Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 12

Östringiltä; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
Viranomaisten Östringiä kohtaan tähdätyt vainoomispuuhat eivät
kuitenkaan tähän rajoittuneet. Jo ennenkuin se oikeusjuttu, josta
vasta olemme kertoneet, oli päättynyt, oli uusi käräjäjuttu
Östringiä vastaan pantu vireille. Lokakuun 15 p:nä 1840 oli näet
nimismies Nordqvist Vaasan läänin kuvernöörille ilmoittanut, että
Östring edellisen heinäkuun 17 ja 18 p:nä oli pitänyt seuroja
talonpoika _Kaarle Viitin_ Munsalan kappelissa omistamassa talossa,
joihin tilaisuuksiin oli kokoontunut paljon kansaa, ei ainoastaan
viimemainitusta seurakunnasta, vaan myöskin Vöyristä. Nordqvist
oli pitänyt itsensä velvollisena tästä kuvernöörille ilmoittamaan,
"varsinkin koska kansa Monon kylässä, missä Viitin talo oli, sekä
muissa kylissä oli melkoisesti muuttunut, ei ainoastaan siinä
suhteessa, että olivat ruvenneet käyttämään toisenkaltaista pukua
kuin ennen, vaan pääasiallisesti käytöksessään, joka toisissa
ilmeni synkkämielisenä haaveiluna, toisissa suurena hengellisenä
ylpeytenä, jossa tilassa he moittivat ja ylönkatsoivat kaikkia, jotka
eivät kuuluneet heidän n.s. kääntyneeseen luokkaan". Kuvernööri
oli pyytänyt kirkkoherra Snellmania tutkimaan asiaa, ja tämä oli
antanut lausunnon, joka ei suinkaan ollut omiaan asettamaan Östringiä
edulliseen valoon viranomaisten silmissä. Lainaamme tähän muutamia
otteita sanotusta lausunnosta: "-- -- -- ainakin se on varma, että
tuommoiset arkipäivinä toimeenpannut uskonnolliset kokoukset,
joihin paljon kansaa keräytyy, ovat hyvin moitittavia, koska kansa
niiden kautta vieraantuu työlleen, ja varsinkin sentähden että
sille näissä tilaisuuksissa syötetään kiihottuneita, haaveiluihin,
suvaitsemattomuuteen, kerrassaan uskonnolliseen hulluuteen johtavia
aatteita". -- -- -- "Myönnettäköön kernaasti, että on jokseenkin
yhdentekevää, millaisia vaatteita kukin käyttää, mutta tässäkin
suhteessa eroavat nämä n.s. heränneet tahi kääntyneet kaikista, jotka
eivät kuulu heidän sukukuntaansa". Näiden Nordqvistin ja Snellmanin
kirjoitusten johdosta, jotka Vaasan läänin kuvernööri oli lähettänyt
prokuraattorille, oli tämä käskenyt oikeuteen haastattaa Östringin,
Viitin, jonka luona kysymyksessä olevat seurat olivat pidetyt,
sekä kaikki, jotka niihin olivat ottaneet osaa. Juttu oli esillä
toukokuun 10 p. 1841. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Östringiä
ja Viitiä yhteensä 51 talonpoikaa, miehiä ja naisia, sekä seuraavat
säätyhenkilöt: rouva Sofia Östring, maanviljelijä Otto von Essen
ja vaimonsa Anna ja neiti Sofia Wegelius, kaikki syytteenalaisina
osanotosta Viitin talossa pidettyihin seuroihin. Syyttäjänä toimi
Nordqvist.
Viit antoi oikeuteen kirjoituksen (se oli O. von Essenin
kirjoittama), josta kävi selville, että Östring Oravaisten
armovuodensaarnaajan K. Johanssonin kera "matkalla etelästä"
oli saapunut Munsalaan illalla heinäkuun 17 p:nä, jolloin Viit,
päästäksensä tilaisuuteen heidän kanssaan keskustelemaan sielunsa
asiasta, oli tarjonnut heille yösijaa kodissaan. Tähän oli hänellä
ollut sitä suurempi syy, kuin moni hänen ystävistään oli lausunut
saman toivomuksen, jota paitsi muuan lapsi oli tilaisuudessa
kastettava. Östringiä tapaamaan oli saapunut muutamia hänen
tuttavia säätyläisiä. Illan kuluessa oli Östring lukenut erään
Retziuksen saarnan "oikeitten ja väärien kristittyjen ulkonaisista
ja sisällisistä tuntomerkeistä", jonka jälkeen oli veisattu muutamia
virsiä ja hengellisiä lauluja. Illan kuluessa oli hetki hetkeltä
saapunut yhä enemmän väkeä taloon, joista miltei kaikki liittyivät
seuraan, ottaaksensa osaa hartauteen.
Ei ole vaikea huomata, että kirjoitus hieman kiertelee sitä
silminnähtävää tosiasiaa, että Östringin tuloa oli odotettu ja että
seuroista jo ennakolta oli sovittu. Mutta jos Viitin kirjoituksessa
kaipaammekin tuota tunnustuksen rohkeutta, jota esim. Kalajoen
käräjiin haastettujen talonpoikien esiintymisessä niin suuressa
määrässä ilmenee, ei sovi toiselta puolen oudoksua, että heränneitä
kohdanneet alituiset vainot monessa paikoin synnyttivät arkuutta
ja pelkoa kansassa. Kysymyksessä olevien Uuskaarlepyyn käräjien
pöytäkirjoissa näkyy tätä arkuutta myöskin eräässä toisessa kohdassa.
Maanviljelijä Otto von Essen jätti oikeuteen hänen ja muiden
syytettyjen allekirjoittaman, kirkkoherra Snellmania vastaan tähdätyn
kirjoituksen. Sen alle kieltäytyi joukko syytettyjä, silminnähtävästi
seurauksia peläten, nimeään kirjoittamasta. Muutoin on tämä kirjoitus
siksi huomattava, että se ansaitsee tulla tunnetuksi. Sen pääkohdat
kuuluvat:
"-- -- -- Jos rovasti Snellman rehellisen sielunpaimenen tavoin
olisi valvonut meidän sielujamme, niin ei aikuisempi elämämme olisi
tuntematon h:ra rovastille. Me elimme silloin eksytyksissä ja
mitä suurimmassa tietämättömyydessä, luullen tulevamme autuaiksi
ulkonaisella monen riettaan synnin tahraamalla vilpillisellä
kunniallisuudellamme; me pidimme tarpeettomana kysyä neuvoa
opettajiltamme emmekä lukeneet muuta Jumalan sanaa kuin katkismusta,
jotta ei meidän tarvitsisi kinkereissä hävetä, vaikka kyllä nämäkään
tilaisuudet eivät ole vaarallisia huonoillekaan lukijoille,
kuulustelua kun tuskin kestää tuntia enemmän, joka aika, verrattuna
niihin moniin tunteihin, mitkä kuluvat rovastin ylöskantoon, on
sangen lyhyt. Kaikki tietävät, miten juopumiset, tappelut, kiroukset
ja muu jumalaton meno, joka Jumalan sanan mukaan ei sovi tosi
kristillisyyden kanssa yhteen, rehottivat pidoissamme, häissä,
maahanpaniaisissa, kinkereissä y.m. seuroissa. Ja kuitenkin oli
rovastin tapana loppuvaroituksessaan kinkereissä lausua: 'No, minä
toivon, että elätte kristillisesti -- en ole teistä muuta kuullut'.
Sokeudessamme ja itserakkaudessamme, joka kernaammin kuulee kiitosta
kuin moitetta, pidimme näitä h:ra rovastin sanoja todistuksena
kristillisestä elämästämme ja nuhteettomuudestamme. Uskotella
jumalattomille ihmisille, että he elävät kristillisesti, on omiaan
kasvattamaan hengellistä ja lihallista ylpeyttä. Nyt kun Jumalan
sanasta ja käyttämällä hyväksemme monia tarjona olevia tilaisuuksia,
joista olemme voineet jotakin oppia, olemme päässeet näkemään
julkisen jumalattomuutemme, kauhean epäuskomme ja valitettavan
sieluntilamme, joka, ihme kyllä, näihin asti on ollut meiltä salattu,
täytyy meidän suureksi suruksemme kokea, että rovasti Snellman on
esiintynyt vihollisenamme ja viaksemme luettujen hengellisten vikojen
takia on syyttänyt meitä maallisen oikeuden edessä. Kun h:ra rovasti
pilkallisesti on puhunut kääntymisestä, on tämä hänen puheensa
ristiriidassa ei ainoastaan Jumalan sanan ja kirkkolain, vaan myöskin
h:ra rovastin kolminaisuussunnuntaina 1839 pitämän oman saarnan
kanssa, jolloin h:ra rovasti suurella innolla ja vaikuttavasti
saarnasi: 'ellei joku synny uudesti, ei hän taida Jumalan
valtakuntaan tulla sisälle'. Mitä vaatteisiimme tulee, niin ovat
ne esi-isiemme käyttämän puvun mukaisia, eikä pitäisi muiden kuin
kauppiasten närkästyä siitä, että olemme vaihtaneet silkkihuivimme
semmoisiin, joita itse voimme valmistaa. Emme missään tilaisuudessa
ole kuulleet h:ra rovastin selittävän, mitä hengellinen ylpeys on ja
miten siitä päästään, mutta kaikissa niissä seuroissa, joissa olemme
kuunnelleet maisteri Östringin puhetta, on tämä meille selvittänyt
hengellisen ylpeyden ja tekopyhyyden laatua sekä osoittanut meille
oikean tien autuuteen. Hartausseurat ovat erinomaisen sopivia
tilaisuuksia opettajalle hienomman ja törkeämmän itsevanhurskauden
tutkimiseen. Vedoten kokemukseen kysymme, onko h:ra rovasti, kun hän
syyttää meitä pahasta, jota ei voida näyttää toteen, ja sitäpaitsi
on myötävaikuttanut tämän oikeusjutun toimeenpanemiseen, pidettävä
suvaitsevampana kuin me, jotka emme milloinkaan ole tehneet syytöstä
h:ra rovastin käytöstä vastaan".
Vedoten Vaasan hovioikeuden marraskuun 11 p:nä 1839 Östringin ja
hänen seurakuntalaistensa oikeusjutussa antamaan päätökseen, vaativat
syytetyt rovasti Snellmanin kuulustelemista hänen kuvernöörille
antamansa lausunnon johdosta sekä että Nordqvist aiheettoman
syytöksensä johdosta tuomittaisiin kirkkoraadilta saamaan sopivat
nuhteet. Nordqvist puolestaan vaati syytetyille edesvastausta paitsi
seuroista myöskin loukkaavasta kirjoitustavasta.
Kihlakunnanoikeus ei katsonut rovasti Snellmanin kuulustamista
tarpeelliseksi, "koska se ei tulisi vaikuttamaan mitään
asian lopulliseen ratkaisuun", jonka tähden se hylkäsi tämän
syytettyjen vaatimuksen. Vapauttaen Nordqvistin hänelle vaaditusta
edesvastauksesta, tuomitsi se Viitin sekä useimmat hänen talossaan
pidetyissä seuroissa saapuvilla olleet vetämään sakkoja, perustaen
tämän tuomionsa 1726 vuoden konventikkeliplakaattiin ja toukok. 2
p:nä 1751 annettuun kunink. kirjeeseen. Mikäli kanne koski Östringiä,
jäi juttu vielä ratkaisematta. Syynä siihen oli se, etteivät
asianomaiset olleet näihin käräjiin toimittaneet konsistoriumin
valtuuttamaa edustajaa. Tuolle monien kärsimysten alaiselle papille
julistettiin ainoastaan se päätös, että hänen juttunsa oli otettava
tutkittavaksi ensi syyskuun käräjissä, joihin hän "tuomisen uhalla"
oli velvollinen saapumaan.
Marraskuun 18 p:nä seisoi Östring jälleen Uuskaarlepyyn
kihlakunnanoikeuden edessä. Kun hän myönsi pitäneensä nuo
talvikäräjissä tutkittavina olleet seurat Viitin talossa,
ei Nordqvist pitänyt todistajien kuulustelua tarpeellisena.
Oikeus julisti sen päätöksen, että Östringin asia oli lykättävä
tuomiokapitulin harkittavaksi. Pöytäkirjoihin otettiin myöskin,
että Östring oli tehnyt muistutuksen Snellmanin ja Nordqvistin
häntä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan käyttämästä solvaavasta
kirjoitustavasta.
Tuomiokapituli ei katsonut olevan syytä asian uudestaan tutkimiseen
oikeudessa, jota Östring oli pyytänyt. Noudattaen samaa periaatetta
kuin edellisessä jutussa, vapautti se hänet kaikesta edesvastauksesta
seurojen pitämisestä Viitin luona, koska "ei syyttäjäkään ollut
voinut kieltää, että Viit oli kutsunut syytteenalaisen luoksensa
kirkollista toimitusta toimittamaan". Ankarammin arvosteli
tuomiokapituli sitävastoin Östringin suhdetta rovasti Snellmaniin.
Se tuomitsi Östringin saamaan varoituksen esimiestään kohtaan
osoittamastaan tottelemattomuudesta "sitä suuremmalla syyllä,
koska se maaliskuun 3 p:nä 1840 päätöksellään, siis jo ennenkuin
seurat Viitin luona pidettiin, oli julistanut hänet tässä suhteessa
syylliseksi". Ei ottanut hovioikeuskaan, johon Östring vetosi,
huomioon hänen pyyntöään, että juttua uudestaan tutkittaisiin.
Myöskin rangaistuksen määrään nähden liittyy viimemainitun oikeuden
päätös, joka on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1842, tuomiokapitulin
lausuntoon. Ainoastaan perustelu on toinen. Se kuuluu: "Hovioikeus
katsoo, ettei Östringin pitämiä seuroja voida lukea luvattomiin,
hän kun uskonnonopettajana on ollut velvollinen niin menettelemään,
kuin hän on tehnyt, vaan koska niin julkisten kokousten pitäminen
tavallisen jumalanpalveluksen lisäksi, varsinkin jos niitä pidetään
arkipäivinä ja sekä tunnetuilla että tuntemattomilla on vapaa
pääsy niihin, ei sovi yhteen hyvän yhteiskuntajärjestyksen eikä
tuomiokapitulin perustelussa mainittujen asetusten hengen kanssa,
niin tuomitaan hän tuomiokapitulilta saamaan sopivat nuhteet".
Myöskin Östringin syytteenalaiset sanankuulijat, joista
kihlakunnanoikeus oli tuominnut useimmat suuriin sakkoihin,
olivat vedonneet hovioikeuteen. Paljon viimemainittu oikeus laski
tätä sakkomäärää, vaan tuntuvaksi se sittenkin jäi. [Östringin
oikeusjuttuun kuuluvat, ennenmainitut asiakirjat.] Senaattiin
tuomitut eivät vedonneet.
Ei Östringkään juttua enään jatkanut, vaan alistui tuomiokapitulilta
vastaanottamaan "sopivat nuhteet", jotka hänelle annettiin elokuun
24 p:nä 1842. Niihin liitti arkkipiispa "vakavan muistutuksen, että
hänen tulevaisuudessa tuli välttää semmoisia virheitä, joihin hän
nyt oli syypää, jos mieli välttää ankarampaa edesvastausta". [Turun
tuomiokapitulin arkisto.]


X.
Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan.

Myöhään illalla kesäkuun 7 p:nä 1840 näki Vöyrin kirkonkylään
kokoontunut ihmisjoukko pitäjän vanginkuljettajan lähtevän viemään
erästä nuorta miestä Korsholman lääninvankilaan. Mies, joka oli
puettu seudun heränneitten pukuun, ei ollut pahantekijän näköinen;
hiljainen surunvoittoisuus kuvastui hänen kasvoissaan, ja hän
hyräili itsekseen erästä Siionin-virttä. Hänen nimensä oli _Juhani
Juhaninpoika Loukko_. Pari tuntia aikaisemmin oli hän ottanut
osaa Vöyrin voimakkaan herätyssaarnaajan J. M. Stenbäckin Heikki
Abrahaminpojan omistamassa Juvan talossa Miemoisten kylässä pitämiin
seuroihin. Huoneessa, johon noin sata henkeä oli kokoontunut
helluntaipäivän iltaa viettämään, oli hartaasti kuunneltu Stenbäckin
hartauspuhetta, kunnes äkkiarvaamatta pitäjän v.t. nimismies _J. A.
Kellander_ muutamien apumiesten seuraamana oli astunut ovesta sisään,
kiivaasti kysynyt, kenen luvalla kokousta pidettiin, käskenyt papin
heti lopettamaan seuranpidon sekä asettanut vartijat ovelle, jotta ei
kukaan pääsisi poistumaan, ennenkuin hän papereihinsa oli merkinnyt
kaikkien nimet. Toiset, niistä suurin osa naisia, olivat kuitenkin
päässeet pakoon mikä akkunasta, mikä ovesta, vaan useimmat olivat
pelottomina pysyneet paikoillaan, vaikka Kellander, estääkseen pakoa
sekä asettaakseen huoneeseen jääneitten tyytymättömyyden ilmauksia,
antoi yhdelle apumiehelleen revolverin, muille seipäitä aseiksi.
Stenbäck oli jyrkästi kieltäytynyt tottelemasta nimismiestä, vaan ei
estänyt häntä kirjoittamasta sanankuulijainsa nimiä. Koska Loukko
ei ollut kotoisin Vöyristä eikä ollut voinut näyttää isännältään
saaneensa lupaa poistua palveluspaikastaan Ylistarossa, oli nimismies
jättänyt hänet vanginvartian huostaan. [Kopia J. M. Stenbäckin
oikeusjuttuun kuuluvista asiakirjoista, jonka kopian omistaa hänen
tyttärensä neiti Vendla Stenbäck; Charlotte Achrénin kertomukset
(1896).]
Seuraavana päivänä toimitti Kellander Vaasan läänin
kuvernöörille kertomuksen tästä tapahtumasta, vetäen siinä esille
muitakin, hänen mielestään raskauttavia syytöksiä Stenbäckiä ja hänen
sanankuulijoitaan vastaan. Kuvernööri ilmoitti asian prokuraattorille,
joka antoi käskyn kanteen nostamisesta Vöyrin heränneitä vastaan.
Juttu oli ensikerran esillä Vöyrin käräjissä syyskuun 17 p:nä 1840.
Kellander oli tilaisuuteen haastattanut yhteensä 50 henkilöä,
niiden joukossa J. M. Stenbäckin ja hänen vaimonsa _Ulrika Kristina
Wegeliuksen_ (tohtori Jaakko Wegeliuksen tytär), hänen äitinsä
_Eva Maria Stenbäckin_ sekä hänen sisarensa, pastorinleski _Maria
Ottelinin_; melkein kaikki muut olivat talonpoikia.
Stenbäckiä vastaan kirjallisesti esittämässään kanteessa veti
Kellander esiin syytöksiä, joita vain puoluellisuus ja eksynyt
virkainto voivat keksiä. Hänen väitteensä tekisi naurettavan
vaikutuksen, ellei se niin räikeästi kuvaisi siihen aikaan
vallitsevaa tietämättömyyttä kaikissa uskontoa koskevissa
kysymyksissä. Kellander ei näet esiinny ainoastaan virkamiehenä,
vaan ennen kaikkea "tavallisen" uskonnon puolustajana Stenbäckin
siitä "kokonaan poikkeavaa saarnatapaa" vastaan. Siinä syytöksessä
oli kyllä perää, että tuo tuima ja rajuluontoinen pappi, joka
pasuunanäänellä koetti herättää ihmisiä synnin unesta, saarnoissaan
usein oli käyttänyt raakoja, oikeutettuakin hienotuntoisuutta
loukkaavia sanoja, mutta eivät suinkaan kaikki Kellanderin häntä
vastaan tämän johdosta tekemät syytökset silti olleet paikallaan.
Kuvaava on esim. se hänen todistukseksi vetämänsä väite, että
Stenbäck eräässä saarnassa olisi nimittänyt sanankuulijoitaan
sioiksi, varsinkin kun hänen tässä moittimansa lause melkein sanasta
sanaan tavataan 2 Piet. 2:sen luvun 22:sa värsyssä. Sanotun lauseen
johdosta Kellander huudahtaa: "Semmoinen puhe ilettää".
Myöskin Stenbäckin "sovinto-oppia" sanoo Kellander
vääräksi. Silminnähtävästi on häntä loukannut todistus syntisen
vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta ilman lain
töitä, jolle totuudelle sen ajan ihmiset monessa paikoin olivat
vieraantuneet n.s. siveysopin pohjalle laadittujen saarnakirjojen ja
niistä ammennettujen saarnojen kautta. Kellander kertoo Stenbäckin
eräässä saarnassa lausuneen: "Jos ihminen ajatuksissa, sanoissa
ja töissä olisi harrastanut kaikkea hyvää, minkä hän voi saada
aikaan, jos hänellä olisi kaikki ne hyveet, mitkä muodostavat lain
summan, ja jos hän olisi saavuttanut kaiken mahdollisen inhimillisen
täydellisyyden, niin hän ei voisi tulla autuaaksi ilman kääntymistä,
yhtä vähän kuin suurimmat ylitsekäymiset ja synnit voivat estää häntä
Kristuksen sovinnon osallisuudesta, jos hän vain luottaen sitä toivoo
ja hänellä on luja usko". Tätä lausetta, jossa ainakin muutamat
sanat silminnähtävästi ovat väärin kerrotut, pitää Kellander hyvin
erehdyttävänä. Hän lausuu sen johdosta: "Kieltämätöntä on, että
turmeltuneinkin ihminen uskon kautta Kristukseen ja tosi kääntymisen
kautta voi toivoa armoa ja anteeksiantamusta; vaan millainen on se
usko ja se kääntyminen, joita ei tapojen parantuminen ole luonut? Sen
jättää Stenbäck selvittämättä".
Tällä pohjalla liikkuvat Kellanderin Stenbäckin uskonnollista
kantaa vastaan tekemät muistutukset. Niihin liittää hän
kaikenkaltaisia, väärästä käsityksestä johtuvia muistutuksia hänen
saarnaamistavastaan. Nämä muistutukset ja niihin kuuluvat todistukset
ovat samaa laatua kuin maafiskaali Bergin Kalajoen pappeja vastaan
tekemät hyökkäykset. Loppuponsi on niinikään sama: Stenbäck oli
saarnoillaan ja muilla papillisilla toimituksillaan saanut aikaan
ainoastaan pahennusta ja kaikenlaisia häiriöitä, eripuraisuutta
perheissä, laiskuutta, tuomitsemishalua y.m. Kuvaava on varsinkin
se väite, että Stenbäck olisi loukannut seurakuntalaistensa
siveydentuntoa, vieläpä kiihoittanut heitä siveettömyyteenkin,
hän kun aivan julkisesti oli maininnut nimeltä haureuden eri
ilmaukset, joskus "jokseenkin tajuttavasti selittänytkin, miten niitä
harjoitetaan".
Tietysti veti Kellander kanteessaan esille Vöyrissä pidetyt
"luvattomat" hartausseurat. Hän kertoo Stenbäckin alottaneen
papilliset virkatehtävänsä seurakunnassa saarnalla, jonka lopussa hän
oli kutsunut sanankuulijansa iltakirkkoon samaksi päiväksi. Siitä
alkaen oli hän iltapäivällä joka pyhä kirkossa pitänyt samanlaisia
hartaushetkiä. Varoituksia saatuaan, oli hän tosin luopunut tästä
oudosta tavasta, vaan sensijaan saarnoissaan selvin sanoin kutsunut
sanankuulijansa seuranpitoon pappilan pirttiin, missä luvattomia
kokouksia sunnuntai-iltoina siitä alkaen ahkerasti oli pidetty.
Kuvernöörille Stenbäckistä lähettämässään kannekirjoituksessa
oli Kellander erittäin kertonut ennenmainituista, Juvan talossa
pidetyistä seuroista. Näyttää kuin olisi hän käsiteltävänämme
olevasta, kihlakunnanoikeudelle antamastaan kanteesta tahallaan
jättänyt mainitsematta tämän tilaisuuden. Vasta kun Stenbäck vaati
häntä tarkemmin määräämään kanteen pääkohdat, mainitsi hän erittäin
Juvan talossa pidetyt seurat, niistä kuitenkaan edes silloin sen
enempää puhumatta. Sensijaan käsitteli hän kirjoituksessaan hyvin
tarkasti Stenbäckin käyntiä viimeistä tautiaan sairastaneen Liisa
Skratar nimisen vaimon luona, ankarasti moittien hänen esiintymistään
tässä tilaisuudessa. Silminnähtävästi oli Stenbäck koettanut herättää
synnintuntoa sairaassa ja, kun tämä oli vakuuttanut, ettei mikään
törkeä synti rasittanut hänen omaatuntoansa, koettanut hänelle
näyttää, että pienimmätkin erehdykset Jumalan edessä ovat kadottavia
syntejä. Ja jos tuo jyrkkä pappi ehkä tässäkin tilaisuudessa,
niinkuin monesti muulloin, oli käyttänyt liika ankaroita sanoja, oli
hänen esiintymisensä Liisa Skratarin luona silminnähtävästi ainakin
pääasiassa oikea. Vaan toiselta puolen olisi aivan väärin ankarasti
arvostella Kellanderia siitä, ettei hän asiaa ymmärtänyt. Hän oli
vallitsevan korkeakirkollisen kristillisyyden kannalla ja luuli
Stenbäckin menetelleen hyvin mielivaltaisesti ja sydämmettömästi
varsinkin kieltäytymällä antamasta sairaalle p. ehtoollista.
Sitävastoin johtuu hänen väitteensä, että kysymyksessä oleva henkilö
olisi kuollut tämän kiellon aiheuttamasta mielenliikutuksesta,
silminnähtävästi puolueellisuudesta. Liisa Skratar kuoli nim. vasta
neljä päivää mainitun tapahtuman jälkeen.
Stenbäckiä vastaan esiintuomansa kanteen pääkohtana mainitsee
Kellander lopuksi, että hänen toimestaan Vöyrin kirkkoon oli asetettu
kolme säästölaatikkoa rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi,
jota paitsi hän pappilassa olevaan kotiinsa oli hankkinut samanlaisen
laatikon.
Vedoten hartauskokouksia koskeviin kuninkaallisiin kirjeisiin
ja asetuksiin kielsi Stenbäck semmoisia pitämällä rikkoneensa
voimassa olevaa lakia vastaan. Perusteettomaksi sanoi hän niinikään
Kellanderin väitteen, että kokoamalla oli koottu kansaa näihin
tilaisuuksiin, vakavasti vakuuttaen, että hänen sanankuulijansa oman
sisällisen tarpeensa vaatimina olivat keräytyneet hänen kodissaan ja
pitäjällä pitämiään hartauspuheita kuulemaan. Avonaisesti tunnusti
hän myöskin Kellanderin kiellosta huolimatta jatkaneensa tämän
keskeyttämiä, Juvan talossa pitämiään seuroja. Mitä viimemainittuun
hartauskokoukseen muutoin tulee, kävi todistajain kuulustelusta
selväksi, että Kellander tässä tilaisuudessa oli esiintynyt
hyvin väkivaltaisella ja röyhkeällä tavalla. Näin ollen ei sovi
kummastella, että hän asiaa oikeudessa käsiteltäessä teki hyvin
mietoja muistutuksia Stenbäckin ja muiden tilaisuudessa saapuvilla
olleiden käytöstä vastaan.
Säästölaatikoista ilmoitti Stenbäck, että arkkipiispa Melartin
kesällä 1836 toimittaessaan tarkastusta Vöyrissä, oli antanut hänen
isälleen, seurakunnan silloiselle kirkkoherralle K. F. Stenbäckille
kirjasen, joka kehoitti kannattamaan lähetysseuroja, sekä että tämä
senjohdosta eräässä kirkonkokouksessa oli pyytänyt seurakuntalaisiaan
lahjoilla auttamaan pakanalähetystä. Yksissä neuvoin isänsä kanssa
sanoi Stenbäck tarkoitusta varten hankkineensa kaksi säästölaatikkoa
kirkkoon, yhden pappilaan sekä myöhemmin yhden asuntoonsa.
Puolustuksekseen veti hän sitäpaitsi, että sanomalehdet usein olivat
kehoittaneet yleisöä rahankeräyksiin pakanalähetyksen hyväksi.
Muihin Stenbäckiä vastaan tehtyihin syytöksiin kieltäytyi
viimemainittu vastaamasta, koskei Kellanderin valtakirja käskenyt
häntä niitä nostamaan, eikä sitäpaitsi kihlakunnanoikeus ollut
oikeutettu tutkimaan hänen toimintaansa pappina. Näitä muistutuksia
kannatti myöskin konsistorion tilaisuudessa saapuvilla oleva
edustaja, kirkkoherra A. K. Kihlman, jonka jälkeen oikeus hylkäsi
Kellanderin kysymyksessä olevat kanteet.
Kiitettävällä puolueettomuudella ja maltilla näkyy kihlakunnanoikeus,
jonka puheenjohtajana oli H. V. Hoffrén, koettaneen juttua käsitellä.
Se vapautti Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta säästölaatikkojen
hankkimisesta kirkkoon, "koska semmoisen laitoksen hankkiminen
julkiseen paikkaan tahi kieltäminen sitä siellä pitämästä ei
riippunut Stenbäckistä, joka oli seurakunnan kirkkoherran apulainen".
Jyrkästi kumoten Kellanderin yhtä aiheettoman kuin loukkaavan
kanteen, että pakanalähetyksen hyväksi olisi käytetty muitakin
Vöyrin kirkossa koottuja kolehtirahoja, ei oikeus myöskään ottanut
huomioon kannetta Stenbäckin kodissa löytyvästä säästölaatikosta.
Vastauksessaan Kellanderin kanteeseen oli Stenbäck selittänyt, että
viimemainittua säiliötä oli käyttänyt yksinomaan hänen perhekuntansa.
Se seikka, ettei asiasta päätöksessä mitään mainittu, riippuu ehkä
epähuomiosta, mutta todistaa kaikessa tapauksessa, missä mielessä
oikeus juttua käsitteli.
Kun syyttäjä ei ollut tiennyt mainita, minä päivinä pappilassa sekä
muualla seurakunnassa oli pidetty "luvattomia kokouksia", otti oikeus
harkitakseen ainoastaan Juvan talossa kesäkuun 7 p:nä pidettyihin
seuroihin kuuluvia asianhaaroja. Ei sovi kummastella, että se piti
itsensä velvollisena tuomitsemaan talonisännän, Stenbäckin sekä
muut tilaisuudessa saapuvilla olleet henkilöt edesvastaukseen.
Siihen vaati sitä "luvattomia kokouksia" koskevain asetusten henki
ja varsinkin niiden puustavi, jonka ankaruutta ajan vallitseva
katsantotapa ei ollut omiaan lieventämään. Stenbäck tuomittiin
vetämään sakkoja 96 rupl. "koska hän ei ollut koettanut estää
kokouksen pitämistä, vaan päinvastoin jatkanut seuranpitoa, vaikka
häntä oli huomautettu sen laittomuudesta" sekä sapatin rikkomisesta 4
rupl. 90 kop.
_Henrik Juvas_, jonka talossa kysymyksessä olevat seurat pidettiin
ja joka tässä tilaisuudessa, samoinkuin oikeudessakin oli
esiintynyt suoran ja pelottoman pohjalaisen talonpojan tavoin, ei
tietysti asiasta rangaistuksetta päässyt. Kotinsa luovuttamisesta
"luvattomaan" hartausseuraan kokoontuneelle ihmisjoukolle tuomittiin
hän vetämään sakkoa 96 rupl. sekä Kellanderille tässä tilaisuudessa
lausumistaan solvaavista sanoista ja häntä kohtaan muullakin tavoin
osoittamastaan loukkaavasta käytöksestä 4 rupl. 80 kop., jota paitsi
hänenkin osalleen tuli tuo 4 rupl. 80 kop. suuruinen, heränneille
siihen aikaan niin tavallinen sakko sapatin rikkomisesta.
Muut haastetut, niiden joukossa Stenbäckin äiti ja vaimo, sakotettiin
seuroissa käymisestä ja sapatin rikkomisesta, kukin yhteensä 9 rupl.
60 kop.
Se osa Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemästä kanteesta,
jota kihlakunnanoikeus yllämainituista syistä ei ollut ottanut
tutkittavakseen, lykättiin tuomiokapitulin harkittavaksi.
* * * * *
Sekä Stenbäck että muut tuomitut vetivät asian hovioikeuteen.
Ensinmainittu koetti valituksessaan todistaa, ettei 1726 vuoden
konventikkeliplakaattia eikä muita hartauskokousten pitämistä
koskevia asetuksia, joilla syyttäjä oli tukenut kanteitaan, voitaisi
sovelluttaa kysymyksessä olevaan juttuun. Peittelemättä hän väitti,
ettei kihlakunnanoikeus päätöstään laatiessaan ollut kiinnittänyt
huomiotaan muuhun "kuin noihin tyhjiin sanoihin: luvattomia
kokouksia".
Stenbäckin sanankuulijat vetosivat valituksessaan siihen, että
siinä hartauskokouksessa, josta heitä oli sakotettu, oli viljelty
ainoastaan hyväksyttyjä kirjoja, että kaikki olivat käyttäytyneet
hiljaa ja siivosti sekä ettei tilaisuudessa mitään häiriöitä heidän
kauttansa ollut syntynyt. Perustelun jatko kuuluu:
"Jo lapsuutemme päivinä, samoinkuin elämämme myöhempinä aikoina, ovat
sekä yksityisessä opetuksessa että julkisesti jumalanpalveluksessa
vanhemmat ja opettajat meille teroittaneet, että meidän, siveellistä
ja kunniallista elämää osoittaen, tulisi ahkeroida elävää ja tosi
jumalanpelkoa sekä ahkeraan kuunnella autuuden oikeaan perustukseen
ja ymmärrykseen johtavaa opetusta. -- -- -- Emme siis ole voineet
aavistaakaan lakia vastaan rikkoneemme, vaan päinvastoin olemme
olleet vakuutetut, että olimme noudattaneet pyhintä kaikista
velvollisuuksista pyytämällä ja vastaanottamalla opetusta siltä
henkilöltä, jonka esivalta on asettanut ohjaamaan seurakuntalaisia
Jumalan tuntemiseen ja oikeaan kristillisyyteen sekä valvomaan heidän
elämäänsä ja käytöstään".
Tämän, samoinkuin oman valituksensa, kirjoitti Stenbäck. [Kert.
(1896) Charlotte Achrén y.m.] Ne ovat lyhyeitä ja asiallisia, vaan
muodollisessa suhteessa ala-arvoisia, varsinkin jos niitä vertaa
Laguksen kirjoittamiin Kalajoen käräjäjuttua koskeviin valituksiin.
Mutta mikäli vertailu koskee pääasiaa, Kristuksen uskollista
tunnustamista, eivät ne ole viimemainittuja heikommat. Muutamia
päiviä myöhemmin toimitti Stenbäck tuomiokapituliin laajan selonteon
niiden syytösten johdosta, jotka Kellander kihlakunnanoikeuteen
jättämässään, ennen mainitussa kanteessa oli tehnyt häntä vastaan.
Kirjoituksen henki, joka helposti tajuttavista syistä paikoin
pukeutuu kiivaisiinkin sanoihin, ilmaisee kaikkialla elävää
vakaumusta ja lujaa päätöstä puolustaa sitä vaikka koko maailmaa
vastaan. Kysymyksessä oleva valitus todistaa sitäpaitsi, että
herännäisyyden edustajat täysin oivalsivat liikkeen merkitystä
Suomen kirkolle. Viitaten siihen, lausuu Stenbäck muun ohessa:
"Olen vakuutettu, että arvoisin herra arkkipiispa ja korkeanarvoisa
tuomiokapituli ilolla seuraavat tätä valkeuden taistelua pimeyttä
vastaan, tätä intoa ja kiivautta Jesuksen hengellisen valtakunnan
levittämisessä, tätä elävää ja raitishenkistä liikettä, joka on
nähtävänä Suomessamme". Ja ikäänkuin peläten, etteivät hänen
kaavakristillisyyden hiljaisiin menoihin tottuneet esimiehensä,
joita sitäpaitsi hallituksen nurjamielisyys herännäisyyttä vastaan