Iltalampun ääressä I - 14

pummulista, sekä lämmintä että kestävää. Mutta väreistä ei välitetty.
Liisa ei kerran ollut aivan tyytyväinen muutamaan kankaaseen, jossa
ruusukeltainen ja ruohonviheriä pistivät kovin räikeävärisinä silmään
ja siitä pitäin kudottiin hänelle aina jotain harmajaa harmajalle
pohjalle. Ja tuommoisesta paksusta, karkeasta villakankaasta oli
mahdoton saada vähääkään kuosikasta pukua, varsinkaan kun ei tullut
kysymykseenkään mitkään reunussomisteet. "Parempi suora ja sileä kuin
huonosti poimutettu", oli pastorinrouvan tavallinen puheentapa.
Liisa oli suuri- ja vankkatekoinen, vartalo oli suhteikas ja pää kaunis
ja hänen yksinkertainen arkipukunsa, vakava ryhtinsä ja säännölliset
piirteensä antoivat hänelle hiukan kuvamaisen sävyn. Mutta hänen
silmissään ei ollut sitä tyyneyttä, joka muuten ilmausi hänen koko
olemuksessaan; ne olivat mustat ja ajattelevat ja niiden syvyydessä
näkyi piilevän jotain levotonta tiedustelua.
Liisa oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta kun tohtori Galle kerran kävi
pappilassa, ei lääkärintehtävillä, vaan aivan sattumoilta, kun hän
innokkaana metsämiehenä sattui vierailemaan naapuristossa. Hän oli
vankkatekoinen mies, lähemmä neljäkymmentä vanha; pieniä, teräviä
silmiä, joilla ei ollut mitään omituista väriä, varjosti tuuheat
kulmakarvat, pää oli suuri ja hiukset harjasmaiset, suu leveä ja
hampaat vahvat ja kellahtavat. Hän ei suinkaan ollut mikään hieno mies,
sitä vähemmin seuramies, varsinkin naisseurassa oli hän perin
harvasanainen. Ja kun hän puhui, oli äänessä jotain kähisevää ja
samalla terävää, niin että Liisa peljästyneenä hiukan säpsähti
kuullessaan sen ensi kertaa.
Jos joku olisi kuiskanut tuon nuoren tytön korvaan: -- Ennenkuin vuosi
on umpeen kulunut, on tuo mies puolisosi -- ei hän suinkaan olisi sitä
uskonut. Mutta kuitenkin kävi niin. Tohtori pistäysi pappilassa vielä
pari kertaa, sitte kirjoitti hän pastorille ja pyysi veljentyttären
kättä. Liisa muisti varsin hyvin tuon päivän, sedän hämmästyksen ja
tädin ilon tuon edullisen tarjouksen johdosta. Hylkääminen ei johtunut
edes mieleen kummallekaan. Mutta Liisa itse? Hän ei tiennyt mitä
ajatella. Itse asiassa hän oli vielä lapsi, elämä kirjavuuksineen oli
hänelle vielä melkein outoa. Kenties tuntui tohtorin kosinta hänestä
pelastukselta nykyisestä yksitoikkoisuudesta, pelastukselta
"armoleiviltä", josta täti useinkin puhui. Hän ei tuntenut tohtoria sen
lähemmin kuin että tämä oli lääkäri, mitään kiehtoavaisuutta ei hän
myöskään tuntenut tohtorissa. Mutta hänpä ei ollutkaan, kuten useimmat
nuoret tytöt, uneksinut mitään ihannemiestä, ihanneolentoa, joka olisi
työntänyt syrjään tohtori Gallen jokapäiväisen olemuksen.
Kukaties ajatteli Liisa myöskin nuorison tavallisella
luottavaisuudella, että uudet olot aina olisivat vanhoja paremmat, että
hänen salattu kauneuden ikävöimisensä uusissa oloissa vihdoinkin
toteutuisi. Ja niin alkoi tuo ajatus päästä hänessä yhä enemmin valtaan
-- pastori ja rouvansa olivat pitäneet asiaa ensi hetkestä lähtein
päätettynä -- ja siksi kirjoitettiinkin tohtorille kohtelias myöntymys.
Niin tuli Liisasta morsian ja muutamia kuukausia myöhemmin
tohtorinrouva ja pastorinrouva voi tyytyväisenä vakuuttaa, että hän oli
tehnyt mitä suinkin voi kasvattityttönsä hyväksi. Hän oli antanut
taloudellisen kasvatuksen, mikä hankki tytölle kunniallisen miehen,
pitänyt tavanmukaisesti häät ja varustanut säädylliset myötäjäiset,
mitä muuta voitiin häneltä vaatia? Nyt oli hänellä aikaa ajatella
omainkin lastensa tulevaisuutta. Kaikki oli hänen viisaalla johdollaan
mennyt hyvin -- hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Mutta tuo
tuumiskeleva, kaihoeleva pastori ei ollut aivan yhtä tyytyväinen.
Ensinnäkin oli Liisa hänen ainoan veljensä ainoa tyttö ja pastori piti
hänestä omalla tavallaan, tietäen varmaan häntä kaipaavansa. Sitte oli
tohtori hänen mielestään enempi kiero ja vastenmielinen mies, jonka
kanssa onni tuskin häiriytymättä säilyisi. Mutta hän oli pitkin ikäänsä
kärsinyt siksi paljon taloudellista puutetta, että hän kuitenkin
toisekseen tunsi kiitollisuuttakin sentähden, että Liisa oli nyt
turvattu siinä suhteessa, sillä jos hän, pastori, kuolisi milloin
tahansa, niin ei suinkaan Liisalla olisi mitään turvaa semmoisesta
kodista, jossa oli niin paljon nuorempia huollettavana.
Nyt oli Liisa ollut jo neljättä kuukautta naimisissa, emäntänä eräässä
vanhassa hökkelissä Lehtolan kylässä, jonne tohtori oli asettunut
asumaan. Liisa ei ollut tosin tottunut loistavaan eikä lellittelevään
elämään, vaan päin vastoin mitä suurimpaan yksinkertaisuuteen, mutta
hänen uusi kotinsa oli kurjempi kuin hän koskaan oli voinut aavistaa.
Kun hän ensi päivää katseli noita mustia seiniä, joilla yksinkertaiset
tapetit repaleina riippuivat, tuota noen mustuttamaa kakluunia ja
vanhuuttaan lahonneita ikkunanlautoja, valtasi hänet selittämätön
lohduttomuuden tunne. Ovet olivat vinossa mikä minnekin, tuskin
ainoatakaan niistä voi lukita ja parittomat huonekalut näyttivät
kulkeneen jo monissa huutokaupoissa ennenkuin olivat tänne eksyneet.
Ei voinut juuri moittia tohtoria siitä, että hän tahtoi liialla
loistolla nuoren vaimonsa silmät soaista. Ei, hän sai heti nähdä
peittelemättömän todellisuuden ja sen siksi alastonna, että se täytti
hänen mielensä äänettömällä epätoivolla. Hän ajatteli nyt tätä kaikkea,
istuessaan vetoisessa keittiössään suitsuavan tulen ääressä. Vasta kun
vesi pannussa alkoi kiehua, havahtui hän unelmistaan. Reippaasti nosti
hän pannun tulelta, täytti posliinikannun vedellä ja meni sitte
viereiseen huoneeseen totitarjotinta järjestämään. Se oli tuttua työtä,
noiden kolmen kuukauden ajalla oli hän lukemattomat kerrat tehnyt
samat temput. Pitäjän nimismies Anton Lindström ja apteekkari Orell,
jotka asuivat samassa kylässä, olivat tohtorilassa melkein
jokapäiväisvieraita. He voivat istua kaiket illat korttiensa ja
totilasiensa ääressä ja kaikesta päättäen oli heillä hyvin hauskaakin.
Hauskaa -- sepä se juuri ihmetyttikin Liisaa; hän oli muutamia kertoja
seisonut tuolla sisässä miehensä tuolin takana ja katsellut kuinka he
sekoittelivat korttejaan ja löivät niitä pöydälle. Tuo kaikki oli
hänestä niin perin yksitoikkoista, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt mikä
siinä olisi huvittavaa eikä tohtorikaan välittänyt neuvoa hänelle pelin
salaisuuksia. Koko peli ei kuulunut Liisalle vähäkään, hänellä ei ollut
mitään tekemistä miehensä puuhissa, tohtori kyllä piti huolen siitä,
että hänelle selvisi missä oli miehen ja naisen toimialan raja.
Ja työtäkin oli Liisalla kyllin, kuten ainakin semmoisessa talossa,
jossa kaikki on ylösalaisin. Mutta työ ei sujunut hänen mielestään
täällä yhtä hyvin kuin ennen pappilassa. Siellä voi toisinaan joku työ
tulla niin tehdyksi, ett'ei siihen tarvinnut kajota moniin aikoihin,
mutta tässä lahonneessa talossa, johon tomu ja hämähäkinseitit
näyttivät aivan pesiytyneen, ei näyttänyt mistään työstä tulevan
koskaan valmista.
Tohtorin vaattehisto kaipasi niinikään perinpohjaisen uudistuksen;
mutta kun ei Liisalla ollut ompelukonetta, mainitsi hän kerran
tohtorille, että semmoinenkin tarvittaisiin. Tohtorista oli ompelukone
kuitenkin kokonaan tarpeeton, mitäpä naisilla oikeastaan olisi
tekemistä, jos koneet tekisivät kaikki heidän työnsä, arveli hän. Ja
sillä hyvä! Liisa ei suinkaan tahtonut vaivata häntä alituisilla
rukouksillaan. Hän koetti vain työskennellä joka päivä voimiensa
mukaan, vaikka tuntuikin työnteko jotenkin yhden tekevältä. Ja kun
joskus noiden pelaavain miesten kimeät naurunpurskahdukset tunkeusivat
hänen korviinsa, istuessaan yksinään työnsä ääressä, kohosi omituinen,
katkera hymy hänen yhteenpuristetuille huulilleen.
Sepä kumma, että toisilla ihmisillä voi täällä olla hauskaa, täällä,
jossa hän olisi voinut kuolla sulasta ikävyydestä. Sitte tarttui hän
taasen ompeluunsa käsiksi samalla välinpitämättömyydellä kuin ennenkin,
ajatusten kulkiessa omaa uraansa. Elämä oli ikävää, läpeensä
jokapäiväistä; jos hän joskus oli uskaltanut toivoa valoisammin, niin
tiesi hän nyt, ett'ei hänellä ollut mitään toivomista vastaisuudessa.
* * * * *
Joulu oli tullut, surullinen joulu Liisalle. Pappilassakin olivat
jouluvalmistukset olleet hyvin vaatimattomat, mutta siellä vallitsi
kuitenkin juhlatunnelma koko talossa kun pojat tulivat koulusta kotiin
ja nuo monet juhlapäivät soivat vapautta ja lepoa.
-- Tohtorinna ei ole vielä saanut ostaa ainoatakaan tuoretta munaa --
uskoi piika-Lotta apteekkarin Eriikalle kahden kesken. Rusinat ja
saframi eivät tulleet kysymykseenkään, sillä tohtori riiteli
jok'ainoasta pennistä, jonka hän antoi taloustarpeisiin, sen hän,
Lotta, kyllä tiesi.
Tuo puhe oli totta, liiankin totta. Liisa oli aikoja sitte huomannut,
että tohtori oli raha-asioissa turhan tarkka, melkein ahne. Hän
rukousti toisinaan useampia päiviä perättäin muutamia pennejä
taloudellisia ostoksiaan varten ja hänen ilonsa olisi ollut rajaton,
jos tohtori olisi antanut hänelle kuukausittain jonkun määrätyn summan,
vaikkapa sitte pienemmänkin, jota hän olisi voinut mielensä mukaan
hallita. Mutta siitä ei tohtori tahtonut kuulla puhuttavankaan.
Hän voi tuntikausia jankata jonkun särkyneen lampunlasin tähden,
tai liiallisesta tikkujen tuhlaamisesta ja monesta muusta
vähäpätöisyydestä. Ja jos Liisa koetti puolustaa itseään tai Lottaa,
niin silloinkos hän vasta törkeäksi äityi ja selitti painokkain
lausein, että miehellä täytynee toki omassa huoneessaan olla oikeus
puhua suunsa puhtaaksi.
Liisa ei tosin ollut mikään hellätunteinen nainen, mutta nämä
kohtaukset tuottivat hänelle kuitenkin avioliittonsa ensi aikoina monta
katkeraa kyyneltä. Mutta hän itki yksinäisyydessä, hän oli liian ylpeä
salliakseen miehensä niitä huomata.
Niin kuluivat joulunpyhät aivan kuin kaikki muutkin päivät, tohtorilla
oli tavalliset vieraansa tai oli hän heidän luonaan ja Liisa istui
yksinään kotona. Hämärässä hän tavallisesti antausi joksikin aikaa
kävelylle, mutta näinä pitkinä juhlaehtoina istui hän useimmiten
synkissä mietteissään ikkunansa ääressä ja katseli välinpitämättömästi
kuinka tuli toisensa perään ilmausi kylän asukasten ikkunoihin, itse
hän ei sytyttänyt tulta, sillä siten hän säästi hiukan öljyä. Jos
hänellä olisi ollut joku kirja, olisi aika kyllä kulunut, mutta
tohtorin kirjastossa oli ainoastaan lääketieteellisiä teoksia tai
hänelle aivan vieraskielisiä kirjoja ja sanomalehdet jäivät aina
apteekkiin. Hän tunsi toisinaan kaipaavansa henkistä ruokaa paljon
enemmin kuin ruumillista.
Nurkkahyllyllä tosin oli Virsikirja ja vanha Raamattu, ja vaikk'ei hän
ollutkaan aivan unohtanut tätä kirjojen kirjaa, niin pysyi se hänelle
kuitenkin vieraana ja käyttämättömänä. Ennen oli hänellä tapana lukea
siitä sunnuntaisin muutamia värsyjä, mutta nykyään oli hän senkin
jättänyt. Hän ei tuntenut edes rippikoulun aikaan mitään jumalallisten
totuuksien liikutuksia, sillä niin hyvää tarkoittava mies kuin setä
muuten olikin, oli hän tavattoman kuiva opettaja eikä suvainnut mitään
kysymyksiä, joita nuoren tytön eloisa mieli olisi niin halusta tehnyt.
Ja hänen sunnuntaiset saarnansa, ne osasi Liisa ulkoa vanhastaan,
hänellä oli oikein täysi työ pysyessään valveella niinä pyhinä, joina
hänen tuli vuorostaan käydä kirkossa. Liisa ei siis käynyt kirkossa
minkään sisäisen kutsumuksen pakottamana ja kun hänen miehensä -- heti
hänen tultuaan uuteen kotiinsa -- selitti, ett'ei hän voinut ruveta
juoksemaan vaimonsa kanssa kirkossa, koska hän oli pastorin kanssa
huonoissa väleissä, niin tuntui hänestäkin jotenkin helpolta pysyä
sieltä kokonaan poissa.
Mutta kirkko ja lukeminen tuntui hänestä vastenmieliseltä vielä eräästä
toisestakin syystä. Hänessä oli nimittäin tänä synkkänä aikana herännyt
outo katkeruuden tunne kaikkea, vaan etupäässä -- Jumalaa kohtaan. Hän
oli onneton, yksinäinen, vieroitettu kaikesta, mikä voi tehdä elämän
mieluisaksi; miksi oli hänen kohtalonsa semmoinen, miksi Jumala oli
juuri hänelle huonoimman osan suonut.
Hän, kaikkivaltias, istui siellä ylhäällä ihanuudessaan ja salli hänen
nääntyä täällä. Kenties ei ollut olemassakaan mitään maailmoiden
haltijaa, ainakaan ei kannattanut häneltä mitään odottaa. Tohtori uskoi
luonnonvoimien jumaluutta, ne olivat kaiken alku ja perus ja Liisan
väsynyt sydän yhtyi vähitellen tähän mielipiteeseen ja uskoi sitä
tylsästi, sen enempää ajattelematta. Hänen nykyiseen horrostilaansa
nähden oli jotenkin yhden tekevää, hallitsiko maailmaa Jumala tai
luonnonvoimat.
Talven mittaan tuli hän haluttomaksi ja väsyneeksi, työ tuntui yhä
vastenmielisemmältä eikä kävelytkään huvittaneet. Eräänä päivänä istui
hän ikkunassaan ja näki miten apteekkarin rappusten eteen ajoi muuan
matkareki. Siitä nousi matkapukimiin kääriytynyt herrasnainen.
Apteekkari itse tuli häntä vastaanottamaan ja sitte alkoivat he yksissä
neuvoin viedä sisään matkakapineita, joita ei näyttänyt niin aivan
vähän olevankaan. Liisa ihmetteli juuri kuka tuo nainen olisi, kun
Lotta tuli sisään ja kertoi, että apteekkarille oli tullut vieraita,
apteekkarin sisar oli tullut veljensä luo asumaan; tohtorinna
varmaankin oli kuullut siitä puhuttavan?
Ei, hän ei ollut kuullut mitään. Ja eihän hän juuri mitään saanut
kuullakaan, sillä tohtorilla ei ollut tapana kertoa uutisia eikä
hänkään taasen niitä koskaan uudellut.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli tuo vieras Liisaa tervehtimään, se oli
ensi kertaa kun joku nainen kävi häntä katsomassa. Neiti Orell ei ollut
enää mikään nuori, hän oli pieni, hyväluontoinen, vaaleahiuksinen,
sinisilmäinen nainen. Hän vakuutti innokkaasti, että tieto siitä, jotta
tohtorilla oli nuori vaimo, oli tuntuvasti vaikuttanut hänen
tännetuloonsa, sillä voidakseen viihtyä maalla, täytyi ehdottomasti
olla naapureita, ja hän toivoi, että heistä tulisi hyvät ystävät.
Liisa yhtyi vilpittömästi tähän toivoon, hän piti paljon heti ensi
silmäykseltä tuosta ystävällisestä Miina neidistä ja oli varma, että
hänen läsnäolonsa tekisi hänenkin elämänsä hiukan siedettävämmäksi.
Tämä toivo näytti myös toteutuvan ja kun Liisa muutamain viikkojen
kuluttua synnytti pojan ja kaipasi apua ja neuvoa, oli hänelle hyvästä
naapuristaan todellista tukea. Hänen iloinen luonteensa lievensi
tuntuvasti tohtorin yrmeyden tuottamaa katkeruutta, hän oli
käytännöllinen ja kun hänellä sitä paitsi oli varattuna kaikkia, mitä
taloudessa tarvittiin, antoi hän tuolle nuorelle rouvalle usein
tuntuvaa apua.
Lapseen kiinnitti tohtori hyvin vähän huomiotaan, hän ainoastaan teki
sen, mitä kaikki muutkin isät: lausui tyytyväisyytensä siitä, että
lapsi oli "mies." Äidille sen sijaan oli poika kaikki kaikessa hänen
riemunsa, hänen maailmansa. Hän istui pitkät kesäpäivät pojan kätkyen
yli kumartuneena, ajoi pois nenäkkäitä kärpäsiä ja nautti lemmittynsä
rauhaisasta uinailusta ja varmaan olisi hän pannut oman terveytensä
alttiiksi pojan tähden, jollei neiti Orell olisi tullut avuksi
järkevine neuvoineen. Oli kerrassaan työlästä saada hänet lähtemään
edes hetkiseksi helteisestä huoneesta pitemmälle kävelylle ja yölläkin
nousi hän usein ylös kietoakseen peitteen paremmin sydänkäpysensä
ympärille, joka tavallisesti nukkui mainion hyvästi, sillä hän oli
terve ja vankka poika.
Ensi kerran elämässään tunsi Liisakin siis onnea, tuota kauvan
kaihottua onnea, joka sai veren virtailemaan eloisammin hänen
suonissaan, kohotti tervettä väriä poskiin ja loistetta mustiin
silmiin. Mutta tähän autuuteen sekoittui suruakin, pojasta oli
lisämenoja ja tohtori oli yhtä kitsas poikansa kuin muidenkin suhteen.
Liisa kaapi kasaan vanhoista vaatekappaleista, leikkeli ja neuloskeli,
niin että poika kyllä oli auttavasti puettu, mutta silloinpa heräsikin
hänessä taasen eleille tuo vanha koreanhalunsa, hän olisi tahtonut
pukea pikku Paulinsa kuin minkähän prinssin. Jos hänellä vain olisi
ollut vähänkään rahoja omasta takaa, vaan mistäpä niitä otti, sitä hän
turhaan akkiloi. Mutta eräänä päivänä oli Lotta kovin ihastunut pieneen
myssyyn, jonka Liisa oli neulonut pojalleen, ja pyysi sitä lainaan
ristiäismyssyksi sisarensa äskensyntyneelle. Liisa tarjosi heti myssyn
lahjaksi, sillä hän piti paljon kelpo palvelijattarestaan ja soi
hänelle mielellään pienen ilon. Kiitollisuudella otti Lotta lahjan
vastaan, mutta seuraavana päivänä tuli hän ja kysyi empien eikö
tohtorinna tahtoisi valmistaa lautamiehen emännälle samanlaista myssyä,
hän kun myöskin tarvitsisi semmoisen.
Liisa suostui siihen heti, osti pienillä säästövaroillaan kappaleen
kangasta ja muutamia kyynäröitä pitsiä kylän puodista ja niin oli
tehdas valmis.
Liisan tehtaasta lähti sittemmin useoita pikku myssyjä,
pitsikravatteja, ruusuja ja kaulaliinoja, jommoisia tällä seudulla
käytettiin paljon. Pikku Paul sai niistä kokoontuneilla rahoilla
milloin uuden etuliinan, reunuskoltin tai kiiltävät pikku saappaat ja
ihastuksella katseli äiti poikaansa uusissa pukimissaan. Tuo nuori
rouva ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä hänen miehensä sanoisi
hänen uudesta hommastaan, mutta vaistomaisesti arvasi hän, ett'ei
tohtori sitä hyväksyisi. Siksi neuloikin hän vieraat neulomukset puoli
salassa, tohtori kun oli paljon poissa kotoa, milloin sairaiden luona,
milloin apteekissa sanomalehtiä lukemassa.
Eräänä syyspäivänä, tuli hän kuitenkin aivan odottamatta kotiin,
sanoakseen Liisalle, että hän tarvitsi puolipäiväisensä aikaisemmin kun
hän aikoi nimismiehen kanssa lähteä metsästysretkelle. Liisa sattui
juuri olemaan Miina-neidin kyökissä keskustelemassa jostakin tärkeästä
taloudellisesta kysymyksestä, mutta häneltä oli lähteissään jäänyt
pöydälle muuan alotettu myssy.
Sanaakaan sanomatta otti tohtori tuon sievän musliinipäähineen ja
kiersi suuren nyrkkinsä ympärille.
-- Se vasta on kaunis myssy, sanoi Lotta, joka yksinkertaisessa
hyväntahtoisuudessaan oli aivan ylpeä emäntänsä suuresta
taidokkuudesta. -- Lautamiehen emäntä oli vallan ihastunut käydessään
täällä aamulla ja tilasi heti kaksi -- nähkääs, hänen ottotyttönsä sai
kaksoiset eilen -- mutta tämä myssy tulee Anttilan vaimolle!
-- Anttilan vaimolle? -- tohtorin terävät silmät sävähtivät sepo
seljalleen.
-- Niin, se on totta, vakuutti Lotta, joka alkoi tuntea itsensä hiukan
levottomaksi, mutta lisäsi kuitenkin varmuuden vuoksi, ett'ei hän voi
luetella kaikkia niitä myssyjä ja kaulaliinoja, joita rouvalta on
tilattu.
-- Vai niin -- tohtori ei sanonut sen enempää, mutta kova äänensointu
tuntui onnettomuutta uhkaavalta. Aivan ällämystyneenä meni palvelijatar
päivällistä hommaamaan ja samalla tuli Liisakin neiti Orellin
seuraamana. Pikaisesti silmäsi Liisa pöydälle, johon hän oli jättänyt
työnsä, sitten katsoi hän tohtoriin ja huomasi, mihin tuo pikku myssy
oli joutunut. Syvä punastus kohosi hetkiseksi hänen poskilleen.
Tohtori katseli häntä pilkallisesti: -- Voit tosiaankin punastua, sanoi
hän terävästi, olen juuri saanut kuulla kauniin jutun sinusta, minun
vaimoni neuloo maksun edestä talonpoikaisämmille, erinomainen keino
kohottaa miehensä arvoa.
Näkyi kaikesta, että hän oli julmalla päällä, ohaussuonet olivat
paisuksissa ja koko kasvot mustanpuhuvat. Miina neiti tunsi itsensä
perin onnettomaksi täytyessään olla tämmöisen perhekohtauksen
todistajana, mutta ei tietänyt, uskaltaisiko hän lähteäkään ja jättää
Liisaa kahden tuon julman, raivostuneen miehen kanssa. Nuori rouva oli
koko ajan näköään täysin tyyne, mutta levottoman nopeat liikkeet,
joilla hän korjasi ompelutarpeensa pöydältä, osoittivat että hänkin oli
liikutettu.
-- Maksun edestä! -- toisti tohtori, kohottaen tuota onnettomuuden
myssyä. Luultavasti olet kärsinyt nälkää tässä talossa!
-- Minä olen käyttänyt nuo pennivähät pieniin ostoksiin poikaa varten,
vastasi Liisa lyhyesti.
-- Niin, vaatteihin, ilkkui tohtori -- ymmärrän kyllä, pikkuinen olisi
ilman sinun huolenpidottasi saanut olla alasti. Oh, ymmärrän kyllä
tarkoituksesi, sinä tahdot rimsuttaa ja remsuttaa poikaparan
pitsinpätkillä ja rievunkappaleilla, mutta siitä pelistä minä teen
lopun, sen saat ymmärtää. Tästä päivästä lähtein sinä et ompele rahan
edestä! -- Hän meni uunin luo ja syvintä ylenkatsetta osoittavalla
liikkeellä viskasi hän tuon pienen myssyn leimuavaan tuleen. Sitte
läksi hän huoneesta, lyöden oven särähtäen jälkeensä kiinni, niin että
poika kauhistuneena kavahti kätkyessään.
Liisa riensi heti pienokaista rauhoittamaan, nuo kauniit kasvot olivat
ennallaan, niissä ei näkynyt jälkeäkään liikutuksesta, ainoastaan suun
ympärillä oli tavatonta lujuutta ilmaiseva piirre. Miina vapisi ensin
jonkun aikaa tohtorin esiintymisen johdosta ja katseli ihmetellen
Liisaa. Sitte otti hän ystävälliset jäähyväiset, mutta ei saanut
ainoatakaan sanaa huuliltaan. Hän tiesi ainoastaan, että hänen
läheisyydessään näyteltiin surullista avionäytelmää, jonka suhteen hän
oli pakotettu olemaan toimetonna katselijana.
Kun Lotta hiukkaa myöhemmin tuli pöytää kattamaan, näki hän kauhukseen
puolipalaneen pitsinpätkän kakluunissa. -- Jumala varjelkoon, mihin
myssy onkaan joutunut! huudahti hän hämmästyneenä.
-- Myssy on pudonnut tuleen, vastasi Liisa tyyneesti -- sinun täytyy,
Lotta, sanoa lautamiehen emännälle, ett'en minä voikaan täyttää
lupaustani, minä en voi tästäpuoleen neuloa muille, ja tohtori on kyllä
oikeassa, sanoessaan, ett'ei se ole liioin tarpeenkaan. Tässä saat sinä
muutamia kangaskappaleita ja pitsinpätkiä pieniä siskosi lapsia varten,
minä en tarvitse niitä enää.
Lotta niiasi ja kiitti, mutta ei uskaltanut kysyä mitään, sillä
tohtorinna näytti tällä hetkellä yhtä jyrkältä kuin itse tohtori, niin
hyvä emäntä kuin hän muutoin olikin.
Liisan olennossa oli tänään jotain ankaraa ja kylmää, tuo hänen vakava
arvokkuutensa ilmaantui tavallista voimakkaampana. Tohtori sanoi häntä
"niskoittelijaksi" ja siinä hän kenties ei ollutkaan niin aivan
väärässä. Mutta hän ei aavistanut, että yksi ainoa ystävällinen sana
olisi kyennyt sulattamaan Liisan kylmyyden, että tuon kovan pinnan alla
sykki vapiseva sydänraukka, joka toivoi päivänpaistetta sisäisen
lämpönsä ja hehkunsa puhkeamiseksi. Miehensä alituinen tylyys ja
taipumattomuus teki hänen umpimieliseksi ja itseensä sulkeuneeksi ja
vaikk'ei hänen ylpeytensä koskaan sallinut kyynelten tulla näkyviin
noiden perheellisten kohtausten tähden, vaikutti heidän perhe-elämänsä
jokapäiväinen epäsointu kuitenkin häneen yhä mieltä masentavammin.
Neiti Orell katseli huolehtien noita nuoria kasvoja, joilla ei näkynyt
hymyilyä muulloin kuin milloin hän katseli poikaansa. Tuo synkkä katse
noissa kauniissa silmissä vaikutti häneen surullisesti, mutta asia ei
ollut autettavissa. Neiti Orell itse oli noita myötenantavia,
hyväluontoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voi olla aivan onnettomia,
sillä heillä on jonkunlainen sisäinen taipumus uhrautua toisten edestä
ja tavallisesti toivovat he elämältä vähän, niin vähän, että heidän
toiveensa harvoin pettyvät. Hän oli suoraluontoinen arki-ihminen ja
vaikka hän osittain tajusi Liisan luonnetta ja lausui ihmettelynsä,
ett'ei nuori rouva milloinkaan käynyt kirkossa sekä viittaili
hienoisesti, että uskonto olisi paras lohdutus murheissa, ei hänellä
kuitenkaan ollut kyllin voimaa ja itseensäluottamusta koettaakseen edes
tämän suhteen vaikuttaa Liisaan. Hänen käytöksensä Liisaa kohtaan oli
tavattoman armasta ja hän oli kiitollinen pienimmästäkin ystävyyden
osoituksesta, mutta samalla niin hienotuntoinen ja varova, ett'ei hän
koskaan tunkeutunut antamaan neuvojaan eikä ilmaisemaan
osanottavaisuuttaan.
* * * * *
Poika oli jo toisella vuodella, aika oli kulunut tavallista tasaista
menoaan. Oli taasen syksy, tuo kauhea syksy, jota Liisa aivan pelkäsi,
sillä Lehtolan kylään toi se mukanaan pohjattomat, velluvat tiet ja
sankan sumun, joka läpinäkymättömänä muurina sulki näköalan ja pilasi
hengitettävän ilman. Liisalla oli myös kyllin syytä levottomuuteen,
sillä pitäjään oli ilmaantunut pahanlainen kaulatauti, ja joka kerta
kun tohtoria haettiin sairaan luo, kavahti hän sydämmensä pohjasta.
Tartuntahan voisi helposti siirtyä heille tohtorin mukana ja
tuskallisesti katseli hän pientä Paulia, joka terveenä ja reippaana
tallusteli ympäri huonetta. Poika oli hänen elämänsä ainoa päivänsäde,
hänen mustasukkaisen innolla vartioima aarteensa, hänen päiväinsä
ajatus ja öittensä unelma.
-- Paul, Paul, oma poikani, pikku armaani, kuiski hän, ottaen pojan
syliinsä ja painaltaen itseensä kuin jos ei mikään voima voisi sitä
häneltä ryöstää. Semmoisena hetkenä tuntee äiti itsensä voimakkaaksi
taistelemaan kaikkia vastaan, jotka tahtovat riistää hänen sydänilonsa;
mutta on voima, joka on paljon mahtavampi, joka ei huoli kyyneleistä,
ei uhkasta eikä valituksesta, joka kulkee omia teitään, tempaa
uhrikseen milloin ukon haudanpartaallisen, milloin uinuvan lapsen.
Muutamia päiviä myöhemmin olikin Liisan pelko toteutunut, pikku Paul
makasi vuoteellaan kuumeisena ja tylsästi ympärilleen tuijottaen.
Yöt päivät valvoi äiti hänen vieressään, vaalien hänen pienintäkin
liikettään ja ollen ymmärtävinään hänen piirteittensä pienimmätkin
ilmeet. Tohtori, joka ei alussa antanut taudille mitään merkitystä,
huomasi kuitenkin pian, ett'ei se ollutkaan niin vaaratonta, ja kun hän
-- vaikka sitä tuskin olisi voinut aavistaa -- kuitenkin piti
pienoisesta, kasvoi hänen pelkonsa kohta yhtä suureksi kuin Liisankin.
Mutta se ilmausi toisella tavalla. Kun Liisa ei tahtonut hetkiseksikään
jättää pikku sairaan vuodetta, ei tohtori taasen ollut kuin käymältä
huoneessa ja levottomuutensa ilmausi mitä vihaisimpana ja katkerimpana
mielialana, mikä ei säästänyt ketään ympäristössään, kaikkein vähimmän
Liisaa -- kenties siitäkin syystä, ett'ei Liisa antanut mitään
merkitystä hänelle. Tohtori tunsi, että vaimonsa piti häntä ainoastaan
lapsensa lääkärinä, jota hän vaivasi avunpyynnöllään.
Tohtori Galle ei ollut lääkärinä tuhmempia, päin vastoin, ja varsinkin
kaulatauteihin oli hän erikoisesti perehtynyt, sillä ne ilmaantuivat
usein kulkutauteina tällä seudulla. Mutta on väliin taudintapauksia,
joissa ei mikään taito eikä tahto kykene sairasta pelastamaan. Ja
semmoinen potilas oli pikku Paulkin.
Miina neiti oli väsymättömän osanottavainen, usein istui hän
tuntikausia Liisan luona ja tarjoutui joka ilta valvomaan sairaan
luona. Mutta Liisa pudisti kieltävästi päätään, hän ei olisi kuitenkaan
voinut saada unta silmiinsä.
Oli kulumassa yhdeksäs päivä pojan sairastumisesta. Ikkunanverhot
olivat lasketut alas esteeksi myrskylle, joka tunkeusi sisään
hataroista ikkunoista. Ilta oli tuulinen ja ikävä, valkean edessä istui
Liisa, pieni Paul sylissään.
-- Minä luulen, että hän makaa mielellään juuri tuossa asennossa, sanoi
Miina neiti, joka tuli samalla sisään.
-- Hänellä on pitkin päivää ollut ankaroita kouristuspuuskia, jotka
ovat saaneet tuon pienen ruumiin aivan vapisemaan, vastasi Liisa, katse
yhä lapseen kiintyneenä.
-- Mitä tuumaa miehesi? kysyi neiti Orell. -- Ah, sieltähän se tuleekin
itse -- mitä arvelee tohtori pojasta?
Tuo jättiläinen kumartui raskaasti alas ja asettaen suuren kätensä
lapsen kohoilevalle rinnalle vastasi hän: -- Minä luulen, että
kuolontaistelu on jo alkanut.
Liisa tarttui kiihkoisesti hänen käteensä ja tuijotti hänen silmiinsä:
-- Eihän se ole totta! -- Hän oli kyllä nähnyt miten elonkipinän hehku
muuttui päivä päivältä yhä heikommaksi, hän oli nähnyt tuskien
kiertävän virnalleen nuo kuumeesta hohtavat kasvot ja kuitenkaan --
niin uskomattomattomalta kuin parantuminen näyttikin -- ei hän
hetkeksikään ollut menettänyt toivoaan, hukkuvan epätoivolla pysytteli
hän siinä kiinni. -- Se ei ole totta, sanoi hän vielä kerran.
-- Hän ei näe huomispäivää, sanoi tohtori synkästi.
Tukehtunut huudahdus tunkeusi Liinan rinnasta, se ei muistuttanut
ihmisääntä, vaan pedon kiljuntaa, jolta metsästäjä on riistänyt
poikasen. Poika säpsähti äkisti ja alkoi vavista.
-- Järjetön olento, sinä sammutat viimmeisenkin elonkipinän hänessä,
sanoi tohtori tuikeasti.
Raju puistatus värisytti tuota nuorta rouvaa, äsken tuskan vääristämät
kasvonsa muuttuivat luonnottoman jäykiksi ja yksi ainoa suuri kyynel
juoksi hitaasti pitkin poskea ja tipahti lapsen jo puolikylmälle
otsalle. Hänen katseensa oli kiintynyt pojan kalman leimaamiin
kasvoihin; poika parka, hän oli tiedoton kaikesta, mitä ympärillään