Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa - 10

pikku-valtiasten johdon alla, ja kun vihdoin v. 987 Francian herttua,
Pariisin ja Orleans'in herra Hugo Capet, anastaa kuninkaallisen arvon,
tosin Ranskan kansallinen kuningaskunta saapi alkunsa, mutta tuo
uusi kuninkaallinen valta on enemmän tulevaisuuden aatteena kuin
tosi-oloihin perustettuna hallituksena. Koko maa on jakauntuneena
isompiin ja pienempiin herraskuntiin, jotka tuskin nimeksi tunnustavat
Francian esimiehyyttä, Ranskan uutta kuninkuutta. Kun Hugo Capet
muutamalle Etelä-Ranskan herralle lähettää sanan: "kuka sinun on
kreiviksi tehnyt?" -- mainitaan hänen saaneen vastaukseksi: "kuka sinun
on kuninkaaksi tehnyt?" -- Tosiaankin, eroitus Kaarlo Suuren aioista on
jo melkoinen. Ebro'n ja Tiberin rannoista Elbe'en saakka oli mahtava
Frankilais-hallitsija aikoinaan ankaralla kädellä pitänyt ylhäiset ja
alhaiset terveellisessä kurissa, valvoen joka paikassa virkamiestensä
ja ylimystensä menetystä ja ohjaten koko kristikunnan asiat yhteistä
tarkoitusperää, nimittäin antikisen kultuurin uudistumista, kohden. Nyt
ei enää mitään yleistä ohjausta ole olemassa. Kaarlo Suuren lavea
valtakunta on kokonaan hajalle mennyt, ei ainoastaan eri valtakunniksi,
vaan itse valtakuntain sisässä pieniksi herraskunniksi, joiden kesken
vallattomin metelisyys vallitsee. Maailman olot 10:nnellä vuosisadalla
näyttävät siis palanneen takaisin 7:nnen vuosisadan sekasortoihin,
ikäänkuin suuren Kaarlon aiat olisivat olleet ainoastaan haihtuva
unelma muinaisesta Romalaisesta järjestyksestä.
Ja kuitenkin on itse teossa tapahtunut varsin suuri muutos, jonka
käsittämistä varten meidän taas täytyy kääntyä yhteiskunnallisen elämän
syvällä liikkuviin ilmiöihin. Nämä ilmiöt usein jäävät ulko-tapausten
tähden unohduksiin; ne eivät tarjoo sitä hupaista juttuainetta, jota
historialliset kirjat tavallisesti tavoittelevat. Mutta tutkiessamme
historian johtavia aatteita, ei auta yksistään kulkea ulkonaisten
tapahtumain valtaväylää pitkin, sillä sattuupa toisinaan, että aian
päävirta ei liiku pinnalla, vaan on etsittävä paljoa syvemmältä, missä
aikakauden omituinen mielen-tila, useinpa jokapäiväisenkin elämän
tarpeet ja mureet suunnan määräävät. Niin on mielestäni asian laita
juuri Karolingisella aikakaudella. Ylipäänsä tältä aikakaudelta
puuttuu yleisiä johtavia aatteita; sillä tuo ennen mainittu keisariuden
aate on ainoastaan hätävaraksi lainattu Romalaisesta maailmasta
eikä enää ensinkään vastaa toivottuun tarkoitukseensa. Mutta jos
korkeampia aatteita puuttuu, löytyyhän kumminkin tarpeita, ihmisten
yhteiskunnallisista oloista lähteviä taipumuksia, jotka, vaikk'ei vielä
täysin selvinneinä, kumminkin vaistomaisesti vaikuttavat yhteiskunnan
muodostukseen ja sen kautta valtiollisiinkin tapauksiin. Semmoinen
yleinen tarve oli 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan aikana, niinkuin
edellisessä jo olen sanonut, tuo ihmisissä jälleen herännyt kaipaus
saada joku yhteiskunnallinen järjestys ja turvallisuus asetetuksi.
Tämän kaipauksen nojaan perustettiin Karolingien kautta uusi
Romalainen keisarikunta, ja epäilemättä silloin toivottiin, että tuo
vanha aate: kristitty maailma yhtenä valtakuntana, yhä vielä kelpaisi
yhteiskunta-järjestyksen kaavaksi. Mutta, niinkuin tiedämme, uudelta
keisarikunnalta puuttui elävä henki, yhteinen kansallis-henki, joka
olisi voinut tämän laajan monarkiian ko'ossa pitää, ja valtiollinen
hajous seurasi melkein kohta, niin pian kuin Kaarlo Suuren käsi oli
puutunut. Hämmästyksellä silloin tulemme huomaamaan, että puute
kansallis-hengestä on perinpohjaisempi, kuin olemme ensi silmäyksellä
voineet aavistaakkaan. Sekä Gallia että Italia, joissa kuitenkin
Romalaisuuden traditionit sopisi luulla jotenkin säilyneiksi, ovat aian
myrskyissä hukanneet kaiken sen kokonaisuus-tunnon, joka niissä maissa
olisi voinut ylläpitää kansallisen valtio-rakennuksen; yleiset aatteet
ovat niin tykkönään hävinneet, ett'ei edes luontoperäinen kansallisuus,
s.o. yhteinen syntyperä ja yhteinen kieli, enää synnytä mitään
yhteis-henkeä; ihmisten koko näkö-piiri rajoittuu ainoastaan lähimpiin
paikkakunnallisiin etuihin, ja paikkakunnallisuus siis astuu valtion
sijaan. Tämä onkin ulkonaisen hajoomisen sisällisenä syynä. Mutta tällä
välin kaipaus yhteiskunnallisesta järjestyksestä ei ole lakannut
vaikuttamasta. Se jatkaa hiljaisuudessa työtänsä 9:nnen ja 10:unen
vuosisadan kuluessa, ja kun kristityn aian-laskun vuosituhat on umpeen
mennyt, on tämä työ valmiina edessämme, Keski-aian omituisena
yhteiskuntana, läänitys-laitoksena eli feodalismina.
Minun on tarkoitus pääpiirteissään kuvata tätä uutta muodostusta
Karolingisen aikakauden kuluessa. Pyydän sen vuoksi kuulijaini
suosiollista kärsivällisyyttä, jos täytyy ryhtyä yksityis-seikkoihin,
jotka oikeastaan kuuluvat historiallisen tutkimuksen kuivimpiin osiin.
Olen ennen sanonut, että 7:nnellä vuosisadalla yhteiskunnallinen
järjestys oli joutunut täydelliseen häviötilaan. Sekä Romalaiset että
Germanilaiset laitokset olivat rappiolle tulleet; kaikki la'in valta ja
itse la'inkäytös oli melkein kokonaan lakannut yleisen väkivaltaisuuden
tähden. Kun Karolingit vihdoin hallitukseen tulivat, oli heidän
etevimpänä silmä-määränänsä saada joku järjestys jälleen perustetuksi,
ja Kaarlo Suuri siinä kohden ainoastaan jatkoi Pippin Lyhyen työtä.
Että muinainen Romalais-maailma oli heillä säännöllisen valtiolaitoksen
ihanne-kuvana, olen jo ennen muistuttanut; mutta he olivat liian
käytännöllisiä miehiä hylätäkseen niitäkään järjestyksen aineita, joita
Germanilainen yhteiskunta saattoi sisältää. Näemme siis esm. Kaarlo
Suuren kaikin voimin herättävän jälleen henkiin Germanilaista
kunnallis-laitosta ja oikeudenkäytöstä sekä tarkasti valvovan, että
kreivit kukin virkapiirissään täyttivät velvollisuutensa siinä kohden.
Kaarlon koko hallitus-tapa oli joku Romalaisesta keisariudesta ja
Germanilaisesta kuninkuudesta kokoonpantu isällinen despotismi, joka
semmoisina aikoina oli erinomaisen terveellinen, mutta ainoastaan
semmoisen miehen kädessä oli mahdollinen käyttää. Kun Frankien
valtakunta sitä ennen oli ollut hajoomaisillaan yksityisten
retkikuntiin, niin Pippin ja Kaarlo Suuri jälleen panivat
kuninkaallisen yleis-hallituksen täyteen voimaan. Kaikki alamaiset
velvoitettiin valtion kuuliaisuuteen ja palvelukseen. Kaikilta
maan-omistajilta, josko heillä oli allodi tai beneficio, vaadittiin
sotapalvelus: kolmen tai useamman manson haltia oli velvollinen itse
marssimaan sotaan; yhden tai kahden manson haltiat yhdistettiin sillä
tavoin, että kolmesta mansosta aina tuli yksi soturi; myöskin
tilattomat vapaat olivat velvolliset toimittamaan kultakin kuudelta
mieheltä yksi sotaan. Tämä yleinen asevelvollisuus osoittaa, että
kaikki valtakunnan asukkaat nyt käsitettiin etupäässä kuninkaan
alamaisiksi, huolimatta siitä, olivatko sen ohessa menneet yksityisten
päällikköjen trustiin. Niinpä vaadittiin kaikilta alamaisilta myöskin
uskollisuuden vala; se oli entisten olojen rinnalla jotenkin jyrkkä
vallan-anastus kuninkuuden puolelta, ja kerrotaankin, että muutamat
Frankilaiset allodin-omistajat eivät mielellään siihen taipuneet.
Ylipäänsä Kaarlon persoonallinen arvo masensi kaikki vastahakoiset
taipumukset; mutta hänen hallituksensa ei kuitenkaan ollut siinä
merkityksessä itsevaltias, ett'ei kansan mieltä ja etevien miesten
neuvoa olisi kysytty. Reims'in pispa Hincmar on meille antanut
asiallisen kertomuksen siitä järjestyksestä, joka vallitsi Kaarlo
Suuren palatsissa, Ingelsheim'issä Rein-virran varrella, ja niistä
valtiokokouksista, jotka siellä kahdesti vuoteensa pidettiin. Kuninkaan
vassallit ja virkamiehet saivat silloin kokoontua, antamaan tietoja eri
paikkakuntain tilasta ja tarpeista; kreivien kanssa seurasi myöskin
kaksi-toista vapaata miestä kunkin kreivikunnan edustajina. Ja --
"ett'ei näyttäisi heitä suotta kutsuttavan kokoon", -- kuuluvat
Hincmar'in sanat, -- saivatpa kokoontuneet myöskin neuvotella niistä
laeista, jotka kuningas aikoi säätää. Minun ei tarvitse lisätä, että
yksinomainen päätös-valta jäi kuninkaalle. Siinä ei ollut mitään kansan
valitsemaa eduskuntaa, vaan ainoastaan kuninkaan luottamusmiehet sekä
kreivikunnista semmoiset, mitkä kukin kreivi tahtoi mukaansa ottaa.
Mutta tarkoituksena oli kumminkin saada kansan tarpeista ja toiveista
luotettavaa selkoa, ja Kaarlon suuruus on siinä, että hän kerrassaan
synnytti ja noudatti tätä yleistä mielipidettä.
Kuinka tarkasti Kaarlo koetti valvoa virkamiestensä siivoa ja
la'in-käytöksen säännöllisyyttä, siitä ovat hänen lukuisat asetuksensa,
niinkutsutut Kapitularit, hyvänä todistuksena; hänen huolenpitonsa
ulottui joka paikkaan, ja hänen matkustavaiset tarkastajansa eli
lähetys-kreivinsä (Missi dominici) -- laitos joka oli Longobardien
valtakunnasta lainattu -- auttoivat häntä kaikkea näkemään ja kaikkea
oikaisemaan. Longobardeilta lainattuna näyttää myöskin olleen
Skapene-laitos eli lautakunta. Niinkuin tiedämme, oli Germanilaisten
kansain alkuperäisessä yhteiskunnassa tuomio-valta oikeastaan koko
käräjä-rahvaan hallussa kreivin esimiehyyden alla. Aikojen kuluessa oli
kuitenkin kansan kokoontuminen käräjiin tullut harvinaisemmaksi; ne,
jotka antautuivat yksityisten päällikköjen trustiin tai vastaanottivat
beneficioita, vetivät oikeus-asiansakin tämän isännän koti-oikeustoon,
ja tästä syystä tietysti kreivikunnan ja satakunnan oikeustot joutuivat
rappiolle. Kaarlo Suuri silloin sääsi, että kussakin kreivikunnassa
piti määrätä seitsemän vakinaista lautamiestä, joiden oli velvollisuus
aina tulla saapuville tuomiota tekemään; jos muita sattui käräjiin
tulemaan, oli heilläkin osallisuus tuomiossa niinkuin ennenkin. Kreivin
tehtävänä ei ollut itse tuomitseminen, vaan ainoastaan ulkonainen johto
ja esimiehyys; mutta Kaarlo valvoi tarkasti, ett'ei tätä virkaa
laimin-lyöty. Muutamat pienet otteet hänen Kapitulareistaan kuvaavat
aian tapoja ja oloja. V. 779 säädetään: "Jos kreivi laimin-lyö
oikeuden-käytöksen kreivikunnassaan, asukoot lähetyskreivimme hänen
luonansa (s.o. hänen kustannuksellaan) siihen asti, kunnes oikeus on
käytetty". V. 803: "Älköön kreivi pitäkö käräjiä, ellei ole syömätönnä
ja selvällä päällä". V. 807: "Älkööt kreivit laimin-lyökö käräjiä
metsänkäynnin tai muiden huvitusten tähden". V. 805: "Kukin kreivi
pitäköön kelvollista kirjuria, ja älkööt kirjurit kirjoittako niin
sekavasti, ett'ei voida sitä lukea". V. 803: "Kreivit ja heidän
sijaisensa tuntekoot hyvin lakia, jott'ei tuomarit (s.o. skapenet eli
lautakunta) voi heidän läsnä-ollessaan väärin tuomita". -- Samat
säätämiset myöskin sovitettiin niihin läänitysherrain oikeustoihin,
joita jo oli syntynyt kreivikunta-oikeustojen rinnalla, ja etupäässä
Kaarlo valvoi omien vassalliensa velvollisuuksia heidän seuralaistensa
suhteen. Jos kuninkaallinen vassalli laimin-löi oikeudenkäytöksen,
piti sekä kreivin että lähetys-kreivin asettuman hänen kotiinsa
kesti-vieraiksi siihen saakka, kunnes hän oli velvollisuutensa tehnyt.
Jos varkaita oli paennut jonkun seigneur'in alueesen, piti hänen
toimittaa ne kreivin käräjiin; muussa tapauksessa hän itse tuomittiin
kadottamaan beneficionsa tai vetämään sakkoa. -- Nämä esimerkit
lienevät kylläksi todistusta oikeuden-hoidosta Kaarlo Suuren
valtakunnassa. Ne todistavat myöskin, että tuo suuri keisari tahtoi
jälleen herättää henkiin, ei ainoastaan Romalaisen järjestyksen
traditioneja, vaan myöskin Germanilaisen yhteiskunnan alkuperäiset
laitokset.
Että hän retkikunta- ja beneficio-laitosten suhteen yllä-piti kuninkaan
yliherruutta, olen jo muistuttanut. Allodin-omistajat, itsenäiset
päälliköt ja yksityisten vassallit olivat velvoitetut uskollisuuteen
kuningasta kohtaan yhtä hyvin kuin kuninkaan omat vassallit tai
vassallin-vassallit; toisin sanoin: kuninkaallinen valta puhkaisi koko
tuon aristokratillisen erikois-herruuden, joka retkikunta-laitoksesta
oli kehittynyt. Mutta emme sen vuoksi saa luulla, että Kaarlo Suuri
olisi tahtonut syntyvää feodalismia tukehuttaa tai hajottaa.
Päin-vastoin hän näki siinäkin jotain järjestyksen välikappaletta ja
pyysi sen vuoksi lujittaa seigneurin ja vassallin välit. Seuralaisen
vanha oikeus luopua päällikkönsä trustista ja vapaasti antautua toisen
palvelukseen, lienee juuri Kaarlo Suuren aikana tullut rajoitetuksi, ja
yleisenä sääntönä näkyy jo pidetyn, että jokaisen irtaimen miehen piti
hankkia itsellensä jonkun päällikön la'illista suojelusta. Aian yleistä
taipumusta siinä kohden Kaarlo niin-muodoin ei suinkaan vastustellut,
ja, niinkuin jo äsken-mainituista esimerkeistä nä'imme, hän tunnusti
myös seigneuri-oikeustojen tuomio-valtaa kreivi-oikeustojen rinnalla.
Voimme siis sanoa, että Kaarlo Suuren asettaman yleisen järjestyksen
suojassa myöskin tuo syntyvä feodalismi varttui ja vahvistui.
Mutta monarkiian hajotessa 9:nnen ja 10:nnen vuosisatain meteleissä,
tämä feodalinen järjestys onkin ainoa yhteiskunnallinen muoto, joka
pysyy. Kuninkuuden arvo ja mahtavuus, keisariuden loisto, maakuntain
säännöllinen hallinto ja kreivi-oikeustojen vanha la'inkäytös, tämä
kaikki nyt tykkönään katoo; mutta seigneurien ja vassallien väli on
jälillä, ainoana mahdollisena järjestyksen-muotona, jonka ympärille
yhteiskunnan ainekset kokoontuvat. Ja myöntää täytyy, että juuri Kaarlo
Suuren hallituskausi on vaikuttanut tämän feodalisen varttumisen. Ennen
Karolingista aikakautta tosin kaikki feodalismin alkeet olivat tekeillä
olleet, mutta aian seka-melskeet eivät sallineet mitään vakinaista
muodostusta. Nyt tuo hurja kuohu oli hetkeksi ollut hillittynä, ja uusi
muodostus oli päässyt alkuun. Käyttääkseni erään kemiasta lainatun
kuvan, oli yhteiskunnan suolainen neste hetkeksi saanut sen verran
lepoa, että kiteet saattoivat rakentua sisällisen taipumuksensa mukaan.
Eikä aikaakaan, niin tämä uusi järjestelmä alkaa yhteiskunnan piiristä
levitä valtionkin alaan. Kaarlo Suuren ja hänen poikansakin, Ludvik
Hurskaan, aikoina olivat maakuntain hallitusmiehet, kreivit,
markkreivit, herttuat ja muut, vielä kruunun virkamiehinä, joita
kuningas asetti ja eroitti mielensä mukaan. Mutta näiden virkain kanssa
seurasi usein kuninkaallisia maatiluksia beneficioksi. Kun beneficiojen
perittävyys nyt alkoi säännöksi tulla, oli aivan luonnollista, että
viratkin seurasivat samaa taipumusta. Jo hyvin aikaisin lienee
erinäisissä tapauksissa sattunut, että isän kuoltua poika peri hänen
virkansa niiden beneficiojen kanssa, jotka virkaa seurasivat; usein ei
liene ollut aivan helppo semmoista perimistä estää. Niin pian kuin
kuninkaallinen valta heikkonee, alkaa siis virkain perittävyys
tulla yleiseksi säännöksi; kreivit ja herttuat vähitellen lakkaavat
olemasta kruunun käskynhaltioina ja muuttuvat kruunun vassalleiksi,
anastaen haltuunsa kaikki kruunun oikeudet ja tilukset entisissä
virka-alueissaan. Kun Kaarlo Kaljupää v. 877 oli lähdössä Italiaan,
keisarillista arvoansa puolustamaan, hän antoi vakuutuksen
Gallialaisten kreivikuntain perittävyydestä siinä tapauksessa, että
joku kreivi hänen poissa-ollessaan kuolisi ja poika olisi keisarin
kanssa vieraalla maalla. Tämä asetus tarkoitti oikeastaan yksityistä
tapausta, mutta lienee sitten katsottu yleiseksi säännöksi. Ainakin on
varma, että näinä seuraavina aikoina kreivikunnat ja herttuakunnat
Ranskanmaalla muuttuivat vassallikunniksi, joissa kuninkaan suoranainen
hallitus-valta lakkasi. Tietysti nämä vassallit periaatteessa
tunnustivat kruunun esivaltiuutta. Mutta itse teossa olivat liian
mahtavat, että heikontunut kuninkuus olisi voinut heitä palvelukseensa
käyttää. Näin valtio-rakennus sekä Ranskassa että Italiassa meni
pirstoiksi ja feodali-järjestys astui sijaan.
Tässä ei vielä ole paikka selittää feodali-maailman luonnetta ja
omituisia laitoksia; ainoastaan asian syntyä olen tässä tahtonut
tutkia, osoittamalla sen ohessa, kuinka Kaarlo Suuren hallitus, joka
näyttää olevan poikkeuksena aian yleisestä suunnasta, kuitenkin on
antanut läänitys-laitokselle varsinaisen tukensa. Tämä viimeinen väitös
sopii vielä lyhyesti teroittaa seuraavaan muotoon. Kaarlo Suuren
silmä-määränä oli ollut yhteiskunnallinen järjestys entisen sekasorron
sijasta. Se järjestys, jonka hän oli tahtonut Germanilaisen kuninkuuden
ja Romalaisen keisariuden nojaan rakentaa, ei ollut enää mahdollinen.
Mutta järjestys jonkunlainen syntyi: läänitys-laitos, feodalismi. Että
se oli kovin huono järjestys, sitä ei sovi kieltää; se tuskin oli muuta
kuin järjestetty metelisyys, väkivallan la'istuttaminen yhteiskunnassa.
Mutta se oli siihen aikaan ainoa mahdollinen järjestys, ja kumminkin
suurena edistys-askeleena 7:nnen vuosisadan suunnattomasta
sekasorrosta.


Kuudes-toista Luento.
Kirkollinen parannus-puuha.

Olemme neljässä edellisessä luennossa läpi-kulkeneet sen puolen
vuosi-tuhannen, jota sopii nimittää Keski-aian esi-historiaksi ja
lähestymme siis varsinaista Keski-aikaa. Selittämättänikin jokainen
ymmärtää, että historiallisten aikakausien rajat eivät milloinkaan ole
niin jyrkkiä ja silmiin-astuvia, että voisimme sanoa jonkun uuden
kehitys-jakson alkavan ihan vissistä vuosiluvusta. Kun kysymyksenä on
tutkia, ei yksistään tapausten ulkonaista kuorta, vaan niiden
sisällistä henkeä, eivät muutokset ilmaannu kuin aivan vitkaan ja
vähitellen, ja aikakausien raja-paikoilla niiden eri luonteet sulauvat
jotenkin toisiinsa, niin että vasta pidemmän matkan päähän päästyä
todellakin havaitaan uuden aian-vaiheen tulleen. Tieteellisen selvyyden
vuoksi pannaan vissit vuosiluvut aikakausien rajoiksi, samoin kuin
astronomilliset viivat vedetään maapallon ympäri. Mutta niinkuin
matkustaja kerran kummasteli, kun ei ollenkaan nähnyt napa-piiriä,
vaikka sen poikki oli kulkenut, saattaa historian-kulkija usein
ihmetellä, että aikakausien rajapaikat itse teossa osoittavat sangen
vähän muutosta niin-sanoakseni historiallisen ilma-alan puolesta. Niin
on esm. laita sen 1000-vuosiluvun suhteen, jonka olen pannut
rajapylvääksi vanhempain aian-jaksojen ja varsinaisen Keski-aian
välille. Tosin sen aian ihmiset itse katselivat tuota umpeen menevää
vuosi-tuhatta taika-ulkoisella kammolla ja se hengellinen herätys, joka
tästä oli seurauksena, värehteli kauan aikaa ihmisten sydämmissä. Mutta
oikeastaan tuo hengellinen puhdistus-puuha, joka silloin havaitaan, oli
jo aikaisemmin saanut alkunsa, vaikka sen yleisempi vaikutus aian
henkeen vasta 11:nnellä vuosisadalla tulee selvästi näkyviin. Vasta
silloin todella havaitaan, että uusi aian-vaihe, uusi kehityksen suunta
todellakin on tullut.
Jos siis otamme 11:nnen vuosisadan kokonaisuudessaan silmäimme eteen ja
siihen vertaamme edelliset vuosisadat Romalais-maailman kukistumisesta
saakka, täytyy heti huomata, että luonteen-eroitus on hämmästyttävän
suuri. Tuo pitkä keskiaikainen esi-historia on oikeastaan kaikkia
omia aatteita vailla ja elää enimmältään Romalais-maailman
jätteistä; kirkonkin ainoana toimena on säilyttää ja pelastaa sitä
yleis-ihmisyyttä, jonka Roman maailman-herruus oli luonut, ja Kaarlo
Suuri samalla tavoin koettaa jälleen pystyttää sitä maallista
järjestystä, jonka barbari-kansat olivat hävittäneet. Totta on, että
sillä välin vähitellen valmistuu suuri muutos maailman valtiollisissa
ja yhteiskunnallisissa oloissa, jotka muodostuvat ihan uuteen kaavaan,
feodalismiin. Mutta eipä siihenkään ilmiöön ole vaikuttimena mikään
uusi johtava aate, joka sopisi katsoa ulkonaisen muodostuksen
sisälliseksi sieluksi, vaan olot järjestyvät ikäänkuin mekhanillisten
voimain pakoituksesta raa'imman luonnollisuutensa mukaan. Koko
tältä aikakaudelta niin-muodoin puuttuu varsinaista ja vakinaista
aian-henkeä, eikä ihmiskunnan historia milloinkaan ole ollut niin
aineellisten voimain vallassa kuin näiden viiden-sadan vuoden kuluessa
Romalais-maailman kukistumisen perästä. Ihan toista luonnetta ilmaantuu
jo 11:nnen vuosisadan oloissa. Maailma on jälleen löytänyt henkisen
periaatteen ja alkaa sen mukaan muodostaa ulkonaisen asunsa. Tuo uusi
periaate, on: _hengellisyyden valta_, ja hengellisyyden nimessä
_kirkon johtaja-virka_ ihmiskunnan maallisissakin toimissa. Tämä
on varsinaisen Keski-aian aate. Meidän on nyt katsominen, kuinka tämä
suunta syntyy ja muodostuu sekä vihdoin kohoaa vallitsevaksi
aian-hengeksi.
Kaarlo Suuren monenpuolisten ansioin joukossa on sekin yksi eikä
suinkaan vähin, että hän kaikin puolin tahtoi kohottaa hengellisen
säädyn kelpoa ja arvoa. Suuren keisarin mielestä oli kirkko sekä
antikisen kultuurin että siveellinen maailman-järjestyksen
luonnollisena edustajana, ja hän koetti sitä jalostuttaa sekä opin että
tapojen puolesta, samalla kun hän enensi sen vaikutusta maalliseenkin
yhteiskuntaan. Kuinka hän oppineen Alkuin'in avulla laski uuden
perustuksen yleiselle opetukselle ja varsinkin hengellisen säädyn
sivistykselle, on liian tunnettu asia, että minun tässä tarvitsisi
siitä puhua. Myöskin kirkollisen säädyn siveellinen puhtaus oli
hänellä tärkeänä silmämääränä, ja hänen aikanansa jatkettiin siis ne
puhdistus-toimet, joihin jo Pippin Lyhyen hallitessa oli ryhdytty.
Kirkko, joka edellisinä sekasorron aikoina oli melkoisin määrin
barbaristunut, kohoaa siis jälleen hengellisessä arvossa, ja
luonnollista on, että sen vaikutus-voima maallisiinkin samassa määrässä
karttuu. Kaarlon mielestä kirkko oli "maan suola", se siveellinen
voima, jonka piti antaa maalliselle järjestykselle tukensa; emme siis
saa kummaksi katsoa, että hän valtiollisissa harrastuksissaan melkein
joka askeleelta käyttää kirkon ja kirkollisten miesten apua. Roman
pispan hengellinen johto saapi hänen kauttansa vahvistuksensa ja
hengellinen ylimyskunta, abbatit, pispat, arkkipispat ja metropoliitat,
otetaan valtakunnan yleisissä asioissa neuvoksi, maallisen ylimyskunnan
rinnalla. Jostakin hengellisen säädyn ylivallasta maailman asioissa ei
kuitenkaan siihen aikaan voinut puhetta tulla. Kaarlo Suuri tietysti
hallitsi kirkkoa yhtä täydellisesti kuin valtiotakin ja pysyi itse
niin-muodoin hengellisen niinkuin maallisenkin järjestyksen korkeimpana
valvojana.
Vaan suuren Kaarlon kuoltua tämä valtio-päällikön mahtavuus heikkonee
ja katoaa; ylimyskunta, kuten jo olemme edellisessä nähneet, astuu
sijaan, ja hengellinen ylimyskunta siinä kohden saavuttaa vielä
suuremman merkityksen kuin maalliset herrat. Niinpä esm. niissä
rettelöissä, joista Ludovik Hurskaan hallitus on saanut surullisen
maineensa, pispat jo anastavat johtaja-viran valtiossa; siveelliset
vaikuttimet ovat hetkeksi päässeet semmoiseen valtaan, että keisari
itse ylönpalttisessa katuvaisuudessaan antaa arvonsa alttiiksi näille
siveellisen järjestyksen edusmiehille. Vaan aivan pian tultiin siihen
kokemukseen, että hengellinen aristokratiia ei aian-pitkään kelvannut
siveellisten periaatteiden kannattajaksi; sillä samassa määrässä kuin
kirkollisten ylimysten mahtavuus karttui, he itse alkoivat maallistua,
ja samassa määrässä myöskin ihmisten luottamus heidän johtoonsa
järkähtyi. Aika etsi jotakin siveellistä tuomari-valtaa, joka voisi
maallisten valtiasten itsekästä riehunaa hillitä, mutta havaitsi pian,
että kirkollisetkin ruhtinaat olivat yhtä itsekkäät kuin heidän
maalliset toverinsa.
Silloin silmät kääntyivät Romalaisen pispan puoleen; hänpä,
Karolingisen monarkiian hajotessa, näytti olevan hengellisen
yleis-monarkiian edusmiehenä ja häneltäpä siis sopi toivoa korkeampaa
siveellistä johtoa maailman metelisissä oloissa. Paavi Nikolao I
(vv. 858-867) oli jo tilaisuudessa kansoille osoittamaan, että Pyhän
Pietarin seuraajat Romassa olivat luotettavammat siveellisyyden
valvojat kuin nuo kotoiset kirkkoruhtinaat. Lothringin kuningas Lothar
II oli pispainsa suostumuksella hyljännyt puolisonsa Teutbergan ja
nainut erään Waldradan. Tämä tapaus matkaan-saatti yleistä pahennusta,
ja kun paavi ankaruudella ryhtyi tähän asiaan, pakoittaen sekä
kuninkaan että hänen hengelliset apumiehensä kuuliaisuuteen, hän
saattoi hyväksensä käyttää yleisen mielipiteen harrasta kannatusta.
Samaan aikaan ilmestyi niinkutsuttu Isidoron Dekretali-kokoelma, joka
väitettiin olevan entisten Roman pispain sääntöjä Kristikunnan
vanhimmista aioista saakka. Ne muka todistivat, että Roman pispalla
jo vanhastaan oli ollut ylimmäinen valta kaikkien pispain ja
metropoliittain yli. Uuden aian tutkimus on saanut selville, että nämä
Dekretalit olivat petosta; niitä näkyy sepitetyn juuri Lothringin
seuduilla, missä alhaisempi papisto pyrki paavillisen istuimen turviin
hengellisen aristokratiian ylpeyden alta. Mutta ne olivat niin
aian-tarpeen mukaisia, ett'ei kukaan, tuskin paavi itsekään, niiden
todenperäisyyttä epäillyt, ja Roman pispan hengellinen hallitus oli
tällä tavoin saanut ikäänkuin la'illisen vahvistuksensa. Että
maallistenkin asiain tarkastus kuului hengellisen vallan alle,
oli jo ennestään myönnetty. Tuskin sopii siis paljon hämmästyä, kun
näemme erään seuraavan paavin, Johannes VIII:nnen, lahjoittavan
hallitsija-kruunuja oman mielensä mukaan. Hänen kädestään sai esm.
Kaarlo Kaljupää v. 875 keisarin-arvon, vaikka Ludovik Saksalaisella
olisi siihen ollut kaikin puolin lähempi oikeus, ja neljä vuotta
myöhemmin sama paavi teki "rakkaan poikansa" Boso Provencen herttuan,
kuninkaaksi uuteen Ala-Burgundian kuningaskuntaan. Paavillinen istuin
näkyi siis yht'äkkiä kohonneen koko Kristikunnan ylimmäiseks
valtiaaksi.
Tahdon tässä tuokioksi pysähtyä, tehdäkseni yleisen muistutuksen, joka
on huomioon otettava kaikkien historiallisten vaiheiden suhteen, mutta
erittäin tässä paikassa ansaitsee mielessä pitää. Näemme usein
selitettävän, kuinka paavillinen maailman-herruus syntyi ja varttui
muka Roman pispain juonikkaan vallanhimon kautta. Tuo tunnettu turmelus
paavikunnan myöhemniiltä aioilta, jolloin tämän laitoksen virka
historiassa jo oli loppunut ja se ainoastaan viekkaudella ja
väkivallalla koetti säilyttää kadotetun arvonsa, sovitetaan usein
niihinkin aikoihin, joina se ensin oli arvonsa ja asemansa itsellensä
ansainnut. Tämä katsanto-tapa on minun mielestäni kokonaan
epä-historiallinen. Ei mikään historiallinen mahti ole milloinkaan
kehnojen juonien kautta tullut perustetuksi; ainoastaan suurten
historiallisten tarpeiden palveluksessa ovat suuret historialliset
vallat saattaneet syntyä ja nousta. Tietysti ihmisten intohimoilla
myöskin on osansa historian tapahtumissa, mutta nämä ovat ainoastaan
vaahtona aian virran pinnalla; valtaväylänä on aina rehellinen vakuutus
ja rehellinen työnteko, ainoat välikappaleet, joilla historiassa
jotakin pysyväistä toimeen-saadaan. Mitä paavilliseen valtaan tulee,
voimme kenties sanoa, että semmoiset miehet kuin Gregorio Suuri ja
Nikolao I, jotka olivat Roman muinaisista suvuista lähteneet, olivat
säilyttäneet vanhan Romalaisuuden vallanhimoiset traditionit. Mutta he
olivat kuitenkin etupäässä oman aikansa lapsia ja palvelivat oman
aikansa tarpeita. Juuri sitä asiaa, että hengellinen maailman-valta oli
suurena aikakauden tarpeella, emme suinkaan saa unohtaa, jos tahdomme
tasapuolisesti käsittää paavikunnan muodostusta. "Romalais-rauhan"
aiat olivat nyt auttamattomasti menneet ja läänitys-laitoksen
väkivaltainen järjestys alkoi vakaantua. Mutta rauhan kaipaus kasvoi
yhä kiihkeämmäksi ihmisten mielissä, ja näin syntyi uusi rauhan-ihanne:
"Jumalan rauha", s.o. Jumalan valtakunta maan päällä, jota luultiin
voitavan toteuttaa kirkollisen yleis-monarkiian kautta. Tämän aatteen
nojassa on Keski-aian Paavikunta alkunsa ja voimansa saanut; tämän
aatteen palveluksessa onkin sen varsinainen virka ollut.
Vaan 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla kirkko ei vielä ollut kylläksi
valmistunut vastaan-ottamaan ja hoitamaan sitä korkeaa tehtävää, joka
tahdottiin sille uskoa. Kirkon oma siveellinen kanta oli vielä
heikonlainen, ja tuo paisuva feodalismi alkoi pyörteesensä vetää
kirkollisenkin yhteiskunnan, samassa määrässä kuin se maallisessa
yhteiskunnassa vahvistui. Olemme jo nähneet, että kirkollinen
aristokratiia ennen pitkää alkoi maallistua. Vielä arveluttavampaa oli,
että itse ylipaimenen sija Romassa joutui maallisten intohimoin
saaliiksi ja yht'äkkiä vajosi syvimpään siveelliseen kurjuuteen. Syynä
tähänkin rappeutumiseen oli feodalismin vallalle-pääsö; sillä kun
keisarin-valta, joka aina oli ollut oikeutettuna vahvistamaan Roman
seurakunnan pispan-vaalia, nyt melkein oli lakannut, joutui tämä tärkeä
toimi Roman ylimysten ja Roman kirkon vassallien haltuun. Tunnettu asia
on, mikä hurja ja irstas tuoksina nyt Romassa alkoi; kuusi paavia
syöstiin istuimeltansa, kaksi murhattiin, ja monen vuosikymmenen
kuluessa muutamat ylimys-naiset, Theodora ja hänen tyttärensä,