Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 04

kurin kautta. Yleis-etu, _res publica_, hallitsi Romalaisen
kaikkia tekoja ja ajatuksia. Sen-laatuinen se uusi valta oli, joka
Pyrrhon aikana astui maailman-näkymölle.
Olihan vanhassa Kreikassakin yksi valtio, joka yhtä suuressa,
milt'ei suuremmassa määrässä perustanut oloansa yksin-omaiseen
valtio-tarkoitukseen. Tämä oli Sparta, jossa, kuten tiedämme, itse
perhe-elämä haihtui valtio-elämän velvollisuuksiin. Mutta eroitus
Spartan ja Roman välillä on yhdessä katsannossa ääretön. Spartalla on
umpeen-suljettu kansallisuus, joka ei voi mitään uusia aineita
vastaan-ottaa. Itse valtiolaitokset Spartassa ovat Lykyrgon lakien
kautta kerrassaan saaneet lopullisen muodostuksensa eivätkä siedä
mitään kehitystä; ne ovat niinkuin joku rakennus-taiteen mestari-teos,
suuremmoinen linna kovinta kiveä. Roman laitokset sitä vastoin
kehittyvät alinomaa, niinkuin kasvava puu, jonka juuret joka vuosi
tunkeuvat yhä syvemmälle maa-emään, ja jonka latva samassa määrässä
kohoaa korkealle, levittäen varjoansa yhä avarammalle alalle. Roman
koko historia on sen vuoksi alituinen muodostus, alituinen uudistus;
sisällisesti yhtämittainen taistelu kansanluokkain välillä, mutta
taistelu semmoinen, joka yhä tuottaa voiman-lisäystä valtiolle;
ulospäin melkein katkeamaton vallan-levitys, joka myöskin tuottaa uusia
aineita Roman kansallisuudelle. Tällä tavoin Roma sisällisesti varttuu
ja ulkonaisesti leviää. Hätäinen katsaus näihin kahteen ilmiöhön on
tässä paikassa tarpeellinen.
Taistelu kansanluokkain välillä on Romassa jotenkin samankaltainen,
kuin mitä jo olen maininnut Kreikanmaasta; se alkaa melkein samana
hetkenä kuin kaupunki syntyy. Ensin kuninkaat ja ylimyskunta keskenänsä
ottelevat; seitsemästä kuninkaasta nähtävästi neljä murhataan ja
viimeinen karkoitetaan, jonka perästä ylimyskunnallinen tasavalta
pannaan toimeen. Mutta kuninkaat ovat jo ennättäneet nostaa Plebejien
yhteiskunnallista arvoa; Servio Tullio on Centuria-laitoksellaan
sekoittanut yhteen Patriciot ja Plebejit samoihin varallisuus-luokkiin
ja antanut Plebs'ille valtiollista merkitystä. Kuninkaallisen vallan
lakattua, Plebejit tosin joutuvat kovan sorron alle. He silloin eräänä
päivänä päättävät siirtyä pois ja perustaa uuden Roman, jossa ei mitään
Patricioita olisi, -- mutta jolta myöskin luultavasti korkeampi
valtiollinen kyky olisi puuttunut. Vaan Patriciot sovittavat asian
muutamilla myönnytyksillä: Plebejit eivät vielä saa osallisuutta
hallitukseen, mutta saavat erään valvonta-vallan Tribuniensa kautta.
Näin jatketaan yhteiskunnallinen taistelu, kunnes vihdoin Plebejit
saavuttavat tasaisen oikeuden kaikkiin valtio-virkoihin, niin-muodoin
myöskin vapaan pääsön hallitsevaan Senaattiin. Tuo alkuperäinen
sääty-eroitus tällä tavoin valtiollisesti lakkaa. Klientit ovat jo
ennen hämmentyneet Plebs-säätyyn. Ensimäinen jakso Roman sisällisessä
historiassa on päätynyt.
Tämän sisällisen taistelun ohessa on Roman valloitus-toimi kulkenut
aivan rinnatusten. Jo kuninkuuden aikana oli saavutettu jonkunlainen
valtiollinen esimiehyys Lation pikku-kansain keskuudessa; se tosin
menetetään silloin, kun kuninkaat karkoitetaan, mutta lyhyen
heikkous-tilan perästä alkaa vallan-levitys uudestaan ja vielä
suuremmalla vauhdilla. Samniolaiset, Latinalaiset, vihdoin koko
eteläinen Italia lasketaan vähin erin Roman herruuden alle, ja kun
Pyrrho on voitettu, ei ole Italian alalla ketään, joka Roman kanssa
kilvoittelisi johtaja-virasta. Italian perästä tulee rikkaan, viljavan
Sikelian vuoro, ja silloin alkaa taistelu Karthagin kanssa maailman
vallasta länsimailla. Tämän taistelun vaiheita ei käy tässä kertominen:
Hannibalin retki Italiaan, Roman ahdinko, Roman sitkeä kestävyys, sodan
siirtyminen Afrikan alueelle ja Karthagin lopullinen perikato ovat
tapauksia, joita jokainen oppikirja jotenkin laveasti esittää. Mitkä ne
syyt olivat, jotka toimittivat Romalle voiton, ei ole myöskään mitään
vaikeata arvata, mutta ansaitsee kuitenkin huomioon johdattaa. Karthagin
apuvarat olivat epäilemättä suuremmat kuin Roman, mutta ne olivat paljoa
höllemmässä ko'ossa. Karthagin laveat alusmaat olivat oikeastaan
kauppa-alueita, jotka hyödyttivät vallitsevan kaupungin varallisuutta,
mutta valtiollisesti eivät olleet niin järjestyneinä kuin Roman
voittomaat. Senpä tähden Karthagin armeijat olivat kirjava seura
kaikenlaista pestattua väkeä, joka ainoastaan vaikeasti saatettiin
ko'ossa pitää: Kreikkalaisia falangimiehiä ja villejä Sardiniasta tai
Espanjasta, turkkeihin pukeuneita Ligurialaisia ja puoli-alastomia
Numideja hieta-aavikkojen seuduilta. Ainoastaan Hannibalin nero osasi
tämmöisiä laumoja järjestää ja ko'ossa pitää, mutta ei Hannibalkaan
voinut niihin vuodattaa sitä yhteyden ja kokonaisuuden henkeä, jonka
ainoastaan valtiollinen yhteislaitos synnyttää. Aivan toinen oli
Romalaisten sotavoimain laita; ne olivat pelkkiä kansalais-armeijoja ja
niiden vahvistuksena samaan malliin järjestyneet liittolais-joukot.
Syynä oli, että Roma oli valloituksensa ohessa joka paikassa lujasti
järjestänyt hallitus-laitoksensa, rakentanut kokonais-valtion, jonka
jäsenet lujasti liittyivät yhteiseen keskukseen. Roman kansallisuus oli
varttunut ja levinnyt aivan samassa määrässä kuin sen valtakin. Monen
voitetun kaupungin väestö oli siirretty Romaan ja tehty Romalaiseksi,
samalla aikaa kuin Romalaisia siirtokuntia oli istutettu voitettujen
kansain kesken. Paikottain voitetut olivat saaneet pitää omat kotoiset
laitoksensa, sillä ehdolla että valtiollisesti noudattivat Roman
käskyjä. Tämä ulkonäkyinen itsenäisyys, tämä liittolais- ja
municipio-asema, jota löytyi monta eri lajia, oli ikäänkuin väli-aste,
jolla saatettiin alamaisuuden tilasta vähitellen kohota täyteen
civitas-arvoon, s.o. Romalaiseen kansalais-oikeuteen. Näin oli
Romalaisuus korkeimpana toivomus-peränä kaikilla Roman alamaisilla. Roma
oli kerrallaan valloittanut ja valtiollisesti sulattanut; siinä sen
voima Karthagin rinnalla, joka oli tahtonut ainoastaan herrastaa ja
hyötyä.
Heti Karthagin kukistumisen perästä seuraa taistelu
Kreikkalais-Makedonialaisen maailman kanssa. Sielläkin Roman luja
valtio-kuri joka paikassa saapi voiton noista sisällisesti murtuneista
yhteiskunnista. Kreikassa, näet, yhä kestää eripuraisuus rikkaiden ja
köyhien välillä. Romassa sitä vastoin tätä yhteiskunnallista kiistaa
siinä muodossa ei vielä ole oikeastaan alkanut; Plebejit ovat
voittaneet itsellensä vapaan pääsön valtiovirkoihin ja senaattiin;
mutta se ylimyskunta, se optimati-luokka, joka näin on syntynyt sekä
Patricioista että Plebejeistä, johtaa yksin Roman politiikia. Roman
senaatti ei ole mikään vaalin-alainen hallituskunta niinkuin Athenassa;
se on ja pysyy aristokratillisena säätynä. Tämän aristokratillisen
luonteensa kautta Roma herättää ylimys-puolueen luottamusta
Kreikassakin; rikkaat pakenevat Roman turviin köyhien koston alta, ja
Roma saapi siis joka paikassa ystäviä, jotka helpoittavat sen voittoa.
Ylipäänsä Makedonialaisessa maailmassa yhteiskunnan perustukset olivat
vajonneet, ja ainoastaan Romalainen hallitus saattoi antaa
yhteiselämälle rauhaa ja yksityisille turvallisuutta.[7] Roman
politiikilla taas oli ainoastaan yksi tarkoitusperä: maailman herruus;
siihen se pyrkii kaikilla välikappaleilla, hyvillä ja huonoilla.
Vihollisiansa se tietysti kovuudella kurittaa, laskee ne ikeensä alle,
riistää niiltä kaiken valtiollisen olemuksen. Ystäviänsä se sitä
vastoin palkitsee -- siihen saakka että nekin ovat ikeen alle
laskettavat. Näin Roman valta paisuu paisumistaan, kunnes Välimeri on
muuttunut Romalaiseksi järveksi. Laveampi ala, kuin mitä kukaan
muinais-aian valloittaja oli valtikkansa alle ko'onnut, suurempi joukko
maita ja kansoja, kuin mitä Aleksanteri Suuren monarkiia jakamatonna
oli käsittänyt, oli niin-muodoin yhdistettynä yhteiseksi Romalaiseksi
maailmaksi (orbis terrarum Romanus). Kreikkalais-Makedonialaisesta
maailmasta tosin itäisin osa jäi ulkopuolelle Roman vallan piiriä.
Mutta sen sijaan kaikki länsimaat valtamereen asti ja pohjoiset seudut
Reiniin ja Tonavaan saakka olivat Romalaisen valloituksen kautta
saatetut historian näkymölle ja inhimillisen kehityksen yhteyteen.
Historiallinen näkö-piiri oli siis jälleen melkoisesti laveuntunut.
Ja tämä avara maailma sen ohessa alkoi muodostua yhteiseksi
kansallisuudeksi. Romalaiset itse olivat luonnoltaan taipuvaisia
vastaan-ottamaan jos mitäkin vieraita aineita; tietysti siis
Kreikkalaisten korkea sivistys löysi heissä alttiita oppilaita,
varsinkin koska heidän ja Hellenien välillä oli alkuperäistä
heimolaisuutta kielessä, uskonnossa ja laitoksissa. Kreikkalaisuus
tulvaili sisään mahtavana virtana Romalaiseen elämään, ja Romalaiset
ennen pitkää tulivat Helleniläisiksi sivistyksensä ja koko henkisen
elämänsä puolesta. Näin syntyy eräs yhteinen Helleniläis-Romalainen
kultuuri, joka tulee maailman-kultuuriksi. Makedonialaisen
valloituksen suuri tehtävä oli ollut levittää Helleniläinen
kultuuri kaikkiin itämaihin; mutta Roma jatkaa tämän tehtävän vielä
laveammassa ja täydellisemmässä määrässä. Koko ihmiskunta -- muutamia
tuntemattomia raakalais-kansoja lukuun ottamatta -- näyttää nyt olevan
ko'ottuna yhteisen valtikan alle, ja sille muodostuu yhteinen
Kreikkalais-Romalainen sivistys, yhteinen Kreikkalais-Romalainen
kansallisuus. Tämä koko historiallisen maailman yhteen-sulauminen on
historian merkillisimpiä ilmiöitä ja ansaitsee erinäistä selitystä.
Tahdon sen vuoksi vielä seuraavissa luennoissa tarkastella Romalaisen
maailman valtiollista ja kansallista kehitystä.


Seitsemäs Luento.
Roman tasavallan häviö.

Ennen kuin lähden tarkemmin selittämään Roman maailman-herruuden
merkitystä, on tarpeellinen silmäillä Roman sisällisiäkin oloja ja
niitä yhteiskunnallisia taisteluita, jotka olivat seurauksina
Romalaisten valloituksista.
Olen edellisessä maininnut, että siitä hetkestä, jolloin Plebejit
saivat oikeuden kaikkiin valtiovirkoihin, yhteiskunnallinen eroitus
heidän ja Patriciojen välillä haihtui. Taistelevat aineet silloin
sulivat yhteen ja tuo uusi paisunut elämän-voima tulvasi ulospäin:
Italia ja Sikelia laskettiin Roman kansan herruuden alle, Karthagi
voitettiin, ja Afrika etelässä, Espanja lännessä, Kreikka ja Makedonia
idässä tulivat yhdessä jaksossa valloitetuiksi. Tällä välin Roman
yhteiskunnassa on rauhaa ja hyvää sopua; mutta uuden eripuraisuuden
aineita kokoontuu itse valloitusten kautta. Niin lavean valtakunnan
hallitus, niin avaran politiikin johtaminen ei ole mahdollinen jättää
yhteisten kansan-kokousten haltuun, vaan Roman senaatti ja ne johtavat
perheet, jotka siihen ovat päässeet, anastaa itse teossa melkein
koko vallan. Tämä vallitseva luokka tosin ei enää ole entistä
Patricio-säätyä; sillä useat Plebeji-suvut ovat valtiovirkain kautta
kohonneet senaattiin, ja näistä yhdistyneistä aineista on syntynyt uusi
ylimys-luokka, niinkutsutut Optimatit. Maailman ryöstetyt aarteet ovat
tähän aikaan tulvanneet Romaan, ja suunnattomat rikkaudet kokoontuvat
Roman ylimysten käsiin. Nuo mahtavat Optimatit eivät enää ole mitään
Cincinnatoja, jotka isänmaan kutsuessa lähtisivät pelto-työstään
diktatori-virkaan, palatakseen kuuden kuukauden perästä takaisin
halpaan maatilaansa. Valtio-virat ovat heillä elämän tarkoituksena, ja
valtio-virkoihin on tuskin mahdollinen päästä kuin suurten rikkauksien
avulla; sillä valitsevan kansa-joukon suosiota on ostaminen suurilla
kansan-huveilla ja äänet on suorastaan lahjuksilla ostaminen. Mutta
läpikäytyänsä kaikki kunnianasteet konsuli-virkaan saakka, ylimys
pääsee tilaisuuteen runsain määrin korvaamaan tehtyjä kustannuksiaan.
Edellisen vuoden praetorit ja konsulit saavat sitten propraetoreina ja
prokonsuleina vuoden aiat hallita jossakin alusmaassa, ja koska heillä
siinä on melkein rajaton valta sotapäällikköinä, hallintomiehinä ja
tuomareina, kokoilevat siinä toimessa "oikein ja väärin" mahdottoman
suurta saalista. Tämä rikkaus ja senaatti-sukujen keskinäinen liitto
tekee ylimyskunnasta melkein suljetun säädyn, jonka piiriin joku
halvempi mies -- Romalaiset sanoivat "novus homo" s.v. uutis-ihminen,
"parvenu" -- ainoastaan vaivaloisesti saattoi tunkeuda sisään.
Samalla kertaa muut Roman kansalaiset vajoovat yhä syvempään
kurjuuteen. Nuo alituiset ja kaukaiset sodat ovat vetäneet Roman miehet
pois maanviljelyksestä, joka alkuansa oli Romalaisen elämän ytimenä.
Jokainen legioni-soturi on saanut ryöstösaaliista osansa eikä ole
taipuvainen palajamaan vaivaloiseen maa-työhön, joka paitsi sitä on
tullut entistä eduttomammaksi.
Seurauksena on, että pienet maatilat häviävät ja kokoontuvat
suuremmiksi kartano-maiksi ylimysten käsiin. Myöskin Hannibalin pitkä
sota Italiassa näkyy olleen pienemmälle viljelykselle surmaksi. Enintä
kuitenkin vaikuttaa se seikka, että suurten pää-omain kokoontuessa
Roman pohatat alkavat harjoittaa suuremmoista plantage-viljelystä,
jonka kanssa ei mikään pikku-viljelys voi kilpailla. Hedelmällisessä
Sikelian saaressa ko'otaan laveat alat yhteen; suuret orja-laumat
käytetään työ-voimana, ja ne nisut, öljyt ja viinit, jotka tällä tavoin
valmistetaan, saatetaan jo myydä niin halpoihin hintoihin, että vapaat
pikku-viljelijät Italiassa pian havaitsevat työnsä ja vaivansa aivan
turhaksi. Pianpa plantage-viljelys leviää Italiaankin; Etruria ja muut
hedelmälliset maakunnat muodostuvat Sikelian malliin, ja vuoriseuduilla
karjanhoitokin asetetaan samalle kannalle, s.t.s. paimeniksi käytetään
orjia, joiden paljous karttuu summattomaksi. Näin ollen köyhemmät Roman
kansalaiset luonnollisesti vetäyntyvät Roman kaupunkiin; siellä on
kansan-huvit, siellä jaetaan valtion kustannuksella leipää ilmaiseksi,
siellä on osallisuus vaaleissa, joka myöskin on tuottavaista
elinkeinoa. Mutta tietysti se alhaiso, joka näin kokoontuu, pian
muuttuu varsinaiseksi roistoväeksi. Ja lisäksi tulee kaiken maailman
roskaa, joka tulvaa kaikista maista tuohon suureen pääkaupunkiin,
"kalastamaan sameassa vedessä" -- kuten on tapa sanoa. Ei ole enää
helppo asia eroittaa kansalaisia ja muukalaisia, varsinkin koska
vapautuneista oljista karttuu uusia kansalaisia. Ylhäisö heitä kaikkia
kohtelee samalla ylpeydellä. Ja kuitenkin nämä halvatkin Romalaiset
ovat verellänsä ostaneet Roman suuruuden! Pitääkö heidän tytyä siihen,
että valtio heille viskaa jokapäiväisen elatuksen?
Vihdoin seisoo kansalais-piirin ulkopuolella Italian kansat
"liittolaisina". Nekin ovat viime aikoina melkoisesti auttaneet Roman
voittoihin. Pitääkö heidän tytyä siihen, että heitä yhä kohdellaan
voitettuina, että Roman prokonsulit saavat mielivaltaisesti antaa
liktoriensa heitä suomia? -- Vihdoin muiden voittomaiden asukkaat, --
ken voipi paheksia, että heilläkin on toiveensa ja halunsa päästä
joskus parempaan turvallisuuteen hengen ja omaisuuden puolesta!
Näistä kysymyksistä muodostuu uusi sisällinen taistelu, joka ensin
tietysti koskee etupäässä Roman vallitsevaa kansaa, mutta pian leviää
Italiaan ja vihdoin Romalaiseen maailmaan. Grakkhojen tarkoituksena
on luoda uutta Romalaista maaviljelys-säätyjä, tehdä valtion
kruununmaista, jotka ylimyskunta oli haltuunsa anastanut, joukon
vapaita talonpoikain-taloja, joihin Roman köyhempi kansalais-väestö
olisi asutettava. Silloin leimahtaa eripuraisuus puolueiden
välillä ilmi tuleen ja liekki pian leviää yli koko Italian.
Kansavaltainen puolue oli luvannut toimittaa Italian liittokansoille
Roman kansalais-oikeutta. Nämä toiveissaan pettyneinä nousevat
kapinaan, ja saavuttavat viimein, vaikka lyötyinä, täyden tasa-arvon
Romalaisten kanssa. Vaan tuo suuri yhteiskunnallinen kysymys ei ole
sillä ratkaistu; se ainoastaan leviää avarammalle. Samat epäkohdat,
jotka sitä ennen ovat koskeneet Roman ahtaampaa kansalais-piiriä,
ilmaantuvat nyt kaikkialla Italiassa ja väkitunko Roman vaali-uurnain
ympärillä kaikkine haittoinensa karttuu yhä kauheammaksi. Vihdoin
seisoo sittenkin ulkopuolella vielä lukuisampi väestö alamaisia, jotka
alkavat mukautua Roman kultuuriin ja Roman kieleenkin, mutta eivät
nauti mitään osallisuutta Romalaisen maailman hallinnossa, päin-vastoin
itse ovat kamalimman mielivallan alaisina.
Tuo suuri kysymys on: kuinka pitää hallittaman se suuri maailma, jonka
Roma on laskenut valtansa alle?
Varsin pian havaitaan, että ainoastaan yksivalta seisovien armeijain
nojassa voi Roman valloituksia säilyttää ja ko'ossa pitää, --
nimittäin yksivalta tasavaltaisten muotojen ohessa, s.o. alituinen
diktatorivirka. Roman ylimyskunta näkee siinä ainoan keinon, millä
saattanee asemaansa säilyttää, ja Sulla osaakin hetkeksi hillitä
maailman riehunaa. Vaan tämä Umpi-Romalaisuuden voitto ei voi kestävä
olla; sillä koko suuri maailma vaatii tasa-arvoon ja ihmis-oikeuteen
päästäksensä. Sullan kuoltua (v. 78) alkaa puolue-taistelu uudestaan;
ylimys-puolue kukistetaan, ja kansavaltainen puolue, jonka kannatuksena
on koko tuo vapautta kaipaava maailma, nostaa uuden diktatorin, Gaio
Julio Caesar'in. Tosin Caesar pian murhataan. Mutta kansavallan
harrastus ja kannatus menee perinnöksi Augustolle ja hänen
seuraajilleen.
Roman keisarivalta, eli oikeammin sanoen Cesarismi ("keisari"-sana
tulee Caesar'in nimestä), on siis loppupäätös kansavaltaisten aatteiden
voitosta! Despotismi vapauden välikappaleena! Kuinka sitä käypi
ymmärtää?
Tosiaan ei niin käsittänyt asiaa Roman sen-aikuinen ylimyskunta, jonka
jaloimmatkin jäsenet pitivät tapahtunutta muutosta vapauden
haaksirikkona. Heidän mielestään oikea Romalaisuus oli hukkunut
tasavaltaisen hallitusmuodon kanssa: Bruto ja Cassio, Cesar'in
murhaajat, olivat muka viimeiset Romalaiset. Eikä asia ole meidänkään
helppo toisin käsittää. Kun Tacito neronsa pontevuudella meille kuvaa
Tiberion viekasta julmuutta, Caligulan houkkiomaisuutta, Claudion
kurjaa kehnoutta ja Neronin paatunutta tunteettomuutta, niin helposti
taivumme ajattelemaan, että valtaherran oikku on päässyt hallitsemaan
viisaan senaatin ja vapaan kansankokouksen sijassa. Mutta niin pian
kuin rupeamme likemmin tarkastamaan sitä tasavaltaista hallitusmenoa,
joka on loppunsa saanut, tulee kuitenkin arvostelumme paljon
muuttumaan. Tuo Roman ylimys-sukujen hallitus maakuntain yli oli
todellakin ollut ilkeintä kiskomista ja mielivaltaa. Epäilemättä löytyi
niitäkin, jotka Ciceronin tapaan katsoivat prokonsulin pyhimmäksi
velvollisuudeksi kaikin puolin valvoa alamaisten onnea, hillitä omaa
voitonhimoa ja käskyläisten ahnautta.[8] Mutta tuo melkein rajaton
valta synnytti välttämättömästi väärinkäytöksiä, joita aika harvoin
päähallitus Romassa rankaisi. Tosin eivät kaikki prokonsulit tai
propraetorit olleet yhtä ahnaita kuin eräs Verres tai eräs Pisoni,
jotka säännöllisellä ryöstöllä panivat aluskuntansa paljaaksi; mutta
paraimmatkin katsoivat jotenkin luvalliseksi rikastuttaa itseänsä
alamaisten kustannuksella. Ciceronin kirjevaihdosta esm. näemme, kuinka
vapauden-sankari Bruto katseli asiaa: Salamiin asukkaat Kyprossa
tahtoivat suorittaa erään velkansa 12 prosenttisen koron kanssa, mutta
Bruto arveli kohtuulliseksi vaatia vuotista korkoa 48 prosenttia;
pakkokeinoksi toimitettiin sinne parvi ratsumiehiä, jotka useat päivät
pitivät kaupungin hallituskuntaa kokous-huoneesensa suljettuna, niin
että muutamat jäsenet jo nälkäänkin kuolivat; vasta kun Ciceroni oli
prokonsulina Aasiaan saapunut, hän lakkautti tämän väkivallan.[9]
Kuinka veronvuokraajat, Roman ritari-sääty, ja niiden käskyläiset,
niinkutsutut Publikanit, menettelivät maakuntalaisten kanssa, oli itse
Romassa tullut sananlaskuksi: "missä Publikani saapunut, siinä oikeus
ja kohtuus mennyt".[10] Näiden rasitusten kautta kaikki maakunnat
olivat joutuneet kurjimpaan häviöön ja suuret alat lankesivat Roman
pohattain yksityis-omaisuudeksi. Eräs Julio Eurykles oli tullut koko
Kytheran saaren omistajaksi. Kun C. Antonio ajettiin Romassa
maanpakolaisuuteen, hän asettui Kefallenian saareen niinkuin
yksityiselle tilallensa. Koko maailma näytti olevan luotuna ainoastaan
näiden Romalaisten herrain hyötyä ja nautintoa varten.
Eipä kummaa siis, että Romalainen maailma arveli edullisemmaksi saada
yhden valtaherran useiden sijaan, -- saada koko valtakunnalle yhteisen
isännän, joka saattaisi nuo ahnaat kiskojat kurissa pitää. Se oli tämä
maailman tarve, joka kannatti kansavaltaisen puolueen ponnistuksia itse
Romassa. Niinkuin mainittu puolue taistelun alussa oli liittynyt
Italialaisten kanssa, se taistelun kestäessä nojautui maakuntain
kannatukseen. Näiden avulla nyt Caesar anasti valtansa; hänen
legioninsa ja etevimmät apumiehensä olivat Gallialaisia tai
Espanjalaisia, ja voiton perästä useat sen puolen miehet saivat
kansalais-oikeutta tai koroitettiin Roman senaattiinkin. Tarkoituksena
ei ollut mikään vähempi, kuin saattaa vähitellen kaikki valtakunnan
asukkaat tasa-arvoisiksi tai kumminkin kohtuudella hallittaviksi.
Moinen tuuma epäilemättä kauhisti Roman sen-aikuisia valtiaita; mutta
hekin hyvin tiesivät, että maakunnat olivat vallankumouksen puolella,
että senaatin hallitus oli yleisesti vihattu.[11] Mitä maakuntalaiset
ajattelivat, näkyi paraiten Caesarin kuoltua. Muukalaiset Romassa
pukeusivat itsestään murhe-vaatteisin; saapuvilla-olevat Juutalaiset
pitivät monta yötä vahtia kuolin-lavon ääressä. Tuo surmattu mies oli
ikäänkuin maailman marttiira, ja senaatinkin täytyi häntä jumalaksi
julistaa; "divus Caesar" hän jo oli maailman yleisessä mielipiteessä,
eikä yksistään senaatin päätöksen voimasta.[12]
Tämän yleisen kaipauksen nojaan rakensivat Augusto ja hänen seuraajansa
keisari-vallan. Heidän ensimäisenä tehtävänänsä oli korjata ja parantaa
maakuntain hallintoa; maaherrat saivat säännöllisen palkan ja tulivat
tarkan valvonnan ja edesvastauksen alaisiksi. Keisarien yleisenä
ohjeena oli se, minkä Tiberio lausui käskyläisilleen maakunnissa:
"hyvän paimenen tulee keritä laumaansa, eikä sitä nylkeä". Vaikka tämä
lause sisälsi enemmän käytännöllistä totuutta kuin siveellistä
jaloutta, on kuitenkin varma, että semmoiset hallitsijat kuin Tiberio,
Claudio, osittain itse Neronikin, olivat, maakunnissa rakastetut. Että
he Roman ylimyskunnan vihaa ja murhan-yrityksiä vastaan puolustivat
itseänsä mestaus-kirveellä, sitä tuskin maakuntalaiset suuresti
paheksivat. Pää-asiana oli, että koko maailman olot olivat saaneet
uuden suunnan, että voitetut nyt alkavat päästä voittajain rinnalle.
Nuo vanhat Roman suvut kadottavat tähän aikaan päivä-päivältä
merkityksensä yhteiskunnassa, ja etevät maakuntalaiset tunkeuvat heidän
sijaansa senaattiin, sotaväkeen, laki- ja opettaja-virkoihin sekä
kirjallisuuteenkin. Espanjalainen Mario Sexto ja Gallialainen Valerio
Asiatico masentavat loistollaan Lation vanhoja ylimys-nimiä ja ajavat
Tiberin kunnailta askel askeleelta Corvinojen ja Hortensiojen
jälkeläiset. Itse kansalais-oikeus leviää yhä laveampiin piireihin.
Auguston aikana luettiin Roman kansalaisia vähän yli 4 miljoonan,
nimittäin täys-ikäisiä miehiä; Claudion hallitessa niiden luku jo oli
karttunut lähes 7 miljoonaan, joka kenties oli kolmas osa valtakunnan
vapaasta väestöstä ja kuudes osa vapaista ja orjista yhteisesti. Kun
portti näin on avattu, alkavat maakuntalaiset yhä rivakammin tunkeuda
sisään Roman kansalais-oikeuteen. Paljas astuminen legionien riveihin
tuotti tämän arvon tuhansille. Vihdoin mainitaan Karakallan julistaneen
kaikki vapaat asukkaat avarassa valtakunnassa saman-arvoisiksi. Itse
teossa ei silloin enää liene monta ollut, jotka olivat seisoneet
civitas-oikeuden ulkopuolella.
Tämä suuri tasoitus-työ voipi näyttää satunnaiselta, taikka arvellaan
kenties joksikin despotismin välikappaleeksi, jolla keisarit muka
hankkivat itselleen kannatusta tasavaltaa vastaan. Niin ei kuitenkaan
ollut laita. Roman miehet itse olivat jo aikaisin huomanneet, että
Romalaisuudessa oli joku omituinen sulattamisen ja sulaumisen taipumus,
ja Caesarin ja Auguston aikoina ruvettiin siinä näkemään Romalaisen
valloituksen historiallista tarkoitusta. Yhteis-ihmisyys asui muka
Roman luonteessa; senpä tähden koko maailma oli Romaan yhdistynyt.[13]
Eräs keisari Claudion puhe, jonka Tacito meille kertoo, lausuu tämän
käsityksen selvillä sanoilla. Tapahtui, näet, että Gallia Comatan
ylimykset, joilla jo ennestään oli Romalaista kansalais-oikeutta,
pyysivät oikeuden hakea korkeimpia arvoja Roman kaupungissa. Kysymys
herätti paljon vasten-mielisyyttä senaatissa; muistutettiin, että samat
Gallialaiset olivat Brennon johdolla Romaa hävittäneet ja äskeisinä
aikoina Caesaria piirittäneet Alesian tykönä. Vaan keisari kumosi
pontevilla syillä kaikki nämä vastaväitteet: Volskit, Equit ja kaikki
Italian kansat olivat aikoinaan olleet Roman vihollisia, Etruskeille
oli panttivankeja annettu, Samniolaisten ikeen alle oli menty; nämä
kaikki kuitenkin jo olivat täys-oikeutettuja Romalaisia ja Roman
loistavimmat suvut olivat näiltä aloilta kotoisin. "Mikä muu olikaan
syynä Spartan ja Athenan perikatoon" -- kuuluu Claudion sanat --
"kuin juuri se, että voitetut pysytettiin muukalaisina". Me
sitä vastoin Romulon aioista asti olemme vihollisista tehneet
kansalaisia. "Sisään-muuttaneet vieraat ovat meillä kuninkaiksi
tulleet, vapautettuin orjain poianpoiat ovat päässeet korkeimpiin
valtio-arvoihin". Lakkaamatta on vieraita aineita sisään tullut, ei
ainoastaan erinäisiä miehiä yksitellen, vaan kerrassaan kokonaisia
maakuntia, kokonaisia kansoja, jotka perätysten ovat Romalaiseen nimeen
sulauneet.[14]
Selvemmin kuin näillä keisari Claudion sanoilla ei voida lausua Roman
historian yleistä suuntaa. Tämä aate, Romalaisuuden ja yleis-ihmisyyden
aate, yhä kehkiää keisarivallan aikakaudella ja saapi ihmiskunnan
edistys-jaksossa omituisen merkityksen, josta aion ensi luennossa vielä
puhetta jatkaa.[15]


Kahdeksas Luento.
Romalais-vallan merkitys.

Olen lyhyimmiten huomauttanut, että keisarien hallituksen alla Roman
kansalais-oikeus -- joka tietysti ei enää merkinnyt osallisuutta
hallituksessa, vaan oikeastaan tasaista oikeutta siviili-asioissa ja
yhteiselämässä -- levisi yhä avarammalle, kunnes vihdoin kaikki
valtakunnan vapaat asukkaat pääsivät siinä kohden täyteen tasa-arvoon.
Emme kuitenkaan saa ajatella, että Roma vastaan-otti nuo raa'at aineet
sinänsä omaan kansallisuuteensa. Päinvastoin civitas-oikeus suotiin
ainoastaan siinä määrässä, kuin alamaiset olivat mukautuneet
Romalaiseen sivistykseen, ja sääntönä pidettiin, mitä keisari Claudio
kerran lausui eräälle Roman kansalaiselle Lykiasta, joka ei osannut
hänelle latinaksi vastata, --: "Joka ei Roman kieltä osaa, se ei ole
oikeuksiltaan Romalainen".[16] Tietysti kuitenkin eroitusta enimmältään
tehtiin Kreikan kielen hyväksi, koska tämä kieli jo aikaisin oli tullut
valtaavaksi aineeksi Romalaisessa sivistyksessä; mutta niilläkin
aloilla, missä kreikkaa puhuttiin, oli latina hallinto-tointen ainoana
kielenä Vanhan aian loppuun saakka, ja Augusto nimenomaan sääsi, ett'ei
mikään praetor saisi muulla kielellä ediktiänsä julistaa. Länsimailla
taas, missä Romalainen valloitus kohtasi ainoastaan raakoja maankieliä,
levisi Roman sivistys ja Roman kieli ihmeteltävällä nopeudella.
Paikoittain tuo alkuperäinen kansallisuus ensi aluksi veti vastahankaa;
niin oli esm. laita Galliassa, missä Druidein uskonto oli Keltalaisen
kansallisuuden vahvikkeena. Semmoisissa tapauksissa Roman hallitus
menetteli ankaruudella; Augusto esm. sääsi; ett'ei kukaan,
joka riippuisi Druidien uskonnossa kiinni, saisi nauttia Roman
kansalais-oikeutta, ja Claudio tätä uskontoa varsinaisesti vainosi.
Enimmästi tosin ei mitään väkinäisiä keinoja tarvittukaan. Tacito
meille kertoo, kuinka äsken valloitetussa Britanniassa Titon
aikana nuo kopeat barbari-päälliköt pian alkoivat notkistaa
niskaansa Romalais-tapojen alle ja sovittaa kieltänsä Roman puheesen.
Romalais-sivistyksen sekä hyvät että huonot puolet vetivät korkeimpana
ihmisyyteenä heitä lumous-piiriinsä, eivätkä mokomat huomanneetkaan,
että heidän alamaisuutensa Roman herruuden alla samassa määrässä
vahvistui.[17]
Vaan tästä Romalais-sivistyksen levenemisestä syntyy sen
ohessa omituinen vastavaikutus, joka huomataan myöskin Latinan
kirjallisuudessa. Nuo äsken raa'at kansakunnat alkavat kouluissansa
harjaantua rhetorikaan ja kielioppiin, runouteen ja filosofiaan ja
ottavat ennen pitkää edustaaksensa Roman varsinaista kirjallisuutta.
Gallia Cisalpina (nykyinen Pohjois-Italia toisella puolen Rubicon'ia)
ei ollut siihen aikaan luettuna Italiaan ja oli vasta Caesar'in aikana
saanut kansalais-oikeuden. Mutta jo Auguston hallitessa se oli