Iltalampun ääressä I - 07

  huonetta äidin istuessa koko ajan sairaan vuoteen vieressä ja
  tarkatessa pienempiäkin muutoksia. Hän suvaitsi Annan tuskin ojentavan
  kättään avuksi sairaanhoidossa: -- Minä olen niin tottunut siihen --
  sanoi hän tyynen estävästi ja kun isään ei vaikuttaneet mitkään
  lohdutukset eikä osaaottavat sanat, jäi tuo nuori tyttö kokonaan omia
  pelottavia ajatuksiaan akkiloimaan.
  Kyytimieheltä oli luonollisestikin kyselty kaikkea aivan
  perinpohjaisesti ennenkun häntä päästettiin lähtemään.
  -- Nuorella herralla on tapana metsästysmatkoilla ollessaan tulla usein
  heidän taloonsa ja pyytää kuppi kahvia tai lasi maitoa, kertoi mies.
  Edellisenä päivänä oli hän puolenpäivän tienoissa ollut heillä ja
  tilannut itselleen yömajan, mutta kun ei häntä illalla kuulunut
  tulevaksi, luultiin hänen yöpyneen jonnekin muualla. Aamulla ani
  varhain, kuin isäntä miehineen meni metsään hakkuulle, löysivät he
  hänet lumelta aivan sen äkkisyvän jyrkänteen alta, jota kansa nimittää
  "Velhovuoreksi". Lumessa olevista jäljistä voi selvään nähdä kuinka hän
  oli luisunut alas kallionsyrjältä, joka todellisuudessa oli aivan
  sileän jääiljangon peittämä, vaikka sen päälle oli päivällä höytyellyt
  hiukan lunta; kallionhalkeimessa kasvoi muuan mutkikas mänty ja
  rikkirepeytyneestä hihan kyynäspäästä näkyi, että se oli tarttunut
  siihen kiinni, ja silloin oli hänen pyssynsä lauennut. Kun he löysivät
  hänen, makasi hän levitetyin käsin suullaan maassa, se oli oikea
  Jumalan varjelus, ett'ei hän paleltunut yöllä, mutta hänellä oli
  lammasnahkainen takki ja, kummallista kyllä, oli ilmakin illan tullen
  leutoutunut.
  Siinä oli melkein kaikki mitä he saivat tietää tapahtuneesta
  onnettomuudesta, mutta asian syvällisintä puolta ei voinut kukaan, ei
  kyytimies eikä kukaan muu valaista, ajatteli Anna vapisevin sydämmin.
  Seuraavana päivänä kävi tohtori uudelleen sairaan luona, näyttäen Annan
  mielestä yhtä arvelevalta kuin ensi kerrallakin; äiti taasen huolehti
  ainoastaan haavakuumeen tähden, hän ei näyttänyt ollenkaan ajattelevan
  lääkärin selitystä kaatumisesta ja loukkaantumisesta, joka oli tullut
  nuoren metsästäjän osaksi. Anna yksin huomasi, että lääkäriä ei
  huolestuttanut kuulan tekemä vaikutus tai sen seuraukset, ja kun
  tohtori otti hyvästinsä, hiipi hän hänen jälkeensä eteiseen.
  -- Paras setä, kuiskasi hän hivauttaen kätensä hänen käsivarteensa.
  -- No, mitä pikku ystäväiseni nyt asioipi, tahtooko hän lääkkeitä
  hermopuuskauksille, vai? Vanhuksen halu heittäytyä leikkisille katosi
  kuitenkin heti katsottuaan hänen rukoileviin silmiinsä: -- Puhu,
  lapseni, kehoitti hän.
  -- Minä haluaisin mielelläni tietää -- hän pysähtyi tähän, vetäen
  syvemmin henkeään, mutta jatkoi sitte päättävästi -- minä rukoilen,
  sanokaa minulle onko Juhon tila hengenvaarallinen?
  -- Hm, hm -- niin -- minulla ei ole koskaan tapana hätäillä
  tuomioissani, vastasi ukko, kiinnitellen hitaasti hansikkaittensa
  nappeja; -- tuo pieni haava on tosin vähäpätöinen asia, mutta -- --
  -- Kenties Juho vahingoitti itsensä pudotessaan? ehätti Anna vapisevin
  huulin.
  -- Siinä osasi hän oikeaan, Juho lienee saanut jonkun sisäisen vamman.
  -- Ja se on hyvin vaarallinen?
  Tohtori tarttui äkkiä hänen molempiin käsiinsä, vei hänet täyteen
  lampunvaloon ja katseli tutkien hänen vaaleihin, tuskanilmeisiin
  kasvoihinsa. -- Luulenpa parhaaksi ilmaista hänelle totuuden, mutisi
  hän. Tuo nuori pillomus tuolla sisällä -- hän näytti kädellään sairaan
  huoneesen -- olisi tehnyt viisaimmin, jos hän ei koskaan olisi lähtenyt
  metsälle viattomia eläimiä vainoamaan kun ei hänellä kerran ole sen
  vakauneempaa aistia ja tottumusta metsän polkuja astella. Nyt hän on
  siten saattanut omaisilleen sydämmen surua -- eikä hänellä,
  poikarukalla, ole sen pahempi enää monia päiviä jäljellä.
  Anna ei huutanut, vaikka tohtori sitä puolittain pelkäsi, mutta sen
  sijaan näki hän miten raju puistutus hivahutti koko hänen ruumistaan.
  -- Voitteko te kestää sen lapseni? kysyi tuo töykeä ukko milt'ei
  hellästi.
  -- Minun täytyy, -- hän puristi kovasti tohtorin käsiä jäähyväisiksi ja
  lähti, kiiti varjona omaan yksinäiseen huoneesensa, tarttui molemmin
  käsin päähänsä sekä seisoi moniaita hetkiä liikkumatonna, melkein
  tiedotonna.
  -- Hän kuolee itsemurhaajana -- tunkeusi hänen yhteenpuristettujen
  huuliensa lomitse, sitte vaipui hän aivan kasaan kuin murtunut ruoko
  noiden hirvittäväin sanain soidessa kuolonkellona hänen korvissaan.
  Voi, jos Juho vielä hetkiseksi havautuisi täyteen tietoisuuteen, jos
  hän uskaltaisi kysyä! Hänen sieluntuskansa oli niin suuri, ett'ei hän
  luullut voivansa kestää tämän epävarmuuden painoa. Mutta vanhempien ei
  tule saada mitään tietää; ja se tieto, että heidän poikansa täytyy
  kuolla, olisi kyllin voimakas musertamaan heidät. Miten surullista
  onkaan elämä, hän oli niin usein kuullut maailmaa sanottavan "murheen
  laaksoksi", nyt ymmärsi hän täydellisesti noiden sanojen merkityksen,
  sillä taivas oli suljettu kuin rautaovi ja Jumala äärettömän kaukana.
  Hän ei rukoillut, hänellä ei ollut sanoja siihen.
  Äiti ei tahtonut sallia hänen valvoa yöllä, mutta hetkeksikään ei hän
  kuitenkaan voinut silmiään ummistaa ja aamupuoleen hiipi hän hiljaan
  sairaan huoneesen. Äiti viittasi häntä luokseen: -- Sinä voit tulla
  hetkiseksi minun tilalleni, Anna, kuiskasi hän, minun pitää mennä
  puhelemaan isärukan kanssa, joka on pitkin yötä käynyt täällä
  katsomassa.
  -- Eikö äiti tarvitsisi levätä hetkisen?
  -- En, minä en tunne ollenkaan itseäni väsyneeksi, minä olen niin
  voimakas, kuten tiedät. -- Ja kaikesta levottomuudesta ja kahden yön
  valvomisesta huolimatta näyttikin hän aivan terveeltä ja reippaalta. --
  Täällä on minun kutimeni, kaidenna säären kohdalta joka seitsemännellä
  kierroksella.
  Anna katseli hetkisen tuota pitkää, harmaata "lähetyssukkaa", sitte
  asetti hän sen huoahtain pois luotaan, hänellä ei ollut äidin
  tavatonta, kaikissa olosuhteissa kukistumatonta tointa. Sairas liikutti
  itseään ja valitti hiljaa. Anna kumartui hänen ylitsensä kuiskaten mitä
  vienoimmalla, hellimmällä äänellä hänen nimensä, ja kuin hänen
  lemmenvoimaisen tahtonsa tenhoamana avasi sairas hitaasti silmänsä ja
  katsoi häntä aivan selvä-ilmeisellä katseella.
  -- Pikku siskoseni -- sanoi hän soinnuttomasti, ääntäminen näytti
  tuottavan hänelle kipuja.
  -- Armas Juho! -- Hän polvistui vuoteen viereen, niin että hänen
  kasvonsa olivat milt'ei veljen kasvojen vieressä tyynyllä: -- sinä et
  tiedä miten levoton minä olin sinun tähtesi eilispäivänä, kuiskasi hän,
  minä aavistin, että joku onnettomuus oli kohdannut sinua.
  Juho tarttui lujasti hänen käteensä: -- minä olin hyvin alakuloinen
  sinä päivänä, mumisi hän, en tietänyt mitä tahdoin. Katsohan, elämä
  näytti minusta liian raskaalta ja minä -- -- --
  Anna tunsi miten jääkylmä puistutus hivautti hänen ruumistaan, mutta
  hän pakotti itseään ja sanoi mitä vienoimmalla äänellä: -- Mitä
  ajattelitkaan, oma, rakas veljeni?
  -- Vetäydy pois, Anna -- sanoi hän tukehtuneella äänellä -- minä olin
  päättänyt ampua luodin otsaani!
  Mutta Annapa ei poistunutkaan, hän painautui sen sijaan yhä lähemmä ja
  kiersi kätensä hänen kaulalleen: -- Sinähän et kuitenkaan ampunut,
  Juho?
  -- En, sitä en tehnyt, minä ajattelin sinua, pikku sisarueni, ja äitiä.
  Muistatko muuatta kertaa lapsuudestani, jolloin putosin heinäladon
  rappusilta! Kaikki luulivat minua kuolleeksi, mutta minä ainoastaan
  pyörryin, ja kun toivuin, seisoi äiti ylitseni kumartuneena, silmissä
  katse, jota en koskaan voi unhottaa -- ja juuri tuo katse se pidätti
  minua nytkin.
  Anna painalsi yhä uudelleen ja uudelleen huulensa veljen huulia vasten,
  hän ei voinut puhua, vaan siltä tuntui kuin olisi ääretön paino äkkiä
  irtaunut hänen harteiltaan ja hänen äsken elottomasta sielustaan kohosi
  nyt juhlivia ylistys- ja riemuvirsiä kohti korkeutta. Nyt tuli hän
  ajatelleeksi myös sitä, että puheleminen saattoi olla vaarallista hänen
  veljelleen, koska se näkyi niin vaikealta; mutta jos tämä keskustelu
  lyhentäisikin hänen elämäänsä, ei hän sittekään olisi tahtonut välttää
  sitä, hän tunsi tämän jälkeen voivansa kestää vaikka mitä, kunhan vain
  tuo kauhea mahdollisuus oli häipynyt. Kun Juho tahtoi ruveta kertomaan
  miten tuo tapahtuma oli sukeutunut, pani Anna hymyillen sormensa hänen
  huulilleen ja kertoi itse mitä hän oli kuullut kyytimieheltä, jolle
  veli nyökäytti myöntävästi, hänellä oli tuohon kaikkeen ainoastaan
  joitakuita pikkuseikkoja lisättävänä.
  Kun äiti palasi, huomasi hän potilaan melkoista reippaammaksi, niin
  että sekä hän että isä siitä suuresti riemastuivat. Annan sydäntä
  kirvelti kuitenkin tätä nähdessään, sillä hän muisti tohtorin sanoja;
  mutta toivon ääni kuiski hänelle että kokeneinkaan lääkäri ei ole
  kuitenkaan mikään Jumala ja se rohkaisi häntä suuressa määrässä.
  Kummallista kyllä ei tuo vanha lääkäri lausunut mitään erikoista iloa
  tai ihmettelyä tuon heidän mielestään Juhon tilassa huomattavan
  melkoisen tervehtymisen johdosta, syvä poimu asui edelleenkin hänen
  tuuheain kulmakarvainsa välillä ja Annan täytyi itsekseen myöntää
  ett'ei se näyttänyt ollenkaan ilahuttavalta.
  -- Kunhan vain vapauduttaisiin tuosta kuumeesta, tuumitteli äiti
  luottoisesti. Tohtori vaikeni ja Juho sulki raukeasti silmänsä.
  Kun Liina rouvaa heti tämän jälkeen kutsuttiin pois, kävi Anna hänen
  tilalleen. Silloin sanoi tuo nuori mies äkkiä: -- Kun ihminen seisoo
  haudan reunalla, näyttää elämä pikku murheineen aivan toisenlaiselta
  kuin sitä ennen!
  Anna katsoi häntä hämmästyneenä. Juho vastasi hänen katseesensa
  suruvoittoisesti hymyillen: -- Tiedätkö, pikku sisarueni, että
  ihmissydän on kumman horjuva, sanoi hän hiljaa; minä olen kaiken aikaa
  aihkaillut huolissani ja antanut niiden raskauttaa itseäni siinä
  määrässä, jotta olin vähällä väkivaltaisesti vapauttaa itseni niistä,
  mutta nyt, kun todella seison kuolon kynnyksellä, huomaan että on
  kuitenkin jotain, jonka eteen kannattaa elää.
  -- Oletko sitte niin varma kuolemastasi, rakas Juho? kysyi hän.
  -- Näeppäs, Anna, vastasi hän, minä tunnen, että minä olen tavalla tai
  toisella turmeltunut ja ukko Westerin sanoista ymmärsin samaa, en voi
  kertoa miten pieninkin liike vaivaa minua, minä olen aivan musertunut.
  Äiti rukka, hänellä kun on niin hyvä toivo!
  Tämä oli myös totta. Rouva Montell tyyneine luonteineen katseli asiaa
  yleensä parhaalta puolelta ja kun hänen tapaturman tuottama ensi
  hämmästyksensä oli asettunut, ei hänessä ollut pienintäkään pelvon
  vivahdusta siitä ett'ei poika hänen huolekkaalla hoidollaan pian
  tervehtyisi ennalleen. Olihan hän nuori ja tavattoman lujarakenteinen,
  melkein kuin äiti itse, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan sairastanut,
  siksi ei hän voinutkaan uskoa, että kuolema nyt juuri ja juuri tämän
  onnettomuuden kautta hänet yllättäisi.
  Anna kärsi sanomattomasti tästä varmatoiveisuudesta, vaikk'ei hänellä
  kuitenkaan itselläänkään ollut uskallusta sitä epäillä, vaikka hän
  kyllä peittelemättä näyttikin levottomuuttaan sairaan tähden.
  -- Minun armas tyttöseni on aina ollut taipuisa katsomaan kaikkia
  mustalta puoleltaan -- oli rouva Montellin ainoa vastaus tyttärensä
  arveluttaviin viittauksiin. Seuraavana päivänä oli Juho entistään
  raukeampi ja makasi enimmäkseen horroksen tapaisessa uinailussa.
  Iltasella, kun Anna taasen hetkisen istui hänen luonaan, valitti hän
  isosti.
  -- Miten voit, rakas ystäväiseni? kysyi Anna hellän levottomasti.
  -- Minulla on luullakseni tänään ollut enemmin tuskia.
  Anna katseli tutkivasti hänen tuskanilmeisiä piirteitään, jotka vielä
  äsken loistivat terveyttä ja eloa, hänen sydäntään puristi ja ahdisti
  tuska, sillä hänestä näytti kuolema joka silmänräpäys hiipivän lähemmä
  ja hän ei tietänyt tunsiko veli tätä peljättävää totuutta.
  Kuin vastaukseksi näihin hiljaisiin ajatuksiin sanoi sairas äkkiä
  sortuneella äänellään: -- Kuolema tuntuu kovalta, pikku sisareni, kun
  meillä on ollut kyllin kaikkea täällä ja siellä toisella puolella ei
  ole mitään odotettavissa, jos nimittäin mitään on olemassakaan! Kenties
  onkin kaikki vain kaunista lohdutussaarnaa, jota teidän pappinne tarjoo
  hurskaille sieluille. Niin, niin, Anna, älä näytä ollenkaan niin
  hämmästyneeltä, sillä minusta on näyttänyt kuin sinä olisit itsekin
  suuresti epäillyt pappien saarnain totuutta.
  -- Ah, rakas Juho -- hän kumarsihe alas ja otti hänen vaipuneen kätensä
  omiinsa -- minua on monet epäillykset ahdistaneet, mutta varmuus siitä,
  että on Jumala, tuomio ja tulevainen elämä, on aina säilynyt
  järkkymättömänä taistelevassa sielussani. Katsoppas, minä luulen
  loukkaantuneeni muotoon ja siten jouduin vieraantumaan koko opin
  rikkaasta sisällöstä, mutta näinä pimeinä, synkkinä päivinä, rakas
  veikkoni, on Jumala sallinut valkeutensa valistaa minua ja suuresta
  rakkaudestaan johtanut minut Vapahtajan luo. Nyt tuntuu kaikki minusta
  niin valoisalta, ja rehellisesti, epäilemättä voin nyt sanoa: minä
  uskon, uskon Jumalan ijankaikkisesti armahtavan laupeuden Jeesuksessa
  Kristuksessa. Kyynelet tulvivat hänen poskilleen, mutta hänen
  silmistään loisti sisäinen kirkastus.
  Juho naurahti surunvoittoisesti. -- Se on siis hyväksi sinulle, pikku
  siskoni, koska se tekee sinut onnelliseksi, sanoi hän hiljaan.
  -- Jos sinäkin voisit tulla samanlaiseksi, Juho, kuiskasi hän;
  haluaisitko sinä puhutella pastori Törneä.
  Hänen kasvonsa sävähtivät jäykiksi ja kylmiksi: -- Ei, sanoi hän
  tuimasti; sen verran olen minä pitkin elämääni kiusautunut pappeihin
  ja heidän puheisinsa ett'en minä halua ketään heistä luokseni
  kuolinhetkenäni. Jos kenenkään ihmisen sanoihin voin luottaa, niin voin
  juuri sinun sanoihisi, Anna; mutta toisen vakuutus ei voi auttaa toista
  kuolonsyvyyden ylitse ja mitä luulisit sinä muuten tämmöisellä
  maailmanlapsella kuin minulla voivan olla odotettavana siellä toisella
  puolella? -- Hän puhui tavattoman tyynesti, mutta niin jäätävän
  toivottomasti, että Annan sydän oli tuskasta haljeta; pakottavana
  kaipuuna ikävöi hän kaunopuheisuuden lahjaa, voidakseen mitä
  palavimmilla sanoilla johtaa hänen sielunsa armon lähteelle. Mutta
  hänen kielensä oli kuin kiinni sidottuna ja suuren heikkoutensa
  tunnossa turvautui hän Jumalan rajattomaan laupeuteen: -- Herra Jeesus,
  auta meitä! tunkeusi hänen vapisevilta huuliltaan.
  Kun tohtori Wester seuraavana aamupäivänä astui sairaan huoneesen,
  havaitsi hänen tarkka silmänsä, että tavaton muutos oli tapahtunut
  sairaan tilassa. Piirteet olivat käyneet teräviksi, silmät elottomiksi
  ja sisäänpainuneiksi sekä iho kellahtavaksi, kaikista näkyi että kuolon
  työ oli jo alkanut.
  -- Minusta tuntuu Juho tänään puhuvan paljon helpommin, sanoi rouva
  Montell toiveikkaasti. Yöllä hän niinikään nukkui useita tuntia.
  Tuo kokenut lääkäri läheni sairasta ja tarttui hänen herpouneesen
  käteensä, hänen tutkiva silmänsä kiinnittyi noihin tyynyllä lepääviin
  vaaleihin kasvoihin ja kun hän kohtasi äkkiä nuoren miehen katseen,
  ymmärsi hän sanoitta niiden selvää kieltä: -- Sanokaa hänelle, että
  kuolontaistelu on käynnissä. Sairaasta kohotti hän katseensa
  pääpuolessa seisovaan Annaan ja havaitsi hänenkin kasvoillaan tuon
  saman visseyden, äiti yksin istui rauhaisana kuolinvuoteen vieressä.
  -- Ehkä me annamme nuorelle ystävällemme jotain rauhoittavaa, sanoi hän
  ja tuossa karmeassa äänessä voi huomata harvinaisen, väräjän soinnun;
  -- hän tarvitsee ennen kaikkea -- lepoa. Hän laski harmajan päänsä
  alas, asettaen korvansa sairaan rintaa vasten, oliko se todellakin
  vielä nuorukaissydän, joka tykkäeli noin raukean väsähtäneesti!
  -- Valmistakaa häntä varovasti, sanoi Juho soinnuttomalla äänellä hänen
  korvaansa. Tohtori nyökäytti päätään ja rouva Montell seurasi häntä
  ulos.
  -- Äiti parka, hetki on tullut, kuiskasi Juho.
  -- Jumala häntä vahvistakoon! sanoi Anna, ottaen Juhon käden omaansa.
  -- Minä olen tuumaillut paljon eilistä keskusteluamme, sanoi hän
  vaivaloisesti; tiedätkö, siskoseni, minäkin luulen etsineeni Jumalaa,
  vaikka tosin omalla tavallani, ja löytäneeni hänen käsialaansa taiteen
  suuruudessa, kaikessa luonnossa ilmenevässä kauneudessa. Minä en
  tietänyt sitä silloin, mutta nyt ymmärrän minä, että minussa on aina
  ollut salainen ikävöiminen jonkun korkeamman perään, minä nimitin sitä
  ihanteeksi, mutta mikä sitte on meidän korkein, ylevin ihanteemme,
  joll'ei juuri -- Jumala. Jos me kerran uskomme hänen olevan olemassa,
  niin täytyy meidän myös olettaa, että kerran tulee tuomio, jossa
  jokainen saa töittensä jälkeen, mutta Jumala ja syntiset, Anna -- -- --
  -- On olemassa välittäjä Jumalan ja meidän välillämme, Jeesus Kristus,
  vastasi Anna juhlallisesti.
  -- Minä en tiedä, jos minä voin käsittää sitä, sanoi hän surullisesti
  -- minun ajatusvoimani on sammumaisillaan.
  -- Mutta Vapahtaja voi käsittää sinua, rakas veljeni, vastasi hän
  sydämmellisesti yhä kasvavalla luottavaisuudella. -- Hän on sanonut
  "rukoilkaat, niin te saatte" ja minä olen lakkaamatta rukoillut Herraa
  sinun tähtesi.
  Samalla hetkellä tuli äiti sisään, hän ei mennyt kuten tavallisesti
  vuodetta kohti, vaan suoraa päätä ikkunan luo, jonka alaslasketut
  verhot hän veti ylös, päästäen siten talvipäivän hämäränomaisen valon
  virtaamaan huoneesen. Sitte läheni hän askel askeleelta sairasta,
  tutkivain silmäystensä tarkastellessa hänen kasvojaan. Ja mitä
  kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi hän tuli lääkäriltä äsken
  kuulemainsa totuudesta. Hän oli ollut siksi monen kuolinvuoteen
  ääressä, ett'ei hän voinut epäillä noiden kuolonmerkkien
  luotettavaisuutta, jotka kohosivat hänen poikansa, esikoisensa, kylmän
  hien kostuttamalle otsalle.
  Kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, otti nuori mies hiljaa
  hänen kätensä ja asetti sen poskeaan vastaan, mutta kumpainenkaan ei
  puhunut mitään. On hetkiä elämässä, jolloin tunteet ovat niin valtavia,
  että uupuu sanat niiden ilmaisemiseksi.
  Tämä päivä oli Annasta kuin joku eriskummainen uni, ja hän olisi niin
  mielellään toivonut, että hän olisi voinut puhella äidin kanssa kahden
  kesken, siitä olisi ollut huojennusta heille molemmille. Mutta äiti
  sanoi vain ohimennen: -- Minä olen pyytänyt tohtori Westerin puhumaan
  asiasta isälle, häntäkin tarvitsee valmistaa. -- Hän liikutteli itseään
  ja puhui aivan kuin tavallisesti, kuitenkin näytti Annasta kuin koko
  hänen olemuksessaan olisi jotain outoa ja kylmää.
  Tohtorin antamien lääkkeiden vaikutuksesta makasi Juho jonkunlaiseen
  horroksen tapaiseen uneen vaipuneena eikä häntä näyttänyt mitkään
  tuskat vaivaavan. Anna oli kiitollinen tuolle kokeneelle lääkärille
  siitä, että tämä kykynsä mukaan koetti lieventää kuolontaistelun tuskia
  ja odotti joka hetki lopun lähenemistä.
  Jälkeen puolenpäivän tuli neuvoksetar, kuten useita kertoja ennemminkin
  sairausaikana. Rouva Montell istui sisässä sairaan luona, mutta Anna
  tuli niin iloiseksi saadessaan heittäytyä moniaiksi minuuteiksi
  puhelemaan vanhan rakkaan ystävänsä kanssa -- Minä olen niin
  omituisessa mielenvireessä, sanoi hän -- Juhon kuolontaistelu on jo
  alkanut, mutta minä en itke enkä sure, sillä minä tiedän, että hänen
  tähän asti kahlittu henkensä on nyt vapautumaisillaan. Voi kummitätini,
  hänelle on varmaankin onnellisinta, että hän pääsee täältä, sillä
  tietämätöntä on, olisiko elämä voinut hänelle tarjota tyydyttävää
  vaikutusalaa ja hänen sielunsa suhteen en minä ole nyt enää ollenkaan
  levoton. Minä en voi sitä selittää, mutta minua elähyttää niin
  ihmeellinen tunne: Herra on vallannut minun kovan sydämmeni, minun
  sieluni luottaa häneen täydellisesti ja samoin toivon olevan veljenikin
  laita.
  -- Aamen sanokaamme sitte! vastasi tuo kokenut ystävä sydämmellisesti
  ja he kumartuivat yhteiseen hiljaiseen rukoukseen Jumalan edessä.
  Kun Anna palasi sairaan huoneesen, oli siellä perin hiljaista,
  liikkumatonna istui sekä isä että äiti sairaan vuoteen ääressä. Nuori
  tyttö polvistui nyt, kuten usein ennenkin, heidän keskelleen ja ottaen
  Juhon voipuneen, kylmähkön käden omiin elonhehkuisiin kätösiinsä, äänsi
  hän: -- Rakas Juho! Tuo hellä, hyväilevä ääni herätti vielä kerran
  liitävän sielun horroksen huumeestaan. Hän avasi silmänsä ja katsoi
  häntä sammuvin katsein.
  -- Oi Jeesus, tule ja vapauta meidän rakkaamme! rukoili Anna selvällä,
  nuorella äänellään. -- Ainoastaan sinuun, Herra Jeesus, me luotamme,
  tule, meidän ainoa turvamme.
  Hänen vaiettuaan sanoi äiti konemaisesti: -- rukoile, rukoile!
  -- Jeesus on jo tullut, äiti -- kuiskasi hän. Rukouksen avain oli
  avannut elon portit.
   * * * * *
  Saatuaan sanoman kuolontapauksesta, riensivät kaikki Montelliin,
  näyttääkseen osanottoaan suruun. Isäntä vetäysi kuitenkin konttoriin,
  jättäen vieraat naisten huollettavaksi. Liina rouva oli aina siitä
  pitäin, kun hän tohtorilta sai tiedon poikansa lähenevästä kuolemasta,
  ollut aivan kuin kone, hän kyllä täytti tavalliset velvollisuutensa,
  vieläpä järjesteli kaikki kuollutta ja hänen hautaamistaan koskevat
  seikat, mutta hän jätti Annan tehtäväksi yhä uudelleen ja uudelleen
  kertoa noille lukuisille ystäville sairaudesta ja kuolemanhetkestä,
  näytti kuin hän ei olisi itse tahtonut tehdä sitä eikä kuunnella heidän
  hyväntarkoituksellisia lohdutussaarnojaan.
  Neiti Fager ja rouva Blomgrén huomasivat, että tuo rakas Liina kantoi
  suruaan kerrassaan sopimattomalla ja kristitylle hyljättävällä tavalla,
  sen vuoksi pitivätkin he kristillisenä velvollisuutenaan antaa hänelle
  vakavia nuhteita ja istuivat niin tuntikausia hänen luonaan puhellen
  Jumalasta, joka hyvyydessään lähettää ihmisille koettelemuksia,
  nöyryyttääkseen heidän ylpeää sydäntään; Liinakin oli jumaloinut
  poikaansa, sen vuoksi täytyi Herran ottaa sen häneltä pois. Herra
  Jumala, kaikki maallinen on katoovaista; kiusaukset ovat niin
  monenlaiset, sen vuoksi pitääkin meidän katsoa eteemme, ja he
  huokasivat ja huomasivat, että tuo rakas kristisisar itse asiassa
  olikin kovin itsevaltias ihminen, Jumalan täytyi hänellekin, jonka
  kaikki asiat aina olivat olleet niin hyvin, löytää joku kuritus. Sitte
  menivät he rauhoitetuilla omillatunnoilla matkaansa. Annan huulilta
  pääsi helpotuksen huokaus, sulkiessaan eteisen ovea noiden "Jobin
  ystäväin" jälkeen, niinkuin hän heitä nimitti. Heidän sanoissaan oli
  kyllä paljon totuutta, mutta heiltä puuttui kokonaan oikea lohdutustapa
  ja vilpitön mieli. Annalle johtui mieleen pastori Törne, äiti kyllä ei
  ollut hänestä mitään puhunut, mutta Anna luuli olevansa varma siitä,
  että äitinsä halusi tavata häntä.
  Koko Juhon sairauden ajan oli pastori maannut vuoteen omana pahanlaisen
  vilustumisen tähden, mutta Anna tiesi että hän heti tervehtymisensä
  jälkeen tulisi ensi työkseen heillä käymään. Anna toivoi vielä, että
  hän myös toimittaisi ruumiin siunauksen, kuten äitikin halusi.
  Päivää ennen hautausta tulikin tuo nuori pappi heidän luokseen. Anna
  tuli vilpittömän iloiseksi nähdessään hänen tulevan ja toivotti hänet
  sydämmellisesti tervetulleeksi. Pastori oli kyllin hienotunteinen
  ymmärtääkseen oikein tämän vastaanoton herttaisuuden, hän puristi
  luottavasti tytön kättä, vaikka hienonen punerrus kohosikin hänen
  taudin kalvakoimille kasvoilleen.
  -- Minä luulen äidin odottaneen teitä, sanoi Anna, pastori varmaan
  löytää hänet hyvin paljon muuttuneena, hän on tullut niin hiljaisiksi
  ja ihmeteltävän välinpitämättömäksi.
  -- Suru vaikuttaa eri lailla -- sanoi pastori merkitsevästi, katsellen
  hänen avoimiin ilmeikkäisiin kasvoihinsa. Anna ei vastannut, hänen
  kirkastunut, luottoisa katseensa vain kohtasi pastorin silmäilyä, sitte
  saattoi hän hänet äidin luo ja jätti heidät kahden kesken. Ja kun hän
  tunnin kuluttua palasi, tulvivat tuon surevan äidin tähän saakka
  kuivista silmistä kyynelet ensi kertaa kuolemantapauksen jälkeen. Anna
  kiersi kätensä hänen ympärilleen:
  -- Äiti rukka, armas äiti!
  Pastori oli mennyt ikkunan luo ja myös hänen silmissään huomasi Anna
  kostean väikkeen. Hyvästiä heittäessä sanoi Anna hänelle, tuo kaunis,
  avoin katse silmissään:
  -- Minä tahtoisin sanoa teille jotain, herra pastori, jotain, josta
  minä olen varma ja joka tulee teitä ilahuttamaan. -- Pastori katsoi
  häneen kysyvästi.
  -- Muistatteko, minkä kauniin toivomuksen te sanoitte minusta, te
  uskoitte, että Herra suurella pelastajan rakkaudellaan vielä on etsivä
  minua -- ja nyt voin minä sanoa teille: Hän on myös minut löytänyt --
  surun tiellä.
  -- Herra kuulee rukoukset, niinkuin hän pettämättömästi luvannut on!
  vastasi pastori painokkaasti.
   * * * * *
  Aina pastorin käynnistä saakka, niinpä itse hautauspäivänäkin, näytti
  rouva Montell olevan ennallaan, hän vastasi ystävällisesti kaikkein
  osaa-ottaviin kysymyksiin, kuultiinpa hänen kirkkaan äänensä yhtyvän
  hautausvirteenkin. Hänen ystävättärensä huomasivat tässä todistuksen
  siitä, että heidän viisaat neuvonsa olivat vaikuttaneet hyvää Liina
  sisaressa, eikä kumma, sillä mehän olemme hyvin taipuisia uskomaan
  omalla vaikutuksellamme olevan valtaa ja tehokkuutta. Anna oli kenties
  ainoa, joka huomasi, että vaikka äiti näyttikin jälleen ennalleen
  tasautuvan ja vähitellen käyvän käsiksi poikansa sairauden ja kuoleman
  kautta keskeytyneesen laajaan toimintaansa, oli hän kuitenkin jossain
  määrässä muuttunut.
  Hän lueskeli nyt, jota hän ei tähän saakka pitänyt ollenkaan
  tarpeellisena -- ja Anna huomasi, että hän ajatteli vieläkin enemmin,
  vaikk'ei hän puhellut asioistaan enemmin hänelle kuin vanhoille
  ystävilleenkään, päin vastoin näytti toisinaan kuin hienonen, tuskin
  huomattava väliaita kohoisi Liina rouvan ja hänen muinaisten
  innokkaimpain ihailijainsa, esim. neiti Fagerin ja rouva Blomgrénin,
  välille, viimmemainittujen sitä kuitenkaan huomaamatta. Annan äiti oli
  syvällisesti omaksunut ne uskonnolliset käsitteet, joiden piirissä hän
  oli kasvanut ja ne olivat aina täydellisesti tyydyttäneet hänen
  henkiset tarpeensa, niin ett'ei hänen mielipiteensä voineetkaan koskaan
  joutua minkään suuremman muodostuksen alaiseksi. Mutta oli kuitenkin
  olemassa jonkun verran ahdasmielisyyttäkin, pieniä omituisuuksia, jotka
  aina ilmenivät hänen avoimelle siimalleen oikeassa karvassaan. Oli
  tosin eroa ihmisillä, mutta koskaan ei hän tuntenut itsellään
  taipumusta ketään tuomitsemaan. Hän alkoi huomata, että ihminen voi
  olla kristitty tarvitsematta rajoittaa henkeään mihinkään visseihin,
  ahtaisiin muotoihin.
  Tuolla älykkäällä, toimivalla luonteella oli salaista taipumusta
  farisealaisuuteen, tosin tuohon hienompimuotoiseen; ja tälle pienelle
  siemenelle olikin runsaasti langennut ihmiskiitoksen hunajakastetta.
  Mutta hänen kristielämänsä rehellinen, totinen puoli oli kuitenkin
  voimakkaasti vastustanut tuota nousevaa tainta. Mutta nyt tuli pojan
  kuolema ja paljasti salaman välähdyksen tapaisella valolla tuon salassa
  versoneen vesan, ainoastaan jotkut harvat juurenhapset säilyivät tuolta
  mullistukselta. Voimakkaan iskun tavalla nöyryytti suru hänen oman
  voimansa maan tasalle.
  Ja juuri se, että hän, kristitty äiti, jo lapsuudessa herännyt ja
  valistunut nainen, vieläpä koko puolueensa kokenut neuvonantaja, ei
  kyennyt tekemään mitään oman poikansa saattamiseksi Jumalan luo -- se
  juuri antoi hänen omalle varmuudelleen kuolon iskun. Oli kerrassaan
  käsittämätöntä, selittämätöntä, miks'ei hän koskaan voinut pienintäkään
  vaikuttaa poikaansa tässä suhteessa; hänen nuoruudenhehkuinen elämänsä
  oli kiitäen häipynyt ja kun hän vihdoin, muutamia tiimoja ennen kuin se
  kokonaan sammui, kauhistuneena tuijotti kuolemaa kasvoista kasvoihin,
  oli hänen kielensä aivan halpautunut. Hänellä ei ollut ainoata sanaa,
  ei ainoata pelastusköyttä viskattavana tuolle rakkaalle sielulle, jota
  Tuonenvirta mustilla laineillaan kuljetti yhä kauvemmas hänen
  läheisyydestään. Hänelle muistui mieleen Raamatun kertomus ylimmäisen
  papin Elin pojista -- oliko se mikään puollustus lastensa suhteen
  velvollisuutensa unohtaneille vanhemmille? Ei, se oli peloittava
  varoitus!
  "Kasvattakaa lapsenne kurituksessa ja Herran nuhteessa!"
  Pastori Törne oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhella tuosta kauheasta
  painosta, joka lepäsi hänen sielullaan sekä pelvostaan ja toiveistaan
  poikansa sielun suhteen, Anna taasen iloisella varmuudellaan ei kyennyt
  häntä lohduttamaan. Pastori neuvoi äitiä turvautumaan ahkerasti
  rukoukseen, omasta kokemuksestaan tiesi hän, että tämmöinen neuvo oli
  ainoa, minkä täänlaatuisessa tapauksessa voi antaa. Me emme voi katsoa