Iltalampun ääressä I - 01

ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ I
Kirj.
Aina [Edith Forssman]

Suomentanut Vihtori Peltonen

Werner Söderström, Porvoo, 1893.

SISÄLTÖ:
Lintujen jouluvirsi
Uskonheimolaisia
Turvaton
Magna
Ensi kertaa
Erään naisen vaiheet


LINTUJEN JOULUVIRSI.

Pastori seisoi työhuoneensa ikkunassa, katsellen talvista maisemaa,
joka välkkyi ilta-auringon viimmeisen viivähtävän heijastuksen valossa.
Jouluaatto oli käsissä ja koko luonto oli verhoutunut juhlapukuun,
valkoisena hohti huura pensaissa ja puissa ja läheisestä kirkosta,
jonka korkea torni jyrkästi kuvastui valoisaa taivasta vasten, kaikui
kellojen soitto juhlallisena alkavan aaton merkiksi. -- Turhaan haki
kuitenkin ulkona vallitsevan rauhan heijastusta tämän yksinäisen miehen
kasvoilla, joka veltosti, milt'ei tylsästi katseli eteensä, suun
ollessa suonenvetoisesti ikäänkuin tuskan väänteihin sulkeuneena.
Mitäpä se häneen koski, jos seisoikin metsä siinä tarumaisessa
loisteessa, jos kimeltikin talvinen taivas mitä kirkkaimmissa väreissä,
jos ilmoittivatkin kellot joulun, tuon iloisen, rakkaan, siunatun
joulun saapuneeksi. Tuolla hiljaisessa nurkkakamarissa, valkoisilla
uutimilla verhotun ikkunan takana, lepäsi hänen pieni, punaposkinen
tyttönsä kalpeana kalman kouristamana.
Lyhyt, mutta kova oli ollut pienokaisen kuolonkamppaus, se oli tullut
niin odottamatta, niin kiihkeällä, ja nyt se oli loppunut -- pikku
"valkotukka", kuten hän mielellään lasta nimitteli, lepäsi nyt äänettä
ja liikkumatta valkoisella patjallaan. Hän oli äsken seisonut ja
katsellut lasta siellä kamarissa; kuoleman ankarasta majesteettiudesta
ei näkynyt jälkeäkään noilla kauniilla kasvoilla; ainoastaan lapsuuden
viaton rauha kuvastui niiden pehmeissä piirteissä -- näytti siltä kuin
olisi hän vaan nukkunut. Hetken aikaa oli hän kuvitellut tämmöistä
mielessään, mutta samalla oli hän jälleen huomannut tuon kolkon, tyhjän
todellisuuden. Sitten oli hän kääntynyt pois ja hiljaa sulkenut oven.
-- Nyt seisoi hän täällä työhuoneessaan, tuijottaen ulos ikkunasta; hän
oli vetäynyt tänne joulupäivä-saarnaansa miettiäkseen, mutta se oli
hänelle mahdotonta. Huomenna piti hänen tuolla vanhassa, rakkaassa
kirkossa julistaa saarnatuolistaan joulun siunattua evankeliumia
lukuisalle kansanjoukolle, ja kuitenkin oli hän nyt siinä tilassa, joka
kristitylle on kaikista kauhein -- hän oli kapinassa Jumalaansa
vastaan.
Minkä tähden, kyseli hän tavan takaa itseltänsä, minkä tähden oli
Jumala riistänyt häneltä hänen ainoan, hellästi lemmityn lapsensa,
sehän oli kovaa, aivan julmaa. -- Kylän juopotteleva räätäli oli saanut
pitää kaikki seitsemän lastansa, oliko tämä, joka tuskin koskaan näki
selvää päivää, paremmin sen ansainnut kuin hän, joka kaiken ikänsä oli
koettanut vaeltaa Herran käskyjen jälkeen. Se oli todellakin kovaa; hän
melkein närkästyi vaimoonsa, joka niin nöyrästi saattoi taipua surua
kantamaan ja suudella tuota kurittavaa kättä, sillä hänessä itsessään
riehui hyrskyisen meren tapainen hillimätön, hurja uhka -- ja hän oli
kristitty pappi. -- Tämä se juuri viilsikin hänen sydäntänsä terävän
miekan tavoin.
Ikkunaan, jonka ääressä hän seisoi, oli laitettu pieni, sisältäpäin
helposti aukeneva luukku, ja ulkopuolella oli lauta, jolle saattoi
ripotella jyviä linnuille. Kuinka usein olikaan hän, pikku tyttönsä
käsivarrellaan, seisonut siinä katselemassa miten halukkaasti pienet
tiaiset ja kotivarpuset nokkelivat ripotettuja jyviä, ja mielihyvällä
nähnyt "valkotukkansa" ihastelevan lintusten sieviä liikkeitä ja
pirteitä mustia silmiä. Nytkin piiperteli pari pientä tiitistä
odotellen laudalla, kääntelivät vilkkaasti päitään ja tirkistivät
ikkunasta sisään.
Silloinkin, kun ihminen on mitä huumaantunein jonkun musertavan iskun
tähden, säilyttää muisti usein tietämättään vanhoja, juurtuneita
tapoja. Aivan koneellisesti ojensi pastori kätensä jyväkourallista
ottamaan ja aukaisi sen jälkeen luukkusen, sirotellakseen niitä pikku
ystävilleen. Vanhan pahkaisen ikkunan kohdalla kasvavan omenapuun
latvaan oli viljakupo pystytetty ja sen ympärille kasaantui vaakkuvia
variksia, visertäviä varpusia, hohkanärhiä ja muita talvilintuja, mutta
arat tiaisparvet, jotka eivät uskaltaneet näiden joukkoon, noukkivat
tyytyväisinä ravintoansa ikkunalaudalta. Kun kaikki jyvät oli
loppuneet, lensivät he tiehensä, istuutuivat sireenipensaiden
huurteisille oksille, alkaen viserrellä, ja yht'äkkiä kajahti ilmoille
kokonainen kööri, loppumatonta riemulaulua soinnutellen, niin että
pastori ihmeekseen sitä kuunteli. -- Sen vertaista ei hän muistellut
konsanaan kuulleensa. Ilma aivan tulvi pelkkiä linnunsäveleitä, eikä se
ollut ravinnon kiistely joka äänen synnytti -- kyllyyden ja tyydytyksen
sävelet siinä soivat; nuo poloiset höyhenpeitteiset, sieluttomat
olennot ylistivät vaistomaisesti luojaansa. "Häntä, joka avaa lempeän
kätensä ja ravitsee kaikki, joissa henki on."
Pastorin valtasi omituinen tunne; hän, ihminen, peitti kasvonsa,
häveten näitä eläinraukkoja -- kun ne vaistomaisesti kiittivät tämän
päivän ravinnosta, huolehtimatta huomisesta, jolloin tämä ylellisyys
kenties jo loppuisi, ja hän -- hän joka neljättäkymmentä vuotta joka
päivä oli nauttinut Jumalan armon runsautta, hän oli tänään syntisessä
ynseydessään kapinoinut ja kiittämättömästi syyttänyt Kaikkivaltiasta,
taivaiden Herraa, siitä että Hän oli uskaltanut anastaa eräältä
luodultaan maallisen aarteen.
Eikö kaikki lahjat olleet Hänen -- omaammeko me mitään, jota Jumala ei
ole lahjoittanut. Ja jos kaikki kerran oli hänen, eikö Hänellä sitten
ollut oikeutta ottaa takaisin, mitä hän oli antanut vaan
kallisarvoisena lainana? Oli kyllä, aivan varmaan, kaikui pastorin
tuskaisessa rinnassa; ja kuitenkin oli hän vast'ikään kärttänyt palkkaa
ansiokkaasta elämästään, työstänsä Herran viinamäessä.
Oi, kun silmä oikein avautuu sisällistä mielentilaa käsittämään, huomaa
se sydämmessä kuiluja, joita ei ikänä olisi voinut uneksiakaan! Hän oli
aina luullut, että koko hänen elämänsä, kaikki hänen toimensa johtuivat
Jumalalle altiista rakkaudesta, sulasta omaa etua pyytämättömästä
rakkaudesta; nyt hän näki, mitä itsekäs ihmisluonto oli vaatinut -- ei
armoa, vaan palkkaa. Oi Herra, armahda! Hän painoi päänsä ristiyneihin
käsiinsä ja vaipui rukoukseen; hän anoi anteeksi napinataan,
uhottelevaa valitustaan, anoi voimaa vastaisuuden varalle, anoi että
hän huomenna voisi Jumalan kunniaksi julistaa armon suloista sanomaa
janoaville sieluille. -- Kun hän lopetettuaan oli hiljaa kohottanut
kasvonsa, au'aistiin ovi varovasti ja hänen vaimonsa astui huoneesen.
-- Hiljalleen kulki hän lattian yli miehensä luo ja suolsi kätensä
hänen käteensä. -- "Armaani -- sanoi hän lempein äänin -- alkaa
hämärtää; minä olen jo sytyttänyt kuusen pienille vierailleni, noille
kolmelle orpolapselle, tiedäthän -- jotka poismennyt lemmikkimme oli
pyytänyt saada käskeä jouluiltana meille -- äiti ei ole unohtanut hänen
viimmeistä toivomustaan, nuo kolme lasta seisovat jo ihmetellen kuusen
ääressä ja koko perhekunta on koolla; etkö tahdo tulla sisään pitämään
jouluhartautta meidän kanssamme?" Mikä lempeä, rukoileva sointu tuossa
hiljaisessa äänessä!
-- Kyllä, armaiseni, vaimoseni, sen minä tahdon, hän painalsi hänet
itseään vasten ja kauvan hillityt kyyneleet vierivät hänen miehekkäille
poskilleen -- minä ikävöin saadakseni teidän kanssanne kiittää ja
ylistää Jumalaa, joka on lähettänyt ainoan poikansa maailmaan syntisiä
vapahtamaan. Mutta ensin on minulla jotain anteeksi anottavaa sinulta,
rakas ystäväni. -- Syntisesti valittaessani katkeroitti sinun nöyrä
altiutesi minua yhä enemmin; tiedän nyt sen olleen syyttäjänä, joka
ankarasti ahdisti kapinallista sydäntäni. Nyt on Herra kuitenkin saanut
minun valtaansa. Hän on täydelleen minut masentanut, painanut minut
tomuun, mutta samalla kertaa on Hän itse tullut minulle kaikki
kaikeksi! Niin menettelee tuo rakas, kaikkivoipa Herra.
Hän vaikeni hetkeksi ääntään tukehuttavan liikutuksen tähden, mutta
sitten kertoi hän vaimolleen lintujen jouluvirrestä ja mitkä tunteet se
oli hänessä herättänyt. -- Silloin murtuivat viimmeiset sulut --
virkkoi hän -- sydämmeni suli ja ymmärsin Jumalan rakkauden, joka
kurittaa sen tähden, että Hän meitä rakastaa. En voinut enää surra,
tiesinhän että pikku "valkotukallani" oli siellä paljoa parempi olla
kuin meidän luonamme; hän viettää nyt joulua Jumalan valtakunnassa;
uurastakaamme mekin sitä, että viimmeisen hetkemme tultua saisimme
viettää ijäistä joulua hänen kanssaan tuolla ylhäällä. -- Amen,
tehkäämme se -- vastasi äiti hiljaa itkien, ja sitten menivät molemmat
ulos pimeästä huoneesta joulukuusen ja joulukynttiläin luo, ylistämään
Jumalaa ja tekemään laupeudentyötä -- elävä kuva heidän vastaisesta
elämästään ja niistä hedelmistä, joita koettelemus kantaa kristittyjen
sydämmissä.
Ja tästä syrjäisestä erämaan pappilasta kohosivat ylistyksen sävelet
riemukkaasti taivasta kohti, yhtä voittoisasti, yhtä varmasti kuin
lintujen jouluvirren kaiku aina Jumalan istuimen luo.


USKONHEIMOLAISIA.

Kaksi henkilöä oli pysähtynyt kadunkulmaan puhelemaan.
-- Sehän tulee kokous tänä iltana Montellien luona -- virkkoi toinen,
muuan vanttera rouva, eloisine ruskeine silmineen -- Fredriikka aikonee
luultavasti sinne?
-- Luonnollisesti -- vastasi toinen, viidenkymmenen ikäinen naimaton
nainen -- tuo herttainen Liina lähettää aina minulle kutsut, milloin
vaan on tilaisuutta kuulla kelvollista jumalansanaa heidän luonaan.
Jumala tätä armon sisarta siunatkoon!
Hän nosti hartaasti vesiharmajat silmänsä taivasta kohden, puristaen
kätensä lujasti pienen neylelippaansa ympäri.
-- Todellakin on tuo Liina Montell kelpo ihminen, sitä en tahdo
kieltää, hän se kerkii kaikkialle. Mutta nyt pitää minun mennä tänne
Rödliniin kuulemaan joko sinne on saapunut tuota hyvää chesterjuustoa,
josta minun ukkoni pitää niin tavattomasti. Me tapaamme illalla
Montellien luona, hyvästi siihen asti.
-- Hyvästi -- sanoi neiti Fredriikka Fager jotenkin kuivasti ja kun
neuvoksetar Hellsbergin huomattava vartalo oli kadonnut puodinoven taa,
loivat nuo vesiharmajat silmät terävän, tutkivan katseen hänen
jälkeensä. -- Ja tuommoisiakin tahraisia lampaita kun pitää kärsiä
ainoassa todellisessa lammaslaumassa -- mutisi hän -- minä en voi
ollenkaan ymmärtää Montelleja, anitenkaan Liinaa, joka viitsii kutsua
moista maailmanlasta meidän hartaushetkiimme. -- Neiti Fager työnsi
jotenkin kärttyisenä vanhanaikuisen sateenvarjonsa kannan maahan,
astellen sitte sotaisin askelin edelleen katua, kunnes kääntyi erääsen
syyssateen tähden vesikkoiseksi ja kuraiseksi käyneesen katusolaan,
jonka varrella hänen vaatimaton majansa oli. Vanhassa X:ssä ei oltu
kovin tarkkoja katujen puhtauden suhteen, varsinkin näin syyshämärässä
katselivat kaupungin hallitusmiehet näitä asioita läpi sormiensa ja
toivoivat lunta, marraskuu kun oli jo käsillä.
Muutamia tuntia myöhemmin, äsken sytytettyjen katulyhtyjen unisesti
tuikottaessa, tuiverti neiti Fager taasen ulkona syyslo'assa. Tällä
kertaa kulki hän pitkin Suurtakatua muutamaa pitkähköä puurakennusta
kohti, jonka toisessa päässä oli komea myymälä akkunoissaan upeilevine,
kaikenlaisine nykyaikaisine korutavaroineen, ja jonka oven päälle
Esaias Montellin nimi kultakirjaimin oli maalattu.
Pääkäytävä oli pihan puolella. Sen muodosti joka puolelta verhottu
lasisuojus, joka kesäisin tavallisesti oli aivan täynnä kukkia. Eteisen
ovi oli lukitsematta, vaan kattolamppu oli jo kuitenkin sytytetty.
Neiti Fager ripusti vanhan, sumun kostuttaman sadevaippansa
tavalliseen naulaansa kakluunin luo ja silitteli juuri parhaillaan
harmajankellervää tukkaansa, kun läheisen salin ovi avautui ja talon
emäntä tuli ulos, toivotellen ystävällisesti vierastaan tervetulleeksi.
Rouva Montell oli kaupungin varakkaimpia ja arvokkaimpia
kauppiaanrouvia, olipa häntä nuorempana pidetty aivan sen kukkeimpana
impenä. Viidestä viidettä vuodestaan huolimatta oli hän vielä nytkin
vehmaan ihonsa, ruskean, viljavan tukkansa ja kirkkaiden, viisasten
silmiensä vuoksi varsin pulskan näköinen. Hän oli pitkä ja soleva sekä
käytökseltään sulava, tehden itsensä huomatuksi kaikissa liikkeissään
ilmautuvalla voimakkuudella ja rivakkuudella.
-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, sinä teit varsin kiltisti, Fredriikka,
tullessasi hiukan aikaisemmin, nyt saan esittää sinut meidän nuorelle
pastorillemme. Hän söi meillä päivällistä ja on nyt ollut hetkisen
itsekseen tuolla sisässä. Ole hyvä ja käy sisälle!
-- Kiitoksia, Liina herttaiseni; sinä olet aina niin ystävällinen -- ja
neiti Fager puristi useampia kertoja hänen kättään.
-- Pastori Törne harjoittaa parhaallaan erästä virttä ja minä toimitin
Annan häntä säestämään ruokasalin harmoonilla. Kenties menemmekin
sinne?
-- Mutta mehän voimme häiritä -- kuiskasi neiti Fager, pidättäen
emäntää heidän seisoessaan suureen, ilmakkaasen, vaaleankiiltävillä
tuoleilla ja siroiksi maalatuilla penkeillä sisustettuun huoneesen
johtavan kynnyksen ääressä. Nurkkaan oli asetettu viteettäin pieni
lumivalkealla liinalla verhottu pöytä, jota muutamat kukkivat
ruukkukasvit somistivat, vienosti valaiseva lamppu heitti väikettään
heidän ylitsensä, heijastuen pieneen hopeatarjottimeen, jolla oli lasi
raikasta vettä.
-- Miten miellyttävästi sinä aina osaat kaikki asettaa, hyvä Liina!
Rouva Montell kumartihe kaunista päätään, hän tiesi hyvin, että se oli
totta.
Sivuseinän vieressä oli komea urkuharmoonio, jonka pronssisissa
kynttilähaarakkeissa paloivat kynttilät. Muuan nuori tyttö istui
näppäimistön yli kumartuneena, soitellen ihania, juhlallisia säveleitä;
hänen vieressään seisoi sirkeä mies, mustat silmät kädessään olevaan
virsikirjaan kiinnitettynä.
-- Voi Jumala, mikä miehen kuva! sopersi neiti Fager.
-- Niin, hän on tosiaankin saanut Herralta suuret sekä ruumiin että
sielun lahjat -- vastasi emäntä hieman nuhtelevalla äänellä.
-- Toden totta, hän on yksi harvoja valittuja, huokasi neiti Fager,
kohottaen taasen hartaan katseen kohden kattoa.
Nuori urkuri lopetti soittonsa vienolla, sulavalla sävelellä, pastori
kääntyi ympäri ja rouva Montell esitteli vieraansa.
Pastori Törne oli kasvoiltaan laiha ja parraton, korkeaa kaunista otsaa
varjosti tumma tukka, mutta mustat, syvällä asuvat silmät antoivat
tavallisesti milt'ei synkän sävyn noille kalvakoille piirteille, paitsi
silloin kun voittava hymyily niitä lievensi. Hän puheli tavallisessa
seurustelussa matalalla ja yksitoikkoisella äänellä, antaen mielellään
silmäluomien vaipua alas, mutta ne, jotka olivat nähneet hänen
saarnatuolissa tai puhujalavalla, tiesivät että tuo ääni voi kohota
tavattomalla voimuudella sekä paisua mitä soinnukkaimmaksi helkkeeksi
ja että hänen mustat silmänsä semmoisina hetkinä säteilivät sisäisen
innostuksen liekehtivää tulta. Semmoinen oli tämä X:n uusi pastori,
joka viimme sunnuntaina piti tulosaarnansa seurakunnan kirkossa
ylhäisille ja alhaisille, maailmanlapsille ja uskovaisille, mutta joka
nyt aikoi puhua pienelle valittujen sielujen joukolle -- tuolle
ainoalle todelliselle laumalle, kuten neiti Fager sitä nimitti.
Rouva Montell sytytti itse kaikki kynttilät ja lamput, pastori kuunteli
jotenkin hajamielisenä neiti Fagerin sokeroitua puhetta hänen
sunnuntaisesta saarnastaan ja harmoonion luona oleva talon tytär
järjesteli, väsähtänyt ilme kasvoillaan, lähenevään hartaushetkeen
tarvittavia nuotteja.
Tuo suuri huone alkoi vähitellen täyttyä eri yhteiskuntaluokkiin
kuuluvasta väestä, siinä rouvaa undenaikuisissa syyshatuissaan,
matammia mustissa päähineissään, nenäliina tiukkaan nahkakantisen
virsikirjan ympäri kierrettynä, siinä siistittyä käsityöläistä, jotka
aivan paistoivat veden ja saipuan äskettäisestä käytännästä. Rouva
Montell toivotti ystävällisesti kaikki tervetulleiksi ilman eroitusta,
kaikkialla näyttäysi hänen korkea vartensa, järjestäen istumatiloja
jokaiselle sekä jakaen virsikirjoja oikealle ja vasemmalle. Kaikki kävi
ripeästi ja toimekkaasti. Pastori oli tällä välin sijoittunut tuon
pienen, lampun valaiseman ja kukkien somistaman pöydän taakse ja äiti
antoi tyttärelleen vihjauksen virren alottamiseksi. Eräästä sivuovesta
astui aivan hiljalleen sisään lyhyehkö, suurilla vaaleanpullakoilla,
harvan punervan poskiparran ympäröimillä kasvoilla varustettu mies.
Punerva tukka oli alkanut jo harventua päälaelta, tehden lakean otsan
tavattoman pitkähkön näköiseksi. Hänen esiintymisessään ja
liikunnossaan ilmausi samalla kertaa jotain pöyhkeää itsetietoisuutta
sekä kaihtelevaa arkamaisuutta ja nähtävällä huolekkuudella koki hän
peitellä tavattoman punaisia käsiään. Se oli talon isäntä, rikas
kauppias Esaias Montell.
Lähinnä istuvat rouvat tervehtivät häntä kohteliaalla hymyllä kun hän
suoltihe istuutumaan tavalliselle paikalleen heidän taakseen, minkään
muunlainen tervehtiminen ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä
valtavana ja juhlallisena kaikui urkujen ääni jo huoneessa ja sävelet
näyttivät tempaavan ihmismielen ja ajatukset kohti korkeutta, ainakin
levittihe harras, rauhaisa ilme useille kasvoille, joilla tavallisesti
jonkun verran karkeampi, arkipäiväinen sävy asusti.
Laulun vai'ettua kumartihe saarnaaja syvään rukoukseen ja moniaita
hetkiä vallitsi äänetön hiljaisuus ääriään myöten täyttyneessä
huoneessa, sitte kuului yksinäinen ääni, alkaen jotenkin hiljaisesti
lukea muutamia värsyjä eräästä Siionin laulusta. Kaikki kuuntelivat
jännitetyllä tarkkaavaisuudella, useampain kasvojen ilmeissä voi
havaita odottavaisuutta, tuota odottavaisuutta, joka on niin tavallista
odotellessa uuden kehutun puhujan esiintymistä. Ja pastori Törneä oli
aivan ylistelty muutamissa ankaran uskonnollisissa piireissä, jolla
taasen oli huomattava vaikutus, varsinkin X:ssä. Ja puolueviehätyksen
vaikutustapa oli suurimmaksi osaksi hänen tänne tulonsakin.
Tuo jotenkin hento ja väritön ääni oli alkanut paisua ja ensimmäinen
aavistus salatusta voimasta kävi rauhoittavana puistutuksena läpi
seurakunnan. Siinä seisoi hän, kädet pienen raamattunsa ympäri
ristittyinä, liikkumatonna, ainoankaan eleen värähtämättä; vaalea
lampun valo loi hänen mustan päänsä jyrkkäpiirteisenä seinän valoisalle
ta'ustalle. Ja sanoja ei häneltä puuttunut, kuni vuolas, yhä
voimakkaammasti tulviva virta kumpusivat ne hänen huuliltaan ja kuta
korkeammaksi ääni paisui, sitä suuremmaksi avautuivat nuo mustat
silmät, alkaen säteillen loistaa kauniinkaarevain silmäluomien alta.
Vaan mikä oli saarnan ydin? Se oli itse evankeliumin ydin, Jeesuksen
Kristuksen ääretön rakkaus, jonka tähden hän antautui kuolemaan
syntisten edestä, ansaitakseen heille autuuden armosta, ilman ansiota.
Milloin lempeän kehoittavana, milloin myrskyisen tulvivana pyysi ja
rukoili hän kuulijoitaan ottamaan vastaan tämän suloisen sanoman,
hyljäämään kaiken muun ja yksin Hänet omistamaan, joka sulasta
armostaan lahjoitti heille elämän ja autuuden ijankaikkisiksi ajoiksi.
Kaikkialla kuului hillittyjä nyyhkytyksiä kokouneitten kesken ja
akkojen nenäliinat olivat ahkerassa käytännössä.
Anna Montell oli jättänyt huomattavan paikkansa urkujen vieressä ja
vetäynyt taaksepäin muutamaan nurkkaan, jossa hän istui pää käteen
nojanneena. Hän näytti vieläkin väsyneeltä, mutta hänen silmänsä
tarkastelivat herkeämättä tutkivasti saarnajaa. Hänellä oli äidin
kirkkaat sinisilmät, jonka lisäksi niissä väikehtivä haaveellisuus teki
ne vieläkin kauniimmiksi. Pintapuolinen katselija olisi voinut luulla,
että hän sulatti pastorin esitelmää hyvinkin suurella hartaudella,
mutta syvemmälle tunkeva silmäys ilmaisi kuitenkin aivan toista.
Ajattelevana ja tutkivana tarkasteli hän nuorta pappia, ja mikäli puhe
eteni, sikäli hiipi jonkunlainen alakuloisuuden ja angervon ilme hänen
kasvoilleen. Joskus käänsi hän vaistomaisesti kasvonsa toisaalle, mutta
silloin kohtasi häntä aina äidin katse, joka aivan kuin pakotti hänet
niin tekemään. Rouva Montell ei katsellut tytärtään kylmyydellä eikä
ankaruudella -- hän ei tehnyt koskaan niin -- hän katseli tyttöään
tuolla valtavalla mahdilla, joka aivan tietämättä näytti tekevän Annaan
vaikutuksen, saaden hänet jok'ainoa kerta, kuin heidän silmänsä
kohtasivat, hienoisesti ailahtamaan. Kuitenkin kääntyi hän yhä
uudelleen, kiinnittäen katseensa puhujaan.
Tiesiköhän äiti miten tämä esitelmä, joka näytti täyttävän kaikki muut
ihastuksella, jätti tämän nuoren sydänrukan tyhjäksi ja lohduttomaksi.
Hän oli puristanut kätensä lujasti yhteen ja tuo alakuloisuuden ilme
muuntihe syväksi apeaksi.
-- Tule Vapahtajan luo sinä viheliäinen, synnin raskauttama sielu --
kuului pastorin lempeästi väreilevä ääni -- tule sinä, jota
velkakuormasi taakka painaa alas tomuun, kaikki on pyyhitty pois,
kaikki sovitettu, sinä olet vapahdettu ja autuutettu armosta uskon
kautta. Itse sinä et voi mitään tehdä, sinun työsi ovat kuin saastainen
puku, ota vastaan autuus sulasta armosta. Herra ottaa syntisiä vastaan!
Eikö se ollut ihanaa puhetta, oi, niin ihmeen ihanaa, mutta --
ainoastaan niille, jotka voivat sen omata itselleen. Pastori puhui
juuri synnin raskauttamille, niille, jotka tuntivat syntinsä, siis
niille, jotka jo olivat palanneet, ei ollenkaan niille raukoille, jotka
eivät mitään _tunteneet_ eikä voineet _uskoa_. Hän puhui siis aivan
samaa kuin kaikki muutkin opettajat, joilla oli tapana esiintyä heidän
kokouksissaan. Anna ei tietänyt miksi hän oli odottanut tältä puhujalta
jotain toista. Mutta jos hänen puheensa olisikin ollut toisenlaista,
niin ei hän myöskään olisi kuulunut tähän joukkoon eikä saarnannut
tässä huoneessa.
_Uskoa ja tuntea_, ne olivat kaksi aivan pientä sanaa, vaan miten
polttivatkaan ne hänen sydäntään, hän tiesi varmaan olevansa ainoa
tässä joukossa, joka ei tuntenut syntejään eikä omannut uskoa. Voi, jos
hän olisi edes kerrankaan sanonut:
-- Tule semmoisena kuin olet, Jumala ei kysy sinun tunteitasi, usko ei
ole joka miehen, se on Jumalan kallis lahja huokaileville, ikävöiville
ihmislapsille, ja nöyrässä, palavassa rukouksessa tulee heidän halata
tuota lahjaa. Mutta niin hän ei sanonut.
Sitä, mitä hänen sielunsa isosi, ei tämä saarnaaja antanut, hänen
puheensa sisälsi ainoastaan rikkaan sanat kerjäläiselle: "menkää,
lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", antamatta hänelle kuitenkaan mitään,
mitä ruumis tarvitsee.
Kuin unissaan kuuli Anna pastorin sanat "aamen, Jeesuksen nimeen
aamen", ja nousi konemaisesti, mennäkseen urkujen luo. Viimmeisten
sävelten vaiettua seurasi hetkisen häiritsemätön hiljaisuus, sitte
kuului äänien sorina, tuolien ramina ja jalkojen poljenta semmoinen,
kuin jos olisi suuren vesisulun avannut. Kaikki tungeksivat puristamaan
isäntäväen ja pastorin kättä; sen jälkeen läksivät useimmat pois ja
ainoastaan ani harvat valitut pyydettiin jäämään teenjuontiin.
Hajauttiin viereiseen saliin ja neuvoksetar Hellsberg, muuan noita
kutsutuita, viittasi Annan luokseen ja kysyi sydämmellisesti:
-- Miten minun rakas kummi tyttäreni voi, minusta näyttää kuin posket
olisivat hiukan vaaleat?
Annan silmiin herahti kyynelet: -- Minä tunsin itseni niin ahdistetulta
äskeisen selityksen aikana -- sanoi hän hiljaan. Rakas kummi, minä olen
häijy tyttö, sinun ei pidä välittää minusta vähääkään!
-- Ettäkö en välittäisi pienestä laululintusestani, kaikkiakin. --
Hän suuteli tyttöä otsalle: -- tule meille huomenna laulamaan
kummi-ukollesi, satakieliseni!
-- Ah, miten voi minun kiltti kummini? virkkoi Anna.
-- Häntä on kolotus taasen ilkeästi kiusotellut, mutta hän on
tyytyväinen, kuten tavallisesti, vastasi neuvoksetar, tarttuen nuoren
tytön käsivarteen ja astuen isännän kehoitusta seuraten ruokasaliin.
Siellä oli Liinan rivakasta toimesta kadonnut jok'ainoa jälki äsken
pidetystä hartaushetkestä. Penkkirivejä ei ollut enää ja tuolit olivat
asetetut tavallisille paikoilleen; huone oli tuuletettu ja keskellä
sitä oli nyt komea teepöytä, jossa talon rouva emännöi höyryävän
teekeittiön ääressä.
-- Anna minulle anteeksi, rakas äiti, nyt olen taasen unohtanut auttaa
sinua, huusi Anna katuvasti.
-- Niin, eikö tosiaankin minulla ole laiska tytär, hyvä kummitäti?
kysyi äiti hymyillen.
-- Enpä juuri tiedä, kenties hän ei ole aivan yhtä käytännöllinen ja
ripeä kuin sinä, kelpo Liinaseni.
Rouva Montell katseli tyynen itsetietoisesti ympärilleen, hän tiesi
hyvin mihin hän kelpasi, ja minkä vuoksi tahtoisi hän kieltää sitä.
-- Pastori ei tahtonut jäädä teelle -- sanoi rouva -- hän ei halua olla
seurassa heti sen jälkeen, kun hän on jakanut jumalan sanaa, vaikkapa
kohta seuranpitäjät olisivatkin uskonheimolaisia, kuten me.
Neuvoksetar nyökäytti päätään: -- Tuomas Kemppi puhuu myös "huoneesensa
sulkeutumisesta", ja kaiken kuullen itsekseen tutkistelemisesta;
kenties kaipaa opettaja yksinäisyyttä yhtä paljon kuin kuulijatkin.
-- Minä en luule pastori Törnellä olevan paljonkaan yhteistä Tuomas
Kempin kanssa -- sanoi rouva Montell opettavaisella äänellä -- Hän ei
ole mikään töitten mies, hän näyttää kokonaan uskon ihmiseltä.
-- Olkoonpa niinkin, ystäväiseni, kuitenkin toivon minä, että hän
nuorilla voimillaan tulee vaikuttamaan paljon hyvää seurakunnassamme;
minusta hän näyttää varsin hyvältä ja rakastettavalta ihmiseltä.
-- Niin, ainakin hänestä tulee meille hehkuva ja valaiseva kynttilä --
kuppi teetä, paras kummitäti!
-- Kiitoksia -- kohteliaasti päätään nyökäyttäen otti neuvoksetar
tarjotun kupin, mutta hänen ilmeikkäillä huulillaan väikehti hieno,
tuskin huomattava hymy, ajatellessaan tuota erikoista äänenpainoa,
jonka rouva Montell pani sanalle -- meille --. Rakas ulkokullattu!
ajatteli hän. Talon isäntä läheni samalla:
-- Mikä kunnia meidän matalalle majallemme, kun serkku malttoi jäädä
meille teetä juomaan, sanoi hän omituisella honottavalla äänellä.
-- Kas serkkua, kun on liian kohtelias, kuten tavallisesti, vastasi
neuvoksetar, päästäen raikkaan naurun, jolloin kaksi riviä hyvin
hoidettuja hampaita paljastui, antaen hänelle, kaikesta ruumiinsa
vantteruudesta huolimatta, vielä aivan nuorehkon näön.
-- Miltä tunnustaa meidän uusi pastori?
-- Varsin pidettävältä, mutta vaikeaahan tuo on lausua mitään päättävää
jonkun papin lahjoista näin lyhyen tuttavuuden perusteella.
Rouva Montell ja neiti Fager vaihtoivat salaymmärteisen silmäyksen, he
huomasivat selvästi neuvoksettaren kykenemättömyyden arvostelemaan
semmoista opettajaa kuin pastori Törne.
Herra Montell osoitti tällä aikaa neiti Fagerin katkeraksi
mieliharmiksi mitä huomaavaisinta kohteliaisuutta tälle vieraalleen,
kunnes tämä nousi heittääkseen hyvästinsä.
-- Hyvästi, pieni kummityttöseni, -- hän suuteli Annaa sydämmellisesti
-- ja huomennahan sinä tulet kummiukkoasi tervehtämään?
Ennenkun Anna ennätti vastata, sanoi Liina rouva ystävällisesti, mutta
vakavan painokkaasti: -- Kiitoksia Annan puolesta, paras kummitäti,
mutta huomenna kokoontuu ompeluseura ja pastori Törne on luvannut tulla
sinne pitämään meille puheen, eikä Annan sovi jäädä sieltä pois.
-- Ei luonnollisestikaan, ehätti neiti Fager väliin.
-- Niin, mutta jos kummitäti niin haluaa, väitti herra Montell tehden
kumarruksen, joka oli olevinaan hyvin ritarillinen.
-- No kaikkiakin, Anna on yhtä tervetullut ylihuomennakin, vastasi
neuvoksetar hyväntahtoisesti. Hyvää yötä, ystäväiseni!
-- Suo, serkkuseni, minun saattaa sinua alas rappusista -- herra
Montell, joka muulloin oli jotenkin kankea, oli nyt nuortea kuin
vitsas; hän näytti pitävän neuvoksetarta erittäin suuressa arvossa.
Mutta neiti Fager puristi ohuvia huuliaan yhteen, mumisten: --
tarpeetonta hupsuttelua! Hän kietoi vanhan vaippansa ympärilleen ja
katosi aivan huomaamatta.
* * * * *
Asia oli kun olikin niin. Neiti Fager ja hänen hengenheimolaisensa
kyllä pitivät herra Montellin käytöstä Hellsbergiä kohtaan aivan liian
mairittelevana, mutta Liina rouva vaikeni viisaasti, hän tiesi
miehellään olevan useita tähdellisiä syitä siihen. Ensinnäkin oli
neuvoksetar pormestarin sisar ja hänelle sekä miehelleen antoi koko
kaupunki aivan erikoisen arvon, oli siis viisainta olla hyvissä
kirjoissa heidän kanssaan, tuumi herra Montell; sitä paitsi olivat nämä
perheet Liinan äidin kautta hiukan sukuakin toisilleen ja viho