Iltalampun ääressä I - 02

viimmeksi olivat Hellsbergit hyvissä varoissa. He olivat olleet Annan
kummeina, olivat ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen jääneet aivan
lapsettomiksi ja kukapa tiesi mitä he vielä aikoivat tehdä
kummitytölleen. Liina rouva ei kuitenkaan antanut samaa arvoa näille
etuisuksille kuin hänen herransa ja miehensä, hän antoi todellista
arvoa neuvoksettaren luonteen synnynnäiselle aitohikkuudelle, vaikk'ei
heidän uskonnolliset näkökantansa aivan yhteen sulauneetkaan. Mutta
heidän välillään oli kuitenkin olemassa joku nikara, joku salainen
kilvoittelu, neuvoksettaren puoleltaan antamatta siihen kuitenkaan
mitään aihetta.
Vanhemmalla heistä oli luonnollisesti ollut huomattava
yhteiskunnallinen asema jo silloin kuin Liina rouva oli vielä nuori
tyttö; hänellä oli luottamustoimensa useissa yhdistyksissä, ollen
samalla kaiken neron ja sivistyksen edustaja paikkakunnalla. Kauniissa,
vierasvaraisessa kodissaan otti hän ja pitkällisen sairauden rasittama
miehensä vastaan kaikkia, joita X:ssä pidettiin "sivistyneihin"
kuuluvana, sitä paitsi oli heidän talonsa aina kaikkein matkustavain
taiteilijain ja muiden kaupungissa käyväin eteväin henkilöitten
herttaisin vierailupaikka.
Neuvosmies Hellsberg oli nuorempana lueskellut, mutta rikkaan kauppiaan
ainoana poikana sijoittui hän lukunsa päätettyään kotikaupunkiinsa ja
antausi isänsä asioita hoitamaan. Hän oli kuitenkin jo aikoja sitte
kivulloisuuden vuoksi vetäytynyt hiljaisuuteen ja eleli nyt varakkaana
miehenä kodissa, jonka hänen hienosti sivistynyt ja lahjakas vaimonsa
järjesteli mitä viehkeimmäksi. Hän oli myös erittäin musikaalinen,
olipa nuorempana käytellyt viulunjoustakin melko sulavuudella, kaikki X
kaupungin musikaaliset kyvyt voivatkin sen vuoksi luottaa hänen
hyväntahtoisuuteensa ja jokaisessa yrityksessä, missä musiikki vain
tuli kysymykseen, oli Hellsberg kieltämättä etukynnessä.
Kaikkiin näihin asianhaaroihin nähden olikin neuvosmies ja vaimonsa
jonkunlaisia taiteen suojelushengettäriä kaupungissaan. Vaan tämäpä
herätti kateenhaimenta eräässä ankaran suljetussa joukkueessa, jossa
kauppias Montell ja Liina rouva olivat johtavia. Kaupunki oli jo
vuosikausia ollut jaettuna kahteen jyrkästi eroavaan puolueesen,
Montellilaiset nimittivät toisia muitta mutkitta "maailmanlapsiksi",
vaan itseään "heränneiksi".
X:kaupungin uskonnollinen suunta johtui oikeastaan rouva Montellin
suvusta, hänen vanhempainsa kodista. Hänen enonsa oli nimittäin pappi,
sekä hyvin innostunut siihen hengelliseen liikkeesen, joka muutamia
vuosikymmeniä takaperin alkoi levitä maassamme. Hän vaikutti minkä voi
liikkeen edistämiseksi ja juuri hänen vanhempansa olivat ensimmäisiä
"pietistejä". Heidän kotonaan pidettiin ahkerasti raamatunselityksiä,
joissa samaan suuntaan kuuluvat papit ja maallikot jakoivat jumalan
sanaa; he eroittivat itsensä kokonaan kaikista entisistä
seurustelututtavistaan, jotka eivät vain yhtyneet heidän uskonnolliseen
katsantokantaansa ja liittyivät ainoastaan uskonheimolaisiinsa. Olipa
heissä vielä jonkunverran ankaraa tuomitsevaisuuttakin, vaikka tosin
heitä, syvää vakavuutta tähtäämänsä totuuden tähden, usein tunnettiin
väärinkin ja halveksittiin.
Semmoisissa oloissa oli Liina Ringvall kasvanut; hän oli vanheimpainsa
ainoa tytär, kaunis, hyväpäinen ja käytännöllisesti lahjakas. Äiti,
joka uskoninnon ensi kuohuissa muuttui melkein ulkokullatuksi, tyyntyi
joinkin määrin vuosien vieriessä, mutta kaikissa tapauksissa piti hän
kuitenkin tyttärensä tiukoissa ohjaksissa. Aivan itsensä kaltaiseksi ei
hän kumminkaan häntä tahtonut muodostaa, hän ei esim. pakottanut häntä
käymään muista eroavassa vaatetuksessa. Tyttö sai varsin hyvän
kasvatuksen, kehjeten varsinkin käytännöllisillä aloilla huomattavaksi.
Täytettyään tuskin kuuttatoista, häntä jo kosi äskettäin kaupunkiin
muuttanut kauppias Montell, saamatta kuitenkaan vanhempain myönnytystä,
hän kun ei ollut heidän uskonheimolaisiaan. Mutta tuo nuori miespä
omasikin melkoisen määrän luontaista sitkeyttä eikä liestynytkään niin
helposti kerran tekemästään päätöksestä. Hän alkoi ahkerasti
seurustella noiden ankarain uskovaisten piireissä, käyden aina heidän
raamatunselityksissään ja joutuen siten tekemisiin vanhan Ringvallin ja
sydänvalionsa kanssa. Vähitellen alkoi puolue pitää häntä aivan täyden
toden miehenä, ja seuraavana vuonna vei hän kauniin Liinan kotiinsa
omana naisenaan. Luonnollisesti herätti tämä avioliitto yleistä
kummastelua kaupungissa, varsinkin ihmeteltiin tuon nuoren tytön
valintaa, vaan lopulta yhdyttiin yksimielisesti vanhaan totuuteen, että
kauniimmat ja etevimmät tytöt usein valitsevat mitä mitättömimmän
miehen puolisokseen.
Herra Montellilla oli nimittäin kovin vastenmielinen ulkoluomus:
tyvelijäs vartalo, kelmeän pullakat kasvot ja punaiset hiukset; mutta
pää oli hänelle paremmin osunut, hän oli niitä miehiä, joita sanotaan
asioima-älyiksi ja joille kohoaminen on ihmeteltävän helppoa. Niinpä
onnistui hänenkin vuosien kuluessa hankkia itselleen melkoinen omaisuus
ja hyvä nimi kaupungin liikemaailmassa, vaikk'ei ollutkaan alku kovin
kaksinainen. Appensa kuolema lisäsi vielä hänen menestyksensä vauhtia,
vävypoika nimittäin anasti vastuksetta hänen huomattavan asemansa
puolueen kesken, aseman, jonka varsinaisena tukipylväänä oli kuitenkin
hänen vaimonsa. Vanha Ringvall oli ollut hyvin huonoissa varoissa,
mutta Montellilla sitä vastoin oli niitä kyllin ja hän voi kyllä antaa
moniaitten kolikoiden soljua sinne tai tänne. Jonkun lemmikki-papin
hyväksi koottavan rahankeruun etukynteen asettuminen tai esiintyminen
sattuvissa juhlissa oli heille sekä helppoa että haluttua. Varsinkin
Liina rouva oli kuin luotu semmoisiin hommiin, kelläpä olisi ollut
semmoista järjestävää neroa, oli sitte kysymyksessä joku ompeluseura,
raamatunselitys tai lähetysjuhla, ja jos miehensä joskus olisi ollutkin
taipuisa nahjusmaisuuteen, niin onnistui hänen aina viisaudellaan se jo
aikoinaan korjata.
Ja hänpä se juuri seisoikin kaikkialla etunenässä, hän se otti vastaan
matkaavat saarnaajat ja oli heille mitä vieraanvaraisin emäntä. Mies
sitä vastoin esiintyi usein kotonaan kuin vieras, tuommoisena omituisen
levottomana ja kaihtelijaana, mutta konttoorissaan ja kauppahuoneessaan
oli hän itsevaltijas hallitsija, vieläpä tuima hallitsija; konttoori
oli hänen maailmansa, jossa hän ennen kaikkea liikkui ja tuoli pulpetin
ääressä oli hänen valtaistuimensa.
Perheesen oli jo sikeynyt neljä lastakin, mutta kaksi kuoli jo
pikkuruisna; vanhin poika, Juho, istui jo isän konttoorissa ja ainoa
tytär Anna oli äskettäin täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa. Juho
oli sekä isän että äidin suosikki; hän oli kehittynyt aikaisin, ja
kenties oli vanhempain hellyys häntä kohtaan kasvanut vielä suuremmaksi
sen tähden, että hän jonkun aikaa oli heidän ainoa lapsensa vanhempain
sisarestensa kuoltua. Hän edistyi hyvin koulussa, hänellä oli hyvä pää
ja terävä käsityskyky, mutta muuten oli hän aika lurjus, tuhansien
elkeitten keksijä. Vanhemmat katselivat kuitenkin tavallisesti hänen
virheitään sormiensa läpi ja jos maine jostain kovin uskalijaasta
kujeesta saapui heidänkin korviinsa, olivat he tavallisesti hyvin
taipuisia antamaan hänelle anteeksi.
Anna taasen oli luonteeltaan hiljainen, ollen oppilaana kerrassaan
mallikelpoinen, mutta hyvin useinpa kävikin niin, että hän sai kotonaan
nuhteita pienemmistäkin virheistä kuin veli sen sijaan pelasti
nahkansa. Tämä ei, onneksi kyllä, herättänyt Annassa mitään kateutta,
vaan olivat sisarekset päin vastoin mitä hellimmin toisiinsa
kiintyneitä.
Molemmat vanhemmat olivat aika tarkkoja Annan uskonnollisen kasvatuksen
suhteen, ja jo pienenä pahaisena piti hänen ruveta kulkemaan mukana
noissa myötään sattuvissa raamatunselityksissä, kun he sen sijaan
tavallisesti huomasivat aina jonkun tähdellisen syyn, jonka nojalla
Juho sai jäädä pois. Hän oli niin eloisa, ja mahdotontahan oli pakottaa
häntä istumaan paikallaan, selittelivät he; sitten tulivat luvut väliin
ja nyt taasen oli konttoori esteenä. Mutta sitä eivät he ollenkaan
huomanneet, että nuorella herralla kyllä oli aikaa mennäkseen
kaikellaisiin hauskoihin seuroihin, joissa hänen vanhempainsa
hartaimmat heränneet hengenheimolaiset -- esimerkiksi neiti Fager --
olivat usein hänen säälimättömän pilansa esineenä.
Kenties äidin rintaan joskus nousi hiljaisia nuhteita poikaansa kohtaan
osoittamansa heikkouten vuoksi, mutta mahdotonta oli hänen kohdella
häntä ankarasti, katsellessaan hänen iloisia, vehmaita kasvojaan ja
seuratessaan salaisella ihastuksella tuon solevan varren reippaita
liikkeitä, liikkeitä, jotka niin suuressa määrin muistuttivat häntä
itseään. Poika oli hänelle liian rakas, eikä hän ollenkaan tullut
ajatelleeksi sitä, että kaikki moitittavat puolet, joita maailmanlapset
huomaavat niissä, jotka tahtovat näyttäytyä jumalaapelkääviltä, ei
alenna ainoastaan heitä itseään, vaan samalla myös sitä oppia, jota he
suosivat. Ylävällä paikalla seisova patsas huomatkoon myös, että
kaikkien silmät tähtäävät sitä.
Rouva Montellin äiti eli vielä, joskin kohta hyvin yksinäisyyteen
vetäyneenä; hän ei käynyt koskaan ulkona ja otti vieraita vastaan
ainoastaan luonaan pidettävinä hartaushetkinä, mutta sittekin nautti
hän tuttavapiirissään tavatonta arvoa. Ja arvoa hän todella
ansaitsikin. Tuo vanha nainen mustassa, sileässä leningissään ja
valkeassa kaulahuivissaan oli vanhemman ajan tarkkapiirteisin ilmaus.
Hänen jyrkistä, elähtäneistä piirteistänsä ja jonkun verran ankarasta
katseestaan voi lukea kokonaisen historian ihmissielun taistoa ja
kamppailua vapauden edestä, mutta voitto oli ollut kallishintainen,
kestetyn katkeran taistelun jäljet eivät kadonneet niinkään helposti,
vaan loivat jonkunlaisen pimennon hänen elämänsä ehtoolle. Koskaan ei
nähty hänen hymyilevän, vaan hänen laihoilla kasvoillaan väikehti sen
sijaan jonkunlainen erakkomainen vakavuus ja hänen äänessään oli aina
sama määrätty sävel, joka ei kohonnut eikä laskenut. Hän ei ottanut
vävyltänsä koskaan vastaan mitään apua, vaan eli äärimmäisimmän
tarkasti omilla varoillaan, auttoipa vielä köyhiäkin suuressa
määrin, jopa semmoisiakin, jotka eivät kuuluneet hänen omaan
hengenheimolaisuuteensa. Hän oli lahjomattoman suora, ankaran harras
uskonnollisessa vakaumuksessaan sekä itsensä kieltäväinen, pitämättä
tätä kuitenkaan minään ansiohyveenä. "Kääntyneiden" pitää aina olla
valmiit eroamaan maasta ja sen hyvyyksistä, meidän ei tule pitää
itseämme minään maan asuvaisina eikä riemuita millekään maalliselle,
vaan jok'ainoa päivä vaeltaa kohti oikeata päämaalia.
Semmoinen oli hänen elämänkatsantonsa, pohjiaan myöten totuuden
mukainen, vaan samalla kertaa järkkymättömän ankaruutensa vuoksi tomuun
lannistava. Hänestä oli kaikki kovin ihmismäistä, lapsuus viattomine
leikkeineen, nuoruus tuhansine toiveineen ja miehuus vakavine
kutsumuksineen, elinvaatimuksineen ei ollut minkään arvoinen. Hän eli
omassa suljetussa maailmassaan, ajatukset kiinnitettyinä katoovaisuuden
loppukohtaan hautaan ja sitä seuraavaan elämään, hän oli varma maailman
kadotuksenalaisuudesta, mutta hän ei vihannut eikä rakastanut sitä.
Kun Anna Montell vielä oli pieni tyttönen, niin hän, väsyttyään kovin
pitkien raamatunselitysten aikana, usein katseli tutkiellen nurkastaan
isoäitinsä kasvoja, aprikoiden olisiko niissäkin joskus, ollessaan
nuoret ja varmaan kauniitkin, hymynväreitäkin väikehtinyt. Mutta
koskaan ei hän päässyt mihinkään päätökseen noiden lapsellisten
mietiskelyjensä suhteen. Myöhemmin kiinnittyi hänen katseensa erääseen
toiseen merkikkäisyyteen tuon vanhan naisen omituisessa
ulkoluomuksessa. Istuessaan aivan mustaan puettuna nojatuolissaan,
hopeanvalkeat hiukset taaksepäin työnnettyinä, näytti hän tuosta
nuoresta tytöstä joltain vanhantestamentin-aikuiselta tietäjä-akalta,
yhtä jyrkästi eroavana nykyisestä ajasta kuin elonlämpö eroaa kuolon
kylmyydestä. Vieläkin tuntuvammaksi tuli tämä vaikutus sen jälkeen kun
isoäitiä kohtasi silmätauti, joka aivan kokonaan turmeli hänen näkönsä,
tehden katseen jäykäksi ja lasittavaksi. Kun hän siis tirrotti
liikkumatonna eteensä, näytti hän melkein joltain henkiennäkijältä. Hän
nimitti kaikkia omaan puolueeseensa kuuluvia miehiä "veljiksi" ja
naisia tyttäriksi, tyttärentyttäriksi, tai "rakkaiksi sisariksi",
viettäen sokeana päivänsä kädet rukoukseen ristittyinä tai veisaten
hengellisiä lauluja äänellä, joka hänen korkeasta ijästään huolimatta
vielä oli säilyttänyt kauniin, juhlallisen soinnun.
* * * * *
Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin pastori Törne piti tuon ennen
mainitsemamme esitelmän Montellissa, lähti Liina rouva tyttärineen
kello viiden ajoissa iltapäivällä ompeluseuran kokoukseen; hän oli
nimittäin sen puheenjohtaja. Sateisesta säästä huolimatta kulkivat
molemmat naiset jalkaisin, sillä rouva Montellin perusajatuksena oli
ajaa niin harvoin kuin mahdollista -- neuvoksetar Hellsberg sitä
vastoin ajeli varsin usein, kovin turpea ruumiinsa kun synnytti
kävellessä hengästystä. Ja säälle ei Liina rouva pannut koskaan mitään
arvoa, vaan oli alituiseen, aivan kuin tuon virkun luonteensa
pakottamana liikkeessä, niinpä hän tämmöisenäkin koleana päivänä oli
mitä parhaimmalla tuulella astuessaan yhdistyksen suureen kokoussaliin.
Kaikki naiset nousivat melkein yht'aikaa ja tervehtivät arvokkaalla
sydämmellisyydellä rakasta puheenjohtajaansa, joka taasen puoleltaan
otti tuon kunnioituksen vastaan mitä luonnollisimpana ja asiaan
kuuluvimpana, hän kun oli jo monet ajat tottunut olemaan joukon
etevimpänä.
Tavallisen reippautensa avustuksella oli hän heti kaikista selvillä,
jakoi töitä ja tarkasteli niitä, antoi oikealla ja vasemmalla
pyydettyjä neuvoja ja viittaeli välkkyvillä leikkuusaksilla kuin
valtikalla.
Mehiläispesälle omituisen surinan tapaista kuului salissa, vaan
sielläpä olikin koolla neljättäkymmentä eri ikäistä naista, kaksi
ompelukonetta käydä huristi minkä kerkisivät ja aaltoilevan meren
tavalla kiihtyi ja hiljeni puhelu.
Pastori Törnen edellisenä iltana pitämää raamatunselitystä ylisteli
jokainen seuraan kuuluva, paitsi Anna Montell, joka oli ompelunsa,
pakanalapsille aijotun pummulimekon, yli kumartuneena. Tätä paitsi
käsiteltiin hyväntekeväisyysiltaman toimeenpanoa jonkun nuoren
musikaalisen neron auttamiseksi, jonka homman johtajana tulisi olemaan
rouva Hellsberg. Yksin pienimmistäkin seikoista oltiin tavattoman
selvillä ja homman toimeenpanija sai sivumennen muutamia kelpo
letkauksia. Annasta tuntuivat ne kovin ilkeiltä, hänen äitinsä taasen
teki työtä uutterasti, mutta vaitelijaana ja omituinen, viekas ilme
viisaissa silmissään.
Kuin ukkosen jymyn vaijentamana hiljenivät äänet: pastori Törne seisoi
kynnyksellä. Useat vuolaimmatkin puhujat näyttivät kovin ällistyneiltä,
mutta aina malttinsa pitävä Liina rouva toivotti mitä herttaisimmalla
tavalla pastorin tervetulleeksi, puhellen vilkkaasti hänen kanssaan,
kunnes toisetkin ennättivät tyyntyä. Pastori ilmoitti myös pian, että
hän rouva Montellin kehoituksesta oli tullut tänne, esittääkseen hiukan
jumalan sanaa arvoisalle kokoukselle. Jokainen antausi taasen
uutterasti työhön käsiksi ja nuori pappi sijoittausi heidän keskelleen,
istuen Raamattu kädessä ja, kuten näytti, varsin tyyneenä ja
ujoilemattomana. Annasta tunnusti hän kokonaan kutsumukseensa
hurmauneelta ja hänen suorasta esiintymisestään sekä palavasta
rukouksestaan piti hän hyvin paljon. Mutta tekstinselitys ei
vaikuttanut häneen nytkään mitään. Se oli kyllä armosanoman
lahjomatonta julistusta ja vakavaa kutsumista, mutta jokapäiväiseen
elämään ei hän sitä sovittanut, tuohon elämään, joka juuri nytkin mitä
erillaisimpina tunteina sykki noissa häntä ympäröivissä sydämmissä.
Esitelmän päätyttyä ehdotti muuan, että laulettaisiin joku "rakas
siioninvirsi", kuten ehdottelija sitä nimitti. Pastori yhtyi siihen ja
kaikki muut, paitsi Anna, herkesivät veisaamaan. Hän painalsi päin
vastoin päättävästi pehmeät huulensa toisiaan vastaan, sillä nämä
hartaat, herätykseksi aijotut sanat menettivät kokonaan arvonsa hänen
silmissään maailmallisen, aivan jonkun tappelulaulun tapaisen sävelensä
kautta. X:n katupojat olivat tälle sävelelle sepinneet toiset sanat ja
sen vuoksi juuri tuntuivatkin ne hänestä niin korvia vihlovilta. Mutta
erään vanhanpiian loistavista silmistä häntä kohdannut ilme teki uuden
vaikutuksen. Tuo hento nainen näytti niin onnelliselta, melkeinpä
kirkastetulta, seisoessaan siinä ja laulaessaan kehnolla, sortuneella
äänellänsä, että Annan silmiin valahti kyynelet ja tuo kauvan etsimänsä
hartaus täytti hänen janoovan sielunsa.
Heti laulun vaijettua hiipi hän hiljaan neiti Biinan viereen, puristi
hänen kättään ja kuiskasi: -- kiitoksia, tuhansia kiitoksia!
Tuo ikälikkö katsoi ihmetellen häntä: -- minkä vuoksi kiittää neiti
minua?
-- Niin, minulla on suurempi syy kiitollisuuteen kuin te luulettekaan,
minun oli äsken niin raskas ollani, mutta nähdessäni miten iloisesti te
lauloitte -- niin, tuo teidän laulunne, neiti Biina -- -- --
-- Niin, tapahtuuhan tässä maailmassa joskus niinkin, että köyhä voi
antaa jotain rikkaalle, sanoi vanhus nöyrästi; sielullakin on kuivat
aikansa, jolloin se turhaan ikävöi kastetta, mutta sitte avaa Herra
taas kätensä ja "virvoittaa hänen perintönsä". Minä en voi kertoa,
armas pikku neitiseni, miten onnellinen minun sydänraukkani on tänä
hartaushetkenä ollut. Minun silmäni ovat joskus hyvin heikot ja silloin
on minun vaikea lukea, mutta kuulo, se on Jumalan kiitos mitä
parhaimpia, sen vuoksi käynkin minä niin mielelläni siellä missä
jumalan sanaa julistetaan, ja täällä uskosisarten joukossa ollessa
tuntee kaikessa suuressa heikkoudessaan itsensä ihmeteltävän vahvaksi
ja voimalliseksi. Eikö asia ole niin, rakas neiti?
Anna pudisti surullisesti päätänsä.
-- Niin no, tuumaili Biina neiti ystävällisesti, kaikki eivät tunne
sitä aivan samalla tavalla.
-- Eipä kyllä, ajatteli nuori tyttö, mutta täällä oli kuitenkin jotain,
joka ansaitsi kuulemista: erityinen uskovaisten liittokunta, jonka
jäsenet tukevat toistensa uskoa.
-- Minä en ole aivan tyytyväinen sinuun, Anna, sanoi rouva Montell
kotimatkalla. Sinä tiedät kyllä, tyttäreni, ett'ei minulla ole
ollenkaan halua moittimiseen, mutta minkä vuoksi sinä et ottanut
lauluun osaa, minä en huomannut sinun kuuluvaa ääntäsi?
-- Minä en voinut, äiti!
-- Et voinut?
-- Niin, tuon kauhean sävelen vuoksi.
-- Lapsellisuuksia, meidän pitää ensi sijassa tarkkaaman sanoja ja
ajatusta.
-- Niin, mutta minä luulen, että tuo sävel pilaa ajatuksen!
-- Ei suinkaan, päin vastoin pyhittää sävel sanat.
Anna ei vastannut tähän mitään ja äitikin vaihtoi puheen ainetta,
hänellä ei ollut koskaan tapana pitää pitkiä varoituspuheita, mutta
sittekin ymmärsi Anna varsin hyvin, ett'ei äitinsä ollut hänen
tyytyväinen, tarvittiin vain pieni, tuskin huomattava silmäkulmain
rypistys tämän selvittämiseksi. Eipä tosiaankaan ollut ketään niin
hyvää ja kelpo ihmistä kuin tuo äiti, ainoastaan sielunasioissa eivät
he ymmärtäneet toisiaan, siinä vain eroitus.
Seuraavan päivän iltapuolella kulki tuo nuori tyttö kevein askelin
torin poikki neuvosmies Hellsbergin upeaa taloa kohden. Hän oli niin
iloinen ja sydämmensä sykki tavallista kevyemmin, melkein tanssien
kupeltihe hän eteenpäin ja kenstisti kuin konsaan itse Liina rouvalla
heilui tuo pieni pystynenä ilmassa. Hänen ollessaan näin iloisena,
raittiit ruusut vielä poskia somistain, voi selvästi huomata miten
paljon äiti ja tytär olivat toistensa näköisiä.
Neuvoksetar nyökäytti hänelle päätään kuvastinlasisesta ikkunasta,
jonka ääressä hän istui tavallisella paikallaan heijastuskuvaimen
takana, jota hän nimitti "observatoriokseen". Kielikellot väittivät,
että hän istui siinä "uutisia utelemassa" ja tuo juttu huvitti suuresti
niin hyvin häntä itseään kuin leikkisää miestänsäkin.
Eteisessä tervehti Annaa pieni lihava Titti, koko talon lemmikki ja
heti sen jälkeen hänen emäntänsä, joka sydämmellisesti syleili nuorta
vierastaan.
-- Etpä tiedä, miten kummisetäsi on täällä istunut kello kädessä aina
siitä saakka kun hän nousi päivällisettoneltaan -- sanoi hän naurussa
suin. Hän on niin eloisa, kuten tiedät, ja minä olen säilyttänyt
sinulle ruokasalin seinäloukossa kappaleen Vapun kermaleivosta; muista
nyt vaan kehua sitä, niin saatpa nähdä, miten eukko tulee
mielihyviinsä.
-- Sen lupaan, kummitätini.
-- Ja nyt kummisedän luo! Hän tarttui tytön käteen ja vei hänen
vierashuoneesen, missä vanha neuvosmies Hellsberg istui
rullatuolissaan, kihtitautihiset, flanellinkappaleella verhotut
jalkansa leväten pienellä tyynyllä. Ukon ystävälliset silmät loistivat
riemastuksesta nähdessään lemmikkinsä tulevan. Anna olikin molempain
vanhain silmäteränen, ja heidän helläin katseittensa kirkastamassa
valossa näyttäysi hän kaikessa pirteässä suloudessaan.
Annakin tunsi itsensä aivan kuin toiseksi ihmiseksi tässä kodissa, joka
aina lapsuudesta pitäin oli ollut hänelle niin rakas, yksin ilmakin
tuntui tässä huoneessa paljon kevyemmältä ja vapaammalta, ja tieto
siitä, että kaikki mitä hän täällä puhui ja teki, ymmärrettiin aina
oikein, lisäsi vielä hänen riemastustaan ja irrallisuuden tunnettaan.
Neuvoksettarella oli myös aivan erikoinen kyky voittaa ihmisten
luottamusta ja kotinsa teki hän mitä mieluisimmaksi turvapaikaksi
heille; Annasta oli jokainoa huonekalu tässä suuressa rakennuksessa
hänelle rakas, erittäinkin oli hän innostunut tuohon vanhankodikkaasen
vierashuoneesen. Vanha mahonkisohva ja raskaat, vaaleankellahtavalla
damastilla verhotut nojatuolit, kiinalaisesta silkistä tehty vanha
tulenvarjostin, pieni kaappi hoikkine, arvokkailla anttiikisilla
posliinimuodostuksilla somistetuine kierujalkoineen todistivat huoneen
vanhaa varakkuutta ja hienoon aistiin yhdistettyä hyvinvointia.
Kiinnittävin vetovoima oli kuitenkin tuolla rullatuolissa istuvalla
harmaantuneella ukolla, joka kaikista tuskistaan ja vaivoistaan
huolimatta kuitenkin aina säilytti reippaan leikillisyytensä, jonka
vuoksi vastapuolue nimittikin häntä "auttamattomaksi kevytmieleksi", ja
talon muhoilevalla, vielä nuorenvehmaalla emännällä, joka
hyväntahtoisine, ajattelevine silmineen ja valtaavan äidillisenä aina
näytti ajattelevan vaan toisten rattoisuutta, jolla oli suopea silmäys
ja hyvä sana jokaisella.
Oli kyllä semmoisia, jotka arvelivat, ett'ei ole mikään kummakaan olla
tuommoisella leppeällä tuulella neuvoksetar Hellsbergin oloissa,
koskaan kun ei tarvitse taistella puutetta ja murhetta vastaan. Ja
totta puhuen ei neuvoksetar ollutkaan tarvinnut kokea mitään puutetta
taloudellisessa suhteessa, mutta surua oli kyllä tullut hänenkin
osakseen, vieläpä katkerinta surua. Hänen armas tyttärensä oli
nimittäin kuollut juuri kukkeimmillaan ja siten muuntanut osan noita
mustia hiuksia harmaiksi. Kenties olikin Anna hänelle niin rakas juuri
sen vuoksi, että hän muistutti hänen "pientä Augustaansa".
Nyt istui tuo nuori tyttö näiden hyvien ystäviensä keskellä, Titti
polvellaan ja kermaleivos sievästi asetettuna pienelle tarjottimella
eteensä pöydälle. Kummiukolla oli niin paljon kertomista
ulkomaalaisista aikakauskirjoistaan ja kummiäiti näytti hänelle
muutaman aivan uudenaikaisen neulontatekeleen -- neulominen oli
nimittäin tämän kunnon rouvan keppihevonen. Anna puoleltaan kuunteli ja
katseli ja lomasta ylisteli Vapun leivosta mitä vilpittömimmin. Sitte
asettausi hän kauniin pianinon eteen, antaen äänensä helähdellä tuossa
korkeassa huoneessa ja siten ilahuttaen kummiukkoaan hänen
lempilauluillaan.
Miten toisin olikaan täällä kuin kotona. Siellä äiti ei tahtonut kuulla
koskaan muita kuin Siionin veisuja, tai mahdollisesti jonkun virren,
isä taasen ei ymmärtänyt musiikista mitään. Täällä kummiukko sen sijaan
nautti täydestä sydämmestään laulusta, varsinkin nuo raittiit
kansanlaulut tekivät häneen syvän vaikutuksen ja kyynelet väikehtivät
kummiäidin kauniissa silmissä joka kerta kun sävelet saivat hänen
sydämmensä jänteet voimakkaammin väreilemään.
Anna lauloi laulamistaan, sitte alkoi hän omia haaveilusäveleitään,
vaivuttaen kuulijansa suloiseen uinailuun, josta heidät äkkiä tempasi
erään tunnetun katuviisun räikeä sävel.
-- Mitä, mitä nyt, lapseni? huusi kummiukko ällistyneenä.
-- Minä tuskin tulin ajatelleeksi mitä soitin, vastasi Anna, lopettaen
soittonsa epäsoinnulla. -- He lauloivat tuon laulun eilen yhdistyksen
illanvietossa.
-- Tuonko juomalaulun, ehei tyttöseni, siitä ei tullut mitään!
-- Voi hyvä kummisetäseni, minä tarkoitan ainoastaan säveltä, sanat
olivat Siionin kanteleesta.
-- Ahaa, sanoi vanha Hellsberg pitkäveteisesti.
-- Minä en voinut laulaa mukana, se oli minulle aivan mahdotonta,
virkkoi Anna.
-- Etpä ainakaan, se oli luonnollista, mutta ne toiset pitivät sitä
tietystikin varsin kauniina?
Ukko näytti niin ilkamoiselta, että Annan piti vasten tahtoaankin vetää
suunsa nauruun.
-- Niin, lapseni, mielipiteistä ja ma'usta ei meidän pidä koskaan
väitellä.
Neuvoksetar kohotti lempeän varoittavasti sormensa, hän ei sietänyt
milloinkaan pienintäkään ivan hengähdystä kaupungin toisesta
puolueesta.
-- Ei, ei, älähän toki pelkää, ystäväiseni, eihän tässä ole
kysymyksessä mikään Montechi ja Capuletti, vaan ainoastaan Montellit ja
Hellsbergit, pieni jokapäiväistarina Kolmikulmalta -- muhoili ukko
leikkisään tapaansa.
-- Minä en tiedä mitä ne toiset oikeastaan pitivät siitä, vastasi Anna,
mutta nähdessäni vanhan Biina-neidin seisovan ja laulavan yli ääriensä
tulvivasta sydämmestään, silloin unohdin minä tuon kauhean sävelen ja
yhdyin heidän lauluunsa -- ja sisimmästäni.
Neuvoksetar veti hänet luokseen ja suuteli hänen kaunista,
vilpittömän-ilmeistä otsaansa.
-- Sinä olet oikeassa lapseni! Meidän kallis Herramme ja Vapahtajamme
katsoo sydämmeen eikä säveleesen, jolla häntä ylistämme, vaikka minä
kyllä myönnän, että maailmalliset sävelet hengellisiin lauluihin
sovitettuina usein vaivaavat minuakin. Sielu kyllä halusta tahtoo
kohota korkeuteen puhtaimpain ja pyhimpäin sävelten siivillä, mutta
pääasia on kuitenkin, että laulamme sydämmestämme, kuten minun hyvä,
kunnon Biinani tekee. Minä luulen, että minun pikku Annani on väliin
hiukan väsynyt noihin raamatunselityksiin, jatkoi neuvoksetar pikkuisen
vaitiolon jälkeen. Vaan luulenpa kuitenkin, että nuo selitykset
ovat suureksi hyödyksi seurakunnalliselle elämällemme ja
sisälähetyksellemme, se on, jos jumalan sanaa vaan puhtaasti ja
selvästi jaetaan ja tämä tapahtuu sopivaan aikaan. Sinuun voimme
kenties sovittaa viisaan Salomonin sanat "liika saarnaaminen käy
väsyttäväksi", selityshetket eivät silloin voi johtaa jumalan sanalle,
vaan päin vastoin -- --.
-- Erään kerran, ollessani vanhempaisi kanssa muutamalla
hartaushetkellä, satuin minä istumaan suutari Sormusen taakse, tuon
raukan kyttyräseljän, jonka hyvin kyllä tunnet, ja harvoinpa on
kokonaiset kirkkokonsertit minua niin virkistänyt kuin tuon viallisen
heikko ääni kun hän kuohuvain kyynelten vallassa juhlallisella äänellä
lauloi "Vapahtajani jo pian ompi tääll'".
Anna kumartui ja suuteli hänen kättään, näkyipä kummiukkokin
pyyhkäsevän jotain kosteaa silmänurkastaan. Kenties leijaili tätä
seuraavan hiljaisuuden aikana enkeli huoneessa, vaikk'ei kukaan nähnyt
sen siipien siinnähdyksiä.
* * * * *
Annan kulkiessa kotiinsa tältä vierailultaan, tuli joku reippain
askelin hänen jälessään käytävällä ja samalla kuului iloinen ääni: --
Hyvää iltaa, pikku sisarueni!
-- Iltaa, Juho; mistä sinä tulet?
-- Kaupungin kellarista ja sinä Hellsbergistä, eikö niin? Setä kai oli
kerrassaan oivallinen!
-- Hän oli iloinen ja ystävällinen, kuten tavallisesti, vastasi Anna
hymyillen veikon omituiselle puhetavalle. -- Tuletko kotiin minun
kanssani?
-- En, en millään muotoa -- hän veti kelpo siemauksen äsken
sytyttämästään sikaarista. -- Saat sen uskoa, että meillä on ollut aika
hauskaa herra Wolfgangin kanssa, hän on aito miehiä. -- --
-- Sekö saksalainen kauppamatkustaja, joka oli eilen isän luona?
-- Hän juuri, mutta juuri kun hänen parhaimmat kokkapuheensa olivat
ylimmillään, muistui mieleeni sähkösanoma, jonka lähettämisestä vielä
tänä iltana olin antanut lupauksen isälleni; ja aika olikin paras, jos