Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 18

Jumalalta armon särjetyn sydämeni syvyydestä huutamaan apua suurelta
sielunlääkäriltä".
Näin arvosteli Hedberg siihen aikaan Lagusta ja hänen uskonnollista
kantaansa. Ja kuitenkin oli juuri näiden miesten välillä muutamia
vuosia myöhemmin mitä katkerin viha syntyvä! Sama oli hänen
silloinen käsityksensä Pohjanmaan muistakin heränneistä papeista.
Niinpä kirjoittaa hän samassa kirjeessä Malmbergista, jota hän
Laguksen seurassa kävi tapaamassa: "Mitä Malmbergiin tulee, niin
uskon varmasti, että hän on tosi ja elävä kristitty, ja selvää on
jokaiselle, joka vain nähdä tahtoo, että hän Pidisjärvellä Jumalan
armosta on vaikuttanut paljon Kristuksen valtakunnan hyväksi."
Matkallaan kotiapäin viipyi Hedberg muutamia päiviä myöskin J.
Vegeliuksen luona Maalahdella, saaden häneltäkin paljon lohdutusta
taistelevalle sydämelleen. Siellä tapasi hän myöskin E. Svahnin.
Nämäkin henkilöt, samoinkuin heidän johtamansa liike, näyttivät
olleen omiaan yhä lujemmilla siteillä liittämään häntä heränneisiin.
Ne katkesivat nämä siteet, ja katkesivat jo muutaman vuoden perästä,
mutta ennenkuin tämä tapahtui, oli yhteys Hedbergin ja muiden
heränneitten välillä mitä ystävällisintä laatua. Mutta tässä ei
meidän vielä tarvitse jaon katkeria aikoja muistella. Herännäisyyden
riveissä taistelee Hedberg vielä, eikä mikään eripuraisuus häiritse
hänen yhteistyötään liikkeen muiden johtomiesten kanssa.
Kotia palattuaan ryhtyi Hedberg uudella innolla työhönsä. Hänen
sanankuuliansa alkoivat totuutta etsiä, yhä useammat tulivat hänen
puhettaan kuulemaan. Kaavakristillisyys ei Lohjallakaan enää
riittänyt ihmisiä tyydyttämään; sielläkin pyrittiin jo Herran
tosituntemiseen. Rippikoulunuorisossakin tuli näkyviin "kohtuullisen
kristillisyyden" kannattajien silmissä outo, levottomuutta
herättävä hengellisyys. Paitsi Lohjan emäseurakunnassa, tapahtui
herätyksiä _Nummen_ kappelissa, missä Hedberg joskus saarnasi.
Näillä saarnamatkoilla kokosi hän jumalanpalveluksen jälkeen
hartausseuroihin sikäläiset heränneet, jommoisiin kokouksiin
vanhimmat jo Achréniusten aikoina olivat tottuneet. Myöskin
_Suomusjärven_ ja _Kiskon_ heränneisiin, jotka joskus kävivät hänen
Nummella pitämiään saarnoja kuulemassa, tutustui hän näihin aikoihin.
Varsinkin Kiskossa näkyy herännäisyysliike olleen elävää, jos kohta
siihen liittyneiden luku olikin pieni. L. J. Achrénille 27/8 38
kirjoittamassaan kirjeessä kertoo Hedberg siitä:
"Kiskon pitäjässä on Kurkela niminen kylä. Ensimmäisenä siellä
tuli eräs vanha torpanleski syvällisen herätyksen kautta elävään
tosiyhteyteen Vapahtajan kanssa. Rakkaudella alkoi hän sitten jakaa
valoaan muille. Monta nuorta palvelijatarta ja talontytärtä alkoi
mieltyä hänen puhumaansa Herran sanaan. Kun työnsä heitä päivällä
estivät, uhrasivat he yön levon, saadakseen syrjäisissä ulkohuoneissa
keskustella eukon kanssa ja kuunnella hänen puheitaan. Hänen
rakkaudentyötään on Jumala siunannut, niin että noin 20 henkilöä
sillä paikkakunnalla viimekuluneina vuosina on herännyt, toiset
hyvinkin syvälliseen synnintuntoon. Siellä on myöskin toteutunut
tuo vanha sana, ettei Kristus ole tullut antamaan rauhaa maan
päällä, vaan eripuraisuutta. Eukkoa pidetään yleisesti viettelijänä,
joka tekee ihmiset hulluiksi, vaikkei kukaan saata moittia hänen
elämäänsä. Erään talon isäntä, jonka tytär on tullut heräykseen,
on tuosta niin suuttunut, että hän monesti on uhannut ajaa tämän
lapsensa kodista pois. -- Viisi näistä hyvistä ihmisistä kävi eräänä
sunnuntaina Nummen kirkossa, pyytäen minua tulemaan heitä ja heidän
kotona olevia ystäviänsä tervehtimään, Elokuun 19 p:nä kävin heidän
luonaan ja sain silloin tavata melkein heidät kaikki. He kokoontuivat
näet majatalooni sunnuntai-iltana ja maanantaina aamulla. Puhuttelin
jokaista ja neuvoin heitä paraan ymmärrykseni mukaan."
Huolellisesti valvoi Hedberg omaa hengellistä elämäänsä ja
uskollisesti koetti hän omassa kodissaan noudattaa niitä
periaatteita, joiden mukaan hän neuvoi sanankuulioitaan sovittamaan
kristinuskon totuutta kaikkiin oloihin. Huhtikuussa v. 1837 meni
hän naimisiin Maria Sofia Eklundin kanssa. Alusta alkaen ottivat he
tavakseen käyttää määrätty hetki joka päivä yhteiseen rukoukseen ja
sanan viljelemiseen. Avioliitto oli onnellinen ja tuki Hedbergin
harrastusta palvelemaan Herraa ja hänen valtakuntaansa. Etenkin
Achrénin kanssa oli Hedberg ahkerassa kirjeenvaihdossa. Niinkuin
ennen (II, 134) on mainittu, kehittyi tämän hänen nuoruudenystävänsä
hengellinen katsantotapa silloin samaan suuntaan, kuin hänen oma
elämänsä. Achrén oli kilvoitellut kovaa kilvoitusta sekä kokenut
Kristuksen läsnäoloa sydämessään, jonka armon suloisuutta Hedbergkin
juuri samaan aikaan entistä tuntuvammin sai maistaa. Mutta
herännäisyyden pohjalla liikkuivat kummankin ajatukset. On kyllä
totta, että Hedberg 27/12 1837 Achrénille kirjoittamassaan kirjeessä,
jossa hän kertoo edellisenä vuonna Pohjanmaalle tekemästään matkasta,
selvin sanoin viittaa siihen, etteivät herännäisyyden sikäläiset
johtomiehet olleet voineet johtaa häntä evankeliumin salaisuutta
uskossa käsittämään, mutta ainakin pääpiirteissään on hänen kantansa
vielä sama kuin heidän. Ehkä aiheutui hänen tyytymättömyytensä
Pohjanmaan heränneitten hänelle antamiin neuvoihin siitäkin, että
A. Helander, jonka kristillisyyteen hän silminnähtävästi oli
hyvin mieltynyt, pysyi erillään Kalajoen varren papeista, vieläpä
epäilikin heitä. Hedbergin kysymyksessä olevassa kirjeessä tapaamme
näet seuraavat, eripuraisuutta ennustavat sanat: "Pastori Helander
Raahessa on syntynyt uuteen elämään Kristuksessa ja saarnaa siellä
evankeliumia uskon hengessä ja voimassa. Merkillistä, etteivät hän ja
Lagus ole taipuvaisia lähestymään toisiaan. Malmbergista kirjoitti
Helander minulle: hänen henkensä on valtaavan voimallinen, mutta
sukua Siionin hengelle. Juuri tämän hengen voimme helposti saada,
mutta siitä ei ole helppo päästä vapaaksi."
Yhteiset kärsimykset liittävät ihmiset toisiinsa. Varsinkin jos nämä
kärsimykset aiheutuvat taistelusta korkeimman totuuden puolesta, ovat
ne omiaan synnyttämään luottamusta ja rakkautta kaikkiin, jotka ovat
samaa kokemassa. Tämmöiset kärsimykset painoivat herännäisyydessäkin
alas sen riveissä kytevää vikoilemisen ja riidan henkeä, viivyttäen
jaon katkeria aikoja. Pohjanmaan papit vedettiin oikeuteen, ja
Hedbergkin joutui ennen pitkää virkavallan vainoa kokemaan.
Huolestuneena oli rovasti Forssman seurannut apulaisensa tointa ja
sen vaikutuksia Lohjalla. Vaikka hän persoonallisesti oli mieltynyt
Hedbergiin ja tämän naimisen kautta tullut sukulaisuudenkin
suhteeseen häneen, päätti hän koettaa saada tuon niin suurta
levottomuutta aikaansaavan papin poistetuksi seurakunnastaan.
"Ikävyyksien välttämiseksi" ehdotti hän tuomiokapitulille, että
Hedberg siirrettäisiin muualle. Niin kävikin. Hedberg sai määräyksen
hoitamaan Paimion avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa.
Tavanmukaista kohteliaisuutta noudattaakseen oli tuomiokapituli
sitä ennen virallisessa kirjelmässä tiedustellut Hedbergin ja muka
Forssmaninkin mielipidettä asiasta.
Haikein sydämin lähti Hedberg Lohjalta. Sikäläiset ystävänsä, jotka
kaipuulla jättivät hänelle hyvästi, kokosivat hänelle matkarahoja, ja
Forssmankin antoi hänelle apua. Paimioon saapui hän 17 p:nä lokakuuta
1838.
Jo Hedbergin ensimmäinen uudessa seurakunnassaan pitämä saarna
sai aikaan levottomuutta hänen sanankuulijoissaan. Puheensa oli
voimallista ja henkevää. Sen vertaista ei siellä ennen oltu kuultu.
Pari kuukautta myöhemmin kirjoittaa hän isälleen: "Yhä selvemmin
huomaan Jumalan hyvyyden siinä, että hän kutsui minut tänne. Täällä
on minulla parempi maaperä kuin Lohjalla. Sillä vaikka ulkonainen
järjestys ja yleinen siveellisyys täällä ovat paljon huonommalla
kannalla kuin Lohjalla, niin löytyy täällä kuitenkin paljon enemmän
armoa etsiviä ja armoitettuja sieluja kuin siellä. Siellä eivät
mitkään saarnat, eivät lain ankarat uhkaukset eivätkä evankeliumin
rakkauden-huudot näyttäneet paljoakaan vaikuttaneen. Niin tuntui
ainakin minusta, jonka tähden tein työtä surulla ja huoaten. Täällä
olen saanut nähdä pienten vesojen nousevan Jumalan viinimäessä jo
tämän lyhyen ajan kuluessa. Sillä muutamat ovat alkaneet etsiä
ijankaikkista elämää, toiset ovat varttuneet ja vahvistuneet tässä
elämässä. Sentähden teen täällä Herran työtä ilolla, kiittäen
häntä, joka on minut tänne lähettänyt ja täällä ollessani minua
vahvistanut." Väleen sai Hedberg vielä tuntuvampia todistuksia
siihen, ettei hän ollut pettynyt toiveissaan Paimion seurakunnan
suhteen. Helmikuussa 1839 kirjoitti hän Achrénille: "Herra on
runsaasti siunannut täällä Paimiossa tekemääni vähäpätöistä työtä,
siunannut yli kaiken toivoni. Sillä täälläoloni lyhyen ajan kuluessa
on herännyt useampia kuin koko sillä ajalla, jolloin olin Lohjalla.
Täällä kuluu tuskin ainoakaan viikko ilman että muutamia herää. Joka
päivä käy luonani joukottain armoa etsiviä ihmisiä, joista toiset jo
ovat alkaneet katsoa Jumalan karitsaa. Usein kehoittaa tämä minua
väsymättömästi tekemään Herran työtä, niin kauan kuin päivää kestää."
Varsinkin se, että sieluntilastaan murheelliset ihmiset usein kävivät
Hedbergiä hänen kodissaan tapaamassa, teki hänet epäluulon alaiseksi
viranomaisten ja virallisen kristillisyyden edustajain silmissä.
Kun hän sitäpaitsi sekä kodissaan että seurakunnassaan alkoi pitää
hartauskokouksia, joissa veisattiin Siionin virsiä ja harjoitettiin
yhteistä rukousta, oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Hänen täytyi
joutua kirkon ja maallisen vallan vainon alaiseksi, miten nöyrä
ja kaikelle uhmailulle vieras hän luonteeltaan olikin. Hän kyllä
aavisti, että niin tulisi käymään, mutta totuuden rakkaus painoi alas
kaikki epäilykset. Vanhemmilleen 4/12 38 kirjoittamassaan kirjeessä,
jossa hän kertoo kodissaan toimeenpanemistaan seuroista sekä kiittää
heitä siitä, etteivät olleet koettaneet häntä estää semmoisia
pitämästä, hän kirjoittaa: "Lupaan ja vakuutan, etten paimenvirassani
Jumalan armosta tee muuta, kuin Jumalan henki ja omatuntoni vaativat.
En tahdo uhmaillen ärsyttää pahuutta ja sokeutta, sillä tiedän,
ettei sillä tavoin mitään voiteta; mutta yhtä vähän tahdon, maailman
panettelua, pilkkaa ja vainoja peläten, salata totuutta ja, lihaa ja
verta totellen, vetäytyä syrjään. Sillä Jesuksen Kristuksen sotilaan
tulee valmistautua kärsimään, hän ei saa väistää evankeliumin
pilkkaa. Herra suokoon minulle siihen voimaa ja rakkauden henkeä
sekä viisautta, jotta voisin rehellisesti tehdä hänen työtään, sekä
kulkemaan hänen määräämillään teillä, enkä omia teitäni."
Paimioon muutettuaan, matkusti Hedberg Turkuun, käydäkseen
kunniatervehdyksellä tuomiokapitulin jäsenten luona. Arkkipiispa
kohteli häntä ystävällisesti, mutta t:ri Edman, joka oli v.t.
konrahtirovastina Turun tuomiorovastikunnassa ja siis hänen lähin
esimiehensä, äreästi. Puhuen "salaperäisistä juoruseurusteluista"
ja "puoluejohtajista", lausui hän sen toivomuksen, ettei Hedberg
tuommoisiin eksytyksiin joutuisi. Tammikuussa 1839 kävi Hedberg
jälleen Edmanin puheilla. Kerrottuaan tälle Paimiossa pitämistään
hartausseuroista ja muista paimentoimistaan sekä kysyttyään, miten
hänen vastedes tulisi menetellä, sai hän, kumma kyllä, vastaukseksi
sen tunnustuksen, että "Paimiolaiset aivan hyvin tarvitsivat kaiken
tuon." Jo muutamia kuukausia myöhemmin sai Hedberg kokea, että
korkeat viranomaiset ja Turun tuomiokapituli olivat toista mieltä.
Eräänä päivänä -- niin kertoo hän itse vanhemmilleen 11/11 39
kirjoittamassaan kirjeessä -- astui Turun ja Porin läänin kuvernööri
paraikaa istuvan tuomiokapitulin kokoushuoneeseen, jyrkästi vaatien,
että Hedberg heti siirrettäisiin pois koko läänistä, "koska muussa
tapauksessa täällä, Turun läheisyydessä, syntyisi samoja vaarallisia
eksytyksiä ja haaveiluja kuin Pohjanmaalla". Tähän vaatimukseen
tuomiokapituli kuitenkaan ei suostunut, mutta arkkipiispa
kutsui Hedbergin luoksensa ja kielsi häntä hartauskokouksia
pitämästä. Paimion kappalaiselle ja v.t. kirkkoherralle N. K.
Sanmarkille ilmoitti arkkipiispa, että Hedbergin näihin asti
kotona ja kyläkunnissa pitämät hartausseurat olivat siirrettävät
kirkkoon, missä tämä sunnuntaisin i.p. saisi pitää sunnuntaikoulua
"huonolukuisille lapsille sekä myöskin valistukseksi ja hartaudeksi
vanhemmille ihmisille". Pitäjänapulainen K. Sevón sai tehtäväkseen
auttaa Hedbergiä näissä tilaisuuksissa ja Sanmarkin tuli "jollei
itse, niin jonkun kirjoitustaitoisen henkilön kautta, toimittaa
arkkipiispalle tietoja sekä kysymyksessä olevista tilaisuuksista että
siitä lahkolaisuudesta, jonka Hedbergin kyläkunnissa toimittamat
hartausharjoitukset kuuluvat synnyttäneen". Ei tiedetä, ottiko
Sanmark tai joku muu toimittaaksensa tätä Suomen arkkipiispan
tarjoomaa ilmiantajatointa, mutta jo ehdotuksenakin riittää hanke
kuvaamaan kirkon silloisten johtomiesten katsantotapaa.
Oudolta tuntuu, että Hedberg, jos kohta ainoastaan toistaiseksi,
ehdottomasti noudatti Melartinin seurojen pitämistä koskevaa kieltoa.
Kun esim. eräs paikkakunnan säätyhenkilöistä pyysi Hedbergiä joskus
käymään häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja Jumalan sanalla
kehottamassa, ei suostunut tämä pyyntöä noudattamaan, ennenkuin
arkkipiispalta oli hankittu lupa. Vasta kun Melartin oli selittänyt,
että "hän puolestaan ei pitänyt asiaa arveluttavana, koska tuo
ei voisi antaa aihetta suurempien väkijoukkojen kokoontumiseen,
ainoastaan ruotsia puhuvia kun tulisi ottamaan osaa näihin
hartausharjoituksiin", oli Hedberg altis käymään kysymyksessä olevan
perheen luona.
Sopisi odottaa, että tämmöinen varovaisuus ja niin tarkka kuuliaisuus
esimiesten antamille määräyksille olisivat riittäneet turvaamaan
Hedbergiä herännäisyyttä vastaan tähdätyiltä vainoilta. Niin ei
kuitenkaan ollut laita. Miten epämiellyttävän vaikutuksen hänen
näinä aikoina osoittamansa liiallinen arkuus tekeekin, on se
toiselta puolen tärkeä todistuskappale sitä heränneistä papeista
tehtyä syytöstä vastaan, että he ylimielisellä esiintymisellään
muka pakottamalla pakottivat viranomaisia epäluuloihin ja ankariin
toimenpiteisiin. Syy on syvemmällä. Sen nimi on viha elävää
kristillisyyttä vastaan.
Melartinin varokeinot Hedbergin kautta syntyneen herännäisyysliikkeen
ehkäisemiseksi eivät vaikuttaneet, mitä hän oli tarkoittanut.
Nuo kirkkoon siirretyt hartausseurat vetivät puoleensa paljon
kansaa, ja moni heräsi näissä tilaisuuksissa. Tätä jatkui syksyyn
asti, jolloin pimeä aika pakoitti Hedbergiä koettamaan järjestää
näitä hartaushetkiä muulla tavoin. Hän esitti kirkonkokouksen
harkittavaksi seikkaperäisen suunnitelman seurakuntalaisten
lukutaidon ja hengellisen elämän elvyttämiseksi. Samalla kuin
tämä suunnitelma alusta loppuun osoittaa, miten vapaa Hedberg oli
kaikesta lahkolaisuudesta ja miten huolellisesti hän tahtoi välttää
kirkollisen järjestyksen ja kirkon johtomiesten loukkaamista,
löytyy siinä niin paljon huomattavia, herännäisyyden uudistavasta
voimasta lähteneitä ja liikkeen pyrintöjä kuvaavia ajatuksia, että se
ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Hedbergin kysymyksessä oleva,
Melartinille 25/9 39 kirjoittama kirje kuuluu:
"Herra tohtorin ja arkkipiispan viimekuluneen toukokuun 28 p:nä
minulle kirjallisesti antaman luvan mukaan 'saada sunnuntaisin
i.p. pitää sunnuntaikoulua Paimion kirkossa huonolukuisten lasten
opettamiseksi sekä myöskin vanhempien ihmisten valistukseksi ja
hartaudeksi' olen kesä-, heinä-, elo- ja syyskuun aikana sunnuntaisin
k:lo 3-6 i.p. pitänyt semmoisia opetus- ja hartausharjoituksia siten
että: puoli aikaa on käytetty oppimattomimpien lasten (saapuvilla
on ollut tavallisesti 30-40) luettamiseksi sisäluvussa psalttarista
sekä ulkoa katkismuksesta niissä opinkappaleissa, jotka heillä
kulloinkin viikon aikana on ollut kotona luettavana; tämän jälkeen
on jälellä olevan ajan kuluessa vanhojen ja nuorten yhteiseksi
hartaudeksi veisattu muutamia virsiä, jotapaitsi opettaja on lukenut,
yksinkertaisesti selittänyt sekä soveltanut sen raamatunluvun,
josta päivän epistolateksti on ollut lainattu; lopuksi on lyhyen
rukouksen jälkeen veisattu päätösvirsi, jonka jälkeen seurakunta
määrättynä hetkenä on hajaantunut. -- Järjestys, hiljaisuus ja
harras tarkkaavaisuus ovat vallinneet näissä hartausharjoituksissa
ja opettajaa on ollut kehottamassa se, että näihin tilaisuuksiin on
useimmiten saapunut suuri joukko pyhää sanaa halajavia kuulijoita,
ei ainoastaan työkansaa, vaan useita säätyhenkilöitäkin. -- Siinä
suloisessa toivossa, että sanan herra näissäkin tilaisuuksissa on
vuodattanut pyhän henkensä kuulijain herätykseksi, valistukseksi ja
armonsa vahvistamiseksi, on opettaja ilolla ja mielihyvällä, vaikka
omaa heikkouttaan tuntien, näitä harjoituksia toimittanut. Jos
vastoin vakaumustani ei mitään muuta tämän kautta ole saavutettu,
niin on näistä harjoituksista ainakin ollut se kieltämätön seuraus,
että monet tavalliset sapatin rikkomiset niiden kautta ovat tulleet
seurakunnassa estetyiksi. Saan sentähden syvimmässä nöyryydessä
rakkaitten sanankuulijaini kera korkea-arvoisalle tohtorille ja
arkkipiispalle julkilausua iloisen ja vilpittömän kiitoksemme näiden
harjoitusten toimittamiseen suosiollisesti myönnetystä luvasta. --
Mutta kun vuoden pimeä aika, jolloin pyhäkoulua ei enää voida pitää
kirkossa, pian joutuu, niin rohkenen korkea-arvoisan h:ra t:rin
ja arkkipiispan valistuneen ja isällisen harkinnan ratkaistavaksi
ehdottaa seuraavaa:
"1:ksi. Että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi suostua siihen,
että kirkossa pidetyn pyhäkoulun sijassa saataisiin talvisaikana
toimeenpanna sitä vastaava harjoitus kyläkunnissa siten, että
oppimattomat lapset, joiden luku on valitettavan suuri, sunnuntaina
i.p. saisivat kokoontua määrättyihin paikkoihin seurakunnassa, missä
siihen valitut lukutaidossa etevimmät, hyvämaineiset työkansaan
kuuluvat henkilöt heitä harjoittaisivat sisä- ja ulkoluvussa, jonka
ohessa papisto alttiisti on suostunut joka sunnuntaina i.p. vuoroonsa
kyläkunnissa tarkastamaan ja johtamaan näitä pyhäkouluja sekä, lasten
kuulustamisen päätyttyä, niinkuin näihin asti kirkossa, lukemaan ja
selittämään luvun Uudesta testamentista sekä lopuksi virrenveisuulla
ja rukouksella klo 6 illalla päättämään toimituksen, jonka
jälkiosassa vanhemmatkin henkilöt saisivat hartauttaan harjoittaa.
Niissä kyläkouluissa, joihin ei seurakunnan opettaja sinä päivänä
voisi saapua, lukisi lasten opettaja, kuulustelun päätyttyä, luvun
Uudesta testamentista tahi kappaleen jostakin hyväksi tunnetusta ja
käytettäväksi hyväksytystä kirjasta, luettua kuitenkaan selittämättä,
sekä päättäisi toimituksen määrähetkellä rukouksella ja veisuulla;
ja tulisi jonkun seurakunnan vanhemmista tai järjestysmiehistä
näissä tilaisuuksissa aina olla saapuvilla järjestystä valvomassa.
Tämän ohessa saan nöyrimmästi ilmoittaa, että neljä lukutaidossa
etevää ja lasten opettajaksi sopivaa, hyvämaineista miestä on
minulle ilmoittanut olevansa alttiit maksutta opettamaan lapsia
sunnuntaina i.p. sekä että monet perheenisät seurakunnan eri osissa
ovat halukkaat niinikään maksutta luovuttamaan isoimmat huoneensa
kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. -- Jos T. K. suostuisi antamaan
suosiollisen lupansa tämän ehdotuksen toteuttamiseen, niin rohkenen
toivoa, että seurakunnan lapset vähitellen saavuttaisivat tyydyttävän
taidon sisäluvussa, jota vastoin tämä heidän taitonsa nykyään
yleensä on jokseenkin heikko, niinkuin siitäkin näkyy, että 36
rippikoululasta ei ole voitu laskea p. ehtoolliselle heidän suuren
tietämättömyytensä takia.
"2:ksi. Vaikka kirkon uskonpuhdistaja sekä useat innokkaat ja
kokeneet seurakunnan opettajat terottamalla ovat terottaneet, että
katkismuksen oppia ahkerasti ja uskollisesti tulee selittää kansalle
sekä kuulustelujen kautta selvittää ja perinpohjin opettaa, niin
että piispa Pontoppidan Collegium pastorale nimisessä kirjassaan
siitä lausuu seuraavat mietittävät sanat, jotka nöyrimmästi
rohkenen tähän lainata: 'Frustaneae ex parte sunt omnes homiliae
sine catechisatione, qvod experientia docet. Ubicunqve catechisatio
non habetur, ibi stupenda est ignorantia. Vulgus enim populariter
vult informari per interogationem et responsionem, qvod nisi fiat,
barbarismus inducatur nesesse est', [Ilman kuulustelua ovat kaikki
saarnat miltei aivan turhat, niin opettaa kokemus. Missä kuulustelua
ei harjoiteta, siellä on tietämättömyys äärettömän suuri. Sillä
kansa halajaa kansantajuista kysymyksiin ja vastauksiin perustuvaa
opetusta. Ellei niin menetellä, on raakalaisuus välttämätön.]
ja vaikka minäkin pappisvalallani olen sitoutunut 'ahkerasti ja
uskollisesti teroittamaan katkismuksen oppia', niin en voi muuta
kuin katua ja häveten tunnustaa, että tässä kohden olen toimittanut
valitettavan vähän. Kun kuitenkin hartaasti toivon niin paljon kuin
mahdollista voivani hyödyttää niitä kalliisti lunastettuja sieluja,
joiden hoidosta minun tulee vastata, sekä paremmin täyttääkseni, mitä
näihin asti olen laiminlyönyt, olen Herran Jumalan edessä tuntenut
itseni velvoitetuksi noudattamaan mitä kirkkolain 2 luv. 9 -- 10 §§
säätävät katkismuksen selityksistä ja kuulusteluista sunnuntaiaamuna.
Mutta koska nämä katkismusselitykset ja kuulustelut seurakunnissamme
eivät enää ole käytännössä ja sentähden ainakin alussa antaisivat
aihetta vihamielisten ihmisten väärentäviin arvosteluihin, saan
nöyrimmästi pyytää kunnia-arvoisan h:ra t:rin ja arkkipiispan lupaa
saada Paimion kirkossa sunnuntaiaamusin, ensimmäisestä soitosta
klo 9:ään toimittaa katkismus-selitystä ja kuulustelua kirkkolain
määräysten mukaan".
Näihin kaikin puolin lainmukaisiin ehdotuksiin ei tuomiokapituli
katsonut voivansa vastata, ennenkuin se oli tutkinut Hedbergin
toimintaa hänen uudella toiminta-alallaan. Lehtori Edman, joka oli
Turun tuomiorovastikunnan v.t. lääninrovastina, sai määräyksen pitää
kirkonkokouksen Paimiossa. Hän toimitti tämän tehtävän marrask. 10
p:nä 1839. Puhe, jonka hän tässä tilaisuudessa piti, kuvaa kirkon
silloisten hallitusmiesten uskonnollista kantaa. Teroitettuaan, että
opettajan tulisi kunnioittaa järkeä sekä karttaa liiallisuutta ja
varjopyhyyttä, kääntyi hän seurakuntalaisten puoleen, kehoittaen
heitä ahkerasti painamaan opetusta mieleensä, elämään sovussa ja
rauhassa sekä lain mukaan "huvituksissaankin". Jos opettaja ja
sanankuulijansa tämän tekisivät, voisivat he tuomiopäivänä sanoa:
Herra, tässä olemme; paraan kykymme mukaan olemme tehneet mitä
käskit, mutta unohda puutteellisuutemme ja heikkoutemme, sillä
tiedäthän että olemme heikkoja ihmisiä. Tähän, niin vakuutti lehtori
Edman, Herra varmaankin tyytyisi. Ensimmäiseen kysymykseensä, oliko
Hedbergin pitämä koulu tuottanut hyötyä, sai tarkastaja seurakunnan
talonpojilta yksimielisesti myöntävän vastauksen. Mutta kun hän
moitti vanhempia siitä, etteivät itse pitäneet huolta lastensa
opetuksesta, esiintyi eräs herrasmies väittäen, että oli suostuttu
Hedbergin kyläkunnissa antamaan lastenopetukseen ainoastaan sillä
ehdolla, että kaikki opetettavat olisivat alle 15 vuoden (jos
joku vanhempi saapuisi, olisi opetus heti lakkautettava), koska
-- niin arveli puhuja -- nämä tilaisuudet eivät saisi muuttua
hartausseuroiksi. Tämän jälkeen kysyi tarkastaja, mitä Hedberg
oli tarkoittanut koulunpidollaan. Tämä selitti sunnuntaisin i.p.
antamallaan opetuksella pitäneensä silmällä lasten opetusta sekä,
mikäli kysymys koski hartausseuroja, sapattipäivän pyhittämistä.
Turhaan koetti Hedberg vetoamalla 1726 vuoden asetukseen puolustaa
hartausseurojen pitämistä, turhaan huomautti hän, että virkavalansa
ja virkansa velvoittivat ja oikeuttivat häntä neuvomaan ja opettamaan
sanankuulijoitaan, missä ja koska hän haluaisi. Esiinvetämänsä
asetus oli muka kumottu myöhempien määräysten kautta, eikä ollut
hän pappina oikeutettu milloin hyvänsä neuvomaan ja opettamaan
paitsi yksityisesti, koska näet suurissa kansanjoukoissa aina
tapahtuisi epäjärjestystä. Tämmöisistä, Hedbergin pitämien seurojen
tuottamista häiriöistä puhui eräs herrasmies, ja Edmankin sanoi
kuulleensa semmoisista ja luotettavalta taholta saaneensa tietää,
että pimeydessä harjoitettiin pimeyden tekoja, vaikkei hän tahtonut
näitä kertomuksia vetää julkisuuteen. Peittelemättä lausui Hedberg
kummastuksensa siitä, ettei kristityssä maassa sallittu Jumalan sanan
yhteistä viljelemistä, ja rohkeasti puhui hän maailman pilkasta,
valeista ja sorrosta. Talonpojat todistivat yksimielisesti, että
hartausseurat olivat olleet suureksi siunaukseksi seurakunnalle,
mutta säätyläiset olivat toista mieltä.
Rohkeasti oli Hedberg esiintynyt tässä tilaisuudessa. Edman varoitti
häntä liiallisuuksiin eksymästä. Toistaen huomautuksensa maailman
elävää kristillisyyttä vastaan kaikkina aikoina osoittamasta vihasta,
pyysi Hedberg saada pöytäkirjaan merkityksi, miten kernaasti
hänen sanankuulijansa toivoivat edelleenkin saavansa kokoontua
hartausseuroihin koulutuntien päätyttyä. Tähän pyyntöön suostui
tarkastaja.
Joulukuun 12 p:nä antoi tuomiokapituli päätöksensä: Hedberg sai
pitää sunnuntaikoulua neljässä kyläkunnassa, kuitenkin tarkkaan
noudattamalla kirkonkokouksen määräyksiä ja rajoituksia. Sitävastoin
ei tuomiokapituli "esiintulleista syistä" antanut hänelle lupaa pitää
katkismusselityksiä sunnuntaiaamuna. V.t. lääninrovasti Edman sai
kehoituksen "mitä huolellisimmin seuraamaan näitä harjoituksia ja
valvomaan, että niissä vallitsisi hyvä järjestys sekä, jos häiriöitä
ilmaantuisi, heti konsistoriumille siitä ilmoittamaan."
Mutta turhat olivat täällä, niinkuin muualla, viranomaisten
toimenpiteet herännäisyyden leviämisen estämiseksi. Entistä
yleisemmin alkoi Paimiossa ihmisiä herätä, ja tuli levisi nopeasti
naapuriseurakuntiin. Helluntaipyhiksi 1840 saapui Hedbergiä kuulemaan
kansaa 15 vieraasta seurakunnasta, toisia 10-15 peninkulman matkan
päästä. Sanankuulijain suuren luvun tähden pidettiin seuroja
taivasallakin, ei vain pappilassa, vaan muuallakin. Kun näissä
tilaisuuksissa vielä liikutuksiakin tapahtui (eräs Tyrväältä kotoisin
oleva tyttö alkoi huutaa ja pyörtyi pari kertaa), toimitettiin
asiasta tieto Turkuun.
Toukokuun 25 p:nä päivätyssä kirjoituksessa ilmoitti Hedberg
tuomiokapitulille perustamiensa kyläkoulujen toiminnasta, mainiten
muun ohessa, että hän oppilasten kasvaneen luvun tähden oli
ottanut avuksensa useita apuopettajia, joista varsinkin räätäli J.
Grönfors oli työskennellyt suurella menestyksellä. Hän ilmoitti
niinikään, että nämä henkilöt olivat opettaneet eniten laiminlyötyjä
lapsia, paitsi sunnuntaisin, kahtena arkipäivänäkin viikossa.
Samassa kirjeessä pyysi Hedberg saada siirtää kysymyksessä olevat
koulunsa kesänajaksi kirkkoon, sitoutuen pimeämmän ja kylmemmän
ajan tultua jälleen jatkamaan kouluopetustaan kyläkunnissa. Tähän
pyyntöön sai hän kesäk. 20 p:nä päivätyn myöntävän vastauksen.
Tästä luvasta sai myöskin Edman, joka sitä ennen oli antanut
tuomiokapitulille puoltavan todistuksen Hedbergin toiminnasta,
samana päivänä kirjallisen tiedon. Arkkipiispa näkyy kuitenkin
itse teossa olleen toista mieltä, kuin nämä viralliset asiakirjat
osoittavat. Edellisenä päivänä oli hän näet kirjoittanut Hedbergille
yksityisen kirjeen, jossa hän "uusien valitusten" johdosta kutsui
hänet luoksensa. Turkuun saavuttuaan, huomasi viimemainittu heti,
että hänen ylhäisyytensä oli hyvin vihamielinen maassa leviävälle
uskonnolliselle liikkeelle. Verraten herännäisyyttä Englannin
metodismiin, vieläpä kutsuen sitä salaiseksi jesuitismiksi, puhui
Melartin pietismin tuottamista yhteiskunnallisista häiriöistä ja
niistä valtiollisista vaaroista, joihin se syöksisi isänmaan,
ellei sitä ryhdyttäisi tarmokkaasti vastustamaan. Puhuen Ranskan
vallankumouksen kauhuista, lausui hän selvin sanoin, että valtio
olisi pakotettu käyttämään ankaroita keinoja liikkeen kukistamiseksi.
Silminnähtävästi oli Melartin juuri näihin aikoihin korkeilta
viranomaisilta, lähinnä Turun läänin kuvernööriltä, saanut entistä
selvempiä muistutuksia ryhtymään ankariin pakkokeinoihin pietismin
leviämisen estämiseksi. Että Paimion ja sen naapuripitäjien
säätyläisetkin olivat tehneet voitavansa tuon kaikenlaisia häiriöitä
tuottavan papin mustaamiseksi, on niinikään hyvin luultavaa. Että
arkkipiispa ja hänen tuomiokapitulinsa monessa suhteessa varsinkin
alussa suosiollisesti arvostelivat Hedbergin työtä Paimiossa, näkyy
siitäkin, että hänelle samana päivänä, jona hän sai luvan pitää
koulua kyläkunnissa, annettiin varapastorin arvonimi. Mutta kirkon