Iltalampun ääressä I - 18

luulen, että tämä ero, tämä koko hänen entisen elämänsä murros, oli
tarpeen hänen sisäiselle kehitykselleen, jotta hänestä voisi tulla se,
mikä hän nyt on: hyödyllinen, ajatteleva ja ennen kaikkea --
kristillismielinen nainen. Te jätitte hyviin käsiin lapsenne, tohtori
Galle, Paula kasvaa pienenä, onnellisena tyttönä, äitinsä opettaessa
häntä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiään ja tämän rakkauden voimalla
pyrkimään velvollisuutensa täyttäväksi ja hyväksi ihmiseksi. Jumala on
kääntänyt ihmisellisen hulluuden hyväksi neuvoksi viisautensa rakkautta
uhkuvan aivoituksen jälkeen. Minä olen iloinen, saadessani kerran sanoa
tämän teille ja minä toivon teitä ilahuttavan sen, että Liisa nyt on
onnellinen.
Hän vaikeni, sillä samassa astui sisään Liisa ja pani avoimen kirjeen
hänen käteensä: -- Toimittajalta, sanoi hän -- hän kirjoittaa niin
ystävällisesti ja lähettää samalla minulle kirjoituspalkkion. Hän
kohotti kädessään muutamia uusia, kauniita seteleitä: -- Täällä on
meidän kesänviettoa varten, pikku täti; Paula saa nyt hengittää,
suolaisenmeren ilmaa, minä olen niin sanomattoman iloinen!
Tohtorin kasvot synkistyivät: -- Jos sinulla on ollut jonkunlaisia
tarpeita, miks'et sitte ole sallinut Paulan isän -- -- --
Tavattomalla suloudella asetti Liisa kätensä tohtorin käsivarrelle,
hempeän rusotuksen kohotessa poskilleen: -- Suo anteeksi, sanoi hän
hiljaa, se on kun onkin minun ylpeyteni ja iloni kasvattaa Paula omain
kätteni työllä. Tähän asti on kaikki mennyt hyvin eikä meiltä ole
koskaan mitään puuttunut, jos sinä tahdot koota jotakin hänen
hyväkseen, niin talleta ne siksi, kunnes hän aikuisena tahtoo kehittyä
jollekin erikoiselle alalle.
Tohtori ei vastannut, hän oli noussut ja mennyt ikkunan luo; hän tunsi,
että tuo juopa, joka oli hänen ja hänen entisen vaimonsa välillä ja
jonka hän vast'ikään oli vähällä kokonaan unhottaa, oli taasen
ammahtanut syvemmäksi, syvemmäksi kuin koskaan ennen. Hän katseli sitä
tavattomalla kauhulla, mutta sen toisella puolella seisoi Liisa
tyyneenä ja kauneutta säteilevänä, Paulan käsi omassaan, yhdistettynä
eroittamattomasti siteellä, jota ei mikään maallinen mahti kykenisi
murtamaan. Tänä hetkenä tunsi hän olevansa heistä molemmista niin
tavattoman kauvaksi eroitettuna. Mikä hän oikeastaan oli heille? Lapsen
isä kyllä, mutta muuten vento vieras. Vieras heidän ajatuksilleen, koko
heidän elämän-katsannolleen; miksi hän oli viipynyt täällä päivän tätä
kaikkea kokeakseen, sillä itse asiassa oli hän iloinen, että hänen
asuinpitäjänsä ja pääkaupungin väliä oli kymmeniä penikulmia.
Betti täti istui vaiti ja ajatteli miten vaikeata on kerran särkynyttä
enää saada eheäksi. Liisa oli sytyttänyt lamput ja ottanut hienon
käsityönsä esille. Hänen poskillaan paloi kaksi pientä, punaista
pilkkua, varmana merkkinä sisäisestä liikutuksesta. Mutta hänen otsansa
oli avoin ja lujan päättäväisyyden ilme kuvautui hänen kauniin suunsa
ympärillä; näkyi että elämä oli selvänä hänen edessään.
Betti täti yhdisti taasen taitavasti keskustelun katkenneet langat.
Mutta tohtori ei voinut viipyä kauvemmin, hän tunsi, että tämän
kodikkaan arkihuoneen tuoksuava ilma oli vähällä tukehuttaa hänet.
Paula heittäytyi hänen kaulaansa ja lupasi kirjoittaa hänelle usein,
Liisa ojensi hänelle kätensä ystävällisesti, mutta ei pyytänyt häntä
tulemaan takaisin. Tohtori ei ollut nykyään hänelle mitään, ei edes
synkkä varjo, jonka hän tahtoisi poistaa mielestään.
Tohtori seisoi kauan ulkona kadulla ja katseli valaistuun myymälään.
Siellä seisoi Liisa ja lajitteli kirjavia silkki- ja villalankoja,
tyyneenä, ilman pienintäkään mielenliikutuksen ilmettä olemuksessaan.
Hänen kirkkaat silmänsä katselivat ystävällisesti ostajaa, jonka kanssa
hän puheli, ja punerva lampunvarjostin loi himmeän valaistuksen hänen
vehmaille kasvoilleen, mustille hiuksilleen ja sorealle varrelleen. --
Hyvä, ajatteleva ja kristillismielinen nainen, kertoi hän konemaisesti
Betti tädin sanoja -- voiko toivoa enempää -- ja semmoinen nainen oli
kerran ollut hänen vaimonaan.
* * * * *
-- Mikä se on, Paula?
-- Kirje, äiti, ja osoite kuoressa on kummin käsialaa.
-- Näytäppä minulle, lapseni -- aivan oikein, se on Miina Orellilta!
Liisa otti kirjeen ja kallistausi taaksepäin tuolle alkuperäiselle
lepotuolille, Paula, joka nyt oli soleva, kaksitoistavuotias tyttö,
heittäysi kahden suuren koivun välissä olevaan riippumattoon. Liisa
tyttärineen asui nyt, kuten jo monena edellisenäkin kesänä,
luotsivanhus Janssonin luona. Meri oli tyyni ja välkehti ilta-auringon
valossa, luotsi-ukko puuhasi rannassa veneensä luona ja kalalokki lensi
välkkyvin siivin salmelle päin. Miten kaikki oli rakasta ja tuttua,
ajatteli Paula, täällä oli hän viettänyt nuoren elämänsä iloisimmat ja
huolettomimmat hetket. Tyytyväisyydestä huoahtain sulki hän mustat
silmänsä. Mutta hän avasi ne taasen jälleen äidin huudahtaessa:
-- Mitä kirjoittaa kummi?
Liisa kohotti silmänsä, syvä vakavuus katseessa: -- Kummisi kertoo
varsin surullisia uutisia, sanoi hän. Isääsi on kohdannut onnettomuus,
hän on ajanut kumoon käydessään muutaman sairaan luona ja taittanut
oikean jalkansa!
Paula syöksähti ylös ja seisoi samalla vaalein poskin äitinsä edessä:
-- Mitä aijot sinä tehdä, äiti? kysyi hän kiihkeästi.
-- Mitä tahtoisit sinä sitte minun tekemään? Liisa katseli tutkivasti,
jännityksellä tytärtään.
-- Meidän täytyy matkustaa hänen luokseen -- nyt heti!
-- Hyvä, matkustakaamme sitte!
Luotsivanhus sekä hänen eukkonsa saivat myöskin uutisesta tiedon.
Pieni tyttärenpoika, Pekka, lähetettiin kylään hevosta hakemaan ja
Liisa sulloi kiireesti tarpeellisimmat kapineet matkalaukkuun,
mielenliikutuksen valtaaman Paulan kävellessä levottomasti ulos ja
sisään. Sitte läksivät he molemmat valoisana kesäyönä rauhaisasta
kesäasunnostaan sydänmaata kohden.
Tie oli pitkä ja rautatiestä etäällä, mutta Liisa ja hänen tyttärensä
eivät olleet liian arkailevia kärrymatkustukseen. Lepuutustunteja
pidettiin harvoin ja mahdollisimman lyhyviä ja niin läheni Liisa sitä
kotia, jonka hän kohta kaksitoista vuotta takaperin jätti.
Selittämättömät tunteet valtasivat hänen kuta likemmäksi hän tuli tuota
tuttua kylää. Hän näki metsästä laskeuvan maantielle tuon saman
syrjätien, jonka päässä hän oli kohdannut vanhan talonpojan. Kaukana
näkyi kirkko kunnallaan. Seutu muuttui yhä avonaisemmaksi ja pian
levittäysi heidän eteensä Lehtolan kylän alavat pellot. Liisa tunsi
äkkiä tukehuttavaa kuristusta kurkussaan heidän kääntyessään
tohtorilaan vievälle tielle. Kaikki oli ennallaan, rumat, navettamaiset
asuinhuoneet sammaleisine kattoineen ja vinoine ikkunoineen, ainoastaan
apteekki oli äskettäin maalattu ja varustettu komealla nimikilvellä.
Sieltä tuli juosten ulos pieni nainen, vanhettunut, laihtunut Miina
neiti, jonka ohuissa hiuksissa alkoi jo harmaja kajastaa.
-- Liisa, Liisa, onko se todellakin Liisa, huusi hän ja syleili
sydämmellisesti entistä tohtorinnaa. -- Ja tämä sitte, jatkoi hän, on
varmaankin minun pieni kummityttöni; oi Jumala, niin suuri, ei kumma,
jos me alamme vanhettua, kun pikkulapset kasvavat ja tulevat suuriksi!
-- Ajattelehan, rakas ystävä, että siitä on kaksitoista vuotta, sanoi
Liisa.
-- Niin, se on todellakin pitkä aika; mutta voi miten iloinen minä
olen, kun te nyt olette täällä. En tiennyt oikein, mitä minun piti
tekemän, päätin kuitenkin kirjoittaa. Tohtori ei sanonut asiasta
ainoatakaan sanaa, mutta hän puheli usein Paulasta ja kun kerroin, että
kirje oli lähetetty, näytti hän niin tyytyväiseltä.
-- Se oli oivallisesti, että kirjoitit, sanoi Liisa -- mutta menkäämme
nyt sisään.
-- Menkäämme, menkäämme, mutta pistäykää kaikin mokomin meille
ensin sisään. Tuo pieni, innokas olento työnsi heidät takaisin
hyväntahtoisella pakolla: -- Luulen tohtorin odottavan teitä, mutta
hämmästyttäminen voisi olla hänelle vahingoksi. Minä juoksen sen vuoksi
sinne edeltäpäin ja valmistan häntä hiukan; sinä et voi uskoa, miten
huono hän on!
-- Kerro meille kaikki, pyysi Liisa, pitäen Paulan vapisevaa kättä
omassaan. Miina neiti kertoi tarkasti mitä oli tapahtunut ja kuinka
tohtori ei tahtonut luottaa lääkäreihin, vaan antoi lukkarin hoitaa
itseään.
-- Onneksi luottaa veljeni Amos lukkariin, päätti hän puheensa. -- Hän
näyttää olevan taitava luuvammojen parantaja; mutta tohtorilla on ollut
paljon kärsimistä, Amos sanoo, että hänen ihonsa on huonoa paranemaan
ja sitte -- -- --
Hän katsahti äkkiä Paulaan, sitte kumartui hän ja kuiskasi Liisan
korvaan: -- Sitte on hän viimme aikoina juonut niin hirveästi ja siinä
se juuri onnettomuus onkin!
Liisa antoi päänsä vaipua hiljaa kuin vastaukseksi.
-- Niin, hyvä Jumala, kaikkea sitä voikin tapahtua, huokasi tuo
hyväluontoinen pikku nainen. Nyt menen minä ja keitän teille tilkkasen
kahvia, te olette varmaankin nälkäisiä ja janoisia tuommoisen pitkän
matkan jälkeen.
Paula katseli äitiään tuskallisen rukoilevasti.
Liisa ymmärsi hänen halunsa: -- Paras Miina, anna kahvin jäädä
toistaiseksi ja mene sen sijaan valmistamaan sairasta; minun pieni
Paula rukkani ikävöi isänsä luo.
-- Sitä kilttiä tyttöä, niin, niin, minä menen heti, huusi Miina neiti,
mennen jo ovessa ja jättäen vieraansa yksikseen pieneen kuumaan
arkihuoneeseen, jonne aurinko tunkeusi esteettömästi ikkunoista.
-- Oi, äiti, äiti! Paula kiersi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja
ratkesi itkemään: -- Eikö ole kauheaa, että hän makaa siellä ja kärsii,
kenties kuoleekin avutta. Suonenvetoiset nyyhkytykset vapisuttivat
häntä ja hän painautui lujasti äitinsä rinnoille.
-- Koeta rauhoittua, tyttöseni, sanoi Liisa, työntäen hellästi hänen
epäjärjestykseen joutuneet hiuksensa kauniilta otsaltaan. -- Joll'et
sinä voi olla aivan hiljaa, en minä uskallakaan ottaa sinua mukaani
isän luo; huomaa, tyttöseni, ett'ei niin kovin sairaan henkilön mieltä
saa millään tavalla liikuttaa.
Paula lakkasi heti nyyhkyttämästä, hän oli perinyt äidiltään luonteen
voimakkuutta ja saanut jo nuorena oppia itsensähillitsemisen vaikeaa
taitoa. Kun Miina neiti hetkistä myöhemmin palasi ja kertoi, että
tohtori jo ajoneuvojen äänestä oli arvannut vierasten tulon, kykeni
Paula tyyneenä, joskin tosin kalpeana, seuraamaan äitiään ruohottuneen
pihan poikki tohtorin asuntoon.
Laakea kivipaasi oli vielä paikallaan kuluneen porrasastuimen edessä.
Liisan täytyi nojautua porrasjohdakkeeseen. Astuessaan nyt taasen
ikäänkuin entisyyden kynnykselle, oli hänen vuoronsa joutua liikutuksen
valtoihin, jonka syitä ei Paula voinut aavistaa.
-- Voitko sinä pahoin, äiti? kuiskasi Paula levottomasti.
-- En, pikku tyttöseni, en minä ole kipeä -- ja Liisa astui päättävästi
viimmeisen porrasastuimen ja astui hämärään, autioon eteiseen. Sitte
avasi hän tohtorin huoneeseen vievän tutun oven.
Leveä, nahalla päällystetty sohva oli muutettu sairasvuoteeksi ja
aurinko, joka ammottavien, autioiden ikkunoiden kautta tunkeusi sisään,
lankesi terävästi tuon kokoonkutistuneen jättiläisen vartalolle, joka
puolittain istuen nojausi tyynyjä vasten. Tohtorissa oli tapahtunut
todellakin kauhistuttava muutos, hänen suuret, karkeat kasvonsa olivat
kellastuneet ja vanhettuneet, silmät asuivat syvällä kuopissaan ja
vaaleanharmaja tukka riippui tuuheana otsalla.
-- Isä, rakas isä rukka! -- kevyesti kuin keijukainen oli Paula
rientänyt epätasaisen, matottoman lattian poikki ja polvistunut sairaan
viereen.
Tohtorin suuri käsi hapuili saamattomana Paulan kättä.
-- Oletko sinä hyvin kipeä, isä? Isä teki myöntävän liikkeen.
-- Heti kun saimme kuulla, mitä oli tapahtunut, läksimme matkalle sinun
luoksesi, sanoi Liisa, istuutuen tuolille vuoteen viereen niin
levollisena, kuin olisi hänen paikkansa ollut juuri siinä. -- Paula oli
niin innoissaan päästäkseen tervehtämään isäänsä ja minä arvelin, että
kai sinä tarvitset sairaanhoitajankin. Onko vanha Lotta vielä täällä?
-- Ei, hän meni naimisiin viimme vuonna; tätä nykyä on minulla vanha
kuuro akka, koko talous on rappiolla, sanoi tohtori katkonaisesti.
-- Miten kuuma täällä on ja aurinko paahtaa sinua vasten kasvoja.
Meidän täytyy asettaa uudin toiseen ikkunaan, sanoi Liisa, avaten
varjopuolella olevan ikkunan, niin että vilpoisa ilmavirta pääsi
tunkeumaan huoneeseen. -- Paula pienoiseni, näitkö sinä mihin meidän
matkalaukkumme joutui?
-- Se jäi apteekin portaille, sanoi Miina neiti, joka juuri astui
sisään.
-- Kenties se voitaisiin tuoda tänne, sanoi Liisa. Hän avasi suuren,
aution salin oven, joka näytti entistäänkin autiommalta, ja astui
muinaiseen kamariinsa, jossa hän oli niin paljon katkeruutta kokenut,
jossa molemmat hänen lapsensa olivat nähneet päivän valon ja jossa hän
oli tehnyt pikku poikansa viimmeisen vuoteen.
Muistojen valtaamana vaipui hän lähimmälle tuolille istumaan, josta
hänet tapasi Miina neiti, joka vähäistä myöhemmin astui sisään
matkakapineita tuoden.
-- Voi rakas Liisani, minä voin arvata sinun tunteesi, kun taasen näet
kaiken tämän, ja tuo hyväluontoinen ystävätär puhkesi viljaviin
kyyneleihin. Mutta Liisan suuriin, vakaviin silmiin kohosi ainoastaan
kostea kimallus.
-- Minä olen iloinen tännetuloni johdosta, sanoi hän, -- minä luulen
voivani olla joksikin hyödyksi ja keventää sinun ystävällistä
huolenpitoasi, rakas ystävä. Minä tiedän, että sinä olet uhrannut sekä
aikaa että vaivaa tämän talon hyväksi.
-- Oo, minä olen kyllä halusta koettanut olla apuna vähien voimieni
mukaan, mutta, näes, siitä on samalla ollut myös jonkunlaista
edesvastaustakin. Tohtori tuli heti pahalle tuulelle kun Amos vain
puhui, että tarvitsisi hakea lääkäri kaupungista -- hän näytti haluavan
olla rauhassa ja huolehtia niin vähän kuin mahdollista. Tiedäppäs, mitä
minä olen ajatellut, olen arvellut, että hän kyllä ymmärtää, miten
huono hänen tilansa on, mutta ett'ei hän välitä meni miten tahansa.
-- Minun täytyy saada puhutella apteekkaria vielä tänä iltana, sanoi
Liisa päättävästi -- ja jos jotain vielä voi tehdä hänen hyväkseen,
niin on se myös heti tehtävä!
Miina neiti katseli häntä ihmetellen ja päästi helpoituksen huokauksen;
hän oli niin tyytyväinen, jotta edesvastuu sairaasta nyt siirtyi hänen
nerokkaalle ystävättärelleen.
Miten kummalliselta tuntuikaan ensi ilta tässä muinaisessa kodissaan,
josta hänellä oli niin monta muistoa ja erilaista tunnelmaa. Hänestä
tuntui toisinaan kuin tahtoisi rinta haljeta, hän ei voinut hengittää
vapaasti, kävellessään järjestellen ulos ja sisään tuossa tutussa
huoneessa. Paula sen sijaan koteutui nuorten tavallisella
mukautuvaisuudella pian uusiin oloihin, auttaen väliin äitiään, istuen
taasen toisinaan isän sairasvuoteen ääressä tai huvittaen apteekkaria
ja hänen elähtänyttä sisartaan pistäymällä toisinaan apteekissa
jollakin asialla. Hänen ensimmäinen katkera surunsa oli jo tyyntynyt
saadessaan nähdä isänsä, hän voi hymyillä tuota kaunista hymyään, joka
muodosti hänen pehmoisille poskilleen sievät kuoppaset, ja hän keksi
tuhansia hellyyden osoituksia sairasta huvittaakseen.
Mutta tohtorin katse ei kiintynyt yksin häneen, vaan se seurasi
lakkaamatta tuota uljasta naisvartaloa, jonka ryhdissä ei ollut
pienintäkään vanhahkon vivahdusta, joka niin hiljaa liikkui hänen
ympärillään, toimitellen yhtä ja toista hänen mukavuudekseen ja
viihdytyksekseen. Illan tultua, kun Paula matkasta ja uusista
tunnelmista väsyneenä uinui samalla paikalla, missä hänen kätkyensä
muinoin oli ollut, istui Liisa hiljaisessa sairashuoneessa ja katseli
aatellen ikkunasta hämärään elokuun yöhön.
Tohtori heittelihe levottomasti vuoteellaan puolittain nukkuneena,
puolittain horrokseen vaipuneena. Valveella ollessaan oli hän
enimmäkseen vaiti, mutta näytti tyytyväiseltä milloin Liisa järjesteli
hänen tyynyjään tai tarjosi hänelle raikkaan virvoitusjuoman. Nuo
pitkät yöt yksinäisyydessä, sillä kuuroa eukkoa, joka oli valvovinaan
hänen luonaan, ei suinkaan voinut laskea miksikään, ne olivat olleet
hänelle oikea kauhistus; nyt, sen sijaan, kuluivat tunnit kuin ennen
minuutit.
Samaa tunsi Liisakin, päivän monien mielenliikutusten vaikutuksesta ei
hänkään tuntenut mitään unen tarvetta. Ja kun aamu koitti, näytti hän
aivan reippaalta ja levänneeltä. Punertava taivas loi rusotuksensa
hänen vakaville kasvoilleen ja kohotetuille silmilleen; tohtori katseli
häntä äänetönnä, hänestä näytti Liisan kasvoilla lepäävän kirkastuneen
vapauden puhdas ilme.
Liisan vaikutuksesta tapahtui koko talossa ihmeteltävä muutos parempaan
päin; ja mikä ihmeellisintä, tohtorikin taipui hänen tahtonsa mukaan.
Muuan nuori, taitava lääkäri kutsuttiin kaupungista ja hänen kanssaan
neuvoteltuaan päätti Liisa ehdottaa tohtorille, että he muuttaisivat
pääkaupunkiin, saadakseen vikaantuneelle jalalle tarpeellista hoitoa.
-- Mitä arvelet, jos matkustaisimme, sanoi hän, katsellen
ystävällisesti tohtorin tuskien rypistämiin kasvoihin. -- Luuletko
voivasi kestää, Frans.
Siitä oli aikoja kun hän oli kuullut tuon äänen lausuvan nimeään, nyt
kaikui se soittona hänen korvissaan:
-- Haluatko sinä, Liisa, että minä matkustaisin?
-- Minusta on meidän velvollisuutemme tehdä kaikki mitä voimme, sinun
terveytesi palauttamiseksi, vastasi hän lempeästi.
-- No, matkustakaamme sitte, minä en toivo mitään pelastusta, mutta
tahdon koettaa, kun sinä katsot sen oikeaksi.
Liisa ei vastannut, mutta hän kumartui alas ja silitteli pehmeällä,
vilpoisella kädellään hänen kuumaa otsaansa, ja se oli tohtorista kuin
enkelin siipien hyväilyä. Jos vain Liisa olisi ollut häntä tukemassa,
olisi vaikeimpikin tuntunut hänestä kevyeltä.
Matka pääkaupunkiin oli myös perin vaikea ja toisinaan pelkäsi Liisa,
että tohtorilla todellakin oli oikein sanoessaan, ett'ei ollut
pelastuksesta toivoa. Hän oli kenties menetellyt tyhmästi
houkutellessaan miehensä jättämään kotinsa, jossa hän olisi voinut
kuolla rauhassa ja vapaudessa, sillä hänen tuskansa olivat toisinaan
sanomattoman kovat. Mutta kun kaikki oli kestetty ja hän näki tohtorin
tyytyväisenä hyvällä vuoteella tuossa pienessä sairaskamarissa,
ympärillään kaikkea, mikä voi tuottaa apua ja helpotusta, ei hän voinut
muuta kuin kiittää Jumalaa, joka oli auttanut heitä niin pitkälle.
-- Herra on minun turvani murheessa, minun kallioni ja minun linnani!
kuului hiljainen vakuutuksen ääni hänen sisimmässään.
* * * * *
Se oli Liisan onneksi, että hänellä oli tämmöinen vakuutus tukenaan nyt
seuraavina päivinä. Hänen onnistui saada sen ystävänsä, joka kesän
aikana oli hoitanut hänen tointaan myymälässä, pysähtymään edelleenkin
hänen tilalleen, joten hänellä oli aikaa joka päivä käydä sairasta
hoitamassa. Se ei kenties enää kauvan tarvitsisikaan hänen
huolenpitoaan -- semmoinen oli hänen nykyinen tilansa. Ja jos Liisa
kerran tohtorin vaimona oli syvästi rikkonut häntä vastaan, tahtoi hän
nyt hädän hetkenä uskollisena ystävänä sovittaa rikoksensa. Ja jos
tohtorin piakkoin täytyisi mennä tuonen joen ylitse, toivoi hän
sydämmestään voivansa levittää ijäisyyden valoa kuolon hämärään
kammioon.
Kauvan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen lääkärein ajatuksesta
tohtorin jalan suhteen. Loppupäätös pidetyssä keskustelussa oli, että
jalan poikkisahaaminen oli ainoa pelastuskeino ja professori itse
kääntyi Liisan puoleen kysyäkseen hänen mielipidettään -- hän,
samoinkuin sairaanhoitajattaretkin, pitivät luonnollisestikin häntä
tohtorin vaimona.
Liisa ei miettinyt kauvan: -- Jos se on ainoa keino, katson minä
puolestani empimisen sulaksi mahdottomuudeksi, sanoi hän päättävästi.
Professori toivoi, että hän itse puhuisi "miehensä" kanssa asiasta.
Liisa lupasi, leikkauksen pitäisi viivyttelemättä tapahtua.
Keskustelu oli tapahtunut käytävässä sairaskamarin kohdalla ja kun
Liisa meni sisään, katsoi tohtori häntä tarkasti: -- Minä tiedän sinun
ajatuksesi, sanoi hän lyhyesti -- nuo suopeat herrat uhkaavat sahata
minulta jalan?
Liisa ei vastannut heti, vaan istuutui, tarttuen hänen käteensä: --
Sinun tarkkaa lääkärinsilmääsi ei voi pettää, Frans, sanoi hän -- eikä
ole ollut tarkoituskaan salata sinulta tätä raskasta totuutta. -- Hän
vaikeni ja katseli syvän vakavasti sairaan otsalle vähitellen kihoavia
hikipisaroita.
-- Minä tiedän, miltä jalan katkaiseminen tuntuu, olen itse kerran
sahannut jalan eräältä raukalta, se ei ole leikkiä se, saat uskoa, ja
sitte -- on koko tuo kärsimys kenties turhaa! -- Vaivoin kuuluivat nämä
viimmeiset sanat hänen kuivilta huuliltaan.
-- Professori ei tahdo pakottaa sinua, mutta hän sanoi sen ainoaksi
keinoksi, minkä enää voi tehdä -- sinä tulit liian myöhään, sanoi Liisa
hiljaan.
-- Minä arvasin sen kyllä, mumisi tohtori, joka katsettaan
hivauttamatta katseli pienen oksan muodostamaa tummempaa täplää
ovenkehyksessä. Minä en välittänyt koko asiasta, kävi sitte kuinka
tahansa!
-- Saanko minä ilmoittaa professorille, että sinä päätit antaa sahata
jalkasi?
-- Jos sitä kuolee lääkärin veitsen tähden tai noiden hellittämättömäin
tuskain runtelemana, se lienee itse asiassa yhden tekevää, vastasi hän.
-- Minä olen valmis!
-- Kiitos! -- Tuo lopullinen päätös näytti vaikuttavaa rauhoittavasti
sairaaseen, hän puheli vilkkaammasti kuin tavallisesti, vieläpä
nukkuikin edellä puolenpäivän. Mutta kun Paula tuli tavalliselle
jokapäiväiselle käynnilleen, tuli tohtori hyvin tuskaisen näköiseksi,
niin että Liisa näki parhaaksi lähettää tytön pois niin pian kuin
mahdollista.
Hän ei ollut ennättänyt vielä kertoa Paulalle mitä oli tekeillä, mutta
isän liikutuksesta ja milt'ei hurjasta syleilystä näytti Paula tekevän
jonkun kauhean loppupäätöksen. Vavisten koko ruumiiltaan jätti hän
huoneen.
Liisa meni hänen jälessään ulos, rauhoittaakseen häntä muutamilla
sydämmellisillä sanoilla. Palatessaan hän aivan peljästyi, nähdessään
tuon tuhkanharmajan värin, joka oli tällä välin levinnyt sairaan
kuihtuneille kasvoille. Hän pani kätensä tohtorin otsalle, se oli
kostea ja kylmä ja ankarat pudistukset värisyttivät koko hänen
olemustaan.
-- Mitä se on, Frans? -- kuiskasi Liisa. Kärsitkö sinä paljon, voinko
minä auttaa sinua?
-- Se on kuoleman esimakua, vastasi hän värittömällä äänellä -- minä en
näe enää koskaan kaunista, viatonta lastani, joka rakastaa minua,
vaikk'en sitä ansaitsekaan. Se oli sinun ansiotasi, Liisa, sinä teit
oikein eroittaessasi hänet minusta, sillä minun läheisyydessäni olisi
hän vain oppinut halveksimaan isäänsä. Minun oma syyni on, että makaan
nyt tässä ilman toivoa; minulla oli terve, karaistu ruumis ja
teräksinen terveys, mutta minä olen tehnyt kaikennäköistä sitä
turmellakseni. Minä olen viheliäinen ihmishylky, joka tuskin kelpaan
lannoittamaan sitä maata, johon ruumiini kohdakkain kätketään. -- Hän
käänsi päänsä kiihkeästi seinään päin.
-- Meidän ei tule ajatella nyt ruumista, sanoi Liisa matalasti --
Frans, sinulla on myöskin sielu!
-- Luuletko sinä, Liisa, minulla vielä olevan semmoisen? kysyi hän
kovasti.
-- Minä tiedän sen varmaan, Frans. Sinä olet niin mieluhikkaasti
taipunut kaikkiin minun toivomuksiini sen jälkeen kuin minä tulin
hoitajaksesi, kuule kuitenkin vielä yksi pyyntö. Pastori on täällä
paraillaan sairasten luona, suo hänen tulla sinuakin katsomaan!
Tuon karkean miehen rinnassa syntyi ankara taistelu, mutta Liisan
rukoilevilla silmäyksillä oli tavaton voima, ja kun hän istui tohtorin
viereen vuoteelle, hänen kätensä omassaan, astui nuori pastori sisään
rauhan tervehdys huulillaan. Hän ei puhunut jumaluusopillisia
viisasteluja eikä oppineita mietelmiä, vaan hän puhui kuin oikea
sielunystävä sairaalle veljelle, joka kenties piankin saisi seisoa
ijankaikkisuuden kynnyksellä. Hän sanoi kuulleensa, miten vaikea
koettelemus sairaalla oli edessään ja piti yksinkertaisen rukouksen
hänen vuoteensa ääressä. Hän rukoili sairaalle voimia tuskien ajaksi,
lievitystä Jumalan tahdon mukaan ja ennen kaikkea, jos maallinen apu
osoittautuu voimattomaksi, että oikea auttaja tulisi ja toisi sielun
lääkkeitä: ijankaikkisuuden armoa ja rauhaa. Kun hän sitte
hyvästellessään toivoi heille Jumalan siunausta, tuntui Liisasta kuin
olisi outo liikutus kuvautunut tohtorin kasvoilla. Hän ei tahtonut
häiritä sitä tunnelmaa ja lähetti ainoastaan hiljaiset esirukoukset
sydämmensä syvyydestä.
Liisa ei tahtonut jättää tohtoria tänä yönä, vaan pyysi ottaa osaa
ystävällisen hoitajattaren valvomiseen. Ja noina pitkinä hetkinä
sairasvuoteen ääressä oli hänellä kyllin aikaa sekä ajatella että
rukoilla. Kerran kun hän kumartui, kuullakseen nukkuisiko tohtori,
asetti tohtori hiljan kätensä hänen käsivarrelleen: -- Liisa, eikö
jossain paikassa puhuta tulisista hiilistä -- kuiskasi hän -- tiedätkö,
että sinä kokoot tulisia hiiliä juuri minun pääni kohdalle. -- Hän
katsahti Liisaan arasti ja rukoilevasti: -- Minä olin raakalainen,
hirveän julma mies sinua kohtaan, Liisa rankka!
-- Ja minä tietämätön, uppiniskainen lapsi, vastasi hän lempeästi.
-- Minulla on niin paljon sovitettavaa!
-- Tunnustakaamme yhdessä syntimme ja pyytäkäämme toisiltamme anteeksi,
sanoi Liisa hiljaan, kohentaen tyynyä hänen väsyneen päänsä alla.
* * * * *
Pitkä, hengenvaarallinen leikkaus oli ohitse ja potilaan tila, vasten
kaikkia enteitä, varsin tyydyttävä; tuo vankka ruumiinrakennus oli
vielä kerran tehnyt jättiläisponnistuksen ja voittanut kaikki
vaikeudet. Luonnollisestikin pysyisi hän pitkät ajat heikkona ja
täytyisi varoa kaikkia vahingollisia mielenliikutuksia, mutta terveys
kostui kuitenkin päivä päivältä.
Paula istui isänsä luona ja syötti hänelle karamellejä, joita tohtori
-- vaikkapa muuten olikin vastenmielinen imelille aineille -- otti
kiitollisuudella vastaan. Paula oli tavattoman iloinen, kun kaikki
levottomuus ja pelko nyt oli ohitse. -- Sinusta tulee taasen terve ja
vahva kuin karhu, sinä suuri isä, sanoi hän -- ja me olemme aina
yhdessä ja elämme onnellisina monet vuodet, kuten saduissa kerrotaan.
Tohtorin otsa oli syvissä rypyissä, hän ei katsellut Paulaa, vaan
Liisaa, joka istui ikkunan luona niin vaipuneena työhönsä, ett'ei hän
näyttänyt ollenkaan seuranneen keskustelua.
Paula otti jäähyväiset, mennäkseen lukutunneilleen, ja muutamia
minuutteja vallitsi huoneessa semmoinen hiljaisuus, että kuului
ainoastaan Liisan sukkapuikkojen ääni, milloin nämä sattuivat
toisiinsa.
Tohtori kääntelihe levottomasti: -- Minä en voinut uskoa kestäväni
leikkausta, sanoi hän äkkiä. Minulla oli niin selvillä kuinka kaikkien
asiain piti järjestyä minun kuolemani jälkeen, ja kun minä nyt, kuten
näyttää, olen paranemaan päin, niin tunnenpa itseni kuolleeksi, joka
olen taasen noussut haudastani. -- Liisa oli noussut ylös ja istuutunut
hänen viereensä vuoteelle, tohtorin ääni kuului hänestä niin tavattoman
alakuloiselta ja suruiselta.
-- Sinä et siis ole iloinen, Frans, ruvettuasi taasen uudelleen
elämään! sanoi hän.
-- Luuletko sinä minulla olevan niin suuria ilon syitä? kysyi hän
synkästi. Takanani on kulunut elämäni, jonka muistot tuottavat minulle
aina tuskia, edessäni raihnainen terveys ja keskeytynyt virka-ura!
Luultavasti täytyy minun ottaa ero kunnallislääkärin virasta, sillä
jalaton tohtori on melkein sama kuin tohtori Avuton. Pitäisikö minun
tosiaankin iloita tästä kaikesta?
-- Pidennetty elämä on aina pidennetty armonaika, sanoi Liisa.
-- Kuka tietää -- tohtori tuijotti ajattelevana eteensä -- minä voin
kuolla suurempana epäilijänä kuin olin sinä yönä ennen leikkausta --
ihmisluonne on täynnä vastaanhangoittelua.
-- Ei, ei! huusi Liisa ja hänen silmänsä säteilivät vakuutuksen tulta
-- Jumala ei temmannut sinun ruumistasi kuoleman kidasta sentähden,
että sinun siveellinen ihmisesi saisi kukistua. Minä olen varma, minä
tiedän, että sinulle on vielä koittava toivehikas elämä.
-- Sinä koetat lohduttaa ja elähyttää minua ja minä kyllä ymmärrän
sinun kauniit ajatuksesi, mutta ne tuntuvat minusta vain unelmilta,
sanoi hän surunvoittoisesti. Kuudenkymmenen viiden vanhana ei, Liisa
hyvä, enää aloteta uutta elämää. Mutta minä olen kiittämätön kun
valitan, onhan minulla lapsi, rakastettu tytär, minun kallis lahjani,
ja voin uskoa, että häneen nähden on Jumalalla kenties joku aikomus