Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844 - 07

Sen sijaan että Suomen talonpoika paljoa pohjoisemmilla seuduilla ja,
kuten kaiken todennäköisyyden mukaan luulisi, huonompaan maaperään
kylvää 5-6 tynnyriä vuosittain, pidetään täällä tynnyrin kylvöä
erinomaisena ja 3-4 lehmää suurena karjana, kun sitä varioin Suomessa
15-20 lehmää pidetään keskinkertaisena, Jos joku tahtoo tietää syyn
tähän maanviljelyksen kurjaan tilaan -- jopa kurjuuteen joka suhteessa
-- venäläisellä ja Karjalaisella rahvaalla mainituissa seuduissa, niin
ottakoon sen itse parhaan taitonsa mukaan selville; tahdon puolestani
mieluummin tuoda esiin ajatukseni siitä, miten Suomen talonpoika
helpoimmiten voitaisiin saattaa samaan kurjuuden tilaan. Ensiksi:
vieroita häntä pitämästä maata ja tilaansa yksityisenä omaisuutenaan;
sen kautta maa ja maanviljelys pian on menettävä kaiken arvonsa hänen
silmissään. Toiseksi: anna hänen, vaikkapa vaan vähäisestä maksusta,
lunastamalla saada joka puu, jonka hän metsästä tarvitsee, mutta ennen
kaikkea, sakota häntä, kuta useammin, sitä parempi, jos hän joskus
tulisi luvatta kaataneeksi puun, tai maksata hänellä ainakin runsaat
lahjukset siitä; sen kautta hänen rakennuksensa joutuvat rappiolle ja
kaikin metsän tuottama voitto häneltä on menevä hukkaan. Kolmanneksi:
vaadi häntä suorittamaan maksunsa puhtaalla rahalla ja lisäksi hänen
perheensä henkiluvun eikä hänen omistamansa maan mukaan: täten hän
saatetaan alati tavoittelemaan yksistään rahaa sieltä missä se vaan
helpoimmiten ja pikimmiten on saatavissa. Neljänneksi: istuta häneen
se vakaumus, että maito vuoden toisena puoliskona on turmiollinen
ravintoaine; siten hän ei enää yhtä huolellisesti ole hoitava
karjaansa, vaan on sen sijaan kalastava koko kesän, ja sanoohan
sananlasku: _Ei Jumala ole käskenyt kalanpyytäjän rikastua_. Olisi
helppoa tehdä näiden hyväntahtoisten neuvojen luku kaksinkertaiseksi,
mutta kun jo annetuita pidettäneen liikanaisina, jätän kerrassaan
kaikki maanviljelysmietteet ja siirrän lukijan murmannien pariin.
Niiksi eli myöskin murmanskoiksi sanotaan väestöä, jota Kannanlahden ja
Oniegan välillä, jopa tuonnempanakin olevista venäläisistä kylistä ja
kaupungeista sekä Arkangelin ja osaksi Aunuksenkin kuvernementtien
karjalaisista kylistä joka vuosi maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa
tuhansittain tulvii jo mainitulle Jäämeren Murmannilaiselle rannikolle
täyttäen matkustaessaan tien pitkillä, siellä täällä keskeytyvillä
jonoilla. Tuohon jo alussa mainittuun Kiitsan väentungokseen olivat
murmannit syynä; murmanneja olimme jo tavanneet Kuolassa, murmanneja
tapasimme pitkin tietä ja kaikissa kievaripaikoissa Rasnovolokim asti!
Ja kuitenkin nämä olivat vaan jälkijoukkoja, jotka myöhään olivat
päässeet matkaan; useimmat olivat jo aikaisemmin saapuneet
perille. Muutamat heistä kuljettivat myttyjänsä ahkioissa, joita
keskinkertaisen isot koirat vetivät, Herra tiesi, kuinka pitkän
matkan päästä; toiset vuokrasivat poroja sekä itseänsä että
tavaroitansa vetämään; mutta useimmat kulkivat jalan, vetäen jäljessään
niin sanottua veturia, s.o. kevyttä, ahkion muotoiseksi tehtyä rekeä.
Moni heistä näytti olevan mitä kurjimmassa tilassa, ollen ilman
riittävää kotoista evästä ja rahoja, millä ostaa ruokaa matkalla.
Aavistaen tulevaa hätäänsä he olivat kotoa varanneet mukaansa
kaikennäköistä joutavaa tavaraa, kuten naisten myssyjä, päänauhoja,
muita nauhanpätkiä ja vaatetilkkuja, joita tarjoilivat lappalaisille
kaupaksi; mutta ei edes lappalainen tahtonut panna niihin mitään arvoa.
En ymmärrä, miten he saattavat päästä perille meren rannikolle, mutta
toivon, että kuitenkin jollakin tavalla suoriutuivat. Eräässä paikassa
tapasin kaksi veljestä, joista toinen oli äkkiä sairastunut
keuhkokuumeeseen, joka, mikäli ennakolta saatoin arvata, ei voinut
päättyä onnellisesti. Onneksi hänellä kuitenkin oli niin paljo rahoja,
että ainakin muutamalle kyytivälille voi vuokrata itselleen poron,
joka valjastettiin ahkion eteen, mihin sairas makaavaan asentoon
peitettiin. Mutta rahojen loputtua ei veljellä kaiketi ollut muuta
neuvona kuin itse ruveta ahkiota vetämään ja vetää veljeänsä rannikolle
asti -- kuolemaan sinne, ellei sairas jo sitä ennen matkalla ehtinyt
heittää henkeänsä.
Niiden varalle, jotka saattoivat vuokrata itselleen poron, oli
lappalaisia kokoontunut kievaripaikkoihin kyyditsemisellä rahoja
ansaitaksensa. Poron vaihdossa kului tavallisesti tuntikausia
kyytimaksua tingittäessä. Kahdesta ruplasta, minkä summan lappalainen
alussa vaati porosta, kun kyyditsisi Maaselästä 40 virstaa eteenpäin,
murmanni tinki kyytirahat yhteen ruplaan tai ruplaan kahteenkymmeneen
kopeekkaan, kelin mukaan, ensiksi viisaasti kyllä tarjottuaan
lappalaiselle ainoastaan puolet siitä tai vielä vähemmin. Useimmat
murmannit jättävät suuren postitien Kannanlahden ja Kuolan
keskivälillä, Rasnovolokin kohdalla, lähtien siitä itäänpäin
kulkemaan; ainoastaan vähempi osa tulee Kuolaan.
Toistakin mahtavaa, tähän asti historiassa tuntematonta kansanlajia
kuulin Kuolassa ensi kerran mainittavan -- _filmanneja_. Kun kartalta
en löytänyt mitään Filmanniaa (eli Fillmanniaa), niin minun täytyi
kuolalaisilta tiedustella tätä maata ja sen asukkaita, varsinkin kun
nämä kummatkaan eivät vähintäkään näyttäneet olevan Murmanniaa ja
murmanneja huonommat, joista minun oli onnistunut jo sitä ennen
hankkia muutamia tietoja. Filmannit asuvat Filmannin rannikolla,
joka on länteen Murmannin rannikosta, alkaen Norjan rajan tienoilta
siitä, mihin viimemainittu päättyy ja ulottuen kauas ohi Nordkapista
aina Hammerfestiin saakka ja kauemmaksikin. Heidän elintapansa kuuluvat
olevan jotakuinkin samanlaiset kuin murmannien; päivät oleskelevat
vesillä, ja yöt joko vesillä tai saunoissa ja mökeissä, joita on
rakennettu meren lahtien rannalle, joko puusta tai turpeista. Miten
viettävät talveaan, siitä en voinut saada mitään täydellisiä tietoja,
mutta luultiin heidän suureksi osaksi katoavan syksyllä, kuten
murmannit, joista talvella ei löydä jälkiäkään,
Murmanniassa puhutaan kieltä, joka suuresti on venäjän kaltaista, mutta
filmanneilla kuuluu olevan oma kielensä, jonka nimi on _kakspreck_, eli
kuten se kenties oikeammin on kirjoitettava: kakj-spreck (huom. kakj
venäläisillä kirjaimilla, spreck saksalaisilla). Kun matkustin varta
vasten kielitieteellisiä tutkimuksia tekemässä, iloitsin koko lailla
löytäessäni tämän uuden kielen; kuka tietää, vaikka se kerran kielten
parissa tulisi näyttelemään samaa osaa kuin sanskrit tätä nykyä. Niin
paljo ainakin on varmaa, että se ei sisällä ainoastaan venäjän ja
norjan, vaan myöskin suomen ja lapin kielten perusainekset. Kuolassa
tapasimme muutamia, jotka puhuivat kakspreckia, ja vielä matkalla
sieltä Kannanlahteen tapasimme Rasnovolokissa kaksi porvaria, joista
toinen sanoi osaavansa norjaa; mutta vaikka ei sitä osannutkaan, puhui
hän kahta paremmin kakspreckia. Mistä päin kuljet, kuului: _Hårfra du
fara_; mikä on nimesi: _kak du heta_; kuinka monella porolla matkustat:
_hår manga ålenej du fara_; jos haluat teevettä, niin keitän: _du tjai
vil hafva, tak ja koga_; onko sinulla oma teekannu: _sin tjainik du
hafva_ j.n.e. Yllä mainitussa selonteossaan, Högström puhuu
Huotsin-Lapissa esiintyvästä kielestä, jota sanoo _porvarikieleksi_
(borgarmålet); se on kaikesta päättäen kakspreckin murre. Muuten
kaksprecki ei kuulu olevan mitään erittäin vaikeata kieltä oppia.
Kuolalaiset, jotka muutaman kuukauden kesällä ovat asuneet
Pilmanniassa, puhuivat sitä sujuvasti. Sattuvimpia sanoja on sana da
toistettuna (da, da). Jos kakspreckilainen ei ymmärrä sanaakaan siitä,
mitä hänelle puhuu, hän sangen taitavasti pelastautuu pulastaan
vastaamalla da, da. Kuinka suuri merkitys kakspreckilla monessa
tapauksessa voi olla, saattavat muun muassa todistaa sanat filmanni ja
murmanni, joiden johto on selvä niin pian kun osaa kakspreckia. Sillä
ellei vastedes onnistu jollekulle etymologille selittää sanaa filmannit
kreikan kielen avulla, missä tapauksessa se kumminkin olisi
kirjoitettava philomanit, niin luulisin sen johtuvan kakspreckista ja
merkitsevän Ruijan (Finmarkin) rannikkoasukkaita. Samoin sana murmannit
on kakspreckilaista syntyperää ja merkitsee epäilemättä: meri
(-?merelle-)matkustaja, ja tuo sana on sitten hajoitettu siten, että
siitä on saatu venäläinen sana _more_, meri, ja lappalainen sana
_mannee_, matkustaja.
Jos joku ehkä arvelee, että liian kauan olen käsitellyt kakspreckin
kieltä, niin saan puolustautua sillä, etten filologina ole voinut vaan
muutamalla sanalla mainita tähän asti vallan outoa kieltä; jos taas
liian laveasti olen puhunut murmanneista ja filmanneista, niin
muistettakoon että Kuolan porvarit, niiltä seudulta jotenkin äsken
läksin, luultavasti eivät tunne muiden maapallon ihmisten eloa ja oloa
kuin omaansa, murmannien ja filmannien, tai muita maita kuin Venäjän,
Murmannian ja Filmannian.
Ruijan rannikko on etenkin meille suomalaisille merkillinen siitä, että
siellä paitsi norjalaisia ja lappalaisia asuu noin neljätuhatta
ihmistä, joiden äidinkieli on suomi, ja jotka luultavasti vielä kauan
tulevat sen säilyttämään, jos kohta monet valistuneetkin norjalaiset
papit innokkaasti koettavat saada heitä lukemaan norjaa. Kuinkahan
monta vuosisataa maailman vielä tulee pysyä pystyssä, jotta ihminen
edistyisi edes sen verran valistuksessa ja suvaitsevaisuudessa, että
kyllä itse pitää omaa äidinkieltään kaikista paraana, mutta että
myöntää kaikille muillekin oikeuden omaansa sinä pitää, ja ettei sekä
pyynnöllä että pakolla koeta saada heitä vaihtamaan sitä toiseen. Ja
erityisesti rohkenen kysyä norjalaisilta papeilta, miksi juuri samaan
aikaan, kun mitä innokkaimmin hommataan välineitä lappalaisten
uskonnonopetusta varten heidän äidinkielellään, suomalaisten suhteen
seurataan vallan päinvastaista järjestelmää? Senkö vuoksi, että
lappalaisia on enempää kuin kahta vertaa suurempi lukumäärä? Huono syy;
sillä että heikommallekin tehtäköön oikeutta, sitä sekä laki että
evankeliumi opettavat. Vai senkö vuoksi, ettei heidän itse tarvitse
oppia suomea, kun jo ennestään on norja ja lappi? Sekin huono syy;
sillä neljä tai kahdeksan sivistynyttä pappia kaiketi vähemmällä
vaivannäöllä ja ajanhukalla oppii pakisemaan ja lukemaan vierasta
kieltä, kuin neljä tuhatta sivistymätöntä rahvaan-henkilöä voi tehdä.
Vai kaikuuko kenties norjankieli mieluisampana Herramme korviin kuin
suomi? Mutta onhan Hän itse sanonut, että Hänen nimeänsä julistettakoon
kaikille kansoille ja maailman kaikilla kielillä.
Mutta miksi pysähtyisin korkealla sivistysasteella olevaan Norjan
papistoon, kun oman maamme lappalaisten uskonnonopetuksen suhteen
kaikki nämä ja vielä useampia kysymyksiä saattaisi tehdä omalle
papistollemme. Valitamme, tai ainakin meillä on valitettu sitä, että
Ruotsin vallan aikana äidinkieltämme sorrettiin, ja kuitenkin, niin
pian kun vapautus latinasta uskonpuhdistuksen kautta oli tapahtunut,
joutuisasti hankittiin meidän rahvaalle sekä Raamattu että muutkin
tarpeelliset uskonnonopetuskirjat suomen kielellä. Jos ei muun, niin
ainakin kohtuuden vaatiman kiitollisuuden siitä, mikä on meidän omaksi
osaksemme tullut, olisi pitänyt velvottaa meidät myöntämään
lappalaisille sama oikeus. Mutta kaukana siitä, että niin olisi
tapahtunut. Tässä seuraa lyhyt kronologinen esitys siitä, mitä tässä
suhteessa on tehty. [Se, joka tästä seikasta haluaa saada lähempiä
tietoja, katsokoon A.J. Sjögrenin kirjaa "Anteckningar om
Församlingarna i Kemi-Lappmark. H:fors 1828", siv. 213-210 ja 368. 369.
(Kirjoittajan huomautus).] Samaan aikaan jolloin ruotsalaiset ja
tanskalaiset kirjoittivat lappalaisilleen hartauskirjoja heidän
äidinkielellään, meillä kirjoitettiin rovastintarkastus-pöytäkirjoja,
joista tässä tarjoamme otteen:
Vuonna 1746. Jo useimmat (lappalaiset) lukivat suomea, mutta muutamat
lappiakin ja aivan harvat tanskaa... Suostuttiin siihen,
että sielunpaimen suomen ohella käyttäisi lapin kieltä.
Vuonna 1752. Pöytäkirjassa on kieli jätetty mainitsematta ja puhutaan
ainoastaan siitä ihanasta (?) ymmärtämyksestä, jota
Inarin lappalaiset osottivat tehdessään selkoa
kristinuskon-opinkappaieistaan.
Vuonna 1760. Piispa hyväksyi sen "hyvän asetuksen, että Utsjoella
pantaisiin voimaan suomen kielen käyttäminen, ollen
kieltä, jota jo useimmat käyttävät (?) ja jota kuitenkin
kaikkien on naapuriensa kanssa suoritettavan kaupan ja
kanssakäymisen takia ennen kaikkea pakko (?) oppia".
Vuonna 1765. Tarkastaja "huomasi aihetta olevan vakavasti muistuttaa
sekä vanhempia että lapsia hankkimaan itselleen suurempaa
taitoa suomen kielessä, ja että vanhempien tuli puhua
suomea lasten kanssa".
Vuonna 1770. Huomattiin muutamien olevan jotakuinkin perehtyneitä
kristinopin-taitoonsa, toisten taas siinä olevan jonkun
verran heikompia, ja syinä kristinopin taidon heikkouteen
mainitaan m.m. "suomen kielen taitamattomuus, joka johtuu
siitä, etteivät vanhemmat koskaan puhu suomea lastensa
kanssa".
Tämä lyhyt ote papistomme syntiluettelosta, mitä heidän suhteeseensa
lappalaisiin tulee, liittäköön. Ainoastaan ensimäistä, yllä mainitun
Pehr Högströmin v. 1746 pitämää tarkastusta saattaa pitää hieman
edullisena lappalaisille, vaikkei pöytäkirjassa mitään varsinaista
säädetä papin velvollisuudesta oppia lappia ja tällä kielellä antaa
lappalaisille kristinopin opetusta. Se hyvä asetus, joka mainitaan
1760 vuoden tarkastuspöytäkirjassa, oli silloisen Lapinmaan
kirkkoherran Henr. Vegeliuksen antama, joka oleskellessaan Lapissa
lisäksi oli tehnyt sen huomion, että lappalaiset keskenään puhuivat
"koirankieltä" -- havainto, jonka Kemin kontrahtirovasti H. Zimmerman
kymmentä vuotta myöhemmin (1770) toimittamassaan rovastintarkastuksessa
huomasi oikeaksi. Mainittu Vegelius kuuluu olleen niin jyrkkä
lappalaisuuden vastustaja, että alussa oli kieltänyt lappalaisia omissa
huoneissaankin hänen läsnäollessaan puhumasta "koirankieltään".
1770 vuoden jälkeen ja nykyaikaan asti asia ei rahtuakaan ole muuttunut
lappalaisten eduksi. Yhä vielä lappalaiset keskenään ja lastensa kanssa
puhuvat lappalaista "koirankieltä" eivätkä suomea, yhä vielä heitä
vaaditaan lukemaan suomea ja saarnataan heille suomeksi, jos kohta,
kuten Utsjoen seurakunnassa on laita, toinen puoli huonosti ymmärtää
saarnaa, toinen puoli ei ymmärrä ollenkaan. Vielä tänä päivänä
tutkitaan meidän tulevia pappeja, kuinka he taitavat 15 heprealaista
psalmiaan, vaikka epäilemättä 15 sivua lapin kieltä niille, jotka
saavat paikan Lapissa, olisi monta vertaa tärkeämpää, vaikka en silti
ollenkaan tahdo halventaa heprean arvoa.
Muuten on merkillistä, miten vähä menestystä sellaisilla luonnottomilla
pyrinnöillä, kuten esim. sillä, että koetetaan vieroittaa kansaa sen
äidinkielestä, tavallisesti on. Jo sadan vuoden aika ollaan joko
tahallaan tai, kuten sopisi toivoa, kaikessa viattomuudessa ja itse
siitä tietämättä koetettu muuttaa Suomeen kuuluvia lappalaisia
suomalaisiksi, eikä vielä ole päästy pitemmälle kuin että Inarin
lappalaiset puhuvat murtaen suomea, lukuunottamatta lapsia ja
Paatsjoenniskan kyläläisiä, jotka eivät ole saavuttaneet edes sellaista
taitavuutta. Utsjoen seurakunnan suomen kielen laita on monessa
suhteessa paljoa huonompi kuin inarilaisten, ja samaa on sanottava
kirjanluvusta, kristinopin taidosta ja siveellisyydestä, joista
kaikista Inarin seurakunta ansaitsee oikeutettua kiitosta. Kuitenkaan
en voi taata, miten syvä ja sisällinen inarilaistenkaan kristinopin
taito lienee, mutta ainakin sen ulkonainen, puustavillinen puoli on
parempi kuin useimmilla Suomen seuduilla. Mahdollista on, ettei
inarilainenkaan niin helposti voi tajuta sellaisen asian henkistä
sisällystä, jota kuulee ja lukee vieraalla kielellä, jos kohta onkin
hyvin tarkka siinä, että selityttää itselleen, ne sanat ja kohdat,
joita ei ilman sitä ymmärrä. -- Olen tässä edellä puhunut esi-isiemme
synneistä lappalaisiin nähden ja lisään tässä vaan, että jos
vastaisuudessa jonkun päähän pälkähtäisi vieroittaa meidät pois
äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan
oikeutettuna rangaistuksena, joka rankaisee lapsia isäin
pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja näin kauan
harhailtuani syrjäteillä, on aika palata Kuolan ja Kemin väliselle
taipaleelle, ja juuri samaan Maaselän kylään, mistä toissa päivänä
eksyin ja jouduin niille syrjäpoluille, jotka tähän asti ovat minua
pidätelleet.
Maaselän, ehkäpä muunkin Venäjän-Lapin lappalaiset lienevät
karjalaisten ja lappalaisten sekarotua; ainakin moni heistä oli vallan
karjalainen ulkonäöltään, vaikka ei puhunut karjalan kieltä. Sitä
paitsi heidän kotipukunsa on sama, joka Venäjan-Karjalassa on yleisesti
käytännössä; rakennustavasta on jo aikaisemmin mainittu, että sekin oli
Venäjän karjalaisten rakennustavan kaltainen. Siitä, että Venäjän
lappalaisiin on sekaantunut karjalaisia, johtuu epäilemättä se suurempi
yhtäläisyys suomen ja karjalan kanssa, jota Sjögren yllä mainitussa
teoksessaan useammassa kuin yhdessä paikassa mainitsee, samoin kuin hän
myös (siv. 382-390) koettaa tehdä selkoa tämän sekaantumisen ajasta ja
todennäköisyydestä. Sen nojalla voisi myös selittää, miksi Venäjän
lappalaisten elintavat monessa suhteessa eroavat muiden lappalaisten
elintavoista. Niinpä esim. Kildinissa sekä koko matkalla Kuolasta
Kaunanlahteen näin naisten keittävän ruokaa, vaikka muilla
lappalaisilla tämä tehtävä on miehillä. Rikkataival (lapiksi Riksuol)
nimisessä paikassa, 60-70 virstaa etelään Maaselästä, muuan
lappalaismuori leipoi leipänsä vallan venäläiseen tai karjalaiseen
tapaan hapatetusta taikinasta ja paistoi sen uunissa. Useilla on
kesäsijoillaan sauna, jossa kylpevät vallan vastoin muiden seutujen
lappalaisten tapaa; ei näet edes puoleksi suomalaistunut Inarin
lappalainen käytä saunaa. Juoma- ja keittovettä ei sulatettu lumesta,
kuten lappalaisella on tapa, vaan sitä otettiin järvestä tai muualta,
missä sitä luonnostaan oli valmiina. Heidän tupansa olivat
tavallisesti puhtaat, lattiat ja penkit pestyt, jopa monessa oli
pysyvät pöydät, kun sitä vastoin muut lappalaiset tyytyvät
pöydänkanteen, joka tilaisuutta varten, kun pöytää tarvitaan, asetetaan
vartavasten tehdyille jaloille tai muulle alustalle. Lännempänä Kuolaa
asuvilla Venäjän lappalaisilla on pöydän nimenä _bård_, sana, joka
luultavasti on lainattu norjasta, jos kohta itse Norjan lappalaisilla
on sana _bävdde_ (suomal. pöytä) ja Kuolan eteläpuolella asuvilla
lappalaisilla venäjästä lainattu _ståll_. Itse kauppa- tai voitonhimo
on Venäjän lappalaisella osaksi yhteinen Venäjän karjalaisen kanssa.
Baldinissä tahdottiin kahdesta puolentoista korttelin pituisesta
siiasta kiskoa meiltä rupla, ja Maaselässä myytiin kalaa puntari
kädessä, ja muuramet, jotka ostimme, mitattiin kupilla.
Paitsi monta muuta tapasimme Maaselässä erään kuusamolaisen miehen,
joka jo yhdeksän vuotta oli elänyt Venäjällä, mutta joka ei edes
vaateparreltaan ollenkaan ollut ehtinyt muuttua. Hän läksi Kuolaan,
missä jo ennen muutamina kesinä oli tehnyt työtä laivanveistäjänä.
Kysyttyämme häneltä, oliko työansio täällä parempi kuin Suomessa, hän
sanoi, ettei hänellä ollut syytä valittaa työpalkan huonoutta. Mutta
kysyttyämme, eikö hän siis yhdeksässä vuodessa ollut voinut tehdä
melkoisia säästöjä, hän vastasi, ettei hän ollut voinut sellaisia tehdä
siitä syystä, että hänet, kun muutaman viikon ajan on tehnyt työtä ja
jotakin ansainnut, sen jälkeen valtaa sellainen viinan jano, ettei se
anna hänelle mitään rauhaa, niin kauan kuin ropokin on jäljellä. Niin
paljoa hän ei vielä ollut ehtinyt oppia venättä, että olisi huomannut
venäjän kielessä olevan omat kirjaimensa, joita suomessa ei ole, tai
että korko venäläisessä sanassa saattaa olla muullakin kuin ensi
tavulla. Sen tähden sanat _hozjáin_, isäntä, _xozjáika_, emäntä,
_olenj_, poro, _doróga_, tie, _vodá_, vesi j.n.e. hänen suussaan
muuttuivat muotoon _hósaina, hóseikka, óleni, tóroka, vóta_. Hän oli
kuitenkin kyllin järkevä itse ymmärtämään, ettei ollut mikään mestari
venäjän kielessä, ja kun kysyttiin, eikö hän niin pitkässä ajassa jo
ollut ehtinyt oppia venättä, niin että olisi puhunut sitä yhtä hyvin
kuin suomea, hän vastasi: ei se vanha kieli enää hyvästi tahdo siihen
taipua. Vallan toiset ajatukset taidostaan oli eräällä maankulkijalla,
nimeltä Kurtti, joka oli kotoisin Sallan seurakunnasta Suomesta. Viisi
vuotta sitten tapasin hänet Kannanlahdessa, jossa hän silloin oli ollut
noin puolen vuotta ja sillä ajalla oppinut hyvin puutteellisesti
lausumaan muutamia venäläisiä sanoja. Mutta itsellään hänellä oli
suuret ajatukset venäjän kielen taidostaan, ja hän suositti
minullekin venäjää yhtenä maailman helpoimpana kielenä. Muutamassa
viikossa hän oli oppinut tärkeimmän, ja sanoi jo puhuvansa kieltä
paremmin kuin itse venäläiset. Jopa hän tarjoutui niin lyhyessä ajassa
kuin kahdessa viikossa täydellisesti opettamaan minulle venäjän kielen,
sillä vaikka hänestä itsestään ei juuri kahdessa viikossa ollut tullut
sellaista professoria kuin hän nyt oli, luuli hän asian minulta käyvän
paljoa helpommin, kun saatoin panna sanat paperille, joten minun ei
tarvinnut uskoa niitä usein pettävän muistin yksinomaiseen huostaan.
Maaselässä tapasimme myöskin erään Venäjän karjalaisen, joka paraikaa
samalla oli Kuusamon pitäjän rajalla olevan Pääjärven seuduilla
starostana. Hän oli paluumatkalla Kuolasta, jossa oli omilla poroillaan
käynyt Pääjärveltä viemässä rahastoon vuotuiset kruununverot, jotka oli
kantanut seudultaan, ja joita yhteensä oli noin 1800 ruplaa. Kun hän
pyysi minuakin katsomaan kuittiaan, oliko se oikea (kuka tietää, kuinka
moni jo sitä ennen oli tehnyt sen Kuolassa), kysyin, eikö hän siis itse
osannut ainakin lukea kirjoitettua, ellei itse kirjoittaa. "Mikäs
hätä", hän vastasi, "starostalla silloin olisikaan, jos osaisi
kirjoittaa ja paikalla merkitä, paljonko kukin kulloinkin maksaa ja
paljonko hänellä vielä on jäljellä maksettavaa. Mutta nyt, kun monta
kertaa vuodessa matkustelen ympäri piiriä veroja kokoamassa, sillä
kaikki eivät voi maksaa kaikkea yhdellä kerralla, niin pelkään usein
kerrassaan tulevani hulluksi, kun minun tulee muistaa, kutka ovat
maksaneet ja kuinka paljon kukin on maksanut, ja sitten laskea yhteen
ja verrata, onko koko summa sen suuruinen, jonka olen kantanut. Näitä
miettiessäni kuljen usein 5-10 virstaa paikasta toiseen niin etten
ollenkaan ole huomannut matkaa, vaan pysähdyn ja ihmettelen, että jo
olen perillä." Vanhemmasta veljestään hän kertoi, että oikeastaan olisi
ollut hänen velvollisuutensa ruveta starostaksi, mutta ettei hänen
muistinsa ollut yhtä hyvä, minkä vuoksi hän oli selitetty
kivulloiseksi.
En saa unhottaa muiden vähäpätöisyyksien muassa kertoa, mikä
Tantaluksen tuska meillä oli Maaselässä halutessamme kahvikupillista.
Sekä kahvia, sokeria että kahvipannu meillä oli muassa, olimmepa
kumpikin lisäksi harjoittautuneet kahvia keittämään; vedestä ja tulesta
ei myöskään ollut mitään puutetta, mutta -- kahvi oli paahtamatonta --
hinc illae lacrimae [siitä nämä kyyneleet]. Vaikkapa sekä
teoreettisesti että käytännöllisesti olisimme osanneet sitä miten hyvin
tahansa paahtaa, niin mitä kaikki tämä meitä auttoi, kun meillä ei
ollut kahvinpaahdinta, emmekä voineet toivoa, että lappalainen,
varsinkaan parhaillaan kestävän paaston ajalla, olisi lainannut
kattilaansa meidän kahvimme saastutettavaksi. Eikä -- ohimennen
sanottuna -- kumpikaan meistä ennen ollut paahtanut kahvia, sillä Pehr
Adolph Bonsdorff vainaja vähät välitti siitä, osasimmeko vai emmekö
osanneet kahvin paahtaa, kunhan vaan osasimme puhdistaa potaskaa ja
polttaa loppuun hänen väkiviinansa kaikennäköisissä muissa
kemiallisissa kokeiluissa. Jo viimeisessä kievaripaikassa ennen
Maaselkää olimme koettaneet keksiä jotakin keinoa, päästäksemme tästä
pulasta. Valkean edessä liedellä oli irtonainen kivi, jonka tuli oli
kuumentanut. Sille panimme kahvipapuja ja liikuttelimme niitä tikulla,
kunnes ne alkoivat mustua, mutta kun kivi ei ollut tavallista tulikiveä
suurempi, vaadittiin uskomattoman pitkä aika ja suun vaiva ennenkuin
saatiin paahdetuksi niin paljo kuin tarvittiin neljään kuppiin. Mutta
sittenkuin se paljon otsan-hien jälkeen oli meille onnistunut,
laskettiin paahdetut pavut paperille ja survottiin hienoiksi
kirvespohjalla. En osaa varmasti sanoa, millaista tämä täten
valmistettu kahvi oikeastaan oli, mutta niin paljon vaivan ja
hien jälkeen, ei saattanut muuta kuin pitää sitä, ellei juuri
paraimmanlajisena, niin ei ainakaan paljoa huonompana. Maaselässä
jouduimme kenties vielä suurempaan pulaan, sillä siellä ei ollut
sellaista kiveä kiukaan suulla. Mutta hätä aina keinot keksii. Meillä
oli senlaatuinen kynttilänjalka, jommoisia kaksi voidaan ruuvata kiinni
vastatusten ja sellaisella saimme täällä kahvin paahdetuksi. Vahinko
vaan, että sen toinen puoli oli poissa, sillä jos sekin olisi meillä
ollut, niin olisi molemmista yhteenkierrettyinä voinut saada
melkein kunnollisen kahvinpaahtimen. Viimein saimme isännältämme
lainata vanhan, pienen kuparikattilan, jossa yhdellä kerralla voimme
paahtaa suuremman määrän; kahvimme kuitenkin pahaksi onneksi paloi ja
sai karvaan maun, luultavasti savusta, jonka keskessä avointa kattilaa
ravisteltiin. -- Monien kokeilujemme kautta, jotka muuten talven
kuluessa olemme tehneet kahvin keittämisessä, sekä sisällä huoneessa
että ulkona taivasalla, olemme saavuttaneet seuraavat kokemukset: a)
Kahvi tulee sitä väkevämpää, kuta enemmän kahvijauhoja sekoittaa
veteen, b) Niin sanottu "sumppi" eli sakka tosin tummentaa kahvin
väriä, mutta muuten se tuottaa sangen vähän -- tai ei mitään --
hyötyä, vaan päinvastoin pilaa maun, jos menettelee niin kuin
talonpoikaisnaisilla Suomessa on tapana, nim. että sakkavesi kerrasta
toiseen jää itse kahvipannuun, c) Vesi on ennen jauhojen panoa vahvasti
keitettävä, mutta sen jälkeen tuskin ollenkaan tai vallan vähä, d)
Kerma on ylellisyysainetta, jota vailla varsin hyvin voi olla, milloin
sitä ei ole saatavissa, e) Kahvia voi juoda puukupeistakin, milloin ei
ole varsinaisia kahvikuppeja tai laseja, f) Kahvi selkenee itsestään,
kun se vaan jonkun aikaa saa olla alallaan.
Maaselästä läksimme iltapuolella 10:ntenä päivänä huhtikuuta, emmekä
sinä päivänä tulleet etemmäksi kuin ensimmäisen kyytivälin,
Rasnavolokiin (lapiksi Rasnjarg), minne luettiin 22 virstaa. Murmanneja
varten, jotka tässä jakautuvat kahteen joukkoon, lähtien toinen Kuolaan
päin, toinen itäänpäin kulkemaan, tänne oli Kuolasta tullut pari
porvaria mukanaan jauhoja, leipää, kalaa ja viinaa. Menekki lienee
ollut hyvä, sillä heillä ei enää ollut mitään jäljellä muuta kuin hyvin
vähä leipää. Itse Rasnavolokistakin matkusti seuraavana aamuna kaksi
henkilöä (lappalaista) meren rannalle, jäädäkseen sinne syksyyn asti.
Useita liikuttaviakin jäähyväishetkiä olen nähnyt ja kokenut, mutta
tuskin yhtään liikuttavampaa kuin näiden lappalaisten ero omaisistaan
oli. Jo ennenkuin ollenkaan tiesin, että matka oli edessä, näin
nuorenpuoleisen naishenkilön salaa itsekseen useaan kertaan vuodattavan
kyyneleitä, voimatta arvata, mikä häntä vaivasi. Mutta sittenkuin
matkalle aikovat olivat saaneet tavaransa järjestykseen, ja kun porot
oli tuotu metsästä, silloin vasta alkoi sisällä tuvassa perheen yleinen
itku ja nyyhkyttäminen, rintojen ristiminen ja kumarteleminen seinillä
riippuvien pyhäinkuvien edessä, yleinen suuteleminen ja syleileminen.
Sitten kaikki läksivät pihalle, missä toistettiin kaikki, mikä äsken
oli tuvassa tapahtunut, paitsi ristimistä, jota kuvien puutteessa
täällä ei voinut tehdä. Porot ahkioineen olivat vähäisen matkan
päässä, ja sinne koko seurue toisen jäähyväiskohtauksen jälkeen
siirtyi, siellä taas suudellakseen ja syleilläkseen toisiaan. Sitten
lähtevät asettuivat pulkkiinsa, joissa istuessaan heitä vieläkin kerta
suudeltiin ja syleiltiin; tähän asti se oli tapahtunut heidän ollessaan
seisaalla. Ja kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle pihasta, istuutuivat
monet kotia jäävistä lähtijöiden syliin, toiset heittäytyivät
raid-ahkioille (kuormille), ja sitten lähdettiin matkaan huimaa
vauhtia, sillä porot, jotka varsin vähän ymmärsivät suudelmia ja
syleilyjä, mutta sitä paremmin tunsivat tuiman tuulen, jossa jo kauan
olivat saaneet värjöttää, lähtivät kiitämään kaikin voimin. En siis