Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 20

ole. Jos vanhat olot ja uudet aatteet seisovat niin jyrkästi toisiansa
vastaan, ett'ei mitään sopimusta voi syntyä, silloin jälkimäiset
korkeammalla oikeudellaan murtavat entiset oikeudet maahan ja raivaavat
tietänsä raunioiden yli. Niin oli osaksi Ranskan vallankumouksen
laita, emmekä voi Ranskan kansaa soimata, että se silloin on tähän
hätä-keinoon ryhtynyt. Mutta paremmalla syyllä sopii muistuttaa, että
Ranskan suuri vallankumous on antanut vallankumous-käsitteelle
jonkunlaisen väärän pyhityksen, joka on ollut kansojen säännölliselle
edistykselle suureksi haitaksi. Varsinkin itse Ranskanmaalla on
vallankumouksen huimaus kestänyt enemmän aikaa kuin se pakko-tila, joka
saattoi tätä väkivaltaista välikappaletta pyhittää, ja juuri tämä
suuresta maailman-tapauksesta syntynyt päihtymys on estänyt Ranskan
valtio-oloja asettumasta säännölliseen ja terveesen tasapainoon.
Mutta samassa kun lausumme, että 1789 vuoden vallankumous on
esimerkillään vienyt harha-teille, olemme myöskin tunnustaneet,
että se itse teossa on toimittanut jotakin tärkeätä virkaa
ihmiskunnan historiassa. Ja niinpä onkin todella laita. Niinkuin
ankara ukkosen-ilma on Ranskan suuri vallankumous puhdistanut
Euroopan oloja niistä vanhentuneista keskiaikaisista laitoksista,
jotka jo mädännyksellänsä yhteiskuntaa saastuttivat, ja sen
ohessa se on maailman yleiseen politiikkiin leimauttanut uusia
aatteellisia vaikuttimia, jotka kansojen historialliselle toiminnalle
antoivat rikkaamman ja siveellisemmän sisällyksen, kuin edellisen
aikakauden itsekkäät sota-melskeet. Kun Eurooppa vihdoin neljänneksen
vuosisadan taistelujen perästä jälleen asettui levolle ja Pyhä Alliansi
toivoi voivansa aloittaa uutta rauhan ja rakkauden aikakautta,
olivat Euroopan vanhat laitokset, sekä yhteiskunnalliset että
kansainväliset, palaamattomasti hävinneet. Feodalismin juuret olivat
ylipäänsä kaikkialla maasta pois kitketyt taikka ainakin niin
höltyneet, että niiden elin-voima oli lakannut; tämä oli muutoksen
yhteiskunnallinen ja laillansa yleis-inhimillinen puoli, koska sen
kautta "ihmisen oikeudet", säädystä ja syntyperästä huolimatta,
astuivat yhteiskunnalliseen voimaan. Sen ohessa joka haaralla oli
herännyt tarve väljentää valtiollisen elämän muotoja, toimittaa
kansoille itsellensä osallisuutta valtiojen hallituksessa ja la'illa
rajoittaa hallitusmiesten valtaa; tämäkin muutos oli edellisen kanssa
likeisintä sukua, koska valtiollisen vapauden pää-tarkoituksia on
suojella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Mutta ei ainoastaan yleisissä
vapauden-käsitteissä, vaan myöskin yksityisten kansain itse-tajunnassa
oli vallankumouksen aikakausi vaikuttanut herätystä, uudistusta.
Italiassa oli kansallisen yhteyden ensimäinen aamupuhde alkanut
hämärtää, kun vallankumous hetkeksi lakaisi pois nuo vanhat vallat,
jotka niin monta vuosisataa olivat pitäneet maan lohkaistuna ja
hermottomana. Espanjassa taistelu Napoleonia vastaan herätti kansan
tylstyneet hermot jälleen jänteille, todistaen, että kansan
itsenäisyyden tunto ei ollut despotismin painon alla masentunut.
Merkillisin muutos oli kuitenkin tapahtunut Euroopan keskustalla,
Saksanmaalla, jossa tuo tykkönään kelvottomaksi kulunut "Romalainen
keisarikunta" oli lopullisesti kukistunut ja enin osa entisistä
pikku-"säädyistä" olivat hävinneet, jättäen tilan avoimeksi vastaiselle
kansalliselle yhdistymiselle. Tässä niin-muodoin vallankumous-sotain
lähin vaikutus oli ollut, että viimeinen jälki Saksan kansan
valtiollisesta kokonaisuudesta katosi; mutta samalla kertaa
Saksalaisten kansallis-tunto sai ensimäisen uuden yllykkeensä
taistelussa Ranskan ylivaltaa vastaan. Näistä esimerkeistä näemme, että
Ranskan vallankumous kahdella tavalla levitti vaikutustansa Euroopan
yleisiin oloihin. Suoranaisesti Ranskan voitolliset aseet kuljettivat
muassansa yhteiskunnallisen tasa-arvon aatteet ja toimittivat sekä
yhteiskunnallisissa että valtiollisissa oloissa säälimättömän
tasoitus-työn. Mutta toiselta puolen se maailman-valta, jonka
vallankumouksen ainokais-perillinen, Napoleon I, koetti toimeen panna,
herätti kansallisuudet heidän uupumuksestaan voimalliseen vastarintaan
ja nosti niin-muodoin välillisesti uuden liike-voiman vaikutukseen
maailman historiassa.
Voimme siis sanoa, että tämän vuosisadan kaikki valtiolliset liikkeet
ovat saaneet alkunsa siitä hehkuvasta tuli-ahjosta, jossa vallankumous
koetti sulattaa Euroopan vanhat olot uuteen muotoon. Kysymykset
yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista tosin ovat
vanhoja historiassa; ne ovat milloin missäkin muodossa ilmaantuneet
kansojen elämän-vaiheissa hamasta Hellaan aioista saakka. Mutta
vasta Ranskan vallankumouksesta alkaen ne ovat saaneet yleisen
humaniteeti-merkityksen, tulleet yleis-inhimillisiksi aatteiksi ja
kaikkien sivistyneiden kansakuntain harrastettaviksi. Samoin
kansallisuuden-aate oli jo kauan aikaa maailman tapauksissa asunut
sisällisenä liike-voimana; sen vaikutukseen olen jo monta kertaa
edellisessä viitannut. Mutta vasta tästä aiasta alkaen se ilmestyy
tajuttuna tarkoituksena kansojen elämässä, valtiollisena oppina,
yleisen politiikin vaikuttimena. Minun tuskin tarvinnee luetellakkaan
niitä nykyisen aikakauden ilmiöitä, jotka ovat tästä aatteesta
lähteneet. Etelä-Amerikan valtioiden synty, Kreikan vapautuminen,
Italian yhteys, Unkarin kansallinen ja valtiollinen uudistus,
Saksan uudesta-syntyminen ja Balkan'in-saarennon kansakuntain
äskeiset vapauden-taistelut, -- siinähän kokonainen sarja
maailman-tapauksia, joka kuvaa tämän aikakauden luonnetta yhtä
selvästi, kuin menneen vuosisadan "perintösodat" ovat silloisen
aian-hengen osoittajina. On siis täydellä syyllä nimitetty nykyistä
aikaa Kansallisuus-liikkeiden aikakaudeksi. Mutta itse aatteen yhteyttä
vallankumouksen kanssa voidaan todistaa, ei ainoastaan tapausten
ulkonaisesta järjestys-jaksosta, vaan myöskin muutamista sisällisistä
tunnus-merkeistä, joihin minun tulee erittäin viitata. Etsikäämme siis
lopuksi tämänkin ilmiön aatteellista syntyperää.
Asia ei olekkaan kovin vaikea johdollisesti selvittää. Aivan samalla
tavoin kuin se tasa-arvon ja vapauden aate, joka vallankumouksessa
puhkesi toimeen, oli alkunsa saanut edellisen aikakauden ajatus-työstä,
oli kansallisuudenkin aate jo siihen aikaan alkanut kehittyä osittain
yleisestä ajatus-liikkeestä, osittain valtiollisten maailman-tapausten
johdosta. Totta kyllä on, että 18:nnen vuosisadan yhteiskunnallinen
filosofia ei suorastaan edistänyt kansallisuuksien oikeutta. Nämä
valistus-filosofit eivät ylipäänsä rakastaneet yhteiskuntaa missään
muodossa, vaan näkivät yksityis-ihmisessä ihmisyyden puhtaimman
ilmestyksen, ja laskivat ihmisten kansallisia eroituksia muiden
historiallisten ennakko-luulojen joukkoon, jotka yleistä tasa-arvon
aatetta häiritsivät. Mutta sama filantropinen suunta, joka oli
yhteiskunnallisen valistus-filosofian perustuksena, herätti myöskin
harrastuksia, jotka virittivät varsinaisen kansallis-aatteen. Ennen
tuskin huomattuja omituisuuksia pientenkin kansain elämässä ja
katsanto-tavassa, niiden kansan-runoutta ja kieltä, niiden muinaisia
vaiheita ja nykyisempää tilaa, ruvettiin jo 18:nnen vuosisadan kuluessa
uuteliaisuudella tutkimaan; kielitiede ja kansa-tiede tekivät
ensimäiset retkensä ulkopuolelle klassillisuuden korkea-sukuista
piiriä, ja ihastuksella tultiin huomaamaan, että näissä muka
alhaisissakin oloissa ihmisyys joskus ilmestyi raikkaampana ja
ihanampana kuin vanhan kultuurin muodoissa. Se aate, joka tällä tavoin
syntyi, oli oikeastaan varsin likeistä sukua yhteiskunnallisen
tasa-arvon aatteelle. Kansojenkin suuressa maailman-yhteiskunnassa sopi
vaatia tasa-arvoa, tasaista elämisen ja kehittymisen oikeutta. Molemmat
aatteet, se joka käsitti "ihmisen oikeudet", ja se, jonka tunnus-sanana
on "kansallisuuden oikeudet", syntyivät siis kuin kaksois-pari 18:nnen
vuosisadan humanisista harrastuksista.
Merkillistä on, että myöskin samat valtiolliset tapaukset vaikuttivat
niiden kehkiämiseen. Pohjois-Amerikan esimerkki saarnasi maailmalle
kerrassaan kaksi asiaa: tasa-arvolle perustetun yhteiskunnan etuja ja
vallan-alaisen kansan oikeutta itsenäisyyteen. Jälkimäinen oppi kypsyi
Euroopassa vähäistä myöhemmin kuin edellinen; mutta täällä samat
valtiolliset epäkohdat, hallitusten mielivaltaisuus ja itsekkäisyys,
valmistivat molemmille altista kylvö-alaa. Samaan aikaan kuin Ranskassa
vallankumouksen mielipiteet itivät Ludovik XIV:nnen despotismista ja
Ludovik XV:nnen tuhlauksesta, olivat Josep II:n sulattamis-hankkeet
Unkarissa ja Belgiassa herättäneet kansallisuuksien vastarinnan.
Vihdoin Ranskan kansallis-tunto, jota vallankumous-aatteet olivat
jännittäneet, paisui yli rajainsa ja koetti asettua koko Euroopan
johtajaksi; silloin muut kansat heräsivät uuvuksistaan ja nousivat
hekin voimiansa ponnistamaan. Näin Kansallisuuden-aate oli tullut
tajutuksi valtiolliseksi voimaksi.
Tämä nyky-aian johtava aate kenties ei ole inhimillisen kehityksen
loppu-päätöksenä; kenties sen ilmestys-muodot saattavat muuttua tavalla
semmoisella, jota nykyinen aika ei voi ennustella. Vaan nykyäänkin se
ei ole mikään umpeensa sulkeunut aate, vaan likeisimmässä yhteydessä
yleis-ihmisyyden, humaniteetin kanssa. Kansallisuuden oikeus ei
merkitse enää kansa-henkilön oikeutta vetäytymään itsekästen etujensa
kuoreen, vaan sen oikeutta itsenäisesti vaikuttamaan ihmiskunnan
yleisten etujen hyväksi, toteuttamalla historian tarkoituksia sekä
omassa kehityksessään että vaikutuksessansa muuhun maailmaan. Siinä
kohden on itse aate puhdistunut, jalostunut, verrattuna sen muinaisiin
ilmestys-muotoihin. Yleis-ihmisyys ja kansallisuus ovat ennenkin
keskinäisessä vaihe-vaikutuksessa johtaneet historian menoa, mutta
ikäänkuin itse aavistamatta sointuvaa loppu-tarkoitustaan. Nyt sitä
vastoin sointuisuus näyttää olevan saavutettu itse aatteidenkin
välillä. Tässä kohden siis voimme ajatella, että historiallinen kehitys
on jonkunlaisille perille tullut, että johonkin pysäys-paikkaan on
ehditty aatteiden edistysmatkalla.
Vaan eipä historiallisen kehityksen loppu-päätös sittenkään näytä
olevan lähi-mailla. Nähtävästi vielä on taipaleita kulkeminen, joiden
vaiheita emme suinkaan voi aavistuksellakaan käsittää. Puhumattakaan
siitä, että itse kansallisuuden aate par'aikaa vaivaloisesti raivaa
tietänsä ja kenties edistyessään on pukeuva uusiin muotoihin, voimmehan
sanoa, että humaniteeti-aate jälleen on himmentynyt tai oikeastaan
epämääräiseksi tullut. Se ei enää voi ilmestyä jonkun maailman-vallan
muodossa, niinkuin Roman keisarikunnan aikana, eikä yleisen
Kristikunnan muodossa, kuten keskiaikana. Myöskin tuo kansojen yhteinen
kultuuri, joka Uutena aikana on ollut heillä yhdys-siteenä, tuskin aian
pitkään riittänee historian humaniteeti-tarkoituksiin. Niinkuin Pilatus
aikoinaan kysyi: "mikä on totuus?", niin nykyinenkin aika kysyy
epäilemisellä: mikä on yleis-ihmisyys? mikä on oleva historian
tulevaisten jaksojen humaniteeti-käsite?
Siihen kysymykseen me emme tässä uskalla antaa mitään vastausta.
Historian filosofiassa voimme katsoa ainoastaan taakse päin; eteen päin
emme näe mitään. Tähän paikkaan siis tehtävämme oikeastaan on loppunut.
Mutta muutamia yleisiä päätelmiä voimme kuitenkin ihmiskunnan
menneistä vaiheista tehdä. Siihen tarkoitukseen aion käyttää ne pari
luento-hetkeä, jotka vielä ovat jälillä.


Yhdeksäs-kolmatta Luento.
Historiallisen kehityksen yleinen luonto.

Luentojemme jakso on nyt lopullansa, ja vaikka niiden tarkoitus ei ole
voinut olla muu kuin pystyttää tärkeimmät tien-viitat, jotka meille
osoittaisivat inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa, pitäisihän
meidän kuitenkin jo osata tehdä muutamia johtopäätöksiä tämän
kehityksen varsinaisesta laadusta. Aine on tietysti erinomaisen rikas
ja johtopäätöksiä voidaan epäilemättä tehdä monenmoisia; mutta tässä en
katso tarpeelliseksi mieleenne teroittaa kuin yhden ainoan ja
tärkeimmän, joka on: historiallisen kehityksen tarkka johdon-mukaisuus.
Tähän säännölliseen yhtämittaiseen johtoon olen näissä luennoissa
alinomaa viitannut, enkä voi tällä kertaa kuin suurimmassa
lyhykäisyydessä kertoa niitä yleisiä piirteitä, joihin ihmiskunnan
historia, johtavien aatteiden kannalta katsoen, kokonaisuudessaan
kuvautuu.
Asia jo lieneekin meille kaikille jotenkin selvä. Historian alulla ja
Vanhan-aian kuluessa varsinaista ihmiskunnan käsitettä ei vielä ole
olemassa. Nuo luonto-peräiset kansallisuudet, jotka astuvat historian
näkymölle, eivät tunne paljon muuta keskinäistä yhdys-sidettä kuin
sodan ja valloituksen. Kauppa ja siirtokunta-liike tosin jo vanhimpaan
aikaan saattavat joita-kuita kansoja keskenänsä tutustumaan; mutta
vihollisuus, valloitus ja orjuuttaminen ovat siihen vielä
tehollisempina välikappaleina. Koko Vanhan-aian pääasiallisena
tehtävänä on temmata kansakunnat ulos heidän umpi-tilastaan ja
synnyttää käsityksen yleisestä ihmisyydestä; tämä tapahtuu sillä
melkein ainoalla tiellä, jota kansat silloin tuntevat, nimittäin
vihollisuuden ja valloituksen kautta. Tätä tarkoitusta varten nuo
suuret monarkiiat syntyvät, ja inhimillinen kultuuri ylipäänsä seuraa
niiden jälkiä idästä länteen, kunnes vihdoin suuri Roman valtakunta
sulkee yhteiseen valtio-kehään kaikki ne kansat, jotka silloin
sivistyksensä puolesta edustavat ihmiskuntaa. Koko sivistynyt maailma
on tällä tavoin yhtenä Romalaisena kansakuntana; Romalaisiksi
sulauneina kansakunnat ovat oppineet yleis-ihmisyyttänsä tajuamaan, ja
käsite "ihmiskunta" korkeammassa merkityksessä on syntynyt.
Mutta tämä käsite on vielä sen puolesta epä-selvä ja vaillinainen, että
se riippuu yhteisestä valtio-ko'osta, yhteisestä kansallisuudesta,
yhteisestä Kreikkalais-Romalaisesta kultuurista. Vasta Kristin-usko
antaa ihmisyydelle aatteellisemman sisällyksen, ja kun Roman-valta
hajoo ja luonto-peräiset kansallisuudet jälleen anastavat vallan
historiassa, on Kristin-usko se yhdys-side, joka pitää heidät ko'ossa
yhteisenä ihmiskuntana, -- Kristikuntana. Tässä yhteydessä
kansallisuudet Keski-aian kuluessa vähitellen varttuvat itsenäiseen
historialliseen vaikutukseen; vaan ensi-alussa, jolloin niiden
humaniteeti-kanta vielä on ylen heikko, tarvitaan joku lujasti
järjestetty laitos, yllä-pitämään yleis-ihmisyyden ja kultuurin etuja.
Semmoisena laitoksena on silloin Kristillinen kirkko, joka aian tarpeen
mukaan muodostuu hengelliseksi yleis-monarkiiaksi, Paavikunnaksi.
Myöskin maallisen yleis-monarkiian aate herää jälleen Keski-aian
"Romalaisena" keisarin-arvona; mutta se ei enää voi saavuttaa mitään
todellista merkitystä, vaan toimittaa korkeintaan jotakin epämääräistä
kaitsija-virkaa kirkollisen maailman-hoidon rinnalla. Keski-aian
Katholiskunta ei olekkaan mikään kansallinen valtio-yhteys,
joka suorastaan hallitsisi maailman menoa; se on siveellinen
humaniteeti-laitos, joka yleisesti valvoo kansakuntien sekä sisällisiä
että keskinäisiä oloja, johdattaen niitä miten mahdollista yhteisille
tarkoitus-perille.
Yleis-kirkon johtaja-virka tulee kuitenkin samassa määrässä
tarpeettomaksi, kuin kansat itse varttuvat yleis-ihmisyyden etuja,
kukin omalta kannaltansa, valvomaan ja edustamaan. Uskonpuhdistus ja
Katholiskunnan hajoominen ei muuta merkitse, kuin että Euroopan
kansat silloin ovat kasvaneet pois yleis-kirkon holhouksen alta, ja
että osaavat omissa kansallisissa pyrinnöissään tarpeeksi ajaa
yleis-ihmisyydenkin asiaa. Se aikakausi, joka ensin seuraa yleis-kirkon
kukistumisen perästä, saattaa tosin hetkeksi herättää meissä pelon,
että yleis-kirkon vallan kanssa myöskin kaikki aatteelliset
tarkoitukset ovat historiasta hävinneet. Mutta ennen pitkää
aatteiden johto jälleen astuu näkyviin, vaikk'ei mikään virallinen
laitos enää ole niiden nimenomaisena edustajana. Uudemman aian
humaniteeti-aatteista sopii sanoa, ett'ei kukaan tiedä, kusta tulevat
ja kuhunka menevät. Ne ovat historian hengen herättämiä ja vievät
historian suurille tarkoitus-perille; mutta kansat kuulevat niiden
ääntä ja käyvät niiden käskyjä yhtä alttiisti, kuin jos joku näkyväinen
maailman-hallitus heitä johtaisi. Yleis-ihmisyys -- "_humanitatem
homini dare_", kuten Romalaisessa maailmassa muinoin sanottiin, --
on nytkin historiallisen kehityksen korkein tarkoitus; mutta se
toteutuu kansallisuuksien vapaan toiminnan kautta, ja nämä
kansallisuudet voimistuvat ja vahvistuvat samassa määrässä, kuin joku
yleis-inhimillinen tehtävä heille kullekkin nimen-omaan osauntuu.
Tämmöinen on historian meno suurissa piirteissään ollut meidän
päiviimme saakka. Sen ohessa tosin ihmiskunnan vaiheissa havaitaan
monenpuolista kultuurin-kehitystä, joka aiottaisin on antanut historian
tapauksille tärkeimmän sisällyksensä tai tehollisimman liikevoimansa.
Vanhan Hellaan historia olisi ihmiskunnalle vähä-arvoinen, ellei se
olisi synnyttänyt tuota jaloa antikista kultuuria; tämä taas on ollut
ensin Makedonialaisen maailman henkisenä periaatteena, sitten
Romalaisen yleis-ihmisyyden valin-kaavana, vihdoin vahvana pohjana
uudempainkin kansain hengen-viljelykselle. Myöskin yhteiskunnallisten
ja valtiollisten laitosten muodostus on toisinaan ollut tärkeänä
puolena inhimillisessä kehityksessä. Yleis-ihmisyys olisi lopulta
kumminkin vähä-arvoinen käsite, jollei se myöskin tarkoittaisi
yksityisen ihmisen onnea ja jalostumista. Niinpä historia osoittaakin,
kuinka ihmisten yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus on aikojen
vaiheissa edistynyt ja vahvistunut, kuinka hallitus-muodot ovat
kehittyneet ja yhteis-elämän järjestys ja turvallisuus parantuneet.
Mutta nämä ihmis-elämän edut, vaikka ne kyllä ovat vaikuttaneet
historian tapauksiin, eivät kuitenkaan ole määränneet sen yleistä
menoa. Valtiollinen vapaus, yhteiskunnallinen onni, jopa korkeamman
hengen-viljelyksen kaikki jalous ovat joskus saaneet astua syrjään,
milloin historian suuret tarkoitukset ovat kysymyksenä olleet. Olen jo
luento-jaksoni alussa huomauttanut, että Romalaisen maailman
kukistumisen Vanhan-aian lopulla on hämmästyttävä esimerkki siitä,
kuinka ihmiskunnan edistys joskus kulkee outoja teitä pimeässä ja
kuoleman varjossa. Olen sittemmin tätä kohtausta maailman historiassa
jotenkin laveasti selittänyt ja olette siis nähneet, että ihmiskunnan
yleinen sivistys, sen koko yhteiskunnallinen ja siveellinenkin kanta,
siihen aikaan surkealla tavalla aleni. Mutta olette sen ohessa
havainneet, että silloinkin yhtä-hyvin historian suuret tarkoitukset
yhä edistyivät. Ylipäänsä voimme historiasta sanoa, että sen
tarkoitukset pyhittävät sen välikappaleita. Ihmisten käyttämänä ohjeena
tämä tarkoitusten ja välikappaleiden hämmennys ei muuta ole kuin
julkeata jumalan-häväistystä; sillä ihminen heikkoudessaan ei
milloinkaan täydellisesti vallitse tekojensa seurauksia eikä myöskään
voi täydellisesti ta'ata tarkoitusten oikeutta. Mutta historian henki
valitsee vapaasti välikappaleensa ja ohjaa ne oikeata tarkoitus-perää
kohden.
Tämä yleinen maailman-johto onkin meille lohdutuksena, katsellessamme
sitä metelistä menoa, joka historian tapauksissa aina on vallinnut ja
yhä vallitsee. Historian olot raivaavat tietänsä ainoastaan taistelujen
ja yhä uusien taistelujen kautta; nämä taistelut ovat meidän aikanamme
yhtä verisiä, kuin ovat olleet Ramses'in tai Salmanasar'in aikoina;
sota ja omankäden-oikeus näyttää siis pitkin matkaa pitävän ylimmäistä
oikeutta ihmiskunnan kirjavissa elämän-vaiheissa. Mutta jos jotain
olemme historiasta oppineet, meidän on täytynyt huomata, että tämä
metelinen meno on ollut ainoastaan historian ulkonaisia välikappaleita,
ja että itse aatteet, josko niitä sitten on selvemmin tai hämärämmin
käsitetty, kuitenkin aina ovat ylimmäistä valtaa ja johtoa pitäneet.
Näin ollen täytyy meidän kumminkin kysyä: miks'ei aatteiden valta voi
ilmaantua yksin-omaisesti aatteellisella tavalla, ja jos taistelua
pitää olla, miksi taistelun täytyy ilmaantua sodan ja veren-vuodatuksen
muodossa? -- Tämä kysymys historiallisen toiminnan muodosta on
uskonnon kannalta varsin tärkeä; sillä Kristin-usko on rauhan ja
rakkauden evankeliumi, joka ainoastaan tuskalla tunnustaa semmoista
maailman-järjestystä, missä ihmiset ase kädessä toisiansa kohtaavat.
Vaan historia-tieteenkin kannalta asia ansaitsee selittämistä;
sillä tämän kautta saamme tarkemman käsityksen aatteiden ja
toiminnan keskinäisestä suhteesta ihmiskunnan historiassa.
Kysymys maailman-rauhasta onkin varsin vanha kysymys, joka yhä
uudestaan on metelien keskeltä pyrkinyt esiin, vaatien toisenlaista
maailman-järjestystä, kuin sitä "kaikkien sotaa kaikkia vastaan", joka
näyttää historian tapauksissa vallitsevan. Katson sen vuoksi
velvollisuudekseni erittäin tarkastaa rauhan-aatteen asemaa historian
johtavien aatteiden rinnalla ja tästä tarkastuksesta tehdä
johtopäätökset yleisen maailman-rauhan mahdollisuudesta tai
mahdottomuudesta.
Katselkaamme ensin tämän aatteen yleistä historiaa. Sen ensimäinen
ilmestys oli silloin, kun Roman valta oli sulattanut Vanhan maailman
kansat yhteiseksi ihmiskunnaksi. Yhteisen lain ja hallituksen suojassa
oli Pax Romana ikäänkuin historian täytäntönä ja Jumalan tarkoitusten
loppu-määränä. Mutta, kuten jo olemme nähneet, ihmiset eivät
aian-pitkään viihtyneet yleisen la'in alla; yhteyden side alkoi tuntua
rasittavaksi kahleeksi ja paljas rauhan nautinto ei enää tydyttänyt.
Kun Roman keisarikunta on kukistunut, seuraa taas sekasorron ja
väkivallan aikakausi, joka kestää vuosisatoja. Kaarlo Suuri koettaa
Roman keisarikunnan malliin jälleen saada jotakin järjestystä
toimeen, mutta hänen sotaisessa mielessään ei voinut varsinaisella
rauhan-aatteella olla mitään sijaa. Vasta 11:nnellä vuosisadalla, kun
Clunyläinen herätys jälleen nostaa aatteellisten valtain lippua, tulee
rauhan-kaipaus mahtavana humaniteeti-ilmiönä näkyviin Keski-aian
historiassa. Päivän tunnus-sanana on silloin Jumalan rauha, joka meidän
aikoihimme asti on jäänyt tervehdys-lauseeksi Kristittyjen kesken.
Ajatus oli, että, vaikka maallinen yleis-hallitus ei enää ollut
maailmassa mahdollinen, Kristillisyyden henki kuitenkin oli voimallinen
häätämään ihmisten intohimoja, jotta Jumalan valtakunta maan päällä
todenteolla saataisiin perustetuksi. Ainoastaan pahuuden kukistamiseksi
piti muka siitä päivin sotaa enää käytämän; niin-muodoin kumminkin yksi
sodan laji, nimittäin Jumalan sota, katsottiin luvalliseksi. Mutta
rauhan korkeimmaksi valvojaksi asettui hengellinen yleis-monarkiaa,
paavillinen valta, joka samassa myöskin edusti yleis-ihmisyyden aatetta
Kristityssä maailmassa. Havaitsemme tästä, että rauhan-aate silloinkin
edellytti yleistä maailman-hallitusta, jonka käskyjä kaikkien piti
ehdottomasti totella. Se edellytti myöskin inhimillisen kehityksen
päätymistä ja pysähtymistä siihen paikkaan, johon kerta oli ehditty;
sillä kaikki uudet aian-tarpeet olivat ainoastaan rauhan häiritsijöitä,
säädetyn maailman-järjestyksen järkähyttäjiä. Semmoisiksi ilmaantuivat
juuri Uuden-aian alulla Euroopan kansallisuudet ja Protestanttisuus.
Sota silloin syttyi tuimempi ja yleisempi kuin mitä milloinkaan ennen
oli nähty, ja ylipäänsä Uudempi aika kultuurin-harrastuksineen on ollut
vähintäkin yhtä rikas verisistä taisteluista kuin suinkin joku
edellinen jakso ihmiskunnan historiassa. Kerran kuitenkin tapahtui,
että Euroopan hallitsijat, kestettyänsä yhteisen taistelunsa
Napoleon'in ylivaltaa vastaan, päättivät perustaa uutta rauhan
aikakautta kristillisen rakkauden pohjalla. Näin syntyi Pyhä Alliansi,
eräs niin sanoakseni diplomatillinen rauhan-aate, joka oli sen puolesta
edellisten rauhan-aatteiden kanssa yhtä luontoa, että sekin luuli
voivansa ikuiseksi vahvistaa ne järjestys-muodot, jotka silloin olivat
olemassa. Mutta kansakunnille tämäkin järjestys aivan pian tuntui
rasittavaksi kahleeksi, ja uudet sodat ja vallankumoukset ovat jo
aikoja sitten perin-juurin kukistaneet Pyhän Alliansin teoksen.
Tämä katsaus rauhan-aatteen historiaan tosin osoittaa, että
rauhan-kaipauksella ei suinkaan ole vähä-arvoinen sija ihmiskunnan
edistys-vaiheissa; rauhan-aatteen ilmestyminen yhdessä liitossa
humaniteeti-aatteen kanssa näyttää todistavan sen oikeutusta, ja jos
historiaa katsellaan pelkän kultuurin kannalta, saattaisimme pian tulla
siihen päätökseen, että sodat, jotka aina hävittävät rauhallisen työn
hedelmiä, ovat ainoastaan haittaa ja turmiota tuottaneet inhimilliselle
kehitykselle. Vaan toiselta puolen myöskin havaitsemme, että
rauhan-aate ei milloinkaan ole kauan voinut viihdyttää ihmiskunnan
toiminta-halua, -- johon syynä taas on ollut, että maailman-rauha on
merkinnyt liikkumattomuutta, kehityksen pysähtymistä. Sotien
välttämättömyys siis näyttää olevan siinä, että ainoastaan tällä tiellä
uudet aatteet pääsevät valtaan niiden entisten aatteiden sijaan, joiden
virka historiassa kulloinkin on loppunut. Rauhallista edistystä voi
kestää niin kauan kuin voitolle päässyt aate antaa tarpeeksi kehityksen
aihetta. Niin pian kuin tehtävä on täytetty ja uusi aate pyrkii
johtoon, syntyy taistelu. Tämä taistelu ei voi pysähtyä paljaasen
väittelyyn, siitä syystä että vanha aate useimmiten ei paljaalla
puhuttelemisella taivu väistymään uuden tieltä, eikä uusi aate aina
olekkaan niin itse-tajuinen ja selvä, että se paljaalla
todistelemisella voisi oikeuttansa osoittaa. Taistelu siis saapi
väkivaltaisen muodon, yltyy sodaksi ja veriseksi vainoksi. Tämmöinen on
historian laki, sen verran kuin voimme ihmiskunnan tähän-astisista
vaiheista päättää. Voimmeko käsittää tämän taistelu-la'in
välttämättömyyttä yleisen järjenkin kannalta? --
Ajatelkaamme esm. kaksi vastatusten seisovaa puoluetta maailman
taistelu-tantereella, joko kaksi kansakuntaa tai kaksi periaatteellista
suuntaa. Tavallinen ajatuksemme on, että toinen on oikeassa, toinen
väärässä, ja syvempi maailman-tapausten tarkastus opettaa meitä, että
se puoli, joka on historiallisesti oikeutettu, se periaate, joka
soveltuu historian suuriin tarkoituksiin, aina pääsee voitolle. Olemme
senvuoksi taipuvaisia ajattelemaan, että ainoastaan vasta-puolueen
paatunut pahuus eli ylipäänsä itsekästen intohimojen voima tekee
taistelun välttämättömäksi. Mutta muistamista on, että itse taistelun
aikana oikeuden-kanta ei voi olla niin tiettynä, kuin se nyt on
meille, tutkiessamme perästä-päin historian tapauksia. Eri puolueet
panevat oikeutta oikeutta vastaan, eikä ole olemassa mitään
tuomari-valtaa, joka selvästi tajutun lain mukaan ratkaisisi, missä
korkein oikeus todellakin on. Tämä oikeus, näet, asuu itse historian
tarkoituksissa; mutta niitä ei milloinkaan täydellä varmuudella tunneta
eikä tunnusteta, ennen kuin itse taistelu on ratkaistu. Näemme tästä,
että historia itse on ainoana tuomarina ihmiskunnan riita-asioissa,
mutta enimmiten tämä oikeuden-käytös on niin-sanoakseni joku Ordale-elf
"Jumalan-tuomio", jossa kaksin-taistelu antaa päätöksen. Senpä vuoksi
kaikki yritykset asettaa näkyväistä, inhimillistä tuomio-istuinta
rauhan-aatteen nojassa ovat ihan luonnollisesti tyhjään rauenneet. Nämä
tuomio-vallat eivät ole voineet käyttää muuta ohjetta kuin olevaisten
olojen silloin vallitsevaa lakia, s.o. sitä aate-kantaa, joka sitä
ennen on johtoon päässyt. Mutta taistelu-kysymyksenä on juuri ollut
luoda uutta aate-kantaa, muuttaa itse olojen lakia. Tämmöisessä
tapauksessa tietysti vanha laki ei enää kelpaa ohjeeksi, koska se
tuomitsisi omassa asiassaan.
Ottakaamme esimerkki semmoinen, joka meille kaikille on selvä ja
silmiin-astuva. Ajatelkaamme Protestanttisuuden taistelua Paavikuntaa
vastaan 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla. Tuskin milloinkaan joku
historiallinen taistelu on ollut pitkällisempi, katkerampi ja
verisempi; -- miks'ei siis tätä viljavaa veren-vuodatusta voitu
välttää? -- Olemme taipuvaiset syyttämään Katholisuuden vallan-himoa ja
suvaitsemattomuutta, Jesuiittain juonia, ylipäänsä Paavilaisten hurjia
intohimoja. Mutta historiallisen totuuden nimessä olemme pakoitetut
tunnustamaan, että Protestanttisuudenkin leirissä suvaitsemattomuus oli
jotenkin yleinen ja saastaiset intohimot ei aivan harvinaisia. Niinpä
kyllä! -- arvelette --: intohimot kumpaisellakin puolella sen
vaikuttivat, että asiata ei voitu rauhassa ja sovinnossa ratkaista.
Vaan kysyessämme, minkä ohjeen mukaan se siis olisi ollut ratkaistava,
joudumme heti ymmälle. Ainoa ohje, joka saattoi la'iksi kelvata, oli se
keskiaikainen maailman-järjestys, jota Paavikunta edusti. Juuri tämä
voimassa-oleva laki tuomitsi Protestanttisuuden kuoliaaksi ja
Paavilaisten aloittama vaino ei siis muuta ollut kuin selvän tuomion