Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844 - 17

kanava yhdistää Suomenlahden ja Pietarin Volgan ja Kaspian meren
kanssa.}
Täältä minulla on enää vain muutamia peninkulmia ensimäisiin
vepsäläisiin kyliin, jonne olen aikonut vielä tänään lähteä ja viipyä
siellä kuukauden tai puolentoista. Sieltä palaan taas tänne ja sitten
ehkä suoraa tietä Suomeen, jonne maisteri Castrénista erottuani -- hän
kun Arkangelista palasi lappalaisten luo -- olen alkanut tuntea vielä
suurempaa ikävää kuin sitä ennen.
Toivotan Teille ja perheenne muille jäsenille terveyttä ja menestystä
kunnioittavaisimmin merkiten edelleen olevani
Teidän ja perheenne
nöyrin palvelija
Elias Lönnrot.
Toivon voivanne, arv. professorinrouva, antaa anteeksi niihin
olosuhteisiin nähden, joissa tätä kirjettä kirjoitan, siinä alusta
loppuun asti ilmenevän suuren huolimattomuuden. Siinä toivossa sen vien
nyt postiin, vaikka hetki sitten jo olin repiä rikki.


62.
Matkakertomus.

[Tämä matkakertomus on painettuna "Uudessa Suomettaressa" v, 1843,
numeroissa 3, 6-7, 12-13, tosin suomenkielisenä, mutta kun se ei ole
Lönnrotin alkuperäisesti suomeksi kirjoittama, vaan toisen henkilön
tekemä käännös, on se tähän lainattaessa muutettu nykykieliseen
muotoon.]
Lotinapellossa.
9:ntenä päivänä elokuuta läksin Vyitegrasta vesimatkalle pienenlaisessa
aluksessa, jommoisia sanotaan soimiksi. Vyitegrasta Äänisjärvelle
luetaan matkaa 30 virstaa, joista ensi kolmannes on jokea ja kaksi
kolmannesta kanavaa. Tämä on enimmäkseen suora kuin linja ja noin sadan
askelen levyinen. Kanavan kapeuden ja vilkkaan liikkeen vuoksi alusten
ei olo lupa kulkea levitetyin purjein, vaan niitä vedätetään reunaa
myöten kulkevilla hevosilla pitkästä, purjepuuhun kiinnitetystä
köydestä. Hevosten kuljettava tie oli kaita kuin meillä kylien väliset
polut, eikä sitä näyttänyt rattailla kuljetun. Vähän loitompana
kanavasta oli toinenkin tie, jota vastaan tulevat hevoset kulkivat.
Kauan aikaa tuumin, millä keinoin alukset vastakkain tullen
selvenisivät toisistaan, sillä kummankin aluksen kulkiessa samaa puolta
oli köysien juostava ristiin, ellei jompikumpi päästäisi köyttänsä
irti, mihin taas luulin aikaa menevän hukkaan koko joukon. Mutta samoin
kuin moni muu mietiskely maailmassa on aivan turha, niin ei minunkaan
mietteeni tässä kohden ollut minkään arvoinen. Ei kumpikaan laiva
päästänyt köyttänsä irti, köydet eivät kuitenkaan käyneet ristiin, eikä
ajanhukkaa tullut kummallekaan. Muuta taikaa koko asiassa ei ollut kuin
se, että toisen aluksen hevonen pysähdytettiin vähäksi aikaa, jolloin
toinen alus kulki vetäjähevosen pysähtymisestä vennoksi jääneen,
veteen uponneen köyden päällitse ja poikitse. Edellinen alus ei
kuitenkaan tullut aikaa menettämään sekään, sillä hevosen seisoessakin
se juosta jollotti vielä entistä vauhtiansa, mikä juuri olikin syynä
köyden löysenemiseen, kun näet aluksen ja hevosen väli näiden
rinnakkain tultua lyheni eikä köysi enää ollut kuten edellä
pingoittuneena.
Kanavan suussa Äänisjärven rannalla on pieni kylä nimeltä Tshernoi
Pessok, jonka asukkaat ovat parhaasta päästä rampeutuneita sotamiehiä.
Siitä luetaan 30 virstaa Äänisjärven poikki Syvärijoen suuhun, jossa
on pieni Vosnesenie niminen kauppala. Syvärijoen yläpäästä luetaan
Lotinapeltoon 150 virstaa.
Hyväkö vai paha onni lie matkakumppanikseni saattanut Kargopolissa
tapaamani metsäherran, joka oli muutamaa päivää myöhemmin minua
tullut Vyitegraan ja tingannut itsensä samaan alukseen, jossa minäkin
olin. Aluksen peräkajuutta oli jo luvattu eräille Pietariin
matkustaville naisille, jotka olivat edeltäkäsin menneet Vosnesenieen
alusta odottamaan. Meillä ei siis ollut muuta olosijaa kuin laivan
kansi tai lastihuone, jossa viimemainitussa, jauho-, suurima- ja
hernekulien päällä vielä oli sen verta tilaa, että saattoi olla
pitkällään ja hätätilassa istuakkin. Tämä annettiin nyt meille asua, ja
tästä piti meidän saada kirjasto, ruokahuone, makuusija j.n.e. Tätä
erinomaista asuntoamme emme kuitenkaan saaneet kahden pitää. Niin
sanottu bohumoltsi eli luostareissakulkija nainen, kotoisin Mohilevin
kuvernementistä ja paraikaa Solovetskoin luostarista palaava, tuli
kolmanneksi.
Ensimäisillä 30:llä virstalla Tshernoi Pessokiin viivyimme lähes 10
tuntia, sillä aluksen päällysmies, joka toivoi suurta apua
myötävirrasta, oli palkannut yhden ainoan vetäjähevosen, ja senkin mitä
kehnoimman. Hevonen oli vielä niin viisas, ettei varsin paljoa
ruvennut voimiansa ponnistelemaan, hyvin älyten virran avulla
vähemmälläkin pääsevänsä. Vähän ennen tuloamme Tshernoi Pessokiin,
höyrylaiva oli ennättänyt lähteä toisia, ennen meitä tulleita aluksia
ehdättämään, mikä oli sitä pahempi, kun sitten nousi niin kova myrsky,
että meidän sekä itse höyrylaivankin täytyi pysähtyä kolmeksi päiväksi
tuulen asettumista odottamaan. Tällä ajalla paikalle saapui 50:en
alukseen, jotka kaikki kulkivat Pietariin; jopa palaaviakin kulki
ainakin sama määrä, jollei enempikin.
Paikalla oli hyvä kapakka, jonka tähden odottaminen ei käynyt
metsäherralle varsin ikäväksi. Viinassa ollen hän sokerteli saksaakin,
jota selvänä ei ottanut sanaakaan puhuakseen. Kovemmin päihdyttyään jo
puhui aivan uutta kieltä, jota minä en ensinkään ymmärtänyt, enkä luule
muidenkaan ymmärtäneen. Ymmärtämistä puhuja ei itse näyttänyt
toivovankaan, sillä kenenkään kysymättä tai vastaamatta hän lörpötteli
tuota kieltänsä pitkät ajat, kunnes vaikea yskä aina viimein keskeytti
puheen. Mutta yskän lakattua alkoi hänen kielillä-puhumisensa taas
uudelleen. Minua hän siinä tilassa ollessaan aina sanoi Karl
Ivanitsh'iksi, eikä taas hetken päästä muistanut, vaikka kuinka useasti
olisin oikean nimeni maininnut.
Eräänä iltana höyrylaiva jo viimeinkin päästi meidät tästä ikävästä
odotuksesta, ottaen sekä meidät että seitsemän muuta laivaa jälkeensä.
Seuraavana aamuna tulimme Vosnesenieen. Tämä on kylä eli pikkukaupunki,
jossa on useita kauppapuoteja ja vähintäin neljä viinin myyntipaikkaa
koreine kyltteineen ja kadulta käytävine ovineen. Näiden puotien
luvusta voisi päättää tässä kylässä viiniä paljonkin juotavan ja
luulla, ettei sitä tältä paikalta muuanne kuljeteta, sillä kaikilla
tämän kautta kulkevilla laivoilla on matkansa varrella parempiakin
ostopaikkoja, kuten Vyitegra, Lotinapelto ja Uusi-Laatokka. Yksin
Kiinan teelläkin oli eri myymälänsä, ja sekä kauppiasten että tavaran
suhteen Vosnesenie on paljoa isompi kauppapaikka ja ansaitsee paljoa
paremmin kaupungin nimen kuin sekä Kuola että Oniega. Täällä vaan
muutaman tunnin viivyttyämme läksimme Syvärijokea pitkin matkustamaan
Lotinapeltoa kohti.
Tämä matka oli erittäin ikävä sentähden, että tuuli oli kaiken aikaa
vastainen, ja että meidän monet kerrat täytyi olla ankkuri pohjassa.
Öisin jopa päivinkin tuulen hieman lauhtuessa kuljimme kuitenkin
myötävirtaan aina vähän eteenpäin, vaikka kulku oli niin hidasta, että
tuskin huomasimme aluksen olevan liikkeellä. Toisinaan koetimme
soutamalla edistää vauhtia, mutta airot olivat niin isot, että miehen
oli vaikea yksin sellaista kalua liikutella. Viimein laivan päällysmies
palkkasi enemmän soutumiehiä, joille maksettiin 1 rupla 60 kopeekkaa
paperirahaa miestä kohden 33:lta virstalta. Näiden soutajien joukossa
oli muuan vanha sotamies, joka oli elänyt Suomessa 20 vuotta ja puhui
niin selvään meidän kieltä, että luulin häntä Suomessa syntyneeksi.
Palaavia aluksia tuli alinomaa vastaamme, emmekä voineet olla niitä
kadehtimatta nähdessämme niiden vahvaa vauhtia kulkevan myötätuulta,
niin että vaahto kuohui kokan ympärillä. Monta monituista kertaa
kaduin, etten ollut lähtenyt matkaan maitse, ja opin tarpeeksi
tuntemaan, että sillä, joka tavallisella aluksella vedelle yrittää,
tulee olla vahva evässäkki ja hyvästi aikaa.
Melkein samanlaiset ajatukset kuin minulle taisivat kumppanini
metsäherrankin mieleen johtua; hän näet Vosneseniesta lähdettäessä ei
ollut ottanut mukaansa viinaa enempää kuin yhden pullon, joka loppui jo
toisena päivänä. Hänen oli pakko pari päivää olla aivan vesiselvänä, ja
oli sillä ajalla sangen siisti ja iloinen kumppani. Kun hänellä vielä
oli tuota kallista evästä, laskettiin kerran meidän alhaalla ollessa
laivan ankkuri, ja laiva oli kääntynyt tuulen suuntaan. Kannelle
tultuani kysyin heti päällysmieheltä, minkätähden myötätuulen tultua ei
jo nostettu purjeita? "Njet jeshtshoo!" [ei vielä] tämä vastasi, ja
heti arvasin aluksen ankkurin laskettua kääntyneen tuulen mukaan.
Kumppanini ei kuitenkaan päästänyt päällysmiestä niin vähällä, vaan
kiusasi kaikella tavoin purjeita nostamaan. Päällysmies sanoi, että
purjeet nostettuamme tulisimme kulkemaan takaisin emmekä eteenpäin.
Metsäherra ei uskonut tätä, vaan sanoi laivan perän olevan kulkemamme
matkan puolella ja arveli peräpuolesta puhaltavaa tuulta myötäiseksi.
Tätä ei päällysmieskään voinut vääräksi todistaa, mutta sanoi,
viimeinkin päästäksensä itsepäisestä kiistelijästä, että peräsin tämän
maatessa -- oli muutettu kokkaan, mistä metsäherran väärä luulo oli
aiheutunut. Tämän kumppanini tajusi paremmin kuin että alus oli
kääntynyt, ja jätti viimeinkin päällysmiehen ja purjeet rauhaan.
Kolmantena päivänä aluksen seisoessa hän läksi joenvartta myöten maisin
astumaan ja oli sillä matkalla löytänyt kapakan ja viinaa eräästä
kylästä, josta yöllä hänet tapasin ja kuljetin takaisin alukseen.
Kerran läksin minäkin maalla käymään aikoen läheisestä kylästä ostaa
maitoa, mutta sitä ei myyty nyt kesäpaaston aikana. Maidon asemesta
annettiin rokkaa ja sanottiin sen muka olevan maidon veroista. Kun
oltiin kuultu minun olevan kotoisin Suomesta eli Lihvlandiasta, joksi
täkäläinen rahvas mainitsee meidän maata kernaammin kuin tavallisella
venäjänkielisellä Finlandia nimellä, mitä sen näyttää olevan vaikea
lausua, alettiin minua "saltatiksi" ostella, sillä sotaväenotto oli
taas tulossa. En kuitenkaan ruvennut, vaikka tarjottiin hyvääkin
hintaa. Näillä mailla pidetään muzhikkana [talonpoikana] jokaista, joka
vaan ei ole virkapuvussa tai muuten erittäin hyvissä vaatteissa, tai
joka ei jaksa haukkua ja kiroilla vahvasti. Sotamiehen ostamisen
Suomesta tosin jo on esivalta kieltänyt, mutta tämä kauppa käypi vielä
sillä tavalla, että Suomesta salaa palkattu mies muuttaa Venäjälle
asumaan näin mennen sotamieheksi. Jos siis en tullutkaan tässä
kylässä kovin suureen arvoon ylennetyksi, niin olen toisaalla saanut
tämän vähäarvoisuuden ylenmäärin palkituksi. Sillä kun oltiin kuultu,
että minä olin kieliä tutkimassa ja kun sen johdosta oltiin kysytty,
joko montakin ennestään osasin, on monikin, vastattuani jo seitsemää
kieltä vähin taitavani, tuuminut, että minun enää tarvitsee oppia
ainoastaan kaksi kieltä päästäkseni kenraaliksi, sillä yhdeksää kieltä
pitää kenraalin osata, ja ken yhdeksää kieltä osaa, pääsee tämän
rahvaan luulon mukaan välttämättömästi kenraaliksi. Tähän korotukseeni
taidat, veikkoseni, minulle onnea toivottaa, mutta en luule siitä
mitään tulevan, kun olen päättänyt, etten viitsi enää ruveta kahta
puuttuvaa kieltä oppimaan. -- Syvärijoen varret olivat kaikki hyviä
heinämaita, vaikka harvoin näin niittyä raivattavan, sillä täkäläinen
rahvas on vielä karjanhoidossa suuresti takapajulla. Kyliä oli myös
joen rannoilla kuta kuinkin, missä tiheämmin, missä taas harvemmin.
Viidessä päivässä kuljettuamme 150 virstaa tulimme viimeinkin
Lotinapeltoon (Ladeinoje Poleen). Täällä ensi työni oli huoneen
hankkiminen; sen sainkin hyvän aikaa etsittyäni, mutta talonväen kanssa
yhdessä asuttavan. Peläten aluksen, kauemmin etsiessäni, ennättävän
lähteä pois ja vielä vievän kapineenikin mukaansa, sillä päällysmies
oli sanonut viipyvänsä tässä paikassa korkeintain puolen tuntia, minun
täytyi asunnokseni valita kaikin puolin huono huone, jossa ikkunalasit
olivat rikki ja paikatut, lattia likainen, muukin siivo samanlaista; en
vielä päälle päätteeksi saanut olla yksinäni. Rantaan palattuani kysyin
kuitenkin eräältä mieheltä, eikö hän tietänyt minulle parempaa asuntoa
neuvoa. Heti mies oli valmis neuvomaan, ja vei minut omaan taloonsa,
luvaten minulle siinä erään kamarihökkelin. Sekään tosin ei ollut
paljoa parempi edellistä huonettani, mutta oli kuitenkin siitä
etuisampi, ettei minun tarvinnut muiden kanssa yhdessä asua. Siihen
kannatin siis kapineeni ja erosin metsäherrasta, josta minulla matkalla
oli ollut milloin ristiä ja vastusta, milloin hauskuutta ja hupia.
Monta hänen kaltaistansa hienon ruuan nautitsemiseen mieltynyttä
henkilöä olen ennen häntä ja hänen jälkeensä tavannut, jotka muuten
ovat olleet hyvänluontoisia ja kunnioitustakin ansaitsevia, ja niitä
näytti tämäkin mies parka olevan, sillä selvällä päällä hän oli sangen
hauska kumppani, eikä väkeviä nautittuaankaan reuhannut, kuten
toisenluontoisilla juomareilla on tapana. Puheittensa mukaan hänellä
oli rikas veli, jonka luo paraikaa oli matkalla. Hyvin näyttikin mies
parka jo apua tarvitsevan, sillä kaikki kapineensa olivat kutistuneet
vähemmiksi kuin sen, joka sanoi: omnia mea mecum porto (kaiken
omaisuuteni kannan ylläni). Saadakseen tarpeeksi evästä hän möi
Kargopolissa viimeisen liikanaiseksi katsottavan esineensä, hyvän
kauhtanan, 6:sta hopearuplasta, vaikka se oli toisenkin verran
arvoinen. Metsäherrasta erottuani päätin käydä kaupungin lääkärin
luona, jonka sanottiin olevan nuori naimaton mies. Vaan saamani
väärän neuvon mukaan tulin erään kenraali-okruzhnoin luo, missä
mainittu lääkärikin paraikaa oli iltaseurassa; en tietysti olisi
tullut häntä täältä hakemaan, ellen olisi luullut hänen siinä asuvan.
Itse kenraali, noin keski-ikäinen mies, jota luulin lääkäriksi, tuli
vastaani etuhuoneessa ja kysyi, mitä asiaa minulla oli. Sanoin olevani
lääkäri Suomesta ja täällä tuttavien puutteessa tulleeni hänen
luonansa käymään. "Minä en, Jumalan kiitos, ole lääkärin tarpeessa",
sanoi kenraali. "En minäkään. Jumalan kiitos, ole lääkärintyön
tarpeessa!" vastasin minä, "mutta ollen itse lääkäri luulin melkein
velvollisuudekseni käydä kaupungin lääkärin luona." Salin ovi sattui
olemaan raollaan, ja sieltä astui nyt ulos oikea lääkäri, joka oli
nuori, pulska mies. Häneltä sain sitten, paitsi muuta, tietää, ettei
hän asunut tässä, vaan toisessa paikassa, missä pyysi minua seuraavana
päivänä käymään luonaan. Puoleksi suutuksissani siitä, että asiani oli
näin epäonnistuneesti suoriutunut, läksin siitä heti uuteen
majatalooni, keitätin "tsajua" ja panin sitten maata.
20:ntenä päivänä läksin Lotinapellosta vepsäläisiä tapaamaan. Sen tien,
joka vei ensimäiseen Shamal (ven. Shamenets) nimiseen kylään,
sanottiin olevan niin huono, ettei sitä muka voinut rattailla kulkea,
minkä tähden jätin lääkärin luo liiat kapineeni ja otin majatalossani
asuvan vanhan vähävenäläisen vääpelin laukkuani kantamaan ja astuin
itse rinnalla. Tämä toverini oli kuitenkin niin onnettoman heikko, että
hänen täytyi joka toisen virstan päässä levätä, vaikka laukku ei ollut
kovin raskas. Ilta alkoi jo olla käsissä tullessamme kylään, johon muut
lukivat 12, kumppanini 15 virstaa Lotinapellosta. Vaan tässä kylässä ei
vielä puhuttu sanaakaan tshuudin (liuvin, liudin, lyydin, vepsän)
kieltä, minkä tähden vielä samana iltana läksin toiseen kylään, nimeltä
Varbal (ven. Varbenets), johon oppaani luki 20, muut 15 virstaa
edellisestä kylästä. Vasta puoliyön aikaan tulin perille, ja yövyin
taloon, jonka isäntä oli _barin_ (herra). Talossa oli asuinhuoneita
kaksi, nimittäin tupa ja yläkerrassa huone, joka ei ollut tupaa
parempi. Tässä kylässä puhuttiin jo vepsän kieltä ja barin alkoi
kiusata minua jäämään luokseen asumaan. Ruuasta ja asunnosta määrättiin
rupla päivältä, ja opettajaksi hän neuvoi minulle vanhan, puolisokean
ukon, jolle palkaksi pantiin 50 kopeekkaa päivältä. Tähän siis jäätyäni
aloin ensi työkseni ukolta kysellä vepsäläisten kylien nimiä, toivoen
sillä tavoin tutustuvani sekä ukkoon että seutuihin. Mutta mikä
liekkään ukon päähän pistänyt, lieneekö minua kyselemiseni vuoksi
vihamieheksi tai vakoilijaksi pelännyt, hän ei vastannut kysymyksiini
eikä sanonut mihinkään puuttuvansa minun kanssani. Barin hankki heti
toisen opettajan, jolle määrättiin 70 kopeekkaa viiden tunnin
opetuksesta päivässä, mutta tämäkin rupesi päivän luonani oltuansa
juonittelemaan, minkä tähden päätin lähteä koko kylästä ja siirtyä
etemmäksi, varsinkin kun tässä kylässä vielä puhuttiin yhtä paljo
venättä kuin vepsää, ja kun toivottavaa oli, että jälkimäistä kieltä
sisempänä maassa puhtaammin puhuttiin; vepsäläisiä näet sanottiin
asuvan noin 10 peninkulman laveudelta.
Olipa vielä toinenkin syy, jonka vuoksi en ruvennut tässä paikassa
kauempaa viipymään, nimittäin se, että barin ynnä hänen vanhempi
poikansa alinomaa polttivat tupakkaani, joka, vielä päivän tai kaksi
heidän luonansa viivyttyäni, olisi kokonaan loppunut ja olisi
pakottanut minut tupakkapaastoon. Eikä ollut kumma, että hän niin
ahkerasti tupakoi, sillä tupakan poltanta olikin ainoa asia, jossa hän
erosi naapureistaan talonpojista, ellemme herruuden merkiksi vielä lue
sitäkin, ettei hän mielellään ottanut vepsää puhuakseen. Itse hän
kuitenkin itseään "herraksi" kerskaili, sanoen käskettävänään olevan
kokonaista kuusi "sielua". Mutta ei samovaria (teekeittiötä) eikä
kirjavaa paitaa edes ollut hänellä, mitkä ylellisemmän elannon merkit
on kaikilla varakkaanpuoleisilla talonpojilla. Vaikka tämä barin jo
kerran oli lukea tavaillut passiani, niin piti se vielä, kaiketi sen
vuoksi, ettei ensi luennalla lie oikein selvää siitä saanut, uudelleen
luettaa, kun kylän kautta sattui kulkemaan eräs kirjoitusta taitava
virkamies, "zemskij sosjedatel". Kun barin tämän lukiessa kuuli
Solovetskoin arkimandritankin passiini allekirjoituksensa panneen, niin
taisi arvoni barinin silmissä jo kohota koko joukon, jonka vuoksi alkoi
uudestaan kiusata luoksensa jäämään, luvaten tehdä oloni kaikin puolin
mieluisaksi. Entiset opettajanikin, jotka vasta olivat olleet niin
tylyt ja vastahakoiset, tarjoutuivat nyt taas opettajikseni, minkä
kerkisivät. En kuitenkaan sanonut jääväni. Kun nyt huomattiin,
ettei muu auttanut, ruvettiin minua matkan ja sisempien kylien
vaarallisuudella hirvittelemään; sanottiin, etten sieltä ikinä hengissä
olisi palaava, sillä noiden kylien asukkaat ynnä niissä elävät
karkulaiset muka yhden ainoan "sinikon" vuoksi olivat valmiit mieheltä
hengen ottamaan; tämän vuoksi minua kaikella tavoin neuvottiin olemaan
sinne lähtemättä.
Vaikka arvelinkin osaa näistä mainituista tyhjiksi pelotuksiksi, joilla
barin vaan koetti pysyttää minut luonansa asumassa, tekivät ne
kuitenkin minuun siksi suuren vaikutuksen, etten aivan pelotta noita
kyliä ajatellut. Mutta toiselta puolen tupakan kulutus, alinomainen
rähinä ja räiske alatuvassa, minua, outoa vierasta, katsomaan alinomaa
tunkeutuvan rahvaan hälinä tekivät oloni tässä paikassa ikäväksi ja
kaikella tavoin hankalaksi. Jos nämäkin ikävyydet olisin jaksanut
kärsiä, niin oli vielä suurempi vastus lapsista, jotka lakkaamatta
juoksivat luonani, pyytäen milloin huilua soittamaan, minkä kerran
olivat kuulleet minun tekevän, milloin heille oudoilla tulitikuilla
tulta raapaisemaan. -- Muutamille kerran mieliksi tehtyäni olin sitten
pääsemättömissä uusista kuulijoista ja katsojista. Jos näistä Egyptin
vaivoista jo karttuisi kuusi, niin voisin seitsemäntenä ja kaikkein
suurimpana mainita hirmuiset määrät russakoita, joita oli niin
runsaasti, että 20:n virstan päässä laukkuani niistä siivotessani ne
vielä peittivät kokonaisen porstuan lattian, enkä vielä tälläkään ollut
näistä tovereistani päässyt, sillä jonkun ajan kuluttua löysin niitä
vielä koko lauman huilun torvesta. Kaikkien näiden vaivojen alaisena
ollen tein lujan päätöksen lähteä toisiin kyliin, enkä olisi kovin
epäröinyt lähteä suurempiinkin vaaroihin kuin minkä täällä sanottiin
minua uhkaavan. -- Varbal oli muuten mitä ihanimmalla paikalla kahden
järven välissä, joiden välillä juoksi pieni joki. Talot oli rakennettu
kahden puolen tätä jokea, ei yhteen ryhmään, kuten venäläisissä kylissä
on tavallista, vaan suomalaiseen tapaan kukin talo eri paikkaansa.
Varbalasta tulin Pietsalan (ven. Petsenets) kylään ja siitä Karhelaan
(ven. Karhenets). Varbalasta luettiin yleensä Karhelaan 15 virstaa,
mutta oppaani luki Varbalasta Pietsalaan 6 ja siitä Karhelaan 15
virstaa, niinmuodoin saaden koko matkan 21 virstaksi. Näillä seuduin
äkkinäinen matkustaja aina saa maksaa enemmän kuin mitä matkan
varsinainen pituus oikeuttaa; sillä matkat eivät aina ole mitatut, ja
oikeuden puolustus on vaikea. Karhelassa oli kirkko ja oma pappi, ja
kun tämä sanoi kernaasti rupeavansa minulle vepsän kieltä opettamaan,
päätin jäädä hänen luoksensa joksikin ajaksi. Hänellä oli tupa ja
kamari, jossa paraikaa asui kaksi maanmittaria. Näiden pappi kuitenkin
sanoi parin päivän perästä lähtevän pois ja lupasi kamarin sitten
minun asuttavakseni. Kolmen tunnin opetuksesta päivässä, ruuasta ja
asunnosta kuukauden ajalla määrättiin yhteensä 50 paperiruplaa, josta
rahasta pappi vielä lupasi minut palatessani omilla hevosillaan kyyditä
Lotinapeltoon. Kaikki tämä oli minulle hyvin mieleistä, kunnes
huomasin, ettei pappi itsekkään ylen paljoa osannut vepsää, ja että
hänen opetuksensa pikemmin olisi tietojani sekoittanut kuin
selvittänyt. Sen tähden erosin tästä opettajasta ja otin opettajakseni
toisen, nimittäin erään vanhan sokean akan, joka oli lastenhoitajana
lukkarilla (ponomarilla). Mutta tämän virkansa tähden eukon ei käynyt
muuttaminen pappilaan, vaan täytyi minun käydä lukkarilla opetusta
häneltä saamassa. Lukkari itse ja hänen vaimonsa olivat ulkotöillä,
joten sainkin eukon kanssa päivät päästänsä rauhallisesti keskustella.
Lukkarin lapsia oli kaksi eukon hoidettavina, ja toisinaan tuotiin
hänen valvottavakseen lapsia toisistakin taloista, muun väen lähtiessä
metsään, ja niiden huuto olisi kylläkin häirinnyt, ellei eukko olisi
niitä totuttanut niin kuuliaisiksi, että hänen kiljaistessaan yhden
ainoan sanan: movtsi! (vaiti!) kaikki heti herkesivät itkemästä ja
heittivät muunkin jyräkän. Harvassa lienee enää meidän aikoinamme
opettajaa, jolle oppilaat saisivat nauraa niin kuin minun täytyi nauraa
tämän eukon kompuroimisilla hänen hoitaessaan lapsia, vaikka eukko
parka kyllä oli tottunut sokeana liikkumaan. Ääneen en kuitenkaan
uskaltanut tässäkään koulussa nauraa enempää kuin ennen alkeiskoulussa,
jossa esim. muistan opettajan kerran kääntäneen latinaisen lauseen: non
omnibus licet esse docti näin: ei kaikkien oppineiden ole lupa syödä,
kun me pojat olisimme sanoneet: ei kaikkien ole lupa oppineita olla.
Sana _esse_ latinassa merkitsee sekä _olla että syödä_, samoin kuin
muutamissa muissakin kielissä olemista ja syömistä ilmaistaan samalla
sanalla, kenties sen vuoksi, että syöminen on varmin merkki siitä, että
joku on olemassa, tai ettei monen ihmisen olemassaololla näytä olevan
muuta tarkoitusta kuin syöminen. Mielelläni tahtoisin tietää, eikö
maailmassa ole sellaistakin kieltä, jossa juomista ja olemista vastaisi
sama sana. Mutta näitä puhellessani unhotan kokonaan opettajani, josta
vielä on vähä sanomista. Niin esim. on eukon kiitokseksi mainittava,
luulen hänen muutamassa päivässä oppineen kielioppia enemmän kuin
mainitun papin koko 56-vuotisessa elämässään. Nimisanoja tutkiessamme
minun ei koskaan tarvinnut kysyä genitlivisijaa, sillä heti hän sanoi
nominatiivin jälkeen jonkun toisenkin sijan, tavallisimmasti monikon
nominatiivin, esim. _toores, -ehet_, tuores: _pivdus, -udyset_, saalis;
_kaste, -stket_, kaste; _suvy, -vgat_, sulka; _ikkun, -knat_, ikkuna.
Verbeistä puhuessamme taas hän tottui heti muistuttamattani sanomaan
infinitiivin ja preesensin yksikön ensimäisen persoonan, esim. _kasva,
kasvan_, kasvaa; _volmitsen, -ta_, valmistaa, ja alkoi monesti itse
taivuttaa sanoja. Niin kysyttyäni mikä langeta "pa vasjemu" [teidän
kielellä] oli, hän sanoi: _langeta, langtan, lagtai, langtah,_ j.n.e.
Ei kuitenkaan pidä kummeksia, että hänkin toisinaan erehtyi tai ettei
heti voinut minua johdattaa oikealle tolalle. Niin esim. kun
taivutettaessa sanaa: _lugeda_, lukea, kysyin, miten "minun pitää
lukea, minun on luettava, minun tulee lukea" [?] kuului hänen
kielellänsä, hän vastasi: kah! _langeskanden_. Samalla tavoin:
_tegeskanden_, minun pitää tehdä [?]; _langteskanden_, minun pitää
langeta [?]. Lähes kolme vuorokautta pidin tätä -skanden, -skandet
j.n.e. -loppuista muotoa varsinaisena futuuri-muotona, niinkuin
kieliopin tutkijat viime aikoihin asti venäjänkin kielessä ovat
pitäneet verbin infinitiivin ja edellä olevien _budu_ tai _stanu_
muotojen yhtymätä varsinaisena tulevan ajan muotona. Mutta sitten asiaa
tarkemmin mietittyäni tulin asian oikeille jäljille ja huomasin, että
päätteellä _-skanden_ loppuva muoto ei ollutkaan muuta, kuin erityinen
_verbum inchoativum_, joka suomen ja viron kielestä on kadonnut
varmaankin ruotsin ja saksan kielen vaikutuksesta. Kuitenkin päätin sen
ottaa tekeillä olevaan kielioppiini, vaikka koko verbi ei pääsisikään
sitä etemmäksi. Toivon kuitenkin, että tätäkin hylättyä sananmuotoa,
kun se joutuu kielioppiin, kenties ruvetaan käyttämään, samoin kuin
refleksiiviverbiä, joka jo oli katoamaisillaan, nyt jo alkaa näkyä
joka suomalaisessa kirjassa. Sitäpaitsi olen vielä siinä uskossa, että
vaikka kieliopin on muodostuttava kielen mukaan, niin on kielenkin
muutamissa paikoin edellisen mukaan mukautuminen, Kieli näyttää
minusta monessa kohdin ymmärtämättömältä lapselta ja kielioppi sen
ymmärtävämmältä opettajalta, jonka tulee taivuttaa hoitolaisensa lajin
yhteisten lakien alaisiksi ja kehittää omin päin toimeen tulevaksi.
Jos hoitolainen kauniisti ja vioitta kasvaa, ei hoitajalla ole muuta
tehtävää kuin edistää sen varmistumista; mutta jos hoidokas rupeaa
harhateille poikkeamaan, niin se on oikaistava niin pian ja niin
sävyisästi kuin mahdollista. Suomen kielessä katson harhatieksi tai
epäoleellisuudeksi sitäkin, että inkoatiiviverbin merkitys, mikä ennen
on lausuttu yhdellä, ilmaistaan kahdella sanalla, kuten esim. ruveta
käymään, ruveta tulemaan, ruveta lankeamaan, ja preesensissä: rupean
käymään, r. tulemaan, r. lankeamaan, eikä niin kuin ennen käyskätä,
tuleskata, lankeeskata ja preesensissä: _käyskännen, tuleskannen,
lankeeskannen_. Mutta mistä voimme sitten niin varmasti päättää
inkoatiiviverbin suomen kielessä olleen? Siitä, että se on
heimokielissä, lapissa ja vepsässä, ja toiseksi siitä, että suomessa
vieläkin on näistä inkoatiiviverbeistä johdettuja sanoja, kuten
_käyskentelen, tuleskentelen, lankeeskentelen_, jotka eivät ole
syntyneet muista kuin alkuperäisistä: _käyskännen, tuleskannen,
lankeeskannen_.
Karhelan papin luona asuin ensimäisen viikon hänen pienessä tuvassaan,
jossa paitsi minua asustivat hän itse, hänen rouvansa ja nelivuotias,
tyttärensäpoika, piika, eräs "prikashtshikka", pieni punainen koira,
musta kissa ja sen kaksi pientä poikasta. Viimein maanmittareilta
loppui työ, nimittäin samalla tavalla kuin usein meidänkin maassa, että
kylien rajoista nousi riita, jonka ratkaisua etsittiin aina
Keisarillista Senaattia myöten, millä ajalla työ keskeytyi.
Maanmittarien lähdettyä minä muutin kamariin, jossa nyt sain aivan
yksinäni asua lopun aikaa, mikä kaikin paikoin on suuriarvoinen etu, ja
etenkin näin matkoilla ja alinomaa rahvaan hälinässä oltua aivan
verraton asia. Viimeinen päivä vaan piti olla papin ja hänen perheensä,
koiran ja kissojen parissa, siitä syystä, että tupaa, jossa tähän asti
olivat asuneet, nyt ruvettiin purkamaan ja uudesta rakentamaan.
Kamarini "jumalatshogassa" eli kuvanurkassa oli koko joukko
kaikenlaisia, ei kovin sievin käsin tehtyjä "jumalia", ja oven
yläpuolella ratsasti Ali Pasha. Kaikki nämä kunnioitettavat
herrasmiehet näyttivät jo täysinpalvelleilta, ja jos minun vallassani
olisi ollut, olisin vapauttanut heidät jokaisen virasta, antanut
täyden palkan eläkkeeksi ja myöntänyt oikeuden kantaa virkapukua.
Samoin olisin tehnyt huoneen kahdelle tuolille, joista toisessa ei
ollut kuin kolme jalkaa, niin ettei enää jaksanut seinää vastaan
nojautumatta pysyä pystyssä, ja toisen jalkojen parantaja oli tehnyt
niin huonoa työtä, että sekin oli aivan kelvoton.
Pappi itse oli 56-vuotias mies, vakaa ja hiljainen luonteeltaan. Hänen
jokapäiväinen pukunsa ei ollut talonpoikien pukua ollenkaan parempi;
eikä häntä voinut heistä erottaa muusta kuin pitkästä, selässä