Iltalampun ääressä I - 15

tapahtui, uusiutunut kouristus pudistutti häntä ja hetken perästä
makasi hän kuolleena äidin sylissä.
Miina neiti otti pienokaisen ja asetti hänet vuoteelle. Tajutonna salli
Liisa sen tapahtua, mutta kun Miina koetti lohduttaa häntä, loi hän
ystävättäreensä epätoivoisen katseen: minä olen tappanut hänen, minä
olen tappanut hänen, hän olisi vielä voinut elää muutamia tunteja, oi,
se oli minun syyni, oi, voi!
Hän viskausi vuoteelle ja raju pudistus värisytti häntä uudelleen.
Hänen hyvä ystävättärensä katsoi ympärilleen, mutta tohtori oli jo
mennyt, ja hellästi hyväillen tuota kaunista päätä, sanoi hän: --
Olisitko todellakin toivonut lapsesi kärsivän vielä muutamia
tuskallisia tunteja? Ei, Liisa, yhtä vähän kuin voit torjua kuolemaa,
yhtä vähän olisi äidinsydämmesi halunnut nähdä pienokaisen tuskia, sen
tiedän varmaan. Nyt on hänen hyvä olla, meidän ei sovi kadehtia hänen
lepoaan.
Liisa ei vastannut, hänen päänsä vain vaipui yhä syvemmälle sängyn
reunalle; Miina neidin täytyi vihdoin jättää hänet yksin kuolleen
lapsensa luo.
Yhtä hiljainen ja äänetön oli hän aina hautauspäivään asti. Hänen hyvä
ystävättärensä oli hänelle uskollisena auttajana kaikessa, mutta pojan
viimmeisen vuoteen laittoi äiti itse ja asetti hänen pienen
valkotukkaisen päänsä tyynylle pitkään lepoonsa.
-- Emmekö voisi uskoa, että hän ainoastaan nukkua sanoi Miina neiti,
katsellessaan kyynelet silmissä pikku vainajaa viimmeisen kerran ennen
kannon kiinninaulaamista. -- Ruumis lepää, mutta sielu elää taivaassa.
-- Niin, jos todellakin on taivasta olemassa, niin varmaankin joutuvat
sinne tuommoiset viattomat olennot kuin pikku Paul, sanoi Liisa
vapisevin huulin.
Ystävätär olisi tahtonut puhua jotain jälleennäkemisestä ja Jumalan
sanan lohdutuksista, mutta siihen ei hän nyt kyennyt ja sitte lähtivät
kaikki hautuumaalle. Tohtori ja vaimonsa olivat omituinen pari
seisoessaan tuon avonaisen haudan reunalla: Miina neidistä ei tohtori
ollut milloinkaan näyttänyt niin tylyltä ja armottomalta kuin juuri
nyt. Mutta eipä seisonut Liisakaan hänen vieressään tukea ja hoivaa
etsien, vaan aivan toisella puolella hautaa, haudankaivajan luona,
pitäen tarkasti silmällä, ett'ei ainoatakaan kiveä olisi mullan mukana
vierähtänyt kirstulle. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen silmänsä
olivat kuivat ja kasvot näyttivät kivettyneen äänettömään suruun.
Liisa rukka -- hän oli niin kovin kiintynyt tuohon poikaansa, ajatteli
Miina neiti. Mutta tuo kelpo nainen ei voinut edes aavistaa hänen
surunsa syvyyttä, mitä hän tunsi mennessään tyhjään elottomaan kotiinsa
ja täytyessään elää tuivertaa ainoankaan päivänsäteen suomatta lämpöään
hänelle. Ainoastaan lapsi oli tuonut hänen autioon taloonsa eloa -- nyt
oli sekin poissa.
Kun Liisa seuraavana päivänä taasen ryhtyi käsiksi pojan sairauden ja
kuoleman kantta keskeytyneihin töihinsä, muistui hänelle mieleen juhta,
jonka uudelleen täytyy taivuttaa päänsä ikeen alle -- hänen kohtalonsa
oli aivan sama. Mutta hän ei voinut eheällä kärsivällisyydellä kantaa
kohtalonsa kovuutta, vaan tuskastui ja murisi taakkansa tähden ja
noiden yhteenpuristettujen huulien ympärillä asusti tuo kylmä, kankea
piirre entistään silmäänpistävämpänä.
Jos tohtori oli toivonut tuosta vaatimattomasti puetusta, köyhässä
maälaispappilassa yksinkertaisesti kasvatetusta tytöstä säveän ja
kuuliaisen vaimon, oli hän tavallaan erehtynyt. Hänellä oli tapana
toisinaan päivällispöydässä tarkastella vaimoaan tarkemmin
kulmakarvojensa alta ja silloin hän aina itsekseen päätteli, ett'ei
Liisa ollut aivan semmoinen kuin hän oli hänen luullut ensi näkemältä.
Mutta mitäpä siitä, jos hän yleensä olikin niskoitteleva, kun hän
kaikissa tapauksissa täytti perheelliset velvollisuutensa erittäin
hyvin, hän itse oli harvasanainen, miksi vaati hän vaimoltaankaan
enempää. Mitä vielä -- naisilla on oikkunsa, he ovat hiukan
konstikkaita, joka sorkka, eikä hän, paremmin kuin muutkaan, onnistunut
saamaan mitään täydellisyyttä avioliiton vaaliuurnasta. Ja siihen
loppuivat tohtorin tuumailut, hän otti vielä yhden mehukkaan
sianlihaviipaleen ja oli tyytyväinen. Olkoon Liisa oikullinenkin,
kunhan hän vain valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin tähänkin asti, siinä
kaikki hänen vaatimuksensa. Ja varsin tyytyväisenä ympäristöönsä nousi
tohtori pöydästä, vaipuakseen hetimmiten mieluisaan päivällisuneen
omassa huoneessaan. Mutta ryppyisin otsin meni Liisa täyteisen
vaatekorin viereen, jossa motkotti kasa harmaita villasukkia kantapäät
ja varpaat rikkeiminä. Hän ei tiennyt ikävämpää työtä kuin
sukanparsiminen eikä ketään kauheampaa sukkain kuluttajaa kuin hänen
jättiläisensä. Hänen kasvonpiirteissään ei ilmaunut nyt mitään
ystävällistä eikä hyvää, tuntui kuin olisi hän yksin väärin tuomittu
itsekieltäymykseen ja hänen sydämmensä kohosi uhmaan vastarintaan sen
sijaan, että sen olisi pitänyt nöyrtyä surun alla.
Ja kuitenkin oli hänenkin oloissaan valoisampiakin puolia: hänellä oli
uskollinen ja harras palvelijatar, apteekkarin sisar oli hänelle
ystävätär, joka oli aina aulis auttamaan häntä neuvolla ja työllä,
ollen samalla ystävällinen ja hyväntahtoinen. Miina neiti ei ollut
mikään älyniekka eikä lukemiseen innostunut, mutta heti kun hän huomasi
Liisan lukuhalun, lainasi hän uskollisesti hänelle jokaisen kirjan,
jonka hän käsiinsä sai. Ja Liisasta oli yhdentekevää, mitä ainetta
kirja käsitteli, olipa se sitte joku vanha apteekin yliskaapista
löydetty yleistieteellinen teos tai historia tai runokokoelma. Hän oli
vielä monin puolin lapsi, mutta lahjakas lapsi, joka ainoastaan ikävöi
vapautta kehittyäkseen.
Muuan hänen käsiinsä sattuneista oli Becher Stoven "Setä Tuomon tupa."
Sitä lukiessaan kohosi hänen eloisassa sielussaan mitä syvin katkeruus
noita orjapohatoita kohtaan, kun hän taasen tunsi aivan kärsivänsä
onnettomain, menehtyväin orjien kanssa. Vapautta, vapautta! kaikui
hänenkin sisimmässään, hän vihasi kaikkea, mikä tunnusti kahleilta ja
pakolta.
Miina neiti aivan hämmästyi, nähdessään miten innostunut hän oli kirjan
sisältöön ja miten eloisasti hän oli kiintynyt siinä kuvattuihin
henkilöihin.
-- Minä olisin tehnyt aivan samalla tavalla kuin Eliisa, vakuutti hän
säihkyvin silmin. Jos joku olisi tahtonut riistää minulta lapseni,
niin en suinkaan olisi kammonut minkäänlaista jokea vyöryvine
jäälohkareineen pelastaakseni lapseni.
-- Etpä kyllä, sen uskon, sanoi Miina neiti, hymyillen hänen innolleen.
Minä uskon, että sinulla on varsin luja tahdonvoima ja hyvä terveys,
mutta juo nyt ystäväiseni hiukan enemmin kahvia ja unhota koko tuo
liikuttava tapahtuma. Pikku Paul on Jumalan huostassa, häntä ei mikään
paha voi vahingoittaa!
-- Ei kyllä, mutta minä saan pian toisen pikku lapsen.
-- Siitäkös ilo nousee, arveli ystävätär.
Liisa ei kuunnellut ystävättärensä puhetta: -- Tohtori huomautti
minulle kuinka ruma nainen on tässä tilassa, hänet pitäisi silloin
"salvata huoneeseen", sanoi hän.
-- Minä en voi uskoa, että mies on tuommoinen, tuommoinen -- -- --
-- Epähieno, sanoi nuori rouva katkerasti nauraen. Se oli olevinaan
pilaa, näes, hän oli hyvällä tuulella ja sitä en minä suinkaan lue
hänelle virheeksi. Mutta hän ei huomaa koska hän haavoittaa, hän ei
tiedä miltä tuntuu minusta ajatellessani, että olen pakotettu antamaan
elämän pienelle, viattomalle olentoraukalle, joka syntyy kenties
kuollakseen hetimmiten tuskaisen kuoleman, kuten pikku Paul.
-- Älä puhu noin, rakas Liisa; ajattele, että juuri Jumala lähettää
sinulle nuo pikku rakkaat.
Liisa ei vastannut, hän laski äkkiä kahvikupit pöydälle ja ratkesi
raivoisaan itkuun.
Miina neiti ei ollut tottunut koskaan näkemään Liisalla semmoisia
tunteitten purkauksia, hänellä, joka niin mainiosti voi hillitä
itsensä; siksi koettikin hän kaikin tavoin rauhoittaa ystävätärtään. Ja
se onnistuikin hänelle, sillä pian oli Liisa tarttunut uudelleen
neyleeseensä ja ainoastaan punaiset pilkat poskilla todistivat, että
sisällä vielä aaltoili. Neiti Orell johti taitavasti keskustelun muihin
asioihin, mutta hän oli kuitenkin hyvin levoton siitä, mitä äskeinen
tapaus mahdollisesti vaikutti Liisan vastaiseen terveydentilaan. Hän
pistäysi useampia kertoja päivässä nuoren ystävättärensä luona,
varsinkin silloin, kun tohtori oli poissa kotoa sairaskäynneillään.
Liisa vakuutti hänelle voivansa varsin hyvin. Illalla näytti hän
kuitenkin Miinasta kovin raukealta ja seuraavana aamuna käväsi tohtori
apteekissa ja kertoi, että Liisa yöllä oli saanut pienen tytön -- liian
aikaiseen, jonka vuoksi se olikin "perin viheliäinen raukka", kuten hän
sitä nimitti.
Kun Miina neiti taasen näki Liisan, näytti tämä väsyneeltä ja
alakuloiselta.
-- Ajatteles, siitä tulikin tyttö, sanoi hän melkein valittaen -- pieni
olento orjan iestä kantamaan. Mitään vastaamatta katseli ystävätär
äidin vieressä makaavaa tavattoman hentoa olentoa, hän katseli
ajatellen noita kämertyneitä kasvoja: -- siitä varmaankaan ei tule
pitkäikäistä.
-- Minä toivoin saavani kuolla samana yönä, jatkoi nuori rouva samalla
surullisella äänellä. Mutta minä olen niin voimakas, tohtori sanoo,
että minä olen aivan luotu lapsia synnyttämään; lausunto, joka hänen
sanoikseen varmaankin on kohteliaisuutta.
Miina neidin täytyi hymyillä: -- Koetakin siis käsittää se iloiselta
kannalta, lohdutti hän. Liisa kääntyi poispäin kärsimättömästi
huoahtain, hänen suurissa, mustissa silmissään ei ollut pienintäkään
hymyn pilkahdusta. Hän oli niin hieno- ja valkeahipiäinen, maatessaan
siinä vaaleat kasvot tyynyä vasten, oikea kaunotar, tuumaili Miina
neiti. Mutta tohtori oli kerrassaan raakalainen, joka ei ymmärtänyt
sinnepäinkään, miten kaunis vaimo hänellä oli. Hän kumartui, työnsi
hiukset Liisan leveältä, viisaalta otsalta ja suuteli sitä hellästi.
-- Sinä olet niin hyvä, sanoi Liisa hiljaa, kiertäen käsivartensa hänen
kaulalleen -- liian hyvä minulle viheliäiselle raukalle.
-- Hänessä on kyllä lämpöä, kunhan vain osaisimme saada sen hehkumaan,
ajatteli ystävällinen Miina neiti.
* * * * *
Kaikista ennakkoluuloista huolimatta alkoi tuo pieni tulokas varttua
päivä päivältä. Hän oli kaunis lapsi, hänellä oli pitkät, mustat
hiukset ja säännölliset kasvonpiirteet.
-- Hänestä tulee aivan sinun kuvasi, sanoi Miina neiti eräänä päivänä,
ihaillessaan pientä kummityttöään uudessa koltissaan. Mutta Liisa
pudisti päätään: -- Se ei ole miksikään onneksi pienelle Paula
raukalleni, minä en ole mikään mallikelpoinen nainen, sanoi hän
huoahtain.
-- Tiedätkö, mitä minä ajattelen sinusta, minä olen vakuutettu, että
sinulla on useita hyviä ominaisuuksia, mutta ne eivät ole päässeet
kasvamaan eikä kehittymään, kukaan ei ole vaivannut itseään etsiäkseen
kultajyväsiä sydämmesi aartehistosta. Sinun tyttäresi tulee
onnellisemmaksi, sillä hänellä on äiti, joka häntä rakastaa.
-- Onnellisemmaksi -- toisti Liisa katkerasti. -- Etkö muista enää mitä
minä sanoin Setä Tuomon tuvan Eliisasta? Jonain päivänä teen minä aivan
samoin kuin hän, juoksen matkoihini Paulan kanssa, sen saat vielä
nähdä; semmoisessa kodissa, kuin tämä on, ei tyttö voi kasvaa koskaan
hyväksi eikä onnelliseksi naiseksi. -- Hänen silmänsä säihkyivät
hetkisen ja rusottava punerrus kohosi hänen poskilleen, mutta sitte
rupesi hän taasen tyyneesti hyväilemään polvillaan istuvaa tyttöä.
Miina neiti arveli, että olisi ehkä tarpeen sanoa jotain siitäkin,
ett'ei Liisa kenties tehnyt itsekään kaikkea mitä voi kotinsa eteen.
Mutta kun hänen mieleensä muistui tohtori ja tuo vanha, autio talo,
tyrehtyi puhe sikseen. Liisa olisi voinut saada huonommankin miehen,
sillä tohtori Galle ei ollut kuitenkaan mikään ilkeä, vaikka tosin
raaka ja itsekäs, hän ei vaatinut vaimoltaan mitään liiallisia, mutta
yrmeämpää ja harvasanaisempaa ihmistä ei Miina neiti muistanut koskaan
nähneensä. Ja kun hän katseli Liisaa, tuota nuorta naista älykkäine
kasvoineen ja suurine, tutkivine silmineen, täytyi hänen myöntää, että
nuo kaksi eivät sopineet yhteen. Tuon nuoren rouvan katseessa oli tällä
hetkellä ikävöivän odotuksen ilme, sama kuin vangilla rautaristikon
takana, ja kieltämättä oli hän jossain määrin muuttunut Paulan
syntymisen jälkeen, koko hänen olemuksessaan oli jotain levotonta ja
jännitettyä, josta ei vieras päässyt selville.
Kevät leyhkeine tuulineen oli tullut, ei lumen päljää enää missään
nähtävänä. Miina neiti oli viimme aikoina pakottanut Liisan kanssaan
pitemmälle kävelyille aina etäiseen metsään, jossa se saivat ihailla
koivujen ja leppien lehdelle puhkeamista ja lintujen iloista laulua. Ei
edes tämä reipas elämä kyennyt poistamaan nuoren rouvan synkkää
mielialaa; hän oli kyllä kiitollinen ystävättärensä hyväntahtoisille
kokeille hänen elähyttämisekseen, mutta hän tuli kuitenkin päivä
päivältä itseensä-sulkeuneemmaksi ja vaiteliaammaksi.
-- Sinä olet nopea jalankävelijä, sanoi Miina neiti eräänä aamuna --
sinä joudut aina edelle, vaikka kyllä näen, että sinä koetat tasoitella
askeleitasi niin, että minäkin, ahdasrintainen olento, pysyisin
rinnallasi.
-- Niin, luulenpa itsekin, että voisin kävellä pitkät matkat väsymättä,
vaikkapa vielä Paulakin olisi käsivarrellani, vastasi Liisa ajatellen.
He heittivät hyvästit apteekin rappusten edessä, mutta Liisa kääntyi
takaisin ja puristi vielä kerran ystävättärensä kättä: -- Kiitoksia,
kiitoksia tämän päivän seurasta, kiitoksia kaikesta ystävällisyydestäsi
aina ensi hetkestä asti.
-- No, Liisa, mutta sinähän otat semmoiset hyvästit kuin emme pitkiin
aikoihin tapaisi toisiamme! huudahti Miina neiti ihmetellen.
-- Niinpä kyllä, mutta sinähän matkustatkin tänään rovastilaan
ystäviäsi tervehtimään.
-- Kyllä, mutta minä tulen huomenna jälleen takaisin.
Nuori rouva nyökäytti päätään hyvästiksi ja läksi.
-- Minä tulen aina niin levottomaksi kun minä vain näen hänen, sanoi
tuo hyväntahtoinen pikku nainen sulkiessaan ovea jälkeensä. Siitä tulee
kerran myöskin jonkunlainen loppu, mutta minkälainen?
Vähää myöhemmin ajoi hän aikomalleen tervehdysmatkalle. Hän kääntyi
tohtorin taloon päin ja vihjasi Liisalle jäähyväiset. Mutta ikkuna,
hänen tavallinen paikkansa oli tyhjä.
Tohtori oli matkustanut kauvas sairaan luo ja sen vuoksi syönyt
aikaiseen päivällisen. Koko kylä näytti tyhjältä ja autiolta iltapäivän
rasittavassa tyvenessä.
Liisa huusi Lotan luokseen: -- Sinä voit nyt mennä kotiisi ja olla
siellä yötä, koska äitisi on sairaana, sanoi hän; tohtori tulee myöhään
takaisin ja minä voin kyllä asettaa hänelle iltasen.
Lotta oli kovin tyytyväinen: hänen emäntänsä oli aina niin hyvä ja
ajatteleva.
Liisa ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja sanoi: -- Tervehdä äitiäsi
ja sano, että minä olen ollut aina sinuun tyytyväinen.
Lotta sulki kyökin oven jälkeensä; nuori rouva oli nyt yksin
hiljaisessa talossa, pikku Paulan jokellellessa kätkyessään.
Liisa avasi muutamia laatikoita ja järjesti niissä olevat tavaravähät,
sitten kietoi hän hiukan liinavaatteita itselleen ja lapselleen
siistiksi kääröksi. Lopuksi pukeusi hän käytettyyn, mutta
hyvinsäilytettyyn mustaan leninkiin, jonka hän oli saanut
morsiuslahjaksi ainoalta tädiltään -- mitään uutta pukua ei hän ollut
koko naimisissa oloaikanaan laittanutkaan.
Betti täti, häntä oli Liisa viimme aikoina usein ajatellut. Betti oli
hänen isänsä ainoa sisar, ikälikkö vanhaneiti, joka asui
pääkaupungissa. Siitä pitäin kun Liisa muisti, oli Betti täti
ainoastaan kerran käynyt pappilassa: hänen ja pastorinrouvan väli kun
ei ollut juuri parhaimpia.
Betti täti oli vilkas, puhelias vanhaneiti, hänellä oli lyhyeksi
leikatut harmaat hiukset ja viisaat ruskeat silmät. Viidestäkymmenestä
vuodestaan huolimatta oli hän vielä veitikkamainen ja eloisa
pastorinrouvan suureksi harmiksi, joka nimitti häntä "sinisukaksi" --
tietämättä sinnepäinkään mitä tuo nimitys merkitsi -- ja väitti, ett'ei
käly ole ollenkaan älyävinään, että hän alkaa tulla jo vanhaksi.
Betti täti nauroi tälle ilkamoisesti ja tuumi, että pastorinrouva
katseli häntä kierosti sentähden, ett'ei hän täyttänyt naisellista
tarkoitustaan, mutta eihän kaikki tytöt voi toivoa itselleen miestä,
koska niitä kerran yleensä oli niukanlaisesti. Tätä syytä ei
pastorinrouva kuitenkaan tahtonut hyväksyä, vaan vakuutti, että käly
vihasi sekä miehiä että avioliittoa, hänellä oli hupsuja päähänpistoja
naisen oikeuksista ja velvollisuuksista ja niiden perusteella tahtoi
hän mullistaa koko maailman ylösalaisin. Betti täti oli sitä paitsi
kirjahupsu, vastustaen isää ja äitiä saadakseen lukea ja tulla
mieheksi; talouden hoitaminen oli luonnollisestikin hänelle liian
alhaista, hän tahtoi olla vapaa ja "riippumaton", siinä hänen
pyrkimyksensä ja kunniansa. Sitä ei otettu huomioon, että hän
opettajattarena taisteli ja raivasi itselleen edistyksen tietä, Betti
täti kun kälynsä silmissä kerran oli tuommoinen hylky. Mutta Liisan
mielestä ei lähtenyt koskaan hänen kaunis, ystävällinen katseensa ja
tuo liikutus, mikä ilmausi silloin kun hän hyvästellessä nosti hänen
siihen aikaan kolmentoista vuotiasta päätään, katsoi häntä silmiin ja
sanoi: -- Näyttääpä kuin itäisi sinussa jotain hyvää, lapsi!
Kun hän sai tiedon Liisan kihlauksesta ja häistä, lähetti hän mainitun
leningin ja muita pienempiä lahjoja. Niitä seurasi lyhyt, sydämmellinen
kirje: -- Minä en voinut edes aavistaa, että sinä, rakas veljeni tyttö,
menisit niin pian naimisiin. Mutta kun kerran niin on käynyt, toivon,
että olet tehnyt vaalin tuumaillen ja vapaasta tahdosta, sillä
avioliitto on vakava laitos, se vaatii uskollisuutta, rakkautta ja
väsymätöntä velvollisuuden tuntoa, jos mieli tulla onnelliseksi.
Niin, minä toivon, että sinä omaat nämä kaikki ja että sinusta siis
tulee hyvä vaimo. Luultavastikin tulet naimisiin jouduttuasi
riippumattomammaksi kuin nyt olet ollut setäsi luona ja luulenpa, että
miehestäsi tuntuu hauskalta antaa nuoren vaimonsa hiukan silmittyä
suuren maailman oloihin. Jos sitte joskus osutte meidän hyvään
pääkaupunkiimme, niin et varmaankaan unohtane käydä Betti tätiäkin
katsomassa. Osoitteeni seuraa mukana.
Liisa oli moneen kertaan lukenut tuon kirjeen, varsinkin viimme
aikoina. Hän otti sen taasen nytkin tuon mustan hameen taskusta ja
painoi Betti tädin osoitteen tarkasti mieleensä. Sitten etsi hän
rahapussinsa, tuon pienen ikivanhan harmaan silkkikukkaron, jonka hän
oli perinyt äidiltään, ja laski sen sisällön.
Neiti Orell oli juuri muutamia päiviä takaperin huomauttanut
tohtorille, että Liisan päällysvaippa alkoi olla kovin kehno ja tohtori
oli jonkun tavattoman anteliaisuuden-puuskauksen valtaamana antanut
Liisalle rahaa uuden hankkimiseksi. Hän oli hyvin kiitollinen tuosta
summasta ja kun hän oli pistänyt kukkaron samaan taskuun, missä oli
Betti tädin kirjekin, kallistausi hän hellästi kätkyen yli ja työnsi
sen hiljoilleen liekumaan: -- Nyt saa pikku ystäväiseni nukkua --
nukkua oikein kelpo unen. -- Ja hän lauloi kauniilla, vienolla
alttoäänellään:
Nuku, nuku pienoisein,
Hiljaa, sirost', armaisein,
Kirkkaaks' nuku silmyet,
Kuni taivaan tähtyet;
Ja kun vihdoin uinuilet
Kukkii poskes' ruususet.
Pian vaipuikin tyttö syvään uneen, joten äidille taasen tuli aikaa
muihin hommiin. Kaikkein ensimmäiseksi pukeutui hän tuohon mustaan
villapukuun, valmisti sitte tohtorille illallisen valmiiksi ja meni
vihdoin ikkunan ääreen, jossa hän vakavasti katseli pitkiä varjoja,
joita laskeva aurinko loi maanteille, sekä kylän rumia, yhteenahdettuja
huoneriviä. Lähes neljä vuotta oli hän viettänyt tällä paikalla, neljä
pitkää, toivottoman synkkää vuotta, synkimmät vuodet hänen elämässään.
Täällä olivat hänen nuoruuden-unelmansa tomuksi rauenneet, täällä
hänessä herännyt tietoisuus siitä taakasta, jonka hän vapaaehtoisesti
oli hartioilleen ottanut, täällä oli hän kokenut äidin onnea, täällä
nähnyt tuon onnen, kaikkein rakkaimman, häneltä riistettävän. Täällä ei
ollut mitään, mikä olisi häntä kiinnittänyt, mitä hän olisi kaivannut,
ei ainoatakaan puuta, ei kiveä. Kuni aron raisut varsat hurjina
pureskelevat suitsirautojaan ja ainoastaan väkisin tottelevat ohjausta,
samoin oli Liisakin jo kuukausia pyrhistellyt ympäröiväin olojen
painosta vapautuakseen.
Mutta nyt oli muutos tapahtunut, hän hengitti syvään,
kevyesti; jo muutamia viikkoja takaperin olivat hänen epävarmat
vapautumissuunnitelmansa saavuttaneet ilmaumismuotonsa.
Pian oli aurinko kadonnut metsän taa ja vaalea keväthämy levittihe yli
maiden. Liisa nousi päättävästi, kiersi saalin harteillensa ja solmi
tumman liinan päähänsä, niin että hän näytti siististi puetulta
talonpoikaisnaiselta. Sitte otti hän pikku Paulan kätkyestä, kääri
hänen huolellisesti lämpimään huopapeitteeseen ja otti hänet semmoisena
käsivarrelleen. Sen jälkeen läksi hän hiljaan talosta pientä takaovea
myöten, joka vei suoraan aukealle kentälle.
Hän kulki joutuisasti, mutta ilman mitään näennäistä kiirettä pitkin
ojan pientareita noiden laajain peltojen läpi. Kenties joku huomasikin
hänen, mutta niinkin ollen ei tuo yksinkertaisesti puettu nainen
herättänyt mitään erikoisempaa huomiota, joten Liisa tunnin aikaa
käveltyään saapui erästä oikotietä suurelle maantielle.
Häntä hiukan epäillytti antautua kulkemaan tietä pitkin, sillä ilta oli
vielä koko lailla valoisa. Mutta hänen tuumiessaan siinä metsän
reunassa, tuli muuan talonpoika ajaen pitkin tietä hiljalleen kylästä
päin. Salamana välähti hänessä ajatus, että tässä kenties avautuisi
hyvä tilaisuus pikemmin päästä koko seudulta ja siten tulla lähemmä
matkan päämaalia, tuota kaukaista rautatienasemaa. Kun hän tarkkaan
katseltuaan huomasi miehen aivan tuntemattomaksi, läheni hän häntä ja
tervehti hyvää iltaa kohteliaasti. Sitte kysyi hän mihin mies matkustaa
ja saatuaan itselleen soveltuvan vastauksen ja kuultuaan, että ukko
taipui ottamaan hänet kärryilleen, nousi hän reippaasti hänen
viereensä, nukkuva Paula käsivarrellaan.
Ukko näytti olevan hyväntahtoinen vanhus ja niihin harvoihin
kysymyksiin, jotka hän Liisalle teki, voi tämä totuudenmukaisesti
vastata. Liisa ilmoitti rehellisesti matkan varsinaiseksi
tarkoitukseksi pääkaupungin, mutta että hän mietiskeli, miten hän voisi
päästä läheiselle rautatienasemalle ja kysyi, voisiko hän tietää
olisiko hänen kotikylässään -- pari penikulmaa Lehtolasta -- ketään,
joka olisi halukas kyyditsemään häntä kohtuhinnasta. Ukko tuumiskeli
hetkisen ja sanoi sitte, että "naapurin Kalle se kyllä kyytiin
kyhäytyy, se kun onkin oikein semmoinen kyydinajaja". Liisan matkaa
näytti onni suosivan, hän oli tyytyväinen ja he jatkoivat matkaa
parhaassa sovussa, pikku Paulan nauttiessa yhä häiriytymättömänä lapsen
virkistävää, levollista unta.
Niin oli Liisa pannut lähtönsä toimeen kuin mitä yksinkertaisimman ja
vähäpätöisimmän asian, vaikka se kylläkin kokeneemmasta ja maailman
oloihin perehtyneemmästä olisi näyttänyt mahdottomalta. Mutta Liisa,
hän hylki kotiansa, tunsi vastenmieliseltä elää kauvemmin yksissä
miehensä kanssa ja tahtoi siksi koko nuoren sielunsa elonvoimaisella
tarmolla vapautua noista vihattavista siteistä -- varsinkin kun hän ei
tuntenut mitään sisäistä ääntä, joka olisi puhunut velvollisuuksien
täyttämisestä. Sen vuoksi olikin hän jättänyt kotinsa, hänen
menettelönsä oli täydellisesti hänen luonteensa mukaista -- hän oli
luonnonlapsi, hänen lahjansa olivat kehittymättä, kenties olivat ne
rikkaat, hänen täytyi raivata itselleen oman ominaisen tien tai --
sortua.
* * * * *
Valoisan, tyynen kevätyön helmassa lepäsi kylä tohtorin palatessa
vihdoinkin kotiinsa. Tavallisine raskaine askeleineen kulki hän eteisen
läpi omaan huoneeseensa, jättääkseen sinne hattunsa ja päällystakkinsa.
Liisa luonnollisestikin odotti, milloin hän saisi panna iltasen
pöytään, semmoinen oli hänellä tapa. Ei ainoatakaan tulta ollut
sytytetty, mutta lapsi luultavasti nukkui hyvin ja Liisasta itsestään
oli mieluista hämyhetken pidolla kulutella aikaansa.
Talo tunnusti tohtorista tänä iltana ihmeteltävän hiljaiselta.
Ruokailuhuoneeseen tultuaan etsi hänen silmänsä ikkunan äärestä tuota
sorjaa vartaloa, joka tavallisesti kevyesti nousi heti hänen ovea
avatessaan. Mutta nyt oli hänen paikkansa tyhjä.
-- Liisa, missä sinä olet, Liisa! huusi hän. Ei vastausta. Hän avasi
keittiön oven ja kurkisti sinne, mutta sielläkään ei ollut ainoata
ihmistä, ei edes Lotan äänekästä kuorsausta kuulunut. Harmistuneena
kääntyi hän ympäri. Voiko Liisa todellakin olla niin ajattelematon,
että lähtee kävelylle näin myöhään ja jättää lapsen yksikseen kotiin?
Hän meni kätkyen luo, mutta pysähtyi hämmästyneenä: pienoista ei
ollutkaan siellä, peite oli viskattu syrjään ja vuode oli tyhjänä.
-- Tuhat tulimmaista -- tohtori löi otsaansa -- onko tuo nyt laitaa
mennä sydänyönä vieraisille rintalapsi mukana, luonnollisestikin on
Liisa neiti Orellin luona, kiusattuja nuo naiset ja niiden
ijankaikkiset pärpätykset. Tohtori oli nälkäinen, hän oli ottanut
ystävänsä nimismiehen luona ryypyn, pari, ja konjakki se kyllä ruokaa
vaatii. Hän istui kuitenkin pöytään, joskin murrutuulella ja kävi
käsiksi Liisan maukkaisiin ruokiin, katsellen silloin tällöin
levottomasti ikkunaan, nähdäkseen milloin Liisa palajaisi. Mutta
Liisaapa ei kuulunutkaan ja lisääntyvä katkeruus mielessään päätti
tohtori lähteä naapuriin kadonneita etsimään.
Pihalle tultuaan huomasi hän apteekkarin tulet jo olevan sammuksissa,
koko talo näytti olevan unen helmoissa. Hän seisoi hetkisen apteekkarin
yökellon vieressä tuumien, mutta sitte soitti hän kelloa harmistuneen
malttamattomuudella. Apteekkari itse tulikin heti päästämään hänet
sisään, luullen jollekin kuolevalle lääkkeitä haettavan.
-- Sinäkö se oletkin, Galle, mitä sinä nyt? kysyi hän hämmästyneenä,
tuijottaen tohtoriin unisilla silmillään.
-- Sallitko sinä siskosi pitävän aina puoleenyöhön kestäviä
illanviettoja äideille ja kapalolapsille? sähisi tohtori äkäisesti. Hän
tapasi vihdoinkin jonkun, jonka silmille voi kiukkunsa syytää.
-- En käsitä tarkoitustasi, Galle, sanoi hiljaluontoinen apteekkari,
joka yhä vieläkin luuli elävänsä unien maailmassa.
-- Suoraan puhuen merkitsee se, että sinun sisaresi näkee hyväksi
pidättää minun vaimoani ja lastani täällä, vaikka kello jo on lähemmä
kahtatoista.
-- Minun sisareni -- Miina -- hänhän on rovastilassa vieraisilla ja
tulee kotiin vasta huomispäivänä, huudahti Orell.
Tohtori istuutui raskaasti läheiselle tuolille. -- Liisa on poissa,
sanoi hän vihdoin, -- hän on ottanut lapsen mukaansa; missä
lienevätkään?
Apteekkarin vaaleat silmät levisivät sepo seljälleen; hän näytti
kokonaan hämmästyneeltä, mutta havahtui pian täyteen tietoonsa. -- Onko
sinun vaimosi, onko tohtorinna poissa?
-- Niin, hitossa, sitä juuri olen jo puolen tuntia päähäsi ajanut,
ärjyi tohtori. -- Hän ja tyttö ovat kadonneet ja talo on jätetty ypö
yksin.
-- Se on todellakin, hm, se on perin merkillinen juttu, sanoi
apteekkari, joka oli jo saanut hiukan vaatteita päälleen ja nyt
parhaillaan etsi saappaitaan. -- Täällä ei ole juuri muitakaan
semmoisia naapureita, joiden luona voisi olettaa, hm, niin, hm, sinun
vaimosi ei käy kenenkään luona. Minä seuraan sinua teille, piialta
saamme kaikissa tapauksissa jotain tietoja.
-- Sekin on kadonnut, vastasi tohtori lyhyesti.
-- Yhä sotkuisempaa, näyttääpä kuin olisi aivan liitto tekeillä, mumisi
Orell.
He menivät yhdessä tohtorilaan, kurkistivat uudelleen keittiöön,
vakuuttautuivat, että talo todellakin oli tyhjä ja seisoivat hetkisen
neuvottomina vastattain, kunnes apteekkarin silmiin äkkiä osui pieni
ikkunalaudalla kellottava kirje.
-- Katsohan tuota paperilippua, kenties se antaa valoa tälle
salaperäisyydelle.
Tohtori repäsi kuoren auki, jolloin pieni esine helähtäen putosi
lattialle. Oli siksi pimeä, että oli mahdoton saada selvää niistä
moniaista riveistä, jotka paperilla häämöittivät. Kärsimättömänä huusi
tohtori valoa ja Orellin onnistuikin löytää keittiöstä pikku lamppunen.
Kun apteekkari kääntyi, huomasi hän lattialla tohtorin jalkain juuressa
pienen kultaristin. Se kuului Liisalle ja siihen oli kaiverrettu
"muisto" sana.
-- Katsohan, täällä on jotain vaimosi omaisuutta, sanoi hän, ojentaen
ristin tohtorille. Mutta tämä työnsi hänen kätensä syrjään, koko hänen