Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844 - 18

riippuvasta palmikosta. Hän kävi vaimonsa ja piikansa kanssa kaikissa
ulkotöissä, jonka tähden oli päivin harvoin kotona; minun täällä
ollessani näet paraillaan lopeteltiin heinäntekoa ja sitten seurasi
elonleikkuu, herneiden puinti ja marjojen poiminta. Kotoisallakin
ollessaan hän toimitteli kaikenlaisia pihatöitä, kuten saunan
lämmitystä, veden noutoa, marjojen siivousta y.m.s. Ei olekkaan siis
kumma, että hänellä näiltä töiltänsä ei ollut aikaa paljoa kirjallisiin
huvituksiin hurvitella. Hän osasi kuitenkin lukea venättä ja slavoniaa
kuta kuinkin, taisipa kirjoittaakkin. Kerran kirjoja käsille ottaessani
hänkin tuli siihen, katsoi niihin ja, nähtyään etteivät ne olleet
venäjänkielisiä, kummeksi, että kirjoja on painettu muillakin kuin
tällä yhdellä kielellä. Näin oppineita opettajia oli joku aika sitten
(ja lieneekö vielä nytkin) muutamia meidänkin maassa. Niinpä kertoi
Castrén matkoillaan Suomessa kerran tavanneensa pappismiehen, joka
suomen kieliopista ja kirjakielestä puhuttaessa oli kummeksinut, miksi
x ei kelvannut suomen kirjaimeksi, ja oli kysynyt, mitä tämä _vokaali_
oli pahaa tehnyt, kun sitä niin vainottiin! Minulla oli venäjänkielinen
Uusi Testamentti, ja sitä pappi luki ahkerasti, sanoen, ettei koko
heidän kirkollaan ollut muuta pyhää kirjaa kuin evankeliumit slavonian
kielellä, jota hän taas ei näyttänyt aivan hyvin ymmärtävän.
Papin rouva taisi olla vähän nuorempi miestänsä; hän kulki rahvaan
mukana kaikissa töissä, marjassa, verkkoja laskemassa j.n.e.
Työpaikan loitompana ollessa minä jäin yksin kotimieheksi, kuitenkin
sillä ehdolla, että sain käydä lukkarissa edellä mainitun opettajani
luona, kun vaan lähtiessäni muistin panna oven lukkoon. Näinä päivinä
rouva aina pani minulle päivällisruuan jo lähtiessään valmiiksi, toisen
osan, kuivan ruuan, kaappiin, ja toisen, keittoruuan, uuniin lämpimänä
pysymään. Uuniin pantuja herkkuja oli kookas kahvipannukin, jonka
aamulla keitti täyteen ja sijoitti uuniin hautumaan. Taitavat
kahvinkeittäjä-rouvat arvaavat sanomattanikin, kuinka hyvää tämä
rupeamamäärin hautunut kahvi oli, eikä ollutkaan erittäin ikävä sanoma
se, jonka papin rouva eräänä aamuna minulle ilmaisi, nimittäin kahvin
loppuneen ja toista saatavan vasta kun joku sattui käymään kaupungissa.
Työhön lähtiessänsä hän kuitenkin iloisen näköisenä sanoi kahvipannun
olevan entisellä paikallansa ja entisessä voimassaan. Kysyessäni, mistä
hän jo oli kerinnyt saada uutta kahvia, hän vastasi tietävänsä keinon,
millä ainoattakkaan kahvinjyväsettä kahvia saada, ja lähemmin asiaa
tutkittuani huomasin tämän keinon siksi, että hän oli paahtanut
ohranjyviä kahvin asemesta ja niistä tehnyt keiton. Kun rouva näin
kahvin asemesta keitti ohria, piti minunkin ruveta jotakin "jatketta"
hommaamaan, sillä suureksi murheeksi tupakkani alkoi vähenemistään
vähetä, enkä tietänyt muuta neuvoa tämän lähestyvän puutteen
poistamiseksi kuin että keräsin perunan lehtiä, kuivasin ja sekoitin
niitä tupakkaani, toivoen tämän sekoituksen avulla pysyväni tupakassa
siksi kunnes ilmaantui joku Lotinapeltoon-matkustaja, jolla olisin
voinut tuottaa uutta tupakkaa.
Jo edellä mainitsin, että papilla oli nelivuotias tyttärenpoika
luonansa. Tämän lapsen pilasi mummo, papin rouva, aivan asian alkaen ja
ikäänkuin tahallansa. Joka aamu poika herättyänsä alkoi huutaa ja itkeä
minkä jaksoi, ja sitä jatkoi pitkin päivää, milloin vaan ei heti tehty
hänen mieltänsä myöten, polki jalkaa, kiljui ja nakkeli vihan vimmassa
mummoansa ja ukkoansa kivillä ja esineillä, jotka vaan käteensä sai.
Minä uskalsin muistuttaa eukolle, että nuo juonet pitäisi pojasta
vitsalla ottaa. Hän sanoi jo sitäkin koetelleensa, mutta ei minkään
auttaneen. En luulekkaan vitsan sillä tavalla käytettynä kuin papin
rouva sitä käytti, kenenkään kädessä parantavan lapsia, vaan pikemmin
pahentavan. Hän näet ei ruvennut poikaa kurittamaan ennenkuin joutui
sellaiseen vihan vimmaan, että kuritus oli pikemmin kostamista kuin
oikaisemista, eikä hän silloin katsonut millä lyödä hotaisi poikaa,
vitsallako vai korennollakin. Sitten lepyttyänsä taas imarteli huutavaa
poikaa ja hyväili entistään viittä pahemmin eikä kieltänyt, jos poika
olisi mitä tahtonut. Teenjuontiin eukon piti aina saada poika, jospa
tällä tuvassa tai ulkona oli kuinkin mieluinen muu huvitus. Nämä kestit
poika kuitenkin aina lopetti itkulla ja kiukuttelemisella, kun muka ei
vielä ollut tarpeeksi sokeria saanut, ja monasti minua tämä eukon
riehuminen pojan kanssa suututti paljoa pahemmin kuin kaikki ikävyydet
"barinan" luona olivat minua vaivanneet, -- Paljoa paremmin sokea
opettajani kasvatti ponomarin eli lukkarin lapsia, jotka heti eukon
huutaessa _movtsi_ olivat hiljaa kuin hiiren poikaset.
Pyhät vietettiin näilläkin seuduilla alituisella syömisellä ja
juomisella; viimemainitulla, milloin juotavaa oli, sillä viinaa on
täällä vähempi ja sitä pidetään kalliimmassa hinnassa kuin Suomessa.
Elokuun 27:ntenä päivänä oli suuri pyhä Kekjärven kylässä, jonne
kirkolta tulee 3-4 virstaa matkaa. Venäjällä ja Suomessakin on
kreikanuskoisissa pitäjissä joka kylässä oma kirkkonsa (säässynä) ja
jokaisella tämmöisellä kirkolla oma suojeluspyhänsä, joku mies- tai
naispyhimysvainaja. Tämän pyhimyksen nimipäivänä kylällä on iso juhla,
johon keräytyy rahvasta 10 ja useammankin peninkulman päästä, ja
semmoinen oli tämäkin Kekjärven juhla, johon minäkin läksin. Kirkko oli
pienessä saaressa, ja meidän tullessa saari oli melkein täynnä väkeä.
Vaikka tilaa oli sangen vähä, uitettiin saareen hevosiakin. Se tuntui
minusta hieman kummalliselta, mutta myöhemmin sain tietää, että kaikki
saaressa olevat eläimet tulivat osallisiksi papin rahvaalle
antamasta siunauksesta, ja että hevosetkin täten siunauksen voiman
vastaanotettuaan sen jälkeen pääsivät vapaiksi ampumisista ja muista
vammoista. Mitä loitsija ennen teki paholaisen avulla, sen nyt pappi
sai aikaan pyhällä toimituksella, ja täten näin, miten pakanallinen
harhaluulo oli muuttunut kristilliseksi epäuskoksi. Saaressa ei ollut
muuta syötävää kuin renikoita, joita muuan mies myi kirkon ovella, mutta
sitä enempi syötävää oli järven rannoilla olevissa kylissä. Jos mihin
taloon menit, oli ruokaa pöydällä ja syödä täytyi vaikka väkisinkin.
Kotiin tultuamme papin rouva teetä juodessamme moitti kekjärveläisten
kömpelyyttä ja typeryyttä, mainiten esimerkkinä tästä törkeydestä
senkin, etteivät olleet älynneet tarjota hänen miehelleen viimeistä
teesarkkaa, jota rouva näytti paranna osana pitävän. Kohta hän
kuitenkin itse johdatti mieleeni sananlaskun: _kattila pataa soimaa,
musta on kylki kummallakin_, sillä teeveden juotua sanoi olevan
itsellänsä tärkeätä toimittamista tuvassa, jonka tähden toi minulle
maljan lämmintä vettä ja pitkän pyyhinliinan käskien minua kuppeja
pesemään. Tätä hän nähtävästi ei pitänyt minäkään älyttömyyden
merkkinä.
Samalla viikolla kuin Kekjärven juhla vietettiin, oli kirkonkylässäkin
samanlainen juhla, ja sen lisäksi ponomari vielä piti leikkuutalkoon.
Kaikissa näissä pidoissa minua vaivattiin alinomaisella syömisellä ja
"tshajun" juomisella, niin että koko ilo minulle muuttui suureksi
tuskaksi. Eikä sillä vielä hyvä: hyvästä kestitsemisestä piti minunkin
puolestani jollakin tavoin osottaa heille hyväntahtoisuutta ja soittaa
huilua. Soittoon he eivät ollenkaan kyllästyneet, kiusasivat vaan yhä
uudestaan soittamaan. Monet monituiset kerrat kaduin, että olin mokoman
kapineen mukaani ottanut, monasti teki mieli viskata koko tämä
ilon-aiheuttaja nurkkaan. -- Mutta en muistakaan vastuksista ollut
aivan vapaa. Kaikkia oudonpuoleisia matkustajia, jotka eivät liiku
meluten ja herroiksi, luullaan täällä heti karkulaisiksi tai muiksi
pahantekijöiksi, enkä minäkään voinut päästä aivan vapaaksi tästä
epäluulonalaisuudesta. Niinpä heräsin eräänä yönä kamarissani isosta
hälinästä, joka kuului ulkoa, mutta panin uudelleen maata, kun en
arvannut ryminän syytä. Vasta seuraavana aamuna kuulin papilta, että
humalaisia miehiä oli käynyt siellä koko joukko tahtoen tulla minua
sitomaan, kun muka olin mikäkin passiton "razboinikka" [rosvo].
Suurella vaivalla pappi oli saanut heidät tästä aiheestaan luopumaan.
Vielä voisin luetella useampiakin tämänlaatuisia ikävyyksiä, jotka nämä
pidot ja kokoukset minulle tuottivat. Mutta paljo niistä oli hyötyäkin.
Niissä opin rahvaan koossa ollessa maata ja tapoja paremmin tuntemaan,
mikä muuten näin kiireisenä työaikana olisi ollut vaikeampaa. Näiden
seutujen rahvas on yleensä solakka- ja suoravartaloista, ja jotenkin
sievännäköistä. Puvut olivat melkein samanlaiset kuin Aunuksessa,
samoin oli maatöidenkin laita. Viljelyskasveja olivat ruis, ohra,
kaura, herne, papu ja jokunen määrä perunaa. Enimmäkseen kylvettiin
peltoon, metsää taas hyvin vähän perattiin. Karjanhoito ei täällä,
samoin kuin on laita Syvärijoen seuduilla, ollut suuresti edistynyt
Aatamin karjankaitsennasta. Rautapataa en muista nähneeni koko näillä
seuduilla. Ruokaa valmistettiin saviruukuissa, jotka pantiin uuniin.
Muu keittäminen tapahtui sillä tavoin, että tulessa kuumennettuja kiviä
pantiin vesiastiaan siksi että vesi rupesi kiehumaan.
Kun kielioppia ja sanakirjaa koskevat tutkimukset, joita tällä kertaa
pidin tärkeimpinä, olivat vieneet kaiken aikani, en kerinnyt paljoa
muuta keräämään. Satuja, sananlaskuja ja arvoituksia panin kuitenkin
kirjaan jonkun määrän, ja olisin kenties saanut laulujakin, joita
luulen tälläkin rahvaalla olevan (sillä laulajia oli useampiakin,
vaikka eivät nyt ruvenneet laulamaan), ellei olisi tullut poislähtö
ennenkuin opin kieltä sujuvasti käyttämään ja ymmärtämään. Tässä
kielessä on monta etua, ja siitä suomenkielen tutkija saapi monta
hyvää selitystä ja viittausta. Näytteeksi panemme tähän seuraavat
vepsänkieliset palat.
Mateuksen VI:nnen luvun alku vepsän kielellä.
1. Vardeikatois andelta milostinad teiden rahfhan aigan, siks
mise hei teid nähtais: muga ei liene teile nahradad tatas
teiden taivhalises.
2. I muga kons andad milostinan, ala torvta itseis kohtas, kut
litsemeerad tehtais sinagogois i irdal, mise kiitaisiba heid
rahvas. Toden sanun teile: hei saiba use itselesoi nahradan.
3. Sinä se andle milostin muga, mise hur käsi sinun ei nägeis,
min tegeb oiged.
4. Da lineb milostin sinun nähmatoi, i taat sinun nägeb
nähmatoman andab sinei nägymisen.
5. I kons rist(i)toi, ala ole kut litsemeerad, kudamet ljubitas
sinagogois i irdal seisuteldas ristmähäs, mise nähtais rahvas.
Praudan pagisen teile: hei otiba use itseles nahradan.
6. Sinä se kons ristitoi, mäne perthe itseis, i salpta itseis
veräjäd, i ristte itseis tatale, kudam ei nägy, a taat sinun
nägeb ei -- nägymisen andab sinei nägymisen.
7. Risttes se algat sanelkoi lisniad, kut keelitajad: netse hei
duumaitas, mi äijis vaihis itseis linetai kuuldud j.n.e.
* * * * *
Verbejä taivutetaan vepsän kielessä seuraavaan tapaan: _tegen, teget,
tegeb, tegemai, tegetei, tegeha t. tehtav_ (s.o. teen, teet, tekee,
teemme, teette, tekevät). _Tegemoi, tegetei, tegese, tegemoisei,
tegeteisei, tegebasei t. tehtasei_ (s.o. teen itseni, teet itsesi
j.n.e.).
_En tege, emai tehkoi_ (s.o. en tee, emme tee).
Tehnen, _tehnen_; en tehne, _emai tehnekoi_, en tehne, emme tehne;
_tehneisin_, ehkä tehnen. _Tehnusimoi, tehnusitei, tehnusihese,
tehnusimoisei, tehnusiteisei, tehnusiheisei_, olisin tehnyt itseni,
olisit tehnyt itsesi j.n.e.
Tästäkin vähästä näytteestä lukija saattaa arvata, että vepsän kielen
verbit ovat paljoa muotorikkaammat kuin suomenkielessä. Emme nyt aio
toisia lukijoita enemmillä esimerkeillä rasittaa; saattaisimme senkin
hyvin mainitsematta jättää, että konsonanttiäänteet s, ts, n, t, ynnä
muutamat muut välistä ääntyvät kuten meillä, välistä taas kuin sh,
tsh, nj, tj, niin myös vokaalit välistä puhtaina, välistä taas
epämääräisinä, esim. a pikemmin kuin ä, jos kohta a:äänne voittaa.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Helsingistä saatuani ankaran kirjeen, jossa minua käskettiin joutumaan
takaisin virkaani toimittamaan, minun täytyi ennen aikojani lähteä
Vepsän maasta ja palasin Aunuksen, Salmin, Impilahden ja Sortavalan
kautta suoraan Kajaaniin.


63.
Akademikko Sjögrenille.
(Konsepti)

[Ilman päivänmäärän ja paikan ilmaisua.]
[Syyskuun lopulla 1842.]
Korkeasti kunnioitettu Kolleegineuvos!
Päätettyäni tällä kertaa tutkimukseni vepsäläisten parissa, saan
muutamalla sanalla ilmoittaa Teille jospa en juuri muuta, niin ainakin
sen, että olen paluumatkalla. Olin pyytänyt virkaloman pidennystä
kuudeksi viikoksi, hieman paremmin ehtiäkseni tutkia vepsän
kielen omituisuuksia, mutta lääkärin puutteessa, joka olisi sillä aikaa
ollut sijaisenani Kajaanin piirissä, minulta tämä pidennys kiellettiin,
minkä vuoksi minun nyt täytyy kiiruhtaa kotiin lokakuun alkuun.
Vepsäläisten parissa en tullut Karhelan (Kargenets) kylää kauemmaksi,
missä asuin paikkakunnan papin luona. Sitä ennen tosin olin tavannut
Ishaiva nimisen vepsäläiskylän, joka on Kargopolin ja Vyitegran
välillä, mutta kun kieli siellä paraikaa oli sukupuuttoon
kuolemaisillaan, viivyin siellä vaan muutaman päivän. Mainittu Karhelan
pappi olisi ruvennut opettajakseni, mutta kun pian huomasin, ettei hän
itse ollut aivan perehtynyt vepsän kieleen, otin opettajakseni erään
puolisokean, vanhan sotamiehen-lesken, jonka kanssa kävin läpi
venäläisen sanakirjan merkiten vepsäläiset sanat, mikäli hänen
tietojaan riitti. Sitäpaitsi panin kirjaan häneltä ja muilta tusinan
verran satuja, käänsin Mateuksen evankeliumin 5:nnen, 6:nnen, 7:nnen ja
8:nnen luvun sekä lauseparsia venäjän kieliopin lauseopista ja muista
kirjoista. Vaimo asui paikkakunnan ponomarin talossa, joka ponomari
oli syntynyt 30 virstaa kauempana Ojatin toisella rannalla Ladvan
kylässä ja joka eukon ohella oli opettajanani. Suurinta mielenkiintoa
minussa herättivät vepsän kielen verbien muodot. Jotenkin seuraavaan
kaavaan sain verbien taivutuksen. Indikatiivin preesens: _salptan, -at,
-ah, -amai, -atei, -taha t. salpatas_, suomeksi: suljen, suljet,
sulkee, j.n.e.; kielteiset muodot: _en, et, ei salpta, emai, etei, eba
salpakoi_; refleksiiviset: _salptamoi, -atei, -ase, -amoisei, -ateisei,
-asei t. salpatasei_, kielt.: _en j.n.e. salpakoi, emai j.n.e.
salpakoisei_, Indikat. imperfekti: _salpsin, -sii, salpas, salpsimai,
salpsitei, salpsiba t. salpattihe_; kielteiset: _en j.n.e. salptaske,
emai j.n.e. salptasket_; refleks.: _salpsimoi, -itei, -the, -imoisei,
-iteisei, -ihoisei t. salpattihesei_; kielt.: _en j.n.e. salptaskete,
emai j.n.e. salptaskemisei_. Indikat. perfekti: _minä, einä, hän
salpanu, mö, tö, hö salpatud_. Tästä huomaa, että vepsäläinen
konjugatsioni on rikkaampi kuin sekä suomalainen, virolainen että
lappalainen. Perfekti, jonka moni sanoi olevan merkitykseltään
vallan imperfektin veroisen, lienee venäjän jäljittelyä. Kuulinpa
vielä matkalla Kargenetsista Lotinapeltoon sellaisen imperfekti-muodon
kuin lauseessa: kun sinä _maksneisit_, mutta en saanut selville, missä
suhteessa se eroaa muodoista _maksnet ja maksaisit_, jotka molemmat
esiintyvät suomessa. On muuten hyvin vaikeata tutkia jonkun kielen
muotoja, kun on pakko välittäjäkielenä käyttää muodoista köyhää
venättä. Ellei suomi olisi sen vertaa auttanut minua vepsää
tutkiessani, tuskin olisin saanut esille konjunktiivin preesensiä,
sillä miten asettelinkaan venäläisiä sanoja, joilla konjunktiivin
käsitettä ilmaistaan en aluksi saanut vastaukseksi muuta kuin: _Budu
minä tegen, hot tegen, kut tegen_ j.n.e. Sitävastoin olin erehtyä
futuurin suhteen, sillä venäjän _budu tai stanu_ sanojen avulla
muodostettu n.s. futuuri tosin käännettiin _ja budu sdelatj_ muodolla
minä _lienen tegemaha_, mutta mieluummin muodolla _minä tegeskanden_,
samoin kaikista muista verbeistä: _opendaskanden_ minä alan opettaa,
_voiskanden_, alan voida j.n.e. Minulla oli jo pari päivää se väärä
luulo, että vepsä vastoin muita suomalaisia kieliä oli muodostanut
itselleen futuurin, mutta huomasin sitten, että sillä lapin tavoin on
vasituinen inkoatiivimuoto, jonka suomi ja viro ovat menettäneet
(ruotsin ja saksan vaikutuksesta, joissa sellaista muotoa ei ole?).
_Minä sanoskanden_, lapiksi _sarnosgoadam; lugeskanden: logaskoadam_.
Mielestäni tämä muoto on otettava suomen kielioppiin, vaikkei se
tulisi sitä laajempaan käytäntöön; mutta syytä on toivoa, että se
kieliopista voi siirtyä kieleen, sillä tuntuuhan siltä kuin
refleksiivimuoto, jonka v. Becker ensiksi otti kielioppiinsa, olisi
tullut yleisemmin tunnetuksi (sillekin osalle Suomea [tämä kirjoitettu
seuraavan sivulauseen yläpuolelle rivien väliin]), vaikka se
enemmälle kuin puolelle Suomea sitä ennen oli tuntematon. Suurimmalla
todenmukaisuudella voi päättää, että suomessakin ennen on ollut
inkoatiivinen verbi, sillä ensiksi lapissa ja vepsässä se on ja
toiseksi tuntuvat tavalliset johdannaismuodot _meneskendelen,
lueskendelen_, jotka tosin ovat menettäneet inkoatiivisen
merkityksensä, saavan synnystään kiittää tätä inkoatiivia.
Sijamuodoiltaan vepsä on aunuksen, lapin ja viron tavoin suomesta
paljon jäljessä, ja tuntuu siltä kuin suomalaiset jo erottuaan
heimolaisistaan olisivat muodostaneet lukuisat taivutussijansa.
Vepsässä en saanut selville muita sijoja kuin nominat. _lähte_, kaivo,
genet. _lähtken_, allat. _lähtkele_, illat, _lähtkehe_, infinit.
_lähtet (t. lähtket)_, possess. _lähtkel_, instrukt. _lähtken_, mon.
_lähtken_. Muotoja _lähtken ked, lähtkespäi, lähtkelpäi, lähtkehe-sai_
en pidä tavallisina sijoina, kun _ked, päi, sai_ eivät yhdy
adjektiivoihin.
Diminutiiveja.
Suffiksit vepsänkieli enimmäkseen on menettäneet, ne esiintyvät
kuitenkin personaalipronomineihin ja _itse_ pronominiin sekä, jos kohta
harvoin, muihinkin sanoihin liittyneinä. Vakuutettiin -- -- --
Partikkeleista näytti olevan todellinen puute, ellei tahtonut käyttää
venäläisiä partikkeleita. Eipä missään viljelemättömässä kielessä
niitä liene suurta varastoa.
Lappi, vepsä ja suomi ovat menetelleet eri tavoin lyhentäessään sanoja:
lappi on jättänyt pois päätteitä, vepsä (kuten myös viro) jonkun
keskellä sanan vartaloa olevan vokaalin, suomi päätteessä olevan
konsonantin. Vepsäl. _andlen, maksnen, salptan, langten_.
Sanakirjallisessa suhteessa _laittaa_: vepsäl. _lajin_, torua,
nuhdella, ven. _lajat_.


64.
Tohtori Rabbelle.
(60:nnen jatko.)

Koivikko, 8 p:nä lokakuuta 1842.
Enempää en Lotinapellossa ehtinyt kirjoittaa, enkä vepsäläisten parissa
senkään vertaa; täällä oli syynä se, että aikani meni vepsän kielen
tutkimiseen, mutta Lotinapellossa minun oli viettäminen arkiateri
Törngrenin 70;ttä syntymäpäivää. Tämä vietto tapahtui muuten kelpo
tavalla, mutta miten, sen saat toiste tietää. Sitten matkustin
vepsäläisten luo, oleskelin siellä aina syyskuun loppuun, ja kun
kirjeestäsi sain tiedon, että minun oli rientäminen kotia Kajaaniin,
läksin viimeinkin kotimatkalle, jolla nyt paraikaa olen ja toivon 3-4
vuorokauden kuluttua vahingoittumattomana sinne perille saapuvani.
Muistelmiani olostani venäläisten ja vepsäläisten parissa voin toiste
Kajaanista kirjoitella ja pyydän nyt ainoastaan anteeksi, etten voinut
palata Helsingin kautta ja suullisesti onnitella Sinua Fransiskuksen
päivänä. Jos ensi talvena tarjoutuu mahdollisuutta muutamaksi viikoksi
poistua Kajaanista, niin varmasti käyn sinua Helsingissä tervehtimässä.
Sitä ennen olen _Suomi_-kirjaa varten kirjoittava jotakin vepsästä,
niin pian kuin saan siihen tilaisuuden.
Tervehdi tuttavia, äläkä unhota muutamilla riveillä ilahuttaa
rehellistä ystävääsi
Elias Lönnrotia.


65.
Tohtori Rabbelle.

[Matkalla Kajaaniin, alkupuolella lokakuuta 1842.]
[Saapui Helsinkiin 14 p:nä lokakuuta 1842. Kirjeen saajan muistiinpano.]
Rakas veli!
Sjömania myöten kirjoitin joku päivä sitten Sinulle kirjeen ja lähetin
samalla jatkoa Vyitegraan asti ulottuviin matkamuistelmiini.
Matkasta sieltä vepsäläisten luo, olosta heidän parissaan ja
kotimatkasta voisi tosin olla koko joukko kirjoittamista, mutta kun
vepsäläisten luona jouduin niin kovaan työhön heidän kieltänsä
tutkiessani, ettei jäänyt ollenkaan aikaa kirjoittelemiseen, ja
kun sen jälkeen aika kiireellä olen sieltä kotia matkustanut. niin
kaikki matkamuistelmat näiltä ajoilta vielä ovat paperille panematta.
Siksi ne kaiketi jäänevätkin, ellen palattuani Kajaaniin mahdollisesti
Suomi-kirjaan saisi kyhätyksi jotakin kirjoitusta olostani vepsäläisten
parissa. Heidän kielensä on vielä jotakuinkin suomen kaltaista, niin
että muutaman viikon kuluttua opin sitä puhumaan paremmin kuin venättä
puolessa vuodessa. Koko joukon aineksia vepsän oppimista varten
kokosin, kuitenkaan en niin paljoa, että siihen voisin olla
tyytyväinen, pääsemättä vielä toista kertaa joskus vastedes heidän
luokseen.
Ennenkuin saat käsiisi nämä rivit, olen jo Kajaanissa, tosin
kahta viikkoa myöhemmin kuin minun oli määrä; toivon kuitenkin,
että tämä viipymys minulle annetaan anteeksi. Nyt pyydän Sinua
Helsingin kirjakaupoista kysymään teosta _Visa Reperta und
gerichtlich-medizinische Gutachten von J. Berndt_; jos se on
saatavissa, niin pyytäisin Sinua, että lähettäisit sen postissa minulle
samoin myös _Wistrand'in_ kirjan _Handhok i Forensiska Medicinen_.
Lappalaista lusikkaa, jonka olisin lähettänyt Sinulle jo Fransiskuksen
päiväksi, jos se vaan olisi käynyt päinsä, pyydän Sinua nyt pitämään
hyvänäsi, lappalaismuistona. Rikkaat lappalaisperheet syövät yleensä
sellaisilla lusikoilla. Suomen-Lapissa ne kuitenkin tätä nykyä ovat
harvinaisia, mutta yleisemmät Norjan tunturilappalaisilla. Terveisiä!
Rehellinen ystäväsi
Elias Lönnrot.



YHDESTOISTA MATKA V. 1844.


[Tälle viimeiselle tutkimusmatkalleen Lönnrot läksi saatuansa v. 1844
kirjallisia ja tieteellisiä töitänsä varten pitkän virkavapauden.
Haluten vertailevaa tutkimusta varten lähemmin tutustua viron kieleen
L. läksi kesäkuun lopulla sanottuna vuonna Viroon, ensin Helsingistä
meren yli Tallinnaan ja sieltä Tarttoon, jossa hän viipyi elokuun
loppupuoleen opiskellen viroa. Tehtyänsä vielä seitsenviikkoisen
tutkimusmatkan Tarton eteläpuolisiin seutuihin L. palasi lokakuun
12:ntenä p:nä Tarttoon, kopioi sitten sikäläisiä sanakokoelmia ja läksi
joulukuun alussa kotimatkalle Pietarin kautta. Kulkien läpi Viron
pääasiassa jalan, L. joutui paluumatkallansa aikomattansa vatjalaisten
luo, jossa muistoonpani joukon runoja. Pietarissa jonkun alkaa
viivyttyänsä palasi L. alussa vuotta 1845 rautatietä Helsinkiin ja
sieltä kotiin Kajaaniin.]


1.
Tohtori Rabbelle.

Tartto, 21 p:nä heinäkuuta (2:na elokuuta) 1844.
Rakas Veli!
Jos olisin viihtynyt huonommin tällä puolen merta tai jos ei aikani
olisi mennyt viron kielen tutkimiseen, olisin kaiketi jo monta viikkoa
sitten kirjoittanut Sinulle, kuten olisi ollut myös velvollisuuteni.
Mutta mainittu kieli on siihen määrään pitänyt minut työssä, että tämä
kirje kuitenkin on ensimäinen, jonka Suomeen lähetän, vaikka jo
seitsemättä viikkoa olen ollut Virossa. Merimatkani jälkeen viivyin
pari päivää Tallinnassa, matkustin sitten sieltä itään pastori Ahrensin
luo Kuusaloon; hän on sen äsken julaistun viron kieliopin tekijä, jonka
Suomalaisen Kirjallisuuden Seurakin on saanut. Hän vallan hämmästyi
huomatessaan kirjojeni joukossa vähää ennen Seuralle lahjoittamansa
kirjan. Joku päivä tuloni jälkeen hänen täytyi lähteä yleiseen
pappien-kokoukseen Tallinnaan, minkä vuoksi minäkin läksin sieltä pois
Maria Magdalenan seurakuntaan, joka sijaitsee puolitiessä Tarttoon
päin. Siellä viivyin hieman toista viikkoa ja tulin sitten vähitellen
tänne Tarttoon, missä nyt paljoa liikkumatta kaupungilla olen asunut
samassa paikassa neljättä viikkoa. Onkin, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, satanut koko ajan ja lisäksi ollut kylmä, niin että on
voinut pitää itseään onnellisena, kun on ollut katto pään päällä.
Parin päivän kuluttua olen aikonut lähteä täältä etelämpään,
käytännöllisestikkin perehtymään siihen, minkä täällä teoreettisesti
olen oppinut. Kuten tiedät entuudesta, viron kielessä ei ole ainoastaan
kaksi murretta, vaan myöskin kaksi kirjakieltä, Tallinnan ja Tarton
murteet, joihin molempiin tahtoisin perehtyä niin hyvin kuin yhdessä
kesässä on mahdollista. Sekä oikeinkirjoituksen että muunkin puolesta
viro melkoisesti eroaa suomesta; eipä edes vepsä eroa siitä enempää.
Vokaalisointua ei ole Tallinnan virossa, ja ainoastaan jälkiä siitä on
olemassa Tarton murteessa. Varmasti pitkiä vokaaliäänteitä kielessä ei
ole muualla kuin ensi tavussa, jossa ne merkitään yhdellä ainoalla
vokaalilla, paitsi silloin kun samassa tavussa seuraa yksi konsonantti,
jolloin pitkä vokaaliäänne merkitään kahdella vokaalilla, esim. _noor_,
nuori, genit. _nore_, eikä noore. Sen tähden on välttämätöntä lyhyttä
vokaalia merkittäessä kirjoittaa seuraava konsonantinmerkki
kahdenkertaiseksi, esim. _emmä_, äiti, _kalla_, kala, jotka äännetään
_emä, kala_, mutta jotka äännettäisiin eema, kaala, jos ne
kirjoitettaisiin yhdellä m:llä ja l:llä. Kaikissa muissa tavuissa,
joissa suomessa on pitkä vokaaliäänne, on virossa niin epämääräinen
laajuus, ettei vokaalia voi sanoa pitkäksi eikä lyhyeksi. Virolaiset
itse (nimittäin filologit) sanovat sitä korolliseksi. Suomen ie, uo, yö
kuuluvat virossa pitkinä e, o, ö äänteinä, mutta niitä kuulutaan
sentään muutamilla seuduin äännettävän enemmän suomen tapaan.
Nomineilla on yhtä monta sijaa kuin suomessa ja sen lisäksi kaksinainen
monikko, nimittäin määrätty ja epämääräinen. Verbit taas ovat
suomalaisia verbejä paljoa köyhemmät, kun näet sekä konjunktiivin
preesens että koko optatiivi puuttuvat (varsinainen optatiivi
nimittäin, sillä se, mitä virolaiset optatiiviksi sanovat, ei ole muuta
kuin suomen konjunktiivin imperfekti). Vielä on huomattava, että
infinitiivistä on harvoja sijoja käytännössä, eikä partisipin
perfektejä ollenkaan voida sijoitella kuten suomessa. Refleksiiviverbiä
ei ole.
Samoin kuin me suomalaiset luulemme viron oikeinkirjoituksesta, että se
on vallan hullunkurinen, samaa useimmat virolaiset puolestaan luulevat
meidän oikeinkirjoituksestamme. Kuinka suuri ero niiden välillä on
olemassa, osottakoon esim. se seikka, että virolainen kirjoittaisi
suomalaisen sananparren: _ei salli savinen pelto piian pitkiä hameita,
koriata kuokkijata, sukan vartta valkiata_ seuraavaan tapaan: _ei salli
savvine peldo pian pitkiä hammeida, korriada kokiada, sukka varta
valgiada_; mutta sellaisena kuin se suomessa kirjoitetaan hän sen
ääntäisi: _ei salli saavine peltto piian pitkiä haameitta, kooriatta
kookkiatta, suugan vartta valkkiatta_.
Vaikka minulla vielä on lähes 200 paperiruplaa taskussa, täytyy minun
kuitenkin pyytää Sinua olemaan hyvä ja ensi tai toisessa postissa
lähettämään minulle 50 ruplaa hopeaa, sillä asuntoni ja ruokani ovat
maksamatta ja sitäpaitsi minun on ostaminen koko joukko kirjoja, joita
Helsingissä ei ole saatavissa. Kahden viikon kuluttua olen palannut
eteläiseltä retkeltäni, ja jos minun silloin vielä onkin pari päivää
odottaminen kirjettäsi, toivottavasti voin sen pian saada. Täältä
matkustan sitten Pernoon ja sieltä Tallinnaan, mistä kaiketi syyskuun
lopulla tai lokakuun alussa saan palanneeksi Helsinkiin, kuten toivon.
Virolaisia kirjoja olen jo ostanut hyvän kasan (30 luvultaan).
Halunneeko Seura sellaisia, esim. toista painosta Hupelin sanakirjaa ja
kielioppia, jotka täältä voisin saada, kuten myös virolaisen Raamatun?
Tähän liitetyssä kirjeessä olen pyytänyt Aspia lähettämään seuraavan
neljänneksen [vuosipalkkaani] Sinulle (paitsi 25 ruplaa hopeaa[?] jotka
hän lähettää Kuopioon). Lähetä siis se hänelle postissa.
Tartosta tai Pernosta kaiketi taas annan itsestäni elonmerkkejä, kun
olen palannut lättiläiseltä rajalta. Muuan tohtori Fählmann, joka on
kirjoittanut nuo ihanat sadut sekä myöskin viron kieliopin Oppineen
Seuran julkaisuissa, on täällä melkein joka päivä minulle opettanut