Iltalampun ääressä I - 11

niitä hyväkseen, välittämättä useinkaan minkälaisia kolauksia muut
saivat.
Joskus voi tuo nuori ylioppilas olla varsin huvittavakin ja Magna oli
monet illat kiintymyksellä seurannut hänen vilkkaita, hiukan äkkinäisen
mahtavia kuvauksiaan henkilöistä ja oloista, silloin nimittäin kuin
hänen omatuntonsa ei tehnyt mitään vastaväitteitä. Tämä ei ollut jäänyt
Vitikalta huomaamatta, hän kun luonnollisesti oli yhtä heikko kuin
kaikki muutkin ihmiset tuntemaan tyydytystä muiden suosiosta. Mutta
myöhemmin huomasi hän, että tuolla vaatimattomalla tytöllä oli terävä
tarkastelukyky ja kehittynyt älykkyys, ominaisuuksia, jotka tekivät
hänen puheensa miellyttäviksi yksin niinkin riutuneelle miehelle
kuin hänelle. Mutta Alli katseli hänen tuolle "maalaistollolle"
osoittamaansa huomaavaisuutta jotenkin armottomasti ja tuli Magnaa
kohden vieläkin kärsimättömämmäksi, osoittaen sitä loukkaavalla
välinpitämättömyydellä ja vastenmielisyydellä.
Niinpä tarvitsi Magna eräänä päivänä ostaa muutamia pieniä
vaatetustarpeita ja luullen varmasti kääntyvänsä asiaan perehtyneeseen
henkilöön, pyysi hän Allin neuvomaan itselleen mistä hän saisi paraita
halvimmalla hinnalla. Professorikin sattui juuri olemaan salissa ja
kuuli tuon kysymyksen samoinkuin sisaren yrmeän vastauksen: --
Semmoista romua saa ostaa kaikkialta, minulla ei todellakaan ole aikaa
juosta sinun kanssasi puodista puotiin, siitä minun täytyy tehdä
kerrassaan loppu.
-- Niin paljoa minä en olisi pyytänytkään, vastasi Magna, -- minä
toivoin ainoastaan saavani joitakuita hyviä neuvoja, mutta se asia
selviää kyllä muutenkin hyvin. Professori huomasi Magnan säkenöivistä
silmistä ja punaa hehkuvista poskista, että tulinen vastustus kohoili
hänen rinnassaan, mutta että hän koetti sitä kaikin voimin tukahuttaa.
Alli oli välinpitämättömänä mennyt omaa tietään romaani kourassaan, hän
arveli, että Magna oli liian lauhkea tullakseen huonolle tuulelle --
hän itse ei ollut koskaan oppinut tulisuuttaan hillitsemään. Mutta
professori ymmärsi Magnaa paremmin ja kun tyttö heti tämän jälkeen
lähti kaupunkiin, seurasi professori häntä loitolta ja näki hänen
käyvän useammissa myymälöissä.
Professori sovitti niin, että hän tapasi Magnan juuri kun tämä,
useampia paketteja kädessään, näytti kääntyvän kotiin päin. -- Joko
neiti on tehnyt ostoksensa? kysyi hän ystävällisesti.
Magna katsahti iloisesti häneen ja vastasi myöntävästi, mutta
professori huomasi, että hänen hymyilynsä oli teennäistä ja silmissään
näkyi kyynelten jälkiä.
-- Minä olen kovin pahoillani Allin tämänpäiväisen tylyyden tähden,
sanoi hän matalasti. Sen pahempi en minä parhaimmallakaan tahdollani
voi olla teille avuksi naisten vaatetustarpeiden suhteen, sillä se ala
on todellakin minulle aivan "terra incognita", mutta kaikissa muissa
toivon minä teidän kääntyvän puoleeni.
-- Tuhansia kiitoksia, te ette tiedä, herra professori, kuinka
sydämmellisesti...
Professori keskeytti hänen innokkaat kiitoksensa kysymällä: -- kuinka
onnistui kauppa?
-- Oi, varsin hyvin, minä sain hyviä neuvoja eräältä hyväluontoiselta
puotiherralta, hän tunsi minun siltä kerralta kuin olin hänen
puodissaan tädin kanssa. Ja muutenhan ei pienistä vastoinkäymisistä
pidä huolehtiakaan, lisäsi hän.
-- Helppo sanoa, mutta ei aina yhtä helppo täyttää, vastasi professori.
Minä näen kyllä, ett'ei neiti ole aivan yhtä iloinen kuin ennen. --
Magnan huulet vapisivat.
-- Ei, ei, älkää sanoko mitään, pyysi professori. Minulla ei ole
oikeutta urkkia teidän tunteitanne -- lapsi.
Professori ei tietänyt, että hän ei juuri nyt halunnut mitään muuta
kuin saada purkaa tunteensa. Ystävällisesti otti professori hänen
pakettinsa ja työnsi ne päällysnuttunsa taskuun. Sitte ehdotteli hän,
että he kääntyisivät ympäri pienemmälle kävelylle, hän tiesi, että
raitis ilma oli paras lääke epäsoinnun karkoittamiseksi.
-- Miten hyvä te olette, tahtoessanne kävellä minun kanssani, huudahti
Magna.
-- Minä ajattelen, että juuri nyt kävely vaikuttaa virkistävästi
neitiin!
-- Niin luulen itsekin -- ja katsoen kiitollisesti professoria silmiin
käveli hän kevein askelin hänen rinnallaan.
-- Nähkääs, professori, alkoi hän sitte äkkiä, minulla on niin
tavattoman tulinen luonne ja aina kun minua kohtaa vastus, olen minä
aivan tulisissa tappuroissa.
-- Mahdollista kyllä, mutta ainakin tänään te taistelitte sitä vastaan,
sen näin minä.
-- Näittekö; niin, minä voin kyllä niellä nuo tulvivat sanat, mutta nuo
ilkeät ajatukset, niitä on vaikea hillitä, niitä saa aina katua. -- Hän
katseli alas huoaisten.
-- Niinpä kyllä, voitollakin on siis katkerat puolensa, sanoi
professori hymyillen. Mutta nyt pitää meidän koettaa hälventää tuon
epäsovun synnyttämiä vastenmielisiä tunteita. Mitä arvelette, emmekö
joisi kuppia suklaata tuossa uudessa kahvilassa? Magna luonnollisesti
suostui, hän hymyili taas kuten ennenkin ja pian istuivat he iloisesti
puhellen höyryävien kuppien ääressä.
Kun he sitten, tehtyään ensin pitkän kävelyn Kaisaniemen lehdossa,
palasivat kotiin, alkoi sataa lunta, suuria pehmeitä höytyviä
pudotellen. Magna oli ihastuksissaan, lumisäällä oli hän aina oikeassa
olennossaan. Hän käänsi rusottavat poskensa tuulta vasten ja tavotteli
leikkien suuria lumihiutaleita käteensä.
Professori katseli häntä herkeämättä, Magna näytti hänestä yhtä
puhtoselta ja rakastettavalta kuin tuo valkea lumi. Hänet valtasi
käsittämätön surumielisyyden tunne: säilyisikö tuo nuori tyttö aina
yhtä vapaana maailman vaikutukselta? Ja niin ollen, miten suuri eroitus
heidän välillään olikaan olemassa, hän itse elänyt ja nauttinut elämää,
ei tosin pohjiaan myöten, vaan siksi runsaasti kuitenkin, että hän
kadehtien ja arastellen katsoi noihin nuoriin kasvoihin, jotka nyt niin
luottavasti olivat häneen kohotettuna.
Jokaisen ihmisen elämässä sattuu hetkiä, jolloin haluaisimme alkaa
elämämme uudelleen alusta pitäin, tahtoisimme elää paremmin. Juuri
semmoista tunsi professori, hän tunsi, ett'ei hän koskaan voisi unohtaa
tätä kävelyään lumisateessa.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kauniina, auringonpaisteisena sunnuntaipäivänä,
ilmoitti Alli aamiaispöydässä, että hän useiden nuorien neitojen kanssa
lähtisi kävelylle Alppilaan ja joisi siellä kahvia. Hanki oli mainio ja
muutamat herrat -- muiden joukossa myös Witikka -- ajattelivat saada
pienen hiihtokilpailun toimeen.
-- Ah, minä tahdon myöskin tulla mukaan, huudahti Sanni eloisasti.
-- Nulikat eivät tule kysymykseenkään tälle matkalle, oikasi Alli.
-- Sinä olet aina niin hirveän julma, sinä ajattelet ainoastaan omaa
huviasi, äyskäsi Sanni kiihottuneena. Mutta minä ja Magnapas mennäänkin
omin päin Eläintarhaan, kenties saamme mekin nähdä hiihtokilpailun --
hän vilkasi salavihkaa herra Witikkaan, joka hymyili myöntyvästi
vastaukseksi.
-- Siitä tulee hauskaa, Magna, eikö niin?
-- Kiitoksia ystävällisestä suunnitelmastasi, mutta sinä unohdat, että
minä aijon kirkkoon.
-- Voi miten kiusallista, pitääkö sinun nyt välttämättömästi mennä
sinne? Miks'et mennyt yhdeksän kirkkoon, niin olisi -- -- --
-- Niin olisi kirkko jo ennättänyt saada kymmenyksensä, ehätti
ilkamoinen Rolf Levin.
-- Vaiti Rolf -- mutta miks'et sinä vastaa Magna?
Mutta Magna vain hymyili, häntä ei haluttanut kertoa, miten hän oli
koko aamunsa puuhannut kyökissä, jotta Eriikka sai käydä aikaisemmassa
jumalanpalveluksessa. Keskustelu muistutti professorille mieleen ensi
sunnuntain, minkä Magna vietti kaupungissa: hän ei ollut milloinkaan
unohtanut kirkonkäyntiään, niin paljon kun häntä olikin koeteltu
houkutella. Professori tuli ehdottomasti verranneeksi muiden kylmiä,
välinpitämättömiä kasvoja tuohon säteilevään rauhaan, joka
sunnuntaiaamuisin kuvastui Magnan avoimella otsalla. Hänelle näytti
sapatti olevan eri merkityksestä, pyhitetty päivä, siitä ei
epäilystäkään. Professori olisi tahtonut astua hänen luokseen ja sanoa:
-- Opeta minullekin tuon rauhan salaisuus, elämä on saastaista, pimeää
ja taistelua täynnä; täytyy olla jotain, jota ihminen kaipaa, vaikka me
maailmallisten vetovoimain sokaisemina emme ymmärrä sitä etsiä.
Illalla olivat kaikki kokoutuneet saliin. Kapteeninrouva tarjosi
päivällisherkkujen jäännöksiä, neiti Schneider soitteli ja Witikka
huvitti seuraa lukemalla kaskuja pilalehdestä.
Professori istui keinutuolissa sikaaria poltellen ja katseli sinisten
savukiemurain lävitse Magnan vakavia kasvoja. Hän ja pikku Kerttu
huvittelivat professorin valokuvakokoelmalla ja kuuntelivat väliin
soittoa, välittämättä vähääkään herra Witikan esitelmistä, joita muut
palkitsivat äänekkäillä naurunpyrskähdyksillä. Päin vastoin näytti
Magna häirityltä tuon kimisevän äänen tähden, joka epäsointuisesti
sotki soittoa. Professori nousi ylös, ja tullen Magnan viereen
istumaan, alkoi hän kertoa noiden kauniiden taulunjäljennösten
aiheista, hän kun laajoilla matkoillaan oli omin silmin nähnyt useita
alkuperäisessä muodossaan. Magna oli niin ihastunut professorin
miellyttävään kuvailuun, että hän melkein tykkänään unohti muun seuran.
Siksipä hän hiukan kavahti kun herra Witikka huusi hänelle: -- Neiti
Roos, täällä on jotain teille! Magna katsoi kysyvästi Witikkaa. --
Täällä on oiva pala lahkolaisista ja kun teidän kotipaikkanne on,
voimme sanoa, lahkolaisten kehto, niin kai tämä herättänee teidän
mielenkiintoanne. Ilkamoisella innostuksella luki hän sitte muutaman
kaskun, jossa jotenkin paksuin värein kuvailtiin erään tunnetun
maallikkosaarnaajan esiintymistä; kasku oli kauttaaltaan ivaileva.
Useimmat kuulijoista nauroivat huutaen: -- erinomaista! Magna oli
hetkisen vaiti, sitte sanoi hän tyynen varmasti: -- Koko juttu on
valetta alusta loppuun, minä tunnen hyvin herra X:n.
Witikan kasvoilla kuvastui: -- Tuonhan tiesi jo edeltäpäin! ja Alli
nyökkäsi vakuuttavasti päätään. Mutta Ella Tenlén vetäysi pois Magnan
vierestä, jossa hän tähän asti oli istunut, selvästi huomauttaen,
ett'ei hän tahdo olla missään tekemisessä henkilön kanssa, jolla on
niin ala-arvoisia tuttavia. Isällään oli arvoa ja äitinsä oli hyvästä
perheestä -- sitä ei hän unohtanut koskaan.
-- Voiko neiti todellakin kumota tuon pisteliään kaskun? kysyi
ylioppilas ivallisesti.
-- Ainakin voin totuudenmukaisesti vakuuttaa, ett'ei herra X ole
kumpikaan, ei ulkokullattu eikä jesuiitti, hän on ainoastaan lämpimästi
innostunut uskonnollisiin asioihin, jonka vuoksi hän on antaunut
siunausta tuottavaan kutsumukseen ja alkanut matkustaa ympäri
saarnaamassa.
-- No niin, mutta minä luulen, että neitiinkin on lahkolaisuus
vaikuttanut jonkun verran; ja sehän on aivan luonnollista siihen
ilmanalaan katsoen, missä olette kasvanut. Mutta suokaa minun
vakuuttaa, ett'ei kaikki herra X:n hengenheimolaiset -- jotka,
sivumennen sanoen, ovat kerrassaan onnellisia omatessaan niin mainion
puolustajan -- menettele aivan niin jalosti kuin neiti luulee. Tuo
vanha lause, "tarkoitus pyhittää keinot", ei näytä heidän keskuudessaan
juuri pannaan julistetulta; niinpä olen esim. kuullut kerrottavan, että
mainitun herran uskolaiset hartausiltamissaan tarjoovat "valituille"
teetä ja kun tahdotaan oikein tuntuvasti vaikuttaa, niin herneitä
sianlihan kanssa, mutta takkuiset lampaat saavat mennä kuivin suin
matkoihinsa. Ha, ha, haa!
Puhujaa tervehdittiin kaikuvilla hyvähuudoilla ja Alli kiinnitti
Magnaan riemuitsevan katseen, ilmaisten siten pitävänsä hänen nyt
voitettuna. Mutta nuori tyttö ei hämmästynyt, hän näytti ainoastaan
ajattelevalta.
-- Oletteko aivan varma, että tuota kestitystä tarjotaan uusien
uskonheimolaisten voittamiseksi? kysyi hän.
-- Aivanko aijotte kuulustella minua valan perusteella? nauroi
ylioppilas.
-- En, mutta ruokavaroja voidaan kyllä jakaa seudun köyhille muussakin
tarkoituksessa. Ainakin näyttää se minusta selvältä, mutta
pahoinsuominen kääntää kaikki asiat nurinpäin.
-- Minä huomaan, että lahkolaiskaskujen kertomisesta ei tule mitään,
sanoi Witikka pilkallisesti, neiti kun näyttää pitävän meitä oikeina
pyhän häväisijöinä.
Magna katsahti ympärilleen, professori ei istunut enää hänen
vieressään, vaan oli istunut neiti Schneiderin jälkeen pianon ääreen,
jossa hän nyt silloin tällöin näppäytteli hajanaisia sointuja -- Magna
ei tiennyt vieläkö hän seurasi keskustelua. Lukuunottamatta tuota
hyväluontoista saksatarta ja kapteeninrouvaa, joka istui sohvannurkassa
ja nyökäytteli päätään, kuvastui muiden kasvoilla salainen ilkamoisuus
ja odotettiin, että hän seuran huviksi puhuisi edelleen, puhuin itsensä
pussiin. Heidän mielestään näytti hän turhamaiselta ja naurettavalta.
Hän tunsi ahdistusta rinnassaan; usein ennen, kun oli ilkkuen käsitelty
vakavia kysymyksiä tai ne välinpitämättömästi sivuutettu, oli hän
kysynyt itseltään tulisiko hänen avomielisesti lausua ajatuksensa --
vaikeneminen kun oli melkein myöntämistä. Mutta häveliäisyys oli häntä
aina pidättänyt, se olisi näyttänyt esiintymishalulta, omain ajatusten
esittämiskiihkolta. Nyt syntyi hänessä taasen sama kysymys, tuliko
hänen puhua, ilmaista suoraan ajatuksensa asiassa? Erinomaisen helppoa
ja kaunista tosin olisi ollut vaijeta ja hän oli muuten hyvin
arkatuntoinen ivan pistoksille. Mutta pelkuri ei hän myöskään tahtonut
olla, se olisi ollut oman itsensä, elinperustustensa kieltämistä.
-- Herra Witikka mainitsi äsken minun kotiseutuani lahkolaisuuden
pesäksi, alkoi hän päättävästi, vienon punastuksen kohotessa poskille,
-- mutta siitä huolimatta olen minä vapaa kaikesta puolue-uskosta.
Minulle ei vanha, rakas kirkkomme ole liian ahdas, mutta minä olen
myötätuntoinen kaikkia kohtaan, jotka taistelevat omantunnon rauhan
vuoksi enkä voi sietää, että heitä syyttömästi panetellaan. Minä voisin
kyllä kertoa joukon kuvauksia lahkolaisten elämästä, mutta aivan
toisenlaisia kuin herra Witikan pilajutut. Luulen, ett'ei löydy mitään
suuntaa, jossa olisi niin paljon mieltä kiinnittävää, kuin juuri
hengellinen suunta.
-- Kun isäni tuli virkaansa P:n pitäjässä, oli hänellä kyllin
vaikeuksia niistä, jotka mielipiteiltään erosivat kirkosta. Nyt on
kuitenkin kaikki muuttunut, useat kiivaimmistakin ovat itse
suostuutuneet häneen ja kukaan ei häntä enään vihaa. Hän ei ole koskaan
sulkenut ovea toisin ajattelevilta, päin vastoin avannut ne seljälleen
mitä erillaisimpain uskonsuuntien tunnustajille. Jokainen on saanut
tulla hänen luokseen epäilyksineen, kysymyksineen ja hän on heidän
antanut puhua vapaasti, koskaan en ole hänen nähnyt sivuuttavan heidän
asioitaan tai katsovan heidän arvoonsa. Mutta kuitenkaan ei hän koskaan
ole hairahtunut velvollisuuden ja totuuden tieltä. Minä vakuutan
teille, että olen useasti mitä syvimmällä mielihartaudella kuunnellut
keskusteluja uskonnollisista asioista isäni luona, olen tarkastellut
noita miehiä, joilla on rypyt kasvoilla ja ankara vakavuus koko
olemuksessa, jotka sisimpänsä ikävöimisellä etsivät sielulleen
ravintoa, ijankaikkista autuutta. On jotain suuremmoista monenkin
heidän olennossaan, huomaa, että he ovat taistelleet omantunnon
taisteluja, joista ei maailmallismielisellä ole käsitystäkään. Kaikkia
heitä on isäni kohdellut samalla tavalla, kaikkia kohtaan on hän
koettanut täyttää suurta veljenrakkauskäskyä, ja minä olen varma, että
ne rukoukset, joita valtiokirkon tunnustajat ja eriuskolaiset yhdessä
ovat rukoilleet, eivät tämän tähden ole olleet vähemmin otollisia
meidän Jumalamme edessä. -- En tiedä, oletteko minua ymmärtäneet, sillä
usein näyttää minusta, kuin olisin nykyään keskuudessa, jolle minun
elämänaatelmani ovat kokonaan vieraita. Älkää luulko, että minä tahdon
esiintyä uskonkäännyttäjänä -- lisäsi hän, vakava hymyily kasvoillaan
-- pelkään, että olen kehno siihen tehtävään. Mutta Herran asiaa en
tahdo milloinkaan jättää puolustamatta enkä myöskään hävetä tunnustaa
sitä uskoa ja toivoa, joka on minun elämäni peruksena. -- Magna
vaikeni, mutta hänen kasvoillaan hehkui tuo sama innostus, jonka
elähyttämänä hän puhui.
Seurasi sitte pitkä äänettömyys, Alli oli raivoissaan Magnalle, tämä
kun lopultakin oli jäänyt voittajaksi, Witikan istuessa sanatonna. Alli
ei huomannut, että ivanilme ylioppilaan huulilla oli muuttunut
synkäksi, melkein surulliseksi piirteeksi. Ella haukotteli kuuluvasti,
kapteeninrouva havahtui ja tahtoen näyttää, että hän koko ajan oli
seurannut keskustelua -- ominaisuus, jonka huomaamme kaikilla, joilla
on tapana nukahtaa seurassa ollessaan -- vakuutti hän, että herneet ja
sianliha olivat hänen lempiruokaansa, selitys, joka sai koko seuran
pyrskähtämään leveään nauruun ja siten useampain mielihyväksi lopetti
tuon vakavan mielialan.
Magnan sanat eivät vaikuttaneetkaan sitä kuin alussa luultiin: ei edes
Sannia eikä Rolf Leviniä haluttanut hymyillä, saati nauraa; he eivät
ymmärtäneet miksi, mutta syitä siihen he eivät myöskään viitsineet
ruveta ajattelemaan.
Pian rupatteli Magna taasen pienen Kertun kanssa, iloisesti kuten
tavallisesti. Mutta kuitenkin oli koko hänen olemuksessaan vielä
vakavuutta, vakavuutta, joka kaunisti häntä. Herra Witikka nousi,
jättääkseen seuran, mutta ensi tuli hän Magnan luo, ojensi hänelle
kätensä ja sanoi melkein arvoa antaen: -- Suokaa, neiti, minun lausua
teille syvimmän kunnioitukseni siitä uljuudesta, millä vastustatte
kaikkea, pysyäksenne lujana vakuutuksellenne.
-- Se on minusta aivan luonnollista, sanoi nuori tyttö ihmetellen.
-- Suokaa anteeksi -- ylioppilas katseli häntä ystävällisesti -- teidän
nykyinen ajatuskantanne johtuu siitä, ett'ette tunne maailmaa; siellä
mukautuu näkökannat saavutettavien etujen mukaan, siellä vallitsee
omanedun etsintä itsevaltiaana. -- Hän kumarsi ja jätti huoneen äkkiä;
samoin katosi Alli -- seura oli hänen mielestään menettänyt
viehätyksensä -- ja pianpa olivat Magna, neiti Schneider ja professori
kolmisin jälellä. Professori oli jättänyt pianinon ja käveli nyt
levottomin askelin edes takaisin. Magna huomasi, että hän oli
liikutettu ja kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, havaitsi hän
professorin mustissa silmissä raskasmielisyyden ilmauksen. Mistä mahtoi
se johtua?
-- Ah, sanoi neiti Schneider ja katsoi pyytävästi professoria, -- jos
professori tahtoisi meidän iloksemme laulaa jonkun virren, siitä on jo
niin pitkä aika kuin minulla on ollut onni saada -- -- --
Professori pysähtyi äkkiä ja huolimatta hänen pyynnöstään sen enempää,
kääntyi hän Magnaan ja kysyi yht'äkkiä: -- Pidättekö laulusta, neiti
Roos; tahdotteko, että laulan?
-- Ah, niin mielelläni, minä olisin niin kiitollinen.
Professori istuutui jälleen pianinon ääreen ja soitellen muutamia
kauniita sointuja, alkoi hän kauniilla baritoni-äänellään laulaa erästä
Schumanin pikku laulua. Neiti Schneider oli liikutettu, hän puristi
Magnan käsiä, vuoroin nauraen, vuoroin itkien: -- Eikö ole ihana ääni,
kerrassaan erinomainen? kyseli hän tuon tuostakin. Mutta tuo nuori
tyttö ei kyennyt vastamaan: kun hän nautti jotain kaunista, varsinkin
laulua tai soittoa, ei hänen tunteensa koskaan puhjenneet sanoiksi.
Siksi hiipikin hän hiljaa pois, työnsi ikkunan uudinta syrjään ja
nojausi kyynäspäillään ikkunanlautaan, kuten hänellä oli tapana
kotonaan aina kun hän tahtoi ajatella yksikseen, oikein yksikseen.
Kadulla oli aution hiljaista, mutta hän ei katsellut katua, vaan ylös
korkeaa taivaan lakea, joka tähditettynä holvikattona kaareusi
kaupungin ylitse. Samassa kuuli hän takanaan hiljaista etusoittoa ja
kohta sen jälkeen kaikui Schubertin ihana "Wanderer" valtavana
hiljaisessa huoneessa: "Ich komme vom gebirge her". -- Magna kuunteli
henkeään vetämättä, yhä syvällisemmin, yhä vaikuttavammin kaikui
professorin ääni, kunnes se sanoissa "Wo bist du, wo bist du, mein
geliebtes Land, gesucht, geahnt, unt nie gekannt" kohosi tuskaiseksi
huudoksi ja loppui ikävöivään huokaukseen.
Magna oli painanut kätensä sydämmelleen ja oli niin vaipunut tuon
valtavan laulun herättämiin tunteisiin, ett'ei hän huomannut ollenkaan
kun professori nousi ylös ja läheni häntä. Kohottaessaan katseensa,
huomasi hän professorin seisovan vieressään ja katselevan häntä
tutkivin silmäyksin.
-- Te olette tehnyt minun niin onnelliseksi! huudahti hän, ojentaen
molemmat kätensä professorille.
Professori tarttui niihin kiihkeästi, mutta antoi niiden jälleen vaipua
alas: -- Oi, neiti Magna, älkää minua kiittäkö, teillä ei ole mitään
kiittämistä, vaan minä sen sijaan olen teille suuressa kiitollisuuden
velassa. Älkää katsoko niin kummastellen, te ette ymmärrä, miten ihanaa
on kuunnella semmoista, joka vielä seisoo elämän aamukoitteessa, sydän
täynnä lämmintä uskoa ja luottoisaa toivoa! Lapsi, lapsi, te ette
tiedä, kuinka onnellinen te oikeastaan olette, kun elämä kääntyy
ehtoopäivälleen, lankee sille illan varjot.
-- Ah, mutta juuri vähää ennen laskuaan aurinko useinkin säteileekin
suloisimmin, vastasi hän riemuisesti hymyillen.
Professori ravisti suruisesti päätään ja meni. Tänä iltana oli Magna
kauvan hereillä, professorin viimme sanat ja varsinkin tuo ilme, joka
kaikui kauttaaltaan hänen laulussaan, antoi Magnan eloisalle
ajatukselle paljon askartamista.
Heti ensi hetkestä pitäin oli professori osoittanut hänelle suurta
hyväntahtoisuutta, Magna oli varma, että hän oli hyvä ja lahjakas,
etevä tiedemies oli hän myöskin, mutta kuitenkin puuttui häneltä
jotakin, jo ensi päivänä oli hän selvästi huomannut ja saanut selville
mitä se oli. Hän kaipasi elämänsä perustusta, uskon kalliota, jonka
turvissa hän, Magna, niin nuori kuin olikin, tunsi itsensä turvatuksi
kuin lapsi isänsä sydämmen läheisyydessä.
Hän, pieni, oppimaton, kokematon tyttöraiska omisti siis kuitenkin
jotain, jota professori kadehti. Voi, miten hän sinä hetkenä olisi
tahtonut jakaa rikkaudestaan tuolle kelpo professorille, ojentaa
kätensä ja osoittaa hänelle sen maan, jota hän etsi ja aavisti
olevaksi, vaan jota hän ei löytänyt. -- Kuumat kyynelet vierivät
hiljalleen, tietämättä hänen kirkkaista silmistään ja kostuttivat
päänalaisen. Hän käänsi kuivan puolen päälle ja kohensi hiukset
otsaltaan. Olipa tosiaankin kummallista: hän oli kyllä havainnut, miten
suuresti hänen nykyinen seuruspiirinsä erosi hänestä itsestään
uskonnollisissa kysymyksissä ja että heidän elämänaatoksensa olivat
perin toisenlaiset; hän oli kenties joskus sydämmestään säälinnytkin
heitä ja toivonut, että he kaikki tulisivat yhtä onnellisiksi kuin hän
itse. Mutta nyt vasta havaitsi hän sisimmässään palavan ikävöimisen
voidakseen tehdä jotain professorin eteen, nyt hän vasta oikein häpesi,
miten välinpitämätön hän oli ollut muiden onnen suhteen. Miten vaikeaa
onkaan noudattaa tuota ihanaa rakkauden käskyä; niiden edestä, joita
kohtaan tunnemme myötätuntoisuutta, olemme kyllä valmiit uhrautumaan,
mutta yleinen ihmisrakkaus, lähimmäisen-rakkaus, se saa olla kuinka
sattuu.
Magna ummisti silmänsä huoahtain, sitte painoi hän pehmeän poskensa
tyynyyn ja nukkui vihdoinkin.
* * * * *
Pitkä talvi alkoi muuttua kauniiksi kevääksi, lumi kaduilla oli
jo aikoja sitte kadottanut valkean värinsä ja ajettiin nyt
likaisen-harmaana sohjona ulos kaupungista, jääkin satamassa näytti
petolliselta. Nuoriso kuljeksi kaupungin ympäristössä, poimi
pajunkissoja ja somisti itseään vuokoilla.
Magnasta oli lukukausi ollut kuin lyhyt unelma, hänellä oli vielä niin
paljon tekemättä, paljon semmoista, johon hän olisi tahtonut perehtyä.
Mutta päivä vierähti toisensa jälkeen ja kevät-ilma herätti hänessä
koti-ikävän, kaipuun maalle, missä valveutunut elonsuoni sykki
voimakkaampana ja raikkaampana kuin täällä kaupungissa. Isä kirjoitti
tekevänsä parhaillaan suunnitelmaa hänen tulevaisuudelleen -- jotain
lukutiellä, arveli Magna -- äiti kaipasi oikeaa kättänsä ja siskot
olivat aivan menehtyä ikävästä. Tuntui niin hyvältä kun kaikki pitivät
häntä tarpeellisena ja kaivattuna.
Eipä ollut Magnan talvi turhiin kuulunut, siitä kiitos professorin
väsymättömälle avuliaisuudella. Hän oli oppinut paljon, sitä paitsi oli
professori järjestänyt hänen kesälukunsa ja luvannut hankkia hänelle
kirjoja. Professorin huolenpito oli todellakin ihmeteltävää, mutta
kuitenkin tuntui Magnasta kuin olisi heidän välinsä hiukan muuttunut.
Kenties rasitti häntä nykyään työ enemmin kuin tavallisesti, kenties --
hän ei tiennyt, mikä oikeastaan syynä oli, mutta, niin ystävällinen
kuin hän ainakin oli, näyttäysi hänessä nykyään jonkunlaista
kylmyyttä, niin ett'ei Magna enää uskaltanut lähetä häntä entisellä
avomielisyydellä, niinä harvoina hetkinä kun professori nykyään vietti
perheen piirissä. Vasta ensi kertaa johtui nyt Magnan mieleen, että
professori todellakin oli perin mahtava henkilö, joka sulasta
hyväntahtoisuudesta oli uhrannut niin paljon kallista aikaansa hänen
hyväkseen. Hän ajatteli häveten, miten monta kertaa professori
lieneekään väsynyt hänen lapsellisiin rupatuksiinsa ja tämä vaikutti,
että Magnakin puoleltaan alkoi pysytellä loitompana. Talossa oli tänä
kevännä tavattoman vilkas liike, useampia matkustajia oli täällä
lyhyemmän ajan vieraisilla, muun muassa Witikan veli ja tämän nuori
toveri, jotka olivat ylioppilastutkintoa suorittamassa. Molemmat
nuorukaiset koteutuivat pian talossa, ollen tavattoman eloisia, ja
Magna, joka aina näyttäysi iloisena eikä milloin minkinnäköisenä, kuten
Sanni ja Alli, muuttui tuota pikaa molempain poikain ihanteeksi. He
aivan hehkuivat hänelle ja hän taasen otti heidän vilpittömän suosionsa
ilomielin vastaan.
Kaikki on kuin olla pitää, ajatteli professori heidän raikkaan,
heläjävän naurunsa kaikuessa hänen hiljaiseen lukukamariinsa -- nuoruus
ja ilo seuraavat toisiaan, ne kuuluvat eroittamattomasti toisilleen. --
Voi, hän ei ollutkaan tähän aikaan kaikiste niin uutterassa työssä kuin
luultiin, usein maleksi kynä liikkumatonna hänen kädessään ajatusten
askarrellessa suruisissa mietteissä. Mutta kun nuo salissa kaikuvat
iloiset äänet ja Magnan heleä nauru tunkeusivat hänen korviinsa, kohosi
hänen otsalleen tumma varjo, tehden hänet perin synkän näköiseksi.
Oliko Magnalla hauskaa, oliko hän onnellinen ikäistensä parissa? kyseli
hän toisinaan itsekseen. Ja vastaus oli aina myöntävä. Ja miksikä hän
ei saisi olla iloinen, oliko tuossa viattomassa iloisuudessa jotain
pahaa? hänen päänsä vaipui käden nojaan ja hän häpesi, että oli melkein
kadehtinut Magnan iloisuutta. Ei, ei, sitä hän ei tahtonut, Magnahan
oli vielä onnellinen lapsi ja jos hän auttoikin häntä neuvoillaan, niin
se ei ollut koskaan tapahtunut missään palkan toivossa. Päin vastoin
oli hänestä tuntunut niin viattomalta ja puhtaan riemuiselta johtaa
tämän nuoren sielun ensi askeleita tietojen polulla. Hänelle olisivat
nämä kuukaudet elämänsä valoisimpana muistona, vaikkapa sitte Magna ei
hänestä sen enempää välittäisikään. Mutta tätä ajatellessaan hiipi
hänen mieleensä sanomaton katkeruus, selittämätön angervon tunne. Magna
seisoi vielä, kuten hän kerran sanoi, elämän aamuhohteessa, kun hän
itse vaelsi iltapäivän varjojen keskellä. Hän ei voinut vetää tuota
aamukoiton lasta mukaansa, ja jos hän olisi voinutkin, olisiko hän
tahtonutkaan. Tuon kuuluisan, oppineen professorin katse vaipui
alas nuoren, vaatimattoman maalaistytön edessä. Hän pelkäsi
varomattomuudellaan hävittävänsä kevättuoksun perhosen siiviltä. Magna
oli talven kuluessa käynyt hyvin harvoin yleisissä huveissa, mutta sitä
innokkaammin oli hän tutustunut kaikkeen muuhun näkemistä ansaitsevaan
ja kiintymyksellä seurannut jokaista professorin suosittamaa esitelmää.
Viimme viikkojen kuluessa oli professori itse pitänyt sarjan
erillaisia, päivän tärkeitä kysymyksiä käsitteleviä esitelmiä ja siten
koonnut lukuisan kuulijakunnan ympärilleen. Mutta tässä joukossa ei
ollut ketään, joka olisi suuremmalla tarkkuudella kuunnellut hänen
heleää ääntään, kuin tuo yksinkertaiseen hattuun ja vaatimattomaan
sadevaippaan pukeutunut nuori tyttö. Magna saapui aina aikaiseen ja
istuutui aina samalle, vaatimattomalle paikalle kaukaisessa, hämärässä
nurkassa, voidakseen oikein rauhassa nauttia esitelmästä. Kuitenkin
näytti hänestä toisinaan kuin professorin mustat silmät etsisivät juuri
häntä, kuin puhuisi hän hänelle yksin, sillä kaiken sen, mitä hän nyt
esitelmänä puhui, oli hän monet kerrat puhunut hänelle kahden kesken.
Hän istui niin liikkumattomana, että olisi melkein luullut hänen
nukahtavan, mutta vaipuneiden silmäluomien alta vierähti usein