Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844 - 13

uutterammin teekannuni ympärillä. Tuntui siltä kuin he olisivat
keskenään sovinnolla jakaneet nämä molemmat tungettelutilaisuudet. Tee
ei tosin ole ainetta, jota ei paaston aikana voisi nauttia yhtä hyvin
kuin muina aikoina, mutta matkalla on tarpeeksi siinä, että saa olla
oma pikenttinsä, eikä juuri haluta toimittaa tätä virkaa vielä muille,
kaikkein vähimmin pahanilkisille pojille ja muulle sellaiselle
moskaväelle. Tupakanpoltostakin muuan miehen loikkari bohumoltseista
aikoi huomauttaa, että se muka oli syntiä. Muuan kersantti, tai joku
sellainen, otti sillä kertaa puolustaakseen minua ja tupakkaa sanoen
tietävänsä, ettei Raamattu missään paikassa kiellä tupakoimista. Mutta
itsensä päihdyttäminen viinalla tai muulla väkevällä on Raamatun mukaan
syntiä, lisäsin minä varta vasten huomautuksen tekijälle, joka
lähtöhetkellä Arkangelissa oli ottanut toisenkin lähtöryypyn liikaa.
Huolimatta kaikista näistä selityksistä ja kalan muodonmuutoksista en
kuitenkaan onnettomuuden satuttua juuri olisi voinut tulla mihinkään
parempaan luokkaan luetuksi kuin Paavali Maltan edustalla tapahtuneen
haaksirikon jälkeen (Apost. teot 28:4), mutta saatoinhan kuitenkin
lohduttaa itseäni ajattelemalla, että minä kuitenkin sataa kertaa
enemmän olisin ansainnut sellaisen nuhteen, jonka maltalaiset hänelle
antoivat.
Illalla jatkui samaa vastatuulta, joka koko päivän oli puhaltanut
ripoittaen ylitsemme ajohietaa ennen mainitulta, ojan toisella puolella
olevalta hietaharjulta. Läksin hyvin vastenmielisesti tyyssijastani, ja
päätin, kun ruusuja yltäkyllin kasvoi ympärillä, laittaa itselleni
vuoteen ruusuista, kerrankin kokeakseni, miltä tuntuu "levätä
ruusuilla" sanan täydellisessä merkityksessä, sillä sen tiesin
ennestään, että niin kuin vuoteensa laatii, niin nukkuu. Mutta pian
huomasin suureksi mielipahakseni, ettei ruusuvuodekkaan kelpaa, kun
on hyttysien ympäröimänä. Sen tähden minun taas täytyi siirtyä
entiselle hietavuoteelle. Tämä muuten ei ollut huonompi sattuma, sillä
seuraavana aamuna noin 3:n ja 4:n välillä meidät herätti laivurin
raaka, pasuunantapainen huuto _povetr_, ja vaikka tämä huuto
kaikuihin ukkosenjyrinän tapaisena pitkin rantaa, en kuitenkaan tiedä,
olisiko se voinut kuulua korviini siihen paikkaan, mihin illalla ensin
olin paneunut maata. Silmänräpäyksessä kaikki väki nousi ylös, ja
kohta sen jälkeen syntyi kalinaa ja räminää padoista, kattiloista,
teekeittiöistä, ruokavakoista, vesilekkereistä y.m., jotka kaikki
joutuisasti muutettiin laivaan. Kiireessä oli muuan naisista tullut
sitoneeksi huivinsa niin huonosti, että ensimäinen hieman kovempi
tuulenpuuska lennätti sen pois, ensimäiseksi uhriksi, joka laivurin
viinan jälkeen vedelle tehtiin. Mutta huolimatta laivurin
kuulutuksesta, ei ollutkaan mikään "poveätr", vaan huono laitatuuli,
joka sävyisästi keinutteli meitä edelleen rannikkoa pitkin. Ei edes
ukkonen, jonka päivän kuluessa moneen kertaan kuulimme jyrähtelevän,
kyennyt hankkimaan meille parempaa tuulta, vaikka sitä puoleksi
toivoimme, puoleksi pelkäsimme. Koko sen päivän, seuraavan yön ja
suuren osan sen jälkeistä päivää vietimme laivassa, ilman että meitä
mihinkään vietiin maihin. Tästä tuli etenkin naisille pitkä piina-aika,
sillä laiva oli vailla sellaisia laitoksia, jotka olisivat saattaneet
kaikki maallenousut tarpeettomiksi. Oli surkeata nähdä heidän
alakuloisuuttansa: pilan ja hymyn asemesta oli etenkin toisena
päivänä kuolemankaltainen hiljaisuus vallannut heidän huulensa. Ei
nähty ainoankaan teekeittiön nyt tulevan liikkeelle, vaikka tähän
asti ei yhtäkään aamua eikä iltaa ollut kulunut ilman niiden
suitsutusuhria. Laivuri oli puoli-raakalainen, joka mitä suurimmalla
välinpitämättömyydellä neuvoi heitä käyttämään laivan porrasta
kaikennäköisiin kokeiluihin, näyttäen heille siinä itse hyvää
esimerkkiä. Mutta ikäänkuin hänen välinpitämättömyytensä toisten
kärsimyksistä ei olisi riittänyt, nousi matkustajien joukosta esiin
nuori mies, joka ivallaan uskollisesti avusti laivuria, ja toisena
avustajana hänellä oli vanhempi poikansa; tämä tiesi kertoa, että
välistä kreivittäriäkin on laivassa, ilman että sen tarvitsee
erityisesti laskea rantaan. Paitsi mainittua ivaajaa, joka hyvin olisi
ansainnut tulla valokuvatuksi, oli matkustajien joukossa useita sangen
omituisen näköisiä henkilöitä. Yksi vastasi täydelleen sitä
mielikuvaani, jonka olin itselleni muodostanut pahantekijästä, toisessa
luulin näkeväni elävän kuvan ulkokullaisuudesta, ja laivurin vaimon
kasvoista luin mitä likeisimmän sekoituksen tyhmyyttä ja hölmöyttä,
jättääkseni mainitsematta monta muuta merkillisyyttä.
10:ntenä päivänä tuuli alkoi puhaltaa vastaan, juuri kun olimme virstan
päässä erään joen suusta, mihin laivuri viimeinkin aikoi päästää
matkustajat maihin. Koetettiin luovaella sinne tämä virstan matka,
mutta tuo vanha laivahylky kulki vaan laitatuuleen, nousematta
rahtuakaan, mistä oli se seuraus, ettemme päässeet luvattuun maahan.
Käännöksissä laivuri pauhasi kuin paholainen ja jakeli komentojaan
oikealle ja vasemmalle. Muutamat niistä lankesivat minunkin osalleni
niin vähän kuin ymmärsinkin hänen laivurinkieltään, minkä tähden
tapahtui niin, että joskus jännitin purjenuoraa sen sijaan, että olisi
pitänyt höllittää. En ihmettele, että hän suuttui sellaisista törkeistä
erehdyksistä, mutta minullakin puolestani oli syytä suuttua minulle
uskotuista toimista, minkä vuoksi lopuksi käskin hänen herjetä minulle
komentosanojaan jakelemasta, ja suuntaamaan niitä niille, jotka häntä
paremmin ymmärsivät; lisäksi selitin, etten sen enempää tahtonut olla
tekemisissä hänen purjenuoriensa ja purjeidensa kanssa. Tämän selityksen
jälkeen, johon liittyi muutamia toisen luokan kohteliaisuussanoja,
kuten durak [= hölmö, tolvana] ja sentapaisia, mitkä sillä hetkellä
satuin muistamaan, laivuri muuttui jotenkin kohteliaaksi, jopa
pyysi minulta anteeksi; mutta minä olin jo sitä ennen tehnyt sen
päätöksen, että ensi tilaisuudessa eroaisin hänestä ja koko
bohumoltsein joukosta ja että muuten loppumatkakseni valitsisin
maatien, jos kohta sillä ei juuri ollut useita etuja tarjottavana;
näin aioin ainakin järjestää matkani Oniegaan asti. Tilaisuus siihen
tarjoutui ennenkuin edes olin voinut odottaa. Sillä kun laivurin ei
onnistunut luovaellen viedä meitä perille jäljellä olevaa virstaa joen
suulle, eikä ankkuri pidellyt laivaa, ja kun naiset kyynelisin ja
kyynelettömin silmin häntä ahdistivat, että hän armosta ja
armahtavaisuudesta laskisi maihin, hän katsoi syytä olevan purjehtia
kokonaista 15 virstaa takaisin pienen Pertominskin luostarin satamaan,
jonne hän varsin hyvin puolta vuorokautta aikaisemmin ohikuljettaessa
olisi voinut poiketa, jos olisi edes vähänkään tahtonut noudattaa
matkustajien toivomusta. Täällä nousimme maihin vähää ennen iltamessua,
ja koko bohumoltsi-seurue meni ylös luostariin olemaan läsnä
vetshernja'ssa (iltamessussa). Harvoin tuo pieni luostarikirkko lienee
ollut niin täyteen sullottuna väkeä kuin nyt. Vetshernja alkoi heti
kello 6:n jälkeen, ja sitä jatkui kokonaista kolme tuntia tavallisine
rukouksineen, lauluineen ja lukuineen, joihin lisäksi tuli erityisiä
tilapäisiä menestyksen toivotuksia bohumoltseille. Useimmat näistä
ostivat itselleen pienet vahakynttilät, jotka sytytettiin palamaan ja
kiinnitettiin täten pyhäinkuvien eteen, missä vaan oli tilaa niitä
kiinnittää. Näiden kynttiläin paljous olisi voinut muuttaa pimeimmän
yön päiväksi; mutta muuttikin nyt itse teossa kirkkaan päivän himmeäksi
hämäräksi, tarjoten kuvan hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Sillä
kuten nämä sata tai pari sataa kynttilää eivät voineet tyhjäksi tehdä,
vaan ainoastaan himmentää päivän valoa, samoin pahakin himmentää hyvää,
missä pahan ei onnistu kokonaan päästä sen sijaan vallalle. Kaksi
kolehtia, yksi kummassakin kirkossa, kannettiin; ne eivät kuitenkaan
tuottaneet muuta kuin noin 50 ruplaa, kun suurin osa pani pelkkää
kuparirahaa. Yö vietettiin luostarin rannalla, ja seuraavana aamuna
taas ilmaantui myötätuuli, niin että laiva saattoi nostaa ankkurin.
Mutta minä en enää mennyt laivaan, vaan jäin siihen ja toivotin
seuralle parempaa onnea jäljellä olevalle matkan puoliskolle kuin sitä
ennen oli ollut. {Sydämeni ei kuitenkaan liene suuresti ottanut osaa
tähän toivotukseen, sillä kahden ensi tunnin kuluessa, jolloin mitä
suotuisin myötätuuli kuljetti poistunutta laivaa, vähä puuttui, etten
olisi suonut sille vallan päinvastaista suuntaa, tosin en minkään
kateudentunteen nojalla, vaan jotta ei taikausko olisi saanut aihetta
lukea tähänastista, huono-onnista matkaa sen syyksi, että minä, epäpyhä
henkilö, olin mukana laivassa, tai ainakin lihamakkarani ja
tupakkapiippuni syyksi, jos kohta nämä viimemainitut olivatkin niin
perin viattomat. Mutta noin pari tuntia laivan lähdettyä syntyi
todellinen myrsky, jota yhä vaan kestää ja joka on tuonut minulle
tilaisuuden koko sydämestänikin toivovani, ettei mikään onnettomuus
kohtaisi tuota kallista lastia. Mutta pelkään kaiken toivoni olevan
turhan, jos laiva tämän myrskyn aikana on aavalla merellä eikä
turvallisessa satamassa, ja tämä pelko on toisillakin. Muuten tunnen
itseni nyt taas bohumoltseista erottuani jotenkin yksinäiseksi, ja
jonkunlaisella kaiholla olen monta kertaa muistellut tuota kaunista
naiskolmikuntaa, jonka seurassa edellisenä päivänä niin usein olin
juonut teetä. Tosin heitä olin suuresti säälinyt, kun eivät koko
vuorokauteen päässeet maihin, mutta tämä seikka vaan kahta enemmän
kiinnitti huomioni heihin. Kun en koskaan muista kysyä ihmisten nimiä
ja kun sen lisäksi tavallisesti unhotan nimet, jotka sattumalta saan
kuulla, en nyt ollenkaan voi sanoa, mitkä heidän nimensä olivat,
ja keitä olivat, joko kauppiaan- vai porvarintyttäriä, vai
yksinkertaisesti hattua ja myssyä kantavia piikoja. Mutta jospa heillä
olikin viimemainittu arvo, tahdon kunnioittaa heidän usein minua
kohtaan osottamaansa hyväntahtoisuutta, jonka mielikuvitus kuitenkin
helposti saattaa kaksinkertaiseksi, sillä kaiken osanoton, jota
muukalainen saa kokea, hän tavallisesti näkee suurennuslasin lävitse.
Sen tähden neuvon jokaista, joka muuten tahtoo kuunnella neuvoani,
ettei koskaan ynseästi kohtele lapsia ja muukalaisia; molemmat
tarvitsevat monessa seikassa toisten neuvoa ja hyväntahtoista
osanottoa. Muukin bohumoitsi-seurue on nyt muistossa saanut
miellyttävämmän muodon kuin missä se äsken havainnollisesti oli
esiintynyt. Ivaajasta on tullut ajattelematon, vallaton nuorukainen,
pahantekijästä synkkä, umpimielisen näköinen mies, ulkokullatusta
tullut ijäisestä onnestaan epävarma sielu, höpelöstä laivurin vaimosta
miltei itse hyväntahtoisuus ja hyvyys, hänen äsken harmittavista
pojistaan tavallisia lapsia, ja laivurista itsestä ankara, mutta
rehellinen mies, kuten hän taitaa ollakkin. Ainakin hän oli sangen
tyytyväinen ja kiitti minua kun puolesta matkasta maksoin sen, mikä oli
määrätty koko matkasta, moni muu näet vielä Jumalan ilmasta, joka oli
viivyttänyt matkaamme, ja kuka tietää mistä kaikesta, ainakin noina
tavanmukaisina "juomarahoina" olisi voinut kiskoa minulta enemmän. Näin
siis muisto astuu sovittajana minun ja bohumoltsien väliin, ja luulen
muiston kaikkialla kernaasti näyttelevän sellaista sovittajan ja
kaunistajan osaa menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja että yleensä
tulee paljo tinkiä pois siitä, minkä muisto kuvaa kauniiksi tai myöskin
-- mikä kenties olisi edullisempaa -- heti tinkiä pois jokunen määrä
nykyhetken tukaluuksista, jotta sen kuva sitten olisi yhtäpitävämpi
muiston kopion kanssa. Tämä muiston menetystapa on muuten sangen
onnellinen ja tervetullut ihmiselle, jolla nykyhetken pahuudesta
tavallisesti on "satis superque" [= kylliksi, jopa liikaakin] ilman
että hänen vielä kerta tarvitsee kokea sitä muistoissaan, joka olisi
samaa kuin saada nykyisen kuormansa lisäksi tuntea samalla entistenkin
katkeruus ja paino.}
[Jatkona seuraava n:ro.]


57.
Tohtori Rabbelle.
[Edellisen jatkoa,]

["Helsingfors Morgonblad" 1842, n:o 84.]
Oniega, 10 p:nä heinäkuuta 1842.
Luostarissa, johon olin jäänyt, viivyin koko päivän, heinäkuun 11:nnen,
ja minulla oli silloin aikaa sekä ikävään että luostarin erittäin
kauniin aseman katselemiseen kuten myös edellisen kirjeen
kirjoittamiseen. Pertominski on kolmannen luokan luostareita ja lienee
kaikkein pienimpiä, sillä johtajalla eli strojitelilla on ainoastaan
kaksia munkkia paitsi itseään; heitä on siis kaikkiaan kolme, ja
pienemmällä lukumäärällä tuskin mitään luostaripalvelusta voitaneen
toimittaa. Kuitenkin tällä luostarilla oli, paitsi vanhaa, tätä nykyä
käyttämätönnä olevaa puurakennusta kirkkoineen ja kammioineen, kolme
erityistä kivirakennusta ja sitäpaitsi vielä puutalo, jossa luostarin
harvat työmiehet asuivat. Tämä luostari on valinnut itselleen erityisen
kunnioituksen esineeksi kahden edesmenneen Solovetskoi-munkin muiston,
nimittäin Vassianin ja Jonan, jotka useiden muiden henkilöiden kanssa
kesällä 1561 hukkuivat kalkkilastin mukana matkustaessaan Arkangelista
Solovetskoihin. Heidän kuolleet ruumiinsa lienevät aallot kuljettaneet
Pertominskin läheisyyteen, tai luostari on jostakin toisesta, minulle
tuntemattomasta syystä valinnut heidät suojeluspyhimyksikseen.
Saapuessani luostariin olin ensi toimekseni käynyt strojitelin luona,
ja kun oli teenjuonnin aika, hän tarjosi minulle teetä, huomauttaen
että minun Pyhän Hengenkin kunniaksi piti juoda kuppi, kun aioin
päättää juontini toiseen kuppiin. Olin Arkangelissa hankkinut itselleni
putelin rommia ja pyysin siis hänet seuraavana päivänä teelle luokseni,
mutta hänpä ei tullutkaan, vaan lähetti puolestaan toisen munkeistaan.
Muuten minua kohdeltiin vieraanvaraisesti niinä puolenatoista
vuorokautena, jotka siellä olin, mutta pari bohumoltsia, toinen
Tambovan, toinen Tverin kuvernementista, jotka paluumatkalla
Solovetskoista olivat poikenneet tänne, eivät likimainkaan saaneet
samaa vieraanvaraisuutta osakseen. He saivat istua penkillä sillä
aikaa, kun strojiteli, kaksi munkkia ja minä söimme, eikä heitä edes
sen jälkeen pyydetty istuutumaan pöydän ääreen, vaan saivat penkillä
istuen pitää hyvänään, mitä oma ruokapussi tarjosi; ainoastaan maitoa
heille annettiin erityisestä pyynnöstä. Samoin kuin suuri osa muita
bohumoltseja, eivät nämäkään näyttäneet olevan muuta kuin etuoikeutta
nauttivia kerjäläisiä, tai mikä on jotenkin samaa: passitettuja
maankulkijoita. Kun eri luostarien juhlat sattuvat niin eri aikoina ja
eri paikkakunnilla, on tällaisella väellä mitä paras tilaisuus
kuljeskella luostarien väliä toisesta kuvernementista toiseen ja
toisesta päästä Venäjää toiseen, sillä aikaa elättäen itseään
kerjäämällä almuja; sävyisät talonpojat maalla ja porvarit kaupungeissa
kernaasti heitä auttavat hyvän bohumoltsilaisasian vuoksi, jonka tähden
he sanovat liikkuvansa. Sitäpaitsi moni almunantaja kuiskaa bohumoltsin
korvaan, ettei tämän pidä unhottaa luostarissa rukoilla hänenkin
syntiensä puolesta, joita näet sekä meillä että muuallakin maailmassa
kullakin ihmisellä aina on ylimäärinkin. Sellaisen käsityksen olen
saanut näistä vaeltavista ritareista, mutta toivon, ettei se olisi
tosi, tai että se sopisi niin harvaan kuin suinkin.
Heinäkuun 12:ntena päivänä kuljin luostarin hevosella ja rattailla
luostarista kahdentoista virstan päässä olevaan Krasnagoran kylään.
Tosin ei ollut varsinaista tietä, mutta hietainen merenrannikko oli
niin tasainen, jommoisen en ollut pitkään aikaan nähnyt minkään
maantien olevan. Toinen pyörä kulki tosin useimmiten vedessä, ja kun
myrsky puhalsi mereltä, pärskyi rannan vaahtoa vallan pyrynä päälleni.
"Mutta kyllä kesä kasteensa kuivaa", eikä tämä pyryttäminen ollut sitä
vaarallisempaa kuin että perille saavuttuani olin yhtä kuiva kuin
lähtiessäni luostarista. Korvaukseksi lyhyestä Pietarin-paastosta, joka
paria päivää aikaisemmin oli loppunut, oli nyt koko Krasnagora juonut
itsensä humalaan ja ylläpiti yhä vielä jatkuvasti päihtymystään.
Minun ei onnistunut huomata ainoatakaan selvää miestä ja surkuttelin
suuresti tuota kaunista seutua, jolla oli asujamina sellaista
moskajoukkoa. Jos näkyväisessä maailmassa tahtoisi saada kuvan
helvetistä, en luule että yksikään olisi sopivampi kuin se, minkä
juopunut kylä tarjoaa. En kuitenkaan tahtoisi suositella sitä
saarnatuolissa käytettäväksi, koska kuulijoiden joukossa voisi olla
sellaisia, jotka suin päin tahtoisivat syöksyä sellaiseen helvettiin.
Kievarinpitäjä pyysi saada nähdä passini, ja oli sitten lukevinaan
sitä, mutta ei huomannut että se, mitä luki, oli ruotsia, ennenkuin
sanoin, että venäläinen käännös oli toisella sivulla, ja siitä hän
kuitenkin yhtä vähän viisastui kuin ruotsalaisesta alkukirjoituksesta.
Kuitenkin hän oli hieman selvempi muita miehiä mäellä, luultavasti
siitä syystä, että oli valittu kylän paras mies kievarinpitäjäksi.
Seuraavissa kylissä väki oli raitista ja työssä. Kolmanteen kievariin
jäin yöksi ja sain kunnollisen patjan alleni, etu, jota en ollut
nauttinut siitäperin kuin läksin Kuolasta, lukuunottamatta kahta
Kannanlahdessa viettämääni yötä; tämän vuoksi olen tullut toimeen
nukkumalla milloin lumessa tai hiedassa, milloin permannolla ja
penkillä, ja yhden yönalun ruusuilla. Mutta eipä yhtään näistä
leposijoista voi verrata tavalliseen polstariin. Kun näiden pohjaisten
seutujen kievareissa ei ole sänkyjä eikä sänkyvaatteita vieraita
varten, onkin useimmilla näiden seutujen venäläisillä herroilla
tapana ottaa mukaansa matkoille omat sänkyvaatteet, ja siinä
tekevät sangen viisaasti siksi kun kievarit täälläkin saavat
tarkoituksenmukaisemman järjestysmuodon, tai kun kansa muuton tulee
oppineeksi paremmin pitämään huolta matkustajien mukavuudesta. Sen
kuntoisina kuin näiden seutujen kievarit ovat, ne eivät kestä mitään
vertailua meidän kestikievareihin, sillä ainoastaan poikkeustapauksessa
niissä on erityinen vierashuone, kun ne sitävastoin meillä vain
poikkeuksellisesti sitä ovat vailla.
Täällä Oniegassa minulle ei edes annettu kortteeria kievarissa, vaikka
ei ennestään ollut mitään matkustajia. Minun onnistui kuitenkin
{toisaalla}, erään eläkettä nauttivan tullintarkastajan luona saada
jonkunlainen kamari, missä kookas uuni anastaa suuren osan muutenkin
ahtaaksi hakattua huonetta; {ja jos minut olisi luotu puolta korttelia
pitemmäksi, olisi minun nyt pakko lakkaamatta käydä kyyryssä, ellen
tahtoisi joka askeleella lyödä päätäni orteen. Sen lisäksi sillä on
onneton asema kyökin ja talonväen omien huoneiden välillä, minkä tähden
siitä lakkaamatta kuljetaan läpi, niin että tuskin voin kirjoittaa tätä
kirjettä sisällyksen puolesta yhtenäisesti. Ja tästäkin, ei suinkaan
kadehtittavasta asunnosta parhaillaan aiotaan karkottaa minut pois.
sillä emäntä on kuullut, että Arkangelista odotetaan kaupunkiin
reviisoria, ja haluaa, että sitä ennen matkustaisin pois, jotta hän
voisi käyttää hyväkseen etua saada tämä uusi vieras luokseen
majoitetuksi, minkä tähden hän ainakin jo 6-8 kertaa on kysynyt milloin
aion lähteä matkaan.} Ettei kortteerihommissa satu näitä ikävyyksiä
kaikissa kaupungeissa, sen todistavat Kemi ja Arkangeli, missä meillä
oli täysi syy olla tyytyväisiä kortteeriimme ja isäntäväkeemme.
{Kuolassakin olisimme toisaalla voineet saada paremman kortteerin kuin
se oli, johon asetuimme, sillä siinä pari poikanulikkaa sisarensa ja
äitinsä kanssa, s.o. koko talonväki alituisesti oli meidän
vastuksinamme. Varsinkin Kemissä saimme paitsi hyvää huonetta sangen
hyväntahtoisen emännän, 60:n tai 70:n vuotiaan neitosen, jonka iloksi
emme kuitenkaan koskaan voineet tarpeeksi syödä. Nykyiseenkin,
vähävenäläiseen emäntääni saattaisi huolimatta kaikesta hänen
hommastaan ja juoksentelemisestaan huoneessa, olla varsin
tytyväinen, ellei hän niin usein kysyisi, milloin aion matkustaa, ja
jos ei hän sitäpaitsi antaisi minulle kuorittua maitoa kerman asemesta.
Kaupungin lääkäri kyllä heti alussa pyysi minua muuttamaan luokseen,
mutta kun hänellä käytettävänään ei ollut muuta kuin kaksi pientä
huonetta, ja kun minä sitäpaitsi en aikonut kauan viipyä, kiitin häntä
ystävällisestä tarjouksesta ja jäin siihen paikkaan, missä olin tullut
avanneeksi laukkuni. Sen sijaan hän on kahta uutterammin pyytänyt
minut teelle, kahville ja päivällisille luokseen ja on kaikessa
osottautunut hyväksi ja avuliaaksi. Hän on opiskellut Pietarissa ja
puhuu paitsi äidinkieltään sekä latinaa että saksaa jopa ranskaakin,
latinaa tavallista paremminkin ja paremmin kuin minä sitä nyt enää
muistan.}
Krasnagorassa valjastettiin kaksi hevosta vetämään minua ja laukkuani,
jonka viimemainitun hätätilassa mies voi kantaa selässään. Minä en
ollenkaan pannut vastaan, kun laki puoltaa kahden hevosen kyytiä yhtä
henkilöä varten, ja kun sitäpaitsi mitä pikimmin tahdoin päästä tuosta
juopuneesta kylästä. {Mutta kun kuitenkin joskus sattuu, että yksi
henkilö, jolla ei ole erityistä kuormaa, saa ajaa yhdellä hevosella,
pyysin seuraavassa kievarissa valjastamaan vaan yhden hevosen, ja
kievarinpitäjä sanoi riippuvan omasta tahdostani ajaakko yhdellä vai
kahdella hevosella. Siis aluksi valjastettiin yksi hevonen, mutta kun
tämä oli tapahtunut, huomattiin, että kylässä oli toisia hevosia, jotka
juuri olivat vapaina, ja minun oli ottaminen niistä yksi lisää.} Näin
ajoin sitten koko matkan kahdella hevosella, jopa Tamitskajan
kievarissa tahdottiin antaa minulle kokonaista kolme hevosta,
huomauttaen, että tie oli hietaista, kuten paikoittain olikin, mutta
tällaista menettelyä vastustelin ja riitelin niin voitokkaasti, että
heidän lopulta täytyi taluttaa kolmas hevonen pois. Paitsi kyytirahoja,
jotka nyt on määrätty kolmeksi kopeekaksi hopeaa hevosparista
virstalta, saa olla valmis maksamaan hieman lisää juomarahoja, joiden
maksamista alati muistutellaan, ja saa kuulla sietämätöntä
kerjäilemistä. Muutamissa paikoin tahdottiin jo ennen talosta lähtöä
määrätä, paljoko minun piti antaa juomarahaa. Kuinkahan monta kuutta
paria vitsoja näillä seuduin tarvittaisiin ja kuinkahan kauan
vitsametsiä riittäisi tarpeeseen, jos Suomen juomarahojen pyyntiä
koskeva laki täällä pantaisiin voimaan; tällaisiin mietteisiin minulla
usein oli aihetta. Tie kulki kaikkialla sangen kauniiden seutujen
kautta, joissa oli vuoria ja mäkiä, järviä, puroja, ojia, viheriöiviä
lehti- ja havumetsiä. Käkikin, jota Arkangelissa ollessani en ollut
kuullut, kukkui vielä muutaman kerran jäähyväisiksi keväälle,
surumielisen valituksen sen ja oman poistumisensa johdosta. Kyytivälit
olivat 20-30 virstaa pitkiä, useimmiten aivan ihmisasunnottomia.
Eräällä kyytivälillä minua puolitiessä kohtasi toinen kyyditsijä, ja
kyytimiehet sopivat keskenään kuormiensa vaihtamisesta, niin että
kumpikin saattoi saamansa osa mukanaan palata kotiansa, vaihdos, jonka
tähden sain maksaa kaksinkertaiset juomarahat. Vastaan tullut
matkustaja oli "piisari" (kirjuri), joka kuormia vaihdettaessa
välttämättömästi tahtoi vetää pari savua piipustani, ja siihen minun
lopulta täytyikin myöntyä, jos kohta olenkin varsin vähän tyytyväinen
siihen, että kaikennäköiset ihmiset tahtovat polttaa minun piippuani.
Se tapa on täällä jotenkin yleinen, tshinovnikkainkin keskuudessa, että
otetaan piippu toisen suusta, vedetään siitä muutama savu ja sitten
taas pistetään se entiseen paikkaansa. Lieneekö se perintöä tupakan
synnyinmaasta, jossa villit jotenkin samalla tavalla menettelevät
polttaessaan rauhanpiippua? Lappalaisillakin sama tapa on jotenkin
yleinen, kuten myös talonpojilla useilla Suomen seuduilla, vaikka sen
pitäisi olla kielletty, se kun on jotenkin yhtä hylättävä kuin ne
tavalliset suutelemiset, joita hännystakilliset talonpojan- ja
rusthollarinpojat muutamissa paikoin Uuttamaata sunnuntai-aamuin
kirkkomäellä uutterasti viljelevät.
Tänne Oniegaan tulin 13:ntena päivänä heinäkuuta ja lähden nyt
viipymättä matkaan. Kaupunki ei ole kylä eikä kaupunki, vaan molempien
välimuoto eikä minusta tunnu olevan Kajaania rahtuakaan parempi. Muuten
se sijaitsee kuivalla hietaisella paikalla, koilliseen Oniegajoesta.
Paitsi kirkkoa ei ole yhtään kivirakennusta, vaan ainoastaan huonoja
puutaloja, ani harvat vähän paremmat. Niiden luku on muuten ilmoitettu
237:ksi ja asukkaiden l,448:ksi, mutta minusta tuntuu kuitenkin,
kuin varakonsuli Granherg-vainajan vakuutus, ettei hän tahtoisi
vaihtaa markkinatakkiaan koko Kajaanin kaupunkiin, voitaisiin
sovittaa Oniegaankin, asukkaita lukuunottamatta.
[Kirjeen jatkona oli vielä seuraava numero.]


58.
Tohtori Rabbelle.
[Edellisen jatkoa.]

[Suomennettu alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Julkaistu ruotsiksi
"Saimassa" 1845, n:oissa 40-42, mutta tyyliä, kuten lausetapoja y.m.
siellä täällä muutellen ja paikoin esitystä lyhennellen.]
Kargopoli 23 heinäkuuta 1842.
18;ntena päivänä läksin Oniegasta ja tulin viime yönä kello 12 tänne,
matkustettuani siis hieman viidettä vuorokautta 350:tä virstaa, eli
aivan matkustussäädöksien mukaan 80 virstaa päivässä. Ei ollut niin
helppo päästä matkaan Oniegasta, mutta syynä matkalle-pääsyn
vaikeuteen oli jotakin vallan toista kuin mikä meidän kaupungeissa
usein viivyttää matkustajaa puolen päivää kauemmin kuin hän on
ajatellut, niin että tämän hukkaan menneen ajan sitten kyytihevoset,
usein kyytimiehetkin selkinensä saavat maksaa. Ei mikään aamiainen,
päivällinen eikä muu sellainen homma lumoavalla kilinällään lyhentänyt
tunteja minuuteiksi eikä viivyttänyt lähtöä, vaan ensiksikin oma
epäröimiseni, matkustaisinko Poventsan vai Kargopolin kautta ja
toiseksi kyydin saannin vaikeus. Oniegan ja Poventsan välistä tietä ei
yksikään niistä, joiden neuvoa minulla oli tilaisuus kysyä, voinut sen
paremmin kuvata kuin että tietä ei ollenkaan ollut, että näiden
paikkojen väliä luettiin olevan alku kolmattasataa virstaa, ja että
ensin oli seurattava merenrannikkoa muutama peninkulma Kalgatshihan
kylään, siellä poikettava erääseen starovertsiläiseen luostariin,
nimeltä Nikitski, ja sitten kuljettava jalan kylästä kylään tai
korkeintain ratsain. Kargopoliin menevä tie tunnettiin paremmin, kun
sinne näet vie Äänisjoen rantaa pitkin kulkukelpoinen kesämaantie.
Muutamat taisivat pitää sitä parempana kuin se olikaan, minkä vuoksi,
kysyessäni parasta tapaa päästä Poventsaan, neuvoivat minua
matkustamaan sinne Kargopolin ja Vyitegran kautta, sukkela
hysteronproteron [takaperoinen], kun aikomukseni ja pyrkimykseni juuri
oli matkustaa Poventsan kautta Vyitegraan. Laskin, mikäli sellainen
edeltäkäsin käy päinsä, että matka Poventsan kautta tehtynä tulisi
kahta vertaa halvemmaksi, kun aina saattoi toivoa pääsevänsä vesiteitse
Poventsasta Vyitegraan, jota vastoin Kargopolin kautta tehtynä matka
olisi kahta mukavampi ja nopeampi. Ollessani kahden vaiheilla en
koskaan ole vetänyt arpaa, vaan antanut sattuman johtaa, enkä tiedä
muuta kuin että se kiitollisena tästä luottamuksesta aina on ohjannut
minut oikealle tolalle.
Lähtöni edellisenä päivänä kerrottiin, että muutamia Malasjuikan
miehiä, joka seutu on kolme peninkulmaa Oniegasta Poventsaan päin,
oleskeli kaupungissa, ja että hyväksi aluksi voin heidän
kanssaan vesitse kulkea tämän osan matkaa. Lähetin siis erään pojan
etsimään ja kutsumaan puheilleni jonkun heistä. Poika oli jonkun aikaa
haeskeltuaan löytänyt heidät ja palasi ilmoittaen, että talonpojat
olivat luvanneet tulla. Mutta huolimatta tästä lupauksesta ei ketään
heistä tullut. Seuraavana aamuna kuulin, että stanovoi, eräänlainen
tullintarkastaja, aikoi matkustaa samojen talonpoikien veneessä
jollekin virkamatkalle Malasjuikaan tai sen läheisyyteen. Menin sen
tähden hänen luokseen sopimaan paikasta hänen seurassaan, mutta hän
sanoi veneen jo ilman minua olevan tarpeeksi lastatun, joten toivoni
tällä tavalla päästä liikkeelle raukesi. Erityisen soudun saamisesta ei
ollut mitään toivoa, kun kaikki miehet olivat työssä sahoissa ja
muualla; suuremman veneen vuokraaminen monine soutajineen oli kallista,
eikä minulla siis ollut erityisen suurta halua siihen. Olisipa vielä
voinut päästä eteenpäin muutaman kyytivälin ratsastamalla, mutta kun
kuumuus oli vallan sietämätöntä, ja kun minulla paitsi laukkua
oli eväsvakka, josta en vielä hennonnut erota, hylkäsin koko
suunnittelemani Poventsan-matkan ja aloin taas ajatella Kargopolin
tietä. Menin siis kievarinisännän luo ja pyysin hevosta tai hevosia
ensi taipaleelle, mutta hän selitti, ettei ollut velvollinen antamaan
hevosia koko sille tielle, vaan ainoastaan Arkangeliin ja Kemiin