivat vasta Karolingien aikana
kadottaneet itsenäisyytensä. Jyrkin erikois-henki asui kuitenkin
Saksien mahtavassa kansakunnassa Elben ja Weser'in seuduilla. Vasta
Kaarlo Suuren ankara käsivarsi oli kukistanut heidän itsenäisyytensä ja
pakoittanut heidät kristin-uskoon; tämän perästä olivat tosin
valtakunnan uljaina rajavartioina pohjan ja idän barbareja vastaan,
mutta aivan vähän taipuvaisia tunnustamaan jonkun muun heimokunnan
yli-herruutta. Saksanmaan hyväksi onneksi nostettiin Henrik Linnustajan
kanssa Saksilainen suku hallitus-istuimelle, ja nyt seuraa Ottojen
aika, Saksan suuruuden perustus. Mutta niin pian kuin kruunu jälleen
luopuu Frankilaiselle suvulle, herää Saksien entinen heimokunta-henki
uudestaan; samoin Schwabilaiset Hohenstaufitkin saavat runsain määrin
kokea heidän itsepintaista vastahakoisuuttaan. Tämä heimokunnallinen
erikois-henki, joka Sakseissa selvimmin tulee näkyviin, on muuallakin
tähän aikaan vaikuttamassa, ja siinä on mielestäni etevin syy, miksei
Saksa voinut kokoontua ja lujittua varsinaiseksi valtakunnaksi. Kenties
sopii lisäksi ottaa lukuun tuo Germanilaisissa vanhastaan vallitseva
yksityis-henkilöllisyys, individualismi, joka ei rakastanut mitään
lujia valtio-siteitä. Ylipäänsä Germanilaisessa luonteessa näkyy
asuneen ja vielä nytkin asuvan suuri leviämis-voima, mutta sen kautta
myöskin taipumus hajalle haihtumaan. Kansain-vaellusten aikana
Germanian retkikunnat olivat levinnet yli koko Länsi-Romalaisen
keisarikunnan, jopa Afrikan Syrteihin saakka; keski-aian kuluessa taas
Saksan soturit ja uutis-asukkaat tunkeuvat Elbe'n yli itään päin,
luoden itsellensä uusia isänmaita Slavilaisten entisillä aloilla sekä
Itämeren itäisillä rannoilla. Saksan kansan koko historiassa havaitaan
joku kansallisten tarkoitusten epä-määräisyys ja rajoittumattomuus:
Keski-aikana yleisen maailman-herruuden aate, nyky-aikana taas "die
weltumschlingende deutsche Kultur", s.o. Saksalainen sivistys muka
maailmaa vallitsemassa. Mutta semmoinen centrifugalinen, keskipakoinen
luonne ei helposti löytänyt keskusta, jonka ympärille se olisi voinut
valtiollisesti kokoontua. Keisarillinen nimi, tuo kristikunnan korkein
arvo, oli nähtävästi ainoa, joka siihen aikaan, josta nyt on puhetta,
saattoi pitää Saksan valtion jäsenet johonkin määrin ko'ossa ja
vähitellen heissä synnyttää yhteisen kansallis-hengen.
Ja muissakin katsannoissa keisariuden loisto on ollut Saksalle
melkoiseksi hyödyksi. Italia, niin monen Saksalaisen miehen hauta, oli
kuitenkin antikisen kultuurin emämaa, josta palaajat toivat mukaansa
moninaisia korkeamman viljelyksen siemeniä. Sillä tavoin aikakauden
korkein sivistys alkaa juurtua Germanian metsissä, ja ennen kuin Saksan
mahtavuus vielä on kallistunut lopullensa, alkaa sen kultuuri-vaikutus
tehokkasti levitä kaukaisiin seutuihin Euroopan silloisilla takamailla.
Olen jo maininnut Saksalaisten valloitusta ja uutis-asutusta läntisten
Slavilaisten aloilla. Nykyinen Meklenburg, Brandenburg, Pommeri ja
Saksin sekä ruhtinakunnat että kuningaskunta ovat sillä tavoin tulleet
Saksalaisiksi maiksi; 13:nnella vuosisadalla Saksalais-ritarikunta
asettui Preussiin, jonka alkuperäinen väestö hävitettiin, ja melkein
samaan aikaan toinen Saksalainen ritaristo perusti herruutensa
Liivinmaalle sekä muihin Itämeren maakuntiin Suomenlahteen saakka. Eikä
siinä kyllä; myöskin pohjoisissa valtakunnissa, Tanskassa ja Ruotsissa,
alkaa näillä aioin Saksalainen vaikutus olla varsin suuri. Valdemar
Seier'in aioista alkaen tunkeuu feodalismi Saksasta Tanskanmaan
oloihin; se etenee Ruotsiinkin asti, vaikka se siellä ei milloinkaan
ennätä täydellisesti juurtumaan. Feodalismi silloin edustaa aian
korkeinta sivistystä, ja ne Saksalaiset ritarit, jotka tarjoutuvat
pohjoisten kuninkaiden palvelukseen, tuovat mukaansa edistyneempää
käsitystä sota- ja hallitus-asioissa. Maunu Latolukon aioista alkaen,
mutta olletikkin 14:nnen vuosisadan kuluessa on Saksalais-tulva
Ruotsissa ja Suomessa erinomaisen mahtava; se on osittain tuntunut
näillä mailla kansalliseksi rasitukseksi, mutta sen kultuuri-merkitys
ei suinkaan ole ollut vähäinen. Vihdoin Saksalaisten yritteliäisyys
toisellakin toimi-alalla on ollut kenties vieläkin merkillisempi. Jo
12:nnella vuosisadalla Saksalainen salainen kauppa levisi Itämeren
vesille ja seuraavien aikojen kuluessa Saksan "Hansa", tuo
valtiolliseksi liittokunnaksi järjestynyt kaupunkien yhdistys, anasti
haltuunsa kauppa-liikkeen kaikilla pohjoisilla merillä. Näemme kaikista
näistä esimerkeistä, kuinka rikas elämän-voima yhä uhkusi Saksan
kansallisuuden suonissa vielä Keski-aian lopullakin, vaikka sen
valtiollinen kokonais-vaikutus jo oli kadoksissa. Keisariuden varjo,
joka jälillä oli, ei enää ohjannut kansan jäseniä yhteisiin
ponnistuksiin, mutta antoi suuruudellansa kumminkin jotain suojaa
niille monihaaraisille yrityksille, joihin kansallis-henki oli
hajonnut. Tuo suuri emäpuu oli marras ja kuivunut; mutta juuret
lykkäsivät tuuheita vesoja, jotka todistivat, että elin-voima ei
suinkaan ollut loppunut.
Tulemme vasta näkemään, kuinka tässä vilkas-henkisessä Saksalaisessa
pikku-maailmassa, missä lukemattomat isommat ja pienemmät valtiot --
ruhtinakuntia ja pispakuntia, vapaita kaupunkeja ja, herras-alueita
melkein itsenäisinä ajoivat omaa politiikkiaan ja missä joka haaralla
syntyi kirjavinta häärinää kaikilla yhteis-elämän aloilla -- tulemme
näkemään, kuinka näissä keskuuksissa Uuden-aian aate, Uskonpuhdistus,
löytää alttiin maa-alan ja ensin pääsee puhkeamaan. Vaan täksi kertaa
heitämme Saksanmaan sillensä ja lähdemme hätäisesti katselemaan
Euroopan pohjoisia ja itäisiä kansoja, joiden virka ihmiskunnan
yleisessä kehityksessä vielä oli verrattain vähäinen. Nämä syrjäisemmät
kansat olivat kumminkin jo sen verran astuneet historiallisten
tapausten piiriin, että kysymystä saattoi nousta, missä määrin olivat
kelvollisia ottamaan itsenäistä osaa ihmiskunnan suurissa tehtävissä.
Tästä kysymyksestä näet riippui, tokko kykenisivät kansallisuuttansa
pelastamaan tuossa historiankin alalla tapahtuvassa "taistelussa
olemisen tähden". Saammepa nähdä, että vastaus on tullut kovin
erilaiseksi eri kansojen suhteen.
Tärkeimpänä näistä puheena-olevista kansoista oli tällä hetkellä
Magyarien kansakunta eli Unkarilaiset entisessä Pannoniassa sekä
Karpatien ja Tonavan välisellä alalla. Vaikka myöhään tulleina
Eurooppalaisen kehityksen keskuuteen ja vaikka kielen ja syntyperän
puolesta ihan vieraina entisille kultuurin kannattajille, Unkarilaiset
kuitenkin varsin pian asettuivat sivistyskansain riviin, vastaan-ottaen
olletikkin Italiasta aian korkeimman viljelyksen aineita ja
välikappaleita. Kun 14:nnen vuosisadan alulla Anjoulainen suku
Neapelista tulee hallitus-istuimelle ja pian sen jälkeen Turkkilaisten
tulo Eurooppaan alkaa läntisellekkin kristikunnalle vaaraa tuottaa,
muodostuu Magyarien luonnollinen uljuus loistavaksi ritarisuudeksi,
jonka kukoistuksena on Juhana Hunyady'n ja Matthias Corvinon aiat.
Länsi-Euroopan suojeleminen Islamia vastaan on sitten monta vuosisataa
ollut Unkarin kansan historiallinen virka, jonka vaivoja se
Suomen-luontoisella sitkeydellä on kestänyt. Tähän taisteluun se on
ollut vähällä menettää sekä itsenäisyytensä että kansallisen
olemuksensa, puhumatta siitä, että Corvinon perustama kultuuri suureksi
osaksi hukkui. Vaan karkaistuna vastoinkäymisten ahjossa, on Unkarin
kansa jälleen toipunut tainnoksistaan ja valmistaa itsensä paraikaa
uusille tehtäville maailman historiassa.
Slavilaisten kansain asema historiassa on vaikeampi arvostella. Koko
läntinen Slavilais-maailma Elbe'stä Oderiin ja osittain Veikseliin
saakka joutui jo Keski-aikana Saksalais-tulvan nieltäväksi ja on siihen
hukkunut. Syynä oli, että kaikki nämä heimokunnat eivät osanneet tehdä
tuota välttämätöntä askeletta kristityn kultuurin keskuuteen,
kadottamatta elin-voimaansa ja kansallista henkeään. Onnellisempi näitä
heimolaisiaan on ollut Tshekkien kansakunta Böhmissä ja Moraviassa,
vaikka senkin kansallinen olemus on yhä ollut kovien vaiheiden alainen.
Katson ylipäänsä vaaralliseksi laskea jyrkkiä tuomioita kansojen
syntyperäisestä ky'ystä tai kykenemättömyydestä, ja olen jo ennen
lausunut, että kansat voivat luonteensa vikoja korjata. Kuitenkin minun
täytyy huomauttaa sitä oikullista epäjohdollisuutta, joka ilmaantuu
Tshekkien koko historiassa. Sviatopluk'in Suur-Moravia lupaa jo
9:nnellä vuosisadalla mahtavaa kansallista kehitystä, jota Kreikasta
tuotu kristin-usko olisi saattanut varustaa korkeamman kultuurin
siemenillä. Vaan Suur-Moravian valta ei kestänyt aian myrskyjä, ja itse
kristin-usko tuli uudistettavaksi Latinalaisen kirkon malliin. Näiden
vaiheiden ohessa Saksalaisuus yhä voimakkaammin tunkeutui Tshekkien
kansalliseen alaan, kunnes vihdoin Böhmin kuningaskunta astui
vaaliruhtinakuntana Saksan valtio-yhteyteen. Sitten, 14:nnen vuosisadan
lopulla ja seuraavan alulla, herää mahtava kansallinen ja kirkollinen
itsenäisyyden-liike, joka Hus'in ja Hieronymon nimellä on saanut
yleis-historiallisen merkityksen. Mutta Husilais-sodat päätyivät
täydelliseen uupumukseen, joka kesti lähes kaksi vuosisataa. Sen perästä
kolmenkymmenen-vuotisen sodan alku uudestaan osoittaa kansallista ja
uskonnollista innostusta, joka kuitenkin masentuu silloinkin ulkonaisen
väkivallan alle. Nyky-aioista puhumattakaan, näemme siis Tshekkien
historiassa useat kerrat jaloja ponnistuksia, joita ei kuitenkaan
käytännöllinen maltti ja viisaus ole ohjannut; innostuksen mentyä, on
kansa jälleen vajonnut tympeään kykenemättömyyteen. Joku haperuus
kansallisessa luonteensa näkyy vaikuttavan, että yritysten terä niin
helposti katkeaa. Mutta sittenkin on kansan elin-voima yhä säilynyt,
vaikka se tähän saakka ainoastaan puhdittain on näkyviin tullut.
Varsin mahtava Slavilainen valtakunta syntyi Keski-ajan kuluessa
Veikselin varsilla Puolanmaalla, jonka suuruuden aika oikeastaan
alkaa 14:nnen vuosisadan lopulla, jolloin Litvan voimakas, mutta
vieras-sukuinen kansa siihen liittyi. Venäjän kansa oli siihen
aikaan hajonneena pieniin ruhtinakuntiin ja levitti tehokkaasti
uutis-asutuksiansa Suomen-sukuisten kansain aloilla, mutta oli itse
suureksi osaksi joutunut Tatarien yliherruuden alle. Tämmöisissä
oloissa Puolan valta otti koko Venäläisen emämaan Dnieper'in varsilla
haltuunsa ja näytti muodostuvan itäisen Euroopan varsinaiseksi
suur-vallaksi. Mutta useat sisälliset ja ulkonaiset seikat ovat tehneet
Puolan suuruudesta lopun; Venäjä on palannut metsistänsä ja ottanut
itäisen maailman ohjat käsiinsä. Tämä Slavien keskinäinen taistelu on
kuitenkin vasta uudemmalla ajalla saanut yleisen Eurooppalaisen
merkityksen.
Sopisi vielä mainita Skandinavian kansain keskinäisiä taisteluita
Keski-aikana, unioni-yritykset Margaretan aioista alkaen ja
ne ponnistukset, jotka valmistivat Ruotsin itsenäisyyden ja
yleis-historiallisen vaikutuksen Uuden-ajan tullessa. Sopisipa vihdoin
puhua jotain Suomenkin kansan asemasta maailmassa, sen syntymästä ja
kasvamisesta Keski-aian kuluessa. Mutta nämä asiat vaatisivat erinäisen
luento-sarjan, joka voisi edes johonkin määrin tydyttää isänmaallista
harrastustamme. Tahdon sen vuoksi tähän lopettaa katsaukseni Keski-aian
kansallisiin historioihin ja palata takaisin ihmiskunnan yleisiin
vaiheisin, Uuden-aian alkajaispuuhiin.


Neljäs-kolmatta Luento.
Siirto Uuteen-aikaan.

Olemme Keski-aian historian päätteheksi ottaneet sen-aikuisten
pää-kansain erikois-historiat tarkastuksen alle ja palajamme jälleen
niihin yleisiin johtaviin aatteisin, jotka liittävät nämä erinäiset
kehitys-sarjat yhteiseksi ihmiskunnan historiaksi. Juuri tällä
hetkellä, Keski-aian lopulla ja Uuden koittaessa, on olletikkin yksi
johtava aate, joka huomattavalla tavalla pyrkii valtaan, nimittäin
valtio-itsenäisyyden aate. Se on likeistä sukua kansallisuus-aatteen
kanssa, mutta ilmaantuu vähän toisenlaisessa muodossa, vaikka
tarkoitus on sama. Asian laita on, että kansat nyt alkavat varttua
täys-valtaisuuden ikään, alkavat sen vuoksi kyllästyä kirkon
äidilliseen holhoukseen ja ryhtyvät siis täydellä tarkoituksella itse
ohjaamaan omia ja muun maailman asioita. Vaan voidaksensa jotakin
tehollista toimeen saada, havaitsevat tarpeelliseksi lujittaa ja
jännittää niitä kansallisen olentonsa jäseniä, jotka välittävät kansan
vaikutus-voimaa ulospäin. Kansallisuuden aate sen vuoksi ensin ilmestyy
lujan hallitus-vallan harrastuksena. Niinpä nyt 15:nnen vuosisadan
kuluessa melkein kaikissa maissa tapahtuu, että hallitus-muoto tulee
entistä itsevaltiaammaksi ja kansalaisten yksityinen vapaus supistetaan
yhä ahtaammalle. Kansalais-vapaus ja kansalliset tarkoitukset eivät
sillä hetkellä seuraa toisiansa, vaan kansat antavat vapautensa
alttiiksi, astuakseen historialliseen vaikutukseen muiden
kansa-henkilöin rinnalle.
Tämä ilmiö ei ole joka paikassa ihan yhtäläinen, ja eri maissa joskus
eri syyt ovat siihen vaikuttamassa, mutta yleinen suunta on kuitenkin
kaikkialla ihan sama. Ranskassa kansan koko edellinen historia on
tarkoittanut kansallisten voimain kokoomista kuninkuuden ympärille,
eikä siis tapahdu mitään uutta tai odottamatonta, kun pitkien
Englantilais-sotien perästä hallitus-valta kuninkaan kädessä yhä
laajenee ja lujenee. Kun Ludovik XI kavalalla, mutta kansallisella
politiikillaan kukistaa feodali-herrain itsenäisyyden, hän ainoastaan
saattaa täytäntöön, mitä kansallis-henki jo kauan aikaa on himmeästi
mielinyt, ja Ranskan porvarit, joita Ludovik kaikessa ystävyydessä
aivan mielivaltaisesti veroittaa, eivät suinkaan pyydä rajoittaa sitä
kuninkaallista valtaa, joka niin hyvään tarkoitukseen käytetään.
Englannissa sitä vastoin hallitus-vallan lujittuminen Keski-aian
lopulla näyttää olevan poikkeuksena kansallisen historian
yleisestä suunnasta; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet,
kansalais-vapauden perustaminen on ollut Englannin kansan
yleis-inhimillinen tehtävä maailman historiassa. Mutta sillä hetkellä
aian yleinen taipumus vaikuttaa tässäkin maassa samaan suuntaan kuin
muuallakin. Edvard III:nnen aikana ovat valloittajat ja valloitetut
vihdoin sulaneet yhdeksi kansaksi, jonka uhkuava nuoruuden voima pyrkii
ulospäin vaikuttamaan. Silloin siis ryhdytään tuohon pitkälliseen
taisteluun Ranskan kruunusta, ja tämän kansallisen taistelun tarpeeksi
kuninkuuden voima enenee. Ranskan-sotien perästä syntyy Englannissa
Ruusujen sisällinen taistelu, jossa ylimyskunta raivoo itseänsä vastaan
ja melkein tykkönään häviää. Mutta Englannin ylpeät ylimykset ovat
siihen asti olleet kansalais-vapauden vahvimpana tukena; sillä "halvat
commons", yhteisen kansan edusmiehet alihuoneessa, ovat vielä liian
heikkoja, voidaksensa panna kuninkuudelle mitään rajoja. Senpä tähden
Tudor'in huonekunta, joka sisällisen taistelun loputtua nousee
hallitus-istuimelle, on itsevaltiaampi kuin edelliset Englannin
kuninkaat Juhana Maattoman aloista asti ovat olleet. Mutta sen ohessa
Englannin valtio jo alkaa jotakin merkitä maailman yleisissä
keskuuksissa, ja sitä varten kansa ei tunne aivan raskaaksi kotoisen
hallitus-vallan ankaruutta. Muissakin Euroopan valtakunnissa tullaan
tavalla tai toisella yhtäläisille perille. Espanjassa tähän aikaan
Ferdinand Katholinen ryhtyy jäntevällä kädellä kansallisen historian
johtoon. Kastilia ja Arragonia yhdistetään, Granadan Maurilainen valta
kukistetaan ja Espanja kohoaa yht'äkkiä suur-vallaksi, ei ainoastaan
Euroopassa vaan myöskin kaukaisissa, ennen tuntemattomissa maan-osissa.
Mutta tämä mahtava kansallinen voimistus tapahtuu yhä karttuvan
itsevaltiuuden nojassa. Kansalais-vapauden takeet joutuvat häviölle ja
valtiollinen Inkvisitioni astuu niiden sijaan. Jos tästä käännymme
Italiaan ja Saksaan, näemme tosin kansallisen valtio-yhteyden niissä
maissa hajalle menneen, mutta joka paikassa kumminkin havaitaan
taipumus luomaan vahvoja valtio-kokoja ja lujia hallitus-muotoja.
Pohjois-Italian pienet tasavallat ovat hävinneet ja koko Lombardia,
vihdoinpa Genuakin, yhdistetään Milanon herttuakuntaan. Florens'in
tasavallan sijaan syntyy Toskanon herttuakunta Medici-suvun vallan
alla. Venetia, joka onnella oli levittänyt valtansa sekä maalla että
merellä, säilytti tosin tasavaltaisen hallitus-muotonsa; mutta jokainen
tietää, että tasavalta tässä ei muuta merkinnyt kuin ankarinta
valtio-despotismia. Saksassa kenties valtiollinen muodostus-toimi on
laimeampi, koska kansallinen luonne oikeastaan käypi toista suuntaa.
Kuitenkin sekä Habsburgilainen huonekunta että muutkin ruhtinaat tähän
aikaan kokoovat valtaa niin lavealta, kuin kunkin voima ulottuu, ja
samoin Kaarlo Rohkean yritys perustamaan Burgundialaista valtakuntaa on
aikansa mukainen ilmiö, vaikka sama mies Ranskan vassallina on
feodali-itsenäisyyden edustaja Ludovik XI:ttä vastaan. Vihdoin
Skandinaviankin maissa samat taipumukset, samat seuraukset.
Oldenburgilaiset hallitsijat Tanskassa, varsinkin Kristian II, ryhtyvät
säälimättömällä ankaruudella hallitus-ohjiin, ja itse Ruotsinmaalla,
jonka olot silloin olivat muodostuneet aristokratillisen tasavallan
malliin, osoittaa nuori Steen Stuure Svantenpoika tavattoman
jäntevyyden, joka ennustaa Vaasan suvun aikoja. Mihin ikinä siis
käännymme, koko sillä alalla, johon yleis-historian johtavat aatteet
tähän aikaan ulottuvat, on sama valtiollinen työ tekeillä.
Kansat tahtovat olla voimakkaasti edustettuina ja käsittävät
vaiston-tapaisesti, että luja hallitus on siihen ainoa keino.
Minun tulee sivu-mennen muistuttaa, että toinenkin vaikutin, joka oli
enemmin yhteiskunnallinen kuin kansallinen, johti samoille perille.
Keski-aian koko entinen yhteiskunta, sen metelinen feodali-laitos ja
sen hajanainen kunnallis-vapaus, oli vanhentunut eikä vastannut siihen
sivistys-kantaan, johon ihmiset olivat ennättäneet. Euroopan yleinen
kultuuri, sen kauppa ja elinkeinot niinkuin myöskin ihmisten
koti-elämä ja keskinäinen kanssa-käynti, sanalla sanoen kaikki, mikä
yhteiskunnalliseen menestykseen luetaan, oli jo kohonnut niin
korkealle, että kaivattiin parempaa järjestystä ja turvallisuutta, kuin
mitä Keski-aian vanhat laitokset tarjosivat. Ainoastaan voimakas ja
laveampaan piiriin ulottuva keskivalta lupasi antaa nämä kultuurin
edistykselle välttämättömän tarpeelliset edut. Senpä tähden 15:nnen
vuosisadan ihmiset paljoa enemmin harrastivat poliisi-järjestystä kuin
valtiollista vapautta. Kaikissa maissa pannaan silloin paljon huolta
hallinto-välikappaleiden järjestämiseen. Ranskassa jo Kaarlo VII
asettaa Ordonnansi-komppaniiat yleisen järjestyksen valvojiksi, ja
tämän esimerkin mukaan maa-poliisi muuallakin pannaan kuntoon.
Pian sen jälkeen sekä Ranskassa että Saksassa perustetaan säännöllinen
kirje-posti. Samoin verotus valtion tarpeita varten alkaa tulla
tasaisemmalle ja säännöllisemmälle kannalle; verojen määrä on
epäilemättä tullut entistä isommaksi, mutta parempi järjestys on
kartuttanut varallisuuden ja säännöllisyys veron-kannossa tekee
vero-kuormat vähemmin rasittaviksi.
Olemme siis löytäneet kaksikin vaikutinta hallitus-vallan lujittumiseen
Keski-aian lopulla, -- toisen kansojen varttuneesta erikois-tunnosta,
toisen jokapäiväisten olojen ja etujen matalammasta piiristä.
Kumpiko niistä kussakin paikassa oli voimallisin, ei ole helppo
varmuudella ratkaista. Kun muistamme, mihin johtopäätökseen tultiin
Läänitys-laitoksen synnyn suhteen, joka havaittiin juuri lähteneenkin
sen aikuisesta järjestyksen kaipauksesta, niin saatamme katsoa
luonnolliseksi, että puolen vuosituhannen kuluttua yhtäläinen tarve
vaati täydellisempää järjestyksen muotoa, ja että tämä oli ainoana
syynä keski-hallituksen vahvistumiseen. Mutta toiselta puolen selvät
teko-asiat todistavat, että toinen syy, nimittäin kansojen selvinnyt
itse-tajunta, oli vieläkin vaikuttavampi. Huomattavaa on, että tämä on
se aika, jolloin valtakuntain ulko-politiikki syntyy ja kansain-välinen
diplomatiia saapi alkunsa. Vuosisadan lopulla Ranska varustaa itseänsä
Neapelin valloittamiseen; tätä estääksensä Espanja, paavi ja Venetia
rakentavat suuren liittokunnan. Muutamia vuosia myöhemmin solmitaan
"Cambrai'n liitto" Venetiaa vastaan ja pian sen jälkeen "Pyhä liitto"
Ludovik XII:tta vastaan. Sitten seuraa taistelu Milanon herttuakunnan
omistamisesta Ranskan ja Itävallan välillä sekä koko tuo pitkä sarja
sotia ja liittoja, jolla Uuden aian alulla vastustetaan Habsburg'in
suvun uhkaava maailman-valta. Lyhyt-mielistä olisi luulla, että kaikki
nämä suuret tapaukset olivat lähteneet ainoastaan ruhtinasten
levottomasta vallan-himosta; sillä tämä vallan-himo, eli oikeammin
sanoen ulko-vaikutuksen himo, oli itse kansojen, jotka hartaasti
kannattivat hallitsijainsa toimia siinä kohden ja alttiisti antoivat
niihin apuansa. Mutta ulko-politiikin ja diplomatiian toimet ovat sitä
laatua, että ne vaativat jonkun määrän salaisuutta sekä paljoa enemmän
olojen ja asianhaarain tuntemista, kuin mitä saattoi olla yleisesti
kansalaisten varalla, varsinkin semmoisella aikakaudella, jolloin ei
vielä mitään sanomalehtiä löytynyt. Luonnollista siis oli, että tämä
tärkeä toimi-ala jäi yksinomaisesti hallitusmiesten valtaan ja että
tämän kautta keski-hallituksen voima sisällisissäkin asioissa
melkoisesti karttui. Tuskin voimme siis epäillä, että se yleinen ilmiö,
jonka olemme tämän-aikuisissa Euroopan valtioissa havainneet,
pääasiallisesti merkitsee kansallis-hengen varttumista kristikunnan eri
kansoissa. Tämä kansallis-hengen taipumus havaitaan niissäkin maissa,
missä Keski-aika ei saanut mitään kansallista kokonais-valtiota
toimeen. Tällä hetkellä tunnettiin ainakin tämmöisen yhteyden puutetta.
Kaarlo V:nnen aikuiset Saksalaiset olivat keisarillensa alttiimmat kuin
heidän esi-isänsä moneen edelliseen vuosisataan olivat olleet, ja jos
ei uskonnon-kiista olisi syttynyt, sopii ajatella, että Saksan
hajous-tila olisi silloin voinut tulla johonkin määrin korjatuksi.
Italiassa ei myöskään puuttunut kansallisen kokonaisuuden harrastusta.
Romalais-herruuden aate näkyy nyt vihdoinkin sammuneen ja
kansallisuuden-aate selveni. Macchiavelli silloin kirjoitti "Ruhtinas"
nimisen teoksensa, ikäänkuin oppikirjaksi jollekulle, joka despotismin
ja viekkaan diplomatiian aseilla voisi luoda Italian yhteyttä.
Olen koettanut selittää 15:nnen vuosisadan valtiollista suuntaa ja
olen valmis myöntämään, että siltä puolen katsoen maailman muoto ei
suinkaan näyttänyt iloiselta. Keski-aian johtavat aatteet ovat nyt
kuoleuntuneet; ei mikään yhteinen harrastettava enää ohjaa Euroopan
kansoja suuriin ja jaloihin ponnistuksiin, vaan valtakuntien omat
itsekkäät edut määräävät maailman menoa. Tosin on huomaamista, että
tämä itsekkäisyys on itse kansakuntien yhtä paljon kuin niiden
hallitsijain. Mutta ruhtinasten vallan-himo ja kansain vallan-himo ovat
itse teossa samaa sukua; tällä kertaa ne käyvät käsi-kädessä, ja
loppu-päätös on kansalais-vapauden supistuminen, jota moni sen
aian ajattelija kyllä haikeasti valittaa. Henkisellä alalla
onkin tähän aikaan toinen liike käymässä, joka johonkin määrin viepi
päin-vastaiseen suuntaan; tarkoitan Antiikisen kultuurin herätystä
kirjallisuudessa ja taiteessa. En ole ollut tilaisuudessa Teille mitään
puhumaan Keski-aian kirjallisista ja tieteellisistä oloista, sen
kouluista ja yliopistoista, sen uskon-kaavoista ja skolastillisesta
filosofiasta; tahdon ainoastaan muistuttaa, että kaikki oppi oli ollut
kirkon laitoksiin liitettynä ja kirkollisiin kaavoihin supistettuna.
Antikisesta maailmasta ei ollut, paitsi itse kirkkoa, joka siihen
tuskin oli luettava, mitään muuta säilynyt kuin keisariuden aate ja
Romalainen laki; koko klassillinen kirjallisuus ihanteinensa päivineen
oli Keski-aian pimeinä aikoina unohduksiin joutunut. Mutta 14:nnen
vuosisadan kuluessa ruvetaan Italiassa vetämään noita muinaisia
kirjallisia aarteita jälleen päivän-valoon, ja tämä Antiikin harrastus,
joka yhä on karttumassa, leviää tästä Ranskaan ja Saksaan. Kun 15:nnen
vuosisadan keskipaikoilla Turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin,
tuli Kreikan oppineita pakolaisina läntisille maille, tuoden mukaansa
Hellenien kirjallisia mestari-teoksia sekä Kreikankielen taidon, jota
nyt ruvettiin innokkaasti harjoittamaan. Tämä muinaisen kultuurin
herääminen synnytti erinomaisen innostuksen, mutta järkähytti
myöskin sen aian oppineissa kaiken luottamuksen Keski-aian entiseen
sivistys-kantaan, sen opin-kaavoihin ja yhteiskunnallisiin laitoksiin.
Vanhan Kreikan kultuuri ja Roman tasavalta katsottiin inhimillisen
kehityksen kukkulaksi, jonka rinnalla kaikki olevaiset olot sekä
kirjallisuudessa että yhteis-elämässä, sekä valtiossa että kirkossa,
jopa osittain itse Kristin-uskokin, joutuivat halveksittaviksi.
Kieltämätöntä on, että tämä niinkutsuttu Humanistinen liike kylvi
paljon uusia sivistys-siemeniä läntisen maailman viljelykseen, ja
tunnettu asia onkin, että seuraavien aikakausien korkeampi sivistys on
lähtenyt tästä Humanistisesta koulusta. Mutta ensi-aluksi Antiikin
harrastus vaikutti pääasiallisesti hävittäväisellä ja hajottavaisella
tavalla. Se oli ajatus-vapauden kapina entisiä ahtaita opin-kaavoja
vastaan, melkein samalla tavoin kuin Voltaire'n ja Valistus-filosofien
vaikutus kolme vuosisataa myöhemmin. 15:nnen vuosisadan lopulla ja
seuraavan alulla semmoiset miehet kuin Juhana Reuchlin ja Erasmo
Rotterdamilainen kurittivat loistavalla nerolla ja säälimättömällä
sukkeluudella aian kaikkia heikkoja kohtia, varsinkin munkkien ja
kirkon miesten tietämättömyyttä ja huonoja tapoja. Enimmästi näiltä
hieno-älyisiltä herroilta puuttui se siveellinen voima, joka tarvittiin
jonkun uuden järjestyksen perustamiseen; he eivät myöskään tunkeuneet
uskonnollisten kysymysten syvempiin perustuksiin. Mutta he valmistivat
tietä sille suurelle muutokselle, joka tulossa oli, koska tuntuvasti
järkähyttivät vanhan järjestyksen perustuksia.
Tämän virkeän henkisen toimen lisäksi tuli käytännöllisellä alalla
hämmästyttävät keksinnöt ja rohkeat löytö-retket, jotka ikäänkuin
silmin-nähtävällä tavalla teroittivat ihmisten mieliin, että "vanhat
olivat menneet, kaikki uusiksi tulleet". Kruudin keksintö oli jo
14:nnellä vuosisadalla tehnyt vaikutustaan sodankäyntiin, mutta tämän
tapauksen merkitys ei ole kuitenkaan niin suureksi arvattava, kuin
tavallisesti otaksutaan; sillä feodali-armeijain aika oli muutoinkin
loppumaisillaan. Sitä vastoin kirjapainon keksintö 15:nnen vuosisadan
kuluessa teki äärettömän vaikutuksen yleisiin sivistys-oloihin,
saattaen tiedon ja opin huokea-hintaiseksi ja joka miehen varalle.
Samalla kertaa Portukalilaisten merimatkat Afrikan ympäri ja Amerikan,
kokonaisen "Uuden maailman", löytö avasi ihmisille yleisesti ihan uudet
näkö-alat. Meille, jotka olemme kokeneet höyryn ja sähkövoiman ihmeet
19:nnen vuosisadan kuluessa, nämä 15:nnen vuosisadan uutiset saattavat
tuntua jotenkin köyhiltä. Mutta aikalaisten mieliin ne koskivat
mahtavasti, herättäen uhkean luottamuksen ihmis-hengen voimaan ja