Iltalampun ääressä I - 03

vain kerkiän sen toimittaa ennen lennätintoimiston sulkemista.
-- Mutta sitte tulet sinä kuitenkin kotiin, Juho?
-- En suinkaan, vunukkaiseni, me syömme hiukan iltapalasta saksalaisen
luona numero viidessä -- hän matkustaa yöllä.
Anna huokasi. -- Tiedätkö, että äiti näyttää niin murheelliselta aina
milloin vain sinun paikkasi illallispöydässä on tyhjä -- sanoi hän.
-- Niin, äiti on oikea aitohelmi, hänellä on lämmin sydän epäkelpoa
poikaansa kohtaan -- vastasi nuori mies hyvänsävyisesti -- mutta
katsohan, Anna, asia on kun onkin niin, että nykyisellä kannallaan ei
meidän kotimme tyydytä minua täydellisesti. Äläkä sinäkään, sisarueni,
nyt hyökkää kimppuuni siveyssaarnoinesi, muuten lähden minä
seitsenpenikulmaisin askelin suoraan lennätintoimistoon.
-- No mutta tiedäthän sinä, vei'oni, että minulla ei ole tapana soimata
sinua.
-- Tiedän, tiedän, sinä olet aimokkain sisko maailmassa -- hän asetti
hellästi sisarensa käsivarren omaansa -- minä tiedän voivani puhella
sinun kanssasi avomielisesti, sinä ymmärrät minua. Näetsä, meidän
kotoiset tapamme ovat aina tuntuneet minusta kovin painustavilta: isäni
kanssa en voi koskaan olla oikein samansointuinen, hän akkiloipi aina
konttorikirjojaan, ja mitä äitiin tulee, niin hän on, kuten jo sanoin,
oikea aitohelmi naisten joukossa, mutta hänen siirappikristityitä
tuttaviaan en minä suoraan sanoen voi ollenkaan kärsiä, he aivan
eroittavat äidin ja pojan.
-- Kun ollaan nuoria, pikku sisarueni, ei pidä elonhehkulta siipiä
katkoa, siellä kotona kurpistellaan kulmia viattomimmallekin leikille,
ja olenpa varma, että neiti Fager ja ne muut "sisaret" ovat jo aikoja
sitte tuominneet minut helvettiin!
-- Älä toki noin puhu missään tapauksessa, Juho!
-- No no, kenties intoilen hieman, mutta totuus on ja pysyy totuutena,
eli mitä arvelet siitä, että aina konttoorista tullessamme löydämme
neitejä ja matammeja tungeskelevan äidin ympärillä, niin ett'ei hän
jouda muille korvaa lainaamaan, tai huoneen kihisevän täynnä vieraita
ihmisiä ja jonkun mustanuttuisen, eli useimminkin jonkun heränneen
nurkkasaarnaajan jostain idästä tai lännestä pauhaavan kaikin voimin --
se, Anna, karkoittaa minut pois kotoa.
-- Sinä liioittelet, Juho; sinä tulet vääriin päätöksiin.
-- Olkoonpa niin, minä myönnän, että he jok'ainoa ovat kunnon väkeä,
parempaa tunnustusta en voi juuri antaa; mutta ethän sinä pitäne
itsekään liioin moisista näytöksistä -- voitko kieltää sitä?
-- En, Juho -- mutta melkoisesti eroavat kuitenkin meidän käsityksemme
heidän suhteensa!
-- Niin, se merkitsee että sinä, joka olet niin paljon minua parempi,
käsität -- --
-- Älä puhu noin, Juho, sanoi hän, puristaen hellästi veljensä kättä,
minä en ymmärrä miten oikein selittäisinkään tarkoitukseni.
-- Kenties en minäkään ymmärrä sinua tässä suhteessa, pikku sisareni;
te naiset olette kauttaaltanne sulaa tunteellisuutta. Mutta hauskaa oli
kuitenkin puhella sinun kanssasi muutamia järkeviä sanoja -- nyt pitää
minun viistää toiselle puolelle, lennätinlaitokseen. Hyvää yötä, Anna,
tervehdä äitiä ja voithan samalla kuiskata hänen pieneen, siroon
korvaansa jotain iltasesta saksalaisen luona!
Hilpeää säveltä vihellellen meni hän yli kadun, jättäen Annan yksikseen
akkiloimaan hänen äskeisiä puheitaan. Useita tunteja saikin tyttönen
valvoa yöllä niiden tähden.
Noissa sanoissa oli sittekin, vaikk'ei hän sitä juuri tahtonut
tunnustaa, ollut paljon syvää totuutta, puolittain kuultavaa valitusta
vanhempia kohtaan, jotka kuitenkin rakastivat niin hellästi lapsiaan ja
ajattelivat heistä niin kunnollista. Voi, miten elämä sentään on
kummallista ja miten vähän ihmiset, yksinpä läheisimmätkään, ymmärtävät
toisiaan. Sitte ajatteli hän eroavaisuuksia omassa ja veljensä
käsityskannassa ja asemassa kodin suhteen. Veljensä olivat nuo ankaran
yksipuoliset uskonnolliset harjoitukset syrjäyttäneet kauvas kaikesta
hengellisestä elämästä, hän kuitenkin vielä koetti uurastaa sen
saavuttamiseksi, jota hänen sielunsa kaipasi. Hänestä nähden ei
saarnaajalla ollut mitään eroitusta, olipa hän alhainen tai ylhäinen,
vihitty tai maallikko, kun hän vain olisi voinut antaa hänelle sitä
elämän leipää, jota hän isosi.
Hänen terävä silmänsä oli tosin noissa niin sanotuissa "hurskaissa"
huomannut paljon ulkokullaisuutta, kätkettynä jumalisuuden naamarin
taa, paljon vilpillisyyttä näennäiseen vakaisuuteen verhottuna, mutta
hän tunsi myös suuren joukon semmoisia, joiden vilpittömyydestä ei
voinut olla epäilystä ja jotka olivat niin onnellisia, niin
tyytyväisiä, vapaita ja iloisia Jumalassa, vaikkapa olivatkin saman
joukkueen jäseniä. Miten usein synkät ajatukset olivatkaan saaneet
hänet lähes toivottamaksi, kun hän ei voinut tehdä samaa tunnustusta
kuin he, eikä hän uskaltanut ruveta etsimään syytä tähän heidän
opissaan, ei, hänen itsensä oli syy, hänen yksin. Tuntui toisinaan,
että hän olisi mielellään kärsinyt marttyyrin vaivoja, jos hän vain
olisi sillä voinut saavuttaa tuon uskonheimolaisissaan huomattavan
turvakkuuden, mutta miten paljon hän taistelikin sieluntuskissaan, jäi
hän kuitenkin aina ainoaksi paatuneeksi noiden "heränneiden" joukossa.
Näitä tunteitaan uskalsi hän kuitenkin perin harvoin ilmaista
äidilleen, ne olivat niin eroavia tämän omista, että he tuskin
ymmärtäisivät toisiaan.
Liina rouvan kaikki kaikissa terve ja käytännöllinen luonne, jossa ei
ollut tilaa pienimmällekään ihanteellisuuden häivähdykselle, oli hänen
ankarassa kodissaan mitä yksinkertaisimmalla tavalla, aivan kuin
koneellisesti, muovautunut jonkunlaiseksi eroamattomaksi valannaiseksi
niistä hengellistä käsitteistä, joita hänen vanhempansa ja näiden
hengenheimolaiset pitivät ainoina oikeina ja autuuttavina. Hän uskoi,
ryhtymättä koskaan harkitsemaan minkä vuoksi, uskoi tyynesti ja
järkkymättömästi, sallimatta epäilyksen milloinkaan synkistää sielunsa
turvaisaa riemua. Tämän varman, horjumattoman vakuutuksensa
vahvistamana oli hän antaunut elon taisteluun, valmiina täyttämään
niitä velvollisuuksia, jotka hänen osakseen sattuisivat.
Hän oli toimekas, kelpo nainen, huolekas perheenäiti ja koko puolueensa
äidillinen neuvonantaja. Sen lisäksi oli hän avulias kaikille
tarvitseville, erittäinkin uskonheimolaisilleen, joiden suhteen hän
muihin verraten teki hienon eroituksen. Sanalla sanoen: nainen, joka
tunsi kuljettavansa tien ja sen vuoksi kulkikin varmoin askelin,
kenties liiankin varmoin.
Anna katseli toisinaan häntä jonkunlaisella avuttoman tuskaisuudella;
kuinka voisi semmoinen, joka itse oli niin varma ja turvainen, ymmärtää
hänen sydänraukkansa angervoa. Semmoisina hetkinä valtasi hänet
vastustamaton halu päästä kummitädin luo. Ei sen vuoksi, että hän
siellä olisi voinut ilmaista kaikki ne tunteet, jotka hänen
sisimmässään liikkuivat, ei, ani harvoin voi hän puhua itsestään, mutta
hän tiesi vanhan, rakkaan ystävänsä vaistomaisesti käsittävän hänen
sisäiset liikutuksensa ja sitä paitsi halusi hän olla lähellä sitä
henkilöä, joka selvemmin kuin joku muu todisti elämällään tuota samaa
uskoa, joka hänestä tuntui niin vaikealta käsittää. Usko, joka ei ollut
yhtä tyyni ja varma kuin hänen äitinsä, vaan sen sijaan taisteleva,
joka ei tyynellä itsetietoisuudella katsellut toisia epävarmuudessa
taistelevia, joiden vakuutus hiuskarvankaan verran erosi hänen
omastaan, vaan usko, joka alati ilmautui rakkauden töissä, lempeässä
toisten vikojen anteeksi antavaisuudessa ja armeliaisuudessa kaikkia
kärsiviä kohtaan.
Semmoinen oli Annan kummitäti, hän, jota neiti Fager nimitti
"tahraiseksi lampaaksi ainoassa totisessa lammaslaumassa, maailman
lapseksi". Tämä tuomio oli kyllä ennättänyt hänen itsensäkin
kuuluville, mutta panettelu oli jo aikoja sitte käynyt hänelle
haavoittamattomaksi, samoinkuin koko hänen elämänsä todisti tuon
Mestarinsa käskyn uskollista täyttämistä: "Älkäät tuomitko!"
* * * * *
Oli sunnuntai ja kirkonkellojen ääni aaltoili kehoittavana ja
juhlallisena ohuen lumenvidin peittämien kattojen päällitse.
Rouva Montell vaatehtihe upeaan syyshattuunsa -- hän kävi aina erittäin
siististi ja maukkaasti puettuna -- ja hänen hienohipiäiset, nuorekkaat
kasvonsa näyttäytyivät erikoisen suotuisassa valossa mustien pitsien ja
sulkatöyhtöjen keskitse. Anna tuli huoneestaan virsikirja kädessä.
-- Mihin äiti aikoo?
-- Ylös isoäidin luo lukemaan jumalan sanaa, entä sinä lapseni?
-- Minä arvelin mennä kirkkoon.
Liina rouvan mehevä alihuuli kurtistihe huomaamatta:
-- Siellähän saarnaa rovasti ennen puoltapäivää, sanoi hän, vasta
iltakirkkoon tulee meidän pastori. Tiedätkö sinä sitä?
-- Tiedän, äiti.
-- Ja kuitenkin -- -- -- --?
-- Mutta minkä vuoksi meidän pitäisi valita pappeja, sanoi nuori tyttö
hiljaan.
-- Valita pappeja, tuo lause juontuu varmaankin kummitädistä -- rouva
Montell solmi tuolla hänelle omituisella itsetietoisella tavallaan
hattunsa nauhat siroksi ruusukkeeksi -- hän teki aina kaikki
kunnollisesti -- minä en valitse sitä tai tätä, minä menen aivan
yksinkertaisesti kuulemaan sitä, joka antaa minun sielulleni parhainta
ravintoa.
-- Kenties sanoin sopimattomasti, mutta jos minä vain olen vilpitön,
niin on minusta nähden yhtä hyvä kuunnella vanhaa rovastia kuin ketään
muutakin.
Äiti kääntyi ympäri ja kiinnitti häneen kummastelevan, moittivan
katseen.
-- Niin, katsohan rakas äiti, jatkoi Anna, setä T:llä tosin ei ole
kummemmat puhujalahjat, mutta hän saarnaa kristillisellä elämällään
yhtä paljon kuin puheillaan saarnatuolissa.
-- Ai, ai, lapseni, varo itseäsi lain orjuuteen joutumasta! Sinun olisi
pitänyt kuulla pastori Törneä eilenillalla isoäidin luona, mutta sinne
et sinä voinut tulla päänsärkysi vuoksi; hän näytti meille, mihin omiin
töihin luottaminen johtaa -- suoraa tietä kadotukseen.
-- Mutta uskon pelko, äiti? Eikö papin tule opettaa kuulijoitaan
sovittamaan uskoa elämään?
-- Sinä tiedät, että minä en koskaan antau väittelyihin pappiemme
sananjakamistavasta, vastasi äiti tyynesti. -- Hyvästi, tyttöseni, me
tapaamme päivällisellä!
-- Mutta sinä olet pahoillasi minun kirkkoon menostani, lisäsi Anna
empien.
-- En suinkaan, eihän minulla muutenkaan ole tapana moittia toisten
mielipiteitä ja sinä kun olet vielä niin nuori ja siis jalkasi helposti
voivat livistyä oikealta polulta, mutta Herra on sinut kyllä jälleen
oikealle tielle ohjaava, sanoi äiti, ojentaen hänelle ystävällisesti
kätensä. Minä en ollenkaan huolehdi sinun tähtesi, mutta voi, jos
voisin sanoa samaa Juhostakin!
Hän huokasi ja tuskan ilme kohosi tuon kauniin suun ympärille,
todistaen, että myös tämän tyynen pinnan alla asusti kalvava mato;
äidin sydänhuolena on nimittäin aina lapsensa onni ja onnettomuus.
Voi kuitenkin, ajatteli Anna suruisena, hän ei tiedä miten mustalta
minusta kaikki näyttää. -- Hitaasti antausi Anna kirkkotielleen;
äitinsä sen sijaan kohosi kevein askelin mäenrinnettä ylös vanhaa,
harmajaa huonetta kohden, jossa tuo sokea vietti päivän toisensa perään
paperivarjostimien luomassa pimennossa.
Kun Anna kulki pitkin kirkon käytävää, sädehti neuvoksettaren kasvot
auringon paisteena hänelle vastaan, viitaten hänen sijoittumaan samaan
penkkiin.
-- Terve tultuasi, lemmikkini -- kuiskasi hän, eikö meillä ole
ihana sunnuntai tänään, katsohan miten kauniisti kuura somistaa
puu-istutuksia; minä ylistin Jumalaa kaikkien hänen tekojensa tähden
ajaessani kirkolle.
Hän näytti niin onnelliselta ja kun virsi alkoi, helkkyi hänen kaunis
alttoäänensä niin kirkkaana, että se selvästi ilmaisi tulevansa
riemuitsevasta sydämmestä. Anna tuli aivan liikutetuksi, jos jo yksin
neuvoksettaren näkeminen oli hänestä kyllin voimakas herättämään
hartautta, niin oli jumalanpalvelus ja tuo kaunis virrenveisuu hänen
sorretulle sielulleen todelliseksi virkistykseksi.
Kun kirkonmeno oli loppunut, antausi neuvoksetar nuoren ystävänsä kera
pitemmälle kävelylle maalle päin. Raikas talvi-ilma nostatti Annan
nykyjään niin vaaleille poskille väriä ja äidin kanssa puhellessa
syntyneen epäsoinnun jäännökset haihtuivat, niin että hänen kirkkaissa
silmissään nyt kajasti hiljainen tyytyväisyys.
-- Eikö se ole pastori Törne, joka tulee tuolla meitä vastaan? kysyi
neuvoksetar heidän palattuaan jälleen kaupungin kadulle.
-- Näyttää olevan, hän menee varmaankin rouva Blomgrénin luo
päivällisille, muistan äidin jotain siitä maininneen.
-- Hyvää päivää, pastori Törne -- neuvoksetar vihjasi innokkaasti
hansikkaallaan ja kumartaen läheni pastori heitä.
-- Suokaa anteeksi, herra pastori, jotta pakotin teidät pysähtymään,
mutta minä haluaisin kernaasti puhella hiukan teidän kanssanne.
-- Minä olen mielelläni teille palvelukseksi.
-- Kiitoksia siitä -- hän hymyili sydämmellisesti -- asia on nimittäin
niin, että täällä kaupungissa on muuan minun entinen palvelijattareni,
joka meni meillä ollessaan naimisiin, vaan joutui sitte mitä
surullisimman kohtalon alaiseksi. Hän makaa nyt viimmeisillään ja minä
luulen, että hän kaipaa suuresti henkistä lohtua. Hän on kauvan elänyt
synnin palveluksessa, mutta nyt on synti näyttäynyt hänelle koko
viheliäisyydessään ja minä luulen hänen sydämmessään löytyvän kappaleen
valmista maata jumalan sanan kylvölle.
-- Mikä on naisen nimi? kysyi pastori ystävällisesti.
Neuvoksetar vaikeni hetkiseksi, sitte sanoi hän: -- Snygg'in leski,
Liisa Snygg, hän asuu punaisessa huoneessa aina Rantakadulla.
-- Vai niin, vai hän -- pastori venytti näitä sanoja.
-- Minä huomaan, että pastori on kuullut hänestä jotain vähemmin
suosiollista, sanoi neuvoksetar. Liisa raukka, hän kyllä ansaitsee
moitettakin, minä tiedän hyvin sen, mutta -- -- --
-- Hän kuuluu olevan juomari ja jumalanpilkkaaja -- rouva Blomgrén
puhui hänestä joku päivä takaperin.
-- Mutta kaikissa tapauksissa tahtonee pastori kuitenkin mennä hänen
luokseen?
-- Minun pyhä velvollisuuteni on etsiä niitä, jotka kadonneet ovat,
vastasi pastori.
-- Kiitoksia -- neuvoksetar nyökäytti päätään herttaisesti
jäähyväisiksi, pudistaen hänen kättään, Anna ainoastaan kumarsi päätään
mitään sanomatta. Pastorista tuntui, kuin Annan katseessa olisi
kajastunut salatuita moitteita, minkä vuoksi hän muuten olisi katsellut
niin paheksuvasti häntä. Oliko se hänen syynsä, että kaikki paha, mitä
hän oli kuullut tuosta vanhasta ryypiskelevästä naisesta, muistui niin
elävästi hänen mieleensä, kuullessaan neuvoksettaren mainitsevan hänen
huononkuulua nimeään. Hän oli vielä outo paikkakunnalle ja sen vuoksi
täytyikin hänen olettaa todeksi, mitä hänen kaitsentaansa uskottuun
laumaan kuuluvat kunnioitettavat, kristilliset henkilöt ilmoittivat.
Luonnollisesti kävi hän mieluummin uskollisten lammasten luona, mutta
halusta tahtoi hän kuitenkin mennä Snygg'in leskeäkin katsomaan. Ja hän
tekisi sen jo tänäiltana jos aika vain myöntäisi, mutta hän kun tuli
luvanneeksi rouva Blomgrénille pitää raamatunselityksen hänen luonaan
iltasaarnan jälkeen, niin vaikea oli hänen kieltäytyä, varsinkin kun
rouva Blomgrén oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan. Sitä paitsi
oli jumalan sanan selittäminen hänelle suureksi iloksi, niin että hän
harvoin tahtoi kieltäytyä siitä muiden kertyväin toimien vuoksi. Mutta
hän koetti heikkojen voimiensa mukaan täyttää myös muut
velvollisuutensa, mitä enempää voisi häneltä vaatia. Yhä uudelleen
ilmausi hänelle tuon nuoren tytön nuhteleva silmäys, mitä mahtoikaan
hän ajatella; hän vielä kerran kysyy häneltä, kunhan he vain
tulevat tutummiksi. Muuten olikin tuo neiti Montell hänestä hyvin
loitolla-pysyttelevä ja erillainen äitiinsä nähden, jonka kanssa hän
oli alun pitäin tuntenut itsensä uskotulta. Hän voi täydellä sydämmellä
yhtyä siihen ylistyspuheesen, joka omistettiin Liina rouvalle
Blomgrénin päivällisillä.
Kun hän iltapäivällä seisoi saarnatuolissa ja katseli seurakuntaa,
huomasi hän, kirkon himmeästä valaistuksesta huolimatta, molempain
Montellin naisien istuvan penkissään lähellä lehteriä. Hän oli iloinen
siitä, ett'ei hän voinut nähdä Annan kasvoja ja hänen kirkkaita sinisiä
silmiään, jotka olivat tutkivasti häneen suunnattuina, se nimittäin
olisi tehnyt häneen jonkunlaisen vaikutuksen, arveli hän. Mutta jo
seuraavana hetkenä tunsi hän sisimmässään soimauksia tämän tunteen
tähden. Tuleeko papin, Herran palvelijan, joka seisoo kaikkivoivan
Jumalan edessä, heittäytyä ihmisten vaikutusten, heidän kiitoksensa tai
moitteensa alaiseksi? Ei, ei millään muotoa! Hän taivutti nöyrästi
päänsä palavaan rukoukseen ja kun hän taasen antoi mustista silmistään
lähteväin haaveksivain silmäysten harhailla hämärässä kirkossa, oli
niissä rukousten alttarilla syttynyt tyyne kimallus.
Muutamia päiviä myöhemmin istui Anna Montell eräänä iltapäivänä vanhain
rakasten ystäväinsä luona. Hän oli ottanut käsityön mukaansa ja äsken
sytytetty lamppu loi ystävällistä valoaan kodikkaaseen arkihuoneesen.
Kummisedän rullatuoli oli työnnetty keskelle valovirtaa ja hän
puuhasi juuri parhaillaan kalanuotan kudonnassa, joka oli hänellä
ajankulukkeena talvisaikaan ja neuvoksetar istui sohvannurkassa,
uurastaen kauniin villaneyleensä pudonnutta silmää etsien. Samalla
soitettiin kelloa ja pastori Törne astui sisään ensi käynnilleen.
Talon ystävällinen isäntäväki otti hänet, samoinkuin kaikki muutkin
vieraansa, sydämmellisen tervetulleena vastaan ja mielihyvällä
tarkasteli pastori ympärilleen, kenties ajatteli hän, miten tuo niin
paljon moitittu Hellsbergien koti näyttäysi hänestä näin
miellyttävältä. Sitte kiintyi hänen katseensa Annaan ja sievonen
pimento hivahti hänen vaaleille kasvoilleen, muistaessaan heidän viimme
kohtaustaan. Mutta hän kääntyi reippaasti Annasta ja alkoi puhella
neuvoksettaren kanssa.
-- Minä olen täyttänyt teidän toivomuksenne ja käynyt useita kertoja
Snyggin lesken luona, aloitti hän. Ja minä toivon, enkä vain toivo,
vaan uskallan varmasti uskoakin, että hän on nyt valmis pitkälle
matkalleen, joka ei lienekään aivan kaukana.
-- Minä olen teille kiitollinen, herra pastori, vastasi neuvoksetar
liikutettuna. Tulvivien kyynelten kesken kertoi Liisa rukka minulle,
että teidän lämpimät sananne olivat sulattaneet jääkuoren hänen
kovettuneesta sydämmestään.
-- Minä pelkäsin, että hän olisi kokonaan paatunut, sillä sen mukaan,
mitä minä olen kuullut, näyttää hänellä aina olleen suuri ylenkatse
raamatunselityksiä kohtaan ja näyttää hän kaikin mokomin kaihdelleen
niitä -- sanoi pastori.
Neuvoksetar antoi neyleensä hivua syliinsä. -- Minä tahdon sanoa
teille, minkä luulen syyksi Liisan raamatunselityskammoon, sanoi hän
matalalla ja vakavalla äänellä. Hänen miehensä oli, tai tahtoi ainakin
näyttäytyä, hyvin jumalaapelkääväiseltä. Hän juoksi kaikissa
kokouksissa ja rukoushetkissä sekä sopivalla että sopimattomalla
ajalla, luki, saarnasi ja lauloi, sekä kulki aina jumalan sana
huulillaan, mutta kotonaan hän pieksi vaimoaan ja lapsiaan, ollen mitä
kelvottomin perheenisä. Pelkäänpä, että hänen suhteensa ovat käyneet
toteen sanat: "hän saa palkkansa pilkkaajain joukossa". Hänen onneton
vaimonsa ei voinut uskoa oppia, joka ei näyttänyt vaikutustaan
elämässä.
-- Kuitenkin oli evankeliumin voide nyt hänelle oikea lääke.
-- Sen käsitän hyvästi. Hän oli jo kauvan kärsinyt syntiensä tähden ja
tuntenut sen haavoittavia pistoksia omassatunnossaan, ja juuri siten
tuleekin laki -- kun otamme huomioon, miten paljon olemme rikkoneet sen
käskyjä vastaan -- meidän kurittajaksemme Kristuksen tykö.
-- Joll'ei se vain saa meitä epäilemään.
-- Laki on hyvä, jos me vain sitä oikein käytämme, sanoi neuvoksetar
lempeästi.
-- Se on totta, minäkin olen monta kertaa huomannut lain vasaran
tarpeellisuutta vanhan itsekkään sydämmeni pehmittämiseksi, virkkoi
kummiukko leikkisään tapaansa.
-- Laki ei voi koskaan luoda eloa.
-- Eipä kyllä, vaan kuten jo äsken sanoin, ajaa meidät elämän
lähteelle. Minä ajattelen, että kun Jumala pyhässä sanassaan on antanut
meille molemmat, lain ja evankeliumin, on hän tarkoittanut, että niiden
pitää myös yhdessä vaikuttaa ihmiselämään. Tässä asiassa on meillä
eroavat mielipiteet, minä tiedän sen.
-- Kirkon jäsenillä on monta erillaista ajatussuuntaa, tuumihe nuori
pappi varovaisesti.
-- Niinpä onkin, mutta mitä minuun tulee, niin minä en kuulu mihinkään
lahkoon tai erityiseen puolueesen, minun kunniani ja suurin onneni on
ainoastaan olla Jeesuksen Kristuksen vapaan yhteisen seurakunnan
jäsenenä. Nähkääpäs, rakas pastori, me tulemme aina suuremmassa tai
pienemmässä määrässä kiinnitetyiksi ihmisellisiin säännöksiin, jos me
liitymme johonkin erikoiseen heimouteen, eikä se asia voikaan olla
toisin; mutta minun käsitykseni mukaan pitää ihminen olla vapaa, vapaa
tämän kauniin sanan oikeassa, laajassa merkityksessä.
Pastori katsahti ylös, Annan silmät säteilivät henkevyyttä ja hän
katseli hellästi kummitätiään.
Pastorin täytyi myöntää, että hän ei suinkaan ollut osannut aavistaa
näin vakavasisältöistä keskustelua, kuin mille nyt oli jouduttu, eikä
neuvoksetarkaan näyttänyt hänestä ollenkaan maailmanlapselta, kenties
oli asia kuitenkin niin kuin rouva Blomgrén ja neiti Fager olivat
sanoneet, että neuvoksettarella nimittäin oli erikoinen kyky pukeutua
hurskaihin korulauseihin, joilla hän helposti petti vieraan todellisen
arvonsa suhteen. Pastori ei juuri halunnut olla toisten vaikutuksen
alaisena, siksi päättikin hän ruveta nerokkaammin puoltamaan
uskonnollisia mielipiteitään. Mutta hänellä ei ollut siihen enää
tilaisuutta, neuvoksetar oli jo vaihtanut puheenainetta, kosketellen
viimmeisiä uutisia lähetyskentältä, yliopiston jumaluusopillisia oloja
y.m., puhellen niin miellyttävästi ja tuorekkaasti, että pastorin piti
ottaa osaa keskusteluun eloisalla kiintymyksellä.
-- Etkö sinä tahtoisi hiukan soitella meille, kiltti Annani? kysyi
emäntä lopuksi, kääntyen tuon nuoren tytön puoleen, joka enimmäkseen
oli istunut vaiteliaana ja ainoastaan ilmeikkäällä kasvoneleillään
näyttänyt, että hän kiintymyksellä oli seurannut keskustelua.
-- Halusta, kummitäti, vastasi tämä ja meni suuren pianinon luo, alkaen
ulkomuistista hiljalleen soitella muuatta Beethovenin andantea.
Kummiukko oli työntänyt nuotankudonnan syrjään, neuvoksetar istui
niinikään taaksepäin kallistauneena sohvassa ja kuunteli ristityin
käsin soittoa.
Jos tätä sanotaan maailmalliseksi musiikiksi, ajatteli pastori, on se
kuitenkin erinomaisen kiinnittävää ja hartautta herättävää. Soiton
vaiettua, istuivat kaikki hetkisen äänettöminä, sitte sanoi
neuvoksetar: -- Laula meille myös, lapseni, joku minun rakkaita
virsiäni!
Anna soitteli hetkisen jotain etusäveltä, aivan kuin etsien oikeata
ääntä ja alkoi sitte täyteläisellä, nuorella äänellään Wennerbergin
majesteetillisen sävellyksen tuohon vanhaan, ihanaan psalmiin "Niinkuin
peura janoissansa lähtehelle halajaa, niin mun sielun tuskissansa
ikävöitsee Jumalaa".
Huoneessa vallitsi hiljaisuus, juhlallinen kuin kirkossa, tuumaili
pastori. Rukoilevina ja ikävöivinä kohosivat nuo liikuttavat sävelet ja
kerta toisen perästä kiinnittyivät hänen silmänsä nuoreen laulajaan,
jonka kainot katseet aivan kuin etsien suuntautuivat kohti korkeutta.
Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään laulavan niin täydestä
sydämmestään, hän tunsi mitä hän lauloi; oliko sitte hänen Jumalaa
ikävöimisensä vielä tyydyttämättä, harhailiko tämä nuori olento vielä
etsien kuivassa erämaassa, jossa "itku oli hänen juomansa"? Nämä
ajatukset liikkuivat pastorissa ja tämän lisäksi muisti hän
raamatunselitys-hetkinä usein nähneensä hänen kasvojensa synkistyvän,
aivan kuin jonkun sisäisen tuskan vaikutuksesta. Aivan arvoitukselta
tuntui hänestä, miten niin iloisella ja varmauskoisella äidillä voi
olla tuommoinen umpimielinen, mietiskelevä tyttö.
Lopetettuaan laulunsa, tuli Anna sohvan luo ja neuvoksetar veti hänet
hellästi lähemmä itseään. Pastori oli huomaavinaan kyyneleitä hänen
kauniissa silmissään.
Miten hiljaista ja kodikasta olikaan täällä lämpimän miellyttävässä
huoneessa, tuntui kuin olisi täällä kaikkialla leijaillut sopusoinnun
hengetär, joka syntyi näiden molempien puolisojen kesken vallitsevassa
yhteensulavuudessa; itse onni mahtoi täällä asustaa. Hänen täytyi
ehdottomasti verrata, miten jyrkän vastakkaista kaikki todellisuudessa
olikaan siihen verraten, mitä hän oli kuullut heistä. Kenties oli hän
liian herkkä ihastumaan, mutta kaikissa tapauksissa oli hän viettänyt
harvinaisen hupaisen illan.
Teenjuonnin jälkeen heitti Anna hyvästinsä ja pastorikin nousi
lähteäkseen, hän akkiloi sitä, josko hänen velvollisuutensa olisi
saattaa häntä kotiin. Mutta tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta,
hän ei yleensäkään ollut seurustellut naisten kanssa juuri sanottavasti
ja nyt tunsi hän aivan häpeevänsä olla kahden Anna Montellin kanssa.
Hän ei tarvinnut kauvan empiä, sillä samalla tuli neuvoksetar ja
ilmoitti, että kuski odotti Annaa ulkona. He menivätkin sen vuoksi
yhdessä ainoastaan porrasten eteen, siinä nousi Anna ketterästi rekeen,
joka alkoi kiidättää häntä pois.
Pastori käveli hitaasti tietään ja pilkisti useita kertoja ylös tuon
äsken jättämänsä vierasvaraisen huoneen kirkkaihin, valastuihin
ikkunoihin: kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, laski hän, ihmetellen miten
kauniina nuo etelämaiset kasvit kuvautuivat pitsiverhojen takana lampun
valossa. Rikkautta, upeutta, ajatteli hän, -- joutavaa, turhamielistä,
sanoivat toiset.
Mikä sitte oli totuus? Pitäisikö hänen luottaa muiden tuomioon? Tuikan
selvästi tunsi hän äkkiä, että hänestä joko tulee tämän kodin ystävä
tai on hänen mahdollisuuden mukaan välttäminen sitä. Kahden herran
palvelijan tavoin horjui hän epävarmana, mutta hän ei ollenkaan ottanut
selvää siitä, että kaiken tämän pohjana oli vain kaksi eroavaa
puoluetta ja että hän, joskin aivan tietämättään, ei tahtonut pahoittaa
hengenheimolaistensa mieltä. Oli tosiaankin jonkunlaiset puolittain
näkymättömät kahleet, joista neuvoksetar oli puhunut: hänen tahtonsa,
hänen työnsä eivät olleet enää vapaita.
Hän pysyi kuitenkin poissa Hellsbergistä, ja kummiukolla olikin tapana
toisinaan lausua ihmettelynsä tämän tähden, mutta neuvoksetar vaikeni,
hän tunsi liian hyvin vastapuolueen vaikutusvoiman. Kenties olivat
hänen avomielisesti lausutut mielipiteensä nuoren papin omastakin
mielestä vastenmielisiä, arveli hän. Mutta hän oli tehnyt sen
tarkoituksella, sillä meidän pitää olla selvillä asemastamme toisiin
ihmisiin. Kuitenkin huolestutti pastorin laitolla-pysytteleväisyys
häntä suuressa määrässä, sillä hänessä oli herännyt melkoinen
myötätuntoisuus tätä nuorta miestä kohtaan; yksikään X:ssä olleista
nuorista pappismiehistä ei ollut miellyttänyt häntä niin paljon kuin
pastori Törne. Hänen vakavuudessaan oli jotain rehtiä, eikä hänen
yksipuolisuutensakaan tuntuneet niin vastenmieliseltä tästä
terävähenkisestä naisesta.
Joulu oli ollut ja mennyt. Rouva Montell oli tähän aikaan toiminut
erittäin reimakasti, hänen tuli varustaa joulujuhlia varten, järjestää
ja pitää kokouksia, tuntui milt'ei käsittämättömältä, miten hän kerkesi
kaikkiin ja aivanpa Annan piti toisinaan ihmetellä äitinsä tavatonta
kerkeäväisyyttä. Hänen parhain puolensa tässä suhteessa oli, ett'ei hän
koskaan kadottanut miehuuttaan, kohtasipa sitte vaikeuksia miten paljon
tahansa, vaan tuli sen sijaan entistään uperammaksi jonkun esteen
kohdattua sekä säilytti aina tyynen, tasaisen luonteensa. Eipä siis
kummasteleminen, jos hän yksin sulassa ihmisystävällisessä
tarkoituksessa katseli hiukan halveksivalla sääliväisyydellä
Rosa Hellsbergin hänen mielestään kovin raukeita yrityksiä
hyväntekeväisyyden alalla. Hän unohti kokonaan, että täällä maailmassa
voi harjoittaa armeliaisuutta monella tavalla, ja neuvoksetar seurasi
tässä suhteessa useimmiten sitä lausetta, joka sanoo: "Älköön vasen
kätes' tietäkö, mitä oikea tekee!"
Liina rouvalla oli monasti sisäisiä syitä yhtyä heimolaistensa usein
sattuviin moitteisiin neuvoksettaren töistä ja toimista, niinkuin
esimerkiksi hänen puuhaamistaan kansankonserteista, joiden
tarkoituksena oli hankkia työväen luokkaan kuuluvalle nuorisolle
huotavaa ja jalostavaa nautintoa sunnuntai-iltoina, samalla kun se oli
hänen oman yhteiskuntaluokkansa nuorisolle suotuisana tilaisuutena
käyttää aikaansa ja lahjojaan lähimmäistensä hyväksi.