Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844 - 16

perinpohjin köyhdyttää väkensä; näin on yleensä, mutta tunnustusta
ansaitsevia poikkeuksia tavataan sekä meillä että muualla.
Tuo sävyisä väestö, nimittäin miespuoliset henkilöt, oli maanantaina,
elokuun 1:senä päivänä, viettänyt "prazdnikkaa" erään lähikylän
kapakassa ja oli siellä nauttinut väkeviä myöhäiseen iltaan asti.
Auringon jo laskettua ja minun hankkiessani maatapanoa, tunkeutui
ulkoa hälinää korviini kamariin. Riensin portaille ja näin vallan
lähellä kaksi sankaria täydessä käsikähmässä. Heidän riitelynsä kävi
niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin eivät tapelleet, venäjäksi, ja
sitten seurasi taas muutama aito-vepsuläinen korvapuusti. Lapsia ja
naisia oli sulloutunut ikkunoihin ja portaille huvitetuin katsein
tähystellen tappelijoita -- "sillä miehen rohkeus on naiselle rakas".
Yhden ainoan naisen näin itkevän; luultavasti hän oli sen riitapukarin
vaimo, joka oli saanut poskensa veriin. Koska en pitänyt tätä kohtausta
pelkkänä kukko- tai härkätaisteluna, joiden katseleminen, kuten
tunnetaan, soveltuu sivistyneelle ihmiselle, niin menin, osottaen
velvollista kunnioitusta sivistykselle, jonka vähäpätöisenä edustajana
minun täällä oli itseäni pitäminen, pian takaisin kamariin, tahtoen
siten ikäänkuin ilmaista, ettei tappelu antanut aihetta mihinkään
iloon. Vai olisiko minun päinvastoin pitänyt yrittää saada riitelijät
erotetuiksi? Mutta minulla on luonnosta suuri kammo kaikkia tappeluita
vastaan, ja sitäpaitsi tein ennen muinoin ylioppilasaikanani Turussa
sen kokemuksen, että kun muuan ihmisystävällisistä tovereistani kerran
tahtoi ruveta rauhanvälittäjäksi eräässä tappelussa, hän ei kaikista
ponnistuksistaan huolimatta saavuttanut muuta kuin jotenkin vähän
ihmisystävällisen korvapuustin itselleen, minkä jälkeen erosi
siitä seurasta vaipuakseen filosofillisiin mietteisiin ihmisen
synnynnäisestä tyhmyydestä, joka estää häntä kuuntelemasta järjen ja
säädyllisyyden ääntä, silloin kun kumpaakin enimmin tarvitsisi. Minun
mietteeni Suurtannaan tappelun kestäessä ja jälkeen koskivat krouveja,
kapakoita, kirkonkyliä, markkinoita ja kaikkia viinannauttimispaikkoja.
Oi, kuinka ne kaikki yhä enemmän edistävät sen pahan levenemistä, jota
tyhjentymättömästä viinalähteestä tulvii ihmislauman yli! Sen jälkeen
ajatukseni kiiti Kajaaniin, kohdistuen apteekkari Malmgreniin. Kysyin
häneltä kerran, miksi hän oli lopettanut viinakauppansa, johon hänellä
kuitenkin oli kolminkertainen oikeus: apteekkarina, kauppiaana ja
porvarina. "Kahtena täällä-oloni ensimäisenä vuonna", hän vastasi,
"harjoitin viinakauppaakin ja sain siitä monta sataa ruplaa voittoa
vuodessa, mutta sitten sattui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, että näin
usein juopuneita miehiä, jotka rähisivät kadulla. Ei kellään muulla
kuin minulla silloin ollut Kajaanissa viinaa myytävänä, minkä vuoksi
minun täytyi pitää itseäni tuon pahan varsinaisena alkuunpanijana.
Pyysin Jumalalta anteeksi menneisyyttäni ja tein samalla sen päätöksen,
etten koskaan enään myisi viinaa, tuottipa kuinka suuren voiton
tuottikin, ja näin olen lopettanut sen kaupan." Mutta on niin harvoja
esimerkkejä tällaisesta oman edun uhraamisesta toisten hyväksi, että
saa matkustaa kymmeniä peninkulmia ja sittenkin pitää itseään
onnellisena, jos havaitsee jotakin sellaista. Vastaisesta asianlaidasta
on valitettavasti esimerkkejä viljalti, minne tahansa kääntyykin.
Läheltä Kajaania tunnen rikkaan talonpojan, joka toiseksi vuodeksi
erotti renkinsä yksistään sen vian nojalla, että tämä vuoden kuluessa
ollut nauttinut palkkaansa viinana. Tosin hän oli pestatessaan
tietänyt, ettei renki maistanut viinaa, mutta oli ennenkin ollut
tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa ja saanut heistä mieleisiänsä
ihmisiä. Hänen tässä suhteessa noudattamansa menetystapa oli seuraava:
ensin hän pyysi heidät silloin tällöin juomaan kupin kahvia, siirtyi
sitten sokerin- ja romminsekaisiin puoli-kuppisiin, sitten
viinansekaisiin ja viimein tuli pelkkään viinaan. Mutta jos renki
jonkun aikaa itsepäisesti vastustikin sekoittamattoman sokuriviinan
nauttimista, niin se ei merkinnyt paljoa, kun hän vaan oli oppinut
kuluttamaan palkkansa kahvipunsseihin siten vapauttaen isäntänsä vuoden
lopulla maksamasta puhdasta rahaa. Jos renki oli oikein reima mies,
juotti isäntä hänellä osan seuraavankin vuoden palkasta, ja niin
edelleen, minkä kautta renki joutui jonkunmoiseen isännän ja viinan
orjuuteen. Olen myös tuntenut niin sanottuja parempia ihmisiä, jotka
halveksien sekä siveellistä että maallista lakia ovat kilvoitelleet
likaisessa krouvarinammatissa. ja toisia, jotka muutamista
sovituista eduista ovat luovuttaneet sen palvelijoilleen tai muille
käskyläisilleen: olen tuntenut niin sanottuja rouvia, jotka kortteli
toisessa ja pullo toisessa kädessä kotonaan ovat myyneet viinaa, sillä
välin kun mies kirkossa (viran vaatimuksesta) on saarnannut juoppoutta
ja kaikkia paheita vastaan. Mutta voipi jo olla aika lopettaa tai
korkeintain enää lisätä, että jos lailla ja asetuksilla mitään voidaan
aikaansaada sellaisten seikkain ehkäisemiseksi kuin kapakoitseminen ja
viinannautinto, niin pitäisi sivistyneen ihmisen edesvastaus olla
suurempi kuin sivistymättömän rahvaan, sillä edellisen rikoskin on
suurempi. Tosin lienee lainsäädännön periaatteita se, että lain pitää
olla sama kaikille, mutta vaikka täydesti kunnioitankin tätä
periaatetta, en luule sillä olevan mitään pätevyyttä Herran laissa, joka
ilmaisee petiaatteensa sanoilla: "Kelle paljo annetaan, siltä myös
paljo tullaan vaatimaan." Ja vaikka inhimillinen laki koettaakin olla
mitä uskollisin tälle periaatteelleen, että nimittäin rangaistuksen
samasta rikoksesta tulee olla sama kaikille, niin sen ei kuitenkaan
koskaan onnistu sitä sellaisena toteuttaa, sillä kovemmin -- monta
vertaa kovemmin -- rangaistus kohtaa sitä, jonka viimeinen lehmä tai
lammas myydään korvaamaan hänelle tuomittua kymmenen ruplan sakkoa,
kuin sitä, joka yltäkylläisyydessään pitää samaista kymmentä ruplaa
varsin mitättömänä rahana. Ei tosin kuitenkaan varallisuutta voida
panna sakotuksen perustaksi, ensiksikään ei siitä syystä, että tuomari
ei voi tuntea varallisuussuhteita, ja toiseksi sentähden, että on niin
paljo ihmisiä, joilla ei ole mitään omaisuutta, ja jotka siis mitään
vahinkoa tuntematta voisivat antaa sadanneksen tai kymmenenneksen tai
kaikki sakkoihin.
[Jatkona on seuraava.]


60.
Tohtori Rabbelle.
(Edellisen jatkoa.)

[Saima 1846 n;o 27. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]
Vyitegra 4 p:nä elokuuta 1842.
Tiistaina, elokuun 2:sena päivänä läksin vieraanvaraisesta Ishaivasta.
Laskettiin 110 virstaa Vyitegraan, jonne kortteeritaloni vanhempi poika
suostui minut kyyditsemään. Mutta tätä kyytiä varten hän ei voinut
antaa muuta kuin pari huonoa hevoskaakkia, jotka töin tuskin yhdeksässä
tunnissa jaksoivat juosta 35 virstaa Polkovan kievariin, mistä hän
palasi, jättäen minut siihen. Luottaen Mishaininin vakuutukseen, että
kaikkialla seitsemästä kopeekasta virstalta, jopa vähemmästäkin saatoin
saada hevosen, en ollut Kargopolissa hankkinut itselleni podorozhnaa,
minkä vuoksi kievarin smotriteli ei antanut minulle mitään
kyytihevosia. Talonpojat taas vaativat ainoastaan viisi ruplaa 24
virstan matkasta seuraavaan kievariin. Minä tarjosin kahta ruplaa ja
lupasin käydä koko tien, kun vaan sain hevosen laukkuani varten. Mutta
kyytiä en saanut näillä ehdoilla, kun oltiin laskettu, että minun
lopulta kuitenkin oli maksaminen enempi. Olin odottanut kello 8:sta
illalla kello 2:en seuraavan puolipäivän ohi, pääsemättä minnekkään.
Viimein kohtasin sotilaan, joka suostui kantamaan laukkuani, toinen
nosti ruokavakan päänsä päälle, ja tällä komealla sotilaskyydillä
läksin Polkovasta, suutuksissani sanomatta hyvästi yhdellekään
ihmiselle, sillä kirjoitettu on: "Missä he eivät ota teitä vastaan,
pudistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää se huone." Onneksi tapasimme
kolme virstaa kuljettuamme paremman kylän, missä taipuisampi talonpoika
antoi minulle jäljelläolevalle 21 virstalle hevosen 1 ruplasta 60
kopeekasta, miksi olin tinkinyt kyytirahat hänen ensin määräämistään
2:sta ruplasta jotta minua ei olisi pidetty aivan tyhmänä. Seuraavassa
kievarissa, Konetskajassa, oli vähällä käydä aivan yhtä vaikeaksi
päästä eteenpäin. Samasta matkasta, 24 virstasta, jotka sieltä
laskettiin Bjelorutsheikaan, vaadittiin taas viisi ruplaa kahdelta
hevoselta, yhdellä ei sanottu suostuttavan kyyditsemään. Koska oli
ilta, aloin juoda teetä ja pahoillani huonon kyytilaitoksen vuoksi,
join vallan yksinäni sen lisäksi lasin totia. Aioin jäädä tähän yöksi
ja sitten käyttää seuraavan aamupäivän kyydin tinkimiseen, sekä
pahimmassa tapauksessa luopua ruokavakasta, ottaa laukun selkääni ja
täten jalan kulkea perille Vyitegraan, sillä olinpa järkähtämättömästi
päättänyt, etten maksaisi enempää kuin kolme kopeekkaa hopeaa
virstalta. Mutta ollessani näissä mietteissä, ja ennenkuin olin ehtinyt
panna maata, muuan mies tuli luokseni ja sanoi olevansa halukas
kyyditsemään minut seuraavaan kievariin 2 ruplasta 50 kopeekasta, jos
heti olin valmis lähtemään. Avosylin vastaanotin tarjouksen, jos kohta
aluksi en voinut hyvin ymmärtää, miten tuuli niin äkkiä oli kääntynyt,
ja miksi hän välttämättömästi tahtoi matkustaa yöllä. Hänen mentyänsä
kysyin sen talon emännältä, johon olin yöksi poikennut, millaisesta
miehestä hän kävi, ja kun emäntä ei tietänyt hänestä mitään pahaa, en
enää pelännyt hänen kanssaan lähteä yön selkään matkaan. Vielä enemmän
pelkoni haihtui, kun huomasin, että hänen ilman minuakin oli pakko
samaa tietä kyyditä "pravlenie'n prikas'in" [kunnallishallituksen
määräyksen] mukaan perille "zemskij sosjedateli" (virkamies, joka
jotenkin vastaa meidän siltavoutia); tästä kyydistä hän ei olisi saanut
kopeekkaakaan, jotavastoin hän nyt minulta tuli siitä saamaan laillisen
maksun. Sama sosjedateli matkusti vielä seuraavasta kievarista
Vyitegraan, ja hänen seurassaan minut kyyditettiin kernaasti, kun
maksoin täyden kyydin molemmista hevosista. Tosin viimeinen kyytimies
lisäksi tahtoi vaatia minulta rahoja "na vodku", mutta kun neuvoin
häntä toverini sosjedatelin puoleen, huomauttaen, että tämä puolestaan
varsin hyvin saattoi hänelle nuo rahat antaa, hän jätti minut rauhaan,
varsinkin kun minä, paremmin tukkiakseni hänen suunsa, pistin siihen
kokonaisen sikarin. Äsken mainitun talon vieraanvaraisuudesta voit
suunnilleen saada kuvan seuraavasta. Siinä Konetskajan talossa, missä
join teetä, nimittäin omaa teetäni oman sokerin kera, tarjosin
emännälle, siitä vaivasta, että oli keittänyt veden, ainakin 5-6 kuppia
ja jätin hänelle vielä pari sokerinpalaa ja yhden sitruunan seuraavia
teenjuonteja varten. Mielestäni tässä oli tarpeeksi hänen vaivoistaan,
sekä puolesta tai koko jumprusta kermaa, jonka häneltä olin saanut;
kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi, mitä olin velkaa. "Tshto polozhite"
(mitä tahdotte antaa), kuului vastaus, minkä vuoksi katsoin olevan
syytä antaa hänelle kymmenen kopeekkaa. Tämän tein vähän harmissani
siitä, että olin tullut hänelle antaneeksi teetä, sokeria ja sitruunan.
Meilläkään vieraanvaraisuus valtateiden varsilla ei erittäin ole
huomattavissa, kuitenkaan en luule, että missään edes yleisimpien
maanteiden varrella -- Viipurin lääniä kenties lukuunottamatta -- niin
helposti löytäisi paikkaa, missä suostuttaisiin samanmoisessa
tapauksessa ottamaan maksua kermatilkasta; veden taas, sekä keitetyn
että keittämättömän, maksaminen ei edes voine tulla kysymykseen, ilman
että emäntä loukkautuisi, minkä vuoksi se ei edes Viipurin läänissä ole
saanut sijaa kievarin hintaluettelossa. Myöskin edellisessä kievarissa,
Polkovassa, minulle sanottiin "tshto polozhite", mutta huomautettiin
sitten maksaessani, että minun oli "polozhiminen" vähä enempi kuin
itse olin ymmärtänyt, vaikka luulin sen tehneeni jo sitä ennen jotenkin
riittävästi, kuu olin maksanut lähes kaksinkerroin enemmän, kuin Kuolan
ispravnikan näin matkallamme Kemistä Arkangeliin tavallisesti maksavan
ruuasta ja yömajasta. Koska tämä oli ensi kerta koko matkalla, jolloin
maksaessani ruuasta kuulin tuon muuten kyllä tavallisen sanan
"pribavite" (antakaa lisää), maksoin kernaasti vielä 20 kopeekkaa,
mihin sitten nähtävästi oltiin tyytyväisiä, koskapa en saanut enempää
muistutuksia. Kuitenkin olin tässäkin paikassa tarjonnut samalle
isännälle, joku nyt "pribavitti" minua, monta kuppia teetä, sillä teen
juominen yksinänsä ei näillä seuduin ollenkaan käy päinsä, kun
alituisesti näkee ympärillään joukon vieraita, jotka tulevat saapuville
varta vasten teenjuontiin, samoin kuin meillä koirat kernaasti
tunkeutuvat sinne, missä näkevät jonkun syövän. Näiden teevieraiden
kiitokseksi tulee mainita, ettei yksikään rouva Suomessa voisi keksiä
niin säästäväisiä sokeripalasia, etteivät he viidellä sellaisella
voisi juoda 3-4 kuppia teetä, minkä vuoksi tämä tarjoilu ei suuresti
kuluta sokeria, etu, joka matkoilla merkitsee paljon. Tee on tätä
nykyä niin yleisesti käytännössä näiden seutujen rahvaalla, että sitä
pidetään kurjana paikkana, missä ei olisi teekeittiötä, teekannua ja
kuppeja. Tämä teen yleinen käyttäminen lienee myös syynä siihen, että
se kaupunkien ravintoloissa on ihmeteltävän halpaa. Vyitegrassa
ollessani tilasin itselleni kerran teetä kaupungin etevimmässä
ravintolassa. Tuotiin eteeni kannu teetä, toinen kuumaa vettä, stakana
jotenkin hyvää kermaa ja sokeria teevadilla. Join 5-6 stakanaa
oivallista teetä lukiessani sanomista Orléansin herttuan surullisesta
kuolemasta, ja arvatkaa, mitä tee maksoi! Luulin sen vähintään maksavan
puolentoista ruplaa, minkä vuoksi todella hämmästyin, kun koko kemuista
ynnä kaupan päällisiksi sikarista pyydettiin ainoastaan 60 kopeekkaa;
ja samaan maksuun joku toinen, jos olisi ollut mukanani, olisi voinut
juoda myös 5-6 stakanaa, sillä niin paljo varmaankin jäi jäljelle, mitä
en jaksanut juoda, mutta mitä jätettä ravintoloissa tavallisesti ei
oteta lukuun.
Edellisestä voit huomata, ettei sovi kehua Ishaivan ja Vyitegran
välistä väestöä. Toivon kuitenkin, että sillä voi olla paremmatkin
puolensa, ja hyvin mielelläni niitä nyt mainitsisin, jos minun vaan
onnistuisi sellaisia huomata. Mutta tahtoopa olla niin, että
muukalainen, jonka sitäpaitsi on vaikea lausua ajatuksiaan kansan
kielellä, havaitsee etupäässä huonot puolet. Paras on pohjalla, kuten
sanotaan, mutta pohjaan asti ei pääse kiireisesti ohikulkiessaan. Yhtä
näistä hyvistä puolista en kuitenkaan voi jättää mainitsematta,
varsinkaan, kun meillä yleensä tietääkseni väärin tässä suhteessa
tuomitaan venäläisiä, tarkoitan omistusoikeuden turvallisuutta.
Jos tahtoisi arvostella suomalaisia sen mukaan, mitä muutamat
huonokuriset soturit ovat voineet tehdä Pommerissa tai muilla
vierailla seuduilla, niin jokainen helposti huomaa, ettei arvostelu
voisi olla varsin suopea eikä oikea. Kuitenkin moni meillä on tottunut
yhtä löyhien perusteiden nojalla arvostelemaan koko Venäjän kansaa.
Kukapa ei tämän johdosta muistaisi valtioneuvos Calonius-vainajata
ja hänen piippuansa. Varmaa on, päättäen niistä Venäjän seuduista,
joilla tähän asti olen matkustellut, että yleinen kunnioitus
omistusoikeutta kohtaan kaikkialla on ollut yhtä hyvä kuin meilläkin,
jopa parempi kuin monella yksityisellä seudulla, kuten Lapualla,
Kuortaneella j.n.e. Vaasan läänissä, missä kyytipoikien koko yö
täytyy seisoa vartijoina kyytikärryjensä ääressä tai panna ne
lukon taakse, jotta ei varastettaisi pyöränkiskoja, ja missä
kestikievarinemännän täytyy siirtää matkustajan piippu ja tupakkapussi
ikkunalta kamariin, jotta ei löytäisi seuraavana aamuna ikkunalasiaan
rikottuna, ja jotta matkustaja ei menettäisi tavaroitaan. Sellainen oli
laita mainituilla seuduilla syksyllä 1832; toivokaamme että nyt
kymmenen vuoden kuluttua asiat ovat paremmalla kannalla!
Ishaivasta alkaen näin siellä täällä kurjasti rakennettuja
herrastaloja, joiden alustalais-talonpojat ovat maaorjia. Juuri siinä,
missä niitä alkoi näkyä, näytti väestön vauraus olevan vähenemässä,
ainakin huomasi sitä ennen näkemäänsä siisteyteen ja puhtauteen nähden
suuren erotuksen. Olin luullut, että Ishaiva vepsäläisen alkuperänsä
tähden oli poikkeuksena venäläisen talonpoikaisväestön puhtaudesta,
mutta huomasin sittemmin, että Ishaiva vaan oli likaisuuden jyrkkänä
alkuna. Saattavatko herrastalot matkaansaada tällaisen vaikutuksen
kansaan? -- odottaisi juuri päinvastaista, jos muuten esimerkillä on
mitään voimaa. Kurkijoen pitäjässä Viipurin lääniä kysyin kerran
järkevältä ja muuten jotakuinkin hyvissä varoissa olevalta
herraskartanon talonpojalta, miksi hän asui elukan tavoin eikä
ollenkaan välittänyt siisteydestä. Hän sanoi, ettei rohjennut, sillä
jos rakentaisi itselleen hieman paremman tuvan tai muuten näyttäisi
muita kuin mitä suurimman kurjuuden merkkejä, niin pehtori Puputti
kyllä osaisi hänet siitä verottaa ja ennen pitkää siihen määrään
köyhdyttää, että saattoi kiittää onneaan, kun voi asua edes niin kuin
nyt asui. Saattaneekohan tämä vastaus selittää syyn täkäläistenkin
alustalais-talonpoikain vähempään puhtauteen, vai onko syy etsittävä
muualta, kuten esim. jotenkin luultavasta vepsäläisten sekoittumisesta
täkäläiseen venäläiseen väestöön?
Polkovan kievari on suuren sisäjärven, Kolskoje-ozeron (Kuolajärven)
rannalla, ja vähää ennen olin ajanut Kemarjekan (Kemijoen) yli, jonka
sanottiin saavan alkunsa Kemaozerosta (Kemijärvi), nämä kaikki, kuten
monet muut, nimiä, jotka näillä seuduilla ovat ennen täällä asuneiden
vepsäläisten tai karjalaisten jättämiä peruja. Kahdella viimeisellä
taipaleella tie kulki milloin toisella, milloin toisella puolen Marian
kanavaa (Marinskaja kanava), joka yhdistää Äänisjärven, vieläpä
Suomenlahden Bjelozeroon ja Sisä-Venäjän jokiin. Liike tällä kanavalla
oli erittäin vilkasta, sillä kaikkialla silmää kohtasivat pitkät jonot
mastollisia ja kannellisia laivoja. Minulla, joka en koskaan ennen
ollut nähnyt sellaista kanavaa sulkuineen ja muine laitoksineen, oli
täällä paljo nähtävää. En tiedä, kuinka monta sulkuja kaikkiaan on,
mutta teen niiden seutujen lukuisista vuorista ja maista sen
johtopäätöksen, että niiden luku varmaankin on sangen suuri.
Tirehtöreillä ja muilla virkamiehillä oli vallan lähellä toisiaan
upeat, keltaisiksi maalatut talonsa sulkupaikoilla. Olipa puutarhakin
jonkun sellaisen rakennuksen ääressä.
Vyitegran kaupunki on suurimmaksi osaksi itäpuolella Vyitegran jokea,
joka lounaasta virtaa kaupunkiin ja tekee sitten suorankulman virraten
kaupungista luoteiseen suuntaan. Hieman yläpuolella mutkaa on pitkä,
kapea saari, joka jakaa joen kahteen haaraan, pienempään, joka on
saaren kaakkoispuolella, ja suurempaan, joka juoksee luoteispuolitse.
Edellisessä on sulku, Oniegan puolella viimeinen, jälkimäisessä vahva
pato ja tämän yli johtava silta. Saaren alapäätä koristaa kaunis
koivuistutus, ja lyhyttä tietä, joka johtaa sululta padolle,
sievä koivukuja. Muutaman sadan askeleen päässä alapuolella joen
mutkaan joen yli johtava silta portteineen, tai miksikä niitä
kanavanrakennussanastossa nimitettäneenkään; tämän sillan saattaa
kelaamalla nostaa laivojen läpikulkiessa. Alapuolella siltaa on kapea,
äsken mainittua, sulun läheistä vielä pitempi saari, ja saaren
lounaisesta rannasta silta vastakkaiselle rannalle. Tuskin tarvitsee
mainita, että Vyitegran kaupungilla on erittäin kaunis asema. Yltympäri
näkee pieniä ylänköjä, peltoja, niittyjä, vihreitä lehtimetsiä ja itse
kaupungissa, paitsi jokea, puron, joka kaupungin alapäässä yhtyy
jokeen. Kivitaloja on useita, sekä yksityisiä että julkisia, ja
sitäpaitsi useita oikein siistiä puutaloja. Näistä, puotien luvusta
ja kesäaikaan vilkkaasta liikkeestä päätän, että kaupungista
vastaisuudessa tulee paljoa huomattavampi kuin se nyt on. Nyt lasketaan
taloja olevan ainoastaan 246 ja asukkaita 2,470. Kaupungissa on useita
suuria toreja eli laitumia, kaduilla on huonot puiset sivukäytävät,
eivätkä ne ole kivillä lasketut eivätkä muuten tasaiset. Joen mutkassa
ja vasemmalla rannalla on ainoastaan muutama talo, niiden joukossa
bolnitsa eli sairashuone. Kaikissa kaupungeissa Kuolasta alkaen olen
tavannut sellaisia yleisiä, pieniä sairashuoneita, joita piirilääkäri
hoitaa. Niissä on vaan aivan harvoja sänkyjä ja näistäkin on aina
suurempi osa ollut käyttämättä.
Vyitegran sairashuone oli suurin laatuaan, siinä kun oli lähes
kaksikymmentä sänkyä kolmeen huoneeseen jaettuina. Sairaita ei
kuitenkaan ollut useampaa kuin neljä. Piirilääkärillä on apunaan
sairashuoneen hoitamisessa yksi tai pari kirurgi-apulaista, joilla on
pienet vuosipalkat. Jos sellaisten sairashuone-laitosten katsottaisiin
voivan tuottaa joitakin etuja paitsi mitä meidän lääninsairaalat
tuottavat, ei pitäisi meilläkään olla niin vaikeata niitä aikaansaada,
elleivät lisäisi lääkärien lukua tai muuten tulisi valtiolle kalliiksi.
Mitä kirurgi-apulaisiin tulee, pitäisi niitä voida saada vähäisellä
muutoksella rokottajista; mitä taas tulee piirilääkärin vähäsen
lisääntyneeseen vaivaan, ellei hän katsoisi saavansa täydellistä
korvausta siitä edusta, että asuinseudullaan olevassa sairashuoneessa
paremmin voisi hoitaa ja valvoa tauteja kuin muuten useinkin käy
päinsä, niin voisihan hän vielä saada muuta lisäetua, kuten esim.
vapaat asuinhuoneet laitoksessa. Sitäpaitsi hän on ennestään
velvollinen hoitamaan köyhiä potilaita ilmaiseksi. On selvää
että lääninsairaaloita pitäisi olla niinkuin ennenkin, ja että näihin
pienempiin sairashuoneisiin päästettäisiin ainoastaan sellaisia
potilaita, joiden taudit olisivat helpommin parantuvia.


61.
Arkiaterinrouva Törngrenille.

[Nervanderin kirjassa ss. 95-98. Täydennykset konseptista.]
Lotinapelto, 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.
Korkeasti kunnioitettu Professorinrouva!
Kun tänään ajatuksineni olen enemmän Laukossa kuin missään muualla
maailmassa, en malta olla kirjallisestikkin tervehtimättä Perhettänne.
Kuten alla olevasta päivänmäärästä näkyy, on tänään professorin
nimipäivä ja mikä vielä enemmän merkitsee: 70:s syntymäpäivä. Viikko
sitten hankin itselleni sen viettämistä varten pullon "Haut-Sauterne,
très-fin" viiniä, kuten nimilipussa on painettuna, ja tämän pullon olen
nyt melkein yksin juonut tyhjäksi. Ja sen ainoan lasin, joka vielä on
jäljellä, tyhjennän pantuani pisteen tämän lauseen loppuun, sydämestäni
toivottaen onnea professorille ja koko perheelle ja luottavasti
toivoen, että ainakin jonakin seuraavana joko professorin tai toisten
nimi- ja syntymäpäivänä minullakin on oleva kunnia personallisesti olla
läsnä. Vähällä olin saada viettää tämän päivän huonossa laivassa ja
rappiolle joutuneen {viralta pannun, juopottelevan} forstermeisterin
eli metsäviskaalin -- ainoan siihen sattuneen sivistyneen henkilön --
seurassa, mutta viime yönä tuuli kääntyi, minkävuoksi jo kello 2
iltapäivällä saavuin tänne Lotinapellon kaupunkiin, eroten sekä
viskaalista että laivasta, jotka molemmat hyvän tuulen kiidättäminä
purjehtivat Pietariin, {minun jäädessäni tänne.}
Enempää en eilen ehtinyt kirjoittaa sen tähden, että muutaman tunnin
kuluessa juotuani loppuun viinipullon, tuli teenjuontiaika ja heti sen
jälkeen aika juoda joku lasi punssia. Mutta koska en vielä oikein ole
oppinut juomaan punssia yksinäni -- ainakaan en mitään iloa saaden --
niin oli minun sitä varten hankkiminen itselleni seuraa. Eipä
minulla ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa, jonka olisin voinut
pyytää luokseni, mutta asuinhuoneeni, paras, minkä kauan etsittyäni
sain, on niin hyväosainen, että on sen huoneen takana, jossa isäntä
ynnä kaksi {kolme} majoitettua sotamiestä asuvat. Lähetin ostamaan
pullon rommia tai aarakkia, vai mitä se lie ollut, ainakin se maksoi
ruplan hopeaa, kuten aarakki meillä, ja pyysin isännän ja sotamiehet
{-- kolmas ei ollut kotona --} sitä juomaan huoneeseeni. Toinen
sotamiehistä oli puolalainen, toinen vähävenäläinen, isäntä oikea
venäläinen ja minä suomalainen, niin että seura oli sekalaisempaa
laatua kuin herrasväellä itsellään luullakseni voi olla samana päivänä
Laukossa. Tyhjensimme pullon iloiten ja riemuiten ja vieraani yhtyivät
kaikkiin {sydämellisiin} toivotuksiini {professorin menestykseksi,
minkä vuoksi sanoin heidän olevan juomingeissa luonani.} Mutta nyt
aamuhetkellä ei ainoastaan allekirjoittaneella, vaan myöskin
arvoisilla vierailla on vähä päänsärkyä, kuten usein tapahtuu hyvien
kekkereiden jälkeen. Isäntä oli hetki sitten luonani ja kysyi, enkö
voinut antaa hänelle jotaki, joka päätä "selittäisi" {"pään
parannuksia"}, mutta sanoin, että tänään oli sellainen päivä, jona hän
ei {yhtä vähän kuin muutkaan} voinut saada minulta tippaakaan. Mutta
koska pidin itseäni velvollisena jollakin tavoin parantelemaan heidän
päitänsä, annoin heille muutaman kolikon ja käskin heidän niillä
kaupungilta hankkia, mitä halusivat. He ovat nyt tehneet sen sillä
menestyksellä, että emäntä hataran oven lomitse kuuluu olevan hieman
happamissaan miehensä aikaisesta hutikasta; kuitenkin hän keitti
minulle jotenkin hyvää kahvia, joten luulen hänen olevan hieman
suopeamman minulle, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syynä siihen
pahaan, josta hän miestään torui.
{Arkangelista kirjoitin Teille, jos oikein muistan. Siellä erosin
Castrénista, joka siihen asti ollut matkatoverinani. Hänen oli
matkustaminen takaisin lappalaisten luo, mutta minun tehtävänäni taas
oli matkustaa vepsäläisten alueille, joiden parissa osaksi, mutta
enimmäkseen matkalla olen tähän asti ollut.} Arkangelista läksin
heinäkuun 9:ntenä päivänä, matkustin ensin 15 peninkulmaa vesitse,
sitten maitse 12 peninkulmaa Oniegaan, sieltä 35 peninkulmaa Kargopolin
kaupunkiin, ja Kargopolista 23 peninkulmaa Vyitegran kaupunkiin.
Molemmat viimemainitut kaupungit ovat samoin kuin Lotinapelto, jossa
nyt olen, jotenkin sellaiset kuin Tampere, mutta Oniega paljoa
huonompi. {Puolitiessä} Kargopolin ja Vyitegran välillä oleskelin
jonkun aikaa Ishaiva nimisessä vepsäläisessä kylässä, joka on aivan
keskellä puhtaita venäläisiä kyliä. {Vepsän kieli on suomen kielen
kaukainen sukulainen, eroten siitä melkein saman verran kuin viron
kieli. Mutta koska olen lukenut hieman viroa ja sen lisäksi talvella
lappalaisten parissa hieman opin puhumaan lappia, ja koska vepsässä,
milloin se eroaa suomesta, usein on virolaisia ja lappalaisia sanoja,
niin saatoin sangen hyvin puhua vepsäläisten kanssa heidän omalla
kielellään. Samassa Ishaiva nimisessä kylässä} vepsän kieli kuitenkin
oli sukupuuttoon kuolemaisillaan, sillä pienet lapsetkin jo puhuivat
kernaammin venättä kuin vepsää. Sen tähden en viipynyt kauan sillä
seudulla, vaan päätin lähteä etsimään jotakin toista seutua, missä
vepsän kieltä puhutaan puhtaammin. {Läksin siis matkaan, kuten sanoin,
ensin maitse Vyitegraan ja sieltä laivalla 3 peninkulmaa Marian kanavaa
myöten, sitten toiset 3 peninkulmaa Äänisjärven eteläpohjukan yli,
sitten 15 peninkulmaa Syvärijokea pitkin tänne Lotinapeltoon. Koko aika
oli vastatuuli, minkä vuoksi laiva tällä 21 peninkulman pituisella
matkalla viipyi kokonaista 10 vuorokautta. Kajuutan oli vuokrannut pari
naista, joten minä en saanut paikkaa muualla kuin laivanruumassa,
herneitä, jauhoja, ryynejä ja muita aineita sisältävien säkki- ja
mattokasojen päällä. Samassa paikassa oli paitsi minua edellä mainittu
viskaali sekä Puolan rajoilta, Mohilevin kuvernementistä kotoisin oleva
vanhanpuoleinen nainen. Tämä nainen oli päättänyt käydä Venäjän
luostareissa ja tuli viimeksi Solovetskoista, missä oli hartauttaan
harjoittanut. Viskaalin oli onnistunut virasta erotuksensa jälkeen
vapautua melkein kaikesta maallisesta omaisuudestaan. Ainoan jäännöksen
siitä -- puoleksi kuluneen kauhtanan -- hän myi Vyitegrassa, ja
ryypiskeli ahkerasti niin kauan kuin rahoja kesti. Mutta matkan
viimeisinä päivinä hänen oli sula pakko viettää raitista elämää, ja sen
ajan hän oli jotenkin kunnollinen matkakumppani. Vahinko vaan, että
hänen raittiutensa pian lienee pakko muuttua todelliseksi paastoksi,
sillä hänen eväänsä olivat kutistumaisillaan viimeiseksi suupalaksi,
kun eilen erosin hänestä. Loppumatka järvellä, jos kohta hidas, ei
kuitenkaan ollut niin ikävä, kun lakkaamatta tuli vastaan suuria ja
pieniä laivoja. Eipä juuri kulunut puolta neljännestuntia, ilman että
useita sellaisia tuli meitä vastaan, usein yhdeksän ja kymmenen
perätysten. Niin vilkasta liikettä tuskin olin voinut kuvitella, mutta
en kuitenkaan sitä pidä niin ihmeellisenä, kun ajattelen, että Marian