Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 24

Verratkaamme silloista siveydentilaa nykyiseen viimemainituilla
seuduilla. Kuinka paljon valoa onkaan levitetty myymällä raamatuita,
uusia testamentteja ja muita joko uudestaan painettuja tahi tämän
ajan kuluessa käännettyjä hartauskirjoja. Ei kukaan voi laskea
niitä siemeniä, joita on kylvetty totuuden sanan kautta, ne ovat
lukemattomat ja niiden kypsynyt hedelmä tulee näkyviin vasta
Herran suurena päivänä. Eikä ole tieteellisen sivistyksen halu
minkään väärän opin kautta tullut tukahutetuksi, sillä moni, joka
on totuuden löytänyt, kartuttaa yhä edelleen tietojaan ja tulee
siten kaunistukseksi isänmaalleen. Samaa todistaa pappisvihan
tähden vasta lakkautettu lehti, joka öljypuun oksan tavoin tarjosi
Jumalan rauhaa isänmaalle. Ajattelevien joukossa löytynee nyttemmin
ani harvoja, jotka eivät myönnä vainottujen Jumalan palvelijain
kärsineen syyttömästi, sitä suuremmalla syyllä kuin heidän oppinsa
on puhdas, elämänsä nuhteetonta ja heidän virkatoimintansa lain ja
asetusten mukaista. Oikein käytettynä on Jumalan sanalla tulen voima
ja ominaisuudet, se lämmittää ja polttaa, lämmittää niitä, jotka
kuuliaisuudella ja uskolla ottavat sanan vastaan, polttaa ja painaa
poltetun merkin niihin omiintuntoihin, jotka ryntäävät esille siihen
käsin tarttuakseen ja estääksensä sen kulkua. Kun syntiä, maailmaa
ja perkelettä kuvataan oikein ja esitetään niiden oikeassa muodossa,
niin tuo viiltää ja polttaa monta, ja silloin huudetaan: se on lahko,
jota vastaan kaikkialla puhutaan. Vainot ja tosi kristillisyys
ovat eriämättömät -- niin meilläkin. Raamattu ja kirkkohistoria
todistavat, että niin täytyy olla. Me odotamme sentähden tyyneesti,
miten meidän käy, emmekä anna kenenkään järkyttää uskoamme ja
toimintaamme, uskollisuuttamme hallitusta kohtaan ja sitä hyötyä,
minkä voimme tuottaa maallemme. Astukaa esille herrat rovastit,
kirkkoherrat, kappalaiset ja apulaiset työstänne todistamaan. Älkää
peljätkö, että sitä pidetään kerskauksena, sillä kunnia tulee yksin
elon herralle. Millä tavoin olette hyödyttäneet aikakauttanne?
Millaista on teidän menettelytapanne ollut?
"Mitä kansaan tulee, niin eivät meikäläiset luovu seuraavista kohdista:
"1:ksi. Missä asianhaarat sitä vaativat, pitävät opettajat erityisiä
opetushetkiä sanankuulijainsa neuvomiseksi, saattaen kuitenkin joskus
estää aivan suuria joukkoja muista seurakunnista näihin tilaisuuksiin
saapumasta:
"2:ksi. Emme voi kieltää keneltäkään, ken hän sitten onkin, neuvoa
autuuden asiassa:
"3:ksi. Saarnaamme edelleen sanaa pelkäämättä raamatun ja
tunnustuskirjojen perustuksella, säilyttäen vanhaa oikeutta saada
omantuntomme mukaan tutkia ja neuvoa ehtoollisvieraita".
Kokous alkoi kesäkuun 11 p. Tiedettiin että kysymys pietismin
leviämisestä Suomessa tulisi pohdittavaksi tässä tilaisuudessa, ja
jännityksellä odotettiin hetkeä, jolloin arkkipiispa ottaisi sen
esille. Miten tärkeitä muut kokouksen harkittaviksi määrätyt asiat
(muun ohessa käsiteltiin kysymystä kirkollisen orpo- ja leskikassan
perustamisesta) olivatkin, tuntui selvästi, että se edellä muita oli
kaikkien mielessä. Selvästi huomasivat heränneet papit, miten moni
kirkkoruhtinas loi heihin moittivia ja ylimielisiä katseita. Kesäkuun
15 p:nä otti arkkipiispa tämän kysymyksen esille. Kiinnitettyään
ensin kokouksen huomiota muutamiin edellisinä vuosina sattuneihin
tärkeisiin kysymyksiin ja kirkon vaikutusta koskeviin kohtiin, lausui
hän, huolestunut ilme katseessaan, pitkän puheensa lopussa:
"Sekä P. raamattu että useat maassamme voimassa olevat esivallan
asetukset säätävät, että papiston kalliina velvollisuutena on
koettaa kehittää sanankuulijainsa uskonnollista valistusta ja
hartautta, saarnaamalla ja selittämällä Jumalan sanaa sekä julkisessa
jumalanpalveluksessa että heitä puhuttelemalla ja neuvomalla
muissakin siihen sopivissa tilaisuuksissa. Tämän johdosta ovat
muutamat toimeliaat ja lämpimän uskonnollisen tunteen elähyttämät
säätyveljet, varsinkin nuorempaan papistoon kuuluvat, panneet toimeen
kokouksia hartauden harjoittamista varten, jotka kokoukset kuitenkin,
siihen nähden että ne ovat aikaansaaneet -- niin on ainakin väitetty
-- häiriötä ja epäkohtia yhteiselämässä, useilla paikkakunnilla
laittomina ovat joutuneet maallisen oikeuden käsiteltäviksi ja
rangaistaviksi. Se hajaannus opettajasäädyssä, jonka tätä tärkeää
kysymystä koskeva erimielisyys siellä täällä on saanut aikaan ja
joka hyvinkin huomattavalla tavalla on tullut näkyviin, on tuottanut
sekä hallinnollisille että kirkollisille virastoille paljon huolia.
Tämä seikka vaatii minua tässä tilaisuudessa kiinnittämään herrojen
säätyveljien erityistä huomiota tähän kuuluviin, viime aikoina
tapahtuneisiin ilmiöihin ja pyytämään heidän asian likempään
tuntemiseen sekä pitempään kokemukseen perustuvia neuvojaan ja
lausuntojaan siitä, mitenkä näitä liikkeitä paraiten voitaisiin
johtaa niin, että niiden hyvä tarkoitus saavutettaisiin sopua
ja yksimielisyyttä sekä hyviä tapoja ja yleistä järjestystä
rikkomatta. Omasta puolestani tunnustan oikeutetuksi sen vakavan
ja kristillisen toimintahalun, joka ilmenee noissa viime aikoina
usein moitituissa ja maallisenkin oikeuden edessä syytetyissä
pyrinnöissä kristillisen valistuksen ja jumalisuuden hyväksi. Mutta
koska tämä toimintahalu nuorissa ja vielä kokemattomissa opettajissa
helposti voi eksyä liiallisuuksiin, yksipuolisuuteen sekä synnyttää
katkeruutta ja eripuraisuutta seurakunnassa ja perheissä, niin
toivoisin että vanhemmat ja kokeneemmat papit tarkasti pitäisivät
nuorempia säätyveljiään silmällä ja tarpeen vaatiessa johdattaisivat
ja oikaisisivat heitä näissä heidän pyrinnöissään, jotka
itsessään ansaitsevat kiitosta. Tässä ei näy olevan kysymyksessä
niinkään paljon itse opinkappaleiden yhtäpitäväisyys raamatun ja
tunnustuskirjojen kanssa, kuin niiden käyttäminen ja sovelluttaminen
julkisissa saarnoissa ja uskonnollisissa puheissa sekä yksityisissä
tilaisuuksissa. -- Eri kysymys on tässä tilaisuudessa siitä
nostettava, olisiko muutos voimassa olevissa, luvallisia ja
luvattomia kokouksia koskevissa asetuksissa tarpeen vaatima ja
olisiko näin ollen semmoisen muutoksen ehdotus maan hallitukselle
esitettävä".
Ensimmäisenä käytti sananvuoroa Muhoksen kirkkoherra _K. J.
Frosterus_, joka, viitaten Gamalielin sanoihin Apost. T. 5:
38-39, lausui sen toivon, että herännäisyys oli johtava hyviin
tuloksiin, jos kohta jotkut innostuneet nuoret papit olivat eksyneet
liiallisuuksiin. Vakaumuksenaan lausui hän niinikään, että vanhemmat
sielunpaimenet ystävällisillä neuvoilla kyllä voisivat ohjata
nuorempia virkaveljiään vastedes välttämään joskus epäjärjestykseen
johtavaa esiintymistä. Samaan tapaan puhui Vihdin kirkkoherra _A. J.
Hipping_, ehdottaen että voimassa olevissa asetuksissa tehtäisiin se
muutos, että uskonnollisia riitakysymyksiä ei vedettäisi maallisen
oikeuden eteen, ennenkuin tuomiokapituli turhaan oli koettanut
neuvoilla ja varoituksilla saada asianomaisia taipumaan. Kumpikin
lausunto ilmaisee ymmärtämystä, vieläpä ystävällistäkin mieltä, joka
ansaitsee tunnustusta, etenkin koska nämä puhujat eivät kuuluneet
heränneisiin.
Mutta pian saatiin muutakin kuulla. Lehtori J. A. Edman pyysi
puheenvuoroa. Hän oli ollut mukana piispantarkastuksissa Eurajoella
v. 1832 (I, s. 235-37) ja Kalajoella 1837 (II, 64-65) sekä
tuomiokapitulissa ollut käsittelemässä Pohjanmaan heränneitten
vasta ratkaistuja suuria oikeusjuttuja. Ei siis saata väittää,
ettei hän olisi ollut tilaisuudessa tutustumaan kysymykseen.
Mutta hän puhui, niinkuin se puhuu, joka "ei ole mitään oppinut
eikä mitään unohtanut", puhui kirkkoruhtinaan virallista kieltä,
joskus ylimalkaisilla sanoilla antaen jonkunlaista tunnustusta
heränneitten pappien tarkoituksille, mutta heti sen jälkeen
jälleen ankarasti moittien heidän menettelytapaansa. Myönsi että
hartausseurat "oikein johdatettuina" voivat vaikuttaa paljon
hyvääkin, "mutta", lausui hän, "koska semmoiset kokoukset voivat
aikaansaada paljon todellista pahaa ja koska sitäpaitsi armollinen
ja maan hengellistä edistymistä huolellisesti valvova hallitus on
ne vakavasti kieltänyt, niin toivon, että ne säätyjäsenet, jotka
näihin asti ovat kiivailleet näiden jumalisuudenharjotusten puolesta,
ajattelevat mitä heidän omaan ja koko seurakunnan rauhaan sopii".
Ankarasti arvosteli Edman myöskin sitä, että nuo moitteenalaiset
papit olivat kieltäyneet antamasta Herran ehtoollista henkilöille,
jotka "kovassa taistelussaan elämän ja kuoleman välillä olivat
sitä rauhoittamisekseen pyytäneet", jota paitsi hän moitti heitä
toisinajattelevien tuomitsemisesta.
Tämän jälkeen kehotti arkkipiispa tohtori J. Vegeliusta, "joka oli
niin likeisessä suhteessa moitteen alaisiin nuorempiin säätyveljiin",
lausumaan mielipiteensä kysymyksestä. Ei kieltänyt tuo herännäisyyden
uskollinen sotavanhus "likeistä suhdettaan" moitteen alaisiin
pappeihin. Lausuttuaan muutamia sydämestä lähteneitä sanoja, piti hän
näin kuuluvan, myöhemmin kirjoitetun puheen:
"Kaiken sen nojalla, minkä tiedän niistä nuorista miehistä, joiden
käytöstä niin paljon moititaan ja joista hyvästi tunnen useimmat,
väitän että heitä ei suinkaan ole syytä moittia siitä, mistä heitä
nyt syytetään; vaan olen minä täydellisesti vakuutettu siitä,
että ne epäjärjestykset, joita heidän niskoilleen pannaan, ovat
saaneet alkunsa valheellisista ja panettelevista kertomuksista.
Semmoiset soimaukset -- siitä olen vakuutettu -- ovat lähteneet
siitä luonnollisesta vihasta, jolla maailma ja luonnolliset ihmiset
vainoovat Kristusta ja hänen evankeliumiansa -- vihasta, jonka
Jumala jo paratiisissa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen
välille. Tätä vihaa, joka jo vanhassa testamentissa kohtasi Herran
profeettoja, kesti yhä ja juuri se sai aikaan, että itse Vapahtajaa
vastustettiin, että häntä häväistiin, pidettiin kerettiläisenä
ja piestiin, että hän vihdoin tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja
että juuri ne sen tekivät, joiden olisi tullut johdattaa kansaa
Jesuksen tykö, pitää huolta opista ja koettaa saada sitä eläväksi
ja vaikuttavaksi ihmisissä. Samaa pimeyden vihamielisyyttä, joka
sittemmin kohtasi Kristuksen apostoleja, on edelleen kestänyt ja
se on epäilemättä kaikkina aikoina jatkuva kaikkia tosikristityitä
vastaan, etenkin niitä sanan julistajia vastaan, jotka puhtaasti ja
väärentämättä saarnaavat, ei kuollutta, vaan elävää Kristusta. Viha
ja nuo raskaat syytökset, jotka nyt ovat tulleet nuorten, pelottomien
saarnaajien osaksi, ovatkin sentähden oikeastaan tähdätyt Kristusta
ja hänen evankeliumiansa vastaan, eikä muuten voi heidän käydäkään,
niin kauan kuin he julistavat elävää Kristusta eivätkä lakkaa Pyhän
hengen johtattamina pelvotta seuraamasta hänen askeleitaan".
Vielä kiivaammin kuin Edman esiintyi Tammelan kirkkoherra _N. M.
Tolpo_. Puhuttuaan ensin vapaasti, esitti hän kokoukselle pitkän,
kirjallisen lausunnon. Muun ohessa hän väitti, "että nämä nuoret
opettajat ja kaikki heidän liittolaisensa, etenkin muissa kirkoissa
kuin omissa, julkisissa saarnoissa koettavat häväistä koko säätyä,
paitsi heidän puolueeseen kuuluvia, ikäänkuin olisi muu sääty
kerrassaan turmeltunutta ja eksyttämässä sanankuulijoitaan pois
autuuden tieltä". Tämmöinen "kavala ilkeys" saisi -- niin hän
arveli -- aikaan, että kansa lakkaisi uskomasta kirkon papiston
saarnaavan puhdasta Jumalan sanaa, ja jumalattomuus saisi vallan,
hävittäen sisällisen sielunrauhan ja yhteiskunnallisen järjestyksen.
Kiivastunut puhuja piti asiaa sitä arveluttavampana kuin pietistain
saarnalahjat "enimmäkseen olivat kunnioitusta herättäviä, joskus
kadehdittavan hyviäkin". Vaikkei Tolpo sanonut väittävänsä, että
heränneet "olisivat langenneet niin syvään, että heitä sopisi sanoa
vallankumouksellisiksi", ennusti hän kuitenkin heistä seuraavaa: "On
syytä otaksua, että nämä pietistat hiipien tunkeutuvat ei ainoastaan
kaikkiin julkisiin, sekä alempiin että korkeampiin oppilaitoksiin,
vaan myös perhe-elämän alalle, sielläkin myrkkyään levittääksensä,
hävittäen oppilasten luottamusta vakituisiin opettajiinsa, lasten
ja palkollisten luottamusta vanhempiin ja isäntäväkeensä, vieläpä
herättäen välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä aviopuolisoissa,
-- joka kaikki on luonnollisena seurauksena siitä, että opettajia ja
isäntäväkeä, useimmiten ehkä syyttömästi, leimataan jumalattomiksi.
Näin ollen on helppo ymmärtää, että tämä on suorin tie koko
yhteiskunnan ja koko vallitsevan järjestyksen täydelliseen
hävittämiseen, sillä juuri siten on hurjimpia vallankumouksia
valmistettu, juuri sillä tavalla niitä vielä valitettavasti
valmistetaan suurimmassa osassa Eurooppaa, ja luonnollista on, että
hallitukset pitävät niitä tarkasti silmällä".
Näihin hyökkäyksiin vastasi ensin A. Helander. Hän lausui:
"Esiintuotujen syytösten johdosta, että opettajien niinsanottu
pietismi tuomitsevan luonteensa kautta herättää riitaa ja
eripuraisuutta likeisimpienkin omaisien välillä, saan huomauttaa,
etteivät näiden opettajien tuomitsevat sanat saa eripuraisuutta
aikaan, vaan se seikka, että heidän henkensä sotii maailman
henkeä vastaan. Tätä olen itse kokenut. Sillä siitä alkaen kun
Jumala avasi silmäni evankeliumin valoa näkemään ja minä rupesin
julistamaan Kristusta, jonka Jumala on meille tehnyt viisaudeksi,
vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, ja sieluja minun
saarnani kautta alkoi herätä suruttomuudestaan ja hengellisestä
kuolemastaan, on minun täytynyt kärsiä paljon vastaansanomista ja
minua on tuomiten syytetty hurmahenkisyydestä, lahkolaisuudesta
y.m., kun sitävastoin kaikki entiset moraalisaarnani vaikuttivat
yhtä vähän tyytymättömyyttä ja epäsuosiota, kuin heräjämistä ja
parannusta. Tästä näkyy selvästi, että elävän Jumalan sanan ja
Kristuksen uskon julistaminen saa aikaan levottomuutta, hajaannusta
ja eripuraisuutta, sentähden että pimeys vihaa valkeutta ja sentähden
että Jesuksen sanojen _'Ihmiset pilkkaavat teitä, valehdellen
minun tähteni"_ täytyy toteutua kaikkiin evankeliumin vilpittömiin
saarnaajiin nähden'. -- Arkipiispan ehdotuksen johdosta, jota
kokouksessa oli kannatettu, että olisi syytä koettaa saada aikaan
tarkempia, kokouksia ja hartausseuroja koskevia määräyksiä, päätti
Helander puheensa seuraavilla sanoilla: "Jos ihmiset heräävät
unestaan ja, tosi parannusta tarkoittaen, kysyvät: _mitä minun pitää
tekemän, tullakseni autuaaksi_, niin on varma, että jota suurempi
noiden sillä tavoin heränneitten luku on ja jota hartaammin he
etsivät hengellistä valoa ja elämää, sitä lähemmäs meitä on Jumalan
valtakunta tullut. Eikö näin ollen jokainen este, jolla koetetaan
rajoittaa opettajan toimintaa, hänen johtaessa ja kehottaessa näitä
Jumalan hengen liikuttamia sieluja, ole farisealaista hanketta
Herraamme ja Mestariamme vastaan, eikö se ole taistelemista Jumalaa
ja hänen työtänsä vastaan, etenkin koska meillä jo ennestään on aivan
riittävästi uskonasioita koskevia lakeja ja asetuksia, kun vain niitä
oikealla tavalla käytetään. Olkoot vain nämä opettajat nuoria ja
pidettäköön heitä vähäarvoisina; ei Jumala anna henkeä mitalla, hän
ei katso ihmisen muotoa. Mutta muistettakoon Jesuksen sanat: _jos
nämä vaikenevat, niin huutavat kivet_".
Syvän vaikutuksen teki tämä yhtä suora ja vakava, kuin maltillisesti
esiintuotu puhe. Ehkä olisivat hyökkäykset heränneitä pappeja
vastaan päättyneet tähän, ellei puheenvuoroa olisi pyytänyt Jonas
Lagus. Tiedetään että ainakin jyrkimmän korkeakirkollisuuden
edustajat pitivät sopimattomana, että mies, jota vasta oli rangaistu
luvattomien seurojen pitämisestä, esiintyi tämmöisessä tilaisuudessa
ja "omassa asiassaan". Mutta erinomaisen tarkasti seurasivat kaikki
hänen esiintymistään. Lagus puhui ensin innostuneesti hartausseurojen
puolustukseksi, miten tarpeellisia ne ovat ja kuinka paljo hyvää ne
ovat vaikuttaneet. Tämä vapaasti pidetty loistava puhe, jossa hän
paikoin sanasta sanaan esitti "Promemoriassaan" lausumansa ajatukset
ja josta jälestäpäin usein puhuttiin heränneissä piireissä, ei
valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Kokouksen pöytäkirjat
sisältävät ainoastaan tämän puheen kirjallisesti esitetyn loppuosan.
Se kuuluu:
"Me tiedämme aivan hyvästi, ettei valtio eikä kirkko voi yksityiselle
henkilölle uskoa oikeutta kieltää p. ehtoollista keneltäkään, joka
sitä pyytää, jonka tähden jokainen meistä myöskin on laillisesti
tässä suhteessa menetellyt. Nämä ja muut samankaltaiset syytökset
johtuvat vihasta sitä elävää kristinuskoa vastaan, jota me
saarnaamme. Historia todistaa, että senkaltaisia syytöksiä on tehty
kaikkina aikoina, jolloin Kristusta elävästi ja hengen voimalla
on saarnattu. Niin oli laita esim. noiden erinomaisten Jumalan
miesten Spenerin ja Francken aikoina, vaikka me emme saa emmekä
tahdo itseämme heihin verrata -- --" Tässä keskeytti äskenmainittu
Tolpo puhujan, kysyen äkäisesti: "herrat tahtovat siis syyttää meitä
kateudesta?" Lagus vastasi hieman ivallisella äänellä: "en suinkaan
tahdo uskoa, että niin alhainen tunne, kuin kateus on, vallitsee
kunnianarvoisessa säädyssä", sekä jatkoi: "Mitä taasen muotoon tulee
eli noihin loukkaaviin lausuntoihin, joita nyt niin paljon moititaan,
niin on kyllä joskus saattanut tapahtua, että joku hengellisen elämän
kehityksen alussa ja siinä tulisessa innossa, joka monesti seuraa
ensimmäistä herätystä, on voinut käyttää loukkaavalta tuntuvaa sana
tai lausetapaa, mutta kun kallis Vapahtajamme itse loalla on avannut
sokean silmät, ja tämä herännyt hengellinen elämä on kantanut mitä
ihanimpia hedelmiä, jota todistamassa ovat tuhannet pimeydestä
valkeuteen Pohjanmaalla johdatetut ihmiset, niin tulee unohtaa, jos
muutamia poikkeuksia tavallisesta muodosta on tapahtunut. Tätä en
sano kiittääkseni meitä, sillä tässä on kysymyksessä Herran työ,
josta hänelle ainoalle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys. Me emme
tahdo muuta kuin saarnata ristiinnaulittua Kristusta syntisten
autuudeksi."
Tolpo oli huomauttanut heränneitten pappien "röyhkeästä
saarnatavasta" sekä moittinut heitä siitäkin, että he olisivat
kieltäneet ihmisiä lukemasta siihen aikaan ihaillun K. P.
Hagbergin sekä kuuluisan Vallinin saarnoja. Samaan asiaan koetti
Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus (I, s. 283), ennestään tunnettu
herännäisyyden kiivaaksi vastustajaksi, kiinnittää kokouksen
huomiota. Hänen puheensa oli alusta loppuun ankarasti moittivaa ja
soimaavaa. Väittäen että heränneet papit "saarnatuolissa olivat
käyttäneet kieltä, jota ei koskaan voitaisi suvaita sivistyneessä
seurassa kirkon ulkopuolella", sanoi hän varmaan tietävänsä
kysymyksessä olevien opettajien antaneen Hagbergin saarnat lasten
revittäviksi ja jaloin poljettaviksi. Kuinka kiivaaksi mieliala
kiihtyi, huomaa muun ohessa siitä, että hänen tätä kertoessa, joku
kokoussalissa hyvinkin kuultavasti lausui: "se oli aivan oikein
tehty." Jälestäpäin saatiin tietää, että nämä sanat oli lausunut
yllämainittu F. P. Kemell.
Sävyisämmin kuin muut vastustajat puhui lehtori _E. Bergenheim_.
Vaikka hänkin lausui vakaumuksenaan, että moitteen alaiset papit
ehkä monestikin olivat käyttäneet loukkaavaa ja raakaa kieltä, joka
hänestä ilmaisi Jumalan sanan halveksimista, koetti hän ilmeisesti
lieventää heränneitä pappeja vastaan lausuttua moitetta. Niinpä
puhui hän kiittäen A. Helanderin ja Laguksen siunauksesta rikkaasta
vaikutuksesta seurakunnissaan sekä huomautti, ettei tuomiokapituli,
käsitellessään Kalajoen käräjien asiakirjoja, ollut tuominnut
viimemainittua mihinkään rangaistukseen.
Jatketusta, tätä asiaa koskevasta väittelystä, joka monesti
yltyi hyvin kiivaaksi, eivät kokouksen pöytäkirjat mitään kerro.
Keskustelun tuloksena oli seuraava päätös:
Jos seurakunnassa syntyisi "hurmahenkistä" liikettä, tulisi
paikkakunnan kirkkoherranviraston sopivilla neuvoilla ja ohjauksilla
koettaa järkiinsä palauttaa eksytetyt. Jollei tästä apua olisi eikä
kontrahtirovastikaan tuollaiselle liikkeelle mitään mahtaisi, olisi
asiasta tehtävä ilmoitus tuomiokapituliin, jonka tulisi varoittaa
eksyneitä. Vasta jos tämäkin toimenpide olisi turha, olisi vedottava
maallisen vallan apuun. Tuomiokapitulin tehtäväksi jäi pyytää
hallitukselta tämänkaltaista asetusta.
Lopuksi kääntyi arkkipiispa nuorten pappien puoleen, "etenkin niiden
puoleen, joiden käytös kysymyksessä olevassa suhteessa oli tuottanut
huolta ja tyytymättömyyttä". "Vakavasti ja ystävällisesti" varoitti
hän heitä saarnoissa ja muissa virkatoimituksissa käyttämästä
loukkaavia sanoja ja lausetapoja, sekä tuomitsemasta sanankuulijoita
ja muita opettajia, "koska ei heitä oltu asetettu tuomareiksi vaan
opettajiksi seurakuntiin." He eivät myöskään "lähetyssaarnaajina"
saisi liikkua hiippakunnassa eikä koettaa koota ympärilleen ihmisiä
muista seurakunnista, "koska tuo vain synnyttäisi eripuraisuutta ja
häiriötä", vaan muiden tehtäviin sekaantumatta koettaa kukin kykynsä
mukaan vaikuttaa siinä seurakunnassa, jonka opettajaksi hän oli
määrätty.
Jos tuleekin myöntää, että ainakin päätös uskonnollisten
riitakysymysten käsittelemisestä, mikäli mahdollista, kirkon omassa
piirissä on askel eteenpäin sekä osoittaa, että heränneitten
taistelut maallisen oikeuden edessä olivat vaikuttaneet yleiseen
katsantotapaan, todistaa tämä kokous toiselta puolen, että
vanhollisuuden ja ahdasmielisyyden valta kirkollisissa piireissä
vielä oli suuri. Ennen kaikkea täytyy oudoksua sitä, että kirkon
johtomiehet vieläkin toivovat voivansa estää herännäisyyden
leviämistä ja virallisiin kaavoihin ahdata Jumalan hengen työtä.
Kuinka oikeutettuja muistutukset siivon kielen käyttämisestä
seuroissa y.m. uskonnollisissa puheissa ainakin muutamiin nuoriin
heränneisiin pappeihin nähden ehkä olivatkin, osoittaa Hagbergin
malliksi asettaminen, miten pintapuolisesti tätäkin asiaa vielä
käsitettiin. Oudon vaikutuksen tekee niinikään se läksytys, minkä
heränneet tähän kuuluvan keskustelun päätyttyä arkkipiispalta saivat.
Vielä seuraavana päivänä, jolloin kontrahtirovasti H. Hellén J.
Vegeliuksen tekemän kysymyksen johdosta, saisiko pappi yksityisesti
neuvoa hänen puoleensa kääntynyttä yksityistä henkilöä, ankarasti
moitti heränneitten seuroja, uudisti Melartin varoittavan nuhteensa.
Mutta oli miten olikaan: voitolla herännäisyys tästäkin koetuksesta
suoriutui. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiispanot; Suomen Kirkon
Paimenmuisto; Lagus, "Satans raseri i den kristna världen", josta
vasta enemmän; Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1842;
Akiander VI, s. 280-283; Charlotte Achrénin, Jos. Grönbergin, Vendla
Pettersonin y.m. kertomukset.]


XX.
Kaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.

Tultuaan papiksi Turussa 1840, määrättiin K. K. von Essen
kirkkoherran-apulaiseksi Espooseen, missä hän toimi sielunpaimenena
vuoteen 1845, ollen kuitenkin vuonna 1843 vapaa mainitun seurakunnan
palveluksesta. Viimemainittuna vuonna asui hän omistamallaan
Nygård-nimisellä tilalla Espoossa. Siellä kävivät usein heränneet
ystävät häntä tervehtimässä, varsinkin kesäkuukausina, jolloin myös
Lauri Stenbäck, joka kesäkuussa v. 1842 oli vihitty papiksi, asui
Nygårdin tilaan kuuluvassa Stormbacka nimisessä torpassa.
Jo Kalajoen käräjien aikana tuli Suomen herännäisyys L. H. Laurinin
"Nordisk Kyrkotidningiin" lähettämien kirjoitusten kautta jossain
määrin tunnetuksi kristillisissä piireissä Ruotsissa. Tarkempia
tietoja tästä liikkeestä sai vähän myöhemmin Lauri Stenbäckin
kirjeiden kautta, paitsi hänen ennen mainittu ystävänsä Skarstedt,
Ruotsin uusimmassa kirkkohistoriassa tunnettu _Kaarle Olov
Rosenius_. Ei ole kummallista, että varsinkin viimemainittu halusi
päästä likemmin tuntemaan Suomen herännäisyyttä. Olihan tämä liike
silminnähtävästi valtava uskonnollinen ilmiö ja tarjosihan se monta
liittymiskohtaa hänen omille pyrinnöilleen. Varsinkin oli se seikka,
että muutamat maallikot kuuluivat sen johtomiehiin, herättänyt hänen
huomiotaan. Kun sentähden Stenbäck kehotti häntä tulemaan Suomeen
"omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan", päätti hän sopivassa
tilaisuudessa kutsua noudattaa.
Kesällä 1843 valmistettiin K. K. von Essenin kodissa Espoossa suurta
perhejuhlaa, F. H. Bergrothin ja ennenmainitun Hilda Fabritiuksen
häitä. Viimemainittu oli näet v. Essenin vaimon Sofia Fabritiuksen,
o. s. Arppe, tytär ensimäisestä avioliitosta, ja paitsi muita
vieraita odotettiin Nygårdiin sulhasen lukuisia sukulaisia ja
heidän ystäviään. Savonkin puolen heränneitä oli sinne kutsuttu,
sillä samassa tilaisuudessa oli päätetty solmia myöskin v. Essenin
kälyn Aleksandra Arppen ja heränneissä piireissä tunnetun Säämingin
lukkarin _P. Venellin_ aiottu avioliitto. Hääpäiväksi oli määrätty
heinäkuun 3 p.
Oli syytä otaksua, että näihin häihin läheltä ja kaukaa saapuisi
paljon heränneitä. Sentähden oli Stenbäck ilmoittanut Roseniukselle
tästä tilaisuudesta ja kehoittanut häntä siihen saapumaan.
Tämä päätti noudattaa kutsua. Yhdessä suhteessa ei Stenbäck
ollut toivossaan pettynyt. Rosenius sai täällä tavata paljon
Suomen herännäisyyden edustajia, niiden joukossa monta liikkeen
huomatuimmista johtomiehistä. Kaikkiaan oli siellä 25 herännyttä
pappia sekä paljon muita liikkeeseen kuuluvia säätyläisiä ja paljon
talonpoikaista kansaa. Vieraista ovat sitäpaitsi mainittavat
kaksi ylioppilasta, _Niilo Gabriel Arppe_ ja _Otto Edvard August
Hjelt_, jotka kumpikin myöhempinä aikoina saivat huomatun aseman
herännäisyyden riveissä. Edellinen, joka oli syntynyt Kiteellä
1823 ja tuli ylioppilaaksi 1840, oli K. K. v. Essenin vaimon veli.
Hän oli heränneitten ylioppilasten keskuudessa tunnettu elävästä
kristillisyydestään. Herralle oli Hjeltkin nuorena sydämensä avannut.
Hän oli syntynyt Turussa 1823 ja tuli ylioppilaaksi 1839. Hänkin
nähtiin usein Berghin, v. Essenin ja Stenbäckin Helsingissä pitämissä
seuroissa.
Roseniuksen saavuttua Helsinkiin, saattoi Hjelt hänet Espooseen.
Gransin kestikievarissa tapasivat he Paavo Ruotsalaisen, joka myöskin
oli matkalla Nygårdiin.
Kun Rosenius tuli, juoksi Stenbäck häntä vastaan tervehtien häntä
ystävällisesti, lausuen "vai niin, tuon näköinenkö sinä olet." Alussa
vallitsi hääjoukossa vakava, hiljainen henki, mutta vähitellen
alkoi seurustelu Roseniuksen mielestä käydä liika vapaaksi.
Suomalaisten heränneitten käytös ei miellyttänyt häntä. Rosenius
oli sivistynyt mies ja luonteeltaan sävyisä, hiljainen. Varsinkin
loukkasi häntä Paavo Ruotsalaisen huolimaton ja meluava esiintyminen.
Ukko käytti väkijuomia hyvinkin varomattomasti, eikä ensinkään
näyttänyt välittävän siitä, miten hän muita vieraita kohteli.
Puhuttiin uskonnollisista asioista. Syntyi väittelyä hengellisen
elämän salaisuuksista. Rosenius, jolle Paavon puheet käännettiin,
lausui ajatuksia, joita ei tämä hyväksynyt, ja hän puolestaan sai
alusta alkaen aivan väärän käsityksen tuon kummallisen suomalaisen
uskonnollisesta katsantotavasta. Tässä tilaisuudessa, niinkuin niin
monesti muulloin, koetti Paavo ennen kaikkea sanoillaan ja koko
käytöksellään osoittaa, että tekopyhyys on synneistä vaarallisin.
Kun häntä "meren takaakin oli tultu kuulemaan", tahtoi hän antaa
tarkastajalle ainakin "sen läksyn, ettei farisealaisuus tee ketään
kristityksi." Muutamien kehoituksesta suostui Rosenius kuitenkin
kertomaan herätyksestään. N. K. Malmberg, joka kaikkien iloksi
myöskin oli tilaisuuteen saapunut käänsi suomeksi hänen sanansa.
Mutta pitkälle ei kertoja ehtinyt, ennenkuin Paavo keskeytti
kertomuksen, kiivaasti lausuen, ettei hän tahtonut kuulla enempää,
koska "semmoinen usko on kiiltopyhyyttä ja farisealaisuutta eikä
mitään muuta." Hänen ja Ruotsalaisen väli rikkoontui auttamattomasti
heti alussa.
Roseniuksen väitellessä Ruotsalaisen kanssa ei kukaan papeista
ollut edellistä puolustanut, päinvastoin olivat kaikki kannattaneet
savolaista oppi-isää. Myöhemmin illalla koetti Rosenius papeille
selvittää käsitystään Kristuksen evankeliumista. Mutta ei kukaan
nytkään, vaikka keskustelu oli maltillisempaa, hyväksynyt hänen
kantaansa. Päinvastoin ilmoittivat he empimättä kannattavansa Paavon
oppia. Ei edes Stenbäck, joka oli kutsunut Roseniuksen Suomeen,
lausunut mitään, joka vähimmässäkään määrässä olisi ollut omiaan
sovittelemaan yhteen väittelijäin toisistaan erilleen meneviä
mielipiteitä. Tuskin missään tilaisuudessa on Suomen herännäisyyden
jyrkkyys niin taipumattomana esiintynyt kuin tässä. Ei sovi oudoksua,
että Rosenius jälestäpäin kirjoitti: "Paavo oli opettajien opettaja.