Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 07

sulattaminen oli alusta saakka ollut Roman-vallan omituisuutta, ja
tämän aian barbarit tuskin parempaa pyysivätkään kuin sulautua Roman
kultuuriin, joka lumous-voimalla veti heidät puoleensa. Kumma kyllä!
itse teossa tämä kultuuri nytkin heidät nieli ja sulatti. Kaikki nämä
barbari-kansat, jotka asettuivat keisarikunnan raunioille, Göthit,
Burgundit, Frankit, Longobardit y.m., eivät osanneet aian-pitkään
säilyttää ominaista kansallisuuttansa, vaan muuttuivat kielensä
puolesta Romanisiksi kansoiksi, vaikka suuren keisarikunnan
valtiollinen vaikutus jo oli tykkönään hävinnyt ja sen sivistyskin oli
pirstoiksi rikki mennyt. Ajatella siis täytyy, että jos barbari-aineet
jollakin tavoin olivat sivistyneen maailman uudistumiselle
tarpeelliset, nämä eivät kumminkaan olisi vaatineet keisarikunnan
valtiollista perikatoa. Loppupäätös 5:nnen vuosisadan suuresta
näytelmästä, ei niin-muodoin ole mikään siveellinen tai aineellinen
uudistus ihmiskunnassa eikä myöskään oikeastaan barbaristen
kansakuntain voimistuminen itsenäiseen kultuuri-vaikutukseen. Ainoana
todellisena loppu-tuotteena on keisarikunnan hajoominen sinänsä,
ja tämän kautta sen yhteis-ihmisyyden lakkaaminen, jonka Roman
maailman-valta oli luonut. Muutos, joka ihmiskunnan oloissa on
tapahtunut, käypi lyhyesti lausua näin: Vanhan aian lopulla koko
sivistynyt maailma yhtenä kansakuntana, Romalaisena ihmiskuntana; --
Keski-aian alusta alkaen taas historian ala hajonneena lukuisiin
valtioihin, joista eri kansallisuuksia syntyy ja muodostuu. Tämä on
muutoksen pää-luonne. Voimmeko siihenkin löytää järjellistä selitystä?
voimmeko katsoa semmoisen mutkan tarpeelliseksi ihmiskunnan
sen-aikuiselle kehitykselle? --
Selityksenä on, että uusi aate, nimittäin kansallisuus-aate, nyt oli
historiassa astunut esiin, ja tämän voitolle-pääsö oli Roman
keisarikunnan kukistus. Koko edellinen kehitys-jakso ihmiskunnan
historiassa oli tarkoittanut yleis-ihmisyyden synnyttämistä ja
luontoperäisten kansallisuuksien sulattamista yhteiseksi ihmiskunnaksi.
Nuo alkuperäiset yhteiskunnat temmattiin ensin suurten itämaisten
monarkiiain valloituksilla ulos umpinaisuudestaan ja tasoitus-työ
täytettiin Makedonialaisen vallan kautta, joka levitti Hellenien
korkeaa kultuuria yli koko itäisen maailman. Sitten seurasi Roman
maailman-herruus, joka vielä laveammalla alalla jatkoi samaa
sulattamis-tointa, hävittäen lukemattomat kansalliset erikoisuudet,
mitkä turhaan ponnistelivat tätä nielevää maailman-valtaa vastaan. Näin
oli vihdoin pitkällisellä historian työllä syntynyt ja vahvistunut
ihmisyys-aate, tunto ja tieto yhteisestä ihmisyydestä, joka liittää
ihmis-suvun kaikki jäsenet yhdeksi ko'oksi etujen ja kehityksen
puolesta. Edellisistä luennoistani käypi mielestäni selväksi, että siinä
oli ollut Vanhan aian historian koko suunta ja tarkoitus. Mutta sen
ohessa on huomattava, että se ihmisyys-aate, jonka Roman-valta nyt oli
täytäntöön pannut, kuitenkin oli yhdessä kohden varsin ykspuolinen.
Romalainen yleis-ihmisyys oli toteunut ainoastaan yhteisen
kansallisuuden muodossa. Yhteinen ihmiskunta oli syntynyt ainoastaan sen
kautta, että kaikki kansat olivat muuttuneet Romalaisiksi, s.o. yhdeksi
kansallisuudeksi lakien, laitosten ja kultuurin puolesta. Ihmisyys-aate
oli niin-muodoin ikäänkuin kahlehdittu kansallisuus-aatteesen, samassa
kuin kansallisuus-aate itse oli tähän syleilykseen tukehtunut. Tosin
Kristin-usko jo oli laventanut ihmisyys-käsitteensä ulkopuolelle
Romalaisen humanitas-piirin ahtaita rajoja; mutta niin kauan kuin Roman
valtio-yhteys pysyi, ei voinut Kristin-uskon väljempi käsityskanta siinä
kohden oikeastaan toteuntua. Se, mitä historia tällä hetkellä kaipasi,
oli erikoisia kansallisuuksia tuon saavutetun yleis-ihmisyyden kehässä.
Silloin Roman keisarikunta oli määränsä täyttänyt ja aian tarve vaati
sen hajoomista.
Tämä selitys saattaa kenties kuulua kovin opin-sääntöiseltä; mutta se
toivoakseni tulee helpoksi käsittää, niin pian kuin käytämme aian
tapahtumat sen valaisemiseksi. Lähtekäämme siis vielä kerta
tarkastamaan keisarikunnan loppu-aikoja tämän uuden tarpeen kannalta.
Ensiksikin astuu silmiimme se omituinen seikka, että keisarikunnan
ihmeteltävä hallinto-järjestys, jonka Diokletiano ja Konstantino Suuri
olivat panneet kuntoon ja joka niin lavean valtakunnan ohjaamisessa oli
välttämätön, pian alkoi käydä alamaisille kovin rasittavaksi.
Virkavallan omituisena kirouksena on aina ollut, että se masentaa
yksityisten toimeliaisuutta. Keisarillinen hallitus-muoto tietysti itse
periaatteessaan aina oli ollut itsevaltias; mutta vasta nyt, kun tarkka
virkavaltainen koneisto levitti sen vaikutusta yhteiskunnallisen elämän
kaikkiin piireihin, se tukehutti kaiken sekä kunnallisen että
elinkeinollisenkin vapauden. Enentynyt hallitus-loisto sen ohessa
vaati lisättyjä veroja ja verojen saanti alkoi tulla valtion
pää-tarkoitukseksi. Juuri tästäkin syystä alamaisten yhteiskunnallinen
vapaus joutui yhä ahtaammalle. Meidän täytyy hämmästyä niitä
väkivaltaisia lakeja, joita keisarillinen hallitus siinä kohden oli
pannut toimeen. Niinpä esm. kaupunkien kunnallis-hallitus oli
vanhastaan uskottu kaupunkien varakkaimmille asukkaille, jotka "Kurian"
jäseninä eli Kurialeina järjestivät kunnan sisälliset asiat ja
suorittivat kaikki pienemmät oikeuden-seikat, mutta myöskin kokoilivat
valtion vero-saatavat kaupungista ja niistä olivat yhteisessä
edesvastauksessa. Vaan samassa määrässä kuin vero-rasitukset
karttuivat, tuli Kurialien kunnia-virka kauheaksi kuormaksi, ja valtion
täytyi ankarilla säännöillä estää heitä luopumasta asemastansa. Niinpä
heitä kiellettiin maaseuduilla asumasta, sotaväkeen menemästä,
rupeamasta papilliseen virkaan; jos olivat paenneet tai varkain
sukeltaneet muille toimi-aloille, niin laki käski tuoda heidät väkisin
asemilleen, ja samat velvollisuudet menivät omaisuuden kanssa
perinnöksi heidän lapsillensakin. Maaseutujen olot olivat muodostuneet
yhtä ankaraan malliin. Romalais-vallan talonpoiat, niinkutsutut
Kolonit, olivat oikeastaan perintö-oikeudella varustettuja alustalaisia
suurten maan-omistajain tiluksilla. Mutta heillä ei ollut mitään
vapautta luopua tilastansa ja lähteä muille toimi-aloille; jos
semmoista yrittivät, se luettiin heille varkaudeksi, koska muka olivat
varastaneet itsensä pois maan-isäntäin palveluksesta ja valtion
vero-apajasta.
Nämä esimerkit osoittavat, että "Pax Romana" oli alkanut muuttua
raskaaksi kahleeksi, joka painoi ja puudutti yhteiskunnan jäseniä.
Ainoastaan voimakas yleinen mielipide olisi semmoisissa oloissa
saattanut lievittää virkavallan painoa; mutta niin laveassa
valtakunnassa ei mikään yleinen mielipide voinut muodostua; sillä ne
paikkakunnalliset edut, joista semmoinen muodostus saapi alkunsa,
uppoontuivat tuon epämääräisen valtio-edun pohjattomaan kuiluun.
Turhaan joskus koettiin muutamia parannus-keinoja kansalaisten
turvaksi. Valentiniano I oli antanut maakuntalasille oikeuden valita
itsellensä erinäisiä Defensoreita, s.o. jonkunlaisia kansan-tribuneja,
jotka saivat tuoda kansan valitukset hallitsijain kuuluville. Gratianon
ja Honorion aikoina säädettiin maakunnallisia edustus-laitoksia, joissa
kuntien valitut asiamiehet saivat neuvotella maakuntansa yhteisistä
asioista. Tämä kaikki oli varsin hyvää, mutta ei enää auttanut eikä
riittänyt. Tuo "veljyyden side", joka liitti koko maailman yhdeksi
valtakunnaksi, oli jälleen muuttunut rasittavaksi orjuudeksi, jonka
alta sekä yksityiset että kokonaiset maakunnat pyrkivät erillensä.
Galliassa oli jo 4:nnen vuosisadan alusta syntynyt rosvojoukkoja,
joiden turviin sekä kolonit että kurialit usein pakenivat valtio-lakien
painon alta. Vielä merkillisempi on, että kansallisen itsenäisyyden
oireita alkaa tuolla täällä ilmaantua. Kreikan-kielinen itäinen maailma
alkaa kyllästyä liittoonsa Latinalaisten länsimaiden kanssa, ja
oikeastaan juuri tämä seikka, eikä paljaastaan jotkut kurjat
hovi-juonet Konstantinopolissa, vaikuttaa Theodosio Suuren kuoleman
jälkeen, että Itä-Roma erkanee Länsi-Romasta. Kreikkalaisuus tähän
aikaan silminnähtävästi pyrkii valtiolliseen itsenäisyyteen, ja
Justinianon aikana vihdoin Kreikan kielikin tulee itäisessä
keisarikunnassa viralliseksi kieleksi Latinan sijaan. Semiläisellä
alalla Syrian kieli samaan aikaan alkaa kehittää ominaista
kirjallisuutta. Länsimailla nämä kansalliset pyrinnöt ovat sen puolesta
heikommat, että kansalliset kielet jo enimmästi ovat kuolleet. Mutta
missä tilaisuutta on, ilmaantuu ainakin hyvä taipumus irtauntumaan
keisarikunnan valtiollisesta hoidosta. Jo v. 397 syttyi Afrikassa
kansallinen kapina, jonka johtajana oli eräs Gildoni, muinaisten
Maurilais-kuninkaiden jälkeläinen. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Roman
legionit olivat lähteneet Britanniasta, pelastaaksensa Gallian alat
barbarien tulvasta, koettivat Britannian Kymrit järjestää kansallisen
valtakunnan. Tätä esimerkkiä seurasi Armorika (nyk. Bretagne), jossa
Keltalainen kieli yhä oli säilynyt, ja useat lähiset paikkakunnat
yhdistyivät samaan liikkeesen, karkoittaen Romalaiset virkamiehet.
Niinkuin tiedämme, sekä Britannia että Armorika eivät milloinkaan enää
palanneet Roman vallan alle. Muualla länsimailla tosin puuttui
ominaisen kansallisuuden alkeet, mutta Romalaisuuden harrastus
oli joka paikassa kuolemaisillaan, ja barbarien tuloa toisinaan
melkein mielihyvällä tervehdittiin. Se aika oli tullut, jolloin
isänmaan-rakkaus tarvitsi ahtaampia rajoja, voidaksensa elää ja
vaikuttaa. Tuo yleis-isänmaa, jota Seneca oli ihastellut, oli jo
kadottanut merkityksensä Romalaisen maailman asukkaille.
Silloin keisarikunta hajoo hajoomistaan, ja koska itse maakunnilta
myöskin itsenäistä elin-voimaa puuttuu, on seurauksena, että
barbari-kansat, kukin kohdaltansa, korjaavat tuon kuoleuntuneen
valtio-ruumiin irtanaiset kappaleet. Barbarit itsestään eivät
vaikuttaneet keisarikunnan kukistumista, yhtä vähän kuin kalmamadot
ovat syynä inhimillisen elin-rakennuksen häviöön. Mutta kun henki on
paennut, silloin valtiollisessa niinkuin luonnollisessakin elämässä
ilmauntuu mädännys kaikkine seurauksineen, ja barbari-valloitus oli
niin-sanoakseni tämän kemiallisen muutoksen tuotteena.
Tuskallinen on katsella tuon hukkuvan Romalais-maailman
kuoleman-taistelu. Joka paikassa on häviötä ja epätoivoa. Kun runoilija
Rutilio Numatiano v. 417 lähti Romasta Galliaan, hänen täytyi kulkea
meritse, koska tuo muinoin niin rikas Etruria oli tyyni hävitetty,
viljelysmaat metsittyneinä, tiet ja sillat rikkuneina.[33] Ylipäänsä
liike ja kaupankäynti sekä elinkeinollinen toimeliaisuus taukosi, koska
valtion yllä-pitämä järjestys oli poissa. Tuolla joku silta oli
särkynyt, eikä kukaan pitänyt huolta sen korjaamisesta; täällä taas
joku tie kävi mahdottomaksi kulkea, koska joukko barbareja tai rosvoja
oli asettunut sen varrelle. Sen ohessa yleinen turvattomuus ja
toivottomuus lannisti ihmisissä kaiken työ-innon, varsinkin kun nähtiin
Romalaisen hallituksen usein liittyvän barbarien kanssa alamaistensa
perikadoksi. Se oli keisarikunnan oma hallitus, joka, suosiolla tai
pakolla, antoi suostumuksensa siihen, että raa'at barbari-laumat
majoitettiin maakuntalaisten keskuuteen, ja aian kronikat kertovat,
että hallitusmiehet siinä kohden usein menettelivät säälimättömällä
kovuudella. Niinpä esm. Aëtio kerran heitti muutaman osan Loire'n
takaista Galliaa eräälle Alani-parvelle, joka aseellisella voimalla
ajoi entiset maan-omistajat ulos.[34] Tämmöisissä oloissa kaikki
taloudellinen toimeliaisuus lannistui, koska ei kukaan voinut luottaa
edes huomis-päivään; ainoastaan hetken tarpeet ja nautinnot täyttivät
ihmisten mielet. Epätoivo synnyttikin hurjuutta ja raakuutta tavoissa.
Kun Frankit v. 440 vaiheella karkasivat Köln'in päälle, eivät asukkaat
tienneet mitään pelastuksen neuvoa; laittoivat suuret kemut, joivat
järkensä hurmoksiin ja antoivat Frankien vuodattaa heidän verensä
keskellä särkyneitä viini-astioita. Paikoittain, hädän tullessa,
palattiin takaisin pakanuuden menoihin, niin että Norikossa mainitaan
ihmisiäkin uhratun. Joka paikassa vihan maljat olivat vuodatetuina
onnettoman Romalais-maailman yli, ja joka paikassa vitsauksen
ylönpalttisuus synnytti epätoivon huumausta, jota kirkon miehet turhaan
nuhtelivat. "Romalais-kansa kuolee ja naurahtaa!" -- lausui katkerasti
Salviano.[35] Pyhä Augustino, joka juuri ennätti kuolla, ennenkuin
Vandalit valloittivat hänen hiippa-kaupunkinsa, Hipponin Afrikassa,
ymmärsi myöskin jo selvästi, että "Roman ikuisuus" ei enää ollut
historian pylvääksi pantava. Hänen syvä-mietteinen teoksensa "De
civitate Dei" (Jumalan valtakunnasta) sisältää ensimäiset perusteet
uudelle historian-filosofialle. Roman valtiollinen perikato oli hänellä
silmäin edessä; sitä ei enää kukaan voinut epäillä. Mutta samalle
aatteelle oli nyt annettava toinen merkitys: "Ikuinen Roma" oli
Kristin-usko, jonka piti seisoa kukistumatonna, laskien barbari-kansat
valtansa alle, vaikka nämä olivat Roman maallisen vallan hävittäneet.
Itse teossa kirkollinen järjestys olikin ainoa, joka tätä nykyä
voimassa pysyi, maallisen järjestyksen kukistuessa. Melkein joka
paikassa tuo Kristitty lauma kokoontui paimeniensa ympäri, etsiäksensä
turvaa aian kauhuja vastaan, ja pispat hädän hetkenä olivat kansan
parhaina johtajina ja neuvon-antajina. Aniano Galliassa ja Leoni
Italiassa ovat meille tunnetut Attilan retkien historiasta. Auxerre'n
pispa Germano tuli yhtä kuuluisaksi pyhyydestänsä kuin siitä
urhoollisuudesta, jolla hän useat kerrat osasi barbarien raivoa
hillitä. Kristin-uskon virkana ei ollut yksistään lohdutella kärsivää
ihmiskuntaa iankaikkisen autuuden toiveilla; se myöskin holhoi ja
puolusti ihmisten maallisia etuja, ja se vihdoin pelasti mitä
pelastettavissa oli vanhan maailman yhteiskunta-järjestyksestä ja
kultuurista.
Ja edellä kaiken Kristitty kirkko tässä vedenpaisumuksessa pelasti
itse ihmisyys-aatteen, jota ei Romalainen valtio-yhteys enää
kannattanut. Yhtenä Kristikuntana kirkko tästä-lähin koettaa yhä
lujemmin vahvistaa yhdys-siteet maailman hajonneiden kappaleiden
välillä. Tuo "yleinen kirkko" (ecclesia catholica) on Keski-aian
kuluessa humanitas-aatteen kannattajana, samoin kuin Vanhan ajan
lopulla Romalainen yleis-valtakunta oli tämän aatteen luonut ja
kehittänyt. Siinäpä Katholisuuden merkitys historiassa, ja
tästä myöskin ymmärrämme, miksikä hyödyksi Theodosio Suuri oli
"oikea-uskoisuuden" vahvistanut ja lahkolais-opit hävittänyt.
Kristikunnan jakamaton yhteisyys oli, näet, välttämättömän tarpeellinen
juuri sillä hetkellä, jolloin maailman piti valtiollisesti hajalle
mennä.
Jos nyt tahdomme tehdä lopullisen johtopäätöksen edellisestä
tutkimuksesta, havaitsemme selvästi, että syynä Romalaisen
maailman kukistumiseen on ollut historian tarve jälleen luoda
erikois-kansallisuuksia, joiden vaihe-vaikutus saattaisi vasta antaa
inhimilliselle kehitykselle rikkaamman sisällyksen. Siitä aiasta
onkin kansallisuus-aate ollut historian liike-voimia, ja meidän
aikakaudellamme ei kukaan voi sen merkitystä kieltää. Mutta huomattavaa
on, että se kansallisuuksien oikeus, joka tällä tavoin on historiassa
ilmaantunut, ei ole mikään ehdoton oikeus, joka perustuisi kansakuntien
paljaasen olemassa-oloon. Kansallisuuden aate ei merkitse sitä, että
jokainen ihmis-ryhmä, jolla on yhteinen sukuperä ja yhteinen kieli, on
oikeutettu seisomaan itsenäisenä kansallisuus-olentona maailmassa.
Historia on Vanhan aian kuluessa hävittänyt lukemattomat luontoperäiset
kansallisuudet, synnyttääksensä Romalais-maailman yleis-ihmisyyden, ja
se samalla tavoin vastakin säälimättä lakaisee tieltään semmoiset
kansa-olennot, jotka ovat yleiselle inhimilliselle kehitykselle
esteeksi. Kansallisuuksien oikeus siis tulee kysymykseen ainoastaan
siinä määrässä ja niin kauan, kuin kukin kansakunta tätä yleistä
kehitystä palvelee ja niin-muodoin omalta kohdaltansa edustaa yleistä
ihmisyyttä. Tämän totuuden vahvistaa jokainen vaihe seuraavien
aikakausien historiassa.
Mutta toiselta puolen yleis-ihmisyys siinä muodossa, kuin se Roman
keisarikunnassa oli toteunut, nimittäin kaikkia erikoisuuksia
tuhehuttavana valtana, ei enää voi ihmiskunnan kehitys-jaksossa
ilmestyä. Usein näinä seuraavina aikoina rauhan tarve, sama tarve,
jonka "Pax Romana" oli toteuttanut, on saattanut ihmiset ajattelemaan
jotakin yleis-hallitusta, joka humaniteetin perustuksella ohjaisi
maailman kohtalot. Tätä tarkoitusta varten esm. Keski-aika uudisti
keisari-aatteen ja loi sen ohessa paavillisen vallan, puhumatta muista
hankkeista yleis-monarkiiain perustamiseksi. Mutta joka kerta nämä
yritykset ovat jääneet keskoisiksi. Sillä maailman vapaus on havaittu
tärkeämmäksi kuin maailman rauha, ja vapauden pylväinä ovat juuri
erikois-kansallisuudet.
Näillä viittauksilla olemme jo astuneet sen kynnyksen yli, joka viepi
Keski-aikaan. Saamme seuraavassa luennossa tämän uuden kehitys-jakson
luonnetta erittäin tarkastella.


Kahdes-toista Luento.
Siirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan.

Vanha kasvatus-opillinen sääntö kuuluu: "Hyvin jakaa, hyvin opettaa!"
-- Mutta tuo tavallinen aikakaus-jako, joka Keski-aian nimeen sulkee
vuosituhannen aiat Länsi-Roman kukistumisesta Uskonpuhdistukseen
saakka, ei ole suinkaan syntynyt tämän terveellisen säännön
ohjauksella. Itse nimitys Keski-aika on jotakin epämääräistä ja
sisältää koko joukon ylönkatsetta tätä ihmiskunnan kehitys-jaksoa
kohtaan, ikäänkuin sillä ei olisi mitään omaa tarkoitus-perää, vaan
ainoana virkana täyttää välit toisesta kultuuri-kaudesta toiseen. Ja
kuitenkin Keski-aialla on oma tehtävänsä, oma järjestelmänsä, oma
kultuurinsa. Feodalismi ja Paavikunta ovat ne kaksi laitosta, jotka
antavat Keski-aialle ihan omituisen luonteen; niiden avulla Eurooppa
kasvaa suureksi kansojen yhdyskunnaksi, jossa uusi, monenpuolinen
kultuuri kehittyy. Keski-aialla on siis kyllä tärkeä sijansa
historiassa, niinkuin toivon voivani edempänä kuulijoilleni selväksi
tehdä. Mutta toiselta puolen on muistamista, että Feodalismin ja
Paavikunnan varsinainen vaikutus alkaa vasta vuoden 1000 paikoilta;
siitä aiasta alkaen siis on luettava todellinen Keski-aika aatteinensa
tarkoituksineen. Nimi, jos sopimatonkin, täytyy meidän tietysti jättää
korjaamatta; se on jo merkityksensä puolesta vakaantunut. Olen vain
tahtonut huomauttaa, että kun tämä merkitys otaksutaan, tuo pitkä
aian-jakso vv. 500-1000 välillä ei kuulu varsinaiseen Keski-aikaan,
vaan on jonakuna valmistavana väli-aikana, ikäänkuin pitkä sarja
esipihoja Keski-aian varsinaiseen pesälinnaan.
Aion Teitä kuljettaa järjestään näiden käytävien läpitse; mutta täytyy
edeltä-käsin ilmoittaa, että ne ovat siivonsa puolesta jotenkin ikäviä,
täynnänsä sekavuutta sekä yhteiskunnallisissa oloissa että
historiallisissa tapahtumissa. Meidän ensimäinen tehtävämme on siis
koettaa keksiä jotakin järjellistä katsanto-kantaa, miltä sopisi
tapausten tuoksinassa saada käsitystä niiden yleisestä suunnasta. Tätä
varten meidän tulee ryhtyä kahtalaiseen jakoon: ensiksikin tuo viiden
vuosisadan mitta on jaettava lyhyempiin jaksoihin, jotta muutos-kohdat
selvemmin astuisivat näkyviin, ja toiseksi ovat eri olo-piirit
toisistaan eroitettavat. Kenties emme voi itse esityksessä aivan
tarkalleen näitä jakoja noudattaa; mutta ne ovat muistossa pidettävät,
koska niistä ainakin on joku apu selkeyden saavuttamiseksi.
Nuo eri olo-piirit, joita meidän tulee silmällä pitää, ovat:
1. Historiallisten tapausten ala, eli toisin sanoin: missä määrässä
inhimillisen kehityksen maatieteellinen piiri leviää.
2. Kirkon tila ja vaikutus, sen sisällinen varttuminen ja sen
lähetys-toimi ulospäin.
3. Yhteiskunnan tila, eli mille kannalle yleinen järjestys sekä
ihmisten turvallisuus ja sen ohessa heidän vapautensa muodostuvat.
Nämä katsanto-kohdat tulee meidän sovittaa kolmeen eri aian-jaksoon,
joiden rajoiksi umpi-määrin sopii panna vuosiluvut 476-630-850-1000.
1. _Ensimäinen jakso_ vv. 476-630 sopisi nimittää _häviön
jatkoksi_. Historia ei vielä liiku ulkopuolella vanhan
Romalais-vallan rajoja; mutta tämä Romalais-maailma on nyt hajalla,
ja maa on autio ja tyhjä ja pimeys syvyyden päällä, ikäänkuin uuden
luomisen edellä. Hetkeksi Itä-Roma pyrkii jälleen pystyttämään
Romalaista yleis-valtaa, vaan yritys ei onnistu, ja itse itäinen
keisarikunta -- "Kreikkalainen keisarikunta", niinkuin sitä nyt
ruvetaan nimittämään, -- vajoo yhä kurjempaan hermottomuuteen,
muuttuen siksi, mitä Ranskalaiset sattuvasti nimittävät sanalla
_Bas-Empire_, alinen keisarikunta. Tällä välin kirkko läntisillä
mailla alkaa vähitellen ko'ota hajoitetut jäsenensä jälleen siipeinsä
alle; mutta sen lähetys-toimi ei vielä ehdi leviämään ulkopuolelle
entisen Romalais-alan piiriä. Muutoin kirkko itse barbaristuu,
barbarisuuden vallitessa. Tiedot ja taidot hukkuvat ja itse historian
soihtu on sammumaisillaan.
II. _Toinen jakso_ vv. 630-850 osoittaa ensimäiset yritykset
uuteen maailman-järjestykseen. Frankilais-valta koettaa jälleen
virittää Romalais-herruuden traditionit ja yrittää yhdessä liitossa
kirkon kanssa perustamaan jotakin säännöllisyyttä valtiollisiin ja
yhteiskunnallisiin oloihin. Tämän liiton vaikutuksesta myöskin
Kristin-usko levitetään toiselle puolelle Rein-virtaa, ja Saksa nyt
astuu inhimillisen kehityksen piiriin. Sitä vastoin itäisillä mailla
Kreikan keisarikunta kadottaa puolen alaansa Arapialaisille ja
Islam'ille, joka lisäksi anastaa Espanjankin haltuunsa.
III. _Kolmas jakso_ vv. 850-1000 laskee keski-aikaisten laitosten,
Feodalismin ja Paavivallan, perustukset. Tosin se Romalais-vallan aate,
jonka Kaarlo Suuri edellisen aian-jakson kuluessa oli tahtonut
kuolleista herättää, jääpi keskoiseksi ja Romalais-keisariuden arvo
melkein paljaaksi nimeksi. Mutta yhteiskunnan ainekset alkavat
itsestänsä järjestyä ryhmittäin jonkunlaisten sääntöjen mukaan ja
ihmis-elämä vakaantuu jonkunlaisiin muotoihin. Myöskin kirkon arvo ja
valta vakaantuu ja järjestyy niiden siveellisten periaatteiden nojassa,
joita se kannattaa; paavillisen vallan periaatteet jo valmistuvat,
vaikka niiden toimeenpano säästyy seuraavaan vuosisataan. Vihdoin tämä
aian-jakso saattaa kirkollisen lähetystoimen melkein tehtävänsä
perille. Skandinavian maat sekä Moravia, Puola, Unkari ja Venäjä
kääntyvät Kristin-uskoon, ja sillä tavoin pohjoinen ja itäinen Eurooppa
astuu sivistyneen maailman yhteyteen.
Tämän yleis-katsauksen perästä tulee meidän vähäistä likemmin tarkastaa
muutamia erinäisiä kohtia, ja aluksi on siis kääntyminen ensimäiseen
aian-jaksoon. Olen sitä aikaa nimittänyt "häviön jatkoksi" ja tahdon
lisätä, että barbari-kansain valloitus-työ nyt vasta täytetään. Tuo
kuuluisa vuosi-luku 476, joka tavallisesti pannaan Vanhan aian
päätös-patsaaksi, ei suinkaan näyttänyt sen aian ihmisille erittäin
merkilliseltä. Enimmissä maakunnissa olivat jo ennestään keisarikunnan
virastot ainoastaan lohjenneina pirstoina keskellä barbari-kansain
tulvaa, ja itse Italiassa oli jo pari vuosikymmentä todellinen
valta ollut barbaristen "patriciojen" ja heidän barbaristen
palkka-sotureinsa hallussa. Tosin on merkillistä kyllä, että Italia,
tämä keisarikunnan emämaa, nyt kadottaa vanhan keisari-arvon ja saapi
Odoaker'issa barbarisen "kuninkaan". Mutta Odoaker tunnustaa yhä, jospa
vain nimeksikin, itäisen keisarin yliherruutta, ja tätä nimi-herruutta
eivät myöskään Länsi-göthien, Burgundien tai Frankien kuninkaat tahtone
häneltä kieltää; ottaahan Klodovik -- mainitakseni yhden esimerkin --
mielihyvällä vastaan tuon Romalaisen konsuli-arvon, joka hänelle
Konstantinopolista tarjotaan. Sattuupa lisäksi Odoaker'in suhteen se
omituinen seikka, että Konstantinopolin keisari muutamana päivänä
päättää antaa Italian hallituksen toiselle miehelle. Hänellä, näet, on
palveluksessaan eräs Itä-göthiläinen ruhtinas, nimeltä Theuderik, ja
koska tämä toisinaan on varsin vaivaloinen ystävä, katsoo keisari
parhaaksi lähettää hänet väkineen päivineen Alppien yli, Italian
hallitusta ottamaan. Sitkeän vastarinnan perästä Theuderik pääsee
osalliseksi Italian hallituksessa, ja kun vähäistä myöhemmin Odoaker ja
koko hänen kansansa on petollisesti teloitettu, ovat Itä-göthit tulleet
Italian herroiksi. Mutta oikeuden kannalta katsoen ei ole silloinkaan
keisarin esimiehyys lakannut; päin-vastoin se näyttää näiden tapausten
kautta saaneen vahvistuksensa.
Huomattavaa myöskin on, että keisarikunnan traditionit
vielä elähyttävät Romalaista väestöä barbarienkin vallan alla.
Ei voi kysymykseenkään tulla, että barbari-kansain raa'at
oikeus-säännöt sovitettaisiin voitetun Romalais-väestön edistyneempiin
kultuuri-oloihin; on siis luonnollista, että joka paikassa, Galliassa
niinkuin Italiassakin, Romalais-väestö tuomitaan keisarikunnan lakien
mukaan, sill'aikaa kuin barbarit noudattavat omia oikeus-menojaan.
Mutta Romalaista lakia yhä laaditaan Konstantinopolista, ja juuri tällä
aikakaudella keisari Justiniano toimittaa suuren ko'otun lakiteoksensa.
Niin-muodoin Konstantinopoli on yhä vielä, muutamissa kohden ja
johonkin määrin, koko Romalaisen maailman keskuksena. Pait sitä tuo
äsken mainittu keisari ryhtyy suuremmoiseen tuumaan yhdistää läntisen
maailman lohjenneet maakunnat jälleen valtansa alle. Hänen nerokkaat
kenraalinsa, Belisario ja Narses, panevat tämän tuuman toimeen. Ensin
Vandalien valtakunta kukistetaan ja Afrika tulee taas satavuotisen
eron perästä keisarikunnan alle. Sitten tulee Italian vuoro,
ja vaikka Itä-göthit tavattomalla uroudella puolustavat asemaansa,
johon jo ovat alkaneet kultuurinkin puolesta kodistua, he viimein
18-vuotisen taistelun perästä hukkuvat. Näin nyt melkoinen ja tärkeä
osa läntisen keisarikunnan alaa on temmattu barbarien käsistä.
Mutta tähän pysähtyikin itäisen keisarikunnan äkki-arvaamaton
voiman-ponnistus. Gallian ja Espanjan takaisin-valloitusta ei enää
voitu ajatellakkaan eikä edes osattu Italian alaa suojella niistä
uusista barbari-joukoista, jotka Alppien takana olivat väijyksissä.
Niinpä jo viiden-toista ajastaian kuluttua Italian pohjois-osa joutui
raakojen Longobardien haltuun. Niinkuin näemme, kansain-vaellukset
eivät vielä ole lakanneet, ja tuo riutunut Romalaisuus vielä taistelee
olemuksestansa. Tapaukset ovat yhä vain jatkoa Roman keisarikunnan
kukistumiselle.
Vaan Justinianon hallituksen perästä Romalaisuuden traditionit alkavat
läntisessä maailmassa kuoleutua. Italiassa tosin muutamat alat pysyvät
enemmin tai vähemmin höllässä yhteydessä Kreikan keisarikunnan kanssa;
mutta muualla barbarisuus tulee kokonaan voitolle. Vasta silloin
huomataan todenteolla, että antikinen maailma on astunut hautaansa,
vaikk'ei kukaan vielä tiedä, mitä uutta tulossa lienee. Keisarikunnan
kanssa ovat myöskin Vanhan aian johtavat aatteet hukkuneet. Ainoastaan
yksi aate vielä on olemassa, jolla on omat tarkoituksensa selvillä: se
on kirkon aate, katholisuuden aate. Vaan katholisuudenkin asema on
tapahtuneiden muutosten kautta paljon heikontunut. Tuo yleinen kirkko
oli syntynyt ja vahvistunut Romalaisen yleis-valtion nojassa, yleisten
"oikumenisten" (s.o. koko maailman) kokousten kautta; nyt sen piti
yksin kannattaa yleis-ihmisyyden aatetta, ja siihen sen voimat ensi
aluksi olivat kovin heikkoja ja sen asema barbari-tulvan keskellä kovin
vaivaloinen. Barbarien valloitus, näet, oli melkein yhtä paljon
hajottanut kristikunnan kuin keisarikunnankin. Paikkakuntia löytyi,
joista Barbari-valloitus oli hävittänyt melkein koko entisen väestön ja
joiden nykyiset Germanilaiset asukkaat olivat pelkkiä pakanoita;
semmoisia aloja olivat esim. koko Rein-virran varsi, joka oli joutunut
Frankien ja Allemannien haltuun, sekä isoin osa Britanniasta, jonka
Anglit ja Saksit olivat valloittaneet. Ne Germanilaiset kansat taas,
jotka jo ennen keisarikunnan kukistumista olivat kääntyneet
Kristin-uskoon, kuuluivat kaikki Areiolaiseen tunnustukseen, jonka
Katholinen maailma hylkäsi; niin oli laita esm. Göthien ja Vandalien,
Burgundien ja Longobardienkin. Mutta yhteys uskonnossa tuntui
todellakin samassa määrässä tarpeellisemmaksi, kun maailman
valtiollinen yhteys oli kadonnut; tämä viimeinen yleis-ihmisyyden side
oli siis kaiken mokomin säilytettävä ja uudestaan rakennettava.
Siihenpä toimeen nyt aian paraimmat henkiset voimat kääntyvät.
Heti keisarikunnan kukistuessa näemme Galliassa, kuinka kirkon
politiiki astuu valtio-politiikin sijaan. Länsi-göthit etelässä ja
Burgundit idässä ovat jo alkaneet kodistua Romalais-maailman oloihin ja