Iltalampun ääressä I - 04

Neiti Fager nimitti sitä "kansan houkuttelemiseksi ainoalta oikealta
tieltä" ja rouva Blomgrénillä oli tapana korkea-äänisesti huomauttaa:
"karkoitu kauvas laulunmellakoinesi!" Mutta tuo paatunut Hellsbergin
rouva kulki yhtä rauhallisena omaa tietään; hän tunsi, että kaunis
laulu tai ihana sävelkappale oli myös Jumalan lahja sielun
ylentämiseksi, joskus kenties vaikuttavampi kuin köyhähenkinen selitys
suuresta, ihanasta jumalan sanasta, jota selittämään jok'ainoa
ihmiskieli on liian heikko.
Pastori Törne oli pyhäin aikana käynyt tavallista tiheämmin kutsuilla
Montelleissa ja Liina rouva otti hänet vastaan semmoisella äidillisellä
hyväntahtoisuudella, että se vaikutti hänen vähemmin käytölliseen
luonteesensa mitä tehokkaimmin.
Juholla oli tapana laskea leikkiä siitä, että hänen äitinsä tiesi
paremmin kuin pastori itse kuinka monta paria hänellä oli sukkia, joka
muuten olikin hyvin todenmukaista. Pastori tarvitsi hänen huolenpitoaan
ja luonnollisesti tahtoi hän puoleltaan ajatella hiukan pastorinkin
tarpeita.
Eipä aikaakaan oli hän jo talon jokapäiväinen vieras, mutta miten usein
hän tapasikaan Annan, näytti heidän keskinen tuttavuus hyvin vähän
edistyvän. Pastori tunsi itsensä ujoksi ja saamattomaksi Annan seurassa
ja hän taasen puoleltaan kohteli pastoria, äitinsä hienoista,
ystävällisistä viittauksista huolimatta, yhä edelleenkin jäykästi.
Rouva Montellin hyväntahtoisuudella sitä vastoin ei ollut ollenkaan
rajoja ja hän käytti kaikkia mahdollisia tilaisuuksia esitelläkseen
pastoria tytölleen mitä häikäisevimmässä valossa; pastori juuri oli
hänen ajatuksensa mukaan oikea mies, elävä kristitty sekä pappi
hengessä ja totuudessa. Anna katseli kuitenkin näitä kokeita jotenkin
kylmästi ja kuta enemmin äitinsä uurasti kehuakseen pastoria, sitä
useampia virheitä oli tytär, tuon ihmisluonteelle niin tavallisen
vastaansanomishalun vaikutuksesta, huomaavinaan hänessä.
Siispä näkyy niinkin viisas nainen kuin rouva Montell voivan joskus
tehdä erehdyksen, joka yhä kauvemmaksi loitontaa tavoittelemansa
päämaalin.
Puolueen kesken alettiin kuitenkin jotenkin äänekkäästi kuiskutella,
että Annan ja pastori Törnen yhteenmeno olisi mitä sopivin. Akat
nyökäyttivät toisilleen vakuuttavasti päitään ja tuumailivat, että
juuri semmoista vävyä Liina rouva halusi. Hän kyllä voisi olla apuna
nuorelle parille ja järjestää heidän taloutensa hyvään käyntiin. Neiti
Fager, joka huomasi, että nämä huhut miellyttivät hänen ystävätärtään,
ei suinkaan ollut haluton niitä julkaisemaan, siksipä supistiin ja
sipistiinkin asiasta jo aikoja ennemmin kuin asianomaisten päähän edes
sentapainen ajatuskaan juolahti. Niinhän se käy toisinaan maailmassa.
* * * * *
-- Kuinka sinä näytät noin alakuloiselta, rakas kummityttöseni, sanoi
neuvoksetar Annalle erään kerran keväällä, tämän astuessa hänen
sänkykamariinsa, jonne neuvoksettaren oli pitänyt sulkeutua useiksi
viikoiksi itsepäisen katarrin vuoksi.
-- Onko sinulla joitakuita huolia, joita voit uskoa minulle, lapseni?
-- Monia, oikein monia, kummitätiseni, vastasi nuori tyttö huo'asten.
-- Siellä kotona on ollut tavattoman ikävää nykyjään, isä on ollut
hirveän tyytymätön Juhoon, se on ensi kerta kuin semmoista tapahtuu ja,
kuten luulen, ainakin osittain syystä. Juho on, sen pahempi, hyvin
tuhlaavainen, hän ei ajattele ollenkaan mitä hän menettää; ja se on
väärin, sillä rahat ovat isän eikä hänen. Katsokaahan, eräänä päivänä
konttoorissa ollessaan sai isä maksaa suuren joukon kaupungin
käsityöläisten antamia laskuja, näyttää kuin olisivat he aivan
keskenään sopineet hyökätäkseen kaikki yht'aikaa hänen kimppuunsa, ja
siitä kiehittyi sananvaihto hänen ja Juhon kesken.
-- Minä luulen Juhon toivoneen äidin käyvän häntä puoltamaan, mutta
äiti on liian kunnokas ryhtyäkseen semmoiseen, varsinkin kuin isällä on
alun pitäin oikein, vaikka -- -- -- --
-- Mitä "vaikka", tyttöseni?
-- Voi rakas kummitäti, meidän ei tulisi moittia vanhempiamme ja sitä
paitsi niin hyviä ja helliä vanhempia -- virkkoi Anna. -- mutta
kuitenkin ovat he minun mielestäni liian kovia Juholle. Kun hän on aina
lapsesta pitäin saanut olla vapain valloin, niin onko kumma, jos
erehtyy milloin mihinkin hullutukseen -- pohjasävyltään on hän
kuitenkin hyvä poika.
-- Minä olen aina ajatellut Juhon luonnepiirteen ilmautuvan parhaiten
seuraavassa kummiukon lausunnossa: "hänen on liian vaikea vastata
kieltävästi, sen vuoksi onkin hän ylen taipuisa vastaamaan
myöntävästi", sanoi neuvoksetar ajatellen. -- Juhon olisi pitänyt saada
aina horjumattoman isällisen tahdon suomaa tukea.
-- Samaa luulen minä, ja luulenpa vielä, että vaikka hänen käytöksensä
ansaitsisikin vakavia nuhteita, niin ei vanhempain tämänkertainen
hämmästyttävä ankaruus ollut paikallaan. Hänen sydämmensä koveni ja sen
sijaan, että hän varmasti olisi tuntenut sisäistä katumusta, puolusteli
hän nyt itseään varsin uhottelevalla tavalla. Voi rakas kummiäiti, tämä
asia on tuntunut minun sydämmelleni niin tavattoman raskaalta!
Neuvoksetar hyväili hellästi hänen vaaleahiuksista päätään, joka oli
painautunut alas häntä kohden.
-- Joskus haluaisin minä -- -- -- --
-- Mitä haluaisit, lemmikkini?
-- Minä haluaisin -- että meidän kotimme olisi hiukan toisenlainen kuin
se nyt on, vastasi tuo nuori tyttö vapisevin huulin. -- Älkää tuomitko
minua tämän toivoni tähden, kummitäti, minä en voi sille mitään, mutta
kun ajattelen Juhoa, tuntuu siltä, että jos koti olisi tarjonnut
enemmin hänelle, niin ei hän myös olisi etsinyt kaikkea hauskuuttaan
sen ulkopuolelta. Ja minä itse, olenko minä sitte onnellinen? Oi en,
en! Hän kätki päänsä käsiinsä: -- Aina lapsuudestani pitäin on aivan
kuin joku painajainen vaivannut minua; sinä kyllä arvaat sen,
kummitäti. Minä en ymmärtänyt silloin enkä vielä moniin aikoihin
myöhempäänkään mikä se oli, mutta nyt minä tiedän, että se oli tuo
alituinen ahkeroiminen muodostaa minun ajatuksiani ja katsantokantaani,
koko minun sielunelämääni määrättyyn henkiseen suuntaan. Ja minä olen
kyllä koettanut oppia ja uskoa samaa kuin vanhempani ja äitini
vanhemmat, Jumala tietää, että minä olen koettanut, minä en ole
tahtonut eritä omaisistani, mutta usko ei ole mikään läksy, jonka
voisimme oppia ulkoa. Minä en voi puhua edes silmänräpäyksen
herätyksestä; jos toisin sanoisin, olisin valehtelija.
-- Ah, lapseni, tuo muutos ei voi tapahtua vain ihan itsestään
ulkoisista vaikutuksista, se pitää tulla Jumalalta ja alkaa meidän
sisimmässä sydämmessämme -- neuvoksettaren lempeä ääni väreili syvää
vakavuutta. -- Ne nimittävät itseään "heränneiksi", mutta se on
ahdasmielisesti; jokainen, joka tuntee korkeamman tarvetta, henkisen
elämän tarvetta, herää sisimmässään ja on siis "herännyt", sitten tulee
vähitellen mielen valistus ja pyhittäminen. Mutta minä palaan äskeiseen
lausuntoosi kodistasi. Luulenpa tosiaankin sinun olevan täysin
oikeassa, minä en voi selittää asiaa niinkuin haluaisin, mutta moniaat
sanat arvokkaalta hengelliseltä kirjailijalta professori Vikneriltä
ilmaisevat täydellisesti minun ajatukseni.
Hän otti pieneltä sohvan vieressä olevalta pöydältä kirjan, selaili
hetkisen lehtiä ja luki sitte:
Totta on, että voi löytyä semmoisiakin koteja, joissa todellakin ollaan
jäykkiä ja yksipuolisia, ei sen vuoksi, että Herran Kristuksen
tunnustaminen toisi mukanaan semmoista, vaan sen vuoksi, että
kristillinen elämä on siellä vielä liian ahtaisiin muotoihin sidottua
eikä ole vielä ennättänyt kehittyä todelliseen vapauteensa. Ja
kieltämättä on yksipuolinenkin kristillinen elämä kaikissa tapauksissa
parempi kuin itsevaltainen synninelämä, sillä kodista, jonka ystäväksi
Herra Kristus tulee, ajaa hän ensin synnin pois ja sitte vasta
yksipuolisuuden. Mutta itse todellinen hengellinen elämä ei vaadi
jäykkyyttä eikä yksipuolisuutta eikä myöskään ehkäise luonnonlahjain
kehkiämistä.
-- Eikö tunnu sinustakin kuin nämä sanat olisivat kauttaaltaan lausutut
teidän kodistanne? kysyi hän. Se on useimmissa suhteissa hyvä koti,
mutta se tahtoo sitoa kristillisyyden liialliseen ahdashenkisyyteen,
sallien sen siten polkea luonnonlahjain kasvantaa, jotka kuitenkin ovat
nekin taivaallisen Isän armolahjoja.
Anna nyökäytti päätään myöntävästi.
-- Minä en ymmärrä kuitenkaan miten tämä kohta olisi voinut toisinkaan
kehittyä, mutta Jumalalla on useita keinoja ja äitisi luonteen
perinpohjaisesta kunnokkuudesta ja hyvästä tahdosta olen aivan
vakuutettu. Mutta sittekin käsitän minä asian niin, että se, joka teitä
juuri kotiin kiinnittäisi, puuttuu. Teidän luonteenne ei pääse sen
vuoksi kehittymään luonnollisella tavalla, sekä Juho että sinä,
tyttöseni, olette kumpainenkin saaneet rikkaat lahjat, mutta ne eivät
pääse kehkiämään täyteen parauteensa; teidän nuoruuden-hehkunne
tukehutetaan ahtaitten tekorajain sisällä. Mutta miehen seurauksista
välinpitämättömämpi luonne on uskaliaasti kahleensa murtanut. Liina
raukka, se päivä, jona hän huomaa kaiken tämän totuuden, tulee
varmaankin hänen elämänsä raskaimmaksi.
Annan silmistä herui hiljalleen kyyneleitä.
-- Onko Juho puhellut sinun kanssasi tuttavallisemmin? kysyi
neuvoksetar hetkisen äänettömyyden jälkeen.
-- Ei, me tapaamme toisemme ainoastaan ruoka-aikoina, ja silloin ei hän
puhu ainoatakaan sanaa ja lähtee heti syömästä päästyään tiehensä. Minä
en ymmärrä, mitä tästä lopulta sukeutuneekaan, parasta olisi jos Juho
saisi matkustaa ulkomaille, niinkuin hän jo kauvan on halunnut,
saamatta kuitenkaan isän suostumusta. Vanhempaini kanssa en myöskään
ole saanut puhua mitään asiasta, ja tänään, isän kadottua konttooriinsa
ja äidin lähdettyä isoäidin luo, pujahdin minä tänne, saadakseni
keventää ylen täyteistä sydäntäni.
Neuvoksetar muhoili: -- Se oli hyvin tehty, lapsueni, kun saamme purkaa
sydämmemme; tunnemme todellakin huojennusta. Mutta kerroppa minulle nyt
miten isoäitisi voi!
-- Äiti luulee hänen viimme aikoina tulleen huomattavasti heikommaksi.
-- Niin, minustakin hän näytti melkeän huonolta käydessäni viimmeksi
hänen luonaan, sanoi neuvoksetar. Ringvallin täti raukka, aina kun minä
tulen hänen luotaan, tunnen itseni niin ahdistetulta. Se on kummallista
miten ihmiset muuttavat uskonnon, joka pitäisi olla sulaa valoa ja
vapautta, synkäksi ja ahtaaksi vankilaksi. Kenties on aivan asiaan
kuuluvata, että eri luonteet käsittävät asian eri tavalla, mutta
nähdessäni täti Ringvallin synkkää, itseään kiduttavaa ankaruutta,
tulen ehdottomasti verranneeksi häntä omaan rakkaaseen äitiini. Ah,
sinun olisi pitänyt nähdä hänet, lapseni; hän oli parhain, jaloin
nainen, mitä konsaan olen nähnyt, koeteltu kuin valajan kulta, mutta
kuitenkin niin iloinen ja riemuitseva kauniissa, rikashenkisessä
uskossaan Jumalan rajattomaan armeliaisuuteen Kristuksessa. En ole
milloinkaan nähnyt elävämpää, elämässään rakkautta uhkuvampaa uskoa, en
koskaan ketään, joka olisi sydämmellisemmin kammonnut syntiä, mutta
kuitenkin ottanut syntisiä vastaan. Hän ei kuulunut koskaan mihinkään
puolueesen, hän oli aina ulkopuolella -- haluanpa mieluummin sanoa
korkeammalla heidän pikkumaisia rajoittelujaan ja ahdasmielisiä
tuomioitaan. Milloinkaan en kuullut hänen myöskään jyrkästi tuomitsevan
niitä, jotka eivät käsittäneet Vapahtajan armoa yhtä täydellisesti
kuin hän -- ollen iloinen, raitisuskoinen, elävä kristitty aina
kuolinpäiväänsä saakka, oli hänelle siinä kyllin, että Kristuksen armo
etsii ja saavuttaa jokaisen. Semmoisia vastakohtia voimme löytää
kristillismielisten ihmisten keskuudessa. Minusta näytti äitini syväkäs
hymyily saarnalta, sillä hänestä voin todellakin sanoa, että hän "eli
Jeesuksessa". Neuvoksetar vaikeni, pyyhkäisten muutamia kyyneleitä
kirkkaista, ruskeista silmistään.
-- Kiitoksia, kummitäti, sanoi Anna; sinä arimoit minulle kauniin
kuvan.
-- Me näemme aina silloin kauniin kuvan kun näemme kadotetun Jumalan
kuvan selvempänä kuvastuvan jonkun ihmisen olemuksessa maan päällä, ja
kerran tulemme me, lapseni, Kristuksen tähden ja Hänen kauttansa
näkemään sen täydellisenä hänen ihanuutensa kirkkaudessa.
-- Aamen -- kuiskasi Anna hiljaan.
-- Olenko minä väsyttänyt sinua, rakas kummitäti, minä olen levoton
sentähden?
-- Et vähintäkään, sitä vastoin tunnen itseni melkein virkeämmäksi, ja
minun iloni onkin juuri keventää toisten taakkoja, jos vain suinkin
voin.
-- Ah niin, armas kummitätini, toisinaan näyttääkin minusta kuin jos
muiden ihmisten murheet sinut aivan maahan painaisivat.
-- Erehdys, erehdys, mutta murheet sikseen, sinä mainitsit juuri
vanhasta Biinasta!
-- Niin, se raukka kun on taittanut jalkansa iljanteella.
-- Ja minä olen maannut täällä toimettomana ja aprikoinut mitä voisin
tehdä hänen hyväkseen.
-- Äiti kävi häntä tervehtämässä ja hankki erään välskärin jalkaa
hoitamaan.
-- Sitä voi Liinalta odottaakin!
-- Niin, ja äiti sanoi, että kummisetä on lähettänyt hänelle puita ja
muutakin.
-- Eipä juuri, vähän soppaa on Vappu keittänyt silloin tällöin, mutta
nyt johtui mieleeni vuokra. Kenties on se maksamatta ja nyt istuu tuo
ani rehellinen naikkonen ja harmittelee sitä, ett'ei hän voi kävellä
kuten ennen ja ansaita vuokramaksua. Näetsä, minä en ole tahtonut
tarjota hänelle rahoja Vapun tai Josefan kautta, tunnen siksi hyvin
vanhan Biinan hienotunteisuuden, aivan toista on jos sinä tahdot käydä
hänen luonaan minun puolestani. Katsohan, tässä on seteli, tyttöseni,
sano minulta sydämmellisimmät terveiset tuolle kiltille Biinalle.
-- Sen olen tekevä kummitäti, ja minä lähdenkin aivan paikalla, sillä
ulkona on vielä valoisa ja minä olen jo useita kertoja aikonut käydä
hänen luonaan.
-- Oivallisesti, sydänkäpyseni, hyvästi sitte ja Jumala olkoon
kanssasi!
Anna työnsi setelin pieneen sievään kukkaroonsa ja riensi sitä tietään
vanhan neidin asuntoa kohti, joka oli muutamassa kaupungin
ulkosyrjässä. Se oli pieni hökkeli, kuuluva erään kammantekijän
omistamaan taloon, jonka vaimo oli kaikkein ankarampia "heränneitä".
Matammi Kinnula pisti uteliaana huippuisen nenänsä ulos pimeähköstä
eteisestä ja kun hän huomasi Annan, ehätti hän kerskuilevilla lauseilla
kaikertelemaan sitä, ett'ei rappuset olleet kylliksi puhtaat niin
hienoille vieraalle. Anna vakuutti, että ne olivat kyllin hyvät hänelle
ja sanoi tulleensa neiti Rosqvistiä tapaamaan.
-- Vai niin, neiti onkin siinä tapauksessa aivan liian aulis; miten
ylpeäksi hän tuleekaan kun koko kaupungin hienoin herrasseurue käy
häntä katsomassa -- sanoi matammi Kinnula makosasti. -- Niin, kukaan ei
tiedä minkä tien kautta saatana, meidän päävihollisemme, koettaa väliin
tunkeutua, emme voi koskaan olla varmoja hänen viekkailta
hyökkäyksiltään ja pastori sanoo -- --
Anna keskeytti kerrassaan tuon vuolaan sanatulvan avaten lähimmän oven,
jonka hän tiesi vievän vanhan neidin kamariin. Huone oli pieni, matala
ja rappeoitunut, tiilikakluuni oli savuttunut ja ikkunat vetoisat,
ominaisuuksia, jotka matammi Kinnula kuitenkin osasi sotkea
huomaamattomiin joka kerta, kuin hänen pieni, kelpo ukkonsa mainitsi,
että "vanhan Biinankin huonetta olisi korjailtava."
Kaikki oli kuitenkin erittäin siistiä ja puhdasta tässä varattomassa
huoneessa ja Biina neiti istui itse vanhassa narisevassa keinutuolissa,
jalat eräälle jakkaralle asetettuna.
-- Hyvää iltaa, tervehti Anna.
-- Iltaa, iltaa, ai, se onkin minun oma, pikkuinen, rakas Anna
neitiseni, huusi vanhus lyöden kätensä yhteen; se on todellakin
iloista! Hänen pienet silmänsä loistivat ystävällisesti ja hän koetti
nousta, mutta Anna pidätti hänet hymyillen.
-- Ei millään muotoa, Biina neiti, istukaa hiljaan, minä noudan tähän
tuolin ja istahdan hetkiseksi, niin saamme puhella.
Riemun säde välkähti eukon silmissä: -- Niin, sanoi hän, kukaan ei
tiedä miten suurella kaipuulla me odotamme saadaksemme puhua muutamia
sanoja, ollessamme näin sisäänsuljettuna yhdessä kohti kuin vangit. En
puhu tätä valittaakseni neitille, en ainakaan. Herra on ollut niin hyvä
ja lähettänyt minulle niin paljon apua tänä koetuksen aikana. Ensin
toimitti neidin äiti, Jumala häntä siunatkoon -- välskärin jalkaani
hoitamaan, sitte tuli neuvosmies Hellsbergiltä puita, ne tuli juuri
parhaasen aikaan, silloin kun enää vain muutamia sälöjä oli jälellä ja
minä olen voinut pitää kamarini lämpöisenä. Ja tuo hyvä ruoka sitten,
minä olen elänyt melkein koko ajan yksinomaan neuvoksettaren ja rouva
Montellin voimakkailla sopilla. Rouva Blomgrén kävi niinikään eräänä
päivänä täällä, tuoden pienen kirjasen "terveellisestä armosta", ja se
on hyvä kirja lukea, vaikka olen sen jo ennenkin lukenut moneen
kertaan. Neiti Fager tuli myös eilen tänne, mukanaan ryytipussi, jonka
neuvoi minun asettamaan jalkani päälle, minä en uskaltanut kuitenkaan
sitä tehdä välskärin tähden; älkää hyvä neiti toki puhuko siitä mitään
neiti Fagerille: hän tarkoittaa parhainta, mutta loukkaantuu, joll'ei
aivan pisteelleen tehdä mitä hän tahtoo. Niin, niin, kaikki ovat olleet
niin hyviä minua kohtaan ja pastori on käynyt kolme kertaa minua
tervehtämässä; minä en voi ollenkaan sanoa, miten paljon tämä Herran
palvelija on minun sieluani vahvistanut. -- Vanhuksen ääni vapisi
liikutuksesta.
Anna taputti ystävällisesti hänen työteliästä kättään: -- Onko jalka
hyvin kipeä?
-- Ei nykyjään enää, neiti; ensin se oli aika vaikea, mutta nyt saatan
minä jo istuskella näin ylhäällä, sanoi välskäri.
-- Se vaatii hyvin paljon kärsivällisyyttä, rakas Biina!
-- Oh, siitä pitää rakas Herra Jeesus kyllä huolta, mutta minua painaa
hiukan se, että matammi Kinnula tulee joka päivä tänne ja aihkailee
sitä, koska minä tulen jälleen niin kykeneväksi, että jaksan maksaa
huoneen vuokran. -- Vanhuksen ääni oli painuksissa ja hän katseli
levottomasti ovea kohden.
Anna tunsi itsensä niin iloiseksi, miten onnellisesti sattuikaan kun
hänen rakas kummitätinsä juuri huomasi poistaa tämän murheen tuon
vanhan yksinäisen harteilta. Hän otti setelin esiin ja pisti sen hänen
käteensä: -- Se on rouva Hellsbergiltä, Biina neiti!
-- "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän sinulle tehnyt
on", kuiskasi vanha värisevin huulin. -- Voi rakas neiti, kun me kerran
oikein perinpohjin käsitämme Jeesuksen armon, niin ei meidän tarvitse
huolehtia. Hän on lahjoittanut elämänsä meidän syntisten tähden, kuinka
hän voisi unohtaa sen vähän, mitä tarvitsemme maallisen elämämme
ylläpitämiseksi.
Ottaessaan jäähyväisiä, tunsi Anna, että tästä lyhyestä käynnistä oli
ollut hänelle enemmin hyötyä kuin monista pitkistä hartaushetkistä. Hän
avasi äkkiä oven, mutta oli saman tien suistua suin päin talon emännän
silmille.
-- Herttainen pikku neiti, minä olin juuri tulossa sisään, kysyäkseni
miten rouva Montell ja herran valittu rouva Ringvall voivat? alkoi hän.
Anna vastasi kylmästi ja sanoi pitemmittä mutkitta hyvästi. Matammi
Kinnula ei ollut koskaan ollut hänen suosikkinsa ja tällä kertaa oli
hänellä jotenkin vahva epäilys siitä, että hänellä juuri oli ollut
korva avaimenreijällä ja että juuri tuon saman pelvon tähden Biina
neitikin puhui niin matalalla äänellä ja pälysi levottomasti harvaa
ovea kohden.
-- Tekopyhyys, sinä viheliäisistä viheliäisin! mutisi Anna itsekseen,
rientäen reippaasti pimeän pihan poikki kehnolle kivitetylle kadulle.
Hän ei ollut vielä pitkälle kerjennyt, ennenkun huomasi pastori Törnen
solevan varren vastaisella puolella.
-- Onko se, voiko se olla neiti Montell? kysyi hän, tullen äkkiä ylitse
hänen luokseen.
Hän vastasi ainoastaan hyvää iltaa sanomalla.
-- Nyt on jo melko pimeä ja tämä on syrjäinen kuja, sanoi hän alkaen
käydä Annan sivulla.
-- Oo, minä en pelkää koskaan, vakuutti Anna. -- Muuten en ole vielä
tullut ajatelleeksikaan, että illat olisivat mitään pimeitä; minä tulen
juuri neiti Rosqvistin luota.
-- Vai niin, minä ajattelin myös käydä tänä iltana siellä, vaan
käveltyäni siitä ohitse, huomasin jo liian myöhäiseksi. Neiti
varmaankin on käynyt kelpo äitinsä asialla?
-- Eipä niin, äiti ei edes tiedä koko käynnistä, minä vein vaan pienen
rahalahjan kummitädiltäni neuvoksetar Hellsbergiltä.
-- Todellakin!
-- Se näyttää ihmetyttävän teitä, sanoi nuori tyttö hiukan kiihkeästi.
Hän tunsi usein tämmöistä mielentilaa pastori Törneä kohtaan, vaikka se
hyvin harvoin puhkesi sanoiksi.
-- Eipä ensinkään, minä olen kyllä kuullut kerrottavan, että hän on
hyvä köyhiä kohtaan, vaikk'en minä koskaan ole nähnyt häntä heidän
luonaan.
-- Niin, kummitätin on toisinaan hyvin vaikea liikkua hengen
ahdistuksensa vuoksi, ja nykyjään on hänen täytynyt sulkeutua useiksi
viikoiksi sisään hellittämättömän katarrin vuoksi.
-- Sitä en minä ole ollenkaan tietänyt, vastasi hän kokonaan
katuvaisena.
-- Minun kummitätini tapana on koettaa anneissaan suoriutua niin
vähällä melulla kuin mahdollista, jatkoi Anna edelleen jotenkin
kiihtyneenä, vaan luulenpa, ett'ette te, herra pastori, ole vielä
oppinut antamaan oikeata arvoa hänen jalolle ja suuremmoiselle
luonteelleen.
-- Sen myönnän kernaasti, vastasi hän melkein nöyrästi. -- Hän on
erittäin ystävällinen ja luulenpa hänen olevan toisena äitinä teille,
neiti Anna?
-- Se on totta ja hänestä onkin paljon oppimista.
Pastori kumarsi, sitte alkoi hän puhua kaupungissa ilmautuvista
erillaisista kristillisen armeliaisuuden lajeista, johtuen vähitellen
puhumaan omasta itsestään, vaikutuksestaan ja miten hyvin hän viihtyi
täällä.
Hän ei ollut koskaan puhunut Annan kanssa niin paljon, ja tämä olikin
varsin ihmeissään, itse arveli hän, että kenties iltahämy oli tehnyt
hänen niin rohkeaksi. Kun Anna astui etehiseen, tuli äiti heti vastaan,
katsellen häntä jonkunlaisella kysyvällä odotuksella.
-- Sehän oli pastori, joka saattoi sinua kotiin, minä näin teidät isän
ikkunasta, sinä luonnollisestikin pyysit häntä meille iltaselle?
-- Sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi, äiti.
-- Rakas Anna, sinä olet liian hajamielinen, nuori tyttö ei saa
milloinkaan olla hajamielinen, minua ei ole se vika koskaan vaivannut.
-- Se oli ikävästi, ett'en minä voinut aavistaa sinun toivettasi.
-- Niin on, älkäämme puhuko siitä asiasta pitemmälti, asia on
autettavissa ensi kerralla.
* * * * *
Se raskas mieliala, joka oli Montellien kodissa vallinnut, oli
haihtunut äkkiä. Juhon iloinen katse sädehti Annalle pöydän toiselta
puolelta ja aterian loputtua otti hän leikillään Annaa uumien ympäriltä
ja kuiskasi: -- Sinun kummitätisi on oikea hyvä haltijatar, minä saan
matkustaa ulkomaille!
Anna aprikoi näitä arvoituksentapaisia sanoja kunnes äiti seuraavana
päivänä puhui, että isä vihdoinkin oli suostunut Juhon kauvan
rukoustamaan toiveesen päästä maailmaa näkemään. Hän matkustaa vasta
ensi viikolla, sanoi äiti, ja luultavasti vaikuttaa häneen tehoovasti
jonkunaikainen oleskelu poissa kotoa, kenties hän oppii antamaan sille
enemmin arvoa.
Anna ihmetteli yhäkin miksi Juho mainitsi kummitätin nimeä matkansa
yhteydessä ja päätti kysyä asiasta häneltä. Neuvoksetar oli jälleen
tervehtynyt ennalleen ja oli eräänä puolipäivänä käynyt Montelleja
tervehtämässä, vaikka Anna mieliapeoikseen sattui silloin olemaan
poikessa.
Kun hän tuli vanhain ystäväinsä luo, katseli kummitäti häntä odottavan
kysyvästi.
-- Mitä on minun pienellä kummitytölläni kertomista, kenties joku suuri
uutinen?
-- Uutinen tosiaankin Juhon matkasta, mutta te tiedätte sen jo, ja
minulla pikemminkin on jotain kysyttävää teiltä.
-- Kysy niin paljon kun haluat, lapseni -- neuvoksetar veti hänet
hellästi viereensä istumaan ja katsoi tutkivasti noihin vehmaisiin,
nuoriin kasvoihin -- mitä se sitte olisi?
-- Niin, minä haluaisin mielelläni tietää, minkä vuoksi Juho pitää
ulkomaanmatkansa riippuvana jostain hyvän haltijattaren ominaisuudesta
sinun puoleltasi, rakas kummitäti?
Neuvoksetar ei näyttänyt juuri odottavan tätä kysymystä, mutta
tavalliseen sydämmelliseen tapaansa vastasi hän. -- Minä luulen, että
Juho uskoo, eikä kenties aivan syyttä, minun rukousteni vaikuttaneen
isääsi tässä asiassa. Minä kuulin juuri sinulta miten halusta hän
tahtoisi matkustaa, ja kun ei käy kieltäminen, että minä voin jonkun
verran vaikuttaa Montell-serkkuun, niin puhuin minä Juhon puolesta.
-- Voi miten kelpo kummitäti sinä kuitenkin olet, sanoi Anna, suudellen
hänen kättään.
-- Mutta mihin minun kummityttöni sitte aikoo matkustaa huvitteleimaan?
kysyi neuvoksetar leikkisästi.
-- Minäkö -- ooh, matkustaisinko minäkin -- sitä en ole tullut koskaan
ajatelleeksi!
Hänen vanha, hyvä ystävänsä katseli häntä kauvan ja vakavasti, hän
ajatteli niitä viittauksia, jotka Liina rouva oli antanut huuliltaan
luiskahtaa hänen viimme käynnillään, jotain semmoista toivetta, että
Anna kenties pian kääntyy saman hengen lapseksi -- vieläpä joksikin
muuksikin, niinkuin hänelle oli selvinnyt pastori Törnen edellisenä
päivänä tekemän vierailun johdosta. Nyt hän vielä näki tuon säteilyn
Annan silmissä ja melkein tyttömäisen punan nousevan hänen vaaleille
poskilleen, milloin kuuli nimeään mainittavan. Sanomattakin selvää oli,
että hän rakasti tuota nuorta tyttöä, tietäen myöskin hyvin vanhempain
toiveet hänen suhteensa.
Mutta mitä arveli Anna itse asiasta? Hänen katseensa ilme ei muuttunut
vähintäkään puhuessaan pastori Törnestä, ei myös voinut huomata
pienintäkään punastumisen merkkiä.
Hetkisen perusteellisesti mietittyään tuli neuvoksetar siihen
päätökseen, että Anna oli aivan tietämätön mistään lämpimämmistä
tunteista, ja hän ihmetteli suuresti, miten tuo nuori pastori ei ollut
voinut saada niitä hereille.
Seuraava viikko meni Juhoa matkalle varustaissa. Rouva Montell puuhasi
virkeästi, siksi olikin kaikki tuon nuoren miehen äidin-huoliteltaviin
kuuluvat matkatarpeet mitä hienoimmassa ja upeimmassa kunnossa, hyvin
täytetystä rahapussista sai taasen isä pitää huolen. Se tuntui ukosta
raskaalta, sillä hän tiesi, mikä arvo oli noilla kauniilla seteleillä,
jotka siirtyivät kassasta pojan pussiin, pojan, joka hyvin vähän tiesi
näistä asioista, ja joka tähän asti oli ansainnut niistä tuskin yhtään
ainoata omalla työllään. Toisinaan taasen vipuehti hänen mielessään se,
että hän oli ollut liian myöntyväinen kun oli kysymys matkasta, mutta
mikä oli kerran tehty, se pysyi tehtynä ja kenties olisi Juho
palattuaan tyytyväisempi omaan maailmaansa, ja sekin jo korvaisi hyvin
matkakustannukset.
Eräänä kauniina, keväisenä sunnuntai-ehtoopäivänä piti pastori Törne
raamatunselityksen rouva Ringvallin luona. Tuo vanha rouva oli nyt niin
heikko, että hän vietti suurimman osan päivästäkin sinisillä ja
valkoisilla verhoilla varustetussa sängyssään, harmaja pää
päänalaisella leväten. Hän oli säilyttänyt henkiset voimansa
heikkenemättöminä, mutta iho oli käynyt pergamentin kellerväksi ja nuo
sammuvat silmät näyttivät Annasta entistä elottomammilta ja
ilmeettömämmiltä.
Kuinka mielellään olisikaan Anna tämmöisenä valoisana päivänä lähtenyt
metsään kävelemään, etsiäkseen sinivuokkoja päivänpaisteisilta
mäenrinteiltä. Mutta se ei voinut tulla kysymykseenkään, vaan hänen
piti istua isoäidin kamarissa kahdenkertaisten ikkunain ja
alaslaskettujen verhojen takana, missä painustava ilma ja menehdyttävä
vari teki olon aivan sietämättömäksi. Kansaakin oli kokoontunut
melkoisesti, sillä kaikki halusivat nähdä vanhaa Ringvallin rouvaa ja
rouva Montellille oli kerrassaan vaikeus saada heille kaikille tiloja.
Annasta tuntui tämä kerrassaan suvaitsemattomalta pyhäinpalvelukselta
ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Kokouneet lauloivat veisun
toisensa jälkeen, odotellen pastoria, mutta laulu kuului aivan
häkäytetyltä tämmöisessä kuumuudessa.
Vihdoinkin tuli pastori, hän oli käynyt muutaman sairaan luona tämän
viimme hetkenä. Hän näyttikin sen vuoksi väsyneeltä ja puhekin oli,
kuten luonnollista, tavallista raukeampaa. Ruumiillinen täytyy
toisinaan vaikuttaa henkiseen, olkoonpa tuo henkilö sitten vaikka kohta
mitä ihastuttavin puhuja, tuumaili Anna. Mutta itse asiassa se oli
yhden tekevä: kaikki, mitä hän sanoi, löysi vastakaikunsa kuulijoissa,
kunhan he vain olivat vakuutettuja siitä, että papilla oli oikea usko,
sai hän puhua miten halusi. He eivät vaivanneet itseään ajattelemalla,