Iltalampun ääressä I - 09

Pyhän neitsyen maailmankuulun kuvan ja hänet valtasi tuo sama
selittämätön pyhyyden tunne, jonka taiteilija oli loihtinut esille
Jumalan äidin ja Jesuslapsen jaloissa piirteissä. Jumalallisen voiman
ja ihanuuden tuulahdus väreilytti ensi kerran tätä nuorta sielua, ei
ilon väreillä vaan pikemminkin levottomuuden ja pelvon. Hän tunsi
olevansa juureton kukka, joka häilyelee maailman meren aallokossa. --
Sitte tuli hän vanhaan Roomaan, näki paikan, missä tuhansien
marttyyrien veri oli vuotanut, kulki katakombeissa ja katseli
todistusmerkkejä ensimmäisten kristittyjen uskosta, uskosta mihin,
uskosta kehen?
Lukemattomia kysymyksiä alkoi syntyä hänessä, eikä hän saanut niihin
koskaan vastausta, kaikkein vähimmän sieltä, mistä hän aina ennen oli
tottunut saamaan valaistusta -- isältään.
Tuo ääretön riemu, joka oli äskettäin hänen sielunsa täyttänyt, hälveni
vähitellen kuin yhä etääntyvän laineen kohu, ja elämä, joka hänestä
vast'ikään näytti rikkaalta ja ihanalta, verhoutui äkkiä harmajaan
hämyyn. Näytti kuin hänen silmänsä nyt vasta olisivat avautuneet
kaikelle synkälle ja surulliselle, kaikelle inhimilliselle
viheliäisyydelle, joka tuhansissa muodoissa nyt hänelle ilmausi. Hän
näki sokeita, joiden silmät eivät koskaan saaneet nauttia auringon
valoa, hän näki viheliäisiä raajarikkoja, houruja, sortuneita ja
kärsiviä olennoita kaikkialla. Voi, maailma ei ollutkaan enää mikään
ihanuuksien ruusutarha, se oli valituksen, surkeuden pesä -- kuinka hän
ei ollut sitä ennen huomannut, kuullut tuota angervon ääntä, jota
maailma kauttaaltaan kaikui?
Hänen isänsä huomasi kyllä tapahtuneen muutoksen, se ilmausi varsinkin
tuona tutkivana levottomuutena hänen ennen niin iloisessa, varmassa
katseessaan. Mutta kaikkiin isänsä kysymyksiin vastasi Aino ainoastaan,
että häntä painusti kaikkien noiden uusien vaikutteiden moninaisuus,
kunhan ne vain ennättävät koteutua hänen sieluunsa, silloin hän myös
taasen on ennallaan. Tähän täytyi isän tyytyä, ja kun Aino huomasi
mielentilansa vaikuttavan isässä levottomuutta, koetti hän väkisinkin
näyttäytyä iloiselta. Ja se onnistuikin niin hyvin, että isä piammiten
huomasi tytön voittaneen entisen mielensävynsä ja iloisuutensa. Voi,
miten surkeasti pettyykään isä, ajatteli nuori tyttö katkeran
suruisesti. Isä rankka, hän varmaan tuntisi itsensä kovin alakuloiseksi
ja murretuksi, jos hän tietäisi, että tyttärensä, jonka onneksi hän oli
niin paljon tehnyt, tunsi itsensä perin onnettomaksi, tunsi häilyvänsä
syvän, mustan pohjattomuuden partaalla, havaitsematta ainoatakaan
auttavaa kättä. Miten tämä oli tapahtunut, sitä ei hän itsekään voinut
selittää, mutta nyt hän ei enää uskonut isänsä uskontoa, ihmisvoiman
mahtia, hengen valtaa aineellisuuden yli, sillä mihin hän katsoikaan,
näki hän sen tappioita, siksi peloittavia, ett'ei mikään kohoominen
tullut kysymykseenkään. Maailmaa kaijuttava valitushuuto puistutti
hänen koko olemustaan, hän ei voinut tukkia siltä korviaan, eikä
missään enää nähdä tuota kukkulaa, jolta vapautunut henki katseleisi
ihmisten alhaisia hyörinnöitä.
Nuo ihannekukkulat häipyivät hämyyn hänen etsiväin silmäinsä edessä;
hän näki ympärillään miljoonittain ojennettuja, apua hapuilevia käsiä,
miljoonittain etsiviä silmäyksiä, kuvastaen kysymyksiä, joihin kukaan
ei vastannut.
Teaatterisaleissa, musiikin säveleissä, galleriain taideteoksissa,
kaikkialla ympäröivät häntä nuo kysymykset ja hänen omassa murtuneessa
rinnassaan kaikui sama tyhjyys. Selittämätön tyhjyys valtasi hänet ja
suurimmalta huojennukselta tuntui hänestä silloin kiitää eteenpäin
nopealla pikajunalla, varsinkin yön aikaan, jolloin häntä usein vaivasi
unettomuus. Se helpotti, tuntui kuin kiitäisi hän omia ajatuksiaan
pakoon.
* * * * *
Monta kuukautta oli kulunut kun he taasen palasivat kotimaahansa.
Kotona pääkaupungissa olivat talvihuvit ylimmillään. Tähän kevyeen
seuraelämään vietiin Ainokin, hän kun oli nyt täysinkehjennyt nuori
neiti.
Nuoruus ja kauneus, yhdistettynä arvoon ja rikkauteen, tekee aina syvän
vaikutuksen. Niinpä veti tämäkin nuori tyttö ensi hetkestä pitäin
tuntuvaa huomiota puoleensa. Päivän sankarit liehuivat hänen
ympärillään, häntä ihailtiin ja ihmeteltiin, ja näyttipä kuin olisi
tämä häntä miellyttänyt, sillä melkein kiihkeällä innolla antausi hän
huvien pyörteeseen. Seuraelämä vei häneltä päivät, usein pitkältä
öitäkin jatkoksi, ja niin suloiselta kuin tuntuikin isästä nähdä
lemmikkinsä voittokulkuja, nähdä hänet iloisena, kauniina ja ihailtuna,
tuntui melkein pettymykseltä, että juuri hänen Ainonsa, hänen
ylpeytensä, niin kaikkineen antausi huveille, juuri kuin ei hänellä ja
noilla muilla tytöillä mitään eroa olisikaan. Aino ei puhunut nyt enään
milloinkaan luvuista eikä tullut enään hänen luokseen tutkimaan ja
kyselemään, kuten entisaikaan.
Surulla ajatteli hän, että elämällä aina on pettymyksensäkin. Vaan
senhän voi jo edeltäpäinkin aavistaa, kunhan ei tytön terveys vain
kärsisi. Hän ei nimittäin ollut tottunut semmoiseen luonnottomaan
elintapaan; mutta nyt vallitsi kuosi houkkamaisine vaatimuksineen ja
vaati sokeaa kuuliaisuutta.
Tätä menoa oli kestänyt jo useita kuukausia, kun Aino eräänä iltana
valitti päänsärkyä, pistoa rinnassa ja vilunpuistutuksia.
Vanhemmat, jotka eivät olleet tottuneet näkemään häntä kipeänä,
lähettivät heti lääkärin. Tämä selitti, että Ainossa oli vilustumisesta
johtunut lievä keuhkotulehdus. Hän ei ollut tottunut koskaan mitään
kärsimään, hän valitti ja oli kärsimätön kuin pieni lapsi, osoittaen
lukemattomia oikkuja. Mutta mikäli voimat heikkonivat, sikäli tuli hän
myös rauhallisemmaksi, maaten vihdoin tuntikausia aivan hiljaa, silmät
suljettuina.
Lääkärillä oli aluksi mitä parhaimmat toiveet taudin pikaisesta
parantumisesta, varsinkin kun Ainolla oli harvinaisen vahva
ruumiinrakennus. Mutta pian tuli hän levottomaksi ja huomasi
velvollisuudekseen ilmoittaa vanhemmille, että tauti oli tuimentunut.
Hämmästys, melkein toivottomuus valtasi heidät, luonnatenkin isän.
Koskihan tuo hänen lemmikkiään, hänen aitohelmyttään; ja vaikk'ei
ainoatakaan pelvon sanaa päässyt hänen huuliltaan, kuvautui kuitenkin
hänen kalpeissa, riutuneissa kasvoissaan kalvava levottomuus. Aino
huomasi sen ja alkoi akkiloita syytä tähän, vakoellen jokaista
vanhempainsa silmäystä, jokaista hänen läheisyydessään puoliääneen
kuiskattua sanaa. Syynä täytyi olla jotain -- jotain hirveää, isän
kasvonsävystä ja äidin itkeneistä silmistä päättäen.
Koskisiko se hänen sairauttaan? Jos se olisikin vaarallista! Ei, hän
karkoitti nuo ajatukset mielestään. Mutta ne tulivat takaisin yhä
uudelleen ja yhä uhkaavampina, ja unettomien öiden pitkinä tunteina,
kun kuume tulisimmin poltteli, kaikui lakkaamatta hänen korviinsa
pieni, varsin pieni sana: kuolema, kuolema! Voisiko niin tapahtua,
voisiko näin nuori ihminen kuolla? Voi, liiankin mahdollista! kuului
joka puolelta, sitä puhuivat kaikki ne ruumissaatot, kaikki ne surevat
isät ja itkevät äidit, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä.
Kun lääkäri seuraavana päivänä seisoi hänen vuoteensa vieressä, puhui
hän toiveikkaasti, mutta silmänilmeessä ja äänensävyssä kuvastuva
vakavuus kaikui hänelle kauheana totuutena, soitti hänelle
kuolonkelloja. Kuolema, kuolema!
Lääkärin mentyä tuli isä ja istui hänen viereensä. Hän silitteli Ainon
kauniita hiuksia ja hyväili hänen levottomia, kuumia sormiaan: -- Sinä
voit nyt paremmin, eikö niin?
-- Isä, sanoi hän, kohoten kiihkeästi vuoteellaan, -- isä, minun täytyy
kuolla, minä tiedän sen; olen lukenut sen teidän kasvoistanne, ja
tänään näin sen lääkärin silmistä. Kuolema on kauheata, oi, auta isä!
Hän kietoi käsivartensa isän ympärille ja painautui suonenvetoisesti
vavisten häneen kiinni. Tuota vankkaa miestä puistutti kauttaaltaan
raju vilunväristys: -- Älä puhu niin, lapseni, sanoi hän, hyväillen yhä
innokkaammin noita pieniä kätösiä. -- Sinä tulet pian terveeksi!
Aino työnsi hänet hiljaa, melkein torjuen luotaan. -- Isä, sanoi hän,
katsoen häntä terävästi silmiin -- sinä et usko itsekään omia sanojasi.
Minä tiedän mitä lääkäri ajattelee, hän langetti tänään minun
kuolemantuomioni. Oi, isä, isä, huusi hän toivottomuus äänessä ja
katseessa ja heittäysi taaksepäin tyynyille. -- Kun viimme yönä makasin
valveella, ajattelin mitä kuolema on, näin tuon kamalan, ahtaan
ruumisarkun, syvän, kylmän haudan, ja minä vapisin tuskasta. Mutta
siinä ei ole kaikki! Joku sanoo sisimmässäni, ett'ei sielu kuole
ruumiin mukana, ja jos se elää, isä, mihin se silloin joutuu, mihin
joutuu henki? Tuntuu kuin olisi edessäni pohjaton kuilu, johon minun
täytyy suistua, havaitsematta mitään pelastuksen mahdollisuutta.
Hän vaikeni, kiinnittäen harhailevan silmäyksensä isän kuolonkalpeille
kasvoille, jotka herkeämättä katselivat häntä. -- Isä rukka, sanoi hän
väsyneesti -- sinä olet tehnyt niin paljon minun tähteni, enkä minä
sittekään ole ollut onnellinen. Onni kuoli vähitellen meidän
matkustellessamme, selittämätön, salainen levottomuus hiipi salamyrkyn
tavoin suoniini ja pilasi vereni, hävitti onneni, elämäniloni. Koko
maailma näyttäytyi minulle kärsimyksen ja valituksen näyttämöltä,
ihmiset kantoivat raskasta taakkaa ja hapuilivat auttajaa, ja minä
hapuilin heidän kanssaan. Oi, miten onneton ja rauhaton olen ollut,
minä olen heittäytynyt nautintojen pyörteeseen ja siten koettanut
tukehuttaa kalvavia tunteitani. Mutta mikään ei auttanut, ja nyt vielä
kuolema -- -- -- Hän peitti kuumeisilla käsillään kasvonsa, joilla
kylmä hiki helmeili, mutta noissa luonnottoman kirkkaissa silmissä ei
kimaltanut ainoatakaan kyyneltä.
Isä kumartui kiihkeästi, kohotti tuon hennon vartalon ja painalsi
hänet itseensä ikäänkuin suojatakseen häntä, kuten aina ennenkin.
-- Lemmikkini, sinun täytyy elää, sinun täytyy tulla onnelliseksi,
huudahti hän kiihkoisesti. Sinä olet niin nuori, koko maailma
aarteineen on sinulle alttiina ja me vanhempasi, jotka sinua
rakastamme, teemme kaikki mitä voimme, huvittaaksemme ja
tyydyttääksemme sinua, ja minä, lapseni, Ainoiseni, tahdon temmata
sinut kuoleman kourista. Hän vapisi suonenvedon tapaisesti ja melkein
hurja voimuuden ilme paloi hänen silmissään.
Nuori tyttö pudisti suruisesti päätään. -- Sitä sinä et voi, isä rukka,
sanoi hän sanomaton tuska katseessaan. -- Nyt saat sinä itse nähdä
ihmisvoiman kehnouden, tuon ponnettoman voiman, jonka sinä esitit
minulle niin mahtavaksi.
Hän vaipui takaisin vuoteelleen, sulkien silmänsä raukeasti ja lepäsi
lopun päivää unentapaisessa horroksessa. Kun hän illemmalla havahtui,
istui isä hänen sänkynsä laidalla kirja kädessään.
-- Sinä luet, isä? kysäsi hän.
-- Niin, lapseni, olen koko päivän etsinyt lemmikkikirjailijaimme
teoksista semmoisia kohtia, jotka sinua elähyttäisivät. Tahdotko
kuulla?
Hän nyökkäsi raukeasti ja isä alkoi lukea tuolla täyteläisellä,
miehekkäällä äänellään, jota Aino oli aina ihastellut. Hän makasi
hetkisen hiljaa ja näytti kuuntelevan, mutta sitte kohosi hän ylös ja
työnsi kirjan kiihkeästi luotaan, niin että se vierähti isän käsistä
lattialle. Hänen silmänsä salamoivat synkästi, kuumeen hehkuva puna
paloi poskilla ja hurjasti huusi hän: -- Minä en voi sitä kuulla, se on
viheliäistä petosta kaikki tyyni; ei ole mitään siveellistä korkeutta,
jossa henki tuntisi itsensä vapaaksi; ei, ei; maailmassa on vain
kurjuutta, taistelua, tyhjyyttä, ammottavaa tyhjyyttä. Ja minä suistun
sinne, suistun, suistun!
Hän vaipui voimattomana taaksepäin, jäykkä, eloton katse silmissä. --
Lääkäriä lähdettiin heti hakemaan ja hän huomasi taudinpuuskauksen
kääntyneen aivoihin, koko tauti oli saanut uuden suunnan.
Seuraavat päivät makasi hän milloin horroksissa, milloin rajuissa
houreissa, jotka tuntuivat kiihtyvän, milloin hän vain kuuli isänsä
äänenkin. Miten sydämmellisesti isä rukoilikin, miten hellästi
puhuttelikin, ojensi Aino torjuen kätensä häntä vastaan tai käänsihe
seinään päin.
Kolmen päivän ankaran taistelun perästä sammui tämä nuori elämä.
Isän mielentilasta ei saanut kukaan tietoa, ei edes hänen surun murtama
vaimonsakaan. Hän sulkeutui huoneeseensa, ei huolinut ruuasta eikä
tahtonut nähdä ketään. Kun hän tuli sieltä ulos, olivat hänen mustat
hiuksensa käyneet harmaiksi ja syvät rypyt olivat hänen miehekkäille
kasvoilleen painaneet vanhan ukon leiman.
* * * * *
Kun Ainon maalliset jäännökset muutamia päiviä myöhemmin laskettiin
kylmään, syvään hautaan, jota hän eläissään niin kauheasti pelkäsi,
paistoi aurinko lämpimästi. Ilma oli leyhkeä, lumi suli puroiksi ja
puiden silmikot näyttivät niin ruskeilta ja elonvoimaisilta -- ne
olivat kevään hengetärten sanantuojia, tulevan kesän toivehikkaita
viestejä.
Oliko tuolla nuorella tyttörukallakin yhtä elähyttäviä toiveita?
Elävien ei sovi tuomita kuolleita, hän oli valoa ja varmuutta etsivä
henki, siksi jääköönkin hän sen tuomittavaksi, joka on sanonut:
"_Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä_".


MAGNA.

Veitsien ja haarukoiden kilinän säestämää puhelua ja aikavälistäisiä
naurunpyrskähdyksiä kuului ruokailuhuoneesta. Kapteeninrouva Cederkvist
istui ruokapöydässä perheineen ja ruokailijoineen ja tämän talon
päivällispöydässä oli tavallisesti aika eloisata.
Vanhin tytär, neiti Alli, ja ylioppilas Witikka johtivat puhelua, kuten
tavallisesti; Sanni, "sanasutkailija", suikautti joukkoon silloin
tällöin ja molemmat lyseolaiset hymyilivät itsemahtavasti. Emäntä,
lihava ja hellottava, piti huolta, että jokainen sai osansa höyryävää
lihamuherrusta ja levitteli salapäin kelpo voileivän viipaleita
lemmikkitytölleen, Kertulle, vaikka voi oikeastaan oli pöytyeen
vanhempia jäseniä, musiikinopettajatarta neiti Schneideriä, herra
Witikkaa ja professoria varten. Viimmemainittu oli ainoa, joka istui
vaiti, akkiloiden jotakin oppinutta probleemia, kuten neiti Schneider
arveli. Neiti Schneider ei nimittäin ollut kyllin tarkkasilmäinen
huomatakseen niitä ivallisia eleitä, jotka väreilivät professorin
vakavan suun ympärillä ja jotka kyllin todistivat, että hän oli
seurannut keskustelua ja omalla hiljaisella tavallaan nauttinut päivän
"uutisista".
-- Neiti Lilli menee kaiketi iltamaan? kysyi herra Witikka.
-- Luonnollisestikin, minähän annoin teille lupaukseni jo kolme viikkoa
takaperin.
-- Iltamaan! -- ehätti kapteeninrouva pitkäveteisesti -- ja minä kun
juuri aijoin pyytää teitä, nuoret, tänä iltana alas asemalle neiti
Roosia vastaanottamaan.
-- Ei sovellu, äiti; minä en aijo menettää hauskaa iltaani juoksemalla
semmoista jumalatonta matkaa asemalle -- ja Alli neiti pudisti
kieltävästi huolekkaasti käherrettyä päätään, heittäen Witikkaan
silmäyksen, huomauttaakseen tälle miten ihmeteltävän mainiosti hän osaa
käyttää itsenäisyyttään.
-- Kenties Oskar tai Rolf menisi? tuumasi rouva sävyisästi.
-- Anteeksi, meillä on konventti tänä iltana -- vastasivat herrat
lyseolaiset ja katsoivat toisiinsa.
-- Mutta hyvänen aika, kenen minä sitte saan? huokasi emäntä.
-- Eikö äiti voi lähettää Eriikkaa? sanoi Lilli kärsimättömästi.
-- Rakkaani, meillähän on pesu tänään ja sitä paitsi pitää Eriikan
mennä hakemaan Ellaa ja Sannia, jotka menevät lasteniltamaan
valtioneuvoksen luokse, kuten tiedät.
-- Minä käyn hakemassa neiti Roosin, sanoi professori äkkiä. Pieni
kävely luennon jälkeen virkistää minua.
-- Sinäkö, vaivaisitko tosiaankin itseäsi? puheli kapteeninrouva. Ei,
ei, kyllä minä koetan tulla muuten aikaan jollakin tavoin.
-- Jätä se asia minun huolekseni, paras äiti, sehän on perin
vähäpätöinen -- ja niin puhein työnsi professori tuoliaan hiukan
taaksepäin, sillä hän se tavallisesti antoi merkin pöydästä
nousemiseen.
Neiti Schneider istui pianinon viereen saliin ja alkoi soittaa
"ijankaikkista Beethoveniaan", kuten suulas Sanni sitä nimitti, ja
professori heittäysi sanomalehti kädessä keinutuoliin. Neiti Schneider
arveli, että hänen soitossaan pitäisi olla kyllin nauttimista, mutta
professori oli vanhojen tapojensa orja: hän rakasti pehmeäksi verhottua
keinutuolia ja aikaisemmin, kun tuo vaaleaverinen saksatar ei vielä
ollut talossa ruokailijana, oli hän keinutuolissaan vetäissyt pienen
päivällisunenkin.
Viereisestä huoneesta kuului kinastelevia ääniä. Selvimpänä kuului
Allin kimakka ääni:
-- Minä vaan en rupea uuninloukossa asumaan tuommoisen vennonvieraan
tytön tähden, jolla äiti minua alinomaa kiusottelee. Minun huoneeni on
perin pieni, ja ensi viikolla tulee tänne Witikan sisar, jolle minä
olen luvannut luonani asunnon niiksi päiviksi, jotka hän viipyy täällä
kaupungissa.
-- Vai niin, vai semmoisia sinä olet luvannut, puhumatta minulle
sanaakaan -- moitiskeli äiti. -- Mutta mihin luulet minun voivan
sijoittaa neiti Roosin; muistahan toki, että hänen vanhempansa pyysivät
hänet meille jo kesällä, kun minä olin tädin luona maalla!
-- Mutta hänhän voi asua Ellan ja Sannin huoneessa, se on kyllin suuri.
-- Uh, miten kiusallinen tuo Alli aina on, huusi Sanni, ei suinkaan ole
mitään hauskaa saada tuntematon tyttö samaan huoneeseen, silloinhan
loppuu kaikki iltarupatukset ja tärkeät salaisuuksien uskomiset.
-- Niin, ja isä sanoo ilman pilaumiseen nähden kauhean
epäterveelliseksi, että useita henkilöitä asuu samassa huoneessa,
huomautti Ella Tenlén julkeasti.
-- Voi hyvä lapsi, meillähän on niin erinomaiset ilman vaihtajat.
-- Niin, siinä nyt näette, äiti, mimmoisia tuhmuuksia te teette
luvatessanne edeltäpäin, harmitteli Alli. Ja tuo neiti Roos sitte
kuuluu olevan oikea maalaislötys, aivan parasta sorttia, ja "herännyt"
kaupanpäälle. Vanhemmat ovat hihhuleita tai mitä lienevätkään ja tyttö
ei ole käynyt mitään koulua, saamme luultavasti hyvinkin hävetä hänen
tähtensä.
-- Minusta näytti pastori Roosin perhe kerrassaan aito ihmisiltä,
tuumasi kapteeninrouva, piittaamatta vähääkään kauniin tyttärensä
vihasta. Neiti Roos tulee Sannin ja Ellan huoneeseen; minä menen nyt
sanomaan Eriikalle, että hän tuo rautasängyn alas, sitte asetamme sen
ympärille varjostimet, niin että hän saa oman pienen nurkkasensa. Siten
sopii se kyllä hyvästi, pikku tyttöseni; saattepas nähdä.
-- Mutta eikö yhtä sänkyä voisi yönajaksi nostaa saliin? mutisi Sanni.
Kapteeninrouva ei kuitenkaan enää kuunnellut mitään vastaväitteitä,
vaan hyväntuulen häiritsemätön sävy kasvoillaan poistui hän
voitollisena taistelusta.
-- Äiti on kuin luotu ruokaväkeä pitämään, tuumaili professori
hymyillen; on oikein opettavaa kuulla, miten hän pujottaupi kaikkien
vaikeuksien läpi. Mutta tuota vierasta neitirukkaa minä surkuttelen,
hän ei näy olevan kovinkaan tervetullut. Sitä paitsi on tämä seura
siksi itsekseen elävää, ett'ei oudon ole tänne kovinkaan helppoa
koteutua.
Professori laski sanomalehden pöydälle, kohensi silmälasiaan ja meni
omalle puolelleen. Hänellä oli nimittäin kaksi kaunista huonetta salin
toisella puolella ja ne olivat niin rauhoitettuja, että itse
kapteeninrouvakin astui sinne jonkunmoisella varovaisuudella. Muuten
hän antoikin professorille -- pojalleen ensi naimisista -- niin suuren
arvon, että tämän tahto oli hänelle melkein poikkeamattomana lakina.
Hän oli pojalleen niin äärettömän kiitollinen siitä, että tämä tyytyi
asumaan hänen luonaan; hän tiesi hyvin, ett'ei monetkaan nuoret miehet
hänen asemassaan olisi tehneet niin, ja se summa, minkä professoripoika
antoi hänelle asunnosta ja hoidosta, ei ollut niinkään turha hänen
taloudellisissa asioissaan. Ja aivan merkitystä vailla ei ollut sekään,
että nyt oli saatavilla rahapussi, joka avautui aina, milloin hänen
asiansa niin vaativat.
Professorin isä, aitohikas tiedemies tohtori Bruun, oli jättänyt
melkoisen omaisuuden nuorelle leskelleen ja ainoalle, puolikasvuiselle
pojalleen. Rouva Bruun olisi voinut viettää huoletonta elämää
kuolinpäiväänsä asti, mutta hänellä oli, sen pahempi, kovin myöstävä
sydän, niin että hän muutamana heikkona hetkenään lupautui naimisiin
nuoren kapteenin kanssa, jolla ei ollut mitään muuta merkikkyyttä kuin
ihastuttavat viikset ja uljas ryhti.
Kun kapteeni oli menettänyt terveytensä ja samalla varansa oli hän
itsekin melkein mennyttä kalua. Mutta hän eli kuitenkin siksi kauvan,
jotta kerkesi kuluttaa vaimonsakin omaisuuden niin tarkkaan, että tämä
hänen kuoltuaan jäi puille paljaille kolmen pienen lapsen kanssa.
Nykyinen professori ei ollut silloin vielä laillisessa ijässä ja
holhooja -- isän vanha ystävä -- piti tarkalla, ett'ei ainoatakaan
penniä pojan omaisuudesta kietoutunut isäpuolen asioihin. Hän ei
antanut pojan edes asua kotona ja vasta isäpuolen kuoleman jälkeen sai
nuori Bruun muuttaa äitinsä luo, tukeakseen hänen taloudellista
asemaansa.
Äiti ja poika olivat perin erilaisia luonteeltaan. Mutta he antoivat
kuitenkin toisilleen arvoa ja kapteeninrouva ihaili salassa oppinutta
poikaansa, joka vuosi vuodelta tuli yhä kuuluisammaksi. Hän piti
poikaansa arvossa, mutta se ei estänyt hänen kertomasta tälle mitä
jokapäiväisimpiä pikkujuttuja ja nurkkahuhuja sekä kaupungilta että
kyökistä. Hänelle ei nimittäin koskaan johtunut edes mieleenkään, että
tämmöiset pikkusalaisuudet voisivat tuntua pojasta vähäpätöisiltä
ja joutavilta ja jos professoripoika joskus vastasi jotain
välinpitämätöntä, selitti hän asian, jotta "Hugo on aina ollut
harvasanainen, semmoinen oikea kirjatoukka". Muista sitä vastoin oli
professori jäykän käytöksensä ja ainaisen ivallisen tyyneytensä vuoksi
perin itsemahtava ja mahdoton henkilö -- mutta sitä asiaa ei
kapteeninrouva voinut päättää. Hän itse oli kauttaaltaan oikea ehta
arki-ihminen, mitään varsinaista sivistystä hän ei ollut koskaan
saanut, eipä ollut edes ulkokuorikaan aina kyllin siloisa. Kukaan ei
käsittänyt miten tuo filosoofinen tohtori oli aikoinaan valinnut hänet
puolisokseen, joll'emme tahdo syyttää juuri tätä hänen filosofiataan,
jolla näyttää olevan aivan ominaisuutena hiukan petkutella oppilaitaan
puhtaasti käytännöllisissä asioissa.
Minkä verran kapteeninrouvalla lie ollut punaa poskillaan nuorempana,
oli tietämätöntä, vaan nyt hän helakanpunaisine, hyllyvine kasvoineen
ja muodottomine muosimaisine muotoineen oli oikean jokapäiväisen
ruokatädin perikuva, suuttumaton ja hyväntahtoinen, mutta jotenkin
pintapuolinen.
Professori oli aikoja sitte sytyttänyt lampun ja istui pöydän ääressä
kirjoituksensa yli kumartuneena, kun ovi avautui ja äiti hiukan
yskähdellen astui kahvitarjottimineen sisään. Professori tiesi
vanhastaan, että milloin äiti itse toi iltapuoliskahvin, oli hänellä
myös jotain erikoista puhuttavaa. Siksi panikin hän heti kynän pois
kädestään ja kysyi ystävällisesti, vaikka hiukan hillitysti: -- No,
äiti hyvä, mitä nyt?
-- Oi, äidillä ovat omat huolensa, puhalteli kapteeninrouva, vaipuen
vastapäätä poikaansa nojatuoliin istumaan. -- Tänään on ollut tiukka
päivä, tiedätsä, Alli on ollut kauhean huonolla tuulella sentähden kun
ompelija pilasi hänen iltamapukunsa. Enkä minäkään voi käsittää miten
voidaan niin katalasti reunustaa, se on aivan vanhanaikuinen, kukaan
ihminen ei ole sitte syksyn semmoista käyttänyt ja -- ja sitte on
minulle vielä tullut vastuksia uudesta hoidokkaastamme.
-- Minä kuulin, että teillä oli iltapäivällä kiistaa siitä, mihin tuo
uusi tulokas sijoitettaisiin asumaan, vastasi professori, juoden
kahviaan pikku siemauksin, ja katsellen koko ajan rakkaan
kirjoituksensa viimmeisiä rivejä.
-- Luonnollisestikin täytyy minun aluksi ottaa hänet vastaan, mutta
katsottaneeko sitä sanansasyömiseksi jos minä hankin hänelle toisen
paikan siinä tapauksessa että täällä syntyy ikävyyksiä?
-- Mikäpä juuri estäisi teidän niin tekemästä, äiti hyvä, tuumasi
professori.
-- Niinpä kyllä, mutta ikävältä se tuntuu kaikissa tapauksissa, sillä
pastori aivan rukousti minua ottamaan tytön hoitooni. Heillä on tuskin
nimeksi tuttavia täällä kaupungissa ja täti on suosittanut minua.
-- Jos äiti pitää sitä omantunnon asiana, niin saa se luonnollisesti
kokonaan toisen merkityksen.
-- Tiesipä juuri omastatunnostakaan, -- mutta tuo kiusallinen Alli kun
ei voinut ottaa häntä huoneeseensa -- -- muka ahtauden tähden,
juurikuin tässä muilla olisi niin erittäin väljää. Mutta enin
minua huolettaa Ella Tenlén. Hän on minun paras hoitolaiseni,
kunnallisneuvoksetar lähettää aina syksyisin niin runsaalla kädellä
voita, lihan ja makkaraa, ja jos Ella kirjoittaa kotiinsa ja valittaa,
että neiti Roos on ahdettu asumaan heidän kanssaan. Minä en tahtoisi
loukata hänen vanhempiaan, ja jos kunnallisneuvos luulee, ett'ei
Ellalla ole kaikki parhain päin, syntyy siitä varmaan ikävyyksiä, sillä
ukko on aika kierä mies.
-- Siinä tapauksessa saa neiti Roos muuttaa!
-- Mutta rahatkin ovat hyviä, se on pieni lisäys kassaan ja sitä paitsi
on tyttö niin nuori ja ensi kertaa poissa kotoa -- näyttiin erikoisesti
pidettävän silmällä, että tyttö joutuisi kelpo ihmisiin ja saisi hyvän
hoidon, ja enpä tiedä tosiaankaan ketä tässä kiireessä voisin siihen
nähden suosittaa.
-- Minä luulen, ett'ei meidänkään talo siinä suhteessa ole liioin
kadehdittava, sanoi professori kuivasti.
-- Kuinka sinä, Hugo, voit niin sanoa, -- kapteeninrouva melkein
nyyhkytti -- minä vakuutan, ett'ei kukaan tarjoo voimakkaampaa ruokaa
kuin minä. Tiedätkö sinä, miten minä juoksen ympäri kaupunkia, etsien
tuoretta lihaa ja munia, mutta ketään ihmistä ei moitita niin paljon
kuin sitä, joka pitää ruokavieraita. Herra Witikka saarnaa jok'ainoa
ateria ruokien ravintoarvosta ja maistelee maitoa, joka ei hänen
mielestään koskaan ole kyllin voimakasta, Ella tahtoisi kakaota, hän
kun on heikko, neiti Schneider ei saa syödä perunoita vatsakatarrinsa
tähden ja omat tyttöni sitte eivät tee muuta kuin tonkivat ruokia,
vähemmästäkin sitä jo voi itkeä.
-- Rauhoitu, äiti, enhän minä ruokaa tarkoittanut, sinä tiedät, että
minä aina olen kehunut sinun keittotaitoasi ja meidän pöytämme on
kyllin hyvä tuommoiselle vaatimattomalle, yksinkertaiselle
maalaispappilan tytölle. Minä tarkoitin tyttöjen vastenmielisyyttä
uutta tulokasta kohtaan, varmaankin tapaa hän täällä mitä epäilevimpiä
silmäyksiä.
-- Sen luulen kyllä korjautuvan, vastasi kapteeninrouva, jonka sydän
nyt oli keventynyt ja jolle kaikki näyttäytyi nyt mitä heleimmissä
väreissä. -- Kenties on hän kiltti ja mukautuva tyttö, ja niin menee
kaikki hyvin.
-- Ja joll'ei mene, löydät sinä varmaan hänelle jonkun toisen paikan,
lopetti professori, joka oli ottanut kellonsa ja laski levottomasti
miten paljon hänen kallista aikaansa oli mennyt turhaan.
-- Saamme nähdä! sanoi kapteeninrouva, otti kahvitarjottimen ja
vaaperti ulos.
* * * * *
Luento oli loppunut, mutta professori oli hiukan viivähtänyt puhelussa
muutaman tuttavansa kanssa, niin että tornikello näytti jo puolta
kymmentä kun hän astui ulos. Hänellä oli siis aika kiire, jos mieli
pitää äidille antamansa lupaus ja noutaa neiti Roos asemalta.
Oli sovittu, että neiti Roos odottaisi kolmannen luokan odotussalin
ovella kapteenin rouvan lähettämää noutajaa ja tämän oli äiti monta
monituista kertaa teroittanut professorin mieleen. Siksi menikin hän
suoraa päätä mainitulle ovelle heti kun matkustajia alkoi tulvata
etusillalta sisään. Hänen mustat, hiukan tuikeakatseiset silmänsä
tarkkasivat jokaista ohimenijää. Tungoksen keskellä pysähtyi muuan,
jonka ulkomuoto oli siihen suuntaan, joksi hän oli tulokkaan ajatellut:
pitkä, kaiskera vartalo, harhaileva, ujo sävy kasvoilla; hän se täytyi
olla. Professori meni suoraan häntä kohden, mutta samalla olikin jo
tyttö hävinnyt tungokseen. Hän katseli hiukan ällistyneenä ympärilleen
ja huomasi samalla nuoren tytön, joka seisoi samalla paikalla oven
luona kuin hän itse äsken. Sillä oli pienenpyöreät, vehmaat kasvot,
vaalea palmikko riippui hartioilla ja hän tähyili avoimin, reippain
katsein kirjavaa, tungeskelevaa joukkoa. Mahtoiko tämä nyt olla oikea?
Professori läheni, kumarsi ja kysyi kohteliaasti oliko hänellä kunnia
tavata neiti Roos'ia!
Tyttö, joka ei ollut häntä ennen huomannut, näytti hieman
hämmästyneeltä ja vastasi myöntävästi.
-- Siinä tapauksessa saan esittää itseni. Olen professori Bruun,
äitini, kapteeninrouva Cederqvistin lähettämä neitiä noutamaan.
Hänen kirkkaat silmänsä katselivat avonaisesti professoria kun hän