Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844 - 15

vaivaa keksiä, että 3 kertaa 25 on 75, ja että maksu siis on 75
kopeekkaa hopeaa. Mutta hän laski kauan lautansa ääressä, pani ensin
2 ruplaa 50 kopeekkaa pankkiseteleitä, lisäsi puolen kopeekan
ylennyksen virstalta, joten 25 virstalta tuli 12 1/a kopeekkaa,
yhteensä 2 ruplaa 62 1/2 kopeekkaa paperirahaa; tämä sitten muutettiin
hopeaksi, jota hänen suureksi ihmeekseen tuli täsmälleen 75 kopeekkaa,
kuten heti alussa olin sanonut, minkä vuoksi hän ei voinut muuta kuin
kiitellä päässälasku-taitoani, sanomalla "njemtsi umny", s.o.
"saksalaiset ovat viisaita". Tulin antaneeksi hänelle kourallisen
tupakkaa ja pari sikaria, hän kun oli polttaja, ja kun ei hänellä juuri
sattunut olemaan mitään poltettavaa. Tästä pienestä lahjasta hän oli
niin kohtelias, että uudestaan laskulaudallaan todisti, ettei minulta
oltu liikoja rahoja kiskottu, asia, jota en ollenkaan ollut epäillyt,
mutta joka tuotti hänelle vielä niin paljon hommaa, että toinen
sikareista siinä kului melkein loppuun. Enemmän kuin kaikki muu
ihmetytti minua tässä se, ettei hän ennestään tuntenut kyytimaksun
suuruutta sekä pankkiseteleinä että hopeana, mutta ehkäpä hän sen
tiesikin ja tahtoi ainoastaan minun tähteni niin perinpohjin sen
laskea.
Ison postitien varrella kievarit olivat jotenkin hyvässä kunnossa;
niissä oli erityiset vierashuoneet, kuten jo aikaisemminkin Oniegan
tien varrella. Eräässä niistä tilasin päivällisen ja sain paitsi
keitettyjä munia hyvää taalepiimää, joka muuten täällä on
harvinaisen-puoleinen ruokalaji; en näet muista missään muualla minulle
sitä tarjotun, jos kuitenkin jätän lukuunottamatta erään Arkangelissa
asuvan santarmiupseerin Simonov'in, joka varta vasten Castrénille ja
minulle oli käskenyt rouvansa laittaa taalepiimää, hän kun oli elänyt
Suomessa ja tiesi mainitun ruokalajin siellä olevan tavallisen.
Oniegan ja Kargopolin välisten seutujen väestö ei ole niin kaunista
eikä vilkasta kuin pohjoisemmilla seuduilla, joilla ennen olen
matkustellut, mutta sen sijaan hyvää ja ystävällistä, niin ettei
minulla ole vähintäkään syytä olla siihen tyytymätön. Uskottiinpa
minut monissa paikoin kunnialliseksi mieheksi, vaikka en aina
kulkenutkaan passi ja podorozhna kädessä. Enpä tahdo enkä voi
muidenkaan seutujen väestöä moittia passin kysynnästä -- meilläkin se
jotenkin tavallisesti kohdannee ulkomaalaisia --, mutta kuitenkin tuo
alituinen passin kyseleminen tuntuen osottavan sitä epäluuloa,
että matkustajaa pidetään mitä pahimmanlaisena maankulkijana,
tottumattomasta on sangen väsyttävää. Pertominskistä lähdettyäni olen
nyt saanut tupakoida rauhassa, ilman että minua joka piipullisen tähden
pidetään "ristimättömänä pakanana", kuten starovertseillä on tapana.
Oniegan ja Kargopolin välisellä matkalla ovat useimmat kyytimiehetkin
itse polttaneet, ja iloissani siitä olen tarjonnut heille tupakkaa,
niin että lopuksi itse olin vähällä jäädä ilman. Eräässä paikassa ei
sallittu minun edes lapsille antaa muutamia kolikoita korvaukseksi
yömajasta ja ruuasta, joista ei tahdottu ottaa maksua, ja monessa
muussakin paikassa, missä kuitenkin olen maksanut, rahvas näytti olevan
tottumatonta ottamaan maksua maidosta ja muusta ruuasta, minkä kerralla
syö. Väärin ulkomaalainen tekisi Suomen kansalle, jos raakamaisesti
sivistyneen uusmaalaisen talonpojan tai myöskin Viipurin läänin monin
paikoin sivistymättömäin talonpoikain mukaan tekisi tuomitsevan
arvostelunsa koko kansasta, ja sama vääryys kohtaisi Venäjän kansaa,
jos tahtoisi samalla mitalla arvostella sitä Vienanmeren rannikoiden
väestön mukaan. Kuoleman alituinen näkeminen, vaikkapa vain kalan ja
hylkeen kuoleman, on tehnyt Vienanmeren kalastajan kovaksi, ja kauppa,
jota hän sen ohella harjoittaa, on saattanut hänet oman hyödyn
katsojaksi. Maanviljelys sitävastoin on lauhduttanut maan sisemmissä
osissa asuvien luonnon, ja kun itse eivät ole maksaneet puhdasta rahaa
leivästään, eivät he niin huolellisesti laske kopeekkoja sen joka
palasesta. Tämä eri elintapojen vaikutus ihmisten mielenlaatuun lienee
näyttäytynyt aina Kainin ja Abelin ajoilta alkaen, ja sitä havaitsee
vielä vähin kaikkialla. Joka paikassa maanviljelijät ovat rahvaan paras
ja kunnollisin osa, ja lukuunottamatta sen hyväntekevää vaikutusta
kansanluonteeseen, luulen ettei valtio koskaan voi tarpeeksi rohkaista
maanviljelyksen harjoittajia, se kun on kansan hyvinvoinnin varsinainen
lähde. Minusta on usein tuntunut kuin ainoastaan maanviljelys ja
karjanhoito tarvitsisivat valtion kehottavaa kannatusta, muut
tavalliset elinkeinot vain hyvää suvaitsemista. Jos puunrunko on terve,
niin oksat kyllä kasvavat ilman erityistä kasvattamista, ja koko puu
saa terveen, vihreän ulkonäön, ilahuttaa silmää ja tarjoaa varjoa
vaeltajalle, -- Näihin ylimääräisiin mietteisiin, joilla kaiketi on se
hyvä puoli, etteivät ole liian pitkät, antoi minulle aihetta näiden
seutujen väestön miellyttävä luonne. Oniegan ja Kargopolin
väliseuduilla maanviljelys on rahvaan pääelinkeino, minkä ohella
lähempänä Kargopolia näin kaskia ja kaskinurmikkoja tien varressa.
Eräässä paikassa, Vladitshenskassa, hieman toista sataa virstaa
tännepäin Oniegasta, oli suolankeittimökin, joka kuitenkin, päättäen
sotilasvartiostaan, oli kruunun oma. Tämä tehdas oli hyvin
yksinkertainen. Alhaalla kuoppa, jossa vestaalien [= alituista] tulta
pidettiin vireillä yhtenään viskaamalla siihen karkeita polttopuita, ja
kuopan yläpuolella noin 8 kyynärän pituinen ja yhtä leveä, puolen
kyynärän korkuinen rautalaatikko, johon vesi johdettiin suolalähteestä
ränniä myöten. Mikäli vesi haihtuu ilmaan ja suola tivistyy, sikäli
tämä kauhalla otetaan pois. Nenokotskassa Arkangelin ja Oniegan välillä
olin jo aikaisemmin tavannut samanlaisen suolankeittimön, eroa oli vaan
se. että siinä oli kaksi sellaista laatikkoa, joiden viikossa sanottiin
tuottavan valmista suolaa yhteensä 500 puntaa. Suola oli hyvää,
puhdasta ja valkeata.
Kaskenviljelys, josta mainitsin, on luultavasti perintöä täällä ennen
asuneilta vepsäläisiltä tai karjalaisilta, joiden muinaiseen
asuskelemiseen täällä viittaavat sekä paikannimet ynnä muut seikat,
edelliset käännettyinäkin ja muutettuina. Niinpä esim. Bosje-ozero ei
liene muuta kuin käännös Pyhäjärvestä [pyhä lapiksi = hasse], jotenkin
tavallisesta suomalaisesta järvennimestä, ja Latshe-ozero on kenties
yhtä tavallisen suomalaisen Latvajärvi-sanan väännös. Muutaman
peninkulman päässä Oniegasta tännepäin oli kokonainen kylä, jonka nimi
oli Karelskaja, vaikka siellä nykyään ei enää ole ollenkaan
karjalaisia. Tuntuu siltä kuin kaikki karjalaiset eivät olisi
muuttaneet pois, vaan osaksi sekaantuneet tulokkaihin, sillä nykyisessä
väestössä näkee monet aitokarjalaiset kasvonpiirteet. Lisäksi rahvaan
vähempi kauneus ja vilkkaus johtunee sellaisesta sekaannuksesta, sillä
karjalaiset eivät ole yhtä kaunista ja vilkasta väkeä kuin venäläiset
tai slaavilaiset yleensä.
Vielä muutama sana itse Kargopolista. Se on nykyäänkin melkoinen
kaupunki, mutta kuuluu ennen olleen paljoa suurempi, kunnes se viime
vuosisadalla paloi, minkä jälkeen se ei koskaan ole päässyt entiseen
kukoistukseensa. Kuitenkin lasketaan täällä vielä olevan vähä viidettä
sataa taloa ja kaksituhatta asukasta sekä emäntäni tiedonannon mukaan
22 kirkkoa, joista minun ei kuitenkaan ole onnistunut huomata muuta
kuin noin puolet, mikä seikka luultavasti johtuu siitä, että hän on
ottanut lukuun luostarin kirkot; täällä näet on kaksi kivistä
luostarirakennusta. Kirkotkin ovat suuremmaksi osaksi kivestä monine
kupuineen sekä sangen muhkeat, mutta muita kivirakennuksia en ole
nähnyt useita. Ne virkamiehet, gorodnitshij, lääkäri ja sträptshei,
joiden luona olen käynyt, ovat kaikki olleet sangen ystävällisiä.
Gorodnitshij on entinen upseeri, joka on oleskellut Suomessakin ja
tuntee meidän kaupungit Torniota myöten; lääkäri, liivinmaalainen, on
suorittanut tutkintonsa Tartossa, mutta valittaa olevansa
unhottamaisillaan saksankielen, vaikka ei vielä 15-20 vuodessa ole
ehtinyt oppia venättä niin, ettei muukalaisuutta huomaisi hänen
ääntämisessään. Sträptshein luo minut kutsuttiin toistamiseen
vakuuttamaan, että hänen appensa silmiin tullutta kaihta ei voitu
leikkauksetta parantaa.
Lääkärin ilmoituksen mukaan olin 120 virstan päässä tapaava
vepsäläisiä, ja joka tapauksessa on mahdollista, että parin vuorokauden
kuluttua istun heidän parissaan suomalainen sanakirja kädessä. Sitten
Sinun ei enää tarvitse odottaa tai pelätä saavasi kirjeitä minulta,
ainakaan ei ennen syyskuun loppua eikä luultavasti silloinkaan näin
raskasasuista. Koska hevonen jo on noudettu laitumelta, minun
valitettavasti täytyy tulla syypääksi siihen taloudelliseen virheeseen,
että jätän viimeisen sivun tyhjäksi. Voi itse hyvin, tervehdi rouvaasi,
sukulaisiasi ja kaikkia tuttavia.
Tuus
Elias Lönnrot.
Pilkut ja kirjoitusvirheet lukija suvaitkoon korjata!


59.
Tohtori Rabbelle.

[Saima 1846, n:ot 7, 9. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]
Polkovan stantsia [= kievari] 3 p:nä elokuuta 1842.
Heinäkuun 28:ntena päivänä läksin Kargopolista jättäen sangen hyvän
majapaikan, joka minulla oli porvari Mishaininin luona. Ainoa vika,
joka huoneellani oli, oli sellainen kukkaruukkujen paljous jokaisella
neljällä ikkunalaudalla, että ainoastaan niiden kauneuden vuoksi täytyi
menettää osa päivän kauneudesta. Tiistaina 26:ntena päivänä myrskyili
koko päivän, myrsky tempasi yhden ikkunoista auki, sai kiinni yhden
kukoistavista kaunottarista ja tahtoi viedä hänet mukaansa, sillä
"voima rakastaa kauneutta", mutta sen täytyi pian luopua aiotusta
ryöstöstä, kun huomasi saaliinsa liian vähän yli-ilmaiseksi, minkä
vuoksi vallan hiljaa päästi sen alas ikkunan edustalla olevalle
vihreälle nurmikolle, mistä ketteräjalkainen emäntä taas sen pelasti ja
palautti entiseen paikkaansa yhtä vahingoittumattomana kuin ennen tuota
lyhyttä ilmaretkeä. Eipä siis voimakkaan myrskynkään onnistunut
hankkia minulle enempää valoa. Jo Kemissä ja Arkangelissa näytti
rakkaus ikkunoissa pidettäviin kukkasiin olevan sangen suuri, aivan
kuten meillä rakkaus kukkasiin ilmenee huoneiden seinustoilla olevissa
kukkatarhoissa. Yleensä voisi tehdä sen huomautuksen, että näiden
pohjoisten seutujen venäläinen väestö ei pane paljoa huolta
asuntojensa ulkopuoliseen somuuteen, vaan sijoittaa sen asemesta
kernaasti kaikki asunnon sisälle. Siitä syystä ei ole varsinaisia
puutarhoja kaupungeissa, ei mitään kyökkikasvitarhoja eikä vihreitä
nurmikoita portaiden edessä maaseuduilla, vaan likaa, savea, lastuja,
tukkeja ja kiviä kaikkialla. Sen tähden on maalattuja taloja
kaupungeissa sangen harvassa eikä maalla rahvaalla ollenkaan.
Emäntä oli hyvyydessään kertonut rakkaalle aviopuolisolleen että minä
olin sävyisimpiä vieraita, mitä heidän talossaan pitkiin aikoihin oli
ollut. Enkä totisesti heillä pitänyt suurta melua, sillä niinä harvoina
päivinä, jotka siellä viivyin, joko kävelin kaupungilla tai ollessani
kotona kokoilin muistelmia sitä pitkää kirjettä varten, jolla minun oli
kunnia Kargopolista Sinua tervehtiä ja johon tämä kirje taitaa liittää
yhtä pitkän jatkon. Sitäpaitsi pyysin emäntäni ynnä hänen miehensä
kerran kahville, täten korvatakseni sen vaivan, jota hän oli nähnyt
kahvin paahtamisessa, jauhamisessa ja keittämisessä. Mutta vieraita,
jotka olisivat voineet talonväkeä häiritä, minulla ei koko aikana ollut
luonani, sillä muuan viralta pantu podljesnitshij (forstermeister
[metsäherra]), joka eräänä iltapäivänä tuli luokseni tarjoutuen
kanssani jakamaan kyytiä Pietariin, ei ollenkaan ollut meluavaa lajia.
Niinä muutamina tunteina, jotka hän viipyi luonani, sain kuitenkin
tarpeekseni hänen seurastaan, niin etten edes siinä tapauksessa, että
todella olisin matkustanut Pietariin, olisi erittäin toivonut sen
jatkumista. Hän näytti olevan niitä herrasmiehiä, jotka ottavat
tavalliset aamu-, päivällis- ja iltaryyppynsä ja välillä ylimääräiset
naukut ajan ja tilaisuuden mukaan. Ainakin hän nyt oli hyvässä
hutikassa, kuten tuntui, vaikka hän itse lienee ollut toista mieltä,
kun hetken poltettuaan ja lörpöteltyään kysyi, eikö saisi ottaa
naukkua. "Kak vam ugodno" [= kuten haluatte] minä vastasin
ajattelemattakaan hänelle sellaista tarjota, mihin minulla sitäpaitsi
ei olisi ollut tilaisuutta, kun ei minulla ollut viinaa. Mutta hän oli
kauan luonut himokkaita katseita pöydällä olevaan puolentuopin
vetoiseen pulloon ja kysyi hetken kuluttua, eikö minulla ollut lasia.
Osotin hänelle pullon läheisyydessä olevaa lasia, minkä jälkeen hän
tämän täytti ja tyhjensi sitten minun menestyksekseni lasillisen
hapanta kaljaa eli kvassia, josta nielikin vahingossa ainakin kolme
neljättäosaa. Eipä edes stakana kahvia, jonka kohta sen jälkeen saatoin
hänelle tarjota, liene täydelleen voinut korvata tätä ikävää erehdystä,
ja kohta sen jäljestä hän huomasi syytä olevan lähteä luotani ja hakea
jotakin parempaa paikkaa. Useampaa kertaa hän ei tullut luokseni, sillä
tämä ainoa käynti taisi tuottaa hänelle sen vakaumuksen, ettei minusta
olisi saanut hauskaa matkakumppania.
Emännän hyvän suosituksen tähden isäntä päätti omassa persoonassaan ja
omalla hevosella kyyditä minut hyvän palan matkaa Ishaivaan asti, jonne
aioin pysähtyä. Tätä hänen omakohtaista kyyditystänsä ei ollut
viiteentoista vuoteen tullut yhdenkään matkustajan osaksi, kuten hän
usein matkalla minulle vakuutti. Mutta ei siinä kyllä; lähdettäessä
emäntä oli antanut hänelle mukaan kaksi puolentoista korttelin vetoista
viinapulloa, joiden sisällystä isäntä matkalla alituisesti tahtoi
tarjota minulle. Kun en pitkään jaksanut kestää tätä hänen
hyväntahtoisuuttaan, oli hän vielä lisäksi niin hyvä, että usein itse
tyhjensi senkin, mikä minun olisi ollut velvollisuus tyhjentää.
Väliajat hän lyhensi alituisesti ylistämällä hevostaan ja sitä lähinnä
vaimoaan, niin ettei hän tuskin ollenkaan kerinnyt itseensä, ja
olisihan hänkin ansainnut muutamalla sanalla tulla muistetuksi. Ainoa,
minkä itsestään tiesi kertoa oli pääasiallisesti se, että nimi
Mishainin oli hänen yksinään, ja että tämä nimi oli tunnettu koko
matkustavalle maailmalle. Pelkältä ylenpalttiselta kiitokselta, jota
lateli hevosellensa, hän unhotti melkein kokonaan ajaa sitä, tai piti
kaiketi syntinä, millään lailla kehottaa niin oivallista hevosta
enempää kuin mitä se itse halusi liikkua, minkä vuoksi juhta
enimmäkseen vitkalleen käyden sai kuunnella kiitostaan. Mitä emäntään
tulee, hän tosin oli sangen hyväntahtoinen, säännöllinen, taloutensa
hyvin hoitava, hiljainen emäntä, mutta hänellekin vähempi ylistely
olisi voinut riittää, jos kohta minunkin on mainitseminen, että hän oli
toinen emäntä, jonka majasta pitkiin aikoihin olin kaivaten lähtenyt;
yhtä hyväntahtoisesta kemiläisestä emännästä kerroin edellisessä
kirjeessä.
Läksimme Kargopolista eräänä iltapäivänä, ja kun tuo hyvä Mishainin
sanoi, ettei hän edes kotonaankaan tavallisesti saanut unta öisin, ja
kun hevosella kenties oli sama tapa, tai kun se ainakin jaksoi
paremmin liikkua tänä vuorokauden aikana kuin paahtavalla päivällä,
ajoimme koko yön paitsi milloin hevosta syötettiin. Joka syöttöpaikassa
Mishainin välttämättömästi tahtoi juoda teetä, josta hän lähinnä viinaa
suuresti piti. Minä taaskin, ollen kolmantena tässä seurassa, olin
unillani ja olisin kernaasti nukkunut vaikka hänen ja hevosen puolesta,
mutta siihen en koskaan saanut tilaisuutta tuon alituisen teenjuonnin
vuoksi, johon minun oli ottaminen osaa. Eräässä paikassa hän oli
sattunut suututtamaan emännän, mistä syystä, en tiedä, kun en ollut
kuullut hänen toransa alkua, minä kuu heräsin keskellä sitä. Eipä
Mishaininkaan tietänyt sen syytä, vaan luuli hänen torumisensa
aiheutuneen tyhjästä tai siitä, että emäntä äkkiä oli saanut
torumistuulen; torua hän saikin kauan häiritsemättä, sillä tuo hyvä ja
hidas Mishainin ei rahtuakaan välittänyt hänen puheestaan, vaan poltti
tupakkaa, joi teetä, otti väliin ryypyn ja tarjosi toisen isännälle,
vallan samoin kuin vanha hevonen ei katso maksavan vaivaa lainata
korvaansa haukkuvan koiran nalkutukselle, vaan kulkee tietään edelleen
siitä välittämättä. Rupesin siis arvailemaan eukon suuttumuksen syytä,
eikä tämä luultavasti ollut muu kuin se, että Mishainin vielä jäljellä
olevasta toisesta viinapullosta oli tarjonnut hänen miehelleen, tämän
paikan isännälle, niin ettei tämä seuraavana päivänä niin helposti
voinut löytää tietä heinäniitylle. Se seikka että isäntä rupesi
puolustelemaan välinpitämätöntä Mishaininia, saattoi vielä
luultavammaksi, että emännän paha tuuli oli sellaisesta aiheutunut. Ei
yksistään sanoin, vaan voimakkaammillakin keinoilla hän tahtoi
vakuuttaa vaimolleen, että tämä syyttä torui, minkä vuoksi kerran
kiireisesti nousi pöydän päästä, missä oli istunut, kiiti lentävän
sontiaisen tavoin permannon yli aikoen emännälle opettaa ihmistapoja,
mutta saatuaan jo kätensä asianomaiseen asentoon sitä varten, hän
malttoi mielensä ja pysäytti iskunsa. Tästä mielenosotuksesta oli
kuitenkin se seuraus, että vaimo jätti torumisensa ja rupesi sen sijaan
itkemään, mistä ei edes miehensä enää tahtonut häntä estää.
Noin 80 virstan matkan jälkeen molemmat viinapullot olivat tyhjät ja
Mishainin sanoi nyt haluavansa palata kotia, joten maksoin hänelle
kyytirahat ja sain muutaman miehen kyyditsemään itseni jäljellä olevat
40 virstaa Ishaivaan. Puolitiessä näin ensimäisen lammen Oniegan
jälkeen sekä lammen rannalla "pustinkan" s.o. kirkon sekä papin ja
"ponomarin" talon, jotka molemmat viimemainitut eivät missään suhteessa
eronneet tavallisista talonpoikaisasunnoista. Kaikki muutkin pappilat
ovat näillä seuduin olleet muiden talonpoikaistalojen näköiset,
ainakaan ei ulkoa päin katsoen ole ollut mitään eroa. Ponomarin
(lukkarin) taloon jäimme yöksi ja ajoimme seuraavana aamupäivänä
Ishaivaan. Aina 20 virstan päässä Ishaivasta olevalle pustinkalle asti
tie oli mäetöntä ja muuten sangen hyvää, sitten se muuttui mäkiseksi,
epätasaisemmaksi, jopa lokaisemmaksi kuin maantien meillä sallitaan
olla. Ishaivan volostissa (seurakunnassa), joka on pietarilaisen
kauppiaan Gromovin aluskuntaa, poikkesin likaiseen Suurtannas
nimiseen kylään: se sijaitsi puolen virstan päässä syrjässä tiestä.
Sain siellä erään talonpojan talossa asunnokseni kamarin, joka oli
varsinaisen navetan yläpuolella. Laki ei ollut korkeammalla lattiasta
kuin että nipin napin saattoi seisoa, ja paitsi tätä mataluutta siinä
vielä oli onneton orsi pitkinpuolin. Ikkunoita oli luvultaan kaksi,
mutta ne eivät yhteensä vastanneet enempää kuin yhden tavallisen
ikkunan kolmannesta, kun kumpikin oli vaan yhden ruudun suuruinen,
vaikka se kuitenkin oli asianmukaisesti jaettu kuuteen osaan. Vanha,
käytännöstä poistettu pesutuoli oli pöytänä, ja tuolina sekä sänkynä
olkipolstari, joka kahtena ensimäisenä päivänä oli lattialla
leveällään, mutta sittemmin muutettiin jonkinlaiselle lavalle, joka oli
saatu kuntoon seinämälle, rikkoutuneita pyttyjä, kaukaloita ja
huhmareita alustana. Eräänä yönä, jolloin satoi rankasti, minut herätti
vähemmin miellyttävällä tavalla suihkukylpy, joka katosta tulvi
ylitseni, mutta toisina öinä sain nukkua rauhassa, kunnes paimentorvi,
karjan lähtiessä liikkeelle alakerrassa olevasta navetasta, minut
herätti, elleivät kärpäset jo vähää aikaisemmin olleet ehtineet
karkoittaa unta silmistäni. Kärpäsiä oli huoneen edellämainitun aseman
vuoksi siihen majoittunut niin kosolta, ettei taitavinkaan
kärpästappaja useassa päivässä olisi voinut niitä sukupuuttoon
hävittää. Minä en voinut ajatellakkaan taisteluun ryhtymistä niiden
kanssa, aseeton kun olin, ja kun minun sitäpaitsi täytyi käyttää aikani
vepsänkielen tai sen täällä vielä tavattavissa olevan jäännöksen
tutkimiseen.
Ishaivan volostiin, vepsäksi Isarv (iso arvio?), kuuluu useita pieniä
kyliä. Sellaisia luettiin seuraavat kaksitoista: Suurtannas.
Tshogaontannas, Beresniek, Prangat, Dubin, Kropangut, Korga, Kirjan,
Matinkund, Mitänkund, Papinkund, Ortinkund. Ainoastaan viidessä
ensinmainitussa vielä puhutaan paitsi venättä vepsänkieltä, muista se
on sukupuuttoon kuollut. Ja kun näissä viidessä kylässä lapsetkin
keskenään tätä nykyä puhuvat enemmän venättä kuin vepsää, ei ole
vaikeata edeltä aavistaa, että vepsän kieli vuosisadan kuluttua
ainoastaan taruna elää rahvaassa. että nimittäin heidän esi-isänsä
ennen muinoin ovat puhuneet jotakin muuta kieltä kuin venättä. Jo nyt
rahvas ihmetteli, että joku kymmenkunta vuotta sitten oli ollut vanhoja
ihmisiä, jotka eivät olleet osanneet muuta kuin vepsää, mutta kuinka
paljoa enempi näillä vanhoilla ihmisillä, jos sadan vuoden kolattua
nousisivat haudoistaan, olisi syytä ihmetellä, kun huomaisivat, etteivät
heidän jälkeläisensä kolmannessa tai neljännessä polvessa osaa
sanaakaan esi-isäinsä kieltä. Tuskin on katoavaisuuden tuhatlukuisista
muodoista mitään, mikä minun mielelleni tuntuisi lamauttavammalta ja
raskaammalta kuin kielen häviäminen tai täydellinen unhottuminen toisen
kielen takia. Se että tätä niin harvoin tapahtuu, antanee tämänlaiselle
katoavaisuudelle niin painavan merkityksen. Kuitenkin näyttää
yleisesti tapahtuvan, että kieli, jota vähänpuoleinen lukumäärä ihmisiä
puhuu, ja jonka aluetta kaikilta tahoilta ympäröi toinen kieli,
vähitellen syrjäytyy tämän toisen vaikutuksesta... samoin kuin käy
syksyllä järven, jonka rannat ja matalammat lahdet ensin jäätyvät,
mutta joista jää vähitellen leviää ja joku aika sen jälkeen sulkee
vielä avoimen selänkin. Sitävastoin on olemassa esimerkkejä siitä, että
kieli, vaikka pienempikin määrä ihmisiä sitä puhuu, kauan pysyy yllä,
jos eri kielet sitä ympäröivät; silloin ei yksikään ympäröivistä
kielistä ole kyllin voimakas sitä syrjäyttämään. Kaiken kirjallisen ja
virallisen merkityksen puute sitäpaitsi helpommin aiheuttaa kielen
perikadon, samoin kuin perustan ja kulmakivien puute vaikuttaa, että
talo pian hajoaa. Kielen varsinainen perusta on sen kirjallisuus, joka
ei ainoastaan ole omansa kauemmin säilyttämään kieltä, vaan joka
silloinkin, kun se ei voi estää kielen lopullista häviämistä, itsessään
jättää jäljelle siitä ihanoita, katoamattomia raunioita. Näin on
kreikan, latinan, sanskritan ja muiden vanhojen kielten laita, jotka
vielä elävät näiden-kielisessä kirjallisuudessa, vaikka muuten ovat
aikoja sitten rauhaan menneet. Miten kirjallisuus itsepäisesti
taistelee kielen häviämistä vastaan elävien parista, sitä todistanee
mitä selvimmin keskiajalla jatkunut pitkä taistelu latinan ja
italiankielen välillä, kuten myös nykyisen ranskan- ja englanninkielen
hullunkurinen oikeinkirjoitus, joka suureksi osaksi ei ole muuta kuin
sellaista kirjallisuuden torylaisuutta [kuninkaallis-vanhoillisuutta].
Mitä nyt erityisesti tulee vepsän häviämiseen Ishaivasta, se on
tapahtunut jotenkin seuraavasti. Ishaivan väestön on ollut pakko
kauppansa ja muiden kosketuksiensa vuoksi ympärillä asuvan rahvaan
kanssa oppia tämän kieltä puhumaan; sama venäjän oppimisen tarve sillä
on ollut voidakseen puhua virkamiestensä ja pappiensa kanssa,
maatilan-omistajien ja näiden voutien kanssa; valmistaaksensa ainakin
lapsillensa paremman tilaisuuden oppia venättä, on muutaman onnistunut
vaimokseen saada venäläinen rahvaannainen; venäläisen äidin lapset
ovat luonnollisesti puhuneet äidinkieltään, ja naapurit ovat kernaasti
suoneet, että heidänkin lapsensa aikaisin ovat oppineet venättä
puhumaan, kun ovat huomanneet että heillä siitä on monta etua,
äidinkielestään, vepsästä, taas ei mitään -- sillä kukapa huomaisi
siinä piilevän edun, että saa puhua äidinkieltään, jota pidetään yhtä
välttämättömänä luonnon velvollisuuslahjana kuin itse kielielintä ja
olentonsa muita elimiä. Jos vieras kieli kerran pääsee siihen
maineeseen, että se on parempi kuin äidinkieli, niin on paljo, jopa
enin osa valmistusta jo tehty vieraan kielen voimaan pääsemiseksi.
Vanhemmatkin henkilöt koettavat silloin oppia sitä, kysyvät kieltä
taitavilta naapureiltaan ainakin seitsemän kertaa, miten joku sana
kuuluu, unhottavat sen yhtä usein, mutta lopulta se kuitenkin
häviämättömästi tarttuu muistiin. Jotenkin sellainen on luonnon koulu
vieraan kielen oppimisessa. Ilman erityisiä kielenopettajia,
kielioppeja, sana- ja lukukirjoja tämä koulu tekee tehtävänsä, missä se
kerran olosuhteiden suopeudesta on tullut käytäntöön, jopa paljoa
suuremmassa määrin kuin mitä kaikki maailman kielimestarit, kieliopit
ja muut keinot voivat aikaansaada, sillä näiden kuitenkin harvoin
onnistuu saada äidinkieltä kokonaan pois hävitetyksi ihmisten aivoista,
vaikkapa niiden joskus onnistuukin saattaa ihmiset nurjamielisiksi
äidinkielelleen. Talossa, jossa Suurtannaan kylässä asuin, oli paitsi
vanhaa väkeä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Vanhempi pojista oli
naimisissa ja hänellä oli useita lapsia. Näistä henkilöistä puhuivat
ukko, nuorempi poika, molemmat tyttäret ja vanhemman pojan lapset
vepsää, mutta muori, joka nuorena oli oppinut sen vanhemmiltaan, oli
tyttönä palvellut ummikkovenäläisillä ja oli sillä aikaa onnistunut
osaksi unhottamaan pois vepsän kieltä, minkä hän melkoisena ansiona
kertoi minulle. Hänen vanhemman poikansa laita oli ollut jotenkin sama,
kuitenkin hän oli vielä täydellisemmin unhottanut vepsän kielen, minkä
vuoksi ei koskaan sitä puhunut. Talon keskustelukielenä tietysti oli
venäjä, jota kaikki puhuivat paremmin kuin vepsää. Melkein sama oli
laita toisissa taloissa, kuten myös, mikäli minulle vakuutettiin,
neljässä muussa kylässä, joissa vepsää vielä puhuttiin. Ei ollut siis
ihmeellistä, että asioiden näin ollen suuri osa sanoja oli venäläistä
syntyperää. Kieliopillinen muoto oli hieman paremmin pysynyt, samoin
kuin taulun kehykset kauimmin vastustavat katoavaisuutta, ja kuin
luuranko jää jäljelle kaiken lihan kadottua. Näin sekaantuneen kielen
tutkimiseen, jos kohta sekin saattoi tuottaa jonkunlaista hyötyä, en
katsonut voivani uhrata muuta kuin ne kolme tai neljä vuorokautta,
jotka täällä viivyin. Tärkeimpinä tällä ajalla tekeminäni
kieliopillisina havaintoina pidän sitä seikkaa, että viimeinkin luulen
saaneeni jossakin määrin selville, miksi Karjalan (tai Savon) murre
taivuttaa verbejä: _tulen, tulet, tulloo, mänen, mänet, männöö_ j.n.e.
eikä: tulen, tulet, tulee, mänen, mänet, mänee. Täällä lausuttiin e
niin e:n, o;n tai ö:: välisenä seka-äänteenä, että oli mahdotonta
kummallakaan vokaalilla erityisesti sitä merkitä. Tämän omituisen
epäselvän vokaaliäänteen suomen kieli nykyään on hylännyt
ja on muuttanut sen e:ksi, paitsi Karjalan murretta, joka siitä on
saanut sekä e:n että o:n tai ö:n; e:n, kun äänne on lyhyt, o:n tai ö:n,
kun se on pitkä. Venäjän-Karjalan murre on muuttanut sen o:ksi tai
ö:ksi niissäkin tapauksissa, kun se, olematta pitkä, on avoimessa
tavussa, joten siinä on muodot olova, tulova, mänövä j.n.e.
Suurtannaan väki oli erittäin hyväntahtoista ja vieraanvaraista.
Tavallisena ruokana oli jotenkin hyvänmakuinen ryyniliemi, johon oli
sekoitettu jonkunlaisia vihanneksia ja maitoa, tämän lisäksi vahvaa,
uunissa paistettua munakokkelia, maitoa, leipää ja kahdenlaisia
leivoksia. Väliruuaksi tuotiin niin paljo mesimarjoja, mansikoita,
suomuuramia ja mustikoita, etten mitenkään olisi jaksanut kaikkia
syödä, vaikka minulla olisi ollut kaksi suuta ja vatsaa. Enemmän
kuitenkin kuin marjojen paljous, minua ihmetytti se, että
kieltäydyttiin ottamasta niistä maksua. Ainoastaan milloin lapset
suoraan kantoivat niitä eteeni, sain maksaa, kuu lapset kuitenkin
selvemmin käsittävät havainnollisia kolikoita kuin abstraktista
vieraanvaraisuutta. Eikä itse ruuasta ja asunnosta oltu odotettu
maksua, joten minulla oli koko työ saada tuo hyvä väki ottamaan
kuusikymmentä kopeekkaa vuorokaudelta, jotavastoin usein sekä Suomessa
että Venäjällä olen saanut vaatiman mukaan maksaa kaksinkertaisesti
ruuasta, jonka ei olisi pitänyt maksaa edes puolta siitä, mitä
vepsäläisten ruuasta maksoin. Usein johtui mieleeni viime kyytimieheni
lausunto vepsäläisistä, että he olivat "prostoi narod" (yksinkertaista
väkeä). Kuinka paljoa parempi kuitenkin on tämä yksinkertaisuus kuin se
elämäntaito, joka tuskin antaa tulta piippuun maksutta! Nykyinen alueen
omistaja, Gromov, oli täällä yhtä kuuluisa kuin hän on alustalaistensa
keskuudessa Suomessa. Hän näyttääkin ansaitsevan tämän hyvän maineensa
sen vaurauden vuoksi, jota on osannut ylläpitää alustalaisiensa
keskuudessa sekä Suomessa että Ishaivassa, kun sitä vastoin toisten
maatilanherrain silmämääränä on se, miten parhaiten voisivat