Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844 - 15

  vaivaa keksiä, että 3 kertaa 25 on 75, ja että maksu siis on 75
  kopeekkaa hopeaa. Mutta hän laski kauan lautansa ääressä, pani ensin
  2 ruplaa 50 kopeekkaa pankkiseteleitä, lisäsi puolen kopeekan
  ylennyksen virstalta, joten 25 virstalta tuli 12 1/a kopeekkaa,
  yhteensä 2 ruplaa 62 1/2 kopeekkaa paperirahaa; tämä sitten muutettiin
  hopeaksi, jota hänen suureksi ihmeekseen tuli täsmälleen 75 kopeekkaa,
  kuten heti alussa olin sanonut, minkä vuoksi hän ei voinut muuta kuin
  kiitellä päässälasku-taitoani, sanomalla "njemtsi umny", s.o.
  "saksalaiset ovat viisaita". Tulin antaneeksi hänelle kourallisen
  tupakkaa ja pari sikaria, hän kun oli polttaja, ja kun ei hänellä juuri
  sattunut olemaan mitään poltettavaa. Tästä pienestä lahjasta hän oli
  niin kohtelias, että uudestaan laskulaudallaan todisti, ettei minulta
  oltu liikoja rahoja kiskottu, asia, jota en ollenkaan ollut epäillyt,
  mutta joka tuotti hänelle vielä niin paljon hommaa, että toinen
  sikareista siinä kului melkein loppuun. Enemmän kuin kaikki muu
  ihmetytti minua tässä se, ettei hän ennestään tuntenut kyytimaksun
  suuruutta sekä pankkiseteleinä että hopeana, mutta ehkäpä hän sen
  tiesikin ja tahtoi ainoastaan minun tähteni niin perinpohjin sen
  laskea.
  Ison postitien varrella kievarit olivat jotenkin hyvässä kunnossa;
  niissä oli erityiset vierashuoneet, kuten jo aikaisemminkin Oniegan
  tien varrella. Eräässä niistä tilasin päivällisen ja sain paitsi
  keitettyjä munia hyvää taalepiimää, joka muuten täällä on
  harvinaisen-puoleinen ruokalaji; en näet muista missään muualla minulle
  sitä tarjotun, jos kuitenkin jätän lukuunottamatta erään Arkangelissa
  asuvan santarmiupseerin Simonov'in, joka varta vasten Castrénille ja
  minulle oli käskenyt rouvansa laittaa taalepiimää, hän kun oli elänyt
  Suomessa ja tiesi mainitun ruokalajin siellä olevan tavallisen.
  Oniegan ja Kargopolin välisten seutujen väestö ei ole niin kaunista
  eikä vilkasta kuin pohjoisemmilla seuduilla, joilla ennen olen
  matkustellut, mutta sen sijaan hyvää ja ystävällistä, niin ettei
  minulla ole vähintäkään syytä olla siihen tyytymätön. Uskottiinpa
  minut monissa paikoin kunnialliseksi mieheksi, vaikka en aina
  kulkenutkaan passi ja podorozhna kädessä. Enpä tahdo enkä voi
  muidenkaan seutujen väestöä moittia passin kysynnästä -- meilläkin se
  jotenkin tavallisesti kohdannee ulkomaalaisia --, mutta kuitenkin tuo
  alituinen passin kyseleminen tuntuen osottavan sitä epäluuloa,
  että matkustajaa pidetään mitä pahimmanlaisena maankulkijana,
  tottumattomasta on sangen väsyttävää. Pertominskistä lähdettyäni olen
  nyt saanut tupakoida rauhassa, ilman että minua joka piipullisen tähden
  pidetään "ristimättömänä pakanana", kuten starovertseillä on tapana.
  Oniegan ja Kargopolin välisellä matkalla ovat useimmat kyytimiehetkin
  itse polttaneet, ja iloissani siitä olen tarjonnut heille tupakkaa,
  niin että lopuksi itse olin vähällä jäädä ilman. Eräässä paikassa ei
  sallittu minun edes lapsille antaa muutamia kolikoita korvaukseksi
  yömajasta ja ruuasta, joista ei tahdottu ottaa maksua, ja monessa
  muussakin paikassa, missä kuitenkin olen maksanut, rahvas näytti olevan
  tottumatonta ottamaan maksua maidosta ja muusta ruuasta, minkä kerralla
  syö. Väärin ulkomaalainen tekisi Suomen kansalle, jos raakamaisesti
  sivistyneen uusmaalaisen talonpojan tai myöskin Viipurin läänin monin
  paikoin sivistymättömäin talonpoikain mukaan tekisi tuomitsevan
  arvostelunsa koko kansasta, ja sama vääryys kohtaisi Venäjän kansaa,
  jos tahtoisi samalla mitalla arvostella sitä Vienanmeren rannikoiden
  väestön mukaan. Kuoleman alituinen näkeminen, vaikkapa vain kalan ja
  hylkeen kuoleman, on tehnyt Vienanmeren kalastajan kovaksi, ja kauppa,
  jota hän sen ohella harjoittaa, on saattanut hänet oman hyödyn
  katsojaksi. Maanviljelys sitävastoin on lauhduttanut maan sisemmissä
  osissa asuvien luonnon, ja kun itse eivät ole maksaneet puhdasta rahaa
  leivästään, eivät he niin huolellisesti laske kopeekkoja sen joka
  palasesta. Tämä eri elintapojen vaikutus ihmisten mielenlaatuun lienee
  näyttäytynyt aina Kainin ja Abelin ajoilta alkaen, ja sitä havaitsee
  vielä vähin kaikkialla. Joka paikassa maanviljelijät ovat rahvaan paras
  ja kunnollisin osa, ja lukuunottamatta sen hyväntekevää vaikutusta
  kansanluonteeseen, luulen ettei valtio koskaan voi tarpeeksi rohkaista
  maanviljelyksen harjoittajia, se kun on kansan hyvinvoinnin varsinainen
  lähde. Minusta on usein tuntunut kuin ainoastaan maanviljelys ja
  karjanhoito tarvitsisivat valtion kehottavaa kannatusta, muut
  tavalliset elinkeinot vain hyvää suvaitsemista. Jos puunrunko on terve,
  niin oksat kyllä kasvavat ilman erityistä kasvattamista, ja koko puu
  saa terveen, vihreän ulkonäön, ilahuttaa silmää ja tarjoaa varjoa
  vaeltajalle, -- Näihin ylimääräisiin mietteisiin, joilla kaiketi on se
  hyvä puoli, etteivät ole liian pitkät, antoi minulle aihetta näiden
  seutujen väestön miellyttävä luonne. Oniegan ja Kargopolin
  väliseuduilla maanviljelys on rahvaan pääelinkeino, minkä ohella
  lähempänä Kargopolia näin kaskia ja kaskinurmikkoja tien varressa.
  Eräässä paikassa, Vladitshenskassa, hieman toista sataa virstaa
  tännepäin Oniegasta, oli suolankeittimökin, joka kuitenkin, päättäen
  sotilasvartiostaan, oli kruunun oma. Tämä tehdas oli hyvin
  yksinkertainen. Alhaalla kuoppa, jossa vestaalien [= alituista] tulta
  pidettiin vireillä yhtenään viskaamalla siihen karkeita polttopuita, ja
  kuopan yläpuolella noin 8 kyynärän pituinen ja yhtä leveä, puolen
  kyynärän korkuinen rautalaatikko, johon vesi johdettiin suolalähteestä
  ränniä myöten. Mikäli vesi haihtuu ilmaan ja suola tivistyy, sikäli
  tämä kauhalla otetaan pois. Nenokotskassa Arkangelin ja Oniegan välillä
  olin jo aikaisemmin tavannut samanlaisen suolankeittimön, eroa oli vaan
  se. että siinä oli kaksi sellaista laatikkoa, joiden viikossa sanottiin
  tuottavan valmista suolaa yhteensä 500 puntaa. Suola oli hyvää,
  puhdasta ja valkeata.
  Kaskenviljelys, josta mainitsin, on luultavasti perintöä täällä ennen
  asuneilta vepsäläisiltä tai karjalaisilta, joiden muinaiseen
  asuskelemiseen täällä viittaavat sekä paikannimet ynnä muut seikat,
  edelliset käännettyinäkin ja muutettuina. Niinpä esim. Bosje-ozero ei
  liene muuta kuin käännös Pyhäjärvestä [pyhä lapiksi = hasse], jotenkin
  tavallisesta suomalaisesta järvennimestä, ja Latshe-ozero on kenties
  yhtä tavallisen suomalaisen Latvajärvi-sanan väännös. Muutaman
  peninkulman päässä Oniegasta tännepäin oli kokonainen kylä, jonka nimi
  oli Karelskaja, vaikka siellä nykyään ei enää ole ollenkaan
  karjalaisia. Tuntuu siltä kuin kaikki karjalaiset eivät olisi
  muuttaneet pois, vaan osaksi sekaantuneet tulokkaihin, sillä nykyisessä
  väestössä näkee monet aitokarjalaiset kasvonpiirteet. Lisäksi rahvaan
  vähempi kauneus ja vilkkaus johtunee sellaisesta sekaannuksesta, sillä
  karjalaiset eivät ole yhtä kaunista ja vilkasta väkeä kuin venäläiset
  tai slaavilaiset yleensä.
  Vielä muutama sana itse Kargopolista. Se on nykyäänkin melkoinen
  kaupunki, mutta kuuluu ennen olleen paljoa suurempi, kunnes se viime
  vuosisadalla paloi, minkä jälkeen se ei koskaan ole päässyt entiseen
  kukoistukseensa. Kuitenkin lasketaan täällä vielä olevan vähä viidettä
  sataa taloa ja kaksituhatta asukasta sekä emäntäni tiedonannon mukaan
  22 kirkkoa, joista minun ei kuitenkaan ole onnistunut huomata muuta
  kuin noin puolet, mikä seikka luultavasti johtuu siitä, että hän on
  ottanut lukuun luostarin kirkot; täällä näet on kaksi kivistä
  luostarirakennusta. Kirkotkin ovat suuremmaksi osaksi kivestä monine
  kupuineen sekä sangen muhkeat, mutta muita kivirakennuksia en ole
  nähnyt useita. Ne virkamiehet, gorodnitshij, lääkäri ja sträptshei,
  joiden luona olen käynyt, ovat kaikki olleet sangen ystävällisiä.
  Gorodnitshij on entinen upseeri, joka on oleskellut Suomessakin ja
  tuntee meidän kaupungit Torniota myöten; lääkäri, liivinmaalainen, on
  suorittanut tutkintonsa Tartossa, mutta valittaa olevansa
  unhottamaisillaan saksankielen, vaikka ei vielä 15-20 vuodessa ole
  ehtinyt oppia venättä niin, ettei muukalaisuutta huomaisi hänen
  ääntämisessään. Sträptshein luo minut kutsuttiin toistamiseen
  vakuuttamaan, että hänen appensa silmiin tullutta kaihta ei voitu
  leikkauksetta parantaa.
  Lääkärin ilmoituksen mukaan olin 120 virstan päässä tapaava
  vepsäläisiä, ja joka tapauksessa on mahdollista, että parin vuorokauden
  kuluttua istun heidän parissaan suomalainen sanakirja kädessä. Sitten
  Sinun ei enää tarvitse odottaa tai pelätä saavasi kirjeitä minulta,
  ainakaan ei ennen syyskuun loppua eikä luultavasti silloinkaan näin
  raskasasuista. Koska hevonen jo on noudettu laitumelta, minun
  valitettavasti täytyy tulla syypääksi siihen taloudelliseen virheeseen,
  että jätän viimeisen sivun tyhjäksi. Voi itse hyvin, tervehdi rouvaasi,
  sukulaisiasi ja kaikkia tuttavia.
   Tuus
   Elias Lönnrot.
  Pilkut ja kirjoitusvirheet lukija suvaitkoon korjata!
  
  
  59.
  Tohtori Rabbelle.
  
  [Saima 1846, n:ot 7, 9. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]
   Polkovan stantsia [= kievari] 3 p:nä elokuuta 1842.
  Heinäkuun 28:ntena päivänä läksin Kargopolista jättäen sangen hyvän
  majapaikan, joka minulla oli porvari Mishaininin luona. Ainoa vika,
  joka huoneellani oli, oli sellainen kukkaruukkujen paljous jokaisella
  neljällä ikkunalaudalla, että ainoastaan niiden kauneuden vuoksi täytyi
  menettää osa päivän kauneudesta. Tiistaina 26:ntena päivänä myrskyili
  koko päivän, myrsky tempasi yhden ikkunoista auki, sai kiinni yhden
  kukoistavista kaunottarista ja tahtoi viedä hänet mukaansa, sillä
  "voima rakastaa kauneutta", mutta sen täytyi pian luopua aiotusta
  ryöstöstä, kun huomasi saaliinsa liian vähän yli-ilmaiseksi, minkä
  vuoksi vallan hiljaa päästi sen alas ikkunan edustalla olevalle
  vihreälle nurmikolle, mistä ketteräjalkainen emäntä taas sen pelasti ja
  palautti entiseen paikkaansa yhtä vahingoittumattomana kuin ennen tuota
  lyhyttä ilmaretkeä. Eipä siis voimakkaan myrskynkään onnistunut
  hankkia minulle enempää valoa. Jo Kemissä ja Arkangelissa näytti
  rakkaus ikkunoissa pidettäviin kukkasiin olevan sangen suuri, aivan
  kuten meillä rakkaus kukkasiin ilmenee huoneiden seinustoilla olevissa
  kukkatarhoissa. Yleensä voisi tehdä sen huomautuksen, että näiden
  pohjoisten seutujen venäläinen väestö ei pane paljoa huolta
  asuntojensa ulkopuoliseen somuuteen, vaan sijoittaa sen asemesta
  kernaasti kaikki asunnon sisälle. Siitä syystä ei ole varsinaisia
  puutarhoja kaupungeissa, ei mitään kyökkikasvitarhoja eikä vihreitä
  nurmikoita portaiden edessä maaseuduilla, vaan likaa, savea, lastuja,
  tukkeja ja kiviä kaikkialla. Sen tähden on maalattuja taloja
  kaupungeissa sangen harvassa eikä maalla rahvaalla ollenkaan.
  Emäntä oli hyvyydessään kertonut rakkaalle aviopuolisolleen että minä
  olin sävyisimpiä vieraita, mitä heidän talossaan pitkiin aikoihin oli
  ollut. Enkä totisesti heillä pitänyt suurta melua, sillä niinä harvoina
  päivinä, jotka siellä viivyin, joko kävelin kaupungilla tai ollessani
  kotona kokoilin muistelmia sitä pitkää kirjettä varten, jolla minun oli
  kunnia Kargopolista Sinua tervehtiä ja johon tämä kirje taitaa liittää
  yhtä pitkän jatkon. Sitäpaitsi pyysin emäntäni ynnä hänen miehensä
  kerran kahville, täten korvatakseni sen vaivan, jota hän oli nähnyt
  kahvin paahtamisessa, jauhamisessa ja keittämisessä. Mutta vieraita,
  jotka olisivat voineet talonväkeä häiritä, minulla ei koko aikana ollut
  luonani, sillä muuan viralta pantu podljesnitshij (forstermeister
  [metsäherra]), joka eräänä iltapäivänä tuli luokseni tarjoutuen
  kanssani jakamaan kyytiä Pietariin, ei ollenkaan ollut meluavaa lajia.
  Niinä muutamina tunteina, jotka hän viipyi luonani, sain kuitenkin
  tarpeekseni hänen seurastaan, niin etten edes siinä tapauksessa, että
  todella olisin matkustanut Pietariin, olisi erittäin toivonut sen
  jatkumista. Hän näytti olevan niitä herrasmiehiä, jotka ottavat
  tavalliset aamu-, päivällis- ja iltaryyppynsä ja välillä ylimääräiset
  naukut ajan ja tilaisuuden mukaan. Ainakin hän nyt oli hyvässä
  hutikassa, kuten tuntui, vaikka hän itse lienee ollut toista mieltä,
  kun hetken poltettuaan ja lörpöteltyään kysyi, eikö saisi ottaa
  naukkua. "Kak vam ugodno" [= kuten haluatte] minä vastasin
  ajattelemattakaan hänelle sellaista tarjota, mihin minulla sitäpaitsi
  ei olisi ollut tilaisuutta, kun ei minulla ollut viinaa. Mutta hän oli
  kauan luonut himokkaita katseita pöydällä olevaan puolentuopin
  vetoiseen pulloon ja kysyi hetken kuluttua, eikö minulla ollut lasia.
  Osotin hänelle pullon läheisyydessä olevaa lasia, minkä jälkeen hän
  tämän täytti ja tyhjensi sitten minun menestyksekseni lasillisen
  hapanta kaljaa eli kvassia, josta nielikin vahingossa ainakin kolme
  neljättäosaa. Eipä edes stakana kahvia, jonka kohta sen jälkeen saatoin
  hänelle tarjota, liene täydelleen voinut korvata tätä ikävää erehdystä,
  ja kohta sen jäljestä hän huomasi syytä olevan lähteä luotani ja hakea
  jotakin parempaa paikkaa. Useampaa kertaa hän ei tullut luokseni, sillä
  tämä ainoa käynti taisi tuottaa hänelle sen vakaumuksen, ettei minusta
  olisi saanut hauskaa matkakumppania.
  Emännän hyvän suosituksen tähden isäntä päätti omassa persoonassaan ja
  omalla hevosella kyyditä minut hyvän palan matkaa Ishaivaan asti, jonne
  aioin pysähtyä. Tätä hänen omakohtaista kyyditystänsä ei ollut
  viiteentoista vuoteen tullut yhdenkään matkustajan osaksi, kuten hän
  usein matkalla minulle vakuutti. Mutta ei siinä kyllä; lähdettäessä
  emäntä oli antanut hänelle mukaan kaksi puolentoista korttelin vetoista
  viinapulloa, joiden sisällystä isäntä matkalla alituisesti tahtoi
  tarjota minulle. Kun en pitkään jaksanut kestää tätä hänen
  hyväntahtoisuuttaan, oli hän vielä lisäksi niin hyvä, että usein itse
  tyhjensi senkin, mikä minun olisi ollut velvollisuus tyhjentää.
  Väliajat hän lyhensi alituisesti ylistämällä hevostaan ja sitä lähinnä
  vaimoaan, niin ettei hän tuskin ollenkaan kerinnyt itseensä, ja
  olisihan hänkin ansainnut muutamalla sanalla tulla muistetuksi. Ainoa,
  minkä itsestään tiesi kertoa oli pääasiallisesti se, että nimi
  Mishainin oli hänen yksinään, ja että tämä nimi oli tunnettu koko
  matkustavalle maailmalle. Pelkältä ylenpalttiselta kiitokselta, jota
  lateli hevosellensa, hän unhotti melkein kokonaan ajaa sitä, tai piti
  kaiketi syntinä, millään lailla kehottaa niin oivallista hevosta
  enempää kuin mitä se itse halusi liikkua, minkä vuoksi juhta
  enimmäkseen vitkalleen käyden sai kuunnella kiitostaan. Mitä emäntään
  tulee, hän tosin oli sangen hyväntahtoinen, säännöllinen, taloutensa
  hyvin hoitava, hiljainen emäntä, mutta hänellekin vähempi ylistely
  olisi voinut riittää, jos kohta minunkin on mainitseminen, että hän oli
  toinen emäntä, jonka majasta pitkiin aikoihin olin kaivaten lähtenyt;
  yhtä hyväntahtoisesta kemiläisestä emännästä kerroin edellisessä
  kirjeessä.
  Läksimme Kargopolista eräänä iltapäivänä, ja kun tuo hyvä Mishainin
  sanoi, ettei hän edes kotonaankaan tavallisesti saanut unta öisin, ja
  kun hevosella kenties oli sama tapa, tai kun se ainakin jaksoi
  paremmin liikkua tänä vuorokauden aikana kuin paahtavalla päivällä,
  ajoimme koko yön paitsi milloin hevosta syötettiin. Joka syöttöpaikassa
  Mishainin välttämättömästi tahtoi juoda teetä, josta hän lähinnä viinaa
  suuresti piti. Minä taaskin, ollen kolmantena tässä seurassa, olin
  unillani ja olisin kernaasti nukkunut vaikka hänen ja hevosen puolesta,
  mutta siihen en koskaan saanut tilaisuutta tuon alituisen teenjuonnin
  vuoksi, johon minun oli ottaminen osaa. Eräässä paikassa hän oli
  sattunut suututtamaan emännän, mistä syystä, en tiedä, kun en ollut
  kuullut hänen toransa alkua, minä kuu heräsin keskellä sitä. Eipä
  Mishaininkaan tietänyt sen syytä, vaan luuli hänen torumisensa
  aiheutuneen tyhjästä tai siitä, että emäntä äkkiä oli saanut
  torumistuulen; torua hän saikin kauan häiritsemättä, sillä tuo hyvä ja
  hidas Mishainin ei rahtuakaan välittänyt hänen puheestaan, vaan poltti
  tupakkaa, joi teetä, otti väliin ryypyn ja tarjosi toisen isännälle,
  vallan samoin kuin vanha hevonen ei katso maksavan vaivaa lainata
  korvaansa haukkuvan koiran nalkutukselle, vaan kulkee tietään edelleen
  siitä välittämättä. Rupesin siis arvailemaan eukon suuttumuksen syytä,
  eikä tämä luultavasti ollut muu kuin se, että Mishainin vielä jäljellä
  olevasta toisesta viinapullosta oli tarjonnut hänen miehelleen, tämän
  paikan isännälle, niin ettei tämä seuraavana päivänä niin helposti
  voinut löytää tietä heinäniitylle. Se seikka että isäntä rupesi
  puolustelemaan välinpitämätöntä Mishaininia, saattoi vielä
  luultavammaksi, että emännän paha tuuli oli sellaisesta aiheutunut. Ei
  yksistään sanoin, vaan voimakkaammillakin keinoilla hän tahtoi
  vakuuttaa vaimolleen, että tämä syyttä torui, minkä vuoksi kerran
  kiireisesti nousi pöydän päästä, missä oli istunut, kiiti lentävän
  sontiaisen tavoin permannon yli aikoen emännälle opettaa ihmistapoja,
  mutta saatuaan jo kätensä asianomaiseen asentoon sitä varten, hän
  malttoi mielensä ja pysäytti iskunsa. Tästä mielenosotuksesta oli
  kuitenkin se seuraus, että vaimo jätti torumisensa ja rupesi sen sijaan
  itkemään, mistä ei edes miehensä enää tahtonut häntä estää.
  Noin 80 virstan matkan jälkeen molemmat viinapullot olivat tyhjät ja
  Mishainin sanoi nyt haluavansa palata kotia, joten maksoin hänelle
  kyytirahat ja sain muutaman miehen kyyditsemään itseni jäljellä olevat
  40 virstaa Ishaivaan. Puolitiessä näin ensimäisen lammen Oniegan
  jälkeen sekä lammen rannalla "pustinkan" s.o. kirkon sekä papin ja
  "ponomarin" talon, jotka molemmat viimemainitut eivät missään suhteessa
  eronneet tavallisista talonpoikaisasunnoista. Kaikki muutkin pappilat
  ovat näillä seuduin olleet muiden talonpoikaistalojen näköiset,
  ainakaan ei ulkoa päin katsoen ole ollut mitään eroa. Ponomarin
  (lukkarin) taloon jäimme yöksi ja ajoimme seuraavana aamupäivänä
  Ishaivaan. Aina 20 virstan päässä Ishaivasta olevalle pustinkalle asti
  tie oli mäetöntä ja muuten sangen hyvää, sitten se muuttui mäkiseksi,
  epätasaisemmaksi, jopa lokaisemmaksi kuin maantien meillä sallitaan
  olla. Ishaivan volostissa (seurakunnassa), joka on pietarilaisen
  kauppiaan Gromovin aluskuntaa, poikkesin likaiseen Suurtannas
  nimiseen kylään: se sijaitsi puolen virstan päässä syrjässä tiestä.
  Sain siellä erään talonpojan talossa asunnokseni kamarin, joka oli
  varsinaisen navetan yläpuolella. Laki ei ollut korkeammalla lattiasta
  kuin että nipin napin saattoi seisoa, ja paitsi tätä mataluutta siinä
  vielä oli onneton orsi pitkinpuolin. Ikkunoita oli luvultaan kaksi,
  mutta ne eivät yhteensä vastanneet enempää kuin yhden tavallisen
  ikkunan kolmannesta, kun kumpikin oli vaan yhden ruudun suuruinen,
  vaikka se kuitenkin oli asianmukaisesti jaettu kuuteen osaan. Vanha,
  käytännöstä poistettu pesutuoli oli pöytänä, ja tuolina sekä sänkynä
  olkipolstari, joka kahtena ensimäisenä päivänä oli lattialla
  leveällään, mutta sittemmin muutettiin jonkinlaiselle lavalle, joka oli
  saatu kuntoon seinämälle, rikkoutuneita pyttyjä, kaukaloita ja
  huhmareita alustana. Eräänä yönä, jolloin satoi rankasti, minut herätti
  vähemmin miellyttävällä tavalla suihkukylpy, joka katosta tulvi
  ylitseni, mutta toisina öinä sain nukkua rauhassa, kunnes paimentorvi,
  karjan lähtiessä liikkeelle alakerrassa olevasta navetasta, minut
  herätti, elleivät kärpäset jo vähää aikaisemmin olleet ehtineet
  karkoittaa unta silmistäni. Kärpäsiä oli huoneen edellämainitun aseman
  vuoksi siihen majoittunut niin kosolta, ettei taitavinkaan
  kärpästappaja useassa päivässä olisi voinut niitä sukupuuttoon
  hävittää. Minä en voinut ajatellakkaan taisteluun ryhtymistä niiden
  kanssa, aseeton kun olin, ja kun minun sitäpaitsi täytyi käyttää aikani
  vepsänkielen tai sen täällä vielä tavattavissa olevan jäännöksen
  tutkimiseen.
  Ishaivan volostiin, vepsäksi Isarv (iso arvio?), kuuluu useita pieniä
  kyliä. Sellaisia luettiin seuraavat kaksitoista: Suurtannas.
  Tshogaontannas, Beresniek, Prangat, Dubin, Kropangut, Korga, Kirjan,
  Matinkund, Mitänkund, Papinkund, Ortinkund. Ainoastaan viidessä
  ensinmainitussa vielä puhutaan paitsi venättä vepsänkieltä, muista se
  on sukupuuttoon kuollut. Ja kun näissä viidessä kylässä lapsetkin
  keskenään tätä nykyä puhuvat enemmän venättä kuin vepsää, ei ole
  vaikeata edeltä aavistaa, että vepsän kieli vuosisadan kuluttua
  ainoastaan taruna elää rahvaassa. että nimittäin heidän esi-isänsä
  ennen muinoin ovat puhuneet jotakin muuta kieltä kuin venättä. Jo nyt
  rahvas ihmetteli, että joku kymmenkunta vuotta sitten oli ollut vanhoja
  ihmisiä, jotka eivät olleet osanneet muuta kuin vepsää, mutta kuinka
  paljoa enempi näillä vanhoilla ihmisillä, jos sadan vuoden kolattua
  nousisivat haudoistaan, olisi syytä ihmetellä, kun huomaisivat, etteivät
  heidän jälkeläisensä kolmannessa tai neljännessä polvessa osaa
  sanaakaan esi-isäinsä kieltä. Tuskin on katoavaisuuden tuhatlukuisista
  muodoista mitään, mikä minun mielelleni tuntuisi lamauttavammalta ja
  raskaammalta kuin kielen häviäminen tai täydellinen unhottuminen toisen
  kielen takia. Se että tätä niin harvoin tapahtuu, antanee tämänlaiselle
  katoavaisuudelle niin painavan merkityksen. Kuitenkin näyttää
  yleisesti tapahtuvan, että kieli, jota vähänpuoleinen lukumäärä ihmisiä
  puhuu, ja jonka aluetta kaikilta tahoilta ympäröi toinen kieli,
  vähitellen syrjäytyy tämän toisen vaikutuksesta... samoin kuin käy
  syksyllä järven, jonka rannat ja matalammat lahdet ensin jäätyvät,
  mutta joista jää vähitellen leviää ja joku aika sen jälkeen sulkee
  vielä avoimen selänkin. Sitävastoin on olemassa esimerkkejä siitä, että
  kieli, vaikka pienempikin määrä ihmisiä sitä puhuu, kauan pysyy yllä,
  jos eri kielet sitä ympäröivät; silloin ei yksikään ympäröivistä
  kielistä ole kyllin voimakas sitä syrjäyttämään. Kaiken kirjallisen ja
  virallisen merkityksen puute sitäpaitsi helpommin aiheuttaa kielen
  perikadon, samoin kuin perustan ja kulmakivien puute vaikuttaa, että
  talo pian hajoaa. Kielen varsinainen perusta on sen kirjallisuus, joka
  ei ainoastaan ole omansa kauemmin säilyttämään kieltä, vaan joka
  silloinkin, kun se ei voi estää kielen lopullista häviämistä, itsessään
  jättää jäljelle siitä ihanoita, katoamattomia raunioita. Näin on
  kreikan, latinan, sanskritan ja muiden vanhojen kielten laita, jotka
  vielä elävät näiden-kielisessä kirjallisuudessa, vaikka muuten ovat
  aikoja sitten rauhaan menneet. Miten kirjallisuus itsepäisesti
  taistelee kielen häviämistä vastaan elävien parista, sitä todistanee
  mitä selvimmin keskiajalla jatkunut pitkä taistelu latinan ja
  italiankielen välillä, kuten myös nykyisen ranskan- ja englanninkielen
  hullunkurinen oikeinkirjoitus, joka suureksi osaksi ei ole muuta kuin
  sellaista kirjallisuuden torylaisuutta [kuninkaallis-vanhoillisuutta].
  Mitä nyt erityisesti tulee vepsän häviämiseen Ishaivasta, se on
  tapahtunut jotenkin seuraavasti. Ishaivan väestön on ollut pakko
  kauppansa ja muiden kosketuksiensa vuoksi ympärillä asuvan rahvaan
  kanssa oppia tämän kieltä puhumaan; sama venäjän oppimisen tarve sillä
  on ollut voidakseen puhua virkamiestensä ja pappiensa kanssa,
  maatilan-omistajien ja näiden voutien kanssa; valmistaaksensa ainakin
  lapsillensa paremman tilaisuuden oppia venättä, on muutaman onnistunut
  vaimokseen saada venäläinen rahvaannainen; venäläisen äidin lapset
  ovat luonnollisesti puhuneet äidinkieltään, ja naapurit ovat kernaasti
  suoneet, että heidänkin lapsensa aikaisin ovat oppineet venättä
  puhumaan, kun ovat huomanneet että heillä siitä on monta etua,
  äidinkielestään, vepsästä, taas ei mitään -- sillä kukapa huomaisi
  siinä piilevän edun, että saa puhua äidinkieltään, jota pidetään yhtä
  välttämättömänä luonnon velvollisuuslahjana kuin itse kielielintä ja
  olentonsa muita elimiä. Jos vieras kieli kerran pääsee siihen
  maineeseen, että se on parempi kuin äidinkieli, niin on paljo, jopa
  enin osa valmistusta jo tehty vieraan kielen voimaan pääsemiseksi.
  Vanhemmatkin henkilöt koettavat silloin oppia sitä, kysyvät kieltä
  taitavilta naapureiltaan ainakin seitsemän kertaa, miten joku sana
  kuuluu, unhottavat sen yhtä usein, mutta lopulta se kuitenkin
  häviämättömästi tarttuu muistiin. Jotenkin sellainen on luonnon koulu
  vieraan kielen oppimisessa. Ilman erityisiä kielenopettajia,
  kielioppeja, sana- ja lukukirjoja tämä koulu tekee tehtävänsä, missä se
  kerran olosuhteiden suopeudesta on tullut käytäntöön, jopa paljoa
  suuremmassa määrin kuin mitä kaikki maailman kielimestarit, kieliopit
  ja muut keinot voivat aikaansaada, sillä näiden kuitenkin harvoin
  onnistuu saada äidinkieltä kokonaan pois hävitetyksi ihmisten aivoista,
  vaikkapa niiden joskus onnistuukin saattaa ihmiset nurjamielisiksi
  äidinkielelleen. Talossa, jossa Suurtannaan kylässä asuin, oli paitsi
  vanhaa väkeä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Vanhempi pojista oli
  naimisissa ja hänellä oli useita lapsia. Näistä henkilöistä puhuivat
  ukko, nuorempi poika, molemmat tyttäret ja vanhemman pojan lapset
  vepsää, mutta muori, joka nuorena oli oppinut sen vanhemmiltaan, oli
  tyttönä palvellut ummikkovenäläisillä ja oli sillä aikaa onnistunut
  osaksi unhottamaan pois vepsän kieltä, minkä hän melkoisena ansiona
  kertoi minulle. Hänen vanhemman poikansa laita oli ollut jotenkin sama,
  kuitenkin hän oli vielä täydellisemmin unhottanut vepsän kielen, minkä
  vuoksi ei koskaan sitä puhunut. Talon keskustelukielenä tietysti oli
  venäjä, jota kaikki puhuivat paremmin kuin vepsää. Melkein sama oli
  laita toisissa taloissa, kuten myös, mikäli minulle vakuutettiin,
  neljässä muussa kylässä, joissa vepsää vielä puhuttiin. Ei ollut siis
  ihmeellistä, että asioiden näin ollen suuri osa sanoja oli venäläistä
  syntyperää. Kieliopillinen muoto oli hieman paremmin pysynyt, samoin
  kuin taulun kehykset kauimmin vastustavat katoavaisuutta, ja kuin
  luuranko jää jäljelle kaiken lihan kadottua. Näin sekaantuneen kielen
  tutkimiseen, jos kohta sekin saattoi tuottaa jonkunlaista hyötyä, en
  katsonut voivani uhrata muuta kuin ne kolme tai neljä vuorokautta,
  jotka täällä viivyin. Tärkeimpinä tällä ajalla tekeminäni
  kieliopillisina havaintoina pidän sitä seikkaa, että viimeinkin luulen
  saaneeni jossakin määrin selville, miksi Karjalan (tai Savon) murre
  taivuttaa verbejä: _tulen, tulet, tulloo, mänen, mänet, männöö_ j.n.e.
  eikä: tulen, tulet, tulee, mänen, mänet, mänee. Täällä lausuttiin e
  niin e:n, o;n tai ö:: välisenä seka-äänteenä, että oli mahdotonta
  kummallakaan vokaalilla erityisesti sitä merkitä. Tämän omituisen
  epäselvän vokaaliäänteen suomen kieli nykyään on hylännyt
  ja on muuttanut sen e:ksi, paitsi Karjalan murretta, joka siitä on
  saanut sekä e:n että o:n tai ö:n; e:n, kun äänne on lyhyt, o:n tai ö:n,
  kun se on pitkä. Venäjän-Karjalan murre on muuttanut sen o:ksi tai
  ö:ksi niissäkin tapauksissa, kun se, olematta pitkä, on avoimessa
  tavussa, joten siinä on muodot olova, tulova, mänövä j.n.e.
  Suurtannaan väki oli erittäin hyväntahtoista ja vieraanvaraista.
  Tavallisena ruokana oli jotenkin hyvänmakuinen ryyniliemi, johon oli
  sekoitettu jonkunlaisia vihanneksia ja maitoa, tämän lisäksi vahvaa,
  uunissa paistettua munakokkelia, maitoa, leipää ja kahdenlaisia
  leivoksia. Väliruuaksi tuotiin niin paljo mesimarjoja, mansikoita,
  suomuuramia ja mustikoita, etten mitenkään olisi jaksanut kaikkia
  syödä, vaikka minulla olisi ollut kaksi suuta ja vatsaa. Enemmän
  kuitenkin kuin marjojen paljous, minua ihmetytti se, että
  kieltäydyttiin ottamasta niistä maksua. Ainoastaan milloin lapset
  suoraan kantoivat niitä eteeni, sain maksaa, kuu lapset kuitenkin
  selvemmin käsittävät havainnollisia kolikoita kuin abstraktista
  vieraanvaraisuutta. Eikä itse ruuasta ja asunnosta oltu odotettu
  maksua, joten minulla oli koko työ saada tuo hyvä väki ottamaan
  kuusikymmentä kopeekkaa vuorokaudelta, jotavastoin usein sekä Suomessa
  että Venäjällä olen saanut vaatiman mukaan maksaa kaksinkertaisesti
  ruuasta, jonka ei olisi pitänyt maksaa edes puolta siitä, mitä
  vepsäläisten ruuasta maksoin. Usein johtui mieleeni viime kyytimieheni
  lausunto vepsäläisistä, että he olivat "prostoi narod" (yksinkertaista
  väkeä). Kuinka paljoa parempi kuitenkin on tämä yksinkertaisuus kuin se
  elämäntaito, joka tuskin antaa tulta piippuun maksutta! Nykyinen alueen
  omistaja, Gromov, oli täällä yhtä kuuluisa kuin hän on alustalaistensa
  keskuudessa Suomessa. Hän näyttääkin ansaitsevan tämän hyvän maineensa
  sen vaurauden vuoksi, jota on osannut ylläpitää alustalaisiensa
  keskuudessa sekä Suomessa että Ishaivassa, kun sitä vastoin toisten
  maatilanherrain silmämääränä on se, miten parhaiten voisivat