Iltalampun ääressä I - 10

ojensi luottavasti kätensä.
-- Olkaa hyvä, jättäkää minulle matkakapine-numeronne!
-- Täällä, antakaa anteeksi, jotta vaivaan teitä niin paljon, mutta
minä en oikein tiedä, miten tästä omin neuvoin selviäisin.
-- Oo, antakaa minun pitää siitä huolta, neitiseni; olkaa hyvä ja
ainoastaan seuratkaa minua niin ett'en kadota teitä ahdingossa.
-- Olkaa varma, siitä minä kyllä olen varuillani!
-- Kas niin, nyt tulemme juuri parhaaseen aikaan luukulle. Onko tämä
teidän matkalaukkunne?
-- Juuri se!
-- Hyvä! Professori vihjasi kantajan luokseen, ajurista oli hän jo
edeltäpäin pitänyt huolta; eikä aikaakaan kun hän jo auttoi
kohteliaasti pikku naisensa rekeen, istuen itse viereen.
-- Lieneehän neiti vain hyvin puettu, meillä on jotenkin pitkä matka ja
ilta tuntuu olevan kylmä.
-- Minä en ole ollenkaan arka kylmälle, vakuutti hän. -- Mutta miten
kummalliselta tuntuu olla nyt pääkaupungissa; minä olen usein uneksinut
tätä hetkeä, mutta nyt en minä tahdo saada tajuuni, että todellakin
olen täällä. Miten valoisaa kaikkialla, luulenpa, ett'ei täällä unta
muistetakaan. -- Tuoko se sitten on Ateeneumi, todellako? Miten
suurenmoista! Mikä on tuon kadun nimi, jolle nyt juuri käännymme?
Kysymys seurasi kysymystä ja professori vastasi kaikkiin mitä
sävyisimmin, hymyillen koko ajan. Jos noissa kysymyksissä olisi
iimautunut kipinäkään keikailevaisuutta, hitunenkaan halua näyttäytyä
lapsellisen alkuperäiseltä, olisi hänkin vastannut tavallisella
kylmällä välinpitämättömyydellään, mutta hänen esiintymisensä eheä
luontaisuus huvitti professoria. Hän istui käsi suojelevasti
ojennettuna reen laidalle tytön taakse ja kuunteli noita
keskeytymättömiä, vilkkaita ihmettelyn ja ihastuksen huudahduksia,
katsellen hymyillen noihin nuoriin kasvoihin, jotka kaihtelematta
kääntyivät häneen, pyytäen selitystä kaikelle oudolle tässä uudessa,
tuntemattomassa maailmassa. Professori ei ollut nähnyt moisia kasvoja
moniin aikoihin, eikä niitä tavatakaan aivan joka päivä, kaikkein
vähimmän suurissa kaupungeissa, joissa ympäristö painaa leimansa
ihmisiin, eritotenkin herkkään nuorisoon.
Pikaisesti muisteli hän mielessään kaikkia niitä kasvoja, joita hän oli
ollut tilaisuudessa lähemmin tarkastelemaan, varsinkin kotonaan. Mutta
semmoisia kuin nämä ei hän muistanut koskaan nähneensä. Ei siskoilla,
kaikkein vähimmin juuri niillä; Alli oli oikullinen, keikaileva Sanni
taasen suulas pikkuvanha. Hän tunsi äkkiä osanottoa tuon nuoren tytön
kohtaloon, ajatellessaan sitä kotia ja sitä seurapiiriä, johon hän
hänet nyt vei. Jos hän todellakin oli niin turmeltumaton ja kokematon
kuin näytti, olipa toden totta synti tämmöinen kohtalo!
Ajuri pysäytti. -- Jaha, me olemme perillä nyt!
-- Joko nyt, oi sepä oli vahinko, minä olisin mieluusti ajellut pari
tuntia tulematta uniseksi. Se oli niin lumoavan hauskaa, aivan kuin
sadussa.
Professori tahtoi auttaa häntä reestä, mutta tyttö oli jo hypännyt
maahan ja seisoi häntä odottaen portilla.
-- Asuuko täällä muitakin vieraita? kysyi hän heidän noustessaan
rappusia.
-- Asuu, muuan saksalainen musiikinopettajatar, eräs koulutyttö, kaksi
lyseolaista ja yksi ylioppilas. Meitä onkin koko joukko ja tämän
lisäksi on minulla vielä kolme sisarpuolta, kuten neiti kenties
tietänee.
-- Aivan niin, minä tiedän. Miten hauskaa onkaan asua samanikäisten
kanssa!
-- Aivan erinomaista, kunpa hän tuntisi heidät, ajatteli professori.
Tytön ihastus vaikutti hänessä aivan tietämättään vastenmielisen
tunteen.
Kapteeninrouva tuli heille vastaan eteisessä ja toivotti mitä
sydämmellisimmin nuoren hoidokkaansa tervetulleeksi, pyytäen hänet
saliin teenjuontiin. Aamiainen ja iltanen tarjottiin nimittäin salissa,
koska Kerttu tähän aikaan jo makasi viattomuuden unta varsinaisessa
ruokailuhuoneessa, joka samalla oli sekä hänen että äitinsä
makuuhuoneena.
Professori tuli myöskin sisään ja istuen teelasin ääressä katseli hän
nyt täydessä lampun valossa nuorta saattovierastaan. Ilman päähinettä
näytti hän pienemmältä ja lapsellisemmalta, jota vaikutusta hartioilla
riippuva palmikko vielä jonkun verran lisäsi. Hänen poskillaan oli
vielä lapsuuden pehmeä pyöreys ja hipiä oli rusottava, mutta ei liian
valkea. Kokonaisuudessaan olivat piirteet säännölliset; miksikään
"sieviksi" olisi niitä tuskin vaativampi arvostelija sanonut, mutta
kasvojen luomusten tutkijan huomiota olisi hänen ilmeikäs suunsa kyllä
herättänyt ja ihmisvihaaja olisi varmaan kadehtinut hänen reipasta
hymyään ja iloisten sinisilmäinsä loistetta. Kapteeninrouva järjesti
iltasen, kehottaen syömään ja tuosta nuoresta tytöstä näytti kaikki
maistuvan hyvältä. Voileipä toisensa perästä hupeni hänen punaisten
huuliensa lomitse ja näkkileipä ratisi valkeain luonnonhampaitten
välissä. -- Erinomainen ruokahalu, hänen eloisissa kasvoissaan voi
lukea: -- se maistaa hyvältä ja minä jaksan syödä hyvin. Professori
katseli neiti Schneideriä, joka yhä vielä leikellä nipisteli
ensimmäistä sillipalastaan, neiti rukka, on toki ihanaa omata terve
ruokahalu. Vaan tylystipä tuomitseekin tyrannimaisen muodin vaatimukset
tuon maalais-immen. Hänen vyötäisensä ovat auttamattomasti suvaittavaa
mittaa paksummat, näkyi, ettei ollut kureliivi kahlehtinut hänen
voimakasta kasvantaansa eikä pilannut ruuansulatusta. Löytyy siis
vieläkin järkeviä ihmisiä maailmassa, vaikka professori oli sitä
melkein epäillyt, ja terveysoppi ja luonnonmukainen puku olivat juuri
hänen lempiaatteitaan. Mutta jotta tuon maalaisimmen kotikutoinen
matkapuku näytti professorista vallan ihanteelliselta, siitä ei hänellä
itsellään ollut aavistustakaan.
Professorin tarkastelut keskeytyivät, sillä kapteeninrouva selitti
hyväntahtoisesti että hän oli tässä talossa "kaikkein täti" ja pyysi
sen vuoksi tietää "pienen ystävänsä" nimeä.
-- Minun nimeni on Manghild, vastasi nuori tyttö.
-- Oi, miten runollista, kuiskasi neiti Schneider.
-- Kotona nimitetään minua kuitenkin aivan yksinkertaisesti Magnaksi.
Isä on Magnus ja minä olen saanut hänestä nimeni.
-- Sepä tunnustaa omituiselta, sanoi professori.
-- Meillä on kaikilla perin harvinaiset nimet, vastasi hän hymyillen;
veljeni nimi on Cyril ja sisarieni Berith ja Aida.
-- Niin ihmeen alkuperäisiä, lallatti pieni musiikinopettajatar,
kohottaen siniset silmänsä kattoa kohden.
-- Saanko tarjota jotakin lisää?
-- Ei, ei millään muotoa, täti kulta, minähän olen tehnyt jo oikeaa
hävitystä illallispöydälle, mutta minulla oli sitte semmoinen nälkäkin,
tunnusti hän ujoilematta.
-- Miten kauvan pikkutytöt viipyvät, valitteli kapteeninrouva. --
Eriika on saanut odottaa jo ainakin tunnin. Ne syönevät iltaista vasta
yhdentoista aikaan.
-- Lasteniltamaksi erinomaisen järkevästi järjestetty! muhoili
professori pilkallisesti.
-- Sitä nyt sanotaankin lasten iltamaksi vain sen vuoksi, että
valtioneuvoksen vanhin tyttö vasta äskettäin täytti kaksitoista vuotta.
Ellalta sen sijaan kuulin, että sinne tulee ylioppilaitakin tanssin
tähden.
-- Yhä vain parempaa -- mutisi professori.
-- Allia en voi odottaa kotiin ennen kello yhtä, sillä täällä kaikki
huvit loppuvat niin myöhään.
-- Se tuntuu minusta hiukan nurinkuriselta, sanoi Magna, kääntyen
professoriin, he kun olivat jo vanhoja tuttuja. Siellä kotona
sammutetaan tuli aina ennen kymmentä ja makuulla lukeminen oli kokonaan
kielletty.
-- Teidän isänne, neitiseni, täytyy olla tavattoman järkevä mies?
-- Hyvin hyvä hän ainakin on, vastasi Magna hymyillen.
-- Eikö meillä olisi vielä hauska puhella tässä lampun ääressä,
ehdotteli neiti Schneider, ottaen kudoksen käteensä. Magna katsoi häntä
ihmetellen ja professori kiirehti sanomaan: -- Paras neiti, älkäämme
näyttäkö vieraallemme nurinkurisia pääkaupunkilaistapojamme heti ensi
iltana, sillä tässäkin talossa erotaan tavallisissa oloissa hiukan
aikaisemmin. Hyvää yötä!
Kapteeninrouva saattoi Magnan pikkutyttöjen kamariin ja näytti hänelle
vastaisen pienen nurkkansa. Nuori tyttö oli kiitollinen ja tyytyväinen
kaikkeen, niin että tuo hyväntahtoinen rouva tuli aivan liikutetuksi.
Muutamia minuutteja myöhemmin oli Magnan pää jo vaipunut tyynyyn ja hän
nukkui kuin hyvä lapsi ainakin.
Tosin havahtui hän hetkisen perästä verhon takaa kuuluvaan
naurunkiherrykseen ja vähää jälemmin tuntui kuin olisi tuuliaispää
kiitänyt läpi huoneen: se oli Alli neiti, joka tuli kotiin. Mutta Magna
oli liian väsynyt häiriytyäkseen tästä ja hänen unensa, ensimmäinen
kaupungissa, oli yhtä rauhaisa ja uneksimisista vapaa kuin ennen kotona
maalla.
* * * * *
Seuraavana aamuna havahtui Magna tapansa mukaan aikaiseen. Hän nousi
ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui. Vuoteilla vastaisen seinän
vieressä nukkuivat vielä nuo eiliset tanssiaistytöt: Sanni pörhöisiä,
poltetuita suortuvia otsalleen valahtaneena, Ella harmaankalpeana,
väännähdellen edestakaisin levottomasti vuoteellaan. Ehdottomasti
muistui hänelle mieleen omat pikku siskonsa: Aida, joka nukkuessaan
näytti uinailevalta enkeliltä ja Berith musta hiuspalmikko pyöreän
käsivarren ympäri kierrettynä; mitä viehättävimpiä olentoja molemmat.
Häneltä pääsi kaipauksen huokaus, oma koti ja rakkaimmat siellä -- hän
alkoi palmikoida tuuheaa tukkaansa, tarvitsematta ollenkaan peilin
apua. Sen tehtyä otti Magna matkalaukustaan Raamatun. Koko talossa
vallitsi vielä hiljaisuus, hän ajatteli, että aamuhetket varmaankin
olisivat rauhallisimmat eikä hän tahtonut niitä turhaan hukata; täällä
kaukana, poissa kotoa ja yksinäisenä tarvitsee hänen enemmin kuin ennen
turvautua taivaalliseen ystäväänsä. Hän kumarsi päätään ja rukoili
hiljaa, mutta sydämmellisesti: "Ota minut suojaas ja johdata minua!"
Kun hän astui saliin, paloi täällä jo iloinen valkea uunissa ja Eriikka
valmisti parhaillaan aamiaispöytää. Magna tervehti ja istui sitte
iloisen valkean ääreen kudin kourassaan. Hän ei ollut tottunut jouten
haaveilemaan.
Vihdoin tuli kapteeninrouvakin näkyviin kirjavassa aamunutussaan,
kodikas myssy kampaamattomassa päässään. -- No hyvä ihme, oletko sinä
jo pukeutunut ja täydessä työntouhussa, sinähän olet oikea muurahainen!
huudahti hän aivan hämmästyneenä. Sinä varmaankin haluaisit juoda
kahvin aikaisemmin? Kunhan nyt vain Eriikalla olisi kahvileipää kotona!
-- Älkää mitenkään vaivatko itseänne minun tähteni, hyvä täti; äiti ei
olisi hyvillään jos minusta olisi jotain erikoista puuhaa, vakuutti
Magna innokkaasti. Minä olen vain tottunut nousemaan aikaisin ylös ja
täällä oli niin lämmin ja iloinen valkea.
-- Hyvä, pikku ystäväiseni; mutta täälläpä onkin nyt Eriika saanut
kaikki kuntoon -- minun pitää vain juosta Ellaa herättämään, muuten hän
taasen myöhästyy koulusta.
Samassa tuli hän aivan hengästyneenä takaisin: -- Se lapsi rukka on
aivan unenhoureissa, läähätti hän. Ne tulivat myöhään kotiin ja sitä
paitsi alkaa Ellan koulu aikaisempaan. Niin, rakas ystäväiseni, sinä
onnellinen maalainen et ollenkaan tiedä, miltä tuntuu semmoisen
kaupunkilaisperheen huoltaminen, jossa on useita jäseniä, jossa melkein
jok'ainoa on erikseen herätettävä ja jokainen syö ateriansa eri
aikoina. Minä saan juosta koko päivän ympäri kuin vanha kyytihevonen
pitääkseni silmällä, että kaikki on kuin olla pitää ja iltasin olen
minä niin väsynyt, että jalat tahtovat uupua. Kas niin, siinähän se on
Ella, Jumalan kiitos.
-- Kiiruhda pikku tyttöni, täällä on sinun kakaosi valmiiksi
sekoitettuna ja lämmin ranskanleipäsi; syö nyt, äläkä hukkaa aikaa. Ai,
sinä seisot ja katselet saamatonna uutta huonetoveriasi, minä unohdin
esittää. Rakas Magna, tässä on meidän pikku Ella. Mutta nyt sinun
täytyy rientää, aika kyytiä. Sen jälkeen tuli kahvipöydän ääreen herrat
lyseolaiset ja esitettiin nuorina Levineinä. Neiti Schneider joi
vatsakatarrinsa tähden ainoastaan lämmintä vettä. Tuli yksi ja toinen,
eikä rouva rukka kerjennyt muuta kuin myötään tarjota ja kehoittaa.
Magna tunsi oikeaa osanottavaisuutta tuota paljohuolista rouvaa
kohtaan, joka tuskin kerkesi lähentää kahvikupin huuliaan kohden kun jo
taasen joku uusi vieras ilmautui kahvinjuontiin. Ja kun aamukahvi oli
juotu, alkoi aamiaisen laittaminen. Jokainen söi miten hänelle soveltui
ja viimmeiset tavallisesti niin myöhään, että päivällisvalmistukset
olivat jo täydessä käynnissä. Pöytä sai siten olla katettuna lähes koko
päivän.
Vasta aamiaisella tuli professori näkyviin. Hän oli kylpenyt,
voimistellut ja tehnyt kävelymatkan -- kukaan ei hoitanut itseään niin
huolekkaasti kuin hän -- mutta siksipä olikin hän ikäisekseen erittäin
hyvin säilynyt. Magna tuli varsin iloiseksi nähtyään hänen ja tervehti
häntä vapaasti, neiti Schneider, Ella, yksinpä tuo rohkea Sannikin
ihmettelivät häntä, jokainen antoi hänelle arvoa. Tuon nuoren tytön
avomielinen käytös miellytti professoria niin, että hän antautui
puhelemaan hänen kanssaan harvinaisella eloisuudella.
Professori kyseli yhtä ja toista niistä luvuista, joita varten hän oli
tullut pääkaupunkiin ja kun Magna luonnollisestikin oli epävarma kuinka
hän ne oikein järjestäisi ja varsin kiitollinen hyvistä neuvoista,
tarjoutui professori järjestämään hänelle soveliaan kurssin ja
suosittamaan opettajan.
Magna oli ihastuksissaan. -- Kaikki sujuu kuin itsestään, huudahti hän.
Isä oli aivan huolissaan minusta, mutta minä koetin rauhoittaa häntä;
nähkääs, herra professori, minä olen sunnuntailapsi ja semmoisilla on
onni kaikkialla.
Professori nauroi tuolle lausumamuodolle: -- Jos neiti vain luottaa
minuun -- -- --
-- Tuhansia kiitoksia!
Alli, joka nyt -- happamana ja huonolla tuulella havahtuneena -- oli
saapunut joukkoon ja tullut esitellyksi, kääntyi Magnaan ja töykeällä,
säädyttömällä tavallaan kysyä tokasi:
-- Neiti ei tietääkseni ole saanut juuri mitään kasvatusta?
Nuori tyttö karahti punaiseksi ja professori loi julmistuneen
silmäyksen sisareensa, purren huuliaan.
-- Minä tarkoitan: käynyt mitään koulua -- oikaisi Alli hitaasti.
-- En, minä en ole koskaan käynyt mitään koulua, vastasi Magna
alasvaipunein katsein, mutta, lisäsi hän kohottaen päätään, rohkea ilme
kirkkaissa, lapsellisissa silmissään, isäni, vanha koulunopettaja on
antanut minulle opetusta, eikä minusta tunnu mikään onnellisemmalta
kuin saada opetusta omalta isältään.
-- Samaa mieltä olen minäkin, sanoi professori lyhyesti.
Alli näytti epäilevältä, mutta vaikeni, sitten kallistausi hän takaisin
tuolin selustaa vasten ja huusi: -- Onko herra Vitikka jo syönyt?
-- Ei, mutta täälläpä hän juuri tuleekin.
Tuo nuori ylioppilas oli vasta parinkymmenen ijässä, laiha ja hoikka,
hiukset mustat ja omituinen kiiluvaisuus silmissä, piirteet olivat
jyrkät ja viisaat, mutta näyttivät melkoisesti riutuneilta. Professori
esitti hänet Magnalle jonkun verran juhlallisesti ja hän taasen, joka
oli asianymmärtäjä milloin oli kysymys nuorista naisista, katseli uutta
tulokasta jonkunlaisella kiintymyksellä. Mutta Alli pani tälle pian
sulun tielle, alkaen pauhuisan puhelun edellisen illan huveista.
Professori kutsuttiin pois muutaman käynnin tähden, joten Magna jäi
yksin ja kun Alli jatkoi puheluaan hänelle aivan tuntemattomista
aineista, katsoi hän itsensä liikavieraaksi ja meni takaisin
makuuhuoneeseen. Siellä istui Sanni kyynelet silmissä peilin edessä,
kampa kun ei ottanut mennäkseen eilisiltana takkaloituneen tukan läpi.
-- Saako uusi huonekumppanisi auttaa sinua hiukan? kysyi Magna
ystävällisesti. Tästä tarjouksesta tuli Sanni niin kiitolliseksi, että
unohti kokonaan vastenmielisyytensä heidän vapautensa häiritsijää
kohtaan. Tyytyväisenä otti hän tarjouksen vastaan ja tuli paljon
leppeämmälle tuulelle tuntiessaan miten hellävaroen hänen
tukkaraukkaansa käsiteltiin. Ehkä tuosta uudesta tulokkaasta on hiukan
hyötyäkin, tuumiskeli Sanni neiti, joka kernaasti antoi passata
itseään, milloin siihen vain oli tilaisuutta.
Pikku Kerttu -- kymmenvuotias tyttönen, jonka eräänlaisen katarrin
tähden täytyi näinä aikoina pysytelläidä sisällä, tuli myöskin
huoneeseen, niin että Magna vähitellen tuli tuntemaan koko perheen
jäsenet.
Sitte kun kaikki olivat hajauneet tehtäviinsä -- Allillakin oli pieni
kirjurin toimi -- ja rouva ruvennut valmistamaan pasteijitaikinaa
seuraavaa päivää, sunnuntaita, varten, puuhasi Magna Kertun kanssa,
joka oli kalpea ja hiukan ruikutteleva, mutta pohjiltaan kuitenkin
kiltti tyttö. Magna opetti hänelle helpompaa harsokutomista, kertoi
hänelle pienistä siskoistaan ja sai tällä ystävyydellään talon pienintä
kohtaan äidin niin heltymään, ett'ei tullut edes mieleenkään hankkia
hänelle uutta asuntoa.
Tämä ensimmäinen aamupäivä tuntui Magnasta kovin pitkällä. Hän loi
ikävöiviä silmäyksiä ulos ikkunasta, hän olisi niin mielellään tahtonut
lähteä pienelle kävelylle tutustuakseen lähemmin kaupunkiin. Mutta hän
oli vieras eikä siis uskaltanut omin päin, hänen olisi pitänyt saada
ainakin joitakuita neuvoja ja ohjeita. Päivällispöydässä kääntyi hän
vieruskumppaniinsa, Alli neitiin, kysyen olisiko hänellä kaupungin
asemakarttaa ja voisiko hän saada sitä katseltavakseen. Herra Vitikka
arveli, että Magna oli ensi kertaa pääkaupungissa ja Ella Tenlén
katseli häntä säälitellen, muistamatta, että hän itse pari vuotta
takaperin, tänne kouluun tullessaan, oli aivan yhtäläinen tomppeli.
Professori istui tapansa mukaan vaiti koko ruoka-ajan, mutta Magna,
joka istui häntä vastapäätä, oli varma, että hän kuuli kaikki, mitä
sanottiin.
Aterialta päästyä toi Alli kartan, jonka hän pikemmin huolettomasti
kuin kohteliaasti viskasi salin sohvapöydälle. Magna kiitti häntä
sydämmellisesti ja antausi innolla katuja selvittelemään Oskar Levinin
johdolla, joka heti näytti halukkaalta häntä auttamaan. Professori
istui keinutuolissa tavallisine terävine katseineen, mutta kun Magna
nyt selitti mielestään olevansa koko selvillä kaupungista ja näytti
valmistautuvan kävelylle, nousi hän äkkiä ylös ja meni omalle
puolelleen.
Hiukkaa myöhemmin kulki hän hattuun ja turkkeihin puettuna edestakaisin
käytävällä pääportin edessä, aivan kuin hän odottaisi ovea avautuvaksi
ja siitä pientä tyttöä, jota hän rientäisi vastaan. Mutta Magna astui
kadulle nuoren Levinin seuraamana, joka puhellen kulki hänen sivullaan.
Professori kääntyi reippaasti nurkan taa ja syvä poimu ilmestyi äkkiä
hänen silmäkulmainsa väliin: hän pettyi hiukan, hän olisi niin
mielellään halunnut näyttää hänelle kaupunkia ensi kertaa. Mutta
"lapset leikkivät mieluimmin keskenään", sitä paitsi oli Magna eilen
ollut niin onnellisen iloinen kuullessaan, että talossa oli nuorta
väkeä, ja professorihan ei toki enää voinut laskea itseään tähän
joukkoon. -- No niin, hän on vielä lapsi ja on jätetty meidän
suojeltavaksemme, minä tahdon koettaa parastani. Professorin katse
kirkastui, hänen askeleensa tulivat varmemmiksi; ja olihan hänellä
tehtävä, hän päätti järjestää Magnan luvut sen suunnitelman mukaan,
jonka hän tänään oli tehnyt. Magna saa nähdä, että hän voi
turvallisesti luottaa häneen.
Magna tuli takaisin rusoittavin poskin ja loistavin silmin, he olivat
laukanneet melkein koko kaupungin ympäri ja nähneet niin paljon,
vakuutti hän. Oli ollut niin erinomaisen hauskaa ja nyt hän luuli
varmasti osaavansa vaikka mihin. Kun professori tuli teenjuontiin,
pulppusi Magna hänellekin iloisuuttaan ja ihastustaan, huomaamatta
ollenkaan, että tämä oli "pohjoisnapatuulellaan", kuten Sanni kuiskasi
Ellalle. Kumma kyllä, oli Magnan puhelulla erinomainen voima sulattaa
hänenkin mieltään, varsinkin kun hän huomasi, miten tuo nuori tyttö
kohteli äskeistä saattajaansa. Hän nimittäin käyttäytyi sekä häntä että
hänen nuorempaa veljeään kohtaan niin toverimaisesti ja luonnollisesti,
että professori ajatteli: -- jos lienee perää siinä väitteessä, että
jokainen nainen tieten tai tietämättään koettaa olla viehättävä, niin
on ainakin tämä tyttö siitä poikkeus.
* * * * *
Seuraava päivä oli, kuten jo mainittiin, sunnuntai ja Magna, joka oli
tottunut säännölliseen kirkonkäyntiin, piti varsin luonnollisena, että
myös täällä noudatettiin samaa tapaa. Mutta hän kävi varsin kummiinsa,
kysellessään aamiaispöydässä minä aikoina eri jumalanpalvelukset
alkoivat ja huomatessaan, ett'ei kellään ollut aikomusta mennä
kirkkoon. Sanni vakuutti, että hän ja Ella eivät käy koskaan muulloin
kirkossa kuin ensimmäisenä Adventtina, jolloin Hosianna lauletaan;
rouva sanoi päivällispuuhansa esteeksi ja ainoastaan neiti Schneider
tarjoutui lähtemään hänen kanssaan, jos hän nimittäin tahtoi mennä
saksalaiseen jumalanpalvelukseen. Tämän tarjouksen täytyi hänen
kuitenkin hyljätä, koska hän ei tainnut kieltä siksi hyvin, että olisi
voinut "hartaudella" seurata saarnaa. Hän ei aavistanut, että Alli
hänen selkänsä takana näytti merkeillä Vitikalle, jotta hän oli
lopultakin ollut oikeassa nimittäessään neiti Roosia "jumaliseksi."
Magnassa sen sijaan heräsi apean tunne, huomatessaan miten
välinpitämättömiä täällä oltiin sapatin viettoon. Hän seisoi hetkisen
kahden vaiheella kumpaanko jumalanpalvelukseen menisi, silloin sanoi
rouva hiukan hämillään: -- Eriikka saa mennä kahdentoista kirkkoon,
kenties tahdot sinä mennä hänen mukaansa, hän voi opastaa sinua.
-- Kiitoksia, täti hyvä; minä olen siitä varsin kiitollinen, vastasi
hän iloisesti.
Professori oli huonolla tuulella, häntä vaivasi se, ett'ei kukaan hänen
omaisistaan, ei edes äiti, tahtonut ottaa ainoataan askelta tuon nuoren
vieraan mieliksi. Jos hän olisi voinut, niin hän olisi itse mielellään
tarjonnut hänelle seuraansa; ei häntä pidättänyt se, että hän näyttäisi
naurettavalta muiden silmissä, vaan se, että kirkko hänestä oli
ainoastaan uskovaisia varten. Kenties vaikutti häneen tottumuskin,
sillä hänen kotonaan ei pyhäpäivä ollut koskaan eronnut arkipäivistä
muuten kuin tavallista herkullisemman päivällisensä kautta.
Magna meni siis palvelijattaren kanssa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi.
Iltapäivällä puuhaili professori pitkät ajat hänen kanssaan, esitti
hänelle tekemänsä lukusuunnitelman ja ilmoitti, että hän voisi alkaa jo
huomispäivänä. Professori toivoi, että hän tämän mukaan menetellessään
ennättäisi pisimmälle tänä lukukautena ja pyysi saada auttaa häntä,
milloin jotain vaikeuksia sattuisi.
Magna kiitti häntä mitä sydämmellisimmin ja kun hän illalla kirjoitti
ensi kirjeen kotiinsa, kuvasi hän innostuneesti professori Bruunin
hyväntahtoisuutta ja vakuutti löytäneensä hänessä parhaimman
neuvonantajansa, aivanpa todellisen ystävän.
Vanhemmat luonnollisestikin aivan ihastuivat näistä hyvistä uutisista,
heistä näytti professori vanhalta, harmaapäiseltä kunnon mieheltä,
arvokkaalta ja isälliseltä suojelijalta heidän nuorelle tyttärelleen,
tuolle pienelle, livertävälle linnunpojalle, joka monet rukoukset
rukoustettuaan oli saanut hiukan loitontua pesästä.
Magnalla oli todellakin kerrassaan iloinen luonne -- hän oli nyt
täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Mutta hänen iloisuudessaan oli
samalla jotain vakavaa, järkähtämätöntä älykkyyttä. Hän oli saanut
perin vakavan kasvatuksen ja kasvanut oloissa, jotka olivat omiaan
kehittämään niitä rikkaita lahjoja, jotka uinailivat tuossa nuoressa
sielussa.
Elämänkysymykset, joita monet joutuvat ajattelemaan vasta aikuisempina,
olivat jo aikaisin kiinnittäneet hänen huomiotaan ja ajatustaan.
Siksi olikin hän, astuessaan ensi kerran maailmaan, kehittyneempi
vastustamaan sen huonoja vaikutuksia kuin tuhannet muut. Hänellä oli
vahva, horjumaton kallioperustus jalkainsa alla ja kun hän, ollessaan
ensi aamua kotoa poissa, rukoili: -- "ota minut suojaas ja johdata
minua", kuuli hän sydämmessään uskollisen vastauksen: -- "minä en
hyljää enkä unhota sinua!"
Magna ei ollut mikään nuori ihannoitsija, mikään elävä runoelma, kuten
runosepät niin viehkeästi sanovat. Hän oli vain huolellisesti
kasvatettu, totuudellinen ja ajatteleva tyttö, joka uurasti
täydellisyyttä ja taisteli omia virheitään vastaan, koettaen voittaa
tuon kaikkein vaikeimman voiton -- oman itsensä.
Väsymättömällä innolla antautui hän nyt lukuihin, kuunteli esitelmiä,
teki muistiinpanoja, luki ja vertaili. Vanhemmilla ei ollut liikoja
varoja tuhlata, hän tiesi sen, ja kun he uhrauksia tehden olivat
hänelle hankkineet tämmöisen kehittymistilaisuuden, tunsi hän
velvollisuudekseen myös kaikin voimin käyttää sitä hyväkseen.
Ja professori oli koko ajan hänelle apuna sekä työllä että neuvolla,
hän joka ennen usein antoi ihmisten huomata, että he hävittivät hänen
kallista aikaansa, ei näyttänyt nyt ollenkaan ajattelevan niitä monia
tunteja, jotka hän uhrasi Magnan hyväksi. Usein istui hän myöhään
yöhön kirjoitellen pientä esitystä tai tehden muistiinpanoja, jotka
olisivat Magnalle helpotukseksi perehtyäkseen aineisiinsa tai etsi
kirjakokoelmastaan tärkeitä elämäkerrallis- tai asiallistietoja, joista
hänelle oli hyötyä.
Koko siinä nuorten naisten parvessa, jotka vuosien kuluessa olivat
olleet kapteeninrouvan äidillisessä hoidossa oli Magna professorin
mielestä ainoa, joka omasi mehiläisen uutteruuden, kooten tieteen
hunajaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Hän oli iloinen, ett'ei
äiti ottanut edes suulleen toisen hoitopaikan hankkimista ja tuo hänen
ensiaikainen pelkonsa pintapuolisen ja teeskentelevän ympäristön
turmiollisesta vaikutuksesta hälveni vähitellen, tultuaan vakuutetuksi
Magnan luonnonpirteän luonteen voimakkaasta vastustuskyvystä.
Toisinaan uskoi professori, että Magna oli kyllin tarkkasilmäinen
katsomaan pohjiaan myöten kaikkien seurapiirinsä jäsenten sisimpään
olemukseen. Mutta toisinaan taasen tuntui liialliselta, että tämä lapsi
omaisi semmoisen maailmanviisauden ja hän käsitti pikemminkin asian
niin, että Magna oli muuan niitä onnellisia, jotka herättävät kaikissa,
joiden kanssa he tulevat tekemisiin, olemuksen jaloimmat puolet
eleille. Kuinka esim. pikku Kerttu, tuo entinen itkusuu kaikertelija,
johon kaikki tuskaantuivat, oli kokonaan muuttunut, ja ainoastaan
houkuttelemalla luonteen parempi puoli eleille. Yksinpä Sanninkin
ilkeät hyökkäykset kuoleutuivat huulille kun Magna ihmetellen katsoi
hänen silmiinsä ja neiti Schneideriin vaikutti hänen seuransa erittäin
tehokkaasti.
Tosin kyllä tähyilivät hänen raukeat silmänsä vielä joskus professoria,
mutta hänen teeskennellyssä luonteessaan oli tapahtunut melkoinen
muutos. Kun Magnan lämmin sydän osaaottavasti läheni tuota vierasta,
kaukaisesta kotimaastaan tänne vanhalle äidilleen niukkaa leipää
ansaitsemaan lähtenyttä naista, häipyi ehdottomasti kaikki petollisuus,
hän tuli avomieliseksi ja totuudelliseksi ja hänen sielunsa aitohelmet:
omaa etua katsomaton hellyys ja tavaton uhraamiskyky hijoutuivat
esille. Magna ei nauranut "vanhan Schneiderin" omituisuuksille, kuten
muut, ei väsynyt kuulemaan hänen "ijankaikkista Beethoveniaan" ja luki
ihastuksella hänen kanssaan hänen jumaloimaansa Schilleriä.
Nuorten Levinien kanssa oli hän ensi päivästä pitäin mitä parhaimmissa
väleissä. He saattelivat häntä luistinradalle, kilpailivat keskenään
pikku palveluksilla ja hankkivat "nekkoja", herkkuja, joille Magna
antoi yhtä suuren arvon kuin mikä entis-aikain koulutyttö hyvänsä.
Kapteeninrouva piti paljon "pikku ystäväisestään", joka hänen omain
tottelemattomain lastensa suhteen oli oikea enkeli, ja kun Magna oli
näppärä käsistään ja kotonaan oppinut olemaan apuna kyökissä, riensi
hän usein tarpeen hetkenä tuon rasitetun rouva rukan avuksi. Eriikka
taasen piti pitkiä ylistyspuheita siitä, miten Magna autteli häntä
jokapäiväisissä puuhissaan. Mutta nuori Ella Tenlén, hän yhä vain oli
epäluuloinen tuota vasten hänen tahtoaan taloon tullutta huonetoveria
kohtaan; hänellä oli valheellinen, itsekäs luonne ja hän se tiesi panna
arvoa neljäntoista vuoden ijälleen. Perin piloille lelliteltynä, kuten
useat rikkaiden kotien ainoat lapset, oli hän Magnalle kovin jyrkkänä
vastakohtana, niin ett'ei mikään sopusointu heidän keskellän voinut
tulla kysymykseenkään. Melkein samallainen oli suhde Alliin, joka ei
välittänyt vähääkään toisista, oli pintapuolinen ja ajatteli ainoastaan
omaa huviaan. Herra Vitikka oli hänen palveleva seuraajahenkensä ja he
kahden huvittelivat usein toisten kustannuksella rehellisen Magnan
harmiksi. Allilla ei ollut mitään hyvää päätä, mutta hän oli kekseliäs
ja hänen ihailijansa käsitti helposti naurettavat puolet ja käytti