Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 02

joka ainoana hänelle kelpaa. Epäusko on ylpeä eikä siitä syystä
tahdo kuulla puhuttavankaan hengellisestä köyhyydestä, ei murheesta
eikä vanhurskauden isoomisesta ja janoomisesta. Se vihaa armon
ihmissielussa vaikuttamaa muutosta, julistaen kerettiläisiksi ne,
jotka tuota ovat kokeneet. Raamatun oppi herätyksestä, kääntymisestä,
uskosta y.m. on turhaa lorua vain, jota se rohkeasti pilkkaa. Ja kun
aina, varsinkin suurten herätysten aikoina, toiset tietämättömyydestä
erehtyvät, toiset ensimmäisen kiivauden kuumuudessa eksyvät sanoissa,
suistuvat syrjäteille tahi sortuvat hurmahenkisyyteen, niin käyttää
epäusko tuota pilkataksensa Jumalan työtä ja korottaaksensa omaa,
hengellisesti sokeaa järkeään tuomariksi asioissa, joita järki ei
ensinkään käsitä. Täten koettaa epäusko estää uuttasyntymistä,
jota paitsi emme, niinkuin Kristus itse on sanonut, voi päästä
Jumalan valtakuntaan, ja sentähden on tämä jumalallinen oppi
kaikissa säädyissä monelle tuntematon. Jos oikein saarnattaisiin
ja opetettaisiin Jumalan sanaa, -- -- -- niin ei kansaparka -- -- --
sokeasti luottaisi töihin ja ulkonaiseen kunniallisuuteen, vaan
se tulisi johdatetuksi luokse Jumalan Karitsan, joka ottaa pois
maailman synnit, eikä puuttuisi myöskään elämän vanhurskautta, kun
ihmiset uskosta tulisivat vanhurskaiksi". [Tidn. i. andl. ämnen ja
Hengellisiä s. 1836, n:o 6.]
"Olet ehkä muiden opettaja, jonka tulisi vakaasti ja tarkkaan
osoittaa tietä autuuden elävään tuntoon. Mitenkä tätä voit tehdä,
kun itse hylkäät ainoan tien ja arvaamalla annat muille petollisia
neuvoja?" [Tidn. i. andl. ämnen 1836, n:o 15 (Ei löydy Hengellisissä
sanomissa).]
"-- -- -- Kun nyt lähestymme (Getsemanen) porttia, niin muistakaamme,
että myöskin Judas Iskariot kerran kulki tätä tietä, kun hän petti
Jesuksen. Millä sydämellä me nyt astumme portista sisään? Soimaako
ratiseva lehti meitäkin Jesuksen vihollisiksi, jotka tahtovat
ottaa hänet kiinni ja viedä ristiinnaulittavaksi ja surmattavaksi,
jotta Barrabas, vanha turmeltunut luontomme säästyisi ja jäisi
eloon? Näetkö: pitkä ruoho kasvaa poluilla ja tuskin ainoaakaan
jälkeä näkyy hiedassa. Kuinka harvat lienevätkään täällä käyneet
ja miten harvoin niinä monina vuosisatoina, joina tämä paikka on
ollut nimeltään tunnettu kautta maailman. Ei nytkään näy kukaan
tulleen tänne murheellista sydäntänsä virvoittamaan: ei täällä kuulu
kiitollisia ylistysvirsiä Jumalalle, ei nouse täältä ilonsäveleitä
taivaaseen. Emme täällä näe katumuksen kyyneleitä emmekä huomaa
niiden taivaallisten hedelmien nälkää, joita täällä on niin runsaasti
tarjona. -- -- -- Kuuletko noita etäämmältä uhkaavia huutoja.
Joukko lähenee -- mikä heidän mielessänsä lie? He ovat tulleet
ottamaan kiinni ja ristiinnaulitsemaan elämän Herraa, Jumalan Poikaa
ja syntisten Vapahtajaa. Heillä on lamput ja tulisoitot. Mitä?
Häpeätkö maailmanviisauden, kateuden ja vainon valossa Jesuksen
seuraa? Haluatko kaiken sen perästä, minkä täällä olet nähnyt ja
kuullut, paeta ja salata rakkauttasi häneen tahi ehkä liittyä hänen
vihollisiinsa? Miksi ujostelet, kun lähestyypi kansanjoukko, jossa
on niin monta entisistä ystävistäsi ja tuttavistasi? Pelkäätkö,
että he ottavat sinut kiinni ja rääkkäävät sinua, kun olet hänen
seurassaan? Etkö tiedä että Kristuksen piti kaiken tämän kärsiä ja
sitten kunniaansa mennä? Etkö siis sinäkin tahdo jotakin kärsiä
Hänen tähtensä? Rohkaise mieltäsi! Jesus on kerta voittava kaikki
vihollisensa. Seuratkaamme häntä Getsemanesta kärsimisiin ja
kuolemaan, niin mekin saamme osan siinä autuudessa, jonka hän meille
sillä tavoin on hankkinut". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 21 ja
Hengellisiä sanomia n:o 22.]
"Epäilemättä on nykyaika uskonnollisessa suhteessa merkillinen. Valon
ja rauhan halu on syntynyt kaikissa maissa, ja tuon rauhoittavan
totuuden etsiminen on kieltämätön. Mutta kun tämä tarve pyytää
tulla tyydytetyksi, niin huudetaan toiselta puolen uutuuksista,
lahkolaisuudesta, pietismistä y.m. ja puhutaan eksytyksistä sekä
siellä, missä niitä löytyy, että siellä, missä niitä ei ole. --
Kristinuskosta väitteleminen kuuluu miltei jokaisen ohjelmaan, ja
suurin osa ihmisiä joka säädyssä pilkkaa vielä tänään n.s. pietismiä,
josta sanellaan mitä surkuteltavimmalla sydämmettömyydellä ja
tietämättömyydellä. Uskonnonopettajienkin joukossa on niitä, jotka
ovat kylliksi tunnottomia sanoillaan ja toimillaan vainoomaan
seurakuntansa heränneitä, kun heidän sensijaan tulisi johdattaa ja
neuvoa näitä hellällä rakkaudella. Heidän pitäisi toki huomata,
että kansa kaipaa vakavalle pohjalle perustettua kristinuskoa,
semmoista, joka johtaa rauhaan ajassa ja ijankaikkisuudessa ja joka
siis on toista laatua kuin se kristinusko, jota niin usein esitetään
julkisessa opetuksessa. -- -- -- Varma on, että se uskonnollinen
henki, joka nyt leviää meidänkin maassa, ei enää ole tukehutettavissa
eikä masennettavissa. Onnetonta olisi, jos niin kävisi, ja onnetonta
on, että ne, joita asia lähinnä koskee, toimettomina katselevat tätä
eivätkä Jumalalta saadulla ja Jumalan tykö johtavalla viisaudella
koeta ohjata herännyttä autuuden halua hyvään loppuun. -- -- --
Kun ensimmäiset kristityt kokoontuivat, oli heidän suurin ilonsa
saada puhua Jesuksen armosta, ylistää Hänen rakkauttansa sekä
kehottaa toisiaan uskollisesti seuraamaan Häntä. Jumalan Pojan
kärsimistä ja kuolemaa syntisten edestä ja heidän siihen perustuvaa
vapautumistansa ja autuuttaan ei silloin vielä pidetty häpeällisenä
asiana, jota olisi täytynyt kätkeä sydämmen salaisimpaan loukkoon ja
josta puhuminen olisi häirinnyt seurailoa. Että nyt on toisin, että
kristikunnassa hävetään Kristusta, ettei kukaan saata puhua Jumalan
syntisille osoittamasta armosta, tuon tietää aivan hyvin jokainen,
joka joskus käypi tavallisissa säätyläisten tahi talonpoikien
seuroissa". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 23 ja Hengellisiä sanomia
n:o 25-26.]
Niinkuin jo näistä otteista näkyy, ei Laguksen kirjoitusten
päätarkoituksena ollut opin esittäminen, vaan sen soveltaminen
elämään. Ne eivät ole dogmatiikkaa, vaan sydämmeen tähtäävää,
elävää, käytännölliseen elämään kohdistuvaa todistusta synnistä ja
armosta. "Mikä on oikea kristillisyys?" niminen kirjoituskin, jossa
hän pääpiirteissään, paikoin jokseenkin tyhjentävästikin, esittää
autuuden järjestystä, kantaa kuitenkin kauttaaltaan herättävän
hartauskirjoituksen leimaa. Niin myöskin "Herätys", ensimmäinen
niistä kirjoituksista, joissa hän, kuten eräästä hänen J. Fr.
Berghille kirjoittamastaan kirjeestä [Akiander VI, 253.] näkyy,
tarkemmin aikoi selvittää tämän järjestyksen eri asteet. Virkistävää
on lukea näitä kirjoituksia. Niissä on aaterikkautta, henkeä, ja
raitista runoutta tuoksuvat somasti muodostetut lauseet. Stiiliin
nähden vetävät ne vertoja Stenbäckin suorasanaisille kirjoituksille;
uskonnollisessa suhteessa ovat ne näitä etevämmät. Mutta toisin niitä
Laguksen aikana arvosteltiin. Kirkollinen ja maallinen virkavalta,
nukkuva papisto ja sen suruttomat sanankuulijat eivät olleet alttiit
tämmöistä kuulemaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sensuuri alkoi
ahdistaa heränneitten aikakauslehtiä. Syynä siihen olivat lähinnä
Laguksen kirjoitukset. Marraskuussa 1836 kirjoitti G. H. Forsius,
joka Porvoon tuomiokapitulin puolesta tarkasti tämän virkakunnan
valvonnan alaiset painotuotteet, J. Fr. Berghille: "Älkää paheksuko,
etten ole hyväksynyt tänne viimeksi lähettämiänne kirjoituksia.
Toivon ja pyydän sitäpaitsi teitä huolellisesti lukemaan sekä,
jos tarvitaan, korjaamaan toimitukselle lähetettyjä kirjoituksia,
ennenkuin jätätte ne sensuurin tarkastettaviksi. Siten välttäisin
paljon vaivaa. 'Ihmisen turva' on pääpiirteiltään kristillisesti
hurskas, vaan yksityiskohdat ovat sepitetyt Simonismin hengessä.
Kirjoitus 'Valistus' on tavallista kristillisen aineen esittämistä,
vaan kaipaa korjauksia sekä sisällyksen että muodon puolesta,
ennenkuin sen painettuna voi jättää yleisön luettavaksi. Senkaltaiset
perustelmat saavat aikaan eksytyksiä vain ja käsitteiden hämmennystä,
varsinkin yksinkertaisissa. Mitä taas tulee kirjoitukseen 'Ajan
merkit', sisältää se kyllä monta todenmukaista huomautusta,
mutta ilmaisee tämän ohessa, vallitseviin oloihin sovellettuna,
kirjoittajan hengellistä ylpeyttä, jonka paisuttamana hän Rooman
paavien tavoin luulee voivansa singottaa pannajulistuksiaan kaikkiin
säätyihin, kyntömiehestä valtiolaivan peräsimen hoitajiin asti,
elleivät suosi sitä uskonnollista puoluetta, jonka asianajaja
kirjoittaja on". [Akiander VI, 260.] Ikävä kyllä, eivät yllämainitut
kirjoitukset ole jälkimaailmalle säilyneet. Bergh lähetti Forsiuksen
kirjeen Ylivieskaan. Millä mielellä Lagus vastaanotti uutisen, näkyy
hänen joulukuun 16 p:nä 1836 Berghille kirjoittamastaan vastauksesta.
Se alkaa seuraavilla sanoilla: "Rakas, rehellinen ystävä! Oletko
joskus nähnyt miten levotonna lintunen, illan tyynnyttyä, siipiänsä
räpsyttää puiden latvoissa, epätoivoisena mistä yösijansa löytäisi?
Sen näköinen olin minä kirjeesi luettuani. Mitä nyt on tehtävä? Selvä
on, että tahdotaan sulkea _minut_ pois toimituksesta, ja siihen olen
osaksi itse syypää. Puetin rauhan ruhtinaan haarniskoihin, jotta
hän hyvästi varustettuna sotilaana ryntäisi vihollisten leiriin, ja
poishakatulla Malkus-korvalla luulin tehneeni urostöitä". Puolustaen
kantaansa ja lausuen muun ohessa, että asianomaiset pitävät
materialismiakin vähemmän vaarallisena kuin pietismiä, kehottaa
Lagus toimitusta täyttämään lehtiä otteilla Pontoppidanin, Spenerin,
Francken y.m. teoksista. Kirje päättyy seuraavilla sanoilla: "Jos
tahdot, lähetän kyllä silloin tällöin jotakin viatonta ei-mitään,
mutta siinä tapauksessa täytyy jommankumman meistä pitää huolta
kirjoitusten puhtaaksikirjoittamisesta, sillä muuten niitä ei saada
painetuiksi". [Akiander VI, 259-261.]
Pari päivää sen jälkeen, kun Lagus oli toimittanut tämän kirjeen
postiin, saapui hänen luokseen Malmberg muutamien muiden seudun
heränneitten pappien kera. Oli sunnuntai-ilta. Pappilan tupaan oli
kokoontunut paljon kansaa, ja täysistä sydämmistä kaikui sieltä
veisuu. "Nuo eivät kiellä meitä puhumasta" lausui Lagus, joka
vierailleen vasta oli kertonut kirjoitustensa kohtalosta, "mennään
sinne". Ja siellä puhuttu elävä sana löysi vielä paremmin, kuin
paras sanomalehtikirjoitus, tien ihmisten sydämmiin. Erotessaan
lausuivat nuo innostuneet paimenet toisilleen: "Jos nämä seuratkin
kielletään, leviää herätys kuitenkin. Jumalan sanaa ei voi mikään
tuomiokapituli kahlehtia". [Kert. (1896) J. Hemming.] Ja J. Fr.
Berghille kirjoitti Lagus muutamia viikkoja myöhemmin: "Totuutta,
kristinuskon kallista totuutta, tulee jokaisen tosi kristityn aina,
siis tänäkin aikana, rohkealla suoruudella julistaa, teeskentelemättä
ja ilman kursailemista. Niin ovat Kristus, apostolit ja kaikki
Herran uskolliset todistajat kaikkina aikoina tehneet -- -- --. Joka
kauniilla ja koristetuilla sanoilla tahtoo salata Kristuksen oppia,
hän ei ole oikea tunnustaja, eikä hänen opetuksensa vaikuta mitään
niissä, joiden edestä hän noin pelonalaisena tekee työtä. -- -- --
Meidän tulee pelkäämättä kirjoittaa ja saarnata emmekä saa antaa
kääntämättömien syntisten kuolleen uskon ja väärien mielipiteiden
hallita kieltämme, sydäntämme eikä kynäämme. Onko Jumala antanut
meille valkeutta, jotta sen vakan alle kätkisimme? Ja mitä se
meitä auttaa, jos väärien vaikuttimien ohjaamina sammuttaisimme
valkeuden ja sanoisimme yleisölle: vaeltakaa sen loistossa. Jumala
ei milloinkaan ole ollut todistuksitta ja todistajitta, ei tänäkään
aikana. Hän tahtoo tulevienkin aikojen nähtäviksi jättää lapsiaan
kohtaan osoittamansa rakkauden ja armon jälkiä. -- -- -- Tehkäämme
minkä voimme. Saarnattakoon ja kirjoitettakoon kuinka paljon hyvänsä
tuosta pehmeästä, ryhdittömästä ja voimattomasta rakkaudesta, se
on vahanenä ja pysyy semmoisena, ja teeskentelevä aika vääntää sen
minne tahansa. -- -- -- Se evankeliumi, joka miellyttää ihmisiä, ei
ole Kristuksen ja apostolien evankeliumia. Emme saa puhua yleisin
sanoin vain, vaan meidän tulee kuuluvalla äänellä nuhdella synnin
suruttomuutta, epäuskoa, itsevanhurskautta, tietämättömyyttä y.m.
Muoto, ajatusten ulkoasu on hyvin tärkeä; sillä orjallisen pinnan
alla Jesuksen henkeä ei ole; vapaus vallitsee siinä, missä tämä henki
liikkuu". [Akiander VI, 263-265.]
Jonkun ajan kuluttua alkoi Laguksen kirjoituksia jälleen ilmestyä
heränneitten lehdissä. Ja ilahuttavaa on nähdä, että toimitus,
sensuurin pakkokeinoista huolimatta, ei ensinkään muuttanut niiden
suuntaa. Seuraavinakin vuosina ilmestyi alkuperäisiä kirjoituksia,
joissa peittelemättä, jos kohta jyrkkiä sanoja välttämällä,
tarkastettiin yleistä, raamatun totuudesta poikkeavaa uskonnollista
katsantotapaa ja kirkossa vallitsevia epäkohtia Jumalan sanan
valossa. Semmoisia kirjoituksia ovat esim.; "Lahkolaisuudesta",
"Sananen maailmankaltaisuudesta", "Mitä tulee meidän sanoa
suuresta joukosta?", "Aiot papiksi tahi olet pappi etkä tiedä
tietä autuuteen", vuodelta 1837. Toimituksen katsantotapa lehdessä
käytettävästä kirjoitustavasta oli sama, kuin Laguksen. Vaikka
sensuuri kävi yhä ankarammaksi, kirjoitti viimemainittu vielä
sanotun vuoden alussa siitä J. Fr. Berghille: "Olemme alottaneet
tämän työn Herran nimessä ja luottaen häneen. Älkäämme antako sijaa
toivottomuudelle, jos kohtaisimme vielä kovempia tuulenpuuskia
totuutta julistaessamme. Jos me kukistumme, niin ei kukistu
Jumala; ja olkoon se minkä me hänen avullaan ja hänen armostaan
saamme aikaan, jälkimaailmalle todistuksena hänen heikoissakin
aina vaikuttavasta voimastaan. Aika tulee, jolloin meitäkin oikein
arvostellaan. Ja jos niin ei kävisikään täällä, niin odotamme sitä
päivää, jolloin jokaisen teon ydin ja vaikutin tutkitaan ja jolloin
ei hyljätä sitä, minkä usko Jesukseen on vaikuttanut". [Akiander VI,
263.]
Jos lainattujen kirjoitusten luku vuodesta 1837 alkaen onkin
entistä suurempi, ovat ne sitä paremmin valitut ja soveltuvat hyvin
silloisiin oloihin. Semmoinen on esim.: "Sananen Spenerin kirjasta
Pia desideria" (1837). Etenkin hyvästi valitut ovat niinikään
varsinkin Ruotsissa ilmestyvästä "Missionstidning" nimisestä lehdestä
lainatut kirjoitukset ja otteet lähetystoimen alalta. Niiden suuri
luku osoittaa, miten kallis tämä asia oli Suomen heränneille. Niitä
sovellutettiin sitäpaitsi silloin tällöin meidän maan oloihin.
Paitsi Laguksen kynästä lähteneitä, iskevät ajan mätähaavoihin
kipeästi kirjoitukset: "Sananen lahkolaisuudesta" (1837) sekä v.
1838 "Vaaroista varomattomasta seurustelemisesta ihmisten kanssa",
"Aikamme väärä kristillisyys opissa ja elämässä" ja "Vääristä
profeetoista".
Vaikea on sanoa, mihin määrin päätoimittaja, J. Fr. Bergh, itse
otti osaa lehden toimitukseen. Varmuudella tiedetään [Aschan,
Kuopio stifts matrikel.] nim., että muiden kera hänen veljensäkin,
J. I. Bergh, paitsi runoja kirjoitti alkuperäisiä suorasanaisiakin
kirjoituksia lehteen, vaikkei mikään nimimerkki, ei edes sana
"lähetetty" sitä ilmaise. Yhtä vähän tahtoivat muutkin, jotka lehteen
kirjoittivat, nimillään herättää huomiota. He taistelivat asian,
eivätkä oman kunniansa edestä. Miltei varmuudella saattaa kuitenkin
väittää, että esim. kirjoitus "Mietteitä juoppouden hävittämisestä"
[Tidn. i andl, ämnen 1836 n:o 20. Hengellisiä sanomia n:o 21.] on J.
Fr. Berghin kirjoittama. Se näkyy lähinnä aiheutuneen hallituksen
säädöksistä tuon paheen vastustamiseksi. Kirjoittajan kunnioitus
esivaltaa kohtaan, joka tässä kirjoituksessa paikoin esiintyy
jokseenkin liioitetussa muodossa, sekä Berghin likeinen suhde
Renqvistiin johtavat heti ajatuksen ensinmainittuun. Kirjoitus on
muuten hyvä ja sisältää monta mietittävää ajatusta. Niinpä siinä
esim. lausutaan: "Ei sillä vielä kaikki olisi saavutettu, jos
ainoastaan juoppous saataisiin estetyksi, koska tämä kuitenkaan ei
voi tapahtua ilman koko sisällisen ihmisen muutosta. Parannettava
on johdatettava katuen tuntemaan kaikki pahat taipumukset ilman
poikkeuksetta, hänen tulee vakavasti ja inholla pitää syntinä kaikki,
mikä on pahaa Jumalan silmissä. Tässä eivät auta yksinomaan uhkaavat
ja pelottavat lainsaarnat. Ne päinvastoin monesti paaduttavat
vielä enemmän tahi korkeintaan ajavat syntisen etsimään pelastusta
itsetekoisen parannuksen ja omien hyvien päätösten toivottomalla
tiellä. Olkoon nuhde rakkauden nuhdetta. Ennen kaikkea johdatettakoon
eksynyttä etsimään apua hengelliseen tautiinsa syntisten
vapahtajalta, Jesukselta, pelastusta ei ainoastaan ansaitsemastaan
rangaistuksesta, vaan myös pahan vallasta. -- -- -- Jos tämä
laiminlyödään, ovat kaikki yhdistykset ja rikoslain määräykset
vastedes, niinkuin ennenkin, voimattomat, ja juoppous, murhanhimo
ja kaikenkaltaiset paheet saavat vallan isänmaassamme. Tiedämme
aivan hyvin, etteivät nämä sanat sisällä mitään uutta; päinvastoin
olemme vakuutetut, että esittämämme väitteet perustuvat hyvinkin
vanhaan totuuteen. Mutta se on uutta, ja epäilemättä moni sitä sinä
pitääkin, ettei tätä totuutta käytännössä noudateta sille tulevalla
vakavuudella, uutta se, etteivät kaikki sitä tajua eivätkä hyväksy.
Muussa tapauksessa eivät paheet olisi saavuttaneet sitä valtaa, kuin
valitettavasti nykyään useassa paikassa. Monen papin kurja valitus
kruununpalvelijain leväperäisyydestä, joiden toimenpiteiltä odotetaan
miltei kaikki, todistaa miten vähän luotetaan evankeliumiin. Tahi
eikö Jumalan sana enään olekaan tuo ihmisen sisimpään tunkeutuva
kaksiteräinen miekka, joka häntä valaisee ja jalostuttaa? -- -- --
Kun rikoksellinen lyödään kahleisiin, kun julkiset synnit yhä
enemmän todistavat kasvavasta tapainturmeluksesta, todistakoon
papin herännyt omatunto, kuinka vakavasti hän on tehnyt kaikki,
minkä hän armon kautta on voinut ja on ollut velvollinen tekemään
onnettoman pelastukseksi. Paheen valtaan sortunut kärsii kyllä
ansaitun yhteiskunnallisen rangaistuksensa, mutta laiskan palvelijan,
huolimattoman palkkapaimenen kädestä vaaditaan kerran hänen verensä
ja hänen onnettomuutensa".
Melkein joka numeron lopussa löytyy kummassakin lehdessä "Ajatuksia
ja mietteitä". Toiset niistä ovat ajan oloihin sovitettuja,
sattuvasti valittuja otteita kirkkoisien, Lutherin, Arndtin, Spenerin
y.m. teoksista, toiset alkuperäisiä kirjoituksia. Viimemainituissa
huomaa usein Laguksen ja Stenbäckin hienosti terotettujen kynien
jälkiä. Muut ovat sisällykseltään ja hengeltään näiden vertaisia.
Useat niistä kantavat selvästi Bergh-veljesten kirjoitustavan leimaa.
Kaikkiin oloihin pyysivät "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä
sanomia" sovittaa raamatun koko totuutta. Ne käsittelivät pyhäpäivän
viettoa ja arkielämän oloja, puhuen papeille ja sanankuulijoille,
oppineille ja oppimattomille vakaata, korutonta kieltään. Ne olivat
uskonnollisessa suhteessa valoisamman ja tietorikkaamman ajan
tienraivaajia. Jos tie jäikin epätasaiseksi vielä, ojat monessa
paikoin kaivamatta, sillat rakentamatta, rotkot täyttämättä ja
liejupaikat perustamatta -- ken tuota oudoksuu? Eikä tätä työtä
sentähden saa ylimielisesti arvostella, etteivät sen rakentajat aina
ymmärtäneet välttää mäkiä ja alankoja, joista sitä tulevaisuudessa
täytyi siirrellä pois. Tärkeintä on, että tie tuli raivatuksi ja että
sen pääsuunta oli oikea. Tätä tunnustusta tuskin kukaan nyt enää
kieltäytyy antamasta sen tekijöille.
* * * * *
Jo vuoden 1838 lopussa lakkasivat "Tidningar i andliga ämnen" ja
"Hengellisiä sanomia" ilmestymästä. Paitsi tukalia paino-oloja
aiheutui tämä päätös osaksi myöskin menoihin nähden pienistä
tuloista. Palkkaa ei kukaan toimittajista tietysti pyytänyt, vaan
tätä lukuunottamatta tuotti yrityksen rahallinen puoli heille liiaksi
paljon huolta. Pääsyynä oli kuitenkin eräs toinen seikka. Lehtien
lukijakunta oli sivistykseen, tietoihin ja vaatimuksiin nähden niin
monenkaltainen, että sen vaatimusten tyydyttäminen alusta alkaen
oli tuntunut Berghistä ylen vaikealta. Epäilemättä oli tämä epäävä
ajatus oikeutettu. Hän kirjoitti asiasta Lagukselle, vaan tämä
vastasi: "Tuleehan lehden olla Jumalan ihanan luonnon kaltaisen,
missä löytyy mitä monenkaltaisimpia kasveja ja kukkia, jotta jokainen
tuosta rikkaasta varastosta saisi, mitä häntä hyödyttää. Talonpoika
tarvitsee osansa, niin myös oppinut". [Akiander VI, 248.] Vuosi
vuodelta kävi yhä selvemmäksi, että Berghin mielipide oli oikea.
Koetettiin valita kirjoituksia kummankin lehden eri lukijakuntien
tarpeen mukaan, vaan tämä kävi vaikeaksi, kun pääasiallisesti samaa
periaatetta kummankin toimittamisessa kuitenkin noudatettiin.
Sentähden päätti toimitus pyytää lupaa 1839 v:n alusta saada siten
muuttaa ruotsinkielisen lehden suunnitelmaa, että siihen otettaisiin
yksinomaan sivistynyttä luokkaa varten aijottuja kirjoituksia.
[Porvoon tuomiokapitulin arkisto ja lehtien tilausilmoitukset.] Lupa
saatiin, ja lehti ilmoitettiin tilattavaksi nimellä _"Evangeliskt
Veckoblad"_. "Hengellisiä sanomia" sitävastoin aikoi toimitus
julkaista entisen ohjelman mukaan. Viimemainittu päätös jäi kuitenkin
riippuvaksi tilaajamäärästä. Tämä osoittautui yhä edelleen niin
pieneksi, ettei lehden ulosantamista heinäkuussakaan, josta ajasta
alkaen uudestaan aijottiin ryhtyä sitä toimittamaan, voitu jatkaa.


II.
Vanhan puutarhuria kirjeet.

Vasta vuodesta 1836 alkoi se uskonnollinen herätys, joka, kuten
olemme nähneet (I osa, 362-395), jo muutamia vuosia aikuisemmin
oli syntynyt yliopiston nuorisossa, herättää huomiota. Sitä ennen
tuskin kukaan oli ymmärtänyt pelätä, että pietismin "iloton" ja
"synkkä" maailmankatsanto tulisi saamaan suurempaa kannatusta
ylioppilaspiireissä. Tämmöinen näkyy esim. Runebergin käsitys
asiasta olleen vielä v. 1835. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 239.]
Ennenpitkää johtui hän kuitenkin aivan vastakkaisiin ajatuksiin.
Syynä siihen lienee lähinnä ollut Lauri Stenbäckissä tapahtunut
mielenmuutos ja se tulinen, suorapuheinen innostus, millä tämä
ylioppilaspiireissä sekä muissa seuroissa taisteli herännäisyyden
puolesta. Tuon nuoren runoilijan lämmöllä esittämät mielipiteet,
joille ajan uskonnollinen tarve tarjosi niin monta liittymiskohtaa,
eivät saattaneet olla muihin vaikuttamatta. Levottomuudella ja
mielipahalla näkyy varsinkin Runeberg seuranneen herännäisyyden
leviämistä pohjolais-osakunnassa. Hän ei sitäpaitsi saattanut
olla huomaamatta, että tuo uusi, yleisestä katsantotavasta niin
jyrkästi poikkeava uskonnollinen harrastus sai kannatusta muun
ohessa hänen Helsingissä oleskelevalta kahdelta sisareltaan, joiden
luona Stenbäck usein kävi. [Strömborg, Biografiska anteckningar
om Johan Ludv. Runeberg, IV. I. 175.] Jos kukaan, oli Runeberg
suvaitsevainen ja luonteeltaan sovinnollinen. Muiden ihmisten
halveksimiseen ja heidän vakuutuksensa ylimieliseen arvostelemiseen
ei hän milloinkaan ollut taipuva. Päinvastoin muodostaa hänen
runoutensa siihenkin nähden käännekohdan meidän kirjallisuudessamme,
että jokainen hänen runoteoksissaan esiintyvä henkilö saa sen
arvon, joka hänelle ihmisenä tulee, jokainen elävästä vakuutuksesta
lähtenyt sana ja jokainen puhtaista vaikuttimista syntynyt teko
tunnustuksensa. Ahdasmielisyydelle ja itsekkäisyydelle oli hänen jalo
runoilijaluonteensa vento vieras. Mutta vento vieras oli myöskin
hänen kehityksensä ja koko hänen katsantotapansa herännäisyyden
edustamille aatteille. Hän ei ymmärtänyt sen sisällisen taistelun
hellettä, jossa ne olivat muodostuneet, sillä hän ei ollut sitä
itse kokenut, eikä sitä sanomatonta koti-ikävää, jonka murtava
synnin suru ja taivaaseen astuneen Herran täydellisen omistamisen
ikävöiminen oli synnyttänyt heränneissä, sillä hänen uskonnollinen
kantansa oli toisenlaisten kokemusten muodostamana vakaantunut
aivan toiseksi. Jos kohta onkin tunnustettava, ettei Runeberg,
kosketellessaan uskonnollisia kysymyksiä, esiinny silloisessa
papistossakin hyvin yleisen neologian edustajana, hän kun ei
koskaan kylmän järjen mitalla mittaile jumalallista ilmoitusta
eikä kiellä sen yliluonnollista syntyperää, on toiselta puolen
myönnettävä, että hän, asiaa perinpohjin tutkimatta, piti silloista
kirkollis-kristillistä katsantotapaa hyvänä sekä riittävänä
tyydyttämään syvintäkin uskonnollista tarvetta. Joka enempää vaati,
oli hänestä liioitteleva haaveilija, jonka esiintyminen vain
häiritsi muiden iloa ja rauhaa ja hänen omaa raitista, harmoonista
kehitystään. Vanhojen sivistyskansojen, varsinkin Kreikkalaisten
koulussa oli hän harjaantunut kohdistamaan huomionsa näkyvän
maailman ilmiöihin, siihen mikä niissä kaiken synnin ja turmeluksen
uhalla vielä kantoi kauneuden leimaa. Ei niin, että vanhan maailman
pakanallinen maailmankatsanto olisi häntä tyydyttänyt [Vertaa C.
G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådning.] -- päinvastoin
piti hän kristinuskon luomaa aatemaailmaa sitä verrattoman paljon
kauniimpana, puhtaampana ja rikkaampana -- mutta antiikin runollisen
kaunis unelma, jonka mukaan tämä maa on jumalien asunto, oli siksi
kotiutunut hänen runoilijasieluunsa, ettei hänen uskonnollinen
katsantotapansa kristinuskon valossakaan pääse siitä täydellisesti
vapaaksi. Hän kyllä lausuu: [J. L. Runeberg, Är Macbeth en
kristlig tragedi?] "Se täyteläisyys, se tyyneys, se kirkkaus, joka
tavataan antiikissa, vastakohtana kristillisen maailman kaipuulle,
levottomuudelle ja aavistuksille, vanhojen mieltymys aineelliseen
muotoon, vastakohtana kristinuskon henkimaailmaan tähtäävälle
harrastukselle, kaikki nämä ilmiöt perustuvat siihen, että vanhojen
todellisuus oli täällä, oli läsnä ja voitiin kokonaisuudessaan
käsittää, kun meidän sitävastoin on tuolla puolen maan, on
tulevainen ja vain ikävöimisen ja toivon esineenä. Kaunis on maa;
se oli ihmiskunnan kukkaiskoti sen lapsuudessa ja sisälsi kaiken,
mitä sydän, ilman korkeampaa aavistusta, ymmärsi haluta; mutta sen
kauneus kalpeni sen maailman ihanuudessa, jonka kristinusko avasi,
kukkaiskoti tuli synkäksi vankihuoneeksi ihmiselle, sittenkun
sielun silmä, kirkastuen, oli nauttinut sen taivaallisen maan
näkyä, jonka Kristus saattoi ilmi. -- Mutta samassa kun ihminen
huomasi olevansa vankina maan päällä, huomasi hän myös olevansa
oman itsensä vangitsema, ja hänen henkensä nousi kapinaan tätä
maallista vastaan, jonka kietomaksi hän tunsi itsensä, vastaan
sydämmen nautintoja ja tuskia, vastaan ymmärryksen harhailevia
laskuja ja valheviisautta. Maalaukset tästä taistelusta, jota niin
taisteltiin, ovat kristillisen taiteen ensimmäiset kauniit tuotteet
-- legendat. Henki, voittavana maallisen nautinnon ja tuskan, sekä
ymmärryksen näennäiset lait, kas siinä se, mitä kristinuskon ensi
aikoina ihmiskunta esitti elämässään ja legendat ylistivät. Mitä
oli erakkoelämä muuta kuin toteutettu voitto sydämmen hurmauksista
ja riemuista, marttyyrikuolema muuta kuin hengen valta maallisen
tuskan yli, mitä olivat ihmeteot muuta, kuin ymmärryksen julkeiden
vaatimusten sattuvaa torjumista?".
Mutta miten syvällinen ja oikea tämä vertaileva selitys onkin, tulee
tarkoin huomata, ettei Runeberg itse hyväksynyt tässä kuvaamaansa
ensi vuosisatojen kristittyjen jyrkkää maailmankieltämistä ja
ilotonta elämää. Sitä vastusti päinvastoin hänen "olemisen iloa"
uhkuva luonteensa, hänen vanhaan helleeniläiseen kulttuuriin
juurtunut sivistyksensä ja hänen siihen aikaan vallitsevan
panteistisen filosofian vaikutuksen alainen kehityksensä. Mitä
viimemainittuun kohtaan tulee, on kyllä todennäköistä, etteivät
Runebergin harjoittamat opinnot olleet johtaneet häntä omatakeisesti
tutustumaan Hegeliin, mutta epäilemätöntä on, ettei hän pysynyt
aivan vieraana tuon suuren ajattelijan maailmankatsannolle, vaan
että se päinvastoin painoi tuntuvan leiman hänen mielipiteisiinsä
ja katsantotapaansa. Huomattava on nim., että Runebergin lanko
J. I. Tengström oli filosofian professorina ja että, muita
runoilijan silloisia seuratovereita lukuun ottamatta, J. V.
Snellman paraikaa kehittyi Hegelin edustamien aatteiden tunnetuksi
tulkiksi Suomessa. [C. G. Estlander, Runebergs estetiska
åsigter, 9.] Että Runeberg ainakin jossain määrin oli perehtynyt
kysymyksessä olevaan filosofiaan, huomaa selvään muutamista hänen
kirjoituksistaan. [Esim. "Några ord med anledning af Saimas kritik
af poemet Kung Fjalar".] On väitetty, [C. G. Estlander, Runebergs
religiösa verldsåskådmng ja Runebergs estetiska åsigter.] että
hänen uskonnollinen katsantotapansa oli vapaa panteismistä,
mutta paitsi "Vanhan puutarhurin kirjeistä" näkyy muistakin
hänen kirjoituksistaan, ettei niin ollut laita. Niinpä tapaamme