Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844 - 14

vieville teille. Mutta ostettuani häneltä paperia ja purjelankaa --
hän näet samalla oli kauppias --, ja kun en ollut tinkinyt pois
kopeekkaakaan hinnasta, hän lupasi erityisestä suosiosta iltaan kello
10:ksi toimittaa minulle pari hevosta. Aikaisemmin hän ei sanonut
voivansa sitä tehdä, sekä Arkangelin postin tähden, jonka oli määrä
lähteä, että kovan kuumuuden vuoksi, joka ylen määrin olisi rasittanut
eläimiä. Nyt pälkähti päähäni muuan ajatus, nimittäin se, että ostaisin
itselleni pienen veneen, ja sillä, riippumatta hevosista, kuumuudesta,
kyytimiehistä ja kievarinisännistä, soutaisin perille Kargopoliin ja
ehkäpä sieltä vielä eteenpäin Latjshe- ja Bosjeozeron kautta lähelle
vepsäläisten asuinpaikkoja. Jos olisin soutanut 50-60 virstaa päivässä,
tätä matkustamistapaa ei olisi kestänyt viikkoa kauempaa. Mutta sitten
kuulin kerrottavan, että Äänisjoessa paitsi muutamia pieniä koskia
monessa paikoin on sangen vuolas virta, joista paikoista olisi
käynyt vaikeaksi, ehkäpä mahdottomaksikin päästä veneellä ylöspäin
kulkemaan, ja sen tähden taas tämä ajatus sai mennä menojaan,
ennenkuin saatoin sitä hyväkseni käyttää.
Jo edellisenä päivänä oli ollut erään varapostimestarin tai
postimestarin-apulaisen (pomoshtshnik) luona, jonka rouva oli kotoisin
Suomesta, joten hän vielä puhui ruotsia jotenkin yhtä auttavasti kuin
millä sitä kirjoitan. Tämän rouvan luokse menin nyt taas, pyytäen
häntä kuulustelemaan, eikö koko kaupungista voisi saada hevosta tai
paria, ensimäiselle taipaleelle. Hän lähetti tiedustelijoita, mutta ei
mitään kyytiä ollut saatavissa; jollakulla tosin oli ollut hevonen,
mutta ei rattaita, toisella rattaat, mutta ei hevosta, ja minä
tarvitsin niin hyvin toista kuin toistakin. Lopuksi saatiin kuitenkin
pari vaimoihmistä, jotka lupasivat soutaa minut ensimäiset 16 virstaa
jokea pitkin ylöspäin. Näin vihdoinkin kello 4:n aikaan iltapäivällä
pääsin liikkeelle, oltuani koko sen päivän ja suuren osan edellistä
sekä aivoineni että jalkoineni liikkeessä saavuttaakseni tämän tuloksen
ja käytettyäni paitsi omaa valppauttani useiden muidenkin toimintaa,
minkä vuoksi toista vuorokautta alinomaa olin kulkenut kolikoita
taskussa juoma- tai prenikkarahoiksi. Täällä näet juomarahat jaetaan
eri sukupuolien mukaan, niin että miehistä puhuen sanotaan "na vodku"
[viinaa varten] ja naisista "na präniki" [prenikkoja varten]. -- Alussa
luulin sanojen "na vodku" kelpaavan kummastakin sukupuolesta
puhuttaessa ja käytin niitä naisillekin antaessani, mutta tämän
kieliopillisen pukin he itse taikka muut huolellisesti korjasivat
"na präniki'ksi".
Äsken mainittu vara-postinhoitajan rouva oli syntynyt Loviisan
kaupungissa, ja sitten joutunut naimisiin Viipuriin erään
puuseppä-mestarin kanssa ja tämän kuoltua toisen kerran nykyisen
miehensä kanssa, joka silloin oli palvellut sotaväessä Suomessa. Ollen
hänen maalaisensa ja saadakseni puhua jotakin kieltä, jota osasin
puhua, hain hänet, sittenkuin lääkäriltä olin kuullut hänen
olemassaolonsa. Oli juuri sunnuntai-iltapäivä, ja minä tapasin
hänet pöydällä olevan ruotsinkielisen Raamatun äärestä. Tervehdyksien
jälkeen hän kysyi, mikä nimeni oli, ja kuultuaan sen, hän oli aikoja
sitten kuolleen äitinsä kertomuksen nojalla tietävinänsä, että olimme
sukulaisia, sillä jonkun vaahteran, koivun tai muun puun juuri [Lönnrot
(= vaahteran juuri)-nimen johdosta tehty sanasutkaus] oli ollut nimi,
josta hänen äitinsä usein oli puhunut, ja jonka omistaja muka kuului
sukuun. Kun hänen sukutieteelliset muistelmansa olivat hyvin sekavat,
epäilen suuresti, olisiko yhteinen esi-isä voinut olla lähempi henkilö
kuin vanha Aatami, varsinkin kun hänen sukunsa oli ruotsalaista ja
minun sukuni suomalaista alkuperää. Tästä huolimatta, ja jotta emme
olisi päästäneet tilaisuutta käsistämme, rupesimme umpimähkään
serkuksiksi, joten minun miltei ainoa keinotekoinen serkkuni asuu
Venäjällä. Sen päälle juotiin kahvia ja sitten hän näytti
minulle kirjastoaan, joka oli sijoitettu vanhan seinäkaapin päälle, ja
jonka useimmat ruotsinkieliset kirjat olivat peruja hänen isoisältään;
tämä oli edellisellä vuosisadalla ollut Suomen pappeja. Paitsi jo
mainittua koko-Raamattua siinä oli Uusi Testamentti ja kokonaista kolme
virsikirjaa, luultavasti niin monta sen tähden, ettei laulaminen
yhdestä ainoasta kirjasta olisi käynyt yksitoikkoiseksi ja ajan pitkään
väsyttäväksi. Saadakseen Uuden Testamentinkin kappaleiden luvun
kolmeksi, oli hänen mielikuvituksessaan onnistunut vanhasta
saksalaisesta lukukirjasta saada saksankielinen Uusi Testamentti, enkä
minä tätä harhaluuloa poistanut, varsinkin kun lukukirja sen kautta
arvossa yleni eikä alentunut, ja kun korjauksesta ei hänellä eikä
toisilla olisi ollut mitään hyötyä. Erään latinaisilla kirjaimilla
painetun kirjan johdosta hän valitti, että tytöt hänen aikoja sitten
menneessä nuoruudessaan eivät saaneet oppia latinaa, ja kysyi, oliko
asianlaita yhä vielä sama. Rauhoitin häntä ilmoittamalla, että Suomessa
tytöille tätä nykyä annetaan riittävät latinankin perusteet, jopa siinä
määrin, että monet talonpoikaistytötkin lukevat sitä yhtä hyvin kuin
äidinkieltään, minkä kaiken totuuden mukaisesti saatoin sanoa, kun
tiesin, mitä hän tarkoitti latinalla; {ja hänen latinaansa näytti ennen
arvossa pidetty latinalaisuus toisillakin supistuvan.}
Tämän kirjaintarkastuksen aikana hän sai sekä tilaisuuden että aikaa
kertoa, ettei hän, kuten moni muu Suomesta Venäjälle naitu, ollut
luopunut vanhempiensa uskosta, vaikka hänen nyt kokonaista kaksitoista
vuotta oli täytynyt olla nauttimatta Herran ehtoollista, kun
luterilaista pappia ei ollut Arkangelia lähempänä. Kuitenkin hän näytti
omaksi varakseen toimeenpannun Lutherin opin lisäpuhdistuksen kautta
lähentäneen sitä hieman kreikkalaiseen kirkkoon päin, nim. määräten
pääsiäisen edellisen, seitsenviikkoisen paaston ankarasti
noudatettavaksi talossaan; tämän paaston laiminlyömistä Suomessa hän
piti suurena syntinä, sillä miksi sen nimenä meidän kirjoissa olisi
paasto, ellei sen tähden, että ihmisten sen kuluessa tuli paastota.
Mutta toisia kolmea kreikkalaisen kirkon paastoa, kuten myös
maanantai-, keskiviikko- ja perjantai-paastoa hän ei ollut katsonut
tarpeelliseksi noudattaa, ja hänen miehensä, jos kohta kuului
oikeauskoiseen kirkkoon, olisi toivonut, ettei hän olisi katsonut syytä
olevan noudattaa edes tuota yhtä pitkää paastoa, sillä täytyihän hänen
vatsansa sen vuoksi kokonaista seitsemän viikkoa -- jotka voivat
vastata neljäätoista tavallista -- elää kuin lakkautuspalkalla.
Pakollisen ehtoollisen laiminlyömisensä johdosta rouva teki minulle
jotenkin pulmallisen teologisen kysymyksen, eikö hän pysymällä
luterilaisessa uskossaan voisi nauttia sakramenttiä kreikkalaisessa
kirkossa. En oikeastaan tietänyt, mitä minun piti vastata rakkaalle
serkulleni tähän kysymykseen, varsinkin, kun en tietänyt, oliko
venäläisellä papilla edes oikeutta päästää ehtoolliselle muunuskoista.
Annoin siis hänelle sen neuvon, että ensin kääntyisi venäläisen papin
puoleen, ja että luulin voivani, jos hän luvan saisi, hyvällä
omallatunnolla hänelle vakuuttaa, että ehtoollinen silläkin tavalla
nautittuna olisi yhtä tervetullut ja tehokas kuin jos luterilainen
pappi olisi sitä hänelle jakanut. Sillä hetkellä hän ei ollut oikein
tyytyväinen venäläiseen pappiin, kun tämä, mikäli hän luuli tietävänsä,
koko kesän pitkän oli jättänyt rukoilematta sadetta, minkä pahan
laiminlyönnin vuoksi hänen perunamaansa nyt oli kuihtumaisillaan. Mutta
Jumala, joka ilman rukouksiamme ja muuta ansiotammekin pitää huolta
meistä ja perunamaistamme lähetti vielä samana iltapäivänä, ja
ennenkuin oikein olimme ehtineet juoda teetämme loppuun, vähäisen
sateen ikäänkuin sen runsaamman vedentulon enteenä, joka sittemmin
seurasi, ja joka kaiketi hyvin riitti jälleen saattamaan hänen mielensä
sovinnolliseksi pappia kohtaan. Muuten hän oli niin mieltynyt Venäjään,
että vakuutti, ettei leskeksikään jäätyään muuttaisi takaisin Suomeen,
vaikka olikin ilman lapsia ja sukulaisia. Vähäisillä parannuksilla,
joita väsymättömän hallituksen huolenpidolta kyllä oli odotettavissa,
Venäjästä hänen luultensa pian oli tuleva maailman paras maa, ja minä
saatoin vaan toivottaa sille siihen onnea ja pikaista edistymistä,
toivoen vuoron sitten tulevan meidän maalle. Muutamien asioiden laita
hänen mielestään ei vielä ollut aivan hyvä, ja sellaisina hän mainitsi,
ettei oltu annettu hänen nimenään olla Öberg, jonka oli isältään
perinyt, vaan että oltiin muutettu se Eberh'iksi, jos kohta hän oli
nähnyt paljon vaivaa pitääkseen sen muuttumattomana, jopa usein tavaten
luetellut siihen kuuluvat kirjaimet Ö-b-e-r-g. Olisin voinut joksikin
lohdutukseksi hänelle kertoa, että me korvaamme tämän nimien
vääristelemisen kirjoittaessamme ruotsalaisilla kirjaimilla venäläisiä
nimiä; mutta kun tiedän, että toisten osallisuus onnettomuudessa
monelle on kaikkein voimakkain lohdutuskeino, huomautin hänelle, että
melkein saman pahan onnen alaiseksi oli joutunut minunkin nimeni, josta
tavallisten ihmisten kirjoitustavan mukaan venäjäksi tulee Lenrot,
lue Lennrott, ja Oulun passinkääntäjän (maisteri Ståhlen)
ääntämisopillisten tuumien mukaan kolmitavuinenkin sana Lënruut, lue
Ljonn-ru-utt.
Tämän pitkän syrjähypyn aineesta, joka varsinaisesti oli suunniteltu
matkakertomukseksi, mutta josta, jos jatkuu kuten on alkanut, ei näy
tulevan mitään, toivon kaikkein suosiollisimmin antavasi anteeksi.
Koska tiedän, että Sinua huvittaa kuulla maalaisistamme, niin hyvin
miehistä kuin naisista, en ole voinut olla laajemmalti mainitsematta
Oniegassa tekemääni sellaisen henkilön löytöä. Ja vielä on minun heti
paikalla esittäminen Sinulle toinen henkilö, joka, jos kohta ei ole
maalaisemme, silti on yhtä kunnianarvoinen. Samassa talossa, missä
juodessani äsken mainitun rouvan kahvia ja teetä olen pannut pari
tämän kirjeen sivua lörpötyksiä täyteen, asui mieshenkilö, joka puhui
jotenkin hyvin sekä ruotsia että suomea, hän kun oli kauan aikaa
oleskellut useilla seuduilla Suomessa. Hän sanoi nimensä olevan
Tiesenhausen ja oli oman luulonsa mukaan kuurilainen parooni. Mutta
tämä todellinen tai luuloteltu paroonin-arvo ei ollut auttanut häntä
muuhun kuin äärimmäiseen kurjuuteen, jossa nyt eli, sillä "työtä tehdä
hän ei jaksanut (tai ei tahtonut) ja kerjätä hän ei kehdannut", vallan
kuten uskottoman huoneenhaltijan laita oli (Luukk. XVI:3). Lääkäri oli
taipuvainen luulemaan, että hän jonkun toisen yhtäläisyyden vuoksi
mainitun, evankeliumissa esiintyvän voudin kanssa oli erotettu jostakin
alemmasta siviilivirasta, jossa ennen oli ollut, mutta miten sen laita
lie ollutkaan, hän ei ainakaan siinä ollut mainitun voudin kaltainen,
että olisi hankkinut itselleen ystäviä väärästä mammonasta. Hän oli
ennen siviilivirkaansa palvellut sotaväessä aliupseerina ja ottanut
osaa sekä Ranskan, Suomen että Turkin sotiin, mutta siinä univormussa,
johon puettuna nyt hänet ensi kerran näin, oli verrattomasti useampia
huonosti parannettujen haavain arpia kuin sen verhoamassa ruumiissa,
olipa näitä kuinka monta lienee ollutkin. Toisen kerran hän tuli
luokseni pyhäpukuunsa puettuna, jossa siinäkin oli enemmän paikkoja
kuin mitaljeja. Kysyin, miksi hän ei ollut koettanut saada jonkunlaista
eläkettä virkavuosien nojalla, joita oli viidettäkymmentä, mutta
"kerjätä hän ei kehdannut", varsinkin kun luuli itsellään vielä olevan
tarpeeksi voimia valtiota palvellaksensa, minkä vuoksi sanoi Arkangelin
kuvernööriltä anoneensa jotakin sopivaa virkaa, mutta saaneensa
ainoastaan sen vastauksen, että hänen tuli jättää sisälle
hakemuksensa, kun joku sellainen virka tuli avoimeksi. Mutta avoimia
virkoja ei täällä ilmoiteta sanomalehdissä, minkä vuoksi ne vielä
helpommin kuin postinhoitajan- ja jotkut muut virat meillä menevät
halukkailta käsistä. Äärimmäisen hädän pakottamana hän nyt oli alkanut
kyhätä kaikkein alamaisinta anomuskirjaa keisarille, pyytäen siinä
eläkettä tai virkaa, ja kertoi, ettei tämän tärkeän työn takia ollut
nukkunut hetkeäkään sen aamun edellisenä yönä, jolloin kävi luonani.
Tarjosin hänelle rommiryyppyä veden kanssa, mutta vastoin luuloani ja
kaikkea tavallisuutta, hän ei ollut mikään väkevien ystävä,
minkä vuoksi hän vaan, ikäänkuin tehdäkseen minulle mieliksi, maistoi
sitä hieman. Hänen esiintymistavassaan ilmeni hiukkanen paroonimaisuutta
repalaisen takin alla, joten melkein aloin uskoa, ettei hänen säätyänsä
koskeva tiedonantonsa ollut kaikkea perustusta vailla. Tämä
paroonimaisuus oli siirtynyt hänen vaatteiden puolesta yhtä
huonosti varustettuun vaimoonsa eli paroonittareensa. Sillä tämä
hänen vaimonsa oli muiden muassa ollut minulle avuliaana kyydin
hankkimisessa, ja kun hänen juoksuistaan tarjosin hänelle kymmentä
kopeekkaa hopeaa "na präniki", hän kieltäytyi sitä vastaanottamasta.
Milloin tällaista kieltäymistä muuten olisi tapahtunut, en
kokemuksestani muista, sentähden hän nyt sai jäädä aivan ilman, sillä
muuta "souvenir'ia" [muistolahjaa] minulla ei ollut hänelle jättää.
Paitsi näitä kahta, ruotsia puhuvaa henkilöä oli vielä muuan
Helsingistä kotoisin oleva aliupseerin vaimo, joka niinikään osasi tätä
kieltä, ja sitäpaitsi sanottiin vielä pari muuta samanlaista, Suomesta
kotoisin olevaa henkilöä asuvan kaupungissa, mutta heitä tavatakseni
minulla ei kuitenkaan ollut tilaisuutta. Mutta ajattelin: Kun pienessä
Oniegassa, jossa on tuhat tai puolitoista tuhatta asukasta, asuu
kokonaista neljä vaimoa, jotka ovat Suomen synnynnäisiä, kuinka monta
siis lieneekään muilla, paremmilla seuduilla. Kuulinpa niitä
Arkangelissakin olevan, mutta en sattunut ainoatakaan tapaamaan.
Nyt luulen Sinunkin, ja kenen tahansa, jonka vielä mahdollisesti voit
antaa lukea tämän kirjeen, tarpeeksi kiusaantuneen hommatessani lähtöä
Oniegasta, ja voipa siis olla aika kertakin päästä liikkeelle ainakin
ensimäiselle taipaleelle. Sen puolitiessä näin useita sahoja ja
vastapäätä Oniegaa vielä toisia sellaisia; muistelen niitä olevan
kaikkiaan kahdeksan, ja kaikki ovat rikkaan arkangelilaisen
kauppahuoneen Brandtin omia. Toisen kyytivälin ajoin hevosella, ja
silloin sattui se onnettomuus, että kaikki teeastiat tärinästä menivät
pieniksi sirpaleiksi. Irtausipa Arkangelissa ostamani messinkisen
tee- tai kahvikannunikin nokka juotoksestaan. Tämän vahingon kuitenkin
paria päivää myöhemmin runsaasti korvasi kokonaisen 25:n hopearuplan
löytö, joiden olemassaoloa en enää tietänyt, ennenkuin löysin rahat
eräästä kätköstä. Seuraavat kolme taivalta soudatin itseni taas
veneellä Äänisjokea pitkin, ja sitten ajoin kaikki jäljelläolevat tänne
asti. Osalla tätä matkaa toisena soutajattarista oli tyttö, jota luulin
14- tai 15-vuotiaaksi lapseksi, kunnes kuulin hänen jo toista vuotta
olleen naimisissa. Kolmessa tai neljässä kohdassa tie kulki joen poikki
ja seurasi muuten yleensä korkeata, jyrkkää joenparrasta niin läheltä,
ettei ollut muuta kuin puoli askelta syvyyteen, josta useinkaan ei edes
mikään aitaus ajajaa erottanut. Lukuunottamatta kahta ensimäistä
taivalta, ei aina 150 virstan päähän Oniegasta ole vuorta eikä mäkeä,
vaan pelkkiä niittyjä molemmin puolin jokea ynnä kyliä, muutama virsta
väliä. Heinänkasvu oli niityillä mitä rehevintä, tavallisesti kyynärän
korkuista, ja se oli monasti siihen määrään anastanut tienkin alueen,
ettei tiestä näkynyt jälkeäkään. Monissa paikoin näkikin vielä
kuluneesta talvesta säästyneitä heinäpieleksiä. Jos kohta rehua on näin
runsaasti, rahvas ei kuitenkaan pidä enempää kuin keskimäärin 8-10
lehmää ja 2 hevosta tilalla, mikä seikka minusta tuntui omituiselta
verratessani meidän maan talolliseen, joka varsinkin pohjoisilla
seuduilla kahta vertaa niukemmilla heinävaroilla elättää kahta vertaa
suuremman karjan. Pellot lupailivat hyvää satoa ja näyttivät muuten
sangen riittäviltä. Kunnollisia ojia en yhdelläkään niistä nähnyt
Pellavamaita ei silmäni tavannut ennenkuin 150 virstan päässä
Oniegasta, mutta hamppumaita monessa paikoin jo sitä ennen. Maaperä,
joka yhtä etäälle Oniegasta oli ollut savimultaa, muuttui siitä lähtien
enemmän hiedansekaiseksi, ja metsissä näki nyt uutta puulajia,
lehtikuusta (listvennitsa), jota komeaa, rakennusainekseksi kelpaavaa
puuta, leveysasteesta päättäen, Suomessa pitäisi kasvaa aina Vaasan ja
Kuopion tienoille, ehkäpä pohjoisempaankin asti; meidän maan
ilmanalahan sentään on lauhkeampi kuin vastaavalla leveysasteella
idässä.
Kahvaan rakennukset olivat ulko- ja sisäpuolelta samanlaiset kuin
Venäjän karjalaisilla ja niillä Venäjän pohjoisseuduilla, joilla tällä
matkallani aikaisemmin olen käynyt. Sellaisessa rahvaan rakennuksessa,
jossa kalkki tarpeelliset huoneet, paitsi saunaa ja riihtä, ovat yhteen
rakennettuina, on ensinnäkin korkeat portaat ja sitten jotenkin pimeä
porstua, missä on neljä tai viisi ovea. Yksi niistä vie pirttiin,
toinen avaraan vajaan, muut erityisiin pieniin varastohuoneisiin
eli kamareihin. Sitäpaitsi porstuasta johtavat portaat alas
sokkelorakennukseen, jonka muodostavat navetta, talli, kanakoppi,
lammasnavetat ja vasikkain karsinat, mitkä kaikki suureksi osaksi
sijaitsevat mainitun suuren vajan alla. Voi olla varma siitä, ettei
osaa takaisin, jos asuntoa lähemmin tuntematta pimeässä joutuu tähän
rakennussokkeloon, kuten joskus on tapahtunut allekirjoittaneelle, kun
erehdyksestä varsinaisten ulkoportaiden asemesta on astunut alas
toisia. Vajassa on toinenkin, suurempi ovi; siitä voidaan ajaa sisälle
kokonainen heinäkuorma siltaa pitkin, joka tästä ovesta johtaa maahan.
Pirtti on huone, jonka tavallinen pituus, kuten myös leveys, on noin 3
syltä. Sen huomattavin sisustusesine on suuri nelikulmainen muuri eli
kiuas, joka on sijoitettu jommallekummalle puolelle ovea: se on joko
savutorvellinen tai savutorvea vailla; jälkimmäisessä tapauksessa savu
saa hakea itselleen ulospääsyn katossa olevasta aukosta. Kiukaan
ulkokulmasta ja tämän ylänurkkauksesta lähtee kaksi vaakasuoraa,
korttelin levyistä lankkua, toinen tuvan pituus-, toinen
poikkisuuntaan, jotka muodostavat keskenään suoran kulman kulkien ja
päättyen vasta seinään. Ne ovat noin kolme kyynärää korkealla
lattiasta, mutta usein matalammallakin, niin että on pakko hieman
kumartaa niiden tähden. Siinä, mihin nämä lankut päättyvät, kulkee yhtä
korkealla vähän leveämmät lankut seinustaa pitkin. Sekä edellisillä
että jälkimäisillä pidetään kaikenlaisia pieniä esineitä, veitsiä,
höyliä, nävereitä, kovaisimia, laskutauluja y.m. Mutta niiden
alapuolella on seinässä nauloja, joihin voidaan ripustaa lakkeja,
kintaita ja muita vaatekappaleita. Vateja ja lautasia varten on
jossakin seinässä erityinen pieni hylly. Pitkin seiniä on sitäpaitsi
kolmea korttelia korkealla permannosta niin leveät penkit, että
hätätilassa voi niillä maata, jos kohta kernaimmiten valitaan
lattia makuuta varten ja penkki istuttavaksi. Penkit ovat siitäkin
syystä hieman epämukavat makuusijoiksi, ettei niiden koko pituudelta
juuri voi löytää paikkaa, joka olisi vapaa vedosta; venäläisissä
pirteissä näet on useampia pieniä ikkunoita, tavallisesti kuusi, joista
toinen on vetoisempi toista. Tapa näytti ennen vaatineen, etteivät
nämä ikkunat saaneet olla yhtä suuret; kaikissa vanhemmissa pirteissä
näet on päätyseinän keskimäinen ikkuna vähän suurempi kuin muut saman
ja toisten seinien ikkunat, jotka tavallisesti ovat parin korttelin
levyiset ja puolentoista korttelin korkuiset. Tätä nykyä on kuitenkin
aljettu tehdä ikkunat sekä suuremmat että muuten keskenään yhtä suuret.
Erityisiä tuoleja tapaa harvoin, mutta aina matalan, parin kyynärän
pituisen ja puolentoista kyynärän levyisen pöydän, jossa on laatikko
alla. Mitään muuta erityistä huomattavaa näissä talonpoikaistuvissa ei
ole, paitsi kolmen kyynärän pituiset ja usein yhtä leveät lauteet,
jotka ovat kiinni oviseinässä kolmea kyynärää korkealla tai
korkeammallakin lattiasta; näitä lauteita käytetään makuusijoina,
varsinkin talvis-aikana niitä käyttävät vanhat ihmiset, jotka pitävät
lämpimästä ja sen tähden usein kiukaallekin laativat leposijansa.
Lisäksi on venäläisen rahvaan ansaituksi kiitokseksi mainittava, että
nämä pirtit eli talonpoikaistuvat aina pidetään siisteinä ja puhtaina
paljoa suuremmassa määrässä kuin mitä meidän omalle rahvaalle
useimmilla seuduin on tullut tavaksi. Lattiakin on puhdas, ja
pienimmätkin rikat lakaistaan heti ainakin viisi tai kuusi kertaa
päivässä pois. Sitäpaitsi huone on vapaa pytyistä, tiinuista,
kaukaloista, vesikorvoista ja muusta sellaisesta romusta, mitkä on
asetettu vasituisiin paikkoihinsa porstuaan tai muualle. Koirat eivät
koskaan saa tulla sisälle ja ovat pienistä penikoista pitäen niin
tottuneet siihen, ettei edes leipäpalalla voisi houkutella niitä
tulemaan kynnyksen yli, joka niille on ja pysyy "non plus ultra'na"
[ylipääsemättömänä]. Seinillä näkee tavalliset messinkiset pyhäinkuvat
tai myös pieniä öljymaalauksia, tavallisesti muiden mestarien tekemiä
kuin juuri Rafaelin, ja missä on joku kamari, on tavallisesti,
paitsi pyhäinkuvia, seinillä joukko piirroksia, enimmäkseen
uskonnollisaiheisia ja usein jotenkin hullunkurisia. Yksi kuvaa pelkkiä
pyhimyksiä ja enkeleitä, toinen hännäkkäitä piruja ynnä muita hornan
henkiä, kolmas pääenkeli Mikaelin ja lohikäärmeen välistä taistelua,
missä jälkimäinen tietysti joutuu alakynteen; toiset taas jotakin
muuta. Yhteen sellaiseen oli kuvattu paratiisilintu, jolla oli
ihmiskasvot ja siipien kärjessä pitkät sormien kaltaiset kynnet;
erityisesti huomautettiin, että paratiisilinnun oikea nimi oli sireeni.
Koko venäläinen talonpoikaisrakennus on muodoltaan pitkä ja kaita;
usein siinä on joku erityinen ulkoneva rakennus kyljessä. Pirtti
päätyseinineen on aina rakennuksen toisessa päässä, ja tämä pää, aina
kylä- tai maantielle päin, joka talojen välillä ollen näyttää
säännölliseltä kadulta. Muutamissa rakennuksissa on kaksi kerrosta
asuinhuoneita ja joskus tämän lisäksi ullakkohuone ja tästä
kadunpuolelle ulkoneva parveke. Mutta herraskartanoita, jotka meillä
koristavat maaseutua, ei täällä ollenkaan näe, eikä yhtään ainoata
punaiseksi maalattua taloa; eivät edes kirkot ole maalattuja, vaan
kaikilla rakennuksilla on puun luonnollinen väri. Lisäksi kaipaa
vihannestarhoja ja tupien edustalla vihreitä nurmikkoja, jotka
suomalaisille talonpoikaistuville antavat erityisen kodikkaisuuden
leiman. Mutta sen kautta, että talot venäläisissä kylissä ovat yhtä
suuren välin, 4-5 sylen päässä toisistaan, sekä päätypuolet rivissä
tielle päin, näyttävät täkäläiset venäläiset kylät sangen
säännöllisiltä, seikka, joka meidän talonpoikaiskyliä rakennettaessa
varmaankaan ei ole johtunut kenenkään mieleen. -- Humalistoja en matkan
ensi puoliskolla Oniegasta tänne päin nähnyt, mutta sen jälkeen näin
niitä kyllä, vaikka ne eivät olleet erityisen isoja.
Aidat, missä niitä oli, olivat puolitiehen asti hämäläistä tekotapaa,
mutta siitä lähtien sekarakennetta, toisin paikoin karjalaiseen, toisin
taas hämäläiseen tapaan tehdyt, tai oli niissä vaan kaksisylisiä
aidaksia puolen tai koko korttelin välillä toisistaan, asetettuina
päällitysten vaakasuoraan; näin oli laita etenkin teiden varsilla.
Yleensä ne olivat huonoa tekoa ja niin matalat, että ihmettelin, miksi
ei hevonen, joka kulki läheisellä laitumella, noussut aidan yli
ohra- tai kaurapeltoon, missä vähemmällä vaivalla olisi voinut saada
vatsansa täyteen. Tuntui siltä kuin hevosia olisi pidättänyt sama pelko
kulkemasta aidan yli kuin koiria menemästä kynnyksen yli pirttiin.
Niiden hataruutta en niin suuresti ihmetellyt, kun en missään näillä
seuduin nähnyt edes merkkiä sikain hoidosta; nämähän tarkastusmiehet
uutterilla tarkastuskäynneillä koettelevat aitojen tiheyden. Eivätkä
aidat yleensä täällä ole yhtä tärkeät kuin Suomessa, kun on tavallista
että kylä pitää yhteisen paimenen karjoillaan, jotka kaikki käyvät
yhtenä laumana laitumella. Paimenet palkataan tavallisesti koko kesäksi
ja voivat kylien suuruuden mukaan laskea 50-80 ruplaa vaivoistaan,
jollei susi vaan näitä tuloja vähennä, Saman tavan olen kuullut
vallitsevan Inkerissäkin, jonne joka kevät lähtee Suomesta, Viipurin
ja Mikkelin lääneistä joukko miehiä palkkautumaan paimeniksi.
Nyt alkavat muistelmani tältä matkalta melkein kokonaan tyhjentyä,
sillä sellaisia pikkuseikkoja kuin kyntöaseiden, haravien ja
viikatteiden rakennetta, joka ei muuten poikkea siitä, mikä Karjalassa
on yleistä, en katso sen arvoisiksi, että niistä puhuisin, varsinkin
kun hengessä saatan havaita, että pyydät päästä sellaisia lukemasta.
Maantienkin kuvaus tulisi sekin kuivempi kuin tie itse nyt pari päivää
kestäneen sateen aikana monin paikoin on ollut; sitäpaitsi kaikki
maantiet ovat jossakin määrin toistensa kaltaiset ainakin siinä, että
ovat pitkät ja kapeat.
Kuljettuani noin 200 virstaa Oniegasta tulin suurelle postitielle,
joka Arkangelista, Holmogoryn, Kargopolin, Vyitegran, Lotinapellon,
Uuden-Laatokan ja Pähkinälinnan kaupunkien kautta johtaa Pietariin. Se
saattaa kilpailla meidän parempien maanteiden kanssa, kuitenkin
lukuunottamatta kaikkein paraita Viipurin, Oulun ja muutamien muiden
läänien maanteitä. Venäläisillä maanteillä on meidän maanteiden
rinnalla se etu, että kievarit eli stantsiat ovat vallan lähellä tien
vieressä, niin ettei tarvitse poiketa virstaa tai paria metsään niitä
etsimään, kuten meillä joskus tapahtuu. Tien viereiset aidat eivät ole
niin lähellä tietä kuin meillä on tavallista, vaan noin 2-3 sylen
päässä maantien ojista. En tiedä, purjetaanko ne vielä lisäksi
talveksi, kuten kuitenkin luulen, mutta ellei niin tehdä, niin
sittenkään ei voi niiden etäisyyden vuoksi melkoisia lumikinoksia
kokoontua tielle. Onko siitä etua vai hankaluutta, että kievarit
tavallisesti ovat kahdenkymmenen virstan, jopa pitemmänkin matkan
päässä toisistaan -- siis kahta etempänä toisistaan kuin meillä --, sen
seikan hevosystävät ratkaiskoot. Mutta odottamatta heidänkään
tuomiotaan, ja huomioon ottaen, että laillinen kyytihevonen, missä tie
ja kuormakin ovat lailliset, varsin hyvin jaksaa juosta kaksi
peninkulmaa yhtä mittaa, luulisin sopivaksi, että meidän kievarit
sijoitettaisiin hieman pitemmän matkan päähän toisistaan kuin nyt
useimmissa paikoin on laita. Tästä olisi sekä matkustajalle että
kyytimiehelle etua, edellisellä kievareissa-viivynnän väheneminen,
jälkimäisellä kyytivuorojen harveneminen.
Kyytimaksuna on nyt rahamnuuton jälkeen kolme kopeekkaa hopeaa
virstalta hevosparista, tai viisi kopeekkaa toista ruplaa paperirahaa
peninkulmalta. Se on meillä siis vielä ainakin viittäkymmentä huokeampi
sadalta kuin Venäjällä, sillä venäläinen kyytijärjestys määrää aina
kaksi ja usein kolme hevosta, missä meillä varsin hyvin tullaan toimeen
yhdellä. Kolme hevosta täytyy kahden matkustajan ottaa esim. kelirikon
aikana keväällä ja syksyllä, samoin jos kummallakin on eri
matkalaukkunsa tai jos yhteinen matkalaukku sattuu olemaan vähän
suurempi. Kun tähän vielä lukee maksun matkustus-lipusta (podorozhna),
niin kyytimaksu tästä kasvaa, jopa melkoisestikkin. Ilman
podorozhnaa taas on vaikea päästä perille, ja on sen lisäksi kokonaan
riippuvainen kyyditsijäin mielivallasta. Ajoneuvoista ei suoriteta eri
vuokraa, ja se olisi meilläkin viimeksi tapahtuneen kyytimaksun
korotuksen jälkeen varsin hyvin voinut jäädä pois, sillä maksettaessa
se vaan tuottaa rettelöitä ja sekaannusta, ja jokainen tietää, että
kyytimies, jos asia hänestä riippuisi, kernaasti maksaisi muutaman
kopeekan peninkulmalta siitä edusta, että saisi kyyditä matkustajaa
omilla ajopeleillään, se kun aina käy vähemmällä vaivalla ja
sitäpaitsi päästäisi hänet ratsain kulkemasta takaisin, mikä varsinkaan
talvipakkasella ei ole kaikkein miellyttävintä. Mutta samoin kuin moni
muu seikka, on meillä määräys ajoneuvojenkin vuokrasta perintöä niiltä
viisailta miehiltä, jotka ennenmuinoin istuivat valtiopäivillä.
Jos kohta täkäläisen kyytimaksun laskeminen onkin niin mutkatonta, kun
näet tarvitsee ainoastaan kertoa virstaluku kolmella, otetaan kuitenkin
laskulauta halukkaasti käteen ja lasketaan tuo summa sen avulla.
Venäläisen laskulaudan monia edullisia ominaisuuksia olen huomannut
sen epäkohdan vähentävän, että se totuttaa ihmisen sen 60-70:n
nuppien vuoksi kokonaan unhottamaan oman "nuppinsa", niin ettei
yksinkertaisimmissakaan laskunteoissa käytetä päätä, jos vaan voidaan
saada laskulauta käsille, ja missäpä sitä ei olisi saatavissa, se kun
on todellinen "vade mecum" [= alituinen kumppani]. Niinpä minun
kerta oli kievarinisännälle maksettava 25 virstan kyyti "na paru"
[= parista]. Lasku oli mitä yksinkertaisin, sillä eihän vaadita paljoa