Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 05

synnyttänyt semmoisia kirjailijoita, kuin Vergilion, Catullon, Livion,
Cornelion ja Vitruvion, joiden latinassa tuskin kukaan saattoi huomata
mitään muukalaista murteellisuutta, vaikka tosin hienoimmat
tuntijat väittivät Livion kielessä löytyvän jotakin Padualaisuutta
(Patavinitas). Samaan aikaan olivat Espanjalaisetkin alkaneet sovittaa
suutansa latinaiseen runomittaan. Ciceroni tosin arveli näistä
Espanjalaisista, että heidän kielensä soi vähän paksulta ja oudolta;
mutta ennen kuin arvattiinkaan, tuli aikoja, jolloin Espanja kasvatti
kirjaniekkoja, jotka kilpailivat itse Ciceronin kanssa, runoilijoita
jotka vetivät vertoja Vergiliolle. Joku omituinen uhkapuheisuus
(grandiloquentia) havaittiin jo silloin asuvan Espanjalaisessa
luonteessa; mutta ensimäisten keisarien aioista asti useat Romalaisen
kirjallisuuden etevimmät nimet olivat sieltä päin kotoisin, niinkuin
molemmat Senecat, Quintiliano, Lucano, Silio Italico ja Martialis.
Itse Afrika, ainakin sen etevimmät kaupungit, Leptis, Karthagi,
Adrumetum y.m., seurasivat vähitellen samaa esimerkkiä, perustaen
Romalaisia kouluja ja synnyttäen latinalaisia kirjaniekkoja, joista
la'intutkija Salvio Juliano, kaunopuhelija Cornelio Frontoni ja
taruilija Apuleio, kaikki Hadrianon ja Antoninojen aikuisia, olivat
mainittavimmat. Totta on, että näinä aikoina sekä kielen että
kirjallisen aistin puhtaus aleni alenemistaan. Mutta vika ei ollut
näiden maakuntalais-kirjailijain, jotka kumminkin yllä-pitivät ja
rikastuttivat Romalaisen kirjallisuuden; vika oli Italian, jolta
henkinen kyky alkoi kuihtua, sitten kuin molemmat Pliniot, sekä
Juvenalis ja Tacito olivat menneet. Vihdoin keisarikunnan loppu-aikoina
vielä Galliakin, joka nyt oli melkein täydellisesti romalaistunut,
lahjoitti latinan kirjallisuudelle muutamat ihanat syyspäivät, silloin
kuin sen kukkaset muualla olivat kellastuneet; mainittakoon ainoastaan
nimet Ausonio ja Sidonio Apollinaris. Itäisillä mailla tosin
Kreikankielinen kirjallisuus vallitsi, ja Antoninojen aikakaudella ei
puuttunut siitäkään eteviä nimiä, niinkuin Plutarkho, Arriano, Lukiano,
Pausanias, muita mainitsematta. Mutta lakitieteen harjoitus oli
latinan-kielinen itäisilläkin mailla, ja sen etevimmät edusmiehet,
Papiniano ja Ulpiano, olivat kotoisin Syriasta, missä Beryton lakikoulu
siihen aikaan tuli kuuluisaksi.
Näitä kirjallisuuden seikkoja en olisi luetellut, ellei niiden kautta
paraiten astuisi silmiin, kuinka koko Romalainen maailma vähitellen
muodostuu yhteiseksi kansallisuudeksi, missä ei enää ole sanottavaa
luonteen, kultuurin tai kielen erilaisuutta, niinkuin myöskin kaikki
erilaisuus oikeuksissa jo on hävinnyt. Valtiollinen elämä tosin ei
tarjoo paljon ilahuttavaa keisari-vallan aikakaudella. Maailman onni
näyttää riippuvan yhden miehen kelvosta tai kelvottomuudesta ja tämä
yksi riippuu soturijoukkojen suosiosta ja kannatuksesta. Vaan tässäkin
asiassa, nimittäin valtiollisen vallan harjoituksessa, maakunnat jo
pääsevät tasaiseen oikeuteen Italian rinnalle. Ensi aikoina oli pidetty
luonnollisena asiana, että ainoastaan Romassa voitiin keisaria tehdä;
se oli peri-aatteessa senaatin oikeuksia, ja itse teossa Praetorianein.
Mutta Neronin kuoltua huomattiin hämmästyksellä, että maakuntainkin
sotajoukot saattoivat lahjoittaa keisarillisen purppuran.[18] Silloin
vielä se, joka purpuran kantajaksi valittiin, oli Italialainen mies;
mutta sekin ennakko-luulo pian haihtui. Nervan kuoltua, keisarin-arvo
joutuu maakuntalaisten haltuun, ja tässä huomataan joku säännöllinen
järjestys-jakso, melkein sama kuin kirjallisuudessakin. Kirjallisella
alalla olivat Espanjalaiset kaikkien ensinnä kohonneet tasa-arvoon
Italialaisten kanssa. Nytpä seurasi Espanjan miesten valtiollinen
aikakausi, Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitus. Samalla tavoin
Afrikan kirjallisen kukoistuksen perästä seurasi aika, jolloin
Romalainen maailma sai valtaherrojansa Hannibalin isänmaasta sekä
samansukuisesta Syriasta; nimet: Septimio Severo, Karakalla, Macrino,
Elagabal ja Aleksanteri Severo, vihdoin Filippo Arabs, Odenatho ja
Zenobia, merkitsevät tätä uutta jaksoa Roman valtiollisessa
historiassa. Vanha Catoni olisi varmaankin vääntynyt haudassaan, jos
olisi voinut nähdä, mitä kummia tapoja nämä Semiläiset vallitsijat
toivat mukaansa Kapitolion ja Palation kunnahille; mutta nimi
"Romalaisuus" oli jo saanut aivan toisenlaisen merkityksen kuin Catonin
aikoina: se oli väljentynyt ja väljentyessä tietysti myöskin paljon
muodostunut. Viimein semmoisetkin seudut, jotka seisoivat melkein
barbarisuuden rajalla, ottivat edustaaksensa Roman maailman-herruutta
ja edustivat sitä kunnialla. Claudio, Aureliano, Probo olivat
Illyrialaisia; Diocletianon syntymämaa oli Dalmatia; Maximiano,
Constantio, Galerio ja Maximino olivat taas Illyriasta lähteneet.
Galliasta myöskin tulee muutamia maailman hallitsijoita, esm. Caro
poikineen, mutta Italiasta ei enää ainoatakaan. Itse Roman etusija
Romalaisessa maailmassa on menetetty; Milano ja Nikomedia tulevat
pääkaupungeiksi, viimein Konstantinopoli.
Tuskin tarvinnee muistuttaa, että näiden ulkonaisten muutosten ohessa
oli tapahtunut suuri muutos ihmisten mielipiteissäkin eli niissä
aatteissa, jotka maailmassa vallitsivat. Vergilio aikoinaan vielä oli
laulanut: "Sinä, Roman mies, olet luotu kansoja hallitsemaan; siinä
sinun taitees ja virkas!"[19] -- Mutta jo seuraava miespolvi alkoi
käsittää asiaa toiselta kannalta. Senecan mielestä oli tosin Roman
kaupunki Romalaisen maailman keskuspaikka, mutta myöskin kaikkien
yhteisenä isänmaana, eikä yksityis-isänmaata ollut kellään. "En ole
tälle tai toiselle maailman sopelle syntynyt", lausuu tuo Espanjalainen
filosofi; "koko tämä Romalainen maailma on minun isänmaani". Hänen
ajatuksensa Romalaisen valloituksen merkityksestä oli tämän-mukaisesti
ihan toinen kuin Vergilion; Roman virka historiassa oli muka ollut
perustaa yleistä rauhaa maailmassa: "Pax Romana" oli tarkoitusperänä,
"Imperium Romanum" välikappaleena. Saattaisimme luulla, että tämmöinen
käsityskanta oli enemmin Espanjalainen kuin Romalainen; mutta siinä
toki erehtyisimme. Plinio vanhempi, puhdas Italialainen sukuperältään,
lausuu saman aatteen vielä selvemmillä sanoilla: "Jumalain sallimus on
valinnut Italian välikappaleekseen, että se kokoisi nuo hajanaiset
valtakunnat, lievittäisi raa'at tavat, sovittaisi niin monituisten
kansain eripuraiset ja karkeat kielet yhteisen puheen kautta
kanssakäymiseen, ja ihmisyyden ihmisille lahjoittaisi, itse muuttuen
yhteiseksi isänmaaksi koko maailman kaikille kansoille".[20] Tämä
ajatus, että ihmisyyden, humaniteetin synnyttäminen oli Roman vallan
päätarkoituksena, selveni selvenemistään: koko sivistynyt maailma oli
muuttunut yhdeksi kansallisuudeksi ja tämä kansallisuus oli ihmiskunta;
koko maailma oli ikäänkuin muuttunut yhdeksi ainoaksi kaupungiksi.[21]
Luonnollista on, että näiden aatteiden vallitessa kaikki kansalliset
muistot hämmentyivät yhteen. Mitä suurta oli kunkin eri kansan
historiassa ollut, se nyt käsitettiin Romalais-maailman yhteiseksi
omaisuudeksi. Hadriano korjautti Epaminondaan hautaa, Karakalla
pystytti kuvapatsaita Hannibalin kunniaksi. "Romalais-rauhan"
sovinnollinen henki vaikutti taaksekkin päin muinaisten taistelujen
muistoihin.
Vaan tässä varmaan kysytte: oliko siis keisarivallan aika semmoinen
yleisen rauhan ja veljellisyyden aikakausi? Ulkonaiset tapaukset eivät
näytä antavan siihen myöntävää vastausta. Tosin Neronin kuoltua ja
sitten kuin Vespasiano on ryhtynyt hallitus-ohjiin, seuraa vuosisadan
mittaan melkein katkeamaton jakso kelvollisia ja jaloja hallitsijoita;
olletikkin Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitukset luetaan
ihmiskunnan onnellisimmiksi aioiksi. Romalaisen ylimyskunnan
tasavaltaiset harrastukset olivat unohtuneet ja keisariuden aate
oli vahvistunut tuon lavean valtakunnan ainoana mahdollisena
hallitusmuotona. Kuitenkin löytyi tässä hallitusmuodossa yksi
vaarallinen vaillinaisuus. Keisarivalta seisoi entisten tasavaltaisten
periaatteiden perustuksella; siltä puuttui monarkillisen vallan
tavallinen pohja, laillinen perittävyys, legitimiteeti. Keisari
hallitsi ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tai otaksuttiin olevan
kaikkien etevin kansalainen, ikäänkuin itse Romalais-hengen
persoonallinen ilmestys, johon Roman kansan majesteetti oli ottanut
asuinsijansa. Jos hän nämä vaatimukset täytti, häntä pidettiin
jumalana, ja tavallista olikin, että keisarien kuvapatsaille uhria
kannettiin. Jos hän ei ollut, mitä tämä aate edellytti, häntä
katsottiin tiranniksi, vääräksi vallan-anastajaksi, ja hänen surmansa
pidettiin oikeutettuna. Kaikessakin tapauksessa oli keisarin kuoltua
aina kysyminen, mistä uusi maailman pylväs oli saatava. Muutamat
keisarit itse määräsivät seuraajansa, ja useinkin hyvällä
menestyksellä. Mutta toisinaan löytyi sopivia miehiä enemmän kuin olisi
tarvittukaan; yhdessä valtakunnan osassa tunnettiin yhtä, toisessa
toista, ja legionit, jotka katsoivat itseänsä Romalaisen maailman
valtiollisiksi edustajiksi, koska valtakunnan rajoja suojelivat,
nostivat eri miehiä taisteluun hallitusvirasta. Näin tulee Antoninojen
aian perästä jotenkin levoton jakso, "Sotaväki-vallan aikakausi", joka
viimein Gallienon hallitessa uhkaa hajottaa Romalaisen maailman useiksi
pieniksi keisarikunniksi. Galliassa esm. on siihen aikaan kokonainen
sarja keisareita, joiden valta myöskin ulottuu Espanjaan ja
Britanniaan. Vaan Romalainen henki on jo niin täydellisesti valtaan
tullut, ett'ei tämmöisissäkään oloissa maakunnat ajattele mitään
itsenäisyyttä; nuo erikois-keisarit maakunnissa ovat kuitenkin vain
Romalaisia keisareita, ja ennen pitkää muutamat jäntevät miehet saavat
Romalaisen maailman jälleen ko'otuksi. Vihdoin Diokletiano koettaa
uudesta järjestää valtakunnan hallinnon tarkkaan säännöllisyyteen.
Lukuisat virastot, jotka toisiinsa liittyivät asteittain ja joiden
päävirastot (scrinia) olivat keisarin hovissa, saivat hallinnon eri
haaroja hoitaaksensa ja välittivät kaikki suhteet majesteetin ja
kaukaisempienkin maakuntain välillä. Ja koska maailma sittenkin oli
liian avara yhden silmällä pitää, koetettiin useiden keisarien
yhteis-hallitus; valtakunta jaettiin kahteen, kolmeen tai neljäänkin
osaan, joita kuitenkin piti hallittaman yhteisellä hengellä
(unanimitas), niin että ainoastaan hallituksen huoli oli jaettuna, ei
itse hallitus. Tämä virkavaltainen järjestelmä oli muutamissa kohden
ihmeteltävä; se on ollut mallina kaikille uuden-aikaisille Euroopan
valtioille. Mutta vakinaista maailmanrauhaa se ei kuitenkaan toimeen
saanut. Tuskin oli Diokletiano luopunut virastansa, asettuen
syntymä-seuduilleen kaalia viljelemään, niin yhteis-keisarit jo
joutuivat taisteluun keskenänsä, ja samaa näytelmää myöhemminkin
tavan-takaa uudistettiin. Tuota yleisen rauhan aatetta ei voinut
keisarikunta milloinkaan täydellisesti toteuttaa.
Nämä tapaukset silmäin edessä, emme helposti käsitä, että "pax Romana"
oli Romalais-vallan lopputarkoituksena. Varma kuitenkin on, että sen
aian ihmiset asian niin käsittivät, ja epäilemätöntä jo itsessään
lienee, että he sen näkivät selvemmin kuin me. Että itse Sotaväkivallan
aikakaudella maailma ylipäänsä oli rikas ja onnellinen taloudellisessa
katsannossa, todistaa kirkon-isä Tertulliano, joka eli Septimio
Severon, Karakallan ja Elagabalin aikoina. "Päivä päivältä maailma
muuttuu kauniimmaksi ja loistavammaksi", hän lausuu. "Entiset erämaat
ovat viljelysmaiksi tehdyt, pelto valloittaa metsän, pedot pakenevat
kotikarjan alta, hietaankin siemeniä siroitetaan, kivi murennetaan
ruokamullaksi ja suosta tehdään kuiva maa. Nykyänsä on kaupungeita
isompi luku kuin ennen asumuksia. Purjehtija ei enää pelkää luotoa eikä
karia; hän on varma löytämään joka paikassa kansaa, kansalaisia,
elämää. Maa jo meitä raskaasti kantaa". Toisessa paikassa hän puhkee
seuraavaan ihastus-lauseesen: "Mikä rikkautten määrä vero-listoissa,
mikä kansojen paljous! Totta tosiaan; maailma on niinkuin keisarikunnan
viljelty vainio, josta kaikki vihan rikkaruoho on kitketty pois ja
kaikki petollisten liittoin ohdake hävitetty. Se on ihanampi kuin
Alkino'on omenapuisto ja Midaan ruusutarha".[22] -- Mahdollista on,
että seuraavien aikain valtiolliset sekasorrot aioittaisin ja
paikoittaisin häiritsivät maailman hyötymistä. Mutta tämä oli
satunnaista häiriötä, jolla ei ollut kestävää vaikutusta. Verrattuna
muinaismaailman pikku-kansain alituisiin vihan-melskeisin, nuo
keisarikunnassa ilmaantuneet taistelut tuskin tuntuivat muuksi kuin
puhdistaviksi ukkosen-ilmoiksi. Raja-maakunnissa barbari-kansain
päällekarkaus toisinaan tuotti hävitystä; muuallakin joku taistelu
vallanpitäjäin välillä saattoi olla jollekulle seudulle turmiollinen.
Mutta ylipäänsä vallitsi rauhan askareet, hyötyminen, lepo ja rikkauden
nautinto. "Pax Romana" oli maailman yleisenä sääntönä, jota ei
poikkeus-seikat voineet turhaksi tehdä.
En voi loppu-todistukseksi valita mitään pontevampaa kuin kristityn
runoilijan Prudention sanat Theodosio Suuren aioilta:
"Läntisen valtameren rannoilta niihin säteileviin vesiin saakka, joista
aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden
vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät tienneet kuin lyödä ja
haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä: hän käski kansain
notkistaa päänsä yhteisen la'in alle, muuttua kaikki Romalaisiksi, --
Reinin ja Tonavan seuduilla, kulta-hietaisen Tajon rannoilla, Po'n
rikkaissa kaupungeissa ja ja Niilin höysteisillä aloilla. Kaikille
yhteinen laki ja arvo sekä yhteinen nimi heidät kaikki yhdistää; kahle,
joka heidät orjina piti, on muuttunut veljyyden siteeksi. Jokaisessa
maailman paikassa elämme niinkuin kansalaisia, niinkuin samassa
kyläkunnassa kasvaneet, niinkuin ylenneet yhden kotipesän ääressä. --
Sen on Roman valta tekoinensa voittoinensa valmistanut. Aika oli
Kristuksen tulla!"[23]
Viimeiset sanat viittaavat erinäiseen suureen muutokseen, joka Roman
keisarikunnan aikana oli tapahtunut. Tämä aikakauden uskonnollinen
seikka on oleva seuraavan luennon esineenä.


Yhdeksäs Luento.
Uskonnon seikka Roman keisarikunnassa.

Kun tällä kertaa lähdemme tarkastamaan Romalais-vallan vaikutusta
ihmisten uskontoon, havaitsemme tässäkin kohden Romalaisessa luonteessa
samanlaista taipumusta vierasten aineiden yhteen-sulattamiseen kuin
valtiollisellakin alalla. Valloituksensa ohessa Roma jo alusta
saakka oli koettanut anastaa voitettujen jumalatkin haltuunsa; se
tapahtui sillä tavoin, että valloittaja-kansa ne sovitti omien
uskonto-käsitteidensä joukkoon, puetti niin-sanoakseni nuo vieraat
tulokkaat Romalaiseen togaan ja lahjoitti niille niin-muodoin
kansalais-oikeutta. Tämä oli sitä helpompi tehdä, koska kaikki nämä
muinais-maailman jumalat olivat saaneet alkunsa samasta luonnon-voimain
jumaloitsemisesta ja siis oikeastaan seisoivat samalla pohjalla.
Valtio-tarkoitus oli siinäkin asiassa Romalaisten etevimpänä
silmämääränä, ja Roman politiiki oli siis ylipäänsä varsin
suvaitsevainen, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei voitettujen uskonto
ollut sovintoon taipumaton taikka kiihoittanut kansallista
erikoisuutta. Viime-mainitussa tapauksessa toisinaan ryhdyttiin
ankariin keinoihin, niinkuin esm. Druidien uskonnon suhteen Galliassa;
mutta tavallisesti käsitettiin kaikki uskonnot ainoastaan eri muodoiksi
samasta yleis-uskonnosta, ja Auguston aioista ruvettiinkin rakentamaan
yhteis-temppeleitä "kaikille jumalille", niinkutsutut Pantheonit,
joita löytyi useissa paikoin. Samassa määrässä kuin kansalliset
erilaisuudet hävisivät, ruvettiin siis pitämään kaikki uskonnot
jonakuna yhteis-omaisuutena koko valtakunnan väestölle, ja kun
Karakalla oli julistanut kaikki keisarikunnan asukkaat kansalaisiksi,
päätti Elagabal tuottaa kaikki jumalatkin Kapitolioon. Se oli "Pax
Romana" sovitettuna jumalien yhteiskuntaan, ikäänkuin olisi tahdottu
sanoa: rauha olkoon taivaissa niinkuin maankin päällä! Olen jo
muistuttanut, että tässä sovitus-puuhassa valtio-tarkoitus vaikutti
yhtä paljon kuin yleinen humaniteetin-harrastus. Itse Roman
valtio-aatteelle, Roma jumalattarelle (Dea Roma), oli jo aikaisin
monessa paikoin nostettu alttareita, ja koska keisarit olivat
Romalaisen valtio-majesteetin edusmiehinä, annettiin niillekkin
jumalallinen kunnioitus, kannettiin uhria niiden kuvapatsaille heidän
eläessään ja nostettiin heitä "divus".-arvoon kuoleman jälkeen. Se
maailman-järjestys, jonka Roman valta oli perustanut, näytti todellakin
olevan ihmiskunnan suurena Sallimuksena ja siis ansaitsevan jumaluuden
nimeä. Kansat ikäänkuin alkoivat aavistaa jotakin korkeampaa johdatusta
ihmiskunnan kohtaloissa ja näkivät sen toteutuneeksi keisarien
hallituksessa.
Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei semmoinen valtio-aate voinut
täydellisesti tydyttää ihmis-hengen uskonnollisia tarpeita, ja
mitä kansan-uskontoihin tulee, niiden yhteen-sulatus opin ja
palvelus-menojen puolesta jäi kun jäikin varsin vaillinaiseksi.
Seurauksena oli kummallinen hämmennys uskonnollisissa käsitteissä
keisarikunnan aikana. Uskonnoista tosiaan ei ollut mitään puutetta,
mutta se, joka puuttui, oli usko, uskonnollinen vakuutus ja sydämmen
rauha. Sivistyneet säädyt tosin koettivat tydyttää henkensä tarpeita
Kreikkalaisen filosofian syvillä mietteillä, mutta oppimaton kansa
turvausi kaikkiin niihin jumalan-palveluksiin, joita idästä ja lännestä
oli ko'ottu tuota yhteistä uskonnon-sulatusta varten. Toisella ja
kolmannella vuosisadalla olletikkin itämaiset palvelukset alkoivat
päästä valtaan läntisilläkin mailla ja outo seka-melske syntyi tavoissa
ja mielipiteissä. Syriasta tuli Baal'in palvelus, Egyptistä levisi
Isiin ja Serapiin juhlamenot; Frygian "Suuri emä" irstailla
käytöksillään ja Persialainen Mithras, joka edusti valon haihtumatonta
valtaa, kulkivat rinnatusten Romaan ja tunnustettiin valtiollisestikin
Romalaisiksi jumaliksi. Muutamat muut, niinkuin Thrakialainen Sabazio
ja manalan jumalatar Hekate, eivät päässeet yhtä suureen kunniaan,
mutta saivat kuitenkin lukuisia palvelijoita. Vihdoin oli jumalain ja
jumalattarien joukko tullut niin kirjavaksi, että tämä uskonnollinen
markkina-tuoksina alkoi sen aian ihmisiä hämmästyttää. Pila-puheinen
Lukiano meille vakuuttaa, että se hämmästytti itse Olympon jumaliakin.
Kerran, näin kuuluu hänen jutelmansa, nämä kokoontuivat tapansa mukaan,
Zeys esimiehenä, Olympon saliin, jolloin Momo, taivaallisten hovinarri,
nosti haikean valituksen siitä sekalaisesta seurakunnasta, joka oli
aikojen kuluessa tunkeunut sisään jumalain keskuuteen. Jo vanhastaan
oli muka monta, joiden jumaluuden-arvo oli vähemmin taattu; nytpä
lisäksi oli saatu joukko muukalaisia, jotka eivät edes kreikkaa
ymmärtäneet: Skythalainen Zamolxis, joka aikoinaan oli orjana ollut,
Medialainen Mithras kauhtanassa ja tiarassa, koiranpää Anubis
Egyptistä, ynnä monta muuta samankaltaista. Olympon ruokavarat, nektar
ja ambrosia, eivät enää voisi riittää tälle paljoudelle; joku keino oli
siis keksittävä asian auttamiseksi. Tästäpä Olympolaiset pitkin
päätänsä mietiskelemään, ja loppupäätös oli, että asetettiin
seitsenmiehinen komitea, jonka tuli tarkoin tutkia, millä oikeudella
kukin oli päässyt sisään Olympon jumalaisperheesen.[24]
Lukianon sukkelat pilapuheet eivät kuitenkaan pitkälle auttaneet tuon
suuren kysymyksen ratkaisemisessa, joka siihen aikaan ihmiskuntaa
vaivasi. Kysymyksenä oli, mistä piti saada jotakin luotettavaa
vastausta elämän ja kuoleman suureen arvoitukseen. Ihmiskunta oli
ulkonaisesti niin onnellinen Romalaisen rauhan ja siitä syntyneen
yleisen menestyksen nautinnossa, ja kuitenkin niin onneton
katoovaisuutensa tunnossa. Tuskastuneena se etsi sisällistä
sovitusta, visseyttä sielun kuolemattomuudesta, varmuutta siitä, että
yksityis-henkilö ei ole paljas pisara maailman äärettömässä meressä.
Ja tätä kaipausta ei voinut filosofiakaan kaiken jaloutensa ohessa
läheskään tydyttää. Päin-vastoin nuo entiset filosofilliset
järjestelmät, jotka aikoinaan olivat kääntäneet sivistyneiden huomiota
kansan-uskontojen raakaan järjettömyyteen, jo alkoivat vanhentua
eivätkä vastanneet edes aian humaniteeti-käsitykseen. Tuo muinoin niin
mainio Stoalainen oppi, jossa kelpo (virtus) oli ihmisen korkein hyvä,
niin ett'ei mistään muusta väliä ollut, oli päätynyt korkeaan
maailman-ylönkatseesen, joka oikeastaan oli korkeinta itsekkäisyyttä.
Se ei voinut enää olla riittäväinen, juuri siitäkin syystä, että se
soti aikakauden yleistä ihmisyys-käsitystä vastaan. Ihmis-henki ei enää
voinut sulkeutua oman itsensä kilpikonna-kuoreen ja luulotella
itseänsä tydytetyksi. Epikurolaisuus oli sittenkin paljoa enemmin
yleis-inhimillinen. Tämä koulukunta, kuten tiedämme, opetti, että oma
etu käski ihmisen olla siveellisenä: mitä vasten pitäisi vaivata
itseänsä pahaa tekemällä! Mutta kun tämä oppi niin-muodoin suoraan
kielsi, että hyvää tekeminen saattoi vaivaa kysyä, se tietysti aivan
vähän auttoi elämän moninaisissa ristikohtauksissa. Ja jostakin
tulevaisesta elämästä eivät nämä filosofilliset järjestelmät antaneet
vähintäkään selkoa. Niin kauan kuin ei kuoleman arvoitus ollut selville
saatu, näytti elämän tarkoitus hukkaan menneen.
Eipä kummaa siis, että ihmiset etsivät lohdutusta oudoimmistakin
uskonto-menoista, jotka vain lupasivat tydyttää aikakauden tuskallista
uskon-kaipausta. Kaikenkaltaiset sala-menot, vanhat ja uudet mysteriot,
taikatemput, vihkimiset ja pyhitykset käytettiin välikappaleiksi
hengellisen levottomuuden lievittämistä varten. Serapiin palvelus oli
muodostunut joksikin puhtauden ja kuolemattomuuden opiksi, joka levisi
lavealle, Rein'in rannoille saakka. Hekaten palvelus taas perustui
taikaukseen, jolla tahdottiin manalan valtoja lumoa. Omituista laatua
olivat niinkutsutut Taurobolit eli verivihkimykset. Vihittävä,
valkoisiin juhlavaatteisin puettuna, astui yö-sydännä katettuun
hautaan, jolloin uhri-eläinten veri sai vuotaa hänen ylitsensä; näitä
verisiä vaatteita hän sitten julkisesti kantoi puhdistuksensa merkiksi.
Joskus nämä taika-menot sovitettiin filosofillisten oppien kanssa
yhteen. Semmoisesta yhdistyksestä syntyi esm. Uus-Pythagoralaisuus,
eräs itämaisista salaopeista ja taika-tempuista ko'ottu filosofia,
jonka etevimpänä edusmiehenä oli ihmeiden-tekijä Apollonio Thyanalainen
jo ensimäisen vuosisadan lopulla. Eikä ainoastaan Apollonion teoksia
ko'ottu ja viljelty salaisen viisauden aarteina; löytyipä useita
muitakin hartauden-kirjoja -- jos niin saan sanoa --, joista aikakausi
etsi vastausta suureen kysymykseensä: -- Orfeylaiset virret,
Khaldaialaiset ennustukset, Hermes Suuren opetukset y.m., kaikki
epäiltävää syntyperää ja vielä epäiltävämpää sisällystä. Uskoa taikka
ei uskoa! siinäpä aian suuri kysymys. Puhdistusta, sisällistä
sovitusta! siinäpä aian suuri kaipaus. Tuo kaunis taru Amorista ja
Psykhestä, jonka ensin tapaamme Apuleion tykönä, kuvaa meille runouden
muodossa aikakauden syvää halajamista. Jumalallista syntyperää on
Psykhe (sielu), mutta langennut alkuperäisestä puhtaudestaan, saastunut
ihmiselämän hairauksissa. Vasta koettelemusten ja puhdistusten kautta
hän taas tulee mahdolliseksi pääsemään alkuperäiseen autuuteensa.
Silloin taivaallinen Amor (lempi) ottaa hänet turviinsa, morsiamekseen,
ja nostaa hänet maan tomusta uuteen elämään.[25]
Viimein kuitenkin tuo uskonnollinen sekasorto näytti
järjestyvän aatteellisen kaavan mukaan; aian hengellinen tarve näytti
synnyttävän itsellensä vastaavan opinmuodon, ja tämä uusi oppi oli
Uus-Platonilaisuus. Se oli syntynyt Alexandriassa, Helleniläisen
aate-liikkeen sen-aikuisessa keskuksessa, ja sen kanta-isäksi on
kenties katsottava Juutalainen Filoni, joka Kristuksen aikana teki
ensimäisen yrityksen sovittamaan Platonin aate-opit itämaisten
uskontojen mietteisin. Mutta vasta kolmannen vuosisadan kuluessa tämä
uusi suunta saapi yleisemmän merkityksen ja kokonainen sarja
eteviä opettajia -- Ammonio Sakkas, Plotino, Porfyrio y.m. --
toimittavat uudelle opille kunnioitusta keisarikunnan korkeimmissa
piireissä. Uus-Platonilaisten suuri ansio oli se, että he yhteen
aate-järjestelmään olivat sulattaneet kaikki aikakautensa uskonnolliset
mietteet, yhtä hyvin kansan-uskontojen runolliset jumalais-haahmut kuin
filosofien aatteelliset keksinnöt, lisäten vielä Kristin-uskonkin
aineista, mitä kelvolliseksi katsottiin. Heidän perus-oppinansa oli
yksi ainoa jumala, kolme-yhteinen luonnoltaan, olentona, järkevä ja
sieluna, josta sitten vuotaa koko hengellinen ja ruumiillinen maailma
niinkuin alku-lähteestänsä. Kaikki siis on "emanationia", ulos-käymistä
korkeimmasta olennosta, pyhempää tai saastaisempaa, jota lähempänä tai
kauempana. Jumalan ja ihmisten välillä ovat haltia-henget, Geniot ja
Daimonit. Mutta ihmisen tarkoituksena on jälleen lähetä alku-lähdettä,
ja siinä kohden löytyy kahta lajia siveellistä edistystä: kelpo
käytännöllisessä elämässä ja pyhyys henkisessä elämässä. Pyhyyden
harjoitus viepi ihmisen haltioihinsa ja temmaa hänet sillä tavoin
näkymättömään, korkeampaan maailmaan. -- Tämä opin-kaava oli sen
puolesta ihmeteltävä, että siihen mahtui pakanuuden koko kirjava
tuoksina. Plotino ei ollut ainoastaan filosofi, vaan myöskin
ihmeiden-tekijä, noituri. Hänen oppilapsensa sanoivat itsensä "maailman
kaikkien uskontojen papistoksi". Keisaritkin ihastuivat, että
vihdoinkin oli löydetty oppi-rakennus, joka vastasi Roman vallan
humaniteeti-aatteesen. Septimio Severosta alkaen Gallienoon saakka he
melkein kaikki olivat tämän uuden opin harrastajia ja toivoivat tämän
avulla poistavansa kaikki uskonnolliset eroitukset. Myös Kristittyinkin
jumalalle tarjottiin sija yhteisessä Pantheonissa. Sekä Elagabal että
Aleksanteri Servero tahtoivat asettaa Kristuksenkin jumalien
joukkoon,[26] tietysti sillä ehdolla että tämäkin usko suostuisi siihen
yleiseen sovintoon, minkä keisarikunta niin onnellisesti oli
perustanut.
Mutta Kristin-usko ei taipunut minkään-laiseen sovintoon; senpä
keisarikunta jo alusta asti oli huomannut ja siitä syystä tavallisesti
sulkenutkin tämän opin ulos yleisestä suvaitsevaisuudestaan. -- Minun
ei tarvitse kertoa Kristin-uskon syntyä ja ensimäistä leviämistä, enkä
myöskään aio esittää niitä opinkappaleita, jotka jo 18 vuosisataa ovat
olleet ihmiskunnan lohdutuksena ja autuuden-sanomana. Mutta muutamat
selitykset ovat tässä tarpeelliset, käsittääksemme Kristittyin asemaa
Romalaisen humaniteeti-aatteen rinnalla, käsittääksemme Kristin-uskon
taistelua ja lopullista voittoa.
Ensiksi on huomattava, että se uusi uskonto, jonka Vapahtaja ja hänen
apostolinsa saarnasivat, kannatti yleis-ihmisyyden aatetta vielä
laveammassa merkityksessä kuin aikakauden yleinen sivistys. "Ei ole
tässä Juutalainen taikka Kreikkalainen, ei orja taikka vapaa, ei mies
taikka vaimo", lausuu apostoli Paavali (Ep. Gal. 3: 28); -- Jumala oli
tullut ihmiseksi, maailman vapahtaja oli "ihmisen poika", ja hänen
lunastus-työnsä tarkoitti koko ihmis-sukua, kansallisista ja
valtiollisista rajoista huolimatta. Mutta samassa kuin Kristin-uskon
humaniteeti niin-muodoin oli paljoa väljempi kuin Romalaisuuden, se
myöskin oli kokonaan epä-valtiollinen, niin-sanoakseni epä-kansallinen.
Kristittyin jumala ei ollut mikään kansallinen jumala, niinkuin
Juutalaisten Jehovah; mutta hän ei myöskään ollut paljaastansa
maailman-järjestyksen ylläpitäjä, niinkuin pakanuuden yli-jumalat,
Zeys, Jupiter tai Mithras; hän oli etupäässä jokaisen ihmis-sielun
nimen-omainen lunastaja ja holhoja. Kristuksen oppi seisoi siis
johonkin määrin kylmäkiskoisena valtio-järjestyksen suhteen. "Minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli perustaja lausunut, ja hänen
ainoa valtiollinen neuvonsa oli: "antakaa keisarille mikä keisarin on,
Jumalalle mikä Jumalan on!" -- Koska siis Kristityt kumminkin olivat
"kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset", olisi sopinut
odottaa, että heitä hyvin olisi kärsitty suuressa keisarikunnassa.
Mutta juuri se seikka, että keisarikunnan humaniteeti-aate oli kokonaan
valtiollinen, vaikutti epäluuloa semmoista uskokuntaa vastaan, joka
asetti humaniteetille perusteeksi yksityis-henkilön, sisällisen
ihmisen, eikä yleis-ihmisyyden s.o. Romalaisuuden käsitettä. Tosin
keisarikunta itsekin yhdessä kohden oli suositellut yksityis-henkilöin
oikeutta: hävittäessään kansalliset eroitukset, se oli luonut yleisen
Romalaisen laki-tieteen, joka nimen-omaan oli yksityis-oikeutta. Mutta
tämä ihmeteltävän järjellinen laki-laitos tarkoitti ainoastaan ihmisten
aineellista puolta, omistus-oikeutta, perimystä, yhteiskunnallisen