Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 06

elämän suhteita. Se yksityis-hengen itsenäisyys kaikkia maallisia
valtoja vastaan, jota Kristin-usko vaati, oli oikeastaan Romalaiselle
maailmalle tuntematon. Itse teossa Kristin-usko oli ensimäinen
vastustus keisarikunnan kosmopolitismia vastaan, joka sulatti
kaikki yksityis-olemukset Romalaisuuden yleis-käsitteesen ja tälle
yleis-käsitteelle antoi jumalallisen arvon. Tämä vastustus tosin ei
tapahtunut minkään kansallisuus-aatteen kannalta, vaan vapaan
yksityis-henkilöllisyyden kannalta; kuitenkin keisarikunta heti
vaistomaisesti tunsi, että tässä oli vihollista periaatetta. Se oli
muka uusi, vahingollinen taikausko, jonka tunnustajat olivat
ihmiskunnan vihamiehiä;[27] niin arvelivat keisarikunnan parahimmat
miehet, ja ulkonaisena todistuksena oli, ett'eivät Kristityt tahtoneet
uhrata keisarien kuvapatsaille, valtiollisen humaniteeti-aatteen
symboleille. Näistä syistä voimme selvästi ymmärtää, miksi tämän uskon
tunnustajat alusta saakka joutuivat katkeran vainon alle, ja miksi
useinkin kelvollisimmat hallitsijat olivat kiivaimmat vainoojat.
Kristityt itse kummastelivat, miksi heitä yksinään suljettiin ulos
yleisestä suvaitsevaisuudesta. Mutta syy oli tietysti Kristin-uskossa
itsessään, joka seisoi itse-olevana, taipumatonna, niin-sanoakseni
sopimatonna, tällä yleisen sopimuksen ja sulaumisen aikakaudella.
Niinkuin tiedämme, Kristin-usko kuitenkin voitti alaa, kaikista
vainoista huolimatta. Martiirain veri höystötti uskon kasvua. Se
uskonnollinen kaipaus, joka oli ihmisissä herännyt, alkoi Kristuksen
opissa löytää sitä sisällistä sovitusta, jota etsittiin, ja tämän opin
siveellisyys tydytti korkeimmatkin vaatimukset. Kolmannen vuosisadan
aioilla, kirkon-isän Tertullianon aikana, Kristin-usko jo oli tullut
mahtavaksi Romalaisessa maailmassa. Kuitenkin juuri samaan aikaan,
niinkuin jo olemme nähneet, myöskin pakanuus oli järjestynyt ja
jalostunut Uus-Platonilaisuuden kautta, ja näiden välillä siis
täytyi tulla lopullinen taistelu. Aian seikoista arvaten olisi
Uus-Platonilaisuuden tosin pitänyt voittaa. Uus-Platonilaisuus oli
ikäänkuin edellisen kulturi-kehityksen ydin ja summa, Romalaisen
humaniteeti-aatteen kruunu; siinä Romalainen maailma näytti löytäneen
yleisen valtio-uskonnon, joka syvyydellään saattoi tydyttää järjen
vaatimuksia ja jaloudellaan sydämmenkin. Koska siis taistelun viimeinen
kohtaus oli suoritettava Uus-Platonilaisuuden ja Kristin-uskon välillä,
saattoi vähintäkin näyttää epäiltävältä, kumpika voitolle tulisi. Me
tiedämme nyt, että se oli Kristin-usko, joka voiton vei, -- ensin
Konstantino Suuren kääntymisen kautta, sitten vastoin Julianon
kiihkeitä taantumishankkeita, viimein Theodosio Suuren säälimättömän
innon avulla. Muistamista kuitenkin on, että kun voitto tällä tavoin
valtiollisesti vahvistettiin, se sitä ennen oli henkisellä alalla jo
täydellisesti saavutettu; maailman aatteellinen pohja oli vähitellen
muuttunut, ja tämän muutoksen oli Kristin-usko toimeen pannut.
Mikä oli siis syynä, että Kristin-usko paremmin kuin Uus-Platonilainen
oppi saattoi laskea uutta pohjaa ihmiskunnan kehitykselle? Mikä oli
syynä, että maailman lunastajaksi ei tullut joku Ammonio Sakkas tai
Apollonio Thyanalainen, vaan Galilealainen seppä Jesus, jonka oppi
aivan vähän näytti tarkoittavan tämän maailman asioita? -- Voimme
siihen vastata: se oli Kristinuskon jumalallinen totuus, joka toimitti
sille voiton; -- mutta kysymyksenä on, kuinka tämä ilmestyksen totuus
tuli historialliseksi totuudeksi, uudeksi liike-voimaksi ihmiskunnan
edistys-jaksossa.
Lyhyin vastaus tähän on se, että maailman entinen siveellinen pohja oli
kulunut kelvottomaksi eikä enää ollut Uus-Platonilaisuudenkaan
korjauksilla autettava. Pakanuuden korkein siveellinen kanta oli
"virtus"-aate, kelpo, hyve, puhtaus mielessä ja tavoissa; -- mutta tämä
ei enää tydyttänyt, ja ihmiskunta tuskitteli löytääksensä syvempää
perustusta siveelliselle olemuksellensa. Silloin tuli Kristin-usko,
joka pani "virtus"-aatteen ainoastaan toiselle sijalle, mutta kaiken
siveellisyyden perusteeksi vaati ihmiseltä sydämmen nöyryyttämistä,
itsensä syylliseksi tuntemista sekä turvaumista yksin siihen
lunastukseen, jonka Jumala, ihmiseksi tulleena, tarjoo langenneelle
ihmiskunnalle. Tämä vaatimus tunki syvemmälle ihmis-hengen
sopukkoihin kuin mikään entis-aian siveys-oppi; se laski uuden
perustuksen yksityis-ihmisen hengen-elämälle, ja se on tällä tavoin
historiallisestikin lunastanut, uudistanut maailman. Minun täytyy
vieläkin kerta huomauttaa, että Kristin-usko tässä kohden kulki omaa
tietään, vastoin aian-hengen varsinaista suuntaa. Kristin-usko ensin
ryhtyi yksityis-ihmisen sisimmäiseen olentoon ja vasta tätä tietä se
kohosi yleiseksi historialliseksi vallaksi; käyttääkseni Raamatun
sanoja, se ensin etsi "Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta", ja
saavutti vasta sen kautta vaikutus-alan myöskin maailman historiassa.
Siitä hetkestä saakka onkin tämä kahtalainen vaikutus ollut
Kristin-uskolla omituinen, niinkuin myöskin jokaisella sen
tunnustajalla on ollut niin-sanoakseni kaksi elämänpiiriä, hänen
itsenäinen sisällinen elämänsä ja hänen ulkonainen yhdys-elämänsä
historiassa. Mitä Kristin-usko edelliseen vaikuttaa, ei kuulu näiden
luentojen aineesen. Mutta että tämä sisällinen vaikutus on aloittanut
uuden jakson ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tulee seuraavista
luennoista kyllin nähtäväksi.
Vasta kun voitto oli saavutettu, tuli nyt selväksi, että Kristin-usko
vielä täydellisemmin kuin pakanuuden järjestelmät oli toteuttanut
Roman keisarikunnan humaniteeti-aatteen. Se yhteys uskonnossa ja
jumalanpalveluksessa, jonka keisarikuntakin oli pyytänyt toimeen saada,
se nyt Kristin-uskon kautta oli saavutettu, ja ihmisyys oli saanut
merkityksen, joka oli vielä yleisempi ja jalompi kuin Roman-vallan
vanha "humanitas". Syystäpä kristityt saattoivat väittää, että nyt
vasta keisarikunnan suuri tarkoitus oli toteunut. Kun pakanuuden
viimeinen edustaja, jalo Symmakho, neljännen vuosisadan lopulla
kirjoitti keisareille kuuluisan kirjeensä, jossa hän anoi armoa niille
jumalille, jotka olivat Romalle toimittaneet maailman herruuden, niin
Kristityt vastasivat: Roman suuruus on meidänkin ihastuksemme, mutta
se on Jumalalta; "Romalainen rauha" on ollut tien-valmistusta
Kristukselle. Että tämä Romalainen valta Kristin-uskon ohessa oli
historian lopputarkoituksena, siitä olivat Kristityt jo aikaisemmin
lausuneet vahvan vakuutuksensa. Jo Tertulliano oli arvellut: "Niin
kauan kuin maailma seisoo, niin kauan on myöskin Roman valta seisova".
Voittonsa perästä tietysti Kristityt olivat vielä vahvemmin vakuutetut
Roman ikuisuudesta. Vanha maailma oli ikäänkuin päässyt kehityksensä
kukkulalle ja ihmiskunnan historia ikäänkuin määränsä täyttänyt.


Kymmenes Luento.
Roman-vallan kukistuminen.

Theodosio Suuren hallituksen kautta näytti todellakin keisarikunta
vahvistuneen kaikkia sekä sisällisiä että ulkonaisia vaaroja vastaan.
Tuo jalo Espanjalainen keisari oli suorittanut rauhoitus-työn, joka
näytti antavan vakuutusta Roman ikuisuudesta. Barbari-maailman
tunkeuminen keisarikunnan rajain yli, joka oli ollut seurauksena
Hunnien tulosta Eurooppaan, oli nyt saatu onnella hillityksi, ja
Göthiläis-heimokunnat, jotka äskettäin olivat lopettaneet keisari
Valens'in onnen ja elämän, istuivat jo kuuliaisina liitto-kansoina
Roman herruuden alla pitkin Tonavan vartta. Myöskin se vaara, joka oli
syntynyt valtakunnan jaetusta hallituksesta, oli onnellisesti
poistettu. Theodosion kaksi retkeä länsimaille kukistivat ne
vallan-anastajat, jotka siellä puolen olivat nousseet, ja maailman
valta oli jakamatonna, niinkuin ennen, jalon käskijänsä kädessä.
Vihdoin uskonnollinenkin yhteys oli lopullisesti lujitettu. Muistamista
on, että Kristin-usko tuskin oli Konstantinon aikana päässyt
vallitsevaksi, ennen kun se jo oli ollut vaarassa hajota kahtia
Areiolaisen riidan kautta. Kysymys ei ollut mikään vähäpätöinen; sillä
se koski Kristin-opin sisimmäistä ydintä, ja useat keisarit olivat
asettuneet lahkolais-puolueen kannattajiksi. Mutta Theodosio oli tehnyt
Areiolaisuudesta lopun ja pannut "oikea-uskoisen" tunnustuksen yksin
vallitsemaan. Valtakunta oli siis saanut yhteisen ja yleisen kirkon,
s.o. "katholisen" kirkon, joka hengellisellä alalla vastasi valtion
jakamattomuuteen. Pakanuudesta taas ei enää tarvinnut mitään lukua
pitää. Jumalien kuvat kukistettiin, temppelit revittiin tai muutettiin
kristityiksi kirkoiksi, ja vanhan uskonnon harjoittajille annettiin
ylönkatseellinen nimi "pakanat" (pagani) s.o. maakyläläiset, koska
ainoastaan syrjäisten seutujen raa'at asukkaat vielä palvelivat vanhoja
epäjumaliaan. Yhdistymisen työ oli kaikilla aloilla täytetty ja
vahvistettu, eikä sopinut enää epäillä Romalaisen maailman
kestävyydestä. Tosin paljon barbarisia kansan-aineita oli viime
vuosikymmenien kuluessa sijoittunut valtakunnan rajojen sisään.
Belgiassa esm. oli Saalalaiset Frankit, Pannoniassa Vandalit ja
Itä-göthiläisiä heimokuntia, Moisiassa taas Länsi-göthit, muualla vielä
muita. Mutta Roma oli vanhastaan tottunut sulattamaan vieraita aineita
ja saattoi siis turvallisesti käyttää näitä liittokansoja sotaväkensä
vahvistukseksi ja rajainsa puolustukseksi muita barbareja vastaan.
Roman loistava majesteetti vaikuttikin lumous-voimalla kaikkien
barbarien kuvitukseen. Ne kyllä saattoivat joskus kapinaa tehdä ja
turmio-töihin ruveta Roman majesteettia vastaan: mutta eivät siinäkään
tapauksessa muuta pyytäneet kuin saadaksensa mitä edullisinta sijaa
Roman palveluksessa. Eipä siis ollut mitenkään luultavaa, että heistä
karttuisi vaaraa keisarikunnan olemukselle.
Mutta niin pian kuin Theodosio Suuri on kuollut v. 395, näyttää
maailman muoto äkkiä muuttuvan, ja ennen kuin vuosisadan aiat ovat
kuluneet, on keisarikunta hajonneena, hävitettynä, suurimmaksi osaksi
raakojen kansain vallassa. Tämä perikadon aika, 5:s vuosisata,
ansaitsisi laveampaa kertomusta kuin mitä tässä voin antaa; ainoastaan
lyhyt viittaus tapausten yleisiin vaiheisin voipi tässä saada sijaa.
Ensimäinen jakso tässä häviön historiassa on Göthiläis-retkien
aikakausi vv. 395-416. Alarik Länsi-götheineen lähtee Moisiasta
liikkeelle, etsimään mukavampaa asuinsijaa itselleen ja kansallensa.
Hänen tarkoituksenaan ei ole perustaa Göthiläistä valtakuntaa
keisarikunnan raunioille, vaan hänen niinkuin Athaulf'inkin
hartain halu on yhä palvella Roman majesteettia ja siinä virassa
saavuttaa kunniaa ja etuja. Romalaisuuden loisto houkuttelee näiden
puoli-barbarien mieliä; heidän mielitekonsa on sijoittaa itsensä
Romalaisen sivistyksen keskuuteen, ja soveliasta paikkaa etsien, he
retkeilevät läpi Makedonian, Kreikan ja Epeiron, tunkeuvat Stilikhonin
kuoleman jälkeen Italiaan, ryöstävät Roman, mutta suostuvat vihdoin
siirtymään Etelä-Galliaan ja Espanjaan. Tällä välin oli muitakin
Germanilais-kansoja liikkeelle tullut, enimmäksi osaksi semmoisia,
jotka liitto-kansoina ennen olivat Roman alamaisia olleet. Radagaiso
oli vienyt Göthiläisiä laumoja Pannoniasta Italiaan, missä kuitenkin
urhoollinen Stilikhoni ne tykkönään hävitti. Vähäistä myöhemmin
Stilikhonin omat kansalaiset, Pannonian Vandalit, olivat samonneet
Rein-virran yli Galliaan ja samassa vauhdissa Pyreneiden toiselle
puolelle Espanjaan. Heidän rinnallansa kulki muitakin kansa-parveja
barbarisen maailman eri seuduilta: Svevit, jotka myöskin Espanjaan
päätyivät, Alanit, jotka osittain asettuivat Loire'n seuduille, ja
Burgundit, jotka ottivat ylisen Rhône'n varret haltuunsa. Koko
barbarinen maailma riehui ja yksityisiä kansan-pirstoja oli otettu
keisarikunnan palvelukseenkin, taistelemaan niitä kansalaisiansa
vastaan, jotka olivat keisarikunnan vihollisina. Mutta tätä
hajanaista kansain-tulvaa vastaan saattoi vielä Romalaisuuden luja
hallitus-järjestys voimaansa osoittaa. Vaikka eripuraisuus
Konstantinopolin ja Ravennan hovien välillä yhä heikonti keisarikunnan
puolustus-tointa, vaikka keisarikunnan jalo hoitaja, tuo romalaistunut
ja muinaisten Romalaisten kaltainen Stilikhoni, sai surmansa
heikon Honorion käskyllä, näytti keisarikunta kuitenkin toipuvan
vaurioistansa. Tosin muutamissa maakunnissa asui vieraita kansoja
suku-päällikköjensä johdon alla; mutta periaatteessa nämä tunnustivat
Roman-vallan herruutta ja olivat olevinansa keisarikunnan armeijoina,
jotka vain majoituksen muodossa nauttivat Roman alamaisten
vieraan-varaisuutta. Olihan vanhastaankin tapana, että sotajoukot
kesti-vieraiden (hospites) nimellä saivat elatuksensa maakuntalaisten
kustannuksella; joskus ennenkin tämmöiset joukot olivat barbarista
ainetta olleet. Ainoa eroitus oli nyt, että nämä armeijat olivat
kokonaisina kansakuntina, joita ei ollut helppo kurissa pitää. Mutta
toiselta puolen niiden keskinäinen kateus antoi varman toivon niiden
lopullisesta häviöstä. Kun keisari Honorion viimeisinä vuosina Svevit,
Vandalit ja Alanit Espanjassa joutuivat katkeraan taisteluun
keskenänsä, he ainoastaan pyysivät, että keisari ei sekaantuisi tähän
väliin: "sinullenhan" -- heidän sanomansa kuului -- "se on sulaksi
voitoksi, jos jompikumpi meistä häviää; jos kumpikin häviämme, on
voittosi kahdenkertainen".[28] Joku aika myöhemmin Vandalit menivät
salmen yli Afrikaan ja valloittivat koko tämän maakunnan, jonka
Roman-valta silloin tykkönään kadotti. Se oli kuitenkin vain yksi
maakunta eikä mitään muuta. Romalainen maailma ei suinkaan vielä
näyttänyt olevan auttamattomissa.
Toinen häviön jakso keisarikunnan historiassa on Attilan retkien aika
vv. 445-453. Attilan historia on luultavasti kuulijoilleni jotenkin
tunnettu. Nuo Suomalais-Ugrilaiset heimokunnat, jotka Hunnien nimellä
olivat asettuneet Mustan-meren ja Tonavan pohjois-puolelle,
alkoivat tähän aikaan yhdistyä yhteisen hallitsijan alle ja saivat
Attilassa johtajan, joka osasi jäntevällä kädellään ko'ossa pitää
barbari-maailman kaikki kirjavat kansan-aineet, sekä Hunnilaiset että
Germanilaiset ja Slavilaiset. Ensi kerran nyt barbarisuus ko'otulla
voimalla, itsenäisenä ja pelättävänä, seisoi keisarikuntaa vastapäätä.
Attila tahtoi nöyryyttää tuota Romalaista maailman herruutta; nimi
"Jumalan vitsa", joka hänelle Galliassa annettiin, näkyy melkein häntä
mairitelleen. Mutta jos hän kurittikin Romalaista maailmaa, hänellä ei
näy olleen vähintäkään tarkoitusta siirtää kansaansa ja valtaansa
Roman alueelle. Voisimme melkein ajatella, että hän olisi tahtonut
säilyttää keisarikunnan -- kuritettuna ja veroitettuna, ikäänkuin
oman suuruutensa vastakohtana. Näin ei ollut vaara keisarikunnan
olemukselle niin suuri, kuin ensimmältä näytti, -- ja Attilan kuoltua
Hunnilais-valta, niinkuin joku satunnainen tuuliaispää, äkkiä katosi
sivistyneen maailman ilmoilta. Näin oli tämäkin vaara poistunut. Aëtion
taitavan käden alla näytti keisarikunta vielä voivan jälleen järjestyä
ja tointua.
Mutta silloin tulee kolmas ja viimeinen häviön jakso
vv. 455-476. Näyttää melkein siltä, että Hunnilais-vallan hajoominen
on keisarikunnalle turmiollisempi kuin Attilan hävitykset;
sillä nuo irtauntuneet kansan-pirstat tunkeuvat jokaisesta aukosta
sisään ja tukehuttavat Romalaisen valtion elin-voimaa. Itä-Roma
tosin yhä osoittaa sitkeämpää kestävyyttä, mutta ei voi enää auttaa
länsi-maailmaa, joka vähin-erin hajoo kappaleiksi. Kun barbari-soturit
Roman palveluksessa vihdoin huutavat Odoakerin kuninkaaksi, on
keisarikunta lännessä ulkonaisesti loppunut v. 476. Vielä jonkun vuoden
eteen-päin muutamat irralliset jäsenet Dalmatiassa ja Galliassa
jatkavat Romalaisen vallan nimeä. Mutta ikuisen Roman valtiollinen
olemus on kumminkin lakannut ja ihan uusi aikakausi maailman
historiassa alkanut.
Nyt meidän täytyy kysyä: mikä olikaan syynä tähän arvaamattomaan ja
monessa kohden surkuteltavaan muutokseen ihmiskunnan oloissa? -- Muutos
on surkuteltava sen vuoksi, että vanhan maailman kanssa hukkuu koko
vanhan aian korkea sivistys ja ihmiskunnan täytyy aloittaa työnsä
melkein uudestaan tieteissä, taiteissa ja kaikkinaisessa kultuurissa.
Tämmöisen mullistuksen aatteellista johtoa ei ole helppo käsittää,
jos etsii historiassa jotakin korkeampaa tarkoitusta eikä vain
luonnon-voimain satunnaista leikkiä. Lähtekäämme siis likemmältä
tarkastamaan niitä kohtia, jotka saattoivat vaikuttaa Romalaisen
maailman kukistumista ja barbari-kansojen voittoa.
Tavallinen katsanto-tapa tässä kohden on, että vanha maailma nyt oli
pitkällisen kultuuri-työnsä kautta rikki-kulunut ja tarvitsi raa'at
turmelemattomat barbari-aineet uudistuaksensa. Romalainen kansakunta,
joka käsitti koko sivistyneen maailman, oli muka ruumiillisesti ja
hengellisesti veltostunut; silloin Germanilaisten kautta arvellaan
raikasta elin-voimaa tulleen ihmiskunnan puutuneisin jäseniin. Syynä
Roman-vallan kukistumiseen olisi niin-muodoin toiselta puolen barbarien
rynnäkkö ja Germanilaisten kansain jalo turmelemattomuus, toiselta
puolen taas Romalaisten siveellinen ja luontoinen rappeutuminen, heidän
sivistyksensä vanhentuminen, heidän kykenemättömyytensä edempään
kehitykseen. Tämä selitys-tapa on sen puolesta erittäin surullinen,
että siitä arvaten ihmiskunnan kultuuri-kehitys ylipäänsä ei
vahvistaisi, vaan päin-vastoin kuluttaisi ja hävittäisi ihmis-luontoa,
jota ainoastaan barbari-elämä siis voisi vireillä pitää. Minun ei ole
tilaisuus tässä paikassa yleisesti osoittaa tämmöisen käsityksen
perättömyyttä. Mutta että tämä mainittu selitys-tapa on Romalais-vallan
kukistumisen suhteen aivan väärä, se minun täytyy jos lyhyestikin tässä
ottaa todistaakseni.
Ensiksikin ei ole ollenkaan toden-mukaista, että Romalaisen maailman
siveellinen kanta 5:nnen vuosisadan alkaessa olisi ollut entistä
alhaisempi. Jos siihen vertaamme esm. 3:nnen vuosisadan olot, täytyy
epäilemättä huomata varsin silmiin-astuva edistys juuri siveellisessä
katsannossa. Karakallan ja Elagabalin aikoina tuo kuolemaisillaan
oleva pakanuus kuohutti muinais-uskontojen kaikki saastaisuudet
näkyville; siveellistä pohjaa tosin etsittiin, mutta entinen pohja oli
vajonnut, eikä uutta vielä löydetty. Ja tällä samalla aialla myöskin
barbari-maailma riehuu pitkin keisarikunnan koko pohjois-rajaa, vieläpä
idässäkin uuden Persialaisen monarkiian synnyttyä. Frankit, Alemannit,
Göthit hävittävät keisarikunnan rajamaita, retkeilevät meritse
Välimerenkin rantoihin ja uhkaavat maailman sivistykselle täyttä
perikatoa. Itse yhdys-side Romalaisessa valtiossa näyttää siihen aikaan
katkenneen. Gallienon aikana jokainen maakunta saa itse hoitaa
puolustustaan, miten paraiten jaksaa. Kaikki aian merkit näyttävät
vahvistavan taika-uskoisten pelkoa, että Roma, joka silloin täytti
tuhat-vuotisen ikäkautensa, oli myöskin täyttänyt elämänsä määrän
historiassa. Vaan tuo vaarallinen vaihe Roman historiassa menee
kuitenkin onnellisesti ohitse. Uskonnon seikka selviää, valtiolliset
muodot järjestyvät ja varmistuvat, barbari-kansat kuritetaan ja alkavat
itse tulla Romalais-sivistyksen vaikutuksen alle. Mitä erittäin
siveelliseen kantaan tulee, ei käy kieltäminen, että kristitty
Roma 4:nnellä ja 5:nnellä vuosisadalla on puhtaampi ja jalompi
kuin pakanuuden Roma 3:nnella. Voimme epäilemättä keksiä monta
heikkoa puolta sen-aikuisessa Kristikunnassa, voimme soimata sen
puolue-kiistoja, sen suvaitsemattomuutta, sen alkavaa turmelusta opissa
ja tavoissa. Mutta tasapuolinen tarkastaja ei milloinkaan voi kieltää,
että siveellisyyden mitta-kaava oli Kristin-uskon kautta jalostunut.
Henkinen elämä, semmoisena kuin se kirjallisuudessakin ilmestyy, ei
suinkaan ole Theodosio Suuren aikakaudella entistä heikompi. Olemme
tosin jo kaukana Roman kirjallisuuden kultaisesta aiasta. Mutta
ylipäänsä kirjallinen aisti on puhtaampi kuin toista vuosisataa
takaperin; mainitakseni ainoastaan jonkun esimerkin, historioitsija
semmoinen kuin Ammiano Marcellino, runoilijat semmoiset kuin Ausonio
ja Claudio Claudiano eivät suinkaan ole ylönkatsottavia. Luonnollista
on, että kristitty kirjallisuus nyt on anastanut etusijan; vaan
kirkko-isien teokset koskevatkin ihmisajatuksen korkeimpia kysymyksiä,
ja yksi ainoa semmoinen nimi kuin Augustinon todistaa kylläksi
aikakautensa henkistä kykyä. Eikä myöskään sovi sanoa, että Roman
valtiollinen kyky on sukupuuttoon kuollut; niin kauan kuin semmoiset
miehet kuin Valentiniano I, Theodosio Suuri, Stilikhoni, Bonifacio
ja Aëtio edustavat Romalaista nimeä, tämä ei suinkaan näytä
kadottaneen entistä suuruuttansa. Koko tuo vanha juttu Romalaishengen
veltostumisesta keisarikunnan loppu-aikoina näkyy siis olevan tyhjää
puhetta tai ainakin melkoisesti liioitettua. Totta on, että häviön
karttuessa, sittemmin myöskin karttuu kaikkinainen kurjuus tavoissa ja
oloissa; mutta tämä on valtiollisen perikadon seurauksena eikä sen
syynä. Maailma barbaristuu samassa määrässä kuin barbarit tunkeuvat
sisään. Mutta miksi barbarit nyt pääsivät sisään, samat barbarit, jotka
3:nnella vuosisadalla onnellisesti torjuttiin, se on arvoitus, johon
keisarikunnan siveellinen tila ei suinkaan anna tydyttävää selitystä.
Eikä myöskään barbari-maailman siveellinen tila anna syytä siihen
arveluun, että barbarien kautta uutta voimaa olisi vuotanut ihmiskunnan
vanhentuneisin jäseniin. Meillä on tavallisesti Germanilaisten
kansain luonteesta ja tavoista joku erinomaisen ylhäinen ajatus, joka
pää-asiallisesti perustuu Taciton tunnettuun kertomukseen. Tacito
kirjoitti Trajanon hallitessa ja hänen tarkoituksensa oli asettaa
sen-aikuisen Roman muka veltostuneen sivistyksen rinnalle kuvauksen
raikkaasta ja tuoreesta villi-elämästä. On siis tämän kuvauksen suhteen
huomaamista: ensiksi että nämä kansat Theodosio Suuren aikana jo olivat
kolme vuosisataa istuneet Romalais-sivistyksen lähisyydessä, eivätkä
enää olleet kenties aivan samankaltaisia kuin Taciton aikana, ja
toiseksi että, jos heidän luonteensa olikin pää-asiallisesti pysynyt
muuttumatta, Taciton antama väritys voipi meitä helposti erehdyttää,
vaikka ne teko-asiat, jotka hän tuopi esiin, epäilemättä ovat
luotettavia. Mutta jos tasapuolisesti tarkastelemme Taciton
kertomusta, havaitsemmekin Germanilaisissa aivan samat avut ja viat,
kuin villi-kansoilla aina tavataan: toiselta puolen sotaista miehuutta
runsain määrin, toiselta puolen erinomaista heikkoutta kaikissa
yhteiskunnallisissa suhteissa, joihin siveellisyys oikeastaan perustuu.
Minun täytyy säästää tarkempi selitys Germanien yhteiskunnallisesta
tilasta toiseksi kertaa; mutta niille, jotka uneksivat villi-elämän
siveellisestä jaloudesta, tahdon tässä esiin-tuoda muutamia kohtia itse
Taciton kertomuksesta.
Luonnollista on, että niissä sota oli ikäänkuin elämän tarkoituksena ja
heimokunnat keskenäänkin alituisesti ottelivat, kaikki rauhalliset
askereet pidettiin halvassa arvossa. Kattien kansasta Tacito erittäin
lausuu: "Eivätpä rauhankaan aikana pukeu leppeämpään muotoon: ei
kellään ole asumusta eikä peltoa eikä minkään-laista huolenpitoa;
elättävät itsensä mihin tulevat, tuhlaten muiden omaisuutta eikä
omastansa pitäen väliä, kunnes hermoton vanhuus tekee heidät
kelvottomiksi harjoittamaan niin jäykkää miehuutta".[29] Tämä
tietysti oli raakuuden korkein aste; mutta Taciton kuvaus yleisestä
koti-elämästä Germaniassa ei ole paljoa valoisampi: "Milloin ei sotia
käydä, kuluu paljon aikaa metsänkäyntiin, mutta vielä enemmän
joutenoloon, uneen ja syöminkiin. Nukkuvat myöhään päivään, herättyänsä
kylpevät, enimmästi lämpimässä, kylvettyänsä ruokailevat, sitten
menevät toimiin tai yhtä usein juominkeihin. Juoda yötä päivää
yhtenään, ei lueta kellenkään viaksi; silloin niinkuin juopuneilla
ainakin syntyy usein riitoja, jotka harvoin ratkaistaan paljaalla
toralla, vaan tavallisesti murhalla ja haavoilla. Selvälläkin päällä
antauvat semmoisella hurjuudella peliin, että kun ovat kaiken
omaisuutensa menettäneet, panevat viimeiselle heitolle oman ruumiinsa
ja vapautensa". Että tämä säännöttömyys elämässä oli Germanilaisilla
sääntönä, ja että semmoisissa oloissa siveellisyyden varsinaiset
muodot, perhe ja valtio, olivat aivan heikolla kannalla, todistaa
Taciton kertomus yltäkyllin. "Sotaisimmat ja uroollisimmat", hän
lausuu, "eivät tee mitään työtä, vaan heittävät huoneen askareet ja
kotitoimet sekä peltojen viljelyksen naisille ja vanhuksille ja
perhekunnan heikoimmille; itse viettävät aikansa tylsässä
työttömyydessä, kummallisella luonteen ristiriitaisuudella, kun samat
miehet niin rakastavat laiskuutta ja niin vihaavat lepoa".[30] Naisen
tila, joka tavallisesti on yhteiskunnallisen siveellisyyden puntarina,
oli sama kuin alkuperäisissä yhteiskunnissa muuallakin. Vaimot
ostettiin; monivaimoisuus oli luvallinen, vaikka tietysti niin köyhissä
oloissa ei aivan tavallinen.[31]
Nämä Germanilaisen elämän ominaisuudet eivät nähtävästi olleet paljon
muuttuneet siihen aikaan, jolloin barbarit asettuivat keisarikunnan
raunioille, kuten Ammiano Marcellinon, Gregorio Toursilaisen y.m.
kuvaukset selvästi ilmoittavat. Jos muutosta oli tapahtunut, se
pikemmin oli muutosta pahempaan päin, niinkuin luonnollista onkin,
milloin kansat ajelevat kodittomina ympäri maailman. Moni arvelee,
perustuen Tacitonkin lauseisin siinä kohden, että vilpitön rehellisyys
oli se puoli Germanilaisessa luonteessa, joka perusti barbarien
etevyyttä Romalaisuuden rinnalla. Historia ei suinkaan vahvista tätä
ajatusta. Salviano, joka keisarikunnan loppu-aikoina kirjoitti
innokkaan saarnan Romalais-maailman synneistä, jotka hänen mielestään
olivat syynä aian onnettomuuksiin, katsoi kuitenkin barbari-luonteen
pää-viaksi juuri petollisuuden: "Göthit ovat petolliset, Frankit
valeelliset, valapattoiset; he eivät käsitäkkään kavaluutta
miksikään viaksi; väärä vala on heistä ainoastaan puheen muotoa eikä
rikosta".[32] Ja Salvianon todistus saapi täyden vahvistuksensa
historian tunnetuista tapauksista. Tuo julma kavaluus, jolla Theuderik
Suuri teloittaa Odoakerin ja hänen väkensä, Klodovikin petos-työt
sukulaisiansa vastaan, Merovingien koko historia, murhe-näytelmät
Longobardien kuningas-perheessä, sanalla sanoen lukemattomat esimerkit,
joita en tässä voi luetellakkaan, osoittavat, ett'ei rehellisyys
suinkaan siihen aikaan ollut "maan perinyt", niinkuin sananlasku
kuuluu, ja ett'ei maailman siveellinen kanta ylipäänsä ollut
Germanilais-valloituksen kautta kohonnut. Myöskin se luonnon-voima,
jonka barbarit villi-elämästä toivat mukaansa, katosi pikemmin kuin
olisi sopinut arvata. Vandalien, Göthien, Burgundien valtakunnat
tulivat varsin lyhyt-ikäisiksi, ja Merovingien suku loppui henkiseen ja
ruumiilliseen kykenemättömyyteen.
Nämä tosi-asiat silmäin edessä, lienee mahdoton selittää vanhan
maailman kukistumisen syyksi barbari-kansain turmelematon jalous ja
Romalaisen sivistyksen rappio-tila. Ne vuosisadat, jotka seuraavat
keisarikunnan kukistumisen perästä, eivät suinkaan osoita siveellistä
edistystä ihmiskunnan oloissa, vaan päin-vastoin yhä karttuvaa
raakuuden ja pimeyden valtaa, samassa määrässä kuin Romalaisen
sivistyksen muistot himmenevät ja haihtuvat. Joka niin-muodoin etsii
järjellistä johtoa ihmiskunnan vaiheissa, ei ainakaan voi väittää
maailman siveellisesti parantuneen Romalais-sivistyksen häviön kautta.
Onko siis mitään muuta katsanto-kohtaa, joka osoittaisi tapahtuneen
muutoksen tarpeelliseksi tai hyödylliseksi? Vai onko ainoastaan
Sallimuksen oikku nyt viskannut ihmiskunnan uusille poluille,
katkaisten tylysti sen entistä kehitys-jaksoa? Tämä kysymys on kaikkien
tärkeimpiä historiallisen tieteen alalla. Tahdon tulevassa luennossa
koettaa siihen antaa jotakin vastausta.


Yhdes-toista Luento.
Yleis-ihmisyys ja kansallisuudet.

Miksi suuren Romalais-vallan täytyi kukistua ja hajalle mennä? --
Tämähän se kysymys, johon minun piti tässä luennossa etsiä vastausta.
Olemme nähneet, että syy tähän mullistukseen ei ollut Romalaisuuden
siveellinen rappio ja barbarien siveellinen etevyys, niinkuin usein on
arveltu, eikä myöskään joku ihmiskunnan tarve ruumiillisesta
uudistuksesta tuoreiden aineiden kautta, niinkuin myöskin joskus on
ajateltu. Jälkimäisen seikan suhteen olen jo huomauttanut, että
barbarien luonnon-voima tavattoman pian katosi uusien kultuuri-olojen
vaikuttaessa eikä niin-muodoin jättänyt tuntuvia jälkiä maailman
aineelliseen olentoon. Mutta jos voisimmekin keksiä jotakin hyötyä
barbari-aineiden tuottamasta suvun-sekoituksesta, ei käy väittäminen,
että tätäkään tarkoitusta varten Romalais-valtakunnan kukistus oli
välttämättömän tarpeellinen. Vieraiden aineiden vastaan-ottaminen ja