Iltalampun ääressä I - 17

totiveden hankkimisen toimekseen. Kaikki meni tavallista latuaan ilman
Liisaa, vieläpä varsin hyvin, kuten tohtori vakuutteli, asian sattuessa
puheeksi. Ken haluaa juosta matkoihinsa, se juoskoon; hän vain ei
välitä rahtuakaan entisestä, se on ollutta ja mennyttä.
Niin arveli tuo tuima tohtori, mutta miksi kohosi toisinaan synkkä
varjo hänen vielä äsken niin tyytyväisille kasvoilleen? Se oli joku
satunnainen muisto, joku, jonka hän oli ennen omistanut, mutta
kadottanut -- pikku Paul. Hänen sydämmessään oli siis kuitenkin muuan
hellempikin kolkka, ja tämä muisto johti aina mieleen erään toisenkin
pienen olennon, joka myöskin oli tähyillyt ympärilleen tässä vanhassa
talossa, mutta joka nyt oli ainaiseksi kuollut hänelle.
Jouduttuaan melkein tietämättään ajatuksissaan näin pitkälle, pudisteli
tohtori harmistuneena itseään: oliko hän mies eli ei? Oliko häntä
katalasti petetty eli ei? Nuo kirotut naiset, mitäpä hän lapsesta
välittäisi, sehän oli vain -- tyttö.
* * * * *
Talviaurinko loi valoaan pääkaupungin eloisille, vilkasliikkeisille
kaduille ja kuvasteli myymäläin suurissa akkunoissa, joihin kaiken
maailman ihanuus oli levitetty halukkaiden katseltavaksi.
Erään semmoisen akkunan eteen oli tänään, kuten tavallisesti
muulloinkin, kokoontunut suuri parvi naisia, jotka ihmettelivät
muutamaa miellyttävää käsitekelettä, kotimaiseen kuosiin tehtyä mattoa,
joka oli runsaasti kirjaeltu sulavilla väreillä. Ikkunan luona istui
myyntipöydän takana muuan kolmenkymmenen ikäinen nainen uutterasti
kirjoitellen. Ostajan sisäänastuessa keskeytti hän kuitenkin heti
kirjoituksensa, mennen erittäin ystävällisellä ja auliilla tavalla
ostajia palvelemaan.
Hän oli pitkä ja solakka, ryhti oli kaunis ja vaatetus hienon aistikas,
mielellään katseli hänen kauniin pystyä päätään, tummia somia
hiuksiaan, säännöllisiä kasvonpiirteitään ja suuria, loistavia
silmiään. Hänen arvokkaasta käytöksestään voi heti arvata, että hän oli
sivistynyt nainen, ja harvalla ihmiselläpä olikaan käytöksessä niin
paljon yksinkertaista arvokkuutta ja luonnollista viehkeyttä kuin juuri
tämän myymälän johtajattarella, rouva Liisa Modénilla. Sillä nainen oli
Liisa, paljon entistä Liisaa muistuttava, mutta myös toiselta puolen
niin paljon siitä eroava kuin eroavat toisistaan kukat, joista toinen
on valon ja raittiin ilman puutteesta kuihtunut, toinen vapaasti
nauttinut päivän valoa ja aamukastetta.
Hänen sopusointuinen ulkomuotonsa ja vehmas värinsä ilmaisi parhainta
terveyttä, älykkäissä kasvoissa loisti elonhehkua, kun taasen muuan
vakava piirre kauniin suunsa ympärille antoi hänen kasvoilleen
tavattoman miellyttävän sävyn.
Viimmeinen ostaja oli mennyt, oli päivällisaika ja sen vuoksi
ostajiakin vähemmin. Liisa istuutui taasen kirjoituksensa ääreen, mutta
hänen ajatuksensa harhailivat siellä täällä, enimmäkseen kuluneissa
tapahtumissa.
Kahdeksan vuotta, merkikkäimmät hänen elämässään, kahdeksan vuotta
täynnä vaihtelevaisuuksia sekä ulkoisissa oloissa että sisäisissä
vieläkin enemmin. Hän ajatteli pääkaupungissa olonsa ensi kuukausia,
jolloin hän vielä oli kuin lapsi, aivan kuin pieni Paulansa, sillä
kuten lapsi oppii päivä päivältä enemmin eroittamaan ympäristöään,
samoin oppi hän tuntemaan häntä ympäröivän maailman moninaisia
vivahduksia.
Hänen ensi pyrintönsä uusissa oloissa oli hankkia itselleen ja
lapselleen "jokapäiväinen leipä", varsinkin kun hän ei voinut
tohtorilta ottaa mitään apua pikku Paulan nimiin. Betti täti, joka
kerran itse oli sitkeästi taistellut aineellisen riippumattomuuden
tähden, auttoi häntä uskollisesti. Mutta Liisalle tämä taistelu tuli
paljon vaikeammaksi, sillä häneltä puuttui kaikki ne edut, jotka hyvä
kasvatus suo. Ilman perusteellisia tietoja on todellakin meidän päivinä
kerrassaan vaikea saada minkäänmoista toimialaa, sen sai Liisa kyllin
kokea, vaikka hän kyllä ei kainostellut ryhtyä käsiksi mihin työhön
tahansa. Niinpä koetti hän liinavaatteiden ompelemista, hienompain
vaatteiden pesua, villalankaneulousta, töitä, joita hän kykeni kyllä
tekemään, mutta joita sen pahempi voi koneilla valmistaa paljon
nopeammin ja helpommasta hinnasta. Muutaman ajan leipoi hän pikkuleipiä
ja oli joitakuita kuukausia lukijana muutamalla vanhalla, sokealla
rouvalla. Ensimmäisen vakinaisemman paikan sai hän muutamassa
lankakaupassa; palkka ei tosin ollut suuri, mutta Liisa olisi kuitenkin
ollut perin tyytyväinen, joll'ei hän olisi ollut pakotettu viettämään
suurinta osaa päivästä Paulasta erotettuna. Tyttö tosin viihtyi hyvin
Senoobian hoidossa -- Liisa asui nimittäin Betti tädin luona -- mutta
Liisan alituisena pyrintönä oli saada kerran oma pieni asuntonsa, jossa
hän olisi voinut pitää lapsensa luonaan.
Mutta miten paljon taistelua ja vastoinkäymisiä tuo vapauden ja
riippumattomuuden harrastus tuottikaan, Liisa oli jo aikoja sitte
oppinut tuntemaan ne murheet, joita Betti täti aavisteli, kaikki nuo
tuhannet maalliset pikkuhuolet, joista hänellä ei ennen ollut
aavistustakaan. Hän oli kyllä saanut kestää vääriä ja moittivia
tuomioita ja hänen oli mahdoton moniin aikoihin vapautua tuosta
piinallisesta ajatuksesta, että kaikki katselivat häntä uteliaisuudella
tai ylenkatseella, kuin häpeällä leimattua olentoa, naista, joka oli
karannut miehensä luota. Tuolla vapaudella, jota hän niin kiihkeästi
toivoi, oli ollut myös katkeruutensa, ja ne terävät orjantappurapiikit,
jotka häntä tänä aikana pistelivät, olivat synnyttäneet niin syviä
haavoja, että ne tuskin koskaan täydelleen tervehtyisivät.
Betti tädillä oli laaja tuttavapiirinsä, sitä paitsi kävi hänen luonaan
paljon ihmisiä jos jonkinlaisilla asioilla. Siinä joukossa nuoria
tyttöjä, jotka olivat epätietoisia minkä elämänuran valitsisivat,
toisia, jotka halusivat neuvoja lukujensa järjestämisessä, maaseudulta
tulleita palvelijattaria, jotka olivat tässä vieraassa kaupungissa
joutuneet huonoille jäljille j.n.e. Ja noita kaikkia kohtaan osoitti
tuo toimekas, lämminsydämminen nainen mitä vilpittömintä osanottoa ja
parasta tahtoa auttaakseen heitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.
Mutta varsinkin jokainen torstai-ilta kokoontui tuohon kodikkaaseen
arkihuoneeseen pieni joukko samanmielisiä, eri-ikäisiä naisia. Täällä
kehiteltiin monta hyödyllistä tuumaa, annettiin alku monella jalolle
siveelliselle yritykselle; se oli yhdistys, jossa Betti täti oli
sieluna ja jonka lippuun ei ollut ainoastaan naisen siveellisen
vapautuksen vaatimus kirjoitettu, vaan jossa myös työskenneltiin kaiken
hyvän, oikean ja ihmisystävällisen eteen.
Aluksi Liisa milt'ei pelkäsi vieraita, eikä tätikään pakottanut häntä
ottamaan osaa heidän seuruselämäänsä. Mutta aikaa myöten veti tuo pieni
seura häntä salaperäisellä voimalla piiriinsä. Nämä niin eri-ikäiset
naiset, jotka ajatustensa ja näkökantojensa suhteen kuitenkin olivat
niin yhteensulavia, olivat kaikki tavattoman lahjakkaita ja
monipuolisen sivistyksen saaneita. He keskustelivat kaikista
ihmiselämän ja erikoisesti meidän aikamme tärkeimmistä kysymyksistä
ilman katkeruutta, viisaasti ja valistuneesti. Ja kun Liisa äänettä
kuunteli heitä, tuntui kuin olisi aivan uusi ajatusten ja tunnelmien
maailma avautunut hänen eteensä. Hän tunsi itsensä halvaksi ja
taitamattomaksi tuossa joukossa, jossa äly asusti ja jossa tuon
tuostakin lausuttiin reippaita, leikikkäitä mietteitä. Mutta nuo naiset
katselivat häntä lämpimällä osanotolla ja osoittivat kilvan
ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan tuolle turvattomalle nuorelle
naiselle.
Liisa ajatteli nyt kaikkea tätä, muistellessaan kuluneita päiviään,
askel askeleelta oli hän päässyt nykyiseen asemaansa. Siinä
lankakaupassa, jossa hän palveli, myytiin myös kaikenlaisia
käsintehtyjä teoksia ja se seikka johti hänen mieleensä ajatuksen omata
kaiken vapaa-aikansa taideompelukselle, johon hänellä oli erikoinen
taipumus. Nuo tavattoman aistikkaat mallit herättivät huomiota,
alettiin antaa arvoa niiden keksijälle ja kysellä häneltä neuvoja siltä
alalta. Se antoi hänelle intoa nykyiseen toimekkuuteensa, josta ajan
pitkään Betti tädin ja hänen ystäväinsä hyvien neuvojen ja tuen avulla
kehittyi tuottava pikkuliike.
Hän muisti vielä hyvin, mikä riemun ja ilon tunne täytti hänen
sydämmensä kun hän vihdoinkin saavutti tuon kauvan haluamansa
päämäärän: oman pienen kodin, kun hän ensi iltana katseli Paulan
viatonta uinailua pienellä vuoteellaan hänen oman sänkynsä vieressä.
Nyt oli hän onnellinen, todella onnellinen, hänet valtasi sanomaton
helpotuksen tunne vapauduttuaan vihdoinkin monivuotisesta taakastaan.
Innolla antausi hän uuteen toimintaansa, jossa hänellä kuitenkin oli
koko joukko vapaa-aikaa -- varsinkin varhaisina aamuhetkinä -- kehittää
sieluaan ja täydentää tietojaan. Kun hän ajatteli sitä aikaa, jolloin
hän oli vaimona, tuota tyhjää, rasittavaa oloa, joka täytti hänen
mielensä katkeruudella, ja vertasi sitä nykyiseen hiljaiseen,
rauhaiseen onneensa, niin tuntui tämä eroitus yhtä suurelta kuin yön ja
päivän eroitus. Ja kun hän kysyi mielessään: "tahtoisinko olleen
olemattomaksi, avioeron ja nuo kahdeksan vuotta vain unelmaksi?" tunsi
hän voivansa tähän kysymykseen vastata ainoastaan yhdellä tavalla: en,
en millään muotoa!
Kuitenkin oli toisinaan hetkiä, jolloin hän oli kahden vaiheella, esim.
silloin kuin pikku Paula viattomuudessaan kysyi isäänsä, kysyi miks'ei
hänellä, samoinkuin muillakin koulutovereillaan ollut isää, joka
ottaisi hänet kanssaan kävelylle, antaisi hänelle makeisia ja olisi
hyvä häntä kohtaan.
Edesvastuu siitä, että hän oli riistänyt lapsen pois isänsä luota,
tuotti toisinaan hänelle kiusallista tuskaa, vaikka tosin kaikki
muistot Lehtolasta vakuuttivat hänelle, ett'ei tohtori Gallella, jota
hän siihen aikaan nimitti puolisokseen, ollut mitään erikoisia kunnon
kasvattajan ominaisuuksia. Mutta hän katselikin nyt elämää toisilla
silmillä kuin ennen.
Kun hän ensi kertaa ikäänkuin havahtui täyteen tietoisuuteen ja katseli
menettelöään maailman näkökannalta, valtasi hänet hävyn tunne, häpeä
sen vuoksi, että hän oli astunut kaikkien tavallisten rajamerkkien yli.
Myöhemmin koetti hän katsella tekoaan siveellisenä pakkoaskeleena
vapautuakseen noista alentavista siteistä. Mutta tämäkin peruste
raukesi tomuksi, kun Betti tädin puhe omastatunnosta ja
velvollisuuksista alkoi hänessä vaikuttaa yhä enemmin.
Liisalla oli avoin ja rehellinen luonne ja kun hänen sisimmät tunteensa
kerran olivat joutuneet ristiriitaan, täytyi kaikki tulla päivän
valoon, kaikki tulla koetelluksi tarkan mietiskelyn, tai kenties
uskonnollisen oikeellisuuskäsitteen valossa.
Liisa oli ikävöinyt vapautta ja oppinut, että "ainoastaan totuus tekee
meidät todella vapaiksi" ja että voimme kärsiä, uhrautua ja kieltäytyä
nöyrästi ja iloisesti, jos antaumme sen ohjattavaksi, joka on mennyt
kuolemaan viheliäisten ihmislasten edestä. Betti täti tarkoitti hengen
vapautumista, muutosta, joka hiljaisesti mutta varmasti muodostaa
nöyrän sielun niin, että alkuperäinen Jumalan kuva ilmenee siinä
kirkkaampana. Mutta semmoinen muutos ei tapahdu helposti, tiellä on
paljon taistelua, pimeyttä ja epäilystä; mutta jokainen, joka todella
etsii valoa ja totuutta, saa vihdoin voiton. Liisa oli tehnyt niin,
pitkät vuodet oli hän tuota päämäärää etsinyt ja etsimänsä löytänyt.
"Etsikäät, niin te löydätte, sillä -- joka etsii, hän löytää."
Jos hänen mielessään olisi hääpäivänään vallinneet samat tyynet,
rauhaisat tunteet, niin ei hän varmaankaan olisi nyt miehestään eronnut
vaimo. Asiain nykyisellä kannallaan ollen uskoi hän, että Jumala oli
kääntänyt hyväksi hänen ajattelemattoman tekonsa ja hänen vapisevan
sydämmensä täytti usein syvä kiitollisuus.
Hiljaisuus tuon yksinäisen mietiskelijän ympärillä keskeytyi äkkiä.
Rusottavin poskin ja ilosta loistavin silmin törmäsi pikku Paula
myymälään. -- Äiti, äiti, huusi hän, minulle on käynyt hyvin tänäin,
syntymäpäivänäni; kaikki tytöt onnittelivat ja täti antoi minulle niin
kauniin kortin sanoen: "sinustahan tulee jo iso tyttö!"
Liisa hymyili ja painoi hänet sydämmellisesti rintaansa vasten
kyynelten kimallellessa silmässään: -- Jumala siunatkoon sinua,
lemmikkini, oma rakas tyttöni, kuiskasi hän -- sinun syntymäpäiväsi,
Paula, on minulle iloisin päivä koko vuodessa.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin, kun Liisa askaroi taiteellisen
kirjo-ompelunsa ääressä, huomasi hän erään leveäharteisen herran
kulkevan useampia kertoja ikkunan ohitse. Hän ei kiinnittänyt siihen
erikoisemmin huomiotaan, mutta vähää myöhemmin aukeni ovi ja mainittu
herra astui sisään. Liisa nousi työnsä äärestä ja meni tavallisella
auliilla tavallaan tuota, kuten hän luuli, uutta ostajaa palvelemaan.
Mutta hän kavahti hiukan -- mies myymäpöydän takana oli tohtori Frans
Galle.
Liisa seisoi hetken kalpein poskin ja saamatonna, ikäänkuin tukea
etsien, mutta samalla kykeni hän jo taasen hallitsemaan mielensä ja
ojensi reippaasti kätensä tervehdykseksi.
-- Minä olen kävellyt tämän oven editse tänäin useita kertoja, sanoi
tohtori empien, mutta -- -- --
-- Se oli oikein, että vihdoinkin tulit sisään, vastasi Liisa, joka
taasen oli aivan ennallaan. Koska tulit sinä tänne?
-- Eilen. Liisa kyseli ja tohtori vastaili aivan kuin he olisivat
olleet henkilöitä, jotka usein tapaavat toisensa, ja kuitenkin näki
Liisa nyt taasen ensi kertaa miehensä sen jälkeen kuin hän läksi
kotoaan. Tohtori ei ollut suurinkaan muuttunut, kenties hiukan
vanhettunut ja harmaita hiuksia ilmaantunut hänen harjaksiseen
tukkaansa.
-- Minä arvaan, että tulit Paulaa katsomaan, sanoi Liisa
ystävällisesti.
Tohtori nyökkäsi myöntävästi.
-- Hän ei ole vielä palannut koulusta; sinä luonnollisestikin istut
täällä ja odotat hiukan?
Hän osoitti kehoittavalla liikkeellä viereistä huonetta. Tohtori empi
hetkisen, mutta kun samalla eräs uusi ostaja astui sisään, seurasi hän
pitemmittä mutkitta kehoitusta.
Tohtori tarkasteli huonetta odotellessaan. Se oli pieni, mutta niin
tavattoman miellyttävä ja kodikas kuin koti voi olla ainoastaan hienon
aistin ja järjestävän käden huolittelemana. Lähemmin tarkastaessaan
huomasi hän kuitenkin, että kalusto oli perin yksinkertainen: sohvan ja
pienien jakkarain päällysverhona oli ainoastaan kukallista kretonkia,
ikkunain ja oven verhot olivat samaa helppoa ainetta, mutta kaikkialla
kuitenkin miellyttävä, pehmoinen värisävy. Kaikki oli sopusointuisaa,
seinillä kauniit valokuvat mustissa puitteissa, lattialla lämpimät
matot ja pienellä ompelupöydällä ikkunan ääressä kukoistava, valkea
hyasintti, joka täytti huoneen suloisella lemullaan.
Tohtori istui nurkassa olevan kirjoituspöydän ääreen ja katseli
hajamielisesti sen monia pikku koristeita. Äkkiä kiinnittyi hänen
katseensa suureen, kirjoitusmaton oikealla puolella jalineessa olevaan
valokuvaan. Se oli pienen lapsen valokuva, pieni ihana tyttönen, joka
pehmeälle lepotuolille polvistuneena sirosti nojasi viattomia kasvojaan
tuolin pehmoista verhoilua vastaan.
Tohtori pidätti hengitystään, yksi ainoa ajatus täytti tänä hetkenä
hänen mielensä hämmästyksellä, toivolla ja epätietoisuudella. Hän oli
muiden tärkeäin asiain tähden matkustanut pääkaupunkiin, oli sitte
tuntenut vasten tahtoaan jonkunlaista halua käydä Liisan luona,
saadakseen taasen nähdä tyttärensä, olematta ollenkaan selvillä mitä
hän odotti tästä kohtauksesta tai kuinka hän edes löytäisi tuon
pienokaisen. -- Voiko, voiko todellakin tuo suloinen olento olla Paula,
hänen lapsensa? Hän otti valokuvan käteensä, katseli sitä puolelta ja
toiselta, laski sen pöydälle ja otti taasen uudelleen käteensä -- nuo
veitikkamaiset siimat, tuo pieni, hymyilevä suu sai hänet aivan
humauksiin.
Kun hän siinä istui lapsen kuvan katselemiseen vaipuneena, kuului
myymälästä iloisia ääniä hänen korviinsa. Siellä oli pieni joukko
nuoria naisia, kaikki eloisia ja puheliaita, ja noiden eri äänien
joukosta eroitti hän selvästi Liisan helakan äänen.
-- Se kuuluu liian kauniilta, ollakseen totta, kuuli hän Liisan
sanovan.
-- Vaikkapa, mutta sinun täytyy toki uskoa minua -- kuului toinen ääni
sanovan. Toimittaja kehui kirjoitustasi kerrassaan mainioksi ja pyysi
minun sanomaan sinulle hänen kunnioittavimmat terveisensä arvokkaalle
kirjailijattarelle, kuten hänen sanansa kuuluivat. Kaikki ennustavat
sinulle loistavaa kirjailijauraa. Eläköön rouva Elisabeth Modén!
Eläköön, eläköön!
-- Hiljaa, hiljaa! kuului Liisan ääni.
-- No, no, sinun nimimerkkisi ei ole pysynyt niinkään salassa kuin
luulet! eilen konsertissa kuulin useain kuiskaavan: -- Tuolla tulee
hän! -- Sinä onnellinen kuolevainen, sinulla on yleisö vallassasi!
Niin, ja naisyhdistyksen puheenjohtaja kysyi joko sinä saanet tuon
pyydetyn ehdotuksen valmiiksi ensi kokoukseen, sanoi eräs toinen
nainen. -- Meidän pikku komitea kokoontuu huomenna.
-- Hyvä, siellä tulee tehtäväksi tärkeä päätös, tärkeämpi kuin kenties
koskaan ennen tai jälkeenkään. Siis kaikki saapuville, muistakaa se!
-- Betti täti tulee myöskin sinne -- miten mainio hänen viimmeinen
kirjoituksensa olikaan, kukaan naisista ei käytä kynää semmoisella
loistavuudella kuin hän.
-- Sano ennemmin semmoisella arvokkuudella. Ja Liisalla on todellakin
oikein, meidän ei pidä antaa ihmisille aihetta moittiakseen meitä
liiallisesta intoilemisesta. Tuo Eeva esim. on kerrassaan huimapää.
Sinun olisi pitänyt kuulla häntä viimme kokouksessa! Muuan vahtimestari
kurkisti ovesta sisään, Eeva huomasi hänen heti ja luoden tuohon
miesparkaan kerrassaan surmaavan silmäyksen sanoi hän: -- Se oli vain
muuan mies, ja sen niin murhaavalla äänellä, että koko kokous purskahti
nauruun.
-- No se ei suinkaan ollut niin kovin pahasti! -- Rakas Eeva, luulenpa,
että olet miestenvihaaja; miten sinä viihdyt kollegoiden kanssa siellä
koulussa, ettekö te väliin ottele keskenänne?
-- Ka otellaanpa ja niin että herrat punastuvat korvaksiaan myöten ja
meidän ranskankielen opettaja, tuo pikku leskirouva, huutaa ah ja voi
minun mahdottomuudelleni. Hyi, miten ilettäviä nuo naimahaluiset,
mielistelevät hupakot ovat!
-- Mutta rakas Eeva, sinähän käytät melkein liian karkeita sanoja!
-- Käytän kun käytänkin, koska kerran hiukan liioittelen. Mutta
tiedätkö sinä, ihastuttava Liisa, että kaikilla puolueilla pitää olla
joku tuommoinen ensi luokan kirkuja, joka kulkee muiden edellä ja
vinguttelee ruoskaa kääntääkseen ihmisten huomiota itse ratsasjoukon
kulkuun.
-- Ja sinä nyt vinguttelet ruoskaasi aidanseipäisiin miessuvun suhteen,
kuului useita ääniä. Kaikki nauroivat.
-- Oikea asia ei kaipaa mitään kirkujia, sanoi Liisa.
-- Eipä kyllä, mutta tuommoiset huimapäät hankkivat meille
maltillisille naisille syytöksiä sekä miesten että -- -- --
-- Mutta naisen täytyy saada lausua julki rehdit ajatuksensa!
-- Eeva, Eeva, nainen vaijetkoon seurakunnassa, huudettiin joukossa.
-- Sitäpä minä haluaisin nähdä kuka minulta suun tukkisi, siihen ei
kykene ainakaan minun arvoisat aatesisareni, jotka eivät itsekään ole
oppineet vaikenemisen taitoa. Vaan jopa sietää lähteä, hyvästi, kaunis
Liisa, hyvästi kaikki!
Toisetkin kuuluivat sanovan hyvästinsä ja myymälän ovi sulkeutui
jälleen pienen ovikellon iloisesti kilahtaessa. Tohtori oli pannut
valokuvan taasen pöydälle ja melkein huumautuneena kuunnellut tuota
vilkasta sanatulvaa. Hänen muinainen vaimonsa oli siis joutunut tuohon
piiriin, tuohon yhä tihenevään uudenajan naisten valppaaseen riviin,
naisten, jotka leikkuuttavat tukkansa lyhyeksi, käyttävät silmälaseja
ja puhuvat naisen oikeuksista. Tännekö siis Liisa pyrki, tällaista
vapauttako hän tavoitteli. Tohtori muisti äkkiä mitä pastorinrouva oli
sanonut Betti tädistä, niin, olisihan hänen pitänyt arvata mikä
Liisasta tämmöisen vaikutuksen alaisena tulisi. Ja semmoisessa
piirissä, semmoisen äidin kasvatettavana oli hänen tyttärensä! Nyt
huomasi hän kaikki, nyt ymmärsi hän, ett'ei hänellä enää ollut mitään
lasta, sillä ei suinkaan Liisa semmoisissa oloissa taivuttanut Paulan
sydäntä isänsä luo, miehen luo, joka hänestä ja hengenheimolaisistaan
oli tyranni pahinta lajia. Mutta minkä hän sille voi, vapaaehtoisesti
oli hän jättänyt tyttären äidille, nyt sai hän vaijeten ummistaa
silmänsä ja antaa kaiken mennä menoaan -- turmioon.
Samassa astui Liisa verhoseinän takaa hänen luokseen. Hänen poskiaan
kaunisti sievä rusotus ja suurissa, mustissa silmissä säteili
elonhehkuinen kimallus. Ensi kertaa hämmästyi tohtori tuota poskien
rusotusta, koko olemuksessa ilmautuvaa käytöksen arvokkuutta ja
kasvojen reipasta nuorteutta. Hän ei ollut miltään puolelta semmoinen,
miksi tohtori oli mielessään kuvitellut nykyajan emansipeeratun naisen,
hän oli vain kaunis, eloisa nainen, jonka tumma tukka oli koottu
yksinkertaiseksi palmikoksi niskaan ja jonka silmäin säteilyä ei
mitkään lasit varjostaneet.
-- Sinä olet varmaankin katsellut Paulan kuvaa, sanoi Liisa
ystävällisesti läheten. Se on otettu jo vuosia takaperin ja sittemmin
on hän kasvanut melkoisesti. Kuten ehkä muistanet, vietti hän äskettäin
kahdeksannen syntymäpäivänsä.
Tohtori nyökäytti myöntäen. Ovikello soi taasen ja pienien jalkain
sipsutusta kuului myymälästä. Liisa hymyili ja samassa juoksi Paula
huoneeseen.
-- Täällä on joku, joka on tullut vaseti sinua tervehtämään, pikku
tyttöseni, sanoi Liisa harvaan ja painokkaasti. -- Mene tervehtämään
häntä, Paula, se on -- isäsi!
Pienet, valkeaan huntuun verhotut kasvot sävähtivät helottavan
punaisiksi ja jonkunlainen puistutus näytti värisyttävän tuota pientä
olentoa. Sitte astui hän empien askeleen eteenpäin, niin toisen ja
kolmannen, katsellen silmää räpäyttämättä koko ajan tohtoria. Liisa
tarkkasi koko ajan tohtoria, jonka kasvoissa oli tapahtunut äkkiä
jyrkkä muutos, hän oli kalpea ja huulensa vapisivat suonenvetoisesti.
Saamatonna, mutta samalla kuitenkin ikävöiden ojensi hän kätensä tyttöä
kohti.
Tuo pieni jalka otti vielä yhden askeleen eteenpäin, sitte heittäysi
hän äkkiä, odottamatta eloisan luonteensa lämpimässä innossa tohtorin
käsivarrelle ja kätki suloisen päänsä hänen leveää rintaansa vasten.
Liisa katseli tätä kaunis, kyynelehtevä hymy huulillaan, hän oli
sielunsa pohjasta kiitollinen, että Paula vapaaehtoisesti suostuutui
isäänsä. Siitä voi isä nähdä, ett'ei lasta oltu vieroitettu hänestä ja
ett'ei äidin sydämmessä asunut vähintäkään katkeruutta.
Myymälään tulijat kutsuivat Liisan jälleen todellisuuteen. Ja kun hän
palasi takaisin, istui Paula tohtorin polvella; tohtori oli riisunut
hunnun hänen päästään ja hyväili nyt ihastuneena hänen hiuksiaan. Ja
tuolla pienellä kirsikkasuulla oli tuhansia asioita kerrottavana.
-- Eikö sinua haluttaisi syödä päivällistä meidän kanssamme,
joll'ei nimittäin mikään lupaus vaadi sinua muualle? kysyi Liisa
ystävällisesti. Näytti, että tohtorin oli vaikea erota Paulasta, siksi
ottikin hän kiitollisuudella kutsun vastaan.
Aterian jälkeen kertoi Paula lapsellisella viattomuudellaan, että
"hänelle annettiin musiikkitunteja." Liisa täydensi uutisen, kertoen
tytön ihmeteltävästä taipumuksesta musiikkiin, joka saattoi muutaman
heidän hyvän tuttavansa puoleksi leikillään rupeamaan opettamaan
hänelle ensi alkeita. Tohtori nousi lähteäkseen, silloin ehdotti Liisa,
että hän ja Paula lähtisivät yksissä kävelemään.
Paula oli aivan ihastunut: nyt saisi hänkin lähteä kävelylle isänsä
kanssa. Tohtori näytti hämmästyneeltä ja tyytyväiseltä.
-- Sinä tulet varmaan huomenna taasen meitä katsomaan, tuumi Liisa
auttaessaan päällysviittaa Paulan ylle.
-- Enpä tiedä oikein, minä ajattelin matkustaa, mutta -- -- --
-- Matkustaa pois jo huomenna, oi, sitä sinä et saa tehdä, isä, huusi
Paula, riippuen kiinni hänen käsivarressaan. Sinun täytyy tulla minun
kanssani luisteluradalle, äiti ei laske minua sinne yksin eikä hänellä
itsellään ole aikaa tulla mukaan muulloin kuin sunnuntaisin,
ymmärräthän, ja -- ei, isä, sinä et saa matkustaa huomenna pois.
-- Paula on pieni takkiainen -- sanoi Liisa hymyillen. -- Meneppä nyt
kauniisti, tyttöseni, ja katso, ett'et rasita isääsi kovin paljon.
-- Hänkö rasittaisi -- juttua -- mumisi tohtori kun hän tytön käsi
omassaan astui kadulle. Aurinko ei ollut vielä aivan laskenut, sen
kimellys välkehti esplanaadin puissa ja noissa loppumattomissa
akkunariveissä. Miten komeaksi, suurkaupunkimaiseksi tää kaupunki
olikaan kasvanut.
Syvin vetein hengitti tohtori raikasta talvi-ilmaa ja hänen suonissaan
virtasi uusi elonhehku. Hän katseli ennen tuntemattomalla
hyväntahtoisuudella vastaantulevia ihmisryhmiä ja kun joku ihmettelevä
silmäys kiintyi Paulan sievään muotoon, ailahti hän ilosta. Niin, hän
oli todellakin maailman somin pikkutyttö, siitä oli tohtori aivan
varma, ja niin luottoisesti kun hän piti pikku kätöstään hänen suuressa
kourassaan.
-- Isä!
-- Mikä sitte, Paula?
-- Oh, minä tahdoin vaan sanoa, että tämä on niin hauskaa ja että minä
pidän sinusta, isä, oikein tavattoman paljon!
Tohtorin muuten niin tuikea katse himmeni hetkiseksi. Mikä sen
vaikutti, sitä ei hän ruvennut akkiloimaan. Kun hän taasen näki
selvästi, näytti maailma hänestä niin sanomattoman suloiselta, tuo
maailma, joka kuvastui hänelle lapsen viattomassa katseessa.
* * * * *
Seuraavana päivänä istui tohtori Galle taasen Liisan miellyttävässä
arkihuoneessa. Paulalla oli lupapäivä ja hän näytteli äidin
kehoituksesta miten hän oli koulussa edistynyt. Myöhemmin lähtivät he
kahden kävelylle ja jos eivät he ennättäneetkään Paulan lemmitylle
luisteluradalle, oli siihen syynä se, että tohtorilla oli niin paljon
tekemistä namus- ja leikkikalu-kaupoissa, ett'eivät he kerjenneet
pitemmälle. Vihdoin söivät he päivällistä yhdessä, tuossa pienessä,
milt'ei nurkkakaapilta näyttävässä ruokailuhuoneessa, ja kerrassaan
hyvän päivällisen söivätkin. Iltahämyssä söivät he takkavalkean ääressä
paistetuita omenoita, jolloin Liisalla oli hyvä tilaisuus selvitellä
kasvatussuunnitelmiaan Paulan suhteen, tytön itsensä puuhaillessa
aamupäivän ostosten kanssa, jotka kaikki oli jätetty hänen huostaansa.
Liisa puhui hyvin ja ajatteli selvästi, tohtorin täytyi myöntää hänellä
olevan oikein kaikessa, sillä hänen vehmailta huuliltaan ei päässyt
ainoatakaan mahdotonta ajatusta.
Tohtori tunsi viihtyvänsä erinomaisesti, ensi kertaa tunsi hän
käsittävänsä mitä sana kodikkuus merkitsee. Ja kun he olivat siinä
kolmisin, Liisa vastapäätä häntä ja Paula hänen polveensa nojautuneena,
valtasi tohtorin selittämätön onnen tunne. Mutta samalla avautui ovi ja
sisään astui uljas, ijäkkäämpi nainen, jonka Liisa esitti Betti
tädiksi.
Vieraan tulo vaikutti tohtorin suloisiin tunnelmiin kuin jäähdyttävä
ruiske. Sen käsityksen mukaan, minkä hän oli saanut Betti tädistä,
olisi hän kaikkein vähimmän halunnut juuri häntä tavata. Siksi olikin
hän heti valmis kääntämään luonteensa karkean puolen nähtäväksi.
Mutta Betti täti ei ollut millänsäkään, vaan istuutui tyyneenä
nojatuoliin, jonka Liisa hänelle tarjosi. Hänen viisaat silmänsä
tarkastelivat kiintymyksellä tohtori Gallen tällä kertaa hyvin vähän
myötätunnetta herättävää olemusta. Mutta hienolla, maailmaa kokeneella
tavallaan alkoi hän sitten keskustelun, johon tohtori kiintyi vasten
tahtoaan ja ennen pitkää oli hän, ihmeellistä kyllä, unohtanut koko
vastenmielisyytensä vanhoja emansipeerattuja naisia, etupäässä Betti
tätiä kohtaan. Hän oli todellakin kiehtoava ja mielenkiintoa herättävä
tuo hopeahiuksinen neiti, joka niin hyväntahtoisesti katseli tohtoria
vielä nuoruutta uhkuvilla kirkkailla silmillään.
Kun Paula oli kokonaan kiintynyt leikkimään uusilla nukeillaan ja Liisa
mennyt myymälään erästä ostajaa palvelemaan, katseli Betti täti
ajattelevasti hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän tohtoriin ja sanoi
matalalla äänellä: -- Hän on varmaankin teidän mielestänne paljon
muuttunut, tohtori Galle?
Tohtori murahti myöntävän vastauksen.
-- Älkää luulko, että lausun tätä jonkunlaisena moitteena teitä kohtaan
-- jatkoi hän ystävällisesti -- mutta kun Liisa kahdeksan vuotta
takaperin tuli luokseni, oli hän kuin surkastunut, pimeässä kasvanut
kukka, mutta nyt -- nyt on hän kehittynyt kauniiksi, kukkivaksi
ruusuksi. En sano, että hän menetteli oikein jättäessään teidät, mutta