Iltalampun ääressä I - 07

huonetta äidin istuessa koko ajan sairaan vuoteen vieressä ja
tarkatessa pienempiäkin muutoksia. Hän suvaitsi Annan tuskin ojentavan
kättään avuksi sairaanhoidossa: -- Minä olen niin tottunut siihen --
sanoi hän tyynen estävästi ja kun isään ei vaikuttaneet mitkään
lohdutukset eikä osaaottavat sanat, jäi tuo nuori tyttö kokonaan omia
pelottavia ajatuksiaan akkiloimaan.
Kyytimieheltä oli luonollisestikin kyselty kaikkea aivan
perinpohjaisesti ennenkun häntä päästettiin lähtemään.
-- Nuorella herralla on tapana metsästysmatkoilla ollessaan tulla usein
heidän taloonsa ja pyytää kuppi kahvia tai lasi maitoa, kertoi mies.
Edellisenä päivänä oli hän puolenpäivän tienoissa ollut heillä ja
tilannut itselleen yömajan, mutta kun ei häntä illalla kuulunut
tulevaksi, luultiin hänen yöpyneen jonnekin muualla. Aamulla ani
varhain, kuin isäntä miehineen meni metsään hakkuulle, löysivät he
hänet lumelta aivan sen äkkisyvän jyrkänteen alta, jota kansa nimittää
"Velhovuoreksi". Lumessa olevista jäljistä voi selvään nähdä kuinka hän
oli luisunut alas kallionsyrjältä, joka todellisuudessa oli aivan
sileän jääiljangon peittämä, vaikka sen päälle oli päivällä höytyellyt
hiukan lunta; kallionhalkeimessa kasvoi muuan mutkikas mänty ja
rikkirepeytyneestä hihan kyynäspäästä näkyi, että se oli tarttunut
siihen kiinni, ja silloin oli hänen pyssynsä lauennut. Kun he löysivät
hänen, makasi hän levitetyin käsin suullaan maassa, se oli oikea
Jumalan varjelus, ett'ei hän paleltunut yöllä, mutta hänellä oli
lammasnahkainen takki ja, kummallista kyllä, oli ilmakin illan tullen
leutoutunut.
Siinä oli melkein kaikki mitä he saivat tietää tapahtuneesta
onnettomuudesta, mutta asian syvällisintä puolta ei voinut kukaan, ei
kyytimies eikä kukaan muu valaista, ajatteli Anna vapisevin sydämmin.
Seuraavana päivänä kävi tohtori uudelleen sairaan luona, näyttäen Annan
mielestä yhtä arvelevalta kuin ensi kerrallakin; äiti taasen huolehti
ainoastaan haavakuumeen tähden, hän ei näyttänyt ollenkaan ajattelevan
lääkärin selitystä kaatumisesta ja loukkaantumisesta, joka oli tullut
nuoren metsästäjän osaksi. Anna yksin huomasi, että lääkäriä ei
huolestuttanut kuulan tekemä vaikutus tai sen seuraukset, ja kun
tohtori otti hyvästinsä, hiipi hän hänen jälkeensä eteiseen.
-- Paras setä, kuiskasi hän hivauttaen kätensä hänen käsivarteensa.
-- No, mitä pikku ystäväiseni nyt asioipi, tahtooko hän lääkkeitä
hermopuuskauksille, vai? Vanhuksen halu heittäytyä leikkisille katosi
kuitenkin heti katsottuaan hänen rukoileviin silmiinsä: -- Puhu,
lapseni, kehoitti hän.
-- Minä haluaisin mielelläni tietää -- hän pysähtyi tähän, vetäen
syvemmin henkeään, mutta jatkoi sitte päättävästi -- minä rukoilen,
sanokaa minulle onko Juhon tila hengenvaarallinen?
-- Hm, hm -- niin -- minulla ei ole koskaan tapana hätäillä
tuomioissani, vastasi ukko, kiinnitellen hitaasti hansikkaittensa
nappeja; -- tuo pieni haava on tosin vähäpätöinen asia, mutta -- --
-- Kenties Juho vahingoitti itsensä pudotessaan? ehätti Anna vapisevin
huulin.
-- Siinä osasi hän oikeaan, Juho lienee saanut jonkun sisäisen vamman.
-- Ja se on hyvin vaarallinen?
Tohtori tarttui äkkiä hänen molempiin käsiinsä, vei hänet täyteen
lampunvaloon ja katseli tutkien hänen vaaleihin, tuskanilmeisiin
kasvoihinsa. -- Luulenpa parhaaksi ilmaista hänelle totuuden, mutisi
hän. Tuo nuori pillomus tuolla sisällä -- hän näytti kädellään sairaan
huoneesen -- olisi tehnyt viisaimmin, jos hän ei koskaan olisi lähtenyt
metsälle viattomia eläimiä vainoamaan kun ei hänellä kerran ole sen
vakauneempaa aistia ja tottumusta metsän polkuja astella. Nyt hän on
siten saattanut omaisilleen sydämmen surua -- eikä hänellä,
poikarukalla, ole sen pahempi enää monia päiviä jäljellä.
Anna ei huutanut, vaikka tohtori sitä puolittain pelkäsi, mutta sen
sijaan näki hän miten raju puistutus hivahutti koko hänen ruumistaan.
-- Voitteko te kestää sen lapseni? kysyi tuo töykeä ukko milt'ei
hellästi.
-- Minun täytyy, -- hän puristi kovasti tohtorin käsiä jäähyväisiksi ja
lähti, kiiti varjona omaan yksinäiseen huoneesensa, tarttui molemmin
käsin päähänsä sekä seisoi moniaita hetkiä liikkumatonna, melkein
tiedotonna.
-- Hän kuolee itsemurhaajana -- tunkeusi hänen yhteenpuristettujen
huuliensa lomitse, sitte vaipui hän aivan kasaan kuin murtunut ruoko
noiden hirvittäväin sanain soidessa kuolonkellona hänen korvissaan.
Voi, jos Juho vielä hetkiseksi havautuisi täyteen tietoisuuteen, jos
hän uskaltaisi kysyä! Hänen sieluntuskansa oli niin suuri, ett'ei hän
luullut voivansa kestää tämän epävarmuuden painoa. Mutta vanhempien ei
tule saada mitään tietää; ja se tieto, että heidän poikansa täytyy
kuolla, olisi kyllin voimakas musertamaan heidät. Miten surullista
onkaan elämä, hän oli niin usein kuullut maailmaa sanottavan "murheen
laaksoksi", nyt ymmärsi hän täydellisesti noiden sanojen merkityksen,
sillä taivas oli suljettu kuin rautaovi ja Jumala äärettömän kaukana.
Hän ei rukoillut, hänellä ei ollut sanoja siihen.
Äiti ei tahtonut sallia hänen valvoa yöllä, mutta hetkeksikään ei hän
kuitenkaan voinut silmiään ummistaa ja aamupuoleen hiipi hän hiljaan
sairaan huoneesen. Äiti viittasi häntä luokseen: -- Sinä voit tulla
hetkiseksi minun tilalleni, Anna, kuiskasi hän, minun pitää mennä
puhelemaan isärukan kanssa, joka on pitkin yötä käynyt täällä
katsomassa.
-- Eikö äiti tarvitsisi levätä hetkisen?
-- En, minä en tunne ollenkaan itseäni väsyneeksi, minä olen niin
voimakas, kuten tiedät. -- Ja kaikesta levottomuudesta ja kahden yön
valvomisesta huolimatta näyttikin hän aivan terveeltä ja reippaalta. --
Täällä on minun kutimeni, kaidenna säären kohdalta joka seitsemännellä
kierroksella.
Anna katseli hetkisen tuota pitkää, harmaata "lähetyssukkaa", sitte
asetti hän sen huoahtain pois luotaan, hänellä ei ollut äidin
tavatonta, kaikissa olosuhteissa kukistumatonta tointa. Sairas liikutti
itseään ja valitti hiljaa. Anna kumartui hänen ylitsensä kuiskaten mitä
vienoimmalla, hellimmällä äänellä hänen nimensä, ja kuin hänen
lemmenvoimaisen tahtonsa tenhoamana avasi sairas hitaasti silmänsä ja
katsoi häntä aivan selvä-ilmeisellä katseella.
-- Pikku siskoseni -- sanoi hän soinnuttomasti, ääntäminen näytti
tuottavan hänelle kipuja.
-- Armas Juho! -- Hän polvistui vuoteen viereen, niin että hänen
kasvonsa olivat milt'ei veljen kasvojen vieressä tyynyllä: -- sinä et
tiedä miten levoton minä olin sinun tähtesi eilispäivänä, kuiskasi hän,
minä aavistin, että joku onnettomuus oli kohdannut sinua.
Juho tarttui lujasti hänen käteensä: -- minä olin hyvin alakuloinen
sinä päivänä, mumisi hän, en tietänyt mitä tahdoin. Katsohan, elämä
näytti minusta liian raskaalta ja minä -- -- --
Anna tunsi miten jääkylmä puistutus hivautti hänen ruumistaan, mutta
hän pakotti itseään ja sanoi mitä vienoimmalla äänellä: -- Mitä
ajattelitkaan, oma, rakas veljeni?
-- Vetäydy pois, Anna -- sanoi hän tukehtuneella äänellä -- minä olin
päättänyt ampua luodin otsaani!
Mutta Annapa ei poistunutkaan, hän painautui sen sijaan yhä lähemmä ja
kiersi kätensä hänen kaulalleen: -- Sinähän et kuitenkaan ampunut,
Juho?
-- En, sitä en tehnyt, minä ajattelin sinua, pikku sisarueni, ja äitiä.
Muistatko muuatta kertaa lapsuudestani, jolloin putosin heinäladon
rappusilta! Kaikki luulivat minua kuolleeksi, mutta minä ainoastaan
pyörryin, ja kun toivuin, seisoi äiti ylitseni kumartuneena, silmissä
katse, jota en koskaan voi unhottaa -- ja juuri tuo katse se pidätti
minua nytkin.
Anna painalsi yhä uudelleen ja uudelleen huulensa veljen huulia vasten,
hän ei voinut puhua, vaan siltä tuntui kuin olisi ääretön paino äkkiä
irtaunut hänen harteiltaan ja hänen äsken elottomasta sielustaan kohosi
nyt juhlivia ylistys- ja riemuvirsiä kohti korkeutta. Nyt tuli hän
ajatelleeksi myös sitä, että puheleminen saattoi olla vaarallista hänen
veljelleen, koska se näkyi niin vaikealta; mutta jos tämä keskustelu
lyhentäisikin hänen elämäänsä, ei hän sittekään olisi tahtonut välttää
sitä, hän tunsi tämän jälkeen voivansa kestää vaikka mitä, kunhan vain
tuo kauhea mahdollisuus oli häipynyt. Kun Juho tahtoi ruveta kertomaan
miten tuo tapahtuma oli sukeutunut, pani Anna hymyillen sormensa hänen
huulilleen ja kertoi itse mitä hän oli kuullut kyytimieheltä, jolle
veli nyökäytti myöntävästi, hänellä oli tuohon kaikkeen ainoastaan
joitakuita pikkuseikkoja lisättävänä.
Kun äiti palasi, huomasi hän potilaan melkoista reippaammaksi, niin
että sekä hän että isä siitä suuresti riemastuivat. Annan sydäntä
kirvelti kuitenkin tätä nähdessään, sillä hän muisti tohtorin sanoja;
mutta toivon ääni kuiski hänelle että kokeneinkaan lääkäri ei ole
kuitenkaan mikään Jumala ja se rohkaisi häntä suuressa määrässä.
Kummallista kyllä ei tuo vanha lääkäri lausunut mitään erikoista iloa
tai ihmettelyä tuon heidän mielestään Juhon tilassa huomattavan
melkoisen tervehtymisen johdosta, syvä poimu asui edelleenkin hänen
tuuheain kulmakarvainsa välillä ja Annan täytyi itsekseen myöntää
ett'ei se näyttänyt ollenkaan ilahuttavalta.
-- Kunhan vain vapauduttaisiin tuosta kuumeesta, tuumitteli äiti
luottoisesti. Tohtori vaikeni ja Juho sulki raukeasti silmänsä.
Kun Liina rouvaa heti tämän jälkeen kutsuttiin pois, kävi Anna hänen
tilalleen. Silloin sanoi tuo nuori mies äkkiä: -- Kun ihminen seisoo
haudan reunalla, näyttää elämä pikku murheineen aivan toisenlaiselta
kuin sitä ennen!
Anna katsoi häntä hämmästyneenä. Juho vastasi hänen katseesensa
suruvoittoisesti hymyillen: -- Tiedätkö, pikku sisarueni, että
ihmissydän on kumman horjuva, sanoi hän hiljaa; minä olen kaiken aikaa
aihkaillut huolissani ja antanut niiden raskauttaa itseäni siinä
määrässä, jotta olin vähällä väkivaltaisesti vapauttaa itseni niistä,
mutta nyt, kun todella seison kuolon kynnyksellä, huomaan että on
kuitenkin jotain, jonka eteen kannattaa elää.
-- Oletko sitte niin varma kuolemastasi, rakas Juho? kysyi hän.
-- Näeppäs, Anna, vastasi hän, minä tunnen, että minä olen tavalla tai
toisella turmeltunut ja ukko Westerin sanoista ymmärsin samaa, en voi
kertoa miten pieninkin liike vaivaa minua, minä olen aivan musertunut.
Äiti rukka, hänellä kun on niin hyvä toivo!
Tämä oli myös totta. Rouva Montell tyyneine luonteineen katseli asiaa
yleensä parhaalta puolelta ja kun hänen tapaturman tuottama ensi
hämmästyksensä oli asettunut, ei hänessä ollut pienintäkään pelvon
vivahdusta siitä ett'ei poika hänen huolekkaalla hoidollaan pian
tervehtyisi ennalleen. Olihan hän nuori ja tavattoman lujarakenteinen,
melkein kuin äiti itse, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan sairastanut,
siksi ei hän voinutkaan uskoa, että kuolema nyt juuri ja juuri tämän
onnettomuuden kautta hänet yllättäisi.
Anna kärsi sanomattomasti tästä varmatoiveisuudesta, vaikk'ei hänellä
kuitenkaan itselläänkään ollut uskallusta sitä epäillä, vaikka hän
kyllä peittelemättä näyttikin levottomuuttaan sairaan tähden.
-- Minun armas tyttöseni on aina ollut taipuisa katsomaan kaikkia
mustalta puoleltaan -- oli rouva Montellin ainoa vastaus tyttärensä
arveluttaviin viittauksiin. Seuraavana päivänä oli Juho entistään
raukeampi ja makasi enimmäkseen horroksen tapaisessa uinailussa.
Iltasella, kun Anna taasen hetkisen istui hänen luonaan, valitti hän
isosti.
-- Miten voit, rakas ystäväiseni? kysyi Anna hellän levottomasti.
-- Minulla on luullakseni tänään ollut enemmin tuskia.
Anna katseli tutkivasti hänen tuskanilmeisiä piirteitään, jotka vielä
äsken loistivat terveyttä ja eloa, hänen sydäntään puristi ja ahdisti
tuska, sillä hänestä näytti kuolema joka silmänräpäys hiipivän lähemmä
ja hän ei tietänyt tunsiko veli tätä peljättävää totuutta.
Kuin vastaukseksi näihin hiljaisiin ajatuksiin sanoi sairas äkkiä
sortuneella äänellään: -- Kuolema tuntuu kovalta, pikku sisareni, kun
meillä on ollut kyllin kaikkea täällä ja siellä toisella puolella ei
ole mitään odotettavissa, jos nimittäin mitään on olemassakaan! Kenties
onkin kaikki vain kaunista lohdutussaarnaa, jota teidän pappinne tarjoo
hurskaille sieluille. Niin, niin, Anna, älä näytä ollenkaan niin
hämmästyneeltä, sillä minusta on näyttänyt kuin sinä olisit itsekin
suuresti epäillyt pappien saarnain totuutta.
-- Ah, rakas Juho -- hän kumarsihe alas ja otti hänen vaipuneen kätensä
omiinsa -- minua on monet epäillykset ahdistaneet, mutta varmuus siitä,
että on Jumala, tuomio ja tulevainen elämä, on aina säilynyt
järkkymättömänä taistelevassa sielussani. Katsoppas, minä luulen
loukkaantuneeni muotoon ja siten jouduin vieraantumaan koko opin
rikkaasta sisällöstä, mutta näinä pimeinä, synkkinä päivinä, rakas
veikkoni, on Jumala sallinut valkeutensa valistaa minua ja suuresta
rakkaudestaan johtanut minut Vapahtajan luo. Nyt tuntuu kaikki minusta
niin valoisalta, ja rehellisesti, epäilemättä voin nyt sanoa: minä
uskon, uskon Jumalan ijankaikkisesti armahtavan laupeuden Jeesuksessa
Kristuksessa. Kyynelet tulvivat hänen poskilleen, mutta hänen
silmistään loisti sisäinen kirkastus.
Juho naurahti surunvoittoisesti. -- Se on siis hyväksi sinulle, pikku
siskoni, koska se tekee sinut onnelliseksi, sanoi hän hiljaan.
-- Jos sinäkin voisit tulla samanlaiseksi, Juho, kuiskasi hän;
haluaisitko sinä puhutella pastori Törneä.
Hänen kasvonsa sävähtivät jäykiksi ja kylmiksi: -- Ei, sanoi hän
tuimasti; sen verran olen minä pitkin elämääni kiusautunut pappeihin
ja heidän puheisinsa ett'en minä halua ketään heistä luokseni
kuolinhetkenäni. Jos kenenkään ihmisen sanoihin voin luottaa, niin voin
juuri sinun sanoihisi, Anna; mutta toisen vakuutus ei voi auttaa toista
kuolonsyvyyden ylitse ja mitä luulisit sinä muuten tämmöisellä
maailmanlapsella kuin minulla voivan olla odotettavana siellä toisella
puolella? -- Hän puhui tavattoman tyynesti, mutta niin jäätävän
toivottomasti, että Annan sydän oli tuskasta haljeta; pakottavana
kaipuuna ikävöi hän kaunopuheisuuden lahjaa, voidakseen mitä
palavimmilla sanoilla johtaa hänen sielunsa armon lähteelle. Mutta
hänen kielensä oli kuin kiinni sidottuna ja suuren heikkoutensa
tunnossa turvautui hän Jumalan rajattomaan laupeuteen: -- Herra Jeesus,
auta meitä! tunkeusi hänen vapisevilta huuliltaan.
Kun tohtori Wester seuraavana aamupäivänä astui sairaan huoneesen,
havaitsi hänen tarkka silmänsä, että tavaton muutos oli tapahtunut
sairaan tilassa. Piirteet olivat käyneet teräviksi, silmät elottomiksi
ja sisäänpainuneiksi sekä iho kellahtavaksi, kaikista näkyi että kuolon
työ oli jo alkanut.
-- Minusta tuntuu Juho tänään puhuvan paljon helpommin, sanoi rouva
Montell toiveikkaasti. Yöllä hän niinikään nukkui useita tuntia.
Tuo kokenut lääkäri läheni sairasta ja tarttui hänen herpouneesen
käteensä, hänen tutkiva silmänsä kiinnittyi noihin tyynyllä lepääviin
vaaleihin kasvoihin ja kun hän kohtasi äkkiä nuoren miehen katseen,
ymmärsi hän sanoitta niiden selvää kieltä: -- Sanokaa hänelle, että
kuolontaistelu on käynnissä. Sairaasta kohotti hän katseensa
pääpuolessa seisovaan Annaan ja havaitsi hänenkin kasvoillaan tuon
saman visseyden, äiti yksin istui rauhaisana kuolinvuoteen vieressä.
-- Ehkä me annamme nuorelle ystävällemme jotain rauhoittavaa, sanoi hän
ja tuossa karmeassa äänessä voi huomata harvinaisen, väräjän soinnun;
-- hän tarvitsee ennen kaikkea -- lepoa. Hän laski harmajan päänsä
alas, asettaen korvansa sairaan rintaa vasten, oliko se todellakin
vielä nuorukaissydän, joka tykkäeli noin raukean väsähtäneesti!
-- Valmistakaa häntä varovasti, sanoi Juho soinnuttomalla äänellä hänen
korvaansa. Tohtori nyökäytti päätään ja rouva Montell seurasi häntä
ulos.
-- Äiti parka, hetki on tullut, kuiskasi Juho.
-- Jumala häntä vahvistakoon! sanoi Anna, ottaen Juhon käden omaansa.
-- Minä olen tuumaillut paljon eilistä keskusteluamme, sanoi hän
vaivaloisesti; tiedätkö, siskoseni, minäkin luulen etsineeni Jumalaa,
vaikka tosin omalla tavallani, ja löytäneeni hänen käsialaansa taiteen
suuruudessa, kaikessa luonnossa ilmenevässä kauneudessa. Minä en
tietänyt sitä silloin, mutta nyt ymmärrän minä, että minussa on aina
ollut salainen ikävöiminen jonkun korkeamman perään, minä nimitin sitä
ihanteeksi, mutta mikä sitte on meidän korkein, ylevin ihanteemme,
joll'ei juuri -- Jumala. Jos me kerran uskomme hänen olevan olemassa,
niin täytyy meidän myös olettaa, että kerran tulee tuomio, jossa
jokainen saa töittensä jälkeen, mutta Jumala ja syntiset, Anna -- -- --
-- On olemassa välittäjä Jumalan ja meidän välillämme, Jeesus Kristus,
vastasi Anna juhlallisesti.
-- Minä en tiedä, jos minä voin käsittää sitä, sanoi hän surullisesti
-- minun ajatusvoimani on sammumaisillaan.
-- Mutta Vapahtaja voi käsittää sinua, rakas veljeni, vastasi hän
sydämmellisesti yhä kasvavalla luottavaisuudella. -- Hän on sanonut
"rukoilkaat, niin te saatte" ja minä olen lakkaamatta rukoillut Herraa
sinun tähtesi.
Samalla hetkellä tuli äiti sisään, hän ei mennyt kuten tavallisesti
vuodetta kohti, vaan suoraa päätä ikkunan luo, jonka alaslasketut
verhot hän veti ylös, päästäen siten talvipäivän hämäränomaisen valon
virtaamaan huoneesen. Sitte läheni hän askel askeleelta sairasta,
tutkivain silmäystensä tarkastellessa hänen kasvojaan. Ja mitä
kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi hän tuli lääkäriltä äsken
kuulemainsa totuudesta. Hän oli ollut siksi monen kuolinvuoteen
ääressä, ett'ei hän voinut epäillä noiden kuolonmerkkien
luotettavaisuutta, jotka kohosivat hänen poikansa, esikoisensa, kylmän
hien kostuttamalle otsalle.
Kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, otti nuori mies hiljaa
hänen kätensä ja asetti sen poskeaan vastaan, mutta kumpainenkaan ei
puhunut mitään. On hetkiä elämässä, jolloin tunteet ovat niin valtavia,
että uupuu sanat niiden ilmaisemiseksi.
Tämä päivä oli Annasta kuin joku eriskummainen uni, ja hän olisi niin
mielellään toivonut, että hän olisi voinut puhella äidin kanssa kahden
kesken, siitä olisi ollut huojennusta heille molemmille. Mutta äiti
sanoi vain ohimennen: -- Minä olen pyytänyt tohtori Westerin puhumaan
asiasta isälle, häntäkin tarvitsee valmistaa. -- Hän liikutteli itseään
ja puhui aivan kuin tavallisesti, kuitenkin näytti Annasta kuin koko
hänen olemuksessaan olisi jotain outoa ja kylmää.
Tohtorin antamien lääkkeiden vaikutuksesta makasi Juho jonkunlaiseen
horroksen tapaiseen uneen vaipuneena eikä häntä näyttänyt mitkään
tuskat vaivaavan. Anna oli kiitollinen tuolle kokeneelle lääkärille
siitä, että tämä kykynsä mukaan koetti lieventää kuolontaistelun tuskia
ja odotti joka hetki lopun lähenemistä.
Jälkeen puolenpäivän tuli neuvoksetar, kuten useita kertoja ennemminkin
sairausaikana. Rouva Montell istui sisässä sairaan luona, mutta Anna
tuli niin iloiseksi saadessaan heittäytyä moniaiksi minuuteiksi
puhelemaan vanhan rakkaan ystävänsä kanssa -- Minä olen niin
omituisessa mielenvireessä, sanoi hän -- Juhon kuolontaistelu on jo
alkanut, mutta minä en itke enkä sure, sillä minä tiedän, että hänen
tähän asti kahlittu henkensä on nyt vapautumaisillaan. Voi kummitätini,
hänelle on varmaankin onnellisinta, että hän pääsee täältä, sillä
tietämätöntä on, olisiko elämä voinut hänelle tarjota tyydyttävää
vaikutusalaa ja hänen sielunsa suhteen en minä ole nyt enää ollenkaan
levoton. Minä en voi sitä selittää, mutta minua elähyttää niin
ihmeellinen tunne: Herra on vallannut minun kovan sydämmeni, minun
sieluni luottaa häneen täydellisesti ja samoin toivon olevan veljenikin
laita.
-- Aamen sanokaamme sitte! vastasi tuo kokenut ystävä sydämmellisesti
ja he kumartuivat yhteiseen hiljaiseen rukoukseen Jumalan edessä.
Kun Anna palasi sairaan huoneesen, oli siellä perin hiljaista,
liikkumatonna istui sekä isä että äiti sairaan vuoteen ääressä. Nuori
tyttö polvistui nyt, kuten usein ennenkin, heidän keskelleen ja ottaen
Juhon voipuneen, kylmähkön käden omiin elonhehkuisiin kätösiinsä, äänsi
hän: -- Rakas Juho! Tuo hellä, hyväilevä ääni herätti vielä kerran
liitävän sielun horroksen huumeestaan. Hän avasi silmänsä ja katsoi
häntä sammuvin katsein.
-- Oi Jeesus, tule ja vapauta meidän rakkaamme! rukoili Anna selvällä,
nuorella äänellään. -- Ainoastaan sinuun, Herra Jeesus, me luotamme,
tule, meidän ainoa turvamme.
Hänen vaiettuaan sanoi äiti konemaisesti: -- rukoile, rukoile!
-- Jeesus on jo tullut, äiti -- kuiskasi hän. Rukouksen avain oli
avannut elon portit.
* * * * *
Saatuaan sanoman kuolontapauksesta, riensivät kaikki Montelliin,
näyttääkseen osanottoaan suruun. Isäntä vetäysi kuitenkin konttoriin,
jättäen vieraat naisten huollettavaksi. Liina rouva oli aina siitä
pitäin, kun hän tohtorilta sai tiedon poikansa lähenevästä kuolemasta,
ollut aivan kuin kone, hän kyllä täytti tavalliset velvollisuutensa,
vieläpä järjesteli kaikki kuollutta ja hänen hautaamistaan koskevat
seikat, mutta hän jätti Annan tehtäväksi yhä uudelleen ja uudelleen
kertoa noille lukuisille ystäville sairaudesta ja kuolemanhetkestä,
näytti kuin hän ei olisi itse tahtonut tehdä sitä eikä kuunnella heidän
hyväntarkoituksellisia lohdutussaarnojaan.
Neiti Fager ja rouva Blomgrén huomasivat, että tuo rakas Liina kantoi
suruaan kerrassaan sopimattomalla ja kristitylle hyljättävällä tavalla,
sen vuoksi pitivätkin he kristillisenä velvollisuutenaan antaa hänelle
vakavia nuhteita ja istuivat niin tuntikausia hänen luonaan puhellen
Jumalasta, joka hyvyydessään lähettää ihmisille koettelemuksia,
nöyryyttääkseen heidän ylpeää sydäntään; Liinakin oli jumaloinut
poikaansa, sen vuoksi täytyi Herran ottaa sen häneltä pois. Herra
Jumala, kaikki maallinen on katoovaista; kiusaukset ovat niin
monenlaiset, sen vuoksi pitääkin meidän katsoa eteemme, ja he
huokasivat ja huomasivat, että tuo rakas kristisisar itse asiassa
olikin kovin itsevaltias ihminen, Jumalan täytyi hänellekin, jonka
kaikki asiat aina olivat olleet niin hyvin, löytää joku kuritus. Sitte
menivät he rauhoitetuilla omillatunnoilla matkaansa. Annan huulilta
pääsi helpotuksen huokaus, sulkiessaan eteisen ovea noiden "Jobin
ystäväin" jälkeen, niinkuin hän heitä nimitti. Heidän sanoissaan oli
kyllä paljon totuutta, mutta heiltä puuttui kokonaan oikea lohdutustapa
ja vilpitön mieli. Annalle johtui mieleen pastori Törne, äiti kyllä ei
ollut hänestä mitään puhunut, mutta Anna luuli olevansa varma siitä,
että äitinsä halusi tavata häntä.
Koko Juhon sairauden ajan oli pastori maannut vuoteen omana pahanlaisen
vilustumisen tähden, mutta Anna tiesi että hän heti tervehtymisensä
jälkeen tulisi ensi työkseen heillä käymään. Anna toivoi vielä, että
hän myös toimittaisi ruumiin siunauksen, kuten äitikin halusi.
Päivää ennen hautausta tulikin tuo nuori pappi heidän luokseen. Anna
tuli vilpittömän iloiseksi nähdessään hänen tulevan ja toivotti hänet
sydämmellisesti tervetulleeksi. Pastori oli kyllin hienotunteinen
ymmärtääkseen oikein tämän vastaanoton herttaisuuden, hän puristi
luottavasti tytön kättä, vaikka hienonen punerrus kohosikin hänen
taudin kalvakoimille kasvoilleen.
-- Minä luulen äidin odottaneen teitä, sanoi Anna, pastori varmaan
löytää hänet hyvin paljon muuttuneena, hän on tullut niin hiljaisiksi
ja ihmeteltävän välinpitämättömäksi.
-- Suru vaikuttaa eri lailla -- sanoi pastori merkitsevästi, katsellen
hänen avoimiin ilmeikkäisiin kasvoihinsa. Anna ei vastannut, hänen
kirkastunut, luottoisa katseensa vain kohtasi pastorin silmäilyä, sitte
saattoi hän hänet äidin luo ja jätti heidät kahden kesken. Ja kun hän
tunnin kuluttua palasi, tulvivat tuon surevan äidin tähän saakka
kuivista silmistä kyynelet ensi kertaa kuolemantapauksen jälkeen. Anna
kiersi kätensä hänen ympärilleen:
-- Äiti rukka, armas äiti!
Pastori oli mennyt ikkunan luo ja myös hänen silmissään huomasi Anna
kostean väikkeen. Hyvästiä heittäessä sanoi Anna hänelle, tuo kaunis,
avoin katse silmissään:
-- Minä tahtoisin sanoa teille jotain, herra pastori, jotain, josta
minä olen varma ja joka tulee teitä ilahuttamaan. -- Pastori katsoi
häneen kysyvästi.
-- Muistatteko, minkä kauniin toivomuksen te sanoitte minusta, te
uskoitte, että Herra suurella pelastajan rakkaudellaan vielä on etsivä
minua -- ja nyt voin minä sanoa teille: Hän on myös minut löytänyt --
surun tiellä.
-- Herra kuulee rukoukset, niinkuin hän pettämättömästi luvannut on!
vastasi pastori painokkaasti.
* * * * *
Aina pastorin käynnistä saakka, niinpä itse hautauspäivänäkin, näytti
rouva Montell olevan ennallaan, hän vastasi ystävällisesti kaikkein
osaa-ottaviin kysymyksiin, kuultiinpa hänen kirkkaan äänensä yhtyvän
hautausvirteenkin. Hänen ystävättärensä huomasivat tässä todistuksen
siitä, että heidän viisaat neuvonsa olivat vaikuttaneet hyvää Liina
sisaressa, eikä kumma, sillä mehän olemme hyvin taipuisia uskomaan
omalla vaikutuksellamme olevan valtaa ja tehokkuutta. Anna oli kenties
ainoa, joka huomasi, että vaikka äiti näyttikin jälleen ennalleen
tasautuvan ja vähitellen käyvän käsiksi poikansa sairauden ja kuoleman
kautta keskeytyneesen laajaan toimintaansa, oli hän kuitenkin jossain
määrässä muuttunut.
Hän lueskeli nyt, jota hän ei tähän saakka pitänyt ollenkaan
tarpeellisena -- ja Anna huomasi, että hän ajatteli vieläkin enemmin,
vaikk'ei hän puhellut asioistaan enemmin hänelle kuin vanhoille
ystävilleenkään, päin vastoin näytti toisinaan kuin hienonen, tuskin
huomattava väliaita kohoisi Liina rouvan ja hänen muinaisten
innokkaimpain ihailijainsa, esim. neiti Fagerin ja rouva Blomgrénin,
välille, viimmemainittujen sitä kuitenkaan huomaamatta. Annan äiti oli
syvällisesti omaksunut ne uskonnolliset käsitteet, joiden piirissä hän
oli kasvanut ja ne olivat aina täydellisesti tyydyttäneet hänen
henkiset tarpeensa, niin ett'ei hänen mielipiteensä voineetkaan koskaan
joutua minkään suuremman muodostuksen alaiseksi. Mutta oli kuitenkin
olemassa jonkun verran ahdasmielisyyttäkin, pieniä omituisuuksia, jotka
aina ilmenivät hänen avoimelle siimalleen oikeassa karvassaan. Oli
tosin eroa ihmisillä, mutta koskaan ei hän tuntenut itsellään
taipumusta ketään tuomitsemaan. Hän alkoi huomata, että ihminen voi
olla kristitty tarvitsematta rajoittaa henkeään mihinkään visseihin,
ahtaisiin muotoihin.
Tuolla älykkäällä, toimivalla luonteella oli salaista taipumusta
farisealaisuuteen, tosin tuohon hienompimuotoiseen; ja tälle pienelle
siemenelle olikin runsaasti langennut ihmiskiitoksen hunajakastetta.
Mutta hänen kristielämänsä rehellinen, totinen puoli oli kuitenkin
voimakkaasti vastustanut tuota nousevaa tainta. Mutta nyt tuli pojan
kuolema ja paljasti salaman välähdyksen tapaisella valolla tuon salassa
versoneen vesan, ainoastaan jotkut harvat juurenhapset säilyivät tuolta
mullistukselta. Voimakkaan iskun tavalla nöyryytti suru hänen oman
voimansa maan tasalle.
Ja juuri se, että hän, kristitty äiti, jo lapsuudessa herännyt ja
valistunut nainen, vieläpä koko puolueensa kokenut neuvonantaja, ei
kyennyt tekemään mitään oman poikansa saattamiseksi Jumalan luo -- se
juuri antoi hänen omalle varmuudelleen kuolon iskun. Oli kerrassaan
käsittämätöntä, selittämätöntä, miks'ei hän koskaan voinut pienintäkään
vaikuttaa poikaansa tässä suhteessa; hänen nuoruudenhehkuinen elämänsä
oli kiitäen häipynyt ja kun hän vihdoin, muutamia tiimoja ennen kuin se
kokonaan sammui, kauhistuneena tuijotti kuolemaa kasvoista kasvoihin,
oli hänen kielensä aivan halpautunut. Hänellä ei ollut ainoata sanaa,
ei ainoata pelastusköyttä viskattavana tuolle rakkaalle sielulle, jota
Tuonenvirta mustilla laineillaan kuljetti yhä kauvemmas hänen
läheisyydestään. Hänelle muistui mieleen Raamatun kertomus ylimmäisen
papin Elin pojista -- oliko se mikään puollustus lastensa suhteen
velvollisuutensa unohtaneille vanhemmille? Ei, se oli peloittava
varoitus!
"Kasvattakaa lapsenne kurituksessa ja Herran nuhteessa!"
Pastori Törne oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhella tuosta kauheasta
painosta, joka lepäsi hänen sielullaan sekä pelvostaan ja toiveistaan
poikansa sielun suhteen, Anna taasen iloisella varmuudellaan ei kyennyt
häntä lohduttamaan. Pastori neuvoi äitiä turvautumaan ahkerasti
rukoukseen, omasta kokemuksestaan tiesi hän, että tämmöinen neuvo oli
ainoa, minkä täänlaatuisessa tapauksessa voi antaa. Me emme voi katsoa