Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 25

Total number of words is 3351
Total number of unique words is 1828
23.4 of words are in the 2000 most common words
32.9 of words are in the 5000 most common words
38.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Mitä hän puhui, oli puhuttu taivaasta, paljon tärkeämpää kuin
raamatun sana."
Epäilemättä erosi Roseniuksen uskonnollinen kokemus ja katsantotapa
hyvinkin paljo Paavo Ruotsalaisen kovissa sisällisissä ja
ulkonaisissa taisteluissa saavutetusta vakaumuksesta. Mutta oudolta
tuntuu kuitenkin, ettei minkäänlaista ymmärtämystä heidän välillään
syntynyt. Jos viimemainittu väärin arvosteli ruotsalaista vierasta,
niin oli se käsitys, minkä tämä Espoossa sai Suomen heränneistä,
epäilemättä vielä nurjempi. Sitä kuvaamaan lainaamme tähän muutamia
otteita Roseniuksen eräälle ystävälle kirjoittamasta kirjeestä, jossa
hän kertoo Suomessa käynnistään. Lausuttuaan vasta kerrotut sanat
Ruotsalaisen Suomen heränneitten piirissä nauttimasta rajattomasta
auktoriteetista, arvostelee hän tämän ja hänen ystäväinsä oppia ja
elämää seuraavin sanoin:
"Paavo opetti, että ihminen omistaa Jumalan armon ainoastaan niinä
hetkinä, joina hän taistelee armonistuimen edessä; 2:ksi: Eläminen,
puhuminen, tai jossain suhteessa käyttäytyminen toisin, kuin maailman
lapset, on aina ollut ulkokullattujen tuntomerkki. Elämässä tulee
olla vapaa, mutta tällä ei tarkoitettu ainoastaan teeskentelemätöntä,
luonnollista ja lahkolaisuuden orjuudesta vapaata kristillistä
vapautta, vaan sellaista vapautta, joka sallii kristityn kiroilla,
meluta, jaaritella, juoda j.n.e. Toisin sanoen: omassatunnossaan ei
kristitty ole vapaa, vaan kerrassaan helvettiin sidottu, paitsi niinä
hetkinä, joina sielu taistelee katumuksen ja rukouksen taistelua;
mutta elämässään, lihan puolesta, saa hän olla riehuvan vapaa -- --"
"Tämän suunnan miehet eivät usko minkäänlaista armontilaa olevaksi.
Itsevanhurskauden syöpä, jota he vapaalla elämällä ovat tahtoneet
karkoittaa ulkonaisesta olennostaan, on syöpynyt sisäänpäin, heidän
olentonsa syvyyteen, ja turmellut sydämen, jonka kituminen ja
rukouksissa mateleminen Jumalan edessä on heidän uskonnollisessa
käsityksessään saanut saman merkityksen, kuin kätten työt tavallisten
farisealaisten pyhyysopissa. Sanalla sanoen, Kristuksen ja apostolein
opin tärkeimmät totuudet: usko, uskon hedelmät, ijankaikkinen,
kaikki peittävä Kristuksen vanhurskaus, koko ihmisen (siis myös
ulkonaisen elämän) uudistus, kaikki nämä seikat kieltää tämä suunta
ei ainoastaan elämässä, vaan myöskin opissa."
Niihin määrin epämiellyttävän vaikutuksen tekivät suomalaiset
heränneet Roseniukseen, ettei hän mainitussa kertomuksessa heille
mitään tunnustusta anna. Ainoastaan Malmbergin, jota hän nimittää
"yhdeksi päämiehistä", kertoo hän saaneensa mielipiteisiinsä
yksityisessä keskustelussa taipumaan, lisäten kuitenkin, "että
hänkin, joukkoon tultuaan jälleen oli poissa". Myöskin v. Essenin
ja Hedbergin "taipuvaisuudesta" hän sivumennen mainitsee, kertoen
niinikään ja ikäänkuin sääliväisyydellä, että "noin kolme neljä",
saatuaan kuulla, miten hän oli asettunut johtomiehiä vastaan,
"pelonalaisina, mutta säteilevin silmin" tulivat hänen luoksensa
kuulemaan Kristuksen evankeliumia. Niin pitkälle menee Rosenius
epäluuloissaan, että hän arvelee J. I. Berghin, jota hän sanoo
kuulleensa kiitettävän muita "puhtaammaksi", tahallaan pysyneen
poissa koko tilaisuudesta.
Mikäli asia koskee heränneitten oppia, perustui Roseniuksen
käsitys Suomen pietistoista suureksi osaksi hänen keskusteluunsa
Lauri Stenbäckin kanssa, jota hän seuraavana päivänä puhutteli
viimemainitun huoneessa, ikäänkuin väittelystä väsyneenä,
kirjoittaa hän samassa kertomuksessaan, "heittäytyi Stenbäck
pitkäksi vuoteelleen. Minä lausuin: Koska nyt olemme kahden kesken
ja puhumme tuttavallisesti, niin sano minulle, minkälainen on oma
tilasi? Uskotko todellisesti, että tällä hetkellä olet armoitettu
Jumalan lapsi? Hän katsoi minuun, kummastellen että saatoin kysyäkään
semmoista. 'En, sen toki tietänen, että minä nyt olen kadotettu',
kuului vastaus. Kadotettuko, mitä sanotkaan? minä vastasin! 'Niinpä
kyllä, jos nyt kuolisin, joutuisin helvettiin'. Hämmästyneenä kysyin:
Mitenkä näin ollen voit niin rohkea olla? En minä voisi sinulle
sanaakaan puhua, jos tuntisin tilani semmoiseksi, vaan monesti olen,
ainoastaan pelon tähden, etteivät asiani olisi hyvästi, tullut työhön
kykenemättömäksi ja vuoteen omaksi joutunut -- enkä kuitenkaan
milloinkaan ole voinut niin tuntea ja katua syntiä kuin olisin
tahtonut. Mutta, kysyin edelleen, etkö sitten vielä milloinkaan ole
päässyt uskoon? Silloin joutui hän vielä enemmän kummiinsa ja meni
niin pitkälle alentuvassa ja avonaisessa tunnustuksessaan, että
hän, ymmärrettyäni hänen uskovan ainoastaan muutamina hetkinä, ja
kysyttyäni, milloin hän viimeksi uskoi, vastasi: 'eilen illalla,
päästyäni yksinäisyyteen. Nythän puhuttelen sinua, enkä makaa
Jeesuksen jalkain juuressa'. Tuskin voinet uskoa", huudahtaa
Rosenius kirjeessään, "että nämät sanat ovat oikein kerrotut. Vaikea
on minun itsenikin sitä uskoa, eikä kuitenkaan ainoakaan sana ole
sepitetty".
Ikävän vaikutuksen tekee monesta syystä tämä Roseniuksen
kertomus. Ilmeistä on, että se ainakin suureksi osaksi perustuu
väärinkäsitykseen. On väitetty, että Rosenius, joka oli kotoisin
Pohjois-Ruotsista, osasi suomea, mutta päästäksensä Suomen pietistoja
perinpohjin käsittämään, ei ollut ymmärtävinään heidän puhettaan.
Väite on perätön. Muutamia sanoja hän ymmärsi, ei muuta. Kavaluudella
ei hän tahtonut päästä suomalaisiin tutustumaan, vaan hän tuli
vilpittömässä mielessä ja ennakkoluuloista vapaana. Jo siitä
syystä oli hän oikeutettu odottamaan vastaavaa kohtelua siinäkin
tapauksessa, ettei hänen mielipiteitään hyväksytty. Tätä vaatimassa
oli lisäksi se seikka, että hän oli muukalainen, jolle sentähdenkin
olisi tullut osoittaa kohteliaisuutta. Rosenius oli Ruotsissa jo
siihen aikaan siksi huomattu henkilö, että hänen arvostelunsa
vaikutti paljon sikäläisissä kristillisissä piireissä. Seurauksena
hänen Suomessa käynnistään oli, että Suomen herännäisyyden maine
Pohjanlahden toisella puolella siitä alkaen ei ollut hyvä. Tämä
seikka ei ollut vaikuttamatta meidän uskonnollisiin oloihin. Kun
herännäisyydessä, kuten vasta saamme nähdä, syntyi hajaannus, ja
entiset ystävät soimaten hyökkäsivät sitä vastaan, saivat nämä
kannatusta Ruotsista, vakaantuen senkautta yhä enemmän riita- ja
vastustamishalussaan.
Mitä tulee Roseniuksen kertomukseen Suomen heränneitten
jumalattomasta elämästä, niin on se siksi ilmeisesti väärä, ettei
asia pitkiä selityksiä kaipaa. Mahdotonta on otaksua, että hän
vastoin parempaa tietoansa on heitä sillä tavoin kuvannut. Mutta näin
ollen on vaikea käsittää, miten hän semmosiin tuloksiin on saattanut
tulla. Sen voi ymmärtää, että hän piti suomalaisten esiintymistä,
ei ainoastaan mikäli asia koskee Paavoa ja muita talonpoikia, vaan
moniaita säätyhenkilöitäkin, kömpelönä ja epähienona, mutta siitä on
pitkä askel jumalattomuuteen. On arveltu, että Rosenius, kuullessaan
heränneitten usein puhuvan perkeleestä, jonka sanan hän ehkä ymmärsi,
sai sen käsityksen, että he kiroilivat. Mahdollista -- mutta siinä
tapauksessa arvosteli hän arveluttavan pintapuolisesti heidän
elävästi tunnettua tietoisuuttaan siitä, että sielunvihollinen väijyy
ihmistä kaikkialla. Kirouksia keskuudessaan he eivät kärsineet.
Tämä tosiseikka on siksi tunnettu, ettei se todistusta kaipaa.
Olemme huomauttaneet siitä varomattomasta tavasta, millä Paavo
tässäkin tilaisuudessa väkijuomia viljeli. Mutta jos Rosenius sai
sen käsityksen, että Paavo oli viinaan menevä mies, niin ei mikään
oikeuttanut häntä väittämään, etteivät heränneet juoppoutta edes
syntinä pitäneet. Asia on tietysti arvosteltava sen ajan kannalta,
ja juuri siihen nähden tuntuu Roseniuksen kertomus tässäkin suhteessa
kummalliselta. Tilaisuudessa vallitsi iloinen mieli, sillä eihän
Nygårdissa surujuhlaa vietetty. Jos ei tämä mieli osoittautunut
tuolla ulkonaisesti hiljaisella, sivistyneen seuraelämän vaatimuksia
tarkkaan noudattavalla tavalla, johon Rosenius oli tottunut ja joka
oli hänen oman, suomalaisten silmissä hieman imelän jumalisuuden
mukaista, niin sopisi odottaa, että hän pystyisi näkemän edes jotakin
hyvää tuon karkean kuoren alla. Mutta sitä hän ei näe, ei ainakaan
tunnusta nähneensä.
Tarkatessamme Stenbäckin yllämainittua kahdenkeskistä väittelyä
Roseniuksen kanssa, tuntuvat omituisilta edellisen sanat "jos minä
nyt kuolisin, täytyisi minun joutua helvettiin", varsinkin kun
hän myöntää edellisenä iltana eläneensä uskonelämää Kristuksessa.
Kysymys koskee armon tilaa ja missä määrässä kristitty voi olla
tietoisena siitä. Epäilemättä oli eroitus Stenbäckin ja Roseniuksen
katsantotavan välillä tästä asiasta suuri. Edellinen väitti,
että tuo tietoisuus on olemassa ainoastaan silloin, kun ihminen,
kilvoiteltuaan syntiä ja epäuskoa vastaan, on saanut kokea Jumalan
ääretöntä armoa Kristuksessa. Kun ajatukset ovat poissa Jumalasta --
niin tarkoitti hän -- on myös tuo tietoisuus kadonnut, ja silloin
ihmisestä tuntuu kuin olisi hän kadotuksen oma, kunnes uudistetun
kilvoituksen kautta kateessa ollut armo jälleen armonistuimen
luona löytyy. Tämä oli Paavonkin oppi, jos muutoin hänen opistaan,
järjestelmällisesti määriteltynä oppina, ensinkään saattaa puhuakaan.
Niin välitön ja harvinaisen suora kuin Stenbäck oli, vastasi hän
Roseniuksen yllämainittuun kysymykseen: "uskotko olevasi armoitettu
Jumalan lapsi tällä hetkellä?" niinkuin hänestä juuri silloin tuntui.
Miltä tämä vastaus opin kannalta arvosteltuna kuului, sitä hän ei
ensinkään ajatellut. Ei puhunut hän armontilasta semmoisena, ei siitä
miltä hänen tilansa Jumalan puolelta näytti, vaan miltä se omassa
sydämessä tuntui. Rosenius taas puhui sekä väittelyssään Stenbäckin
että edellisenä päivänä muiden kanssa pääasiallisesti armontilan
objektiivisesta puolesta.
Kertomuksessaan lausuu Rosenius: "Minä koetin teroittaa heidän
mieleensä sitä totuutta, että evankeliumi selvin sanoin vaatii
omantunnon vapautta ja lihan ristiinnaulitsemista, ja se julistaa,
että Kristus on valmistanut ihmisille syntien anteeksiantamuksen,
eikä suinkaan lupaa synnin tekemiseen, sekä ettei usko ole
ainoastaan taistelemista armonistuimen edessä eikä ajatusta,
työtä ja vaivaamista, vaan se on sydämen luottamus ja lepääminen
Kristuksessa, joka usko varsin hyvin minussa voi asua silloinkin, kun
minä ajattelen ja puhelen maallisia asioita, keskustellen ihmisten
kanssa". Kun Ruotsalainen ja muut Roseniuksen mielestä olivat
puhuneet "omantunnon vapautta vastaan", niin he olivat tarkoittaneet,
ettei ihminen itse saa julistaa rauhaa omalletunnolleen eikä itse
koettaa tyydyttää sen vaatimuksia, vaan että sen alituisesti
täytyy saada meitä nuhdella ja siten Kristuksen, ainoan oikean
rauhan antajan puoleen meitä kurittaen pakottaa. Heränneet pitivät
omantunnon rauhan nauttimista niin sanoakseni sapattitunnelmana,
jota kannatti arkipäivien työn helteessä kilvoitellen etsiä.
Mutta kyllä he silti kilvoittelunkin aikoina toivossa muistivat
apostolin sanat: "jos meidän sydämemme tuomitsee meitä, niin on
Jumala sydäntämme suurempi". Tätä heidän kantaansa ei Rosenius
ensinkään näy käsittäneen. Sen sijaan hän singoittaa heitä vastaan
sen syytöksen, että he Kristuksen anteeksiantavan armon turvissa
tahallaan tekivät syntiä. Raskaampaa syytöstä ei voi kenestäkään
tehdä. Ei ole Suomen herännäisyys semmoista syytöstä ansainnut.
Paljon voisi Roseniukselle antaa anteeksi, jos syynä näihin hänen
häikäilemättömiin tuomioihinsa olisi ollut se seikka, että hän
sai aivan väärän käsityksen suomenkielisten heränneitten, etenkin
Paavon puheista, jotka vaillinaisesti, ehkä joskus väärinkin hänelle
käännettiin. Mutta muistaessamme, että kaikki papit, joita hän
yksityisestikin puhutteli, osasivat ruotsia ja että hän perustaa
arvostelunsa heränneitten opista suureksi osaksi Lauri Stenbäckin
suorastaan hänelle itselle lausumiin sanoihin, emme voi häntä
tälläkään puolustaa. Meidän täytyy hänen kertomuksestaan Suomen
heränneistä antaa se todistus, että se on väärä todistuskappale.
Tällä emme kuitenkaan tahdo väittää, ettei Rosenius olisi ollut
oikeutettu puhumaan Paavon opin puutteellisuuksista eikä tekemään
mitään muistutuksia heränneitten käytöksestä. Mutta tämä olisi ollut
jotakin aivan toista, kuin ne tuomitsevat lausunnot, joita hänen
kertomuksensa alusta loppuun on täynnä. Jos hän niin olisi puhunut,
ansaitsisi huomiota myöskin hänen epäilemättä oikea arvostelunsa
Paavon heränneitten piirissä nauttimasta ylenmäärin suuresta, heidän
katsantotapaansa rajoittavasta ja koko heidän käytöstään määräävästä
auktoriteetista. Mutta tämäkin hänen arvostelunsa menettää voimansa
niiden moitteiden tulvassa, joka täyttää koko hänen kertomuksensa.
* * * * *
Kauan säilyi tämä tilaisuus heränneitten muistossa. Usein puhuttiin
"Venellin häistä" ja muisteltiin siellä pidettyjä puheita ja
muita opettajain suusta kuultuja neuvoja. Vaikka heränneet papit
mielipahalla kuulivat Roseniuksen arvostelun Suomen herännäisyydestä,
olivat he pahoillaan siitä, että häntä oli kohdeltu "ylimielisesti
ja epäystävällisesti". Varsinkin Stenbäck, jonka jalomielisyys
ja totuudenrakkaus tässäkin tulee näkyviin, otti asian usein
puheeksi, sanoen sitä kovin paheksuvansa. [F. H. Bergrothin
almanakkamuistiinpanoja; Aspelin, Lars Stenbäck s. 349-356; "C.
O. Rosenius, hans liv och verksamhet," joka sisältää otteita
mainitsemastamme kirjeestä; kertoneet (1896) N. G. Arppe, Otto Hjelt,
Karolina Elisabet Stenbäck, Ebba Stenbäck, Charlotte Achrén sekä
professori Norrby y.m. Upsalassa.]


XXI.
Silmäys herännäisyyden leviämiseen Suomessa ennen v. 1845.

Harva uskonnollinen liike on niin nopeasti levinnyt, kuin Suomen
herännäisyys 19:llä vuosisadalla. Ainakin kun pidetään silmällä sen
juurtumista kansan syviin riveihin ja maamme harvaa asutusta, on tämä
leviäminen mitä huomattavin ilmiö. Turha oli korkeakirkollisuuden
johdonmukainen vastarinta, turhat kaikki soimaukset, vainot
ja rangaistukset. Ne vaan lisäsivät luottamusta sorrettujen
sielunpaimenien ja heidän ystäväinsä kristillisyyteen ja liikkeeseen
liittyvien lukua. Syrjäisimpiinkin seutuihin levisi herännäisyyden
maine, uusia työntekijöitä, sekä pappeja että maallikoita, astui
liikkeen riveihin, kooten niihin yhä suurempia joukkoja. Juuri
vainojen aika on näiden voittojen huomattavin aika.
Etevin ja Etelä-Suomen papeista eniten huomattu oli J. F. Bergh.
Hänen työnsä Nurmijärvellä, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän
jo v. 1827 oli päässyt, kantoi rikkaita hedelmiä. Vaikka Bergh,
niinkuin olemme nähneet, tarkasti seurasi herännäisyyden vaiheita
kaikkialla maassa ja vaikka hän oli mitä vilkkaimmassa kirjevaihdossa
muualla asuvien johtomiesten kanssa, ei laiminlyönyt hän
seurakuntansa hoitoa. Ei kukaan ole uskollisemmin kuin hän valvonut
sanankuulijoittensa hengellistä parasta. Niinäkin vuosina, jolloin
hän toimitti heränneitten aikakauslehtiä, hoiti hän yhtä ahkerasti
paimentehtäviään Nurmijärvellä. Väsymättömällä rakkaudellaan vaikutti
hän vielä enemmän kuin elävillä saarnoillaan. Tarkkaan hän tunsi
seurakuntansa, jokaisen täytyi jotakin vaikutusta hänestä saada. Ja
paljon ihmisiä siihen aikaan Nurmijärvellä heräsi, niiden joukossa
eräs kuuromykkäkin, [Olivia Berghin kirje sisarilleen 15/6 42.]
vaikka väestö oli kuuluisaa raakuudestaan ja jumalattomuudestaan.
Etenkin kasvavaan sukupolveen kohdisti hän huomionsa ja paljon
hyvää sai hän aikaan täällä perustamillaan sunnuntaikouluilla.
Näissä kouluissa vietetyt hetket jättivät unohtumattomia muistoja
moniin nuoriin sydämiin, jotapaitsi ne muodostuivat hartaushetkiksi
vanhoillekin ihmisille.
Usein kävi Berghin saarnoja Nurmijärvellä kuulemassa ja häneltä
neuvoja saamassa säätyläisiä Helsingistä, Paitsi K. K. von Esseniä,
J. I. Berghiä ja Lauri Stenbäckiä oli siellä näihin aikoihin eräs
nuori pappi, _Juhana Jaakko Rahm_, vaikuttanut herännäisyyden
levittämiseksi. Tämä mies, joka oli syntynyt toukokuun 20 p:nä
1814 ja vihittiin papiksi kesäkuussa 1841, toimi ensin muutamia
kuukausia kappalaisenapulaisena pääkaupungissa, saavuttaen jo
silloin heränneitten ystävyyden. Hän oli yksi heistä, se huomattiin
ilolla heti, ja varsinkin syksystä alkaen, jolloin hän siirrettiin
vankilansaarnaajaksi Viaporiin, riensivät yhä useammat hänen
särkevätä puhettaan kuulemaan. Viranomaisten huolellisen valvonnan ja
heidän uhkaustensa uhallakin lisääntyi pääkaupungissakin heränneitten
luku. Varsinkin säätyläisiä liittyi liikkeeseen. Huomattavana
tosiseikkana mainittakoon, että miesten luku oli suurempi kuin
naisten. [Aschan, Kuopio stifts Marikel; Olivia Berghin kirje
sisarilleen 13/10 41; Akiander VI, s. 34.]
Näiden heränneitten yleisesti kunnioitettuna ja rakastettuna
oppi-isänä oli J. F. Bergh. Niin usein kuin suinkin saapui hän
heitä tervehtimään ja taistelussa tukemaan. Myöskin Porvoossa,
missä löytyi elävähenkinen, jos kohta pieni joukko heränneitä, kävi
hän usein. Muista näillä tienoin toimivista heränneistä papeista
mainittakoon _Askulan_ välisaarnaaja _K. K. Bergstad_ (k. 1841),
jonka "pietismistä" tehtiin ilmoituksia tuomiokapitulin jäsenille.
Muuten on huomattavaa, että varsinainen herännäisyys silminnähtävästi
ei näihin aikoihin eikä myöhemminkään päässyt juurtumaan Uudenmaan
kansaan. Yksityisiä heränneitä löytyi kyllä useammissa seurakunnissa,
mutta mistään herännäisyysliikkeestä ei saata puhua. Ei _Tenholassa_
eikä Espoossakaan, joissa seurakunnissa K. K. von Essen oli pappina
(1840-45) suurempaa liikettä syntynyt. Ja kuitenkin toimi täällä
paitsi v. Esseniä monta vuotta (1842-1846) ylimääräisenä pappina
erinomaisen elävähenkinen nuori mies _G. B. Hildeen_. Sitävastoin
syntyi herätyksiä _Inkoossa_, missä _Josef Reinhold Hedberg_,
sittemmin tunnettu herätyssaarnaajana Etelä-Pohjanmaalla, oli
ylimääräisenä pappina (1842-1844). Muuttumattomaksi jäi myöskin
_Karja_, missä Lauri Stenbäck v. 1842 toimi pappina. Berghin,
Stenbäckin ja heidän ystäviensä kutsumana kävi Paavo Ruotsalainen
näillä tienoin, paitsi v. 1838, myöskin vuonna 1840 ja 1843,
[Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje Fredrique Bergstadille 5/11
41; kert. Otto Hjelt, rouva A. Johnsson y.m.] mutta hänkin näkyy
näillä matkoillaan pääasiallisesti seurustelleen heränneitten
pappien ja ylioppilasten kanssa. Ainoa Uudenmaan seurakunnista,
jossa herännäisyys esiintyi kansan syviin riveihin vaikuttavana
liikkeenä, oli Nurmijärvi. Varsinkin Berghin sielläolon loppuaikoina
kasvoi se suureksi. Muualtakin saapui sinne paljon nälkäisiä
sieluja. "Vierastulvan" tähden Bergh esim. ei ajoissa päässyt sieltä
muuttamaan Jaakkimaan, [J. F. Berghin kirje vaimolleen 3/5 43 (kuuluu
Berghin, kirkkoherra O. J. Cleven omistamaan kirjekokoelmaan).] jonka
seurakunnan kirkkoherraksi hän v. 1842 oli nimitetty.
Turun puolella sitävastoin oli liike vilkasta, jo ennenkuin sen
johtaja _F. G. Hedberg_ siirrettiin Ouluun. Lohjalla, Nummella,
Vihdissä, Lopella, Kiskossa, Suomusjärvellä, Paimiossa, Nousiaisissa,
Sauvossa, _Marttilassa, Euraisissa, Perniössä_ sekä muissakin
Varsinais-Suomen seurakunnissa vaikutti kansassa herännäisyyden
henki. Eikä lamaantunut liike, vaikka Hedberg lähetettiin kauas
pois. Turussakin löytyi monta, jotka julkisesti olivat liittyneet
heränneisiin tahi salaa kannattivat heidän mielipiteitään. Paitsi
Hedbergiä on näiden seutujen heränneistä papeista 1840-luvun
alkupuoliskolla edellä muiden huomattava Marttilan kappalainen _K. I.
Nordlund_. Mainittavat ovat myöskin K. Nyholm, A. F. Almberg ja M.
J. Hydén, jotka vuonna 1842-44 toimivat pappeina _Taivassalossa, E.
M. Rosengren_ samaan aikaan v.t. kappalaisena Perniössä sekä E. O.
Reuter ja _A. H. Sundell_, jotka Ahvenanmaalla herättivät huomiota
pietistisillä saarnoillaan. Nämä kaikki erosivat kuitenkin ennen
pitkää herännäisyydestä, ja koko heidän johtamansa liike kantaa siitä
alkaen vallan toista leimaa. Niinkuin vasta saamme nähdä, tapahtui
tämä vähän sen jälkeen kuin F. G. Hedberg v. 1843 siirtyi takaisin
näille tienoille.
Rauman ja Porin seuduilla liikkuva Renqvistin leimaa kantava liike,
jonka tärkeimmät kotiseudut olivat Laitilan, Eurajoen, Euran,
Nakkilan ja Luvian seurakunnat, juurtui juurtumistaan sikäläiseen
kansaan. Jo 1840-luvulla huomaa selvään, ettei se pääse sulamaan
yhteen muun herännäisyyden kanssa. Paavo Ruotsalaisen ja Renqvistin
väliset riidat sekä Hedbergin pietismistä eroamisen aikana syntyneet
väittelyt opista vieroittamistaan vieroittivat nämä vakavat
rukoilijat kaikista, jotka eivät juuri samalla tapaa kuin he Jumalaa
palvelleet. Mutta ei heidän edustamansa liike silti kukistunut eikä
vähentynytkään, sillä kaiken yksipuolisuuden uhallakin säilyi siinä
syvällisen vakava, opin perustotuuksiin nähden oikealla pohjalla
liikkuva henki. Tämä on sitä huomattavampaa ja ansaitsee sitä
suurempaa tunnustusta, kun näiden seutujen heränneet papit, jotka
miltei kaikki liittyivät Hedbergiin, jättivät nämä rukoilijat oman
onnensa varaan.
Vaikea on varmuudella sanoa, mistä se renqvistiläisyyteen kallistuva
herätys, joka 1830-luvulla tulee näkyviin Tampereen tienoilla,
oikeastaan on kotoisin. Todennäköisimmältä tuntuu muutamien arvelu
[Kert. Jos. Grönberg ja A. Meurman.] että Renqvistin toimittama
kirjallisuus oli kasvattanut siellä niinkuin muuallakin löytyvät
vakavammat, ehkä herrnhutismin [Kert. Jos. Grönberg ja A.
Meurman.] synnyttämät ainekset tuohon suuntaan. Merkille pantava
on myöskin, että Länsi-Hämeessä vanhoista ajoista löytyi vakavia,
herännäismielisiä kristityitä, ja luultavaa on, että näiden käynnit
Tampereen puolella synnyttivät uskonnollista harrastusta näilläkin
tienoilla. Ja että taasen Itä-Hämeen renqvistiläisyyteen taipuva
herätys vaikutti Länsi-Hämeen syvempää uskonnollisuutta ilmaiseviin
oloihin, on hyvin luultavaa.
Ranckenin ja Ignatiuksen Lounais-Suomessa vaikuttama herätys
(I, s. 50-65) tuntui vielä kauan heidän kuolemansa jälkeen
Länsi-Hämeessäkin. Niinpä pidettiin _Sahalahdella_ hartausseuroja,
joissa rukous oli huomattavana osana. Johtomiehistä ansaitsevat
mainitsemista itsellinen _Mikko Mikonpoika_ (k. 1836), tunnettu
_Töykänän Mikon_ nimellä, sekä talollinen _Erkki Erkinpoika Räihä_
(k. 1835). Varsinkin viimemainitun maine elää vielä kansan muistossa;
hänen rukouksensa voimasta on säilynyt monta kertomusta. Heränneen
papinkin sai Sahalahden seurakunta, kun sen kirkkoherraksi v. 1836
tuli _K. Villenius_, joka hiljaisella, vakavalla hurskaudellaan
täällä vaikutti paljon hyvää. Hänen pitämissään hartausseuroissa
oli polvirukous tavallista. Mihinkään varsinaiseen suuntaan hän ei
lukeutunut, eikä mainita hänen nimeään heränneitten kirjevaihdossa.
Pohjanmaan valtava herännäisyysliike tunkeutui ennenpitkää
Länsi-Hämeeseenkin. V. 1838 nimitettiin ennenmainittu Josef Grönberg
kaupunginsaarnaajaksi Tampereelle. Keuruulla, missä hän edellisenä
vuonna oli pappina toiminut, oli hän tutustunut herännäismielisiin
pappeihin, ja tämä tuttavuus kävi vielä likeisemmäksi, kun hän v.
1841 solmitun avioliittonsa kautta tuli Malmbergin, F. O. Durchmanin,
K. E. Bergrothin, F. H. Bergrothin ja J. I. Berghin langoksi.
Grönbergin rohkea, peloton luonne ja hänen etevät saarnalahjansa
eivät voineet olla vaikuttamatta Tampereella löytyviin nälkäisiin
sieluihin. Kaupungissa syntyi herätyksiä ja näihin heränneisiin
liittyivät toinen toisensa perästä niistäkin hänen sanankuulijoistaan,
jotka ennen olivat olleet alttiita herrnhutismin ja Renqvistin
vaikutukselle. Maaseudullakin huomattiin pian nuoren
herännäisyyssaarnaajan vaikutus. Niin kävi esim. _Kangasalla_, missä
muiden kera Liuksialan kartanon omistajan, K. O. Meurmanin tyttäret
isänsä vastarinnan uhallakin alkoivat suosia pietismiä. Nämä,
samoinkuin muutamat säätyhenkilöt _Pälkäneeltä_, v. 1825 täällä
kuolleen kirkkoherra H. Aspegrenin tyttäret y.m., kulkivat heräjävien
talonpoikien seurassa Tampereella Grönbergiä kuulemassa. Neidit
Aspegren, joiden herätys näkyy olleen hyvin syvällistä laatua,
ulottivat matkansa joskus Ruovedelle ja Keuruulle saakka.
V. 1841-1842 oli F. H. Bergroth kirkkoherranapulaisena
_Längelmäellä_. Hänen saarnansa herättivät sielläkin ihmisiä synnin
ja suruttomuuden unesta. Tässä, heränneitten valtateistä syrjässä
olevassa seurakunnassa, syntyi virkeä liike, joka seuraavina vuosina
yhä lisääntyi. Se on paljon huomattavampi kuin esim. Längelmäveden
toisella puolella olevassa _Oriveden_ seurakunnassa samaan aikaan
syntynyt herännäisyys, vaikka pohjoisesta päin Tampereelle
matkustavien heränneitten matka kulki viimemainitun pitäjän läpi.
Seuroja piti viimemainitussa seurakunnassa _Simo Lindström_,
joka v. 1843 pääsi lukkariksi siellä. Jo sitä ennen oli hän
_Kuhmalahdella_, missä hän niinikään oli ollut lukkarina, johtanut
sikäläisten heränneitten hartauskokouksia. Näiden luku ei kuitenkaan
kasvanut suureksi, ja pienenä pysyi myöskin Orivedellä johtamansa
liike, jos sitä sillä nimellä ensinkään voi nimittää. Lindströmiä
kiitetään eteväksi puhujaksi ja hänen maineensa oli levinnyt kauas
pohjoiseenkin. Paitsi Kuhmalahden ja Kangasalan heränneitä nähtiin
hänen kodissaan "Ylimaankin" körttiläisiä, jotka matkoillaan
Tampereelle poikkesivat häntä puhuttelemaan.
Verrattuna Lounais-Suomen, Pohjanmaan, Savon, Karjalan, vieläpä
Itä-Hämeenkin pietistisiin liikkeisiin, näyttää Länsi-Hämeen
herännäisyys hyvinkin vaatimattomalta. Varsinaista liikettä,
semmoista kuin muualla maassa, ei täällä synny. Hämeen kansassa
ei löydy pohjalaisen toimintahaluista rohkeutta, ei savolaisen
salaperäisiin asioihin taipuvaa, tunteista rikasta mieltä eikä
Karjalaisen runollista, lapsellisen avosydämistä luonnetta.
Ratkaisuun on hän hidas eikä altis jyrkkiin muutoksiin. Itseensä
sulkeutuneena kun hän on, ei ole hän halukas muille ilmaisemaan,
mitä sydämensä pohjalla liikkuu, ja häneltä puuttuu tarmoa vetämään
sitä esille edes oman itsensä nähtäväksi. Nämä luonteenominaisuudet
selittävät ainakin suureksi osaksi, miksi eivät hengelliset liikkeet
yleensä, ei 19:sta vuosisadan valtaava herännäisyyskään, päässeet
juurtumaan kysymyksessä oleviin seutuihin, vaikka jo vanhemman
herännäisyyden vaikutus niihin ulottui. Mutta sitä suurempaa
huomiota ansaitsevat ne pienet joukot ja ne yksityiset henkilöt,
jotka ympäristönsä hitaudesta huolimatta tunsivat, että Herra
entistä voimallisemmin etsi Suomen kansaa, ja heräsivät virkeämpään
hengelliseen elämään. Näistä Länsi-Hämeen heränneistä mainitsemme
sentähden ennenmainittujen lisäksi vielä muutamia.
V. 1836 piti piispa Melartin piispantarkastuksen muun muassa
Kangasalla ja siihen kuuluvassa Kuhmalahden kappeliseurakunnassa.
Tarkastuspöytäkirjaan merkittiin, että eräs "kulkeva räätäli" v.
1835 olisi levittänyt lahkolaisuutta Kuhmalahdella. Tämä mies oli
_Emanuel Ekholm_. Hän oli kotosin Kangasalta, missä oli tunnettu
"Vatialan Manun" nimellä. Miten omituinen ja yksinkertainen hän
olikin, kuului hän niiden harvalukuisten joukkoon, jotka niillä
seuduin tahtoivat tehdä työtä Herran viinimäessä. Ahkeraan piti
hän rukouksia ja hartauskokouksia Kangasalla ja Kuhmalahdella,
ulottaen monesti matkansa Sahalahdelle, Pälkäneelle ja _Luopioisiin_.
Ihmiset, varsinkin lapset, hänestä yleensä pitivät. Hän sai pitää
pieniä seurojaan taloissa ja mökeissä. Ainoastaan valonarat
viranomaiset häntä ahdistivat. V. 1835 sakotettiin häntä luvattomasta
seuranpidosta, jonka tuomion johdosta hän lienee ollut vankilassakin,
kun ei jaksanut sakkoja maksaa.
Kangasalan heränneistä on Jokioisten talon omistaja _Tuomas
Heikinpoika Katila_ ehkä merkittävin. Hän oli ahkera rukoilija, ja
Jumalan sanan viljeleminen oli hänelle kallis asia. Miten halukas
hän oli lukemaan hengellistä kirjallisuutta, näkyy siitä, että hän
hankki itselleen paljon kirjoja. Useimmat niistä olivat heränneitten
eniten käyttämiä hartauskirjoja. Ollen itse valvova kristitty, neuvoi
Katila ihmisiä "repimään pois kaikki synnin juuret, jotta syntielämä
ei saisi jatkua." Kaikki huomasivat, ettei hän muilta vaatinut
muuta kuin itseltään, he näkivät hänen siunaten menevän työhönsä ja
rukoillen sen lopettavan, ja sentähden olikin hänen vaikutuksensa
suuri, ei ainoastaan omassa talossaan, missä moni palvelija heräsi
sielunsa asiaa ajattelemaan, vaan koko pitäjässä. Toiset kyllä
sanoivat häntä kovaksi lain mieheksi.
Katila oli syntynyt v. 1794 sekä herännyt jo ennenkuin uudemman
herännäisyyden tuulahdukset alkoivat tuntua hänen kotipitäjässään.
Tämä oli hänen kehitykselleen tärkeää ja painaa hänen
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 26