Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844 - 08

voinut nähdä viimeistä jäähyväiskohtausta, vaan palasin tupaan ja
rupesin ajattelemaan omaa lähtöämme, jotta sinä päivänä olisimme
voineet päästä yhtä väliä kauemmaksi Rikkataipaleeseen (lapiksi
Riksuol) asti, jonne 35 virstaa kuljettuamme hyvissä ajoin
saavuimmekin. Olisimme varsin hyvin voineet matkustaa yhden kyytivälin
lisää, mutta kun paikka oli hyvä ja puhdas, ja lisäksi isäntä ja muu
väki hyväntahtoiset ja kohteliaat, päätimme kernaammin jäädä tähän
teetä juomaan ja lykätä matkan seuraavaan aamuun. Rikkataipaleen
lappalaisella oli jotakuinkin hyvät teenjuonti-astiat, nimittäin
porsliiniset kupit ja kannu sekä kuparinen, puolentoista kannun
vetoinen kahvipannu. Edellisiä hän säilytti niitä varten vasituisesti
tehdyssä pienessä arkussa, jonka kanssa jo v. 1837 olin tehnyt
tuttavuutta. Luultavasti hänellä olisi ollut teetä ja sokeriakin --
ainakin hänellä v. 1837 oli --, mutta kun hän silloin oli minua
kestittänyt, oli vallan kohtuullista, että me nyt vuoromme kestitsimme
häntä. Sen jälkeen hän kernaasti olisi laittanut meille kelpo
illallisen, mutta valitti, että murmannit olivat syöneet kaiken hänen
kalansa, minkä vuoksi hän nyt ei voinut tarjota muuta kuin hyvää,
kotitekoista hapanta leipää ja suolaa sekä kalalientä, joka
oli keitetty muutamasta palasta vanhaa haukea. Seuraavana aamuna
toistettiin sekä teenjuonti että ateria. Sitten minua pyydettiin
iskemään suonta eräältä mieheltä, jolla oli päänsärkyä, ja kun sen olin
tehnyt, muuan vanha eukko samassa tarkoituksessa ojensi minulle
kätensä. Mutta koska hänessä ei suinkaan ollut liikaa verta, vaan
pikemmin päinvastoin, ja pistimeni sen lisäksi oli hirveän tylsä,
selitin, ettei suonenisku häntä auttaisi, ja tämän hän heti uskoihin.
"Mutta mikä sitten minua on auttava?" hän kysyi. "Kuolema", vastasi
joku vierestä vapauttaen tällä lyhyellä neuvolla minut keksimästä
parannuskeinoa hänen kivulloisuuteensa, joka kuitenkaan kaikesta
päättäen ei voinut loppua ennen kuin haudassa. Lähemmin tarkastaessani
hänen käsivarttaan, huomasin, että se väriltään oli aivan kuin
keltapohjaista kattuuni-kangasta, jossa tiheässä toistensa vieressä oli
pieniä kalpeita ruusuja. Jos hän olisi ollut jotakin villiä
kansanrotua, eikä sävyisä, kristitty lappalaiseukko, olisin ensi
näkemältä luullut, että tämä oli erityisenlaista ihonmaalausta, mutta
nyt en tietänyt, mitä se lie ollut. Tietysti häneltä kysyin syytä
noihin lukemattomiin täpliin, ja sain nyt tietää, että ne kaikki
johtuivat _moxista_ [moxa (lue mohha): pieni, pujomarunan (artemisia
vulgaris) lehdistä ja kärjistä valmistettu, helposti palava, keilan
muotoinen esine, jota ennen poltettiin iholla luuvalon, märkäpesien
y.m.s. parantamiseksi], joita hän kivulloisuutensa vuoksi aika ajoin
oli polttanut käsivarrellaan. Luultavasti toinenkin käsivarsi oli yhtä
täplikäs, kuten myös niska ja eri osat hänen muuta ruumistaan, vaikka
en sitä varmasti tiedä, kun en erityisesti tullut häneltä sitä
kysyneeksi.
Rikkataipaleesta tulimme jotenkin myöhään lähteneiksi matkaan; ja kun
päivä oli lämmin, keli raskas ja porot huonot, emme sinä päivänä
ehtineet kauemmaksi kuin 33 virstan päässä olevaan Jokostroviin
(lapiksi: Tjueksuol), jonne iltahämärässä saavuimme. Vähää ennen meitä
oli kuusi venäläistä sotamiestä vastaiselta taholta tullen ja Kuolaan
matkustaen tänne saapunut ja yöpynyt. Kun tämän vuoksi tuntui tulevan
ahdasta, viivyimme täällä ainoastaan muutaman tunnin, joimme teetä ja
söimme illallista, minkä jälkeen yön selkään jatkoimme matkaa
Sasjeikaan, 30 virstaa eteenpäin. Tällekin taipaleelle saimme erittäin
kuonot porot, niin että, vaikka yöllä ei voinut valittaa kelin
raskautta, emme kuitenkaan ennenkuin kello 5 seuraavana aamuna
saapuneet perille, ja silloin kumpikin olimme jotenkin uniset. Sillä
jos pulkassa olisikin voinut nukkua, mikä yleensä ei juuri tahdo olla
mukavaa, niin meitä nyt sitä paitsi häiritsi kyytimiehen alinomaa
toistama: prokleätoi! [kirottu, saakelin -- --] y.m. sen kaltaiset
soimasanat, jotka hän porolle antoi, kun ne eivät muuten
tahtoneet juosta edelleen. Tämän lisäksi murmannit olivat ajaneet tien
kauheille kuopille, joita tosin uusilla jäljillä oli koetettu kiertää,
mutta nämä kulkivat niin läheltä kuopan reunaa, että valveillakin ollen
oli vaikeata estää pulkkaa niihin suistumasta. Mutta jos vähänkin
koetti torkahtaa, saattoi olla varma siitä, että pulkkineen päivineen
päistikkaan syöksyi lähimpään kuoppaan, minkä jälkeen sai korviinsa
kyytimiehen prokleätoi-huudon. Mutta mitenkä hän "prokleätoitsikaan"
porojansa, yksi niistä kuitenkin väsyi niin perinpohjin, ettei tahtonut
kulkea askeltakaan eteenpäin. Lappalainen ei lähde millekään pitemmälle
matkalle ottamatta mukaansa yhtä tai useampaa varaporoa, jotka
sidottuina kukin ohjastaan kulkevat hänen oman ahkionsa tai
kuorma-ahkion jäljessä. Sellaisen varaporon hän nyt pani väsyneen
sijaan kuormaa vetämään ja sitoi väsyneen sen paikalle. Mutta eipä
poro näinkään ottanut kulkeakseen edelleen, johtuipahan sitten
ylenmääräisestä väsymyksestä tai poron omista oikuista. Lappalainen
lienee luullut jälkimäistä, sillä hän löi ja potki loikovaa poroa
enemmän kuin mitä hentoi katsella, kunnes viimein sai sen jaloille.
Sitten hän riensi pulkkaansa ja alkoi ajaa eteenpäin, mutta vaikka poro
sitä ennen ei ollut ehtinyt paneutua pitkäkseen, saattoi olla varma
siitä, että se muutaman askeleen päästä oli sen tekevä, annettuaan
ensin seisaallaan ollen valjaissaolevan poron vetää itseään kappaleen
matkaa eteenpäin. Lopuksi eivät auttaneet lyönnit, potkut eikä
"prokleätoi", vaan poro loikoi vallan liikkumatonna ja antoi pitkänään
laahata itseään, jos lappalaista halutti. Silloin vasta lappalainen
huomasi panna väsyneen poron tyhjään ahkioon, ja sitten hän, tultuamme
jäältä maalle, sitoi sen puuhun ja jätti siihen. Olisi ollut parempi,
jos hän olisi tehnyt sen jo paljoa aikaisemmin, niin poro parka olisi
säästynyt näin rajulta kohtelulta, ja itse olisimme pikemmin päässeet
perille.
Sasjeikassa tehtyämme epäonnistuneen kokeen nukahtaa ja nukkua
hetkinen, läksimme viimeiselle taipaleelle, joka vielä oli
jäljellä Kannanlahteen päin, ja jota oli 30 virstaa. Nekään porot,
jotka täältä saimme, eivät olleet varsin kadehdittavat, mutta kuitenkin
paljoa paremmat edellisiään. Peläten, etteivät porot jaksaisi, oli
Kannanlahdessa asuva porvari PahkofF, jolla on hoidonalaisina kievarit
aina Rasnavolokiin asti, lähettänyt hevosen meitä vastaan; hän oli näet
sitä ennen saanut tiedon tulostamme mieheltä, joka kuljetti perille
Kuolan postia, ja joka ennen meitä oli lähtenyt Sasjeikasta. Hevonen
tuli meitä vastaan, kun meillä vielä oli jäljellä Kannanlahteen kolme
virstaa, ja nyt saimme sanoa hyvästi poroille, kuinka pitkäksi aikaa,
vuodeksiko, toiseksiko, taikka vielä viideksikö, elikkä kaikeksi iäksi,
sen ainoastaan Herra tietää.
Eipä voi muuta kuin tuntea kaihoa, kun toista sataa peninkulmaa
porokyydillä matkattuaan taas ensi kerran istuutuu hevosen rekeen.
Sillä jos kohta on totta, mitä J.J. Tornaeus teoksessaan "_Beskrifning
öfver Torneå och Kemi Lappmarker_", Sthm 1772 [= Kuvaus Tornion- ja
Kemin-Lapista, Tukholma v. 1772] 56 sivulla sanoo, että se, joka saa
ajettavakseen laiskan poron, ei voi odottaa mitään pahempaa,
kun hänen näet täytyy väsyksiin asti sitä lyödä ja riuhtoa, niin
porokyyti kuitenkin on "muuten, kun on kauniit eläimet ja kunnolliset
ajoneuvot, hupaisa ja miellyttävä matkustustapa, eikä näytä pahalta kun
etenkin isossa seurueessa tällä tavoin matkustaa", kuten Högström
edellä mainitussa selonteossaan, 108 sivulla, huomauttaa. Muuten poro
yleensä on vankempi ja vilkkaampi syksyllä ja talvella kuin myöhemmin
keväällä, ja aina se panee pahakseen, jos ei saa pitää pientä ettonetta
sekä pientä lepoa päivän valjetessa. Kahden suuriarvoisen henkisen
ominaisuuden, ymmärryksen ja muistin, puolesta se ei taida paljoa jäädä
itse hevosesta jäljelle; ainakin mitä jälkimäiseen tulee, se kuuluu
muistavan tien, jota kerran ennen on kulkenut ja vielä paremmin kaikki
syöttöpaikat.
Koko tie Kuolasta Kannanlahteen on mäetöntä, jos kuitenkin jättää
lukuun ottamatta loivan-puolisen rinteen, jota myöten Maaselästä tullen
laskeudutaan Imandran järvelle, sekä viimeisen kyytivälin lähinnä
Kannanlahtea. Tällä taipaleella viisi vuotta sitten tein ensi kokeeni
porolla-ajamisessa, ja tunsin nyt erästä mäkeä kulkiessani saman
petäjän, jota vastaan poro silloin minut laahasi, sitä ennen pudottuani
pulkasta. Meminisse juvat. [Muistelu huvittaa.] Puoli matkaa Kuolasta
on maata ja vähäisiä järviä, sitten alkaa 90:n virstan pituinen
Imandra-järvi, joka loppuu vasta viimeisellä kyytivälillä; kuitenkin
tällä matkalla tulee kulkemaan useiden erilevyisten nienten poikki,
niin ettei alinomaa ole alla sama jää. Karttoihin, jotka olen nähnyt,
tämä järvi on kuvattuna leveämmäksi kuin se itse todellisuudessa on,
sillä se ei yleensä ole varsin leveätä. Sen lappalainen nimi sanottiin
olevan Äävver jävr s.o. suomeksi Avarajärvi. Useat karjalaiset sanoivat
tätä järveä Inariksi, siis samaksi kuin Inari-järveä Suomessa.
Mistä nimi Imandra johtunee, lienee vaikeata saada selville, ellei
mahdollisesti voisi selittää sen tulevan sanasta Emäjärvi; sana
emä on murteellisesti varsin hyvin voinut muuttua ima sanaksi
(virolaiset kirjoittavat _emmä, emma ja imma_, jotka lausutaan emä,
ema, ima). Tästä ima muodosta on voinut tulla jotenkin tavallisen
johtomuodostuksen kautta imanto (tai iminta), ja sanasta imanta-järvi
saadaan imandra johtopäätteellä, joka nimissä ei ole ollenkaan tavaton.
Vertaa tähän I[i]vantiira ja Lentiira sanoja, jotka tapaa järvien
niminä Kajaanin läänissä sijaitsevassa Kuhmon kappelissa ja Aunuksen
kuvernementin pohjoisosassa. Paitsi äidin merkitystä emä sanalla
suomessa on toinenkin merkitys; se näet myös tarkoittaa jotakin suurta,
jonkun perustaa tai juuria, ja järvi sana menettää usein, Venäjän
karjalassa j:nsä yhdyssasanoissa, esim. Paanärv pro Paanajärvi
(johtuneeko lappalaisesta sanasta _paadne_, hammas?). Vallan
samanlaisen luulisin Inari (eli Enari) sanan johdon olevan, nimittäin
lappalaisista sanoista ädne, äiti, ja jävre (eli javre), järvi, joista
ädne sanalla niinikään on ollut, jollei perus-, niin ainakin
sivumerkityksenä suuruuden käsite, mistä lisäksi lappalainen
ja suomalainen komparatiivimuoto ädnah ja enempi tuntuvat johtuvan. Se
seikka, että lappalaiset itse sanovat tätä järveä Anariksi, ei tuota
mitään erityisiä vaikeuksia tälle johdolle, kun näet a, ä ja i
lukemattomissa muissakin tapauksissa lapin kielessä vaihtelevat. Vertaa
lisäksi norjalaiseen muotoon Indiagr, missä d ja n ovat vaihtaneet
paikkaa ja v on muuttunut g:ksi; tämä viimeinen seikka on sama ilmiö
kuin se, joka vielä tänä päivänä tavallisena esiintyy muutamissa suomen
murteissa, joissa äännetään _nakris, kakra, siekla_ pro nauris, kaura,
seula.
Ajettuamme Imandraa pitkin neljäkymmentä virstaa, oli meillä sivulla
pilvenkorkuiset Umbteg vuoret, jotka läheltä Maaselkää alkaen ja kauan
ennenkuin tulimme Imandran jäälle, muutaman päivän alinomaa olivat
näkyvissämme. Alussa se, joka ei ennestään niitä tuntenut, ei mitenkään
voinut sanoa, olivatko ne vaaleita pilvenhattaroita taivaan rannalla
vai pilviä tavoittelevia vuoria. Edellisellä kerralla täällä
matkustaessani, jolloin oli pilvisempi ilma, todella petyin, niin etten
edes mitä lähimmän matkan päässä oikein tietänyt, näinkö edessäni
vuoren harjanteen vai pilven. Ne ovat Imandran itärannalla, noin 10
virstaa etelämpänä Rikkataivalta, vaikka Rikkataipaleessakin näytti
siltä kuin ne olisivat olleet lähellä, järven vastakkaisella rannalla.
Venäläisten antama nimi on Gibin, karjalaisten Hiipinä, lappalaisten
Umbteg. Kuinka kauan niitä vielä olisi saattanut nähdä, sittenkuin
viimein olimme tulleet niiden ohi, en voi sanoa, kun Jokostrovista
lähdettyämme yö meidät yllätti, ja kun sitä paitsi päivälläkin oli
vaikeata pulkasta katsella esineitä, jotka olivat takana. Jopa oli
vaikeata muutamina päivinä, jolloin aurinko paistoi kirkkaammin, nähdä
mitään edessäänkään olevan, kun näet auringon paiste heijastuneena
suuresta lumiaukeasta ei ollut silmille ollenkaan terveellistä. Täytyi
pitää ne kiinni ja koettaa kohdistaa katseensa yksistään poroon ja
pulkan keulapuoleen. Kun joskus tuli matkustamaan jonkun niemen poikki,
jolla näki metsää, niin tämä oli hyvin miellyttävää lepoa silmille.
Metsät olivat yleensä koko tien, jota kuljimme, sangen hyvät, kasvaen
petäjää, kuusta ja koivua. Kuolaa vielä pohjoisempana nämä puulajit
kasvavat melkoisen korkeiksi ja suuriksi. Kildinissä, siis kahta
peninkulmaa pohjoisemmassa, näin vallan lähellä. kylää koko metsikön
suorarunkoisia, korkeita koivuja, joista useimmat tyvestä olivat
läpimitaten 4-5 tuumaa, jopa muutamat 1 1/2 korttelia. Kannanlahtea
lähinnä olevalla taipaleella kasvoi monessa paikoin oivallista
hirsimetsää, ja useissa puissa näin kaarnaan leikatun ylös-alaisin
käännettyjä ihmisen kuvia, joiden merkityksestä en voinut saada
mitään selitystä, jos ne muuten mitään merkitsivätkään; kenties ne
olivatkin poikien ja lasten taidonnäytteitä, kun joskus eivät olleet
voineet saada parempaa tehtävää kuin ruveta leikkaamaan päällänsä
seisovia ihmisenkuvia puihin.
Ennenkuin nyt siirryn uuteen maailmaan, nimittäin venäläiseen,
sallittakoon minun jäähyväisiksi lappalaismaailmalle vielä mainita
jotakin heidän kielestään ja murteistaan. Lukuunottamatta osaa
tunturilappalaisia, kaikki muut puhuvat oikeastaan kahta kieltä,
äidinkieltään ja sen ohella hallitsevan valtion kieltä. Suomen
lappalaisten suomen kielestä on jo aikaisemmin puhuttu, ja yhtäläisiä
mestareita lienevät enimmät Ruotsin ja Norjan lappalaiset ruotsin ja
norjan kielissä. Mutta Venäjän lappalaisten, ainakin niiden, jotka
asuvat Kuolan tienoilla ja siitä Kannanlahteen johtavan valtatien
varrella, sanottiin enimmästi puhuvan venättä, niin että puheesta oli
vaikeaa erottaa heitä synnyntävenäläisistä. Niiden tietojen mukaan,
jotka meillä oli tilaisuus saada, on Venäjän lappalaisten äidinkielessä
kolme päämurretta, joista ensimäinen on yhteinen Kuolaa lännempänä ja
Imandra-järven ympärillä asuvilla lappalaisilla, lukuunottamatta tämän
järven pohjoispuolella olevaa Maaselän kylää; toinen taas Maaselän ja
Kuolasta itään ja koilliseen asuvilla lappalaisilla; kolmas Turjan
lappalaisilla, jotka asuvat ennen mainitun niemimaan itä- ja
kaakkoisosassa, etäisimpinä Kuolasta. Norjan lappalaiset tosin eri
paikoissa puhuvat kieltään hieman eri lailla, mutta kun tämä erilaisuus
ei ole huomattavampi, on täydellä syyllä oltu jakamatta kieltä eri
murteisiin. Eipä utsjokelaistenkaan kieltä tarvitse erottaa Norjan
lapista; mutta inarilaiset puhuvat keskenään erityistä lapin murretta,
ja useimmat sitä paitsi Norjan lappia ja suomea. Suomen alalla
esiintyvä Sompion kieli tuntuu yleensä olevan Inarin lapin kaltaista,
vaikka siihen on sekoittunut vielä enemmän suomea. Vielä on
mainitseminen Ruotsin lappalaisista, että heilläkin on olemassa useita
eri murteita, joille on annettu nimeksi Uumajan, Piitimen, Luulajan ja
Tornion j.n.e. murteet, mutta kun heillä nyt on sama kirjakieli,
ainakin yksi ainoa Raamatun käännös, niin nämä murteet vähitellen
lähennevät toisiansa, lopulta muuttuen yhdeksi kieleksi, paitsi ehkä
pohjoisimmalla seudulla vallalla olevaa murretta, joka ei suuresti eroa
Norjan lapista. Jos minun tässä sallitaan sanoa Venäjän lappalaisista
murteista läntistä Notoseron, pohjoista Semiostrovin ja itäistä Turjan
murteeksi, niin lapin murteet kaikkiaan ovat seuraavat: a) Norjan
lappi, b) Ruotsin lappi ja c) Ruotsin lapin murteet, d) Inarin murre,
e) Notoseron (eli Nuortijäyrin) murre, f) Semiostrovin murre ja g)
Turjan murre. Norjan lapin murretta kuuluu puhuvan noin kymmenen
tuhatta henkeä. Ruotsin lapin murteita kolme tuhatta (?), Inarin ja
Sompion murretta noin viisisataa, notoserolaista hieman seitsemättä
sataa, semiostrovilaista viisi tai kuusi sataa ja turjaa neljä tai
viisi sataa. Mutta, kuten jo aikaisemmin mainittiin, ei ole varmaa,
eikö koko Turjan murre mahdollisesti voisi liittyä jompaankumpaan
muista päämurteista; samoin voipi vasta tarkemman tutkistelun jälkeen
sanoa, mihin alaosiin (kielenmuunnoksiin) muut Venäjän lapin murteet
saattavat jakautua. "On joka suhteessa hyvin valitettava asia, etteivät
venäläiset ole mitään tehneet tämän kielen (lapin) viljelemistä
varten", sanoo Rask yllämainitussa teoksessaan, II osan 340 s:lla, ja
tähän hänen lausuntoonsa täydelleen yhdymme, lisäten vaan, että on
vallan sama syy valittaa, että suomalaiset ovat laiminlyöneet Suomen
lapin murteiden tutkimisen, ja sitä suuremmalla syyllä, kun juuri
suomalaiset oman kielensä sukulaisuuden vuoksi lapin kielen kanssa
olisivat kaikista sopivimmat tutkimaan ja viljelemään lapin kieltä.
Mutta sellainen on vielä tapa meillä, että mennään Halikon kautta
Ruotsiin, harrastetaan kaikennäköisiä vieraita asioita ja annetaan
saksalaisille tai muille halukkaille tilaisuus tutkia sitä, mikä on
meitä lähinnä, kuten esim. lapin, jopa itse suomen kieli! Ainoastaan
Norjan ja Ruotsin lappi ovat jotenkin hyvin tutkittuja ja muokattuja,
mutta eivät kuitenkaan suinkaan niin perinpohjin, etteivät ne vieläkin
antaisi paljon tekemistä filologille, joka tahtoisi vertaillen tutkia
kaikki lapin murteet, s.o. koko lapin kielen. Mikä avara ala! -- ja
kuinka tärkeä sellainen tutkimus olisi, sen osottakoon myös Raskin
lausunto usein mainitussa teoksessa (II osa, 331 s.). Hän sanoo:
"näyttää siltä kuin Europan ja Aasian väestön ja kielen synty suureksi
osaksi olisi etsittävissä lappalais-suomalaisesta kansanheimosta tai
sen sukulaisheimoista, joita yhteisellä nimellä saattaa sanoa
skyyttalaiseksi kansanroduksi. Tämän kysymyksen tutkiminen on omansa
herättämään kielentutkijan ja historioitsijan, jopa jokaisen
mielenkiintoa, joka haluaa tuntea sukuamme sen monia eri haaroja ja
näiden keskinäisiä suhteita myöten. Jo Arndt lausui sen toivomuksen,
että joku taitava kielentutkija ennakkoluuloitta tarkastaisi niitä
kaikella sillä tunnollisuudella, jota ne todenmukaisina jätteinä
kielestä, joka on ollut maailman vanhimpia, ansaitsevat." -- On todella
hämmästyttävää nähdä, kuinka vähäisellä innolla ja vakavuudella
kielentutkimusta vielä yleensä harjoitetaan, ja kuinka kaukainen se
aika vielä välttämättömästi on, jolloin kävisi mahdolliseksi uudelle
von Linnélle ruveta miettimään jotakin järjestelmää, joka käsittäisi
kaikki maanpiirin ihmiskielet. Tällaisen miehen edeltäjänä tosin
ilmestyi Tanskassa joku aika sitten usein mainittu Rasmus Rask, mutta
mitäpä hänkään voi aikaansaada, kun erikoistutkimukset olivat niin
niukat? Hänen täytyi itse ryhtyä yksityiskielien lähempään tutkimiseen
niiden kotimaassa ja enempi ehtiäkseen panna yövalvonnan ja rasitusten
kautta alttiiksi terveytensä ja henkensä Intiassa. Ihmisen järjen ja
ajatuskyvyn, hänen kielensä ja tekoinsa kautta Jumalan voima ihmisessä
ilmestyy, ja ihmisen ulkopuolella koko luonnossa, ja joka päivä
koetetaan yhä paremmin päästä tämän ilmestyksen perille; kaivetaan
esille maan sisustat, jotta löydettäisiin muutamia ruostuneita esineitä
menneiltä vuosisadoilta tai muita entisaikaisen luonnon jätteitä,
maksetaan suuret rahat amerikkalaisesta harakasta tai grönlantilaisesta
tikasta tai afrikkalaisesta myyrästä, samoin kuin maailman joka
kolkasta haalituista ruohoista ja sammalista, tutkitaan, riidellään ja
kirjoitetaan järjestä, usein niin kauan kuin sitä on itsellä kipinäkin
jäljellä; mutta kielet, ne jätetään oman onnensa nojaan ja kielten
tutkimus sattumusten varaan. Tärkeimmät työt mitä tällä alalla on tehty
[Huomautetaan, että tämä on kirjoitettu 12 vuotta sitten. (Kirjoittajan
huomautus Litteratarbladet'in lukijalle)] -- ja mistä tulevaisuudessa
voi toivoa koituvan joitakin hedelmiä kielten tutkimuksellekin -- ovat
syntyneet sivuseikkana lähetysseurojen ja yksityisten kristinuskon
levittäjien toimesta, joita siellä täällä ilmestyy jonkun kansan
sekaan, joka muuten sille oudolla kielellä ei olisi voinut saada
mitään, ei edes pintapuolista tietoa kristinopista. Yhtä satunnaista on
se voitto, joka on tullut kielien osaksi historiallisten tutkimusten
kautta, eikä tämä voitto kokonaisuudessaan ole suurenarvoinen, kun
kielitieteen ei vielä ole onnistunut edes historian palkkalaisena
päästä parempaan asemaan ja näyttää, mitä se sellaisenakin etenkin
muinaishistorian hyväksi kykenisi aikaansaamaan. Mutta onpa aika
lopettaa nämä kielimietteet, vai miksi heitä tahtoisi sanoa, jotka myös
varsin hyvin olisivat voineet jäädä mainitsematta, sillä onhan maailma
kuitenkin täpösen täynnä kielentutkijoita, kuten jokainen tietää, ja
nämä ovat milloin tahansa valmiit kirjoittamaan pitkiä tutkimuksia
kaikennäköisistä seikoista, kuten esim. siitä, onko Tacitus tai
Sallustius kirjoittanut ac vai atque, cum vai quum j.n.e. joissakin
lauseissaan. Ei siis sanaakaan siitä enempää, vaan onpa aikomukseni
suosiollisen lukijan seurassa, jos hän muuten tahtoo yhtyä minuun,
alkaa uusi retkeily Kannanlahdesta Vienanmeren rannalla olevaan
Kemin kaupunkiin.
Keli on vielä jotenkin hyvä, tie sitäpaitsi ei ole 300:a virstaa
pitempi, minkä vuoksi toivon, etten liian kauan viivy matkalla, vaikka
tosin ei voi siellä täällä välttää muutaman tunnin viipymistä. Aluksi
täytyykin viivähtää itse Kannanlahdessa, joka on 40-taloinen kurja
kauppala (volost), Nivajoen oikealla rannalla sekä jotenkin lähellä
muutamia melkoisia vuoriylänköjä; näitä muuan karjalainen sanoi
Ristivaaraksi, Rautavaaraksi, Volosnavaaraksi ja Selednavaaraksi.
Olipa tshinovnikkakin (virkamies) seudulla, nimittäin stanovoi,
jonka tehtäviä ja vaikutusalaa en kuitenkaan niin tarkoin tunne,
jos hänellä muuten liekkään muuta tehtävää kuin se, että on
sijoitettu tälle paikkakunnalle ja kestitsee matkustajia. Schmidtin
venäläis-saksalaisesta sanakirjasta olen hakenut stanovoi sanan
merkitystä, mutta en ole löytänyt mitään sellaista, joka sopisi
virkamieheen, joten en tiedä muuta kuin että sana johtuu verbistä
_stanovitj_, joka merkitsee asettaa, sijoittaa. Kuitenkin muistelen
jossakin kuulleeni, että hänen tehtäviinsä myös kuuluu seudun vapaana
pitäminen kielletystä (tullaamattomasta) tavarasta. Itsellä hänellä ei
ainakaan ollut luonaan sellaista, jota vähintäkään olisi voinut epäillä
kielletyksi, sillä paitsi teetä ja ruokaa kuului hyväntahtoiseen ja
runsaaseen kestitykseen oikea venäläinen _vodka_ [viina], jota
suuremman varmuuden vuoksi myytiin ja ostettiin tarkasti suljetuissa
pulloissa säilytettynä. Paitsi häntä -- joka näytti sangen
säännölliseltä ja hyväntahtoiselta mieheltä -- oli seudulla vielä
postintarkastaja eli smotriteli sekä pappi, joita meillä ei kuitenkaan
ollut kunnia nähdä.
Ennen muinoin Kannanlahti lienee ollut huomattava paikka; ja suoraan
vastapäätä ojan toisella puolella olevalla niemellä sanottiin ennen
olleen kolmikirkkoinen luostari. Sen olivat sodan aikana njemtsit
(karjalaiset vai norjalaiset?) hävittäneet, minkä tähden siellä nyt ei
nähnyt muuta kuin kirkon ja ani harvoja huononpuoleisia taloja.
Lisäksi puhutaan vanhassa karjalaisessa runossa Kannanlahden (paikan
karjalainen nimi) tytöistä, jotka muutamat nuoret miehet olivat vähällä
ryöstää ja myydä Vienassa (Arkangelissa); tästä saattaa myös olettaa
että tällä seudulla ennen muinoin vallitsivat paremmat olot, sillä en
luule, että nykyisistä Kannanlahden tytöistä saisi suuria voittoja,
möipä heidät sitten Vienaan tai minne muualle tahansa.
Kannanlahdessa meidän oli pakko jättää pulkkamme, joilla koko talven
olimme matkustaneet Lapissa. Samoin kuin eroaa uskollisesta
ystävästään, jota kenties ei koskaan enää näe jälleen, erosin
oivallisesta pulkastani, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se,
joka meihin kaikkiin kerran tulee, nimittäin, että kerran vanhenemme ja
heikonnumme. Syntyisin se oli Sodankylän pitäjän Kittilän
seurakunnasta; siellä se oli aikoinaan tehty valitusta koivusta;
jalkojen suojaksi oli siihen laitettu erityinen kate eli kuomi samasta
puulajista ja päällystetty hylkeen nahalla. Talollinen Korvanen
Sodankylässä oli nuorempana ostanut sen rakkaalle vaimolleen, joka
monet vuodet oli jouluna ja pääsiäisenä sillä kulkenut Sodankylän
kirkolle. Pyytämällä pyydettyäni Korvanen myi minulle tämän pulkan
kuudesta pankkoruplasta, vaikka hänen vaimonsa olikin suuresti kauppaa
vastaan. Varmasti ja vahingoittumatta tuo pulkka oli talven kuluessa
seurannut minua ensin 18 peninkulmaa Inariin, sitten 16 peninkulmaa
Karasjoelle Norjan-Lappiin, sitten samaa tietä takaisin Inariin,
Inarista 9 peninkulmaa Paatsjoenniskaan, sieltä edelleen 10 peninkulmaa
Syngel-lappalaisten luo, sitten 15 peninkulmaa Kuolaan ja täältä
kolmattakymmentä peninkulmaa Kannanlahteen. On kyllä totta, että se
alamäissä joskus kiiruhti liiaksi, niin että minun oli vaikea pysyä
mukana, mutta eipä se koskaan kokonaan minua hylännyt, vaikka hetkeksi
jättikin jäljelle. Loivemmissa mäissä se ei sitä tehnyt, vielä vähemmin
tasaisella maalla.
Kannanlahdesta kuljimme 30 virstaa Kneäsagubaan ja sieltä toiset 30
virstaa Koudan kauppalaan. Kneäsaguba on köyhä, noin 25-taloinen
kylä; sillä lienee alkujaan ollut karjalainen nimi Ruhtinan lahti,
josta nykyinen nimi lienee venäläinen käännös, kuten kylän asukkaatkin
olivat venäläisiä tai oikeammin venäläisten ja karjalaisten sekarotua.
Sama lienee suureksi osaksi muidenkin täkäläisen merenrannikon
venäläiskylien asukkaiden laita, vaikka venäjän kieli niissä tätä
nykyä on päässyt melkein yksin vallitsevaksi. Ne monet karjalaiset
paikannimet, joita täällä sekä useissa paikoin Venäjän-Lappia tapaa,
kuten Maaselkä, Rikkataival, Niva-joki, Kannanlahti tai myöskin
selvät yleisten karjalaisten paikannimien venäläiset muunnokset tai
käännökset, kuten Pinosero (Pienijärvi) pohjoiseen Kannanlahdesta,
Verchosero (Korkialampi) Kannanlahden ja Kneäsaguban välillä,
Bjälosero (Valkiajärvi), Startsevosero (Ukonjärvi), Startsevaguba
(Ukonlahti) Kneäsaguban ja Koudan välillä, Pajakanta-guba (Pajukanta),
Glubokosero (Syvälampi) y.m. tekevät jotenkin luultavaksi, että
Kneäsagubakin on venäläinen käännös nimestä Ruhtinan lahti, joka nimi
esiintyy Suomessa, missä sitäpaitsi on muita samanlaisia kuten Ruhtinan
salmi, Ruhtinan salo, Ruhtinan kivi j.n.e. Sellaisia käännöksiä ovat
myöskin kaiketta epäilyksettä niinet Tshornarjeka, Ljetnarjeka y.m.
Karjalassa yleisesti käytetyistä paikannimistä Mustajoki, Kesäjoki:
venäläisillä näet on se tapa, että pitävät paikannimiä samanarvoisina
kuin muita lisänimiä (epiteettejä), jotka kääntävät niin pian kuin
tietävät niiden merkityksen. Tästä johtuu melkoinen sekavuus
maatieteellisessä suhteessa, mutta toiselta puolen he siitä saavat etua
kielensä soinnukkaisuudelle, sillä vieraat paikan-nimet kuuluvat
kuitenkin vierasperäisiltä monessa kielessä.
Koutaan saavuimme sydänyöllä; jonkun aikaa kolkutettuamme meidät
päästettiin stantsian oli kestikievarin pihaan. Vaikka pari kolme
vanhanpuoleista naishenkilöä asui ja nukkui siinä huoneessa, johon
meidät päästettiin, ei meidän ollut toivomistakaan mitään vuoteen
valmistamista meille, minkä vuoksi paneuduimme maata lattialle
matkalaukkujemme, reppujemme ja vaatteidemme keskelle, ja nukuimme
hyvin seuraavaan aamuun. Yleensä emme ole nukkuneet kunnollisesti
laitetussa vuoteessa sitten kun pastori Durchmanilla Inarissa.
Lappalaiset antavat toisen panna maata minne tahtoo ja laittaa
vuoteensa niin hyvin kuin osaa; korkeintain tuovat porontaljan alle
pantavaksi; Kuolassa meillä tosin oli sänky, mutta ei likimainkaan
kunnollista vuodetta; Kannanlahdessa makasimme kaksi yötä lattialla
ja samoin kaikissa majapaikoissa sieltä Kemiin asti, sillä ei
yhdessäkään niistä nähnyt edes sängyn merkkiä, sitä vähemmin erityistä
vierashuonetta.
Seuraavana aamuna meitä tuli tervehtimään Koudan golovan piisari. Sekä
piisari että golova ovat Suomessa outoja sanoja, sen tähden heti
paikalla koetan taitoni mukaan niitä selittää. _Golova_ on jonkunlainen
kunnallisesimies, joka piirissään selvittelee jokapäiväisiä, vähemmän
tärkeitä asioita, ja kun hän usein itse on kirjoitustaidoton, hänellä
on apurinaan palkattu kirjuri, ja tämän nimenä on _piisari_. Piisarin
käynnin tarkoitus oli, mikäli saatoimme arvata, kysyä, olimmeko
asianmukaisilla passeilla varustettuja henkilöitä; sen tähden, hänen
istuttuaan jonkun aikaa, säästimme häneltä vaivan kysellä passejamme,
näyttäen ne itsestämme. Sitten panimme toimeen vähäiset aamupäivä
kekkerit, lähetimme ostamaan viinaa, jota meillä Maaselästä