Iltalampun ääressä I - 16

huomionsa oli kiintynyt kirjeeseen. Apteekkari katseli häntä kysyvästi:
-- Mitä se on, Galle, mitä siellä kirjoitetaan?
-- Kirje ei ole minulle, vastasi tohtori -- se on sinun sisarellesi.
Apteekkari otti ihmetellen kirjeen ja luki seuraavat rivit: -- Hyvä
Miina! Muistatko Elsaa Setä Tuomon tuvassa? Minä olen päättänyt tehdä
aivan samoin kuin hän, minä lähden orjuudesta pienen Paulani kanssa,
täällä hän ei voi kasvaa, hän ei saa oppia tuntemaan äitiään
taitamattomaksi ja onnettomaksi naiseksi. Minä olen jo pitkän aikaa
ajatellut tätä asiaa, mutta minun täytyi odottaa siksi, kunnes Paula
tuli niin suureksi, että voin hänet ottaa mukaan. Älä kysy mihin menen
-- sillä enpä tiedä sitä liioin itsekään mihin joudumme. Mutta minä
luulen, että maailmassa täytyy olla joku nurkka, jossa äiti voi
työskennellä lapsensa eteen, jossa he molemmat voivat tuntea itsensä
vapaiksi ja onnellisiksi. Sinä tiedät, ett'ei minun elämänvaatimukseni
ole suuret -- minä en ole lellitellen pilattu! Kiitos ystävyydestäsi,
se on ollut virkistävä kukka minun ohdakkeisella polullani, tämän
muiston elähyttämänä pyydän sinun hoitamaan poikani hautaa, tuota
ainoaa, jonka kaipauksella jätän. Mutta jos on totta, kuten sinä
luulet, että hänen henkensä elää toisessa maailmassa, siellä missä ajan
ja avaruuden rajoja ei määritellä, niin kenties seuraa hänen henkensä
minua nykyiseenkin olinpaikkaani. Pidä mukana seuraava pieni risti
muistona siltä, jolle aina osoitit ystävyyttä. Muista joskus Liisaa.
-- Jäähyväiset pikku Paulalta kummilleen!
Kirje putosi apteekkarin kädestä. Hän katsoi tohtoriin ja yskähti
merkitsevästi.
-- Kaunis juttu, Orell; siinä nyt näet minkä verran vaimosta on hyötyä,
älä mene koskaan naimisiin, vanhapoika, älä milloinkaan. Tohtori laski
suuren nyrkkinsä naapurin olkapäälle, hän näytti jättiläiseltä tuon
kaiskeran apteekkarin rinnalla.
-- Kuuletko, vaimoni on pettänyt minun, hän on -- karannut!
-- Se on katalasti, jumalattoman katalasti, mutisi apteekkari, joka ei
oikeastaan tietänyt mitä hänen piti sanoa.
-- Mene kotiisi ja paneudu makuulle, sanoi tohtori terävän ankarasti,
-- täällä ei ole mitään tekemistä. Jos jotakin haluttaa luulla, että
minä lähtisin juoksemaan mäkiä ja kukkuloita etsien matkoihinsa
juossutta vaimoa, niin on hän saanut kokonaan väärän käsityksen Frans
Gallesta!
Voimakkaalla liikkeellä työnsi hän apteekkarin edellään ovelle, avasi
sen kiireisesti ja pakotti hänen astumaan ulos. Vastustaminen ei olisi
merkinnyt mitään, siksi poistuikin Orell niin pian kuin mahdollista
vielä aivan hämmästyneenä tuon uskomattoman tapauksen tähden. Hän jätti
tohtorin liikutettuine tunteineen yksikseen tuohon autioon taloon.
Ja liikutettu oli todellakin tohtori, vieläpä aivan rajun liikutuksen
vallassa, siitä ei epäilystäkään, mutta jos tuota töykeää miestä olisi
tämmöisenä hetkenä ruvennut surkuttelemaan, niin olisi se saanut hänet
hurjaan raivoon. Hänen tunteitaan ei kukaan uskaltanut kysyä, sen tiesi
apteekkari.
Tohtorin purkaessa vihaansa ja rajatonta katkeruuttaan tyhjille
seinille, nukkui Liisa tyynesti kuin pieni tyttönsä tuon kunnon
talonpojan vierasvaraisessa talossa. Seuraavana päivänä nousi hän
aikaisin kärryihin, jotka veivät hänet rautatien asemalla. Mutta vasta
seuraavan päivän illalla ennätti hän matkansa perille, pääkaupunkiin.
Jos matkustus nopeasti kiitävässä junassa sai hänet jonkunlaiseen
huumaukseen, niin sitäkin hämmentyneemmäksi tunsi hän itsensä ihmisillä
täytetyn odotussalin hälinässä. Useita iloisia jälleennäkemisiä näki
hän ympärillään, mutta hänelle, tuolle avuttomalle, yksinäiselle
vieraalle, ei ainoatakaan ystävällistä kättä ojennettu. Mutta muuan
poliisimies huomasi hänen neuvottomuutensa ja hankki hänelle ajurin,
joka Betti tädin osoitteen kuultuaan ajoi joutuisaa juoksua pitkin
tuntemattomia, valaistuja katuja.
Neiti Betti Modén istui vanhan tapansa mukaan teen jälkeen
kirjoituspöytänsä ääressä pienessä kodikkaassa arkihuoneessaan. Hän
asui neljännessä kerroksessa muutamassa suuressa kivitalossa
Aleksanderin kadun varrella. Hän hymyili juuri eräälle onnistuneelle
kuvaukselle, jonka hän oli kirjoittanut siihen aikakauslehteen, jonka
uuraana avunantajana hän oli. Illan rauhaisa tyyneys täytti hänen
mielensä. Mutta samalla temmattiin ovi äkkiä auki ja hänen vanha,
uskollinen palvelijattarensa Senoobia törmäsi huoneeseen hämmästys
kurttuisilla, ilmeikkäillä kasvoillaan.
-- Entä nyt, rakas Senoobia, joko sinua ahdistaa poliisi kun tulet
semmoisella hopulla? kysyi hänen emäntänsä, katsahtaen ihmetellen
työstään.
-- Ah, neiti Betti -- neiti ei voi ollenkaan käsittää, läähätti
palvelijatar -- koko eteinen on täynnä vieraita.
-- No hyvänen aika, käske ne sisään, kehoitti Betti neiti, nousten heti
seisoalleen ja pannen kynän kädestään. -- Mutta ketä ne sitte
mahtanevat olla, minulle ei ole ilmoitettu mitään käyntejä -- ne ovat
varmaankin tulleet junalla.
-- Kaiken näköistä sitä pitää ollakin -- mumisi palvelijatar
rientäessään ulos. Tavallisine keveine askeleineen seurasi Betti neiti
häntä eteiseen, kohensi silmälasejaan ja katseli odottavasti Senoobian
vieraita, jotka juuri astuivat sisään. Senoobian koko suuri
vierasjoukko supistuikin yksinkertaisesti puettuun naiseen, jolla oli
lapsi käsivarrellaan.
-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, tervehti ystävällinen emäntä, tirkistäen
vierasta likinäköisine silmineen ja ojentaen Liisalle kätensä
tervehdykseksi. Hän ei aavistanut vähääkään kuka vieras oli.
Liisa läheni, tarttui hänen käteensä ja sanoi melkein lapsellisen
kainosti: Betti täti, ettekö tunne minua? Minä olen Liisa pappilasta ja
tämä lapsi on oma pieni tyttöni.
-- Pikku Liisa, veljenitytär -- mutta miten suureksi sinä olet
tullutkaan, eipä kumma jos en tuntenut -- sydämmellisen tervetullut
sekä sinä että pienoinen.
Hän puristi Liisan rintaansa vasten ja suuteli hänen punottavaa
poskeaan: -- Sinä olet siis matkustanut pääkaupunkiin, tyttöeni, ja
tullut vanhaa tätiäsi katsomaan, se oli kiltisti tehty! Hän auttoi
Liisaa päällysvaipan riisumisessa ja vei hänet sitte sisään jotta hän
voisi asettaa nukkuvan lapsen sohvalle lepäämään.
-- Kas niin, pikkuinen lepäilee siinä erinomaisesti, kunnes ennätämme
saada hänelle sopivamman vuoteen ja Senoobia on kerjennyt laittaa
sinulle lämmintä teetä, puheli emäntä. Mutta kerrohan nyt matkastasi,
ja miks'et sinä kirjoittanut edeltäpäin tulostasi, jotta olisin
tietänyt tulla asemalle vastaanottamaan.
Liisa, joka ei ollut vielä istuutunut, seisoi yhä lapsensa luona pitkät
silmäripset alasluotuina ja posket hohtavina. Äkkiä kohotti hän
katseensa ja katsoi tätiä avoimesti kasvoihin: -- Betti täti, minä --
olen -- lähtenyt pois -- mieheni luota -- sanoi hän harvaan ja
painokkaasti.
-- Mitä puhutkaan, hyvä lapsi; minä en käsitä sitä! huudahti täti
todellisen hämmästyksen valtaamana.
Liisa toisti sanansa, mutta tällä kertaa harvempaan ja korkeammalla
äänellä, juuri kuin olisi luullut tädin siten käsittävän paremmin hänen
tarkoituksensa.
-- Eikö tohtori sitte tiedä mitään sinun matkastasi?
-- Ei, siitä ei hän tietänyt aavistamallakaan, minä en puhunut asiasta
kellekään ihmiselle, vaikka jo aikoja sitte tein päätökseni. Minä jätin
kotini keskiviikko-iltana kun tohtori oli sairaan luona, ajoin koko
tuorstaisen päivän ja olen nyt täällä. Liisa puheli varsin tyyneesti,
aivan kuin olisi hänen menettelönsä ollut niin perin luonnollista.
Betti täti ei hevin menettänyt mielentilansa tasapainoa, mutta nyt oli
hänkin aivan ällistynyt. -- Rakas Liisa, sanoi hän, tämä tuntuu perin
merkilliseltä, sinulla on kai täytynyt olla tähdellisiä syitä
menettelöösi.
Liisa painoi molemmat kätensä kiihkeästi ohimoilleen. -- Syitä, toisti
hän -- niin, syitäpä kylläkin, koko maailmassa ei löydy ainoatakaan
paikkaa, jota minä kammoksuisin niin kuin tuota, jota sanotaan minun
kodikseni. Voi, jos sinä, hyvä Betti täti, koettaisit semmoista
elämää kuin minä olen elänyt nämä viimmeiset vuodet, onnettomana,
vapaudettomana, miehen kanssa, joka on niin kova, niin harvasanainen,
niin kauhean tunteeton -- hän ratkesi itkuun ja koko tuo onnettomuus,
koko hänen päivänpaisteen ja elonlämmön kaipuunsa tuntui olevan entistä
elävämpänä hänen edessään. Se ei ollut milloinkaan puhjennut sanoiksi,
mutta siksipä tuntuikin se nyt hänestä monta vertaa suuremmalta ja
epätoivoisemmalta.
Betti täti ei sanonut mitään, hän painoi ainoastaan hiljaan ja hellästi
Liisan pään rintaansa vasten. Josko hän oli syytön eli syyllinen, sen
tahtoi hän jälemmin ratkaista, hienotunteisesti käsitti hän nyt
ainoastaan, että Liisa ennen kaikkea tarvitsi saada itkeä sydämmensä
tyhjäksi jonkun äidillisen sydämmen tukemana.
Pikku Paula liikahutti itseään unissaan. Heti herkesi nuoren rouvan
rajut nyyhkytykset kuin tai'an tyrehyttämänä. Hän riensi lapsensa luo
ja otti hänet sydämmellisen hellästi syliinsä.
-- Tiedätkö mitä, sanoi Betti täti, joka liikutettuna katseli nuoren
äidin hellyyttä, nyt me emme puhu tänä iltana enää sanaakaan matkasi
syistä; sinä olet väsynyt ja liikutettu ja tarvitset ensi työksi lepoa.
Tuossa tuleekin Senoobia ilmoittamaan, että tee on valmista ja minä
menen heti hommaaman pienoisellesi vuodetta. Ihmeellistä, että
meidänkin talossa on tuommoinen pieni lapsi; oletko sinäkään, Senoobia,
koskaan nähnyt kauniimpaa pikku palleroista? -- Vanha palvelijatar
käänsi päänsä toisaalle uhmalla liikkeellä, mutta jo seuraavana aamuna
oli hänen luonteensa syntyperäinen hyvyys voittanut noiden
odottamattomain vierasten tulon synnyttämän tyytymättömyyden. Ja kun
Liisa pyysi hiukan lämmintä vettä lapsensa pesua varten, oli Senoobia
mitä avuliain pesuhommassa.
* * * * *
-- Nyt -- sanoi Betti täti, istuutuen mukavaan kirjoitustuoliinsa, nyt
kun olemme nukkuneet ja syöneet aamiaista, tahdomme tuumitella hiukan
sinun asioistasi, rakas veljenitytär.
Liisa nyökkäsi päätään; hän istui vastapäätä tätiään kalpeana, mutta
tyyneenä ja katseli avonaisesti hänen ilmeikkäihin silmiinsä. -- Kerro
nyt, lapseni, kaikki, sillä siitä päättäen, että tulit luokseni, voi
olettaa sinun luottavan minuun; kunpahan vain voisin osoittaa, että
olen luottamuksesi ansainnut. Kuinka alkoi teidän aviollinen
epäsopunne?
-- Meidän välillämme ei ole ollut mitään epäsopua, täti; minä en ole
koskaan kinastellut tohtorin kanssa, sillä kun hän yltyy pahalle
päälle, vaikenen minä uhkamielin, sanoi Liisa vilpittömästi. Syy on
kokonaan siinä, että minä vihaan sikäläistä elämää, tunnen itseni
vangiksi ja kaipaan vapautta. Hän kertoi reippain, kuvaavin piirtein
avioliittonsa vaiheet.
-- Minä ajattelin toisinaan -- se tapahtui heti poikani kuoleman
jälkeen -- että jos kylässämme olisi löytynyt kyllin syviä vesiä, niin
olisin hukuttanut niihin itseni, mutta sikäläisissä lätäköissä saa
tuskin jalkansa märjäksi. Luulin, ett'en voisi tuota painoa kestää,
näes, olin niin epätoivoinen. Mutta aika kului kuitenkin, sitte syntyi
pikku Paula ja minulle selvisi, ett'en voinut pysähtyä kauvemmaksi
kotiini, ett'en voinut nähdä hänen kasvavan niin onnettomissa oloissa.
Betti täti nojasi päätään kättänsä vastaan ja katseli jännitetyllä
tarkkaavaisuudella veljensätytärtä. Tuntui kuin olisi hänen eteensä
äkkiä kuvautunut taulu nykyajan realisesta kirjallisuudessa, jonka
lempiaiheena ovat avionäytelmät satoine vivahduksineen. Oliko Liisa
todellakin tuommoinen intoileva, hermostunut nykyajan nainen; oliko tuo
kaikki, mitä hän äsken kertoi, ajanhengen mädännäisyyden seurauksia tai
oliko se mielikuvituksen liiallista kiihotusta? Hän tarkasteli kerran
toisensa perästä noita kauniita kasvoja: ne olivat aivan tyynet, noissa
suurissa, syvissä silmissä ei kuvastunut minkäänmoista intohimoa,
ainoastaan jotain selittämätöntä kaihomielisyyttä.
-- Oletko lueskellut paljon, Liisa? kysyi hän äkkiä.
Nuo mustat silmät salamoivat: -- Lueskellut, toisti Liisa hiljaan --
lukemistahan minä olen koko ikäni ikävöinyt!
-- Minä en tarkoita oppineiden teosten lukemista, vaan romaaneja.
Liisa pudisti päätään: -- Naapurimme, neiti Orell, lainasi minulle
toisinaan käsiinsä saatavia kirjoja, matkakuvauksia, vanhoja
runovihkoja, en tiedä kenen kirjoittamia, sillä nimilehdet olivat
poisrepiytyneet; joukossa oli vielä muutamia yleistiedollisia teoksia,
Setä Tuomon tupa sekä joitakuita muitakin, joiden nimiä en tässä
kiireessä muista. Mutta miksi kysyt tätä kaikkea?
Betti täti, joka hymyili tälle omituiselle kirjaluettelolle, sanoi
ystävällisesti: -- Sen vuoksi, lapseni, että kaikki nyt kertomasi
tuntuu niin kuvitteelliselta kuin jos aihe olisi juontunut jonkun liian
aaterikkaan romaaninkirjoittajan aivoista. Mutta jatka nyt, kerro
kaikki!
Liisa katseli häntä ihmetellen: -- Minä olen jo kertonut kaikki, sanoi
hän. Kun elämäni tuli sietämättömäksi, läksin minä, sehän on aivan
luonnollista.
-- Niin kyllä, sanoi Betti täti, joka ei voinut estää hymynväreitä
kohoamasta huulilleen. -- Voi pyhä yksinkertaisuus, mutta missä oli
sitte sinun velvollisuudentuntosi, lapsi? Etkö tiedä, ett'ei vaimolla
ole oikeutta "juosta miehensä luota", jolle hän vihkimisessä on
luvannut uskollisuutta. Sinä olet lupauksenrikkoja, Liisa; sinä olet
pettänyt miehesi.
Nuoren rouvan katse suuntautui alas ja tumma punastus kohosi hänen
poskilleen, vasta nyt näki hän kauhukseen menettelönsä aivan uudessa
valossa, mutta hänen muutoin lempeä sydämmensä oli noina neljänä
onnettomana vuonna sanomattomasti kovettunut.
Uhkamielin pudisti hän päätään ja vastasi: -- Mutta minäpä olinkin
lapsi, antaessani tohtorille lupaukseni; en ymmärtänyt, mitä lupasin,
vielä vähemmin osasin aavistaa, että minua kohtaisi tuommoinen kohtalo,
kova, julma kohtalo!
Betti tädin viisaissa silmissä kuvastui syvä vakavuus. -- Minä syytän
tästä itseäni enemmin kuin voin sanoa, puheli hän. -- Minä olen tätisi,
läheisin naispuolinen sukulaisesi ja sen vuoksi lankeaa osa syytä
minunkin hartioilleni, sillä syyn juuret ovat kasvatuksessasi, sinä
laiminlyöty tyttöparkani. Katsohan Liisa, kun minun vanhempani kuolivat
aivan perättäin, olin minä köyhä tyttö, joka hellittämättömällä,
huonosti palkitulla työlläni ansaitsin leipäni. Sinun isäsi, jonka
niukat tulot hupenivat oman perheensä huoltamisessa, ei
parhaimmallakaan tahdollaan voinut auttaa minua ja sinun sedälläsi ei
ollut silloin vielä omaa kotia, johon hän olisi voinut ottaa sisarensa.
Ja tuskinpa olisin minä edes suostunut semmoiseen tarjoukseen,
sillä minun sisimmässäni asui sama vastustamaton vapauden ja
riippumattomuuden halu, jonka nyt olen huomannut sinulla olevan.
Onneksi oli minulla kuitenkin, päin vastoin kuin sinulla, tilaisuutta
kehittyä. Vanhempani hyvät ystävät pitivät minusta huolta ja antoivat
minulle, varattomalle tyttörukalle, parasta kuin he antaa voivat --
aito kelvollisen kasvatuksen, jota minä jälemmin koetin itse täydentää.
Isä ja äiti aikoinaan katsoivat sen ajan tapaan perin tarpeettomaksi
huolehtia minun opetuksestani; mutta kun minä jäin oman onneni nojaan,
aivan varattomana, siunasin minä tietojen kartuttamishaluani, sillä sen
nojalla sain toimeentuloni opettajattarena.
Kun sinä orpona jouduit pappilaan, olin minä yhä vielä
kotiopettajattarena; minulla ei ollut mitään omaa kotia enkä siis
voinut antaa sinulle hoivaa enkä suojaa. Siksi olinkin kiitollinen,
että sinä pääsit Janne sedän luo. Siihen aikaan en vielä tuntenut
kälyäni ja vasta aikaa voittain kehittyivät minussakin täyteen
varmuuteen nuo aatteet, jotka hän tuomitsee niin hyljättäviksi.
Katsohan, juuri silloin alkoi maailmassa puhaltaa uusi tuulahdus meidän
naisten eduksi, vuosisatain kahleet alkoivat kalista ja auveta
juotteistaan. Että naisellakin oli ajatteleva, rikkaaseen henki-elämään
kyhäytyvä henki, että hänellä oli oikeus kehittyä miehen kanssa rinnan
-- tämä ja paljon muutakin soi kauniina sävelenä tuhansien sorrettujen,
levottomain ja etsiväin naisten sydämmissä.
Tuo raikas tuulahdus osui minunkin sydämmeeni; se alkoi sykkiä
nopeammin, vasta nyt tunsin eläväni ja päätin uhrata vähät voimani,
halvan työni, koko elonhehkuni ja kiintymykseni tuolle suurelle
aatteelle. Ja luulenpa voivani sanoa, ett'en ole tästä päätöksestäni
milloinkaan poikennut. Siitä on kulunut monta vuotta, minun nuoruuteni
on ohitse, mutta minun innostukseni naisasiaan on yhtä eloisa, ja kun
tuo aate on reippain askelin kiirehtänyt eteenpäin, olen minä
uskollisesti sen kulkua seurannut, iloinnut jokaisesta myötäkäymisestä,
taistellut väsymättä ja synkkinä aikoina katsahtanut toivon lohtuiseen
lippuun.
Minä pääsin tilaisuuteen jatkaa lukujani perusteellisemmin, minä erosin
kotiopettajattaren toimesta ja tulin opettajattareksi erääseen kouluun
-- nyt nautin minä pientä eläkettä ja olen innolla antautunut
kirjoittelemaan, kaikki siinä samassa tarkoituksessa, mikä on ollut
elämäni ohjelmana. -- Betti täti pyyhkäsi otsaansa kädellään, hänen
silmänsä loistivat innostuksen tulta ja vieno puna kohosi hänen
poskilleen. Tällä hetkellä ei ollut hänen ja noiden vastapäätään
olevain nuorten kasvojen välillä juuri mitään eroitusta.
-- Monta kertaa ajattelin sinua, lapseni -- jatkoi täti -- mutta tuon
levottoman taistelun aikana ei minulla ollut ainoatakaan rauhaisaa
nurkkaa, johon olisin voinut ottaa mukaani sinun tapaisesi pienen
tytön. Minä olin siihen aikaan perin köyhä, monasti tyydytin ainoastaan
pahimman nälkäni, mutta minun teräksinen terveyteni kesti kuitenkin
onnellisesti kaikki puutteellisuudet. Minun tulevaisuudensuunnitelmani
oli kerran saada kokoon varoja sen verran, että voisin ottaa sinut
luokseni ja opettaa sinulle jotain hyödyllistä, niin että voisit itse
pitää huolta toimeentulostasi. Minä kirjoitin siitä pappilaan, mutta
siellä eivät ajatukseni saaneet kannatusta, kälyni ei tahtonut päästää
sinua ennenkuin omat tyttönsä kerkeisivät kasvaa siksi suuriksi, että
kykenenisivät häntä auttamaan. -- Ja minustakin näytti oikealta, että
olit apuna siellä, missä sinulle oli suotu lapsuuden koti, minä en
myöskään tahtonut saattaa sinua ikävään asemaan tuon riidanhaluisen
pastorinrouvan kanssa ja tämän lisäksi -- minä en edes tuntenut sinun
mieltäsi. Ja juuri se onkin minun vikani, minun olisi pitänyt tutustua
sinun ajatuksiisi ja toiveihisi. Kun näin tuon pienen, käytännöllisen
tytön avainkimppu kädessään pappilassa aina hääräävän talouden
puuhissa, niin olipa todellakin vaikea arvata, mitkä tunteet liikkuivat
tuossa nuoressa sielussa. Mutta silloinen ajattelemattomuuteni
painaakin nyt raskaina nuhteina mieltäni. -- Sitte tuli aivan äkkiä
tieto naimisiin menostasi. Setä kirjoitti minulle, että kosijasi,
tohtori Galle, oli kerrassaan kunnon mies, jonka pyyntöön he empimättä
voivat suostua ja kälyni vielä lisäsi, että he kaikin olivat
vakuutettuja vastaisesta onnestasi. Minä olisin kuitenkin tahtonut itse
vakuuttautua tästä ja tulla häihisi, mutta kun olin lupautunut
saattamaan erästä sairasta ystävääni kylpylään, niin en voinut toivoani
täyttää.
-- Olen näinä viimme vuosina usein ajatellut sinua, olen aprikoinut
sitä, tokko mahdoit löytää tuon onnen, jota täti ennusti. Olen usein
tuntenut itseni levottomaksi tähtesi, mutta en koskaan ole voinut
synkimmissäkään aavistuksissani arvata kohtaloasi semmoiseksi kuin se
todella on. Katsohan, Liisa, minä olen ollut julma, minun olisi pitänyt
ottaa sinut luokseni, suoda sinulle kokemusteni tukea ja opettaa sinun
nuorelle sydämmellesi mitä elämä on!
Hän laski kätensä nuoren rouvan olkapäille ja katseli häntä suruisesti:
-- Ja miten paljon onnettomuutta tuo sinun elämän-tuntemattomuutesi on
sinulle tuottanutkaan, lapsi rukkani, sanoi hän. Sinun turhaan kulunut
nuoruutesi on maailman poltinmerkillä leimattu, sinä -- olet miehesi
luota karannut vaimo, jonka tämä voi viedä takasin milloin hän tahtoo.
-- Koettakoonpahan hän vain pakottaa minua, sanoi Liisa kovasti -- minä
en palaja koskaan takaisin.
Betti täti katseli häntä huolestuneesti. -- Ja sitä paitsi ei tohtori
ajattele koko asiaa, jatkoi Liisa tyynemmin hetkisen perästä. Hän ei
välitä enemmin minusta kuin lapsestakaan; jättäkäämme hänet oman
onnensa nojaan, Betti täti; älkäämme puhuko hänestä tämän koommin.
-- Eipä niinkään, rakas lapsi, sinun vastainen asemasi mieheesi tulee
meidän juuri saada selväksi, vastasi Betti täti päättävästi.
-- Kälyni on aina väittänyt, että minä halveksisin avioliittoa, mutta
minä uskallan vakuuttaa itselläni olevan syvemmän käsityksen avioliiton
pyhyydestä kuin hänellä, vaikkapa itse olenkin jäänyt vanhaksipiiaksi.
Vaikkapa miehesi olisi minulle miten vastenmielinen tahansa, niin olen
minä kuitenkin hänen puolellaan ja kirjoitan tänään hänelle
ilmoittaakseni hänelle sinun täällä-olosi.
Liisan silmissä näkyi äkkiä sama ilme kuin vainotun pedon silmissä kun
hän turhaan koettaa paeta vainoojiaan. Äkkiä kääntyi hänen katseensa
lapseen, joka jokelteli pehmeällä matolla heidän jalkainsa juuressa.
Betti täti tarttui hänen käteensä: -- Ole levollinen, lapseni, äläkä
näytä niin kauhistuneelta. Luonnollisestikin esitän minä kaikki
oikeassa valossaan, enkä epäile, ett'ei hän...
Hän vaikeni, sillä se, mitä hän nyt aikoi sanoa, kaikui niin
epätoivoiselta hänen korvissaan. Se koski avioeroa ja hän tiesi
hyvästi, ett'ei Liisa voinut käsittää vastaisen elämänsä katkeruutta,
hän ei voinut ymmärtää mitä ankarasti tuomitsevat, vakavamieliset
ihmiset ajattelivat miehestään eronneesta vaimosta. -- Liisa rukka!
Lapseni, sanoi hän hyväillen hiljaa Liisan kättä, joka vielä lepäsi
hänen omassaan. Eikö sisimmässäsi kuulunut ainoatakaan ääntä, joka
syyttäjänä olisi vastustanut aikomustasi? Jumala on jokaiseen
ihmisrintaan kätkenyt herättävän äänen pahuuteen taipuvaisen luontomme
ojentamiseksi; eikö omatuntosi sanonut, että sinä teit syntiä Jumalaa
vastaan?
Liisan mustat silmät rävähtivät synkästi: -- Siitä on jo aikoja kuin
minulla on ollut mitään tekemistä Jumalan kanssa, vastasi hän
terävästi. -- Tohtori luulee, että luonnonvoimat johtavat maailmaa,
että ne ovat sen oikeita haltijoita, ja onneton kun olen ollut, niin on
minulla ollut hyväkin syy olettaa, että tunnottomat voimat ohjaavat
tapausten kulkua.
Betti täti ei vastannut mitään, hän vain katseli Liisaa tavattoman
hellällä ja ilmeikkäällä katseella, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa:
-- Vihdoinkin olen, lapsi rukka, löytänyt onnettomuutesi perustuksen ja
pääsyyn; voi, miten kauvas oletkin hairahtunut! Ja tuntui kuin olisi
tuo katse alkanut liennyttää Liisan sydämmestä katkeruuden ja surun
sinne kylmäämää jäätikköä. Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi
pois.
Taistelu oikean, hyvän ja toden edestä, tuo taistelu, jota jokaisen
syvähenkisemmän luonteen on suoritettava, jos mieli päästä selvyyteen
omasta itsestään ja elämästä, oli nyt herätetty. Betti täti oli saanut
toivonsa toteutumaan ja tuon taistelun syntymään. Äänetönnä nousi hän
ylös ja jätti huoneen, sillä hän tiesi, että on hetkiä, jolloin
yksinäisyys on paras lääke haavoitetulle sydämmelle.
* * * * *
Kun neiti Orell palasi kotiin ja kuuli uutisen Liisan katoamisesta,
valtasi hänet sanomaton kauhistus. Kerran toisensa perästä luki hän
jälkeenjätettyä kirjettä -- ainoaa selitystä hänen pakenemiselleen. Ja
nyt muisti hän myöskin, että Liisa oli joskus viitannut sentapaista
sekä miten sydämmellinen hänen viimmeinen hyvästijättönsä oli. Niin,
tavallisesti huomaamme tuommoisten pikkuseikkain merkityksen liian
myöhään.
Apteekkari ei juuri uskonut, että tohtori pysyisi niin ehdottomasti
lupauksessaan olla sen enempää kuulustelematta vaimoaan ja lastaan.
Eikä ollut syytäkään, sillä salateitä sai hän tietää, että tohtori oli
etsityttänyt heitä semmoisistakin paikoista, jotka tuskin olisivat
muiden mieleenkään johtuneet -- niinkuin loitolla olevista kaivoista
j.n.e. Luonnollista oli myöskin, että hän kävi asiaa kuulustelemassa
Liisan sukulaisilta pappilassa. Mutta niin paljon kuin tohtori siitä
matkastaan toivoikin, oli se aivan hyödytön ja hänen levottomuutensa
puhkesi rajuksi vihaksi ja katkeruudeksi. Hän kirosi koko naissukua,
joka hänen mielestään oli liian kurja polkemaan jalkaansa maahan ja
ystävänsä nimismiehen neuvosta oli hän juuri kuuluttamaisillaan
julkisesti karannutta vaimoaan. Mutta samalla tuli neiti Betti Modénin
kirje ja muutti hänen ajatuksensa. Jotta Liisa olisi paennut tätinsä
luo, se ei ollut johtunut enemmin hänen kuin muidenkaan mieleen, vaikka
se olikin niin varsin luonnollista. Siksi ihmettelikin tohtori sekä
kirjettä että sen sisällystä sitä enemmin.
Betti tädin kirje oli arvokas, tasainen ja selväpuheinen. Hän ei
ryhtynyt kuvaamaan Liisan onnettomuutta tunteellisilla väreillä,
arvaten siten kiihottavansa tohtorin vastustushenkeä, mutta hän kuvasi
lyhyin piirtein Liisan elämän aina lapsesta pitäin, mitä hän ajatteli,
tunsi ja toivoi. Hän ilmoitti myös peittelemättä tohtorille, ett'ei
Liisa enemmin hyvällä kuin pahalla näyttänyt voivan palata takaisin
kotiinsa, jonka vuoksi avioero -- niin ikävää kuin se muuten olikin --
näytti nykyisissä oloissa parhaimmalta kumpaisellekin. Lopuksi pyysi
hän tohtorin itse saapumaan pääkaupunkiin persoonallisesti
neuvottelemaan vaimonsa kanssa. Avioero ei tosin olisi mitään helppoa,
sen tiesi hän -- varsinkaan kun oli olemassa lapsi -- mutta hän oli
kuitenkin tahtonut esittää asian tohtorille oikeassa valossaan eikä
voinut muuta toivoa kuin parhainta mahdollista päätöstä.
Tohtori vaipui syviin mietteisiin luettuaan tuon selvällä, melkein
miesmäisellä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Seuraavana päivänä
kirjoitti hän vastauksensa. -- Kiittäen tiedonannoistanne -- kirjoitti
hän -- saan ilmoittaa, ett'ei minulla puolestani ole mitään avioeroa
vastaan. Mitä tulee hänen käytökseensä: ilman pienintäkään aihetta
häväistä sitä kunniallista nimeä, jonka minä hänelle annoin, niin siitä
en tahdo puhua mitään, sitä vähemmin olen löytänyt hänen karkaamisensa
syitä -- vasta teidän kirjeestänne selvisi minulle, ett'ei hän ollut
tyytyväinen meikäläisiin oloihin. Sikäli kun naisia tunnen, olen tullut
vakuutetuksi siitä, että he kaiken kaikkineen ovat perin konstikkaita
olennoita! Kun olisi hullutusta rasittaa minua kuuden kuukauden vanhan
lapsen hoidolla, niin en ymmärrä miks'ei äiti voisi pitää häntä luonaan
ja muuten minä olen puolestani valmis antamaan hänelle elatuksen apua.
Edellä olleesta lienette, neitiseni, huomannut, että minun ja vaimoni
tapaaminen on vähintäänkin -- tarpeetonta.
-- Piste -- sanoi Betti täti painokkaasti, lopetettuaan lukemisen. Nyt
tunnen mikä tohtori on miehiään -- ei juuri mikään tyranni, vaan
suoraan sanoen tavallinen itsekäs ihminen, joka on luonteeltaan äkäinen
ja käytökseltään karkea. Eikö niin, tyttöseni?
Liisa nyökkäsi myöntävästi:
-- Siitä näet, ett'ei hän välitä meistä, sanoi hän ja veti syvän,
keventävän henkäyksen. Hänen mustissa silmissään loisti kostea kimallus
ja valtavan hellyyden haltioissa puristi hän pikku Paulaa sydäntänsä
vasten.
Betti täti näytti ajattelevalta: -- Minä en ole niin vakuutettu
tohtorin tunteista kuin sinä, minä luulen, että hänen miehenylpeytensä
on saanut kovan kolauksen ja että hän tuntee pistokset. -- Sinä näytät
niin iloiselta ja onnelliselta, lapseni, ja kuitenkin on tulevaisuutesi
perin epävarma ja synkkä.
-- Mutta minä olen kuitenkin vapaa, Betti täti -- sinä tiedät, mitä se
merkitsee!
-- Vapaa miehestäsi kyllä, mutta minä ajattelen kokonaan toisenlaista
vapautta. Minä ajattelen koko sitä pitkää kehityskautta, joka vaaditaan
ennenkuin sinun luontoiset lahjasi kehittyvät oikeaan suuntaan,
ennenkuin sinusta tulee kypsynyt, ajatteleva nainen kaiken sen
perusteella, mitä elämällä on vielä sinulle opetettavaa ja ennenkuin
Jumalan henki tekee sielusi vapaaksi!
Liisa kumartui ja suuteli tädin kättä; kyyneleisin katsein ja väräjävin
äänin kuiskasi hän hiljaan: -- Auta minua tulemaan hyväksi!
-- Jumala yksin voi tukea meitä elinkautisessa taistelussamme pahaa
vastaan, vastasi täti vakavasti. -- Mutta minäkin kyllä teen minkä voin
hyväksesi, ole siitä varma.
Siten tuli tuon nuoren rouvan kohtalo päätetyksi. Mutta kaukana
Lehtolassa istui tohtori Galle paksun tupakinsavu-pilven ympäröimänä ja
odotteli pelutovereitaan.
Lotta, joka kauvan mietittyään jäi taloudenhoitajattareksi, oli saanut