Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 23

pitäjänapulaiseksi "sitä suuremmalla syyllä kun tämä oli pitäjän
yhteinen toivomus". "Kuitenkin toivoi hra rovasti, että sopu tulisi
vallitsemaan seurakunnassa sekä että eripuraisuus ei rikkoisi
opettajien ja sanankuulijain välejä". Tähän lausuntoon yhtyi
pari muuta pappia. Varapastori B. K. Hildén sanoi "sydämestään"
toivovansa, että Malmberg nimitettäisiin kysymyksessä olevaan
toimeen. Muita toivomuksia ei hän puolestaan lausunut. [Lapualla
11/9 42 pidetyn kirkonkokouksen pöytäkirjan jäljennös (löyt. N.
K. Malmbergin papereista).] Lokakuussa samana vuonna määräsi
tuomiokapituli Malmbergin pitäjänapulaiseksi Lapualle.
Durchmankin palasi ennenpitkää entiselle työalalleen. Oltuaan lyhyen
ajan kappalaisenapulaisena Munsalassa, nimitettiin hänet Isonkyrön
pitäjänapulaiseksi 5/10 42 Tämäkin määräys aiheutui kansan miltei
yksimielisesti lausumasta toivomuksesta. [F. O. Durchmanin vasta
mainittu kirje veljelleen 25/8 42.]
Malmberg ja Durchman saivat siis Suupohjan suomenkielisen väestön
keskuudessa jatkaa sitä herätystyötä, jonka he niin suurella
siunauksella olivat alottaneet. Muutamien vuosien kuluttua oli
herännäisyysliike täällä suurempi, kuin missään muualla Suomessa. Sen
huomatuin johtaja oli Malmberg. Jo näihin aikoihin alkoi etäältäkin
tulvailla ihmisiä hänen luokseen, ei ainoastaan talonpoikia, vaan
hyvin paljon säätyläisiäkin. Hänen puoleensa neuvoivat muut näillä
seuduin toimivat heränneet papit koviin sieluntaisteluihin joutuneita
kääntymään ja saman neuvon antoivat he liikkeeseen liittyville
nuorille sielunpaimenille [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 14/6
41.]. Yhä yleisemmin näitä kehoituksia noudatettiin.


XVIII.
Herätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.

Suupohjan herännäisyyden vaikutusta alkoi ennen pitkää näkyä
Näsijärveen pohjoispuolelta laskevien vesireittien rannoilla. Jo
se seikka, että toinen Pohjanmaalta eteläänpäin johtava valtatie
kulkee näiden seutujen halki, selittää tämän seikan. Huomattava on
myöskin, että Malmberg ja F. O. Durchman usein kävivät appensa,
Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin kodissa, mihin silloin
aina kokoontui heränneitä läheltä ja kaukaa. Mutta varsinaisen
alkunsa sai Pohjois-Satakunnan herännäisyysliike muutamien nuorien
pappien kautta, jotka tapaamme näillä seuduilla 1840-luvun alussa.
Huomattavimmat näistä ovat: veljekset _Kaarle Edvard_ ja _Frans
Henrik Bergroth_ sekä _Niklas Durchman_.
_Kaarle Edvard Bergroth_ oli syntynyt 1813. Jo ylioppilaana heräsi
hän sielunsa tilaa huolehtimaan. Varsinkin K. K. von Essen sekä
lankonsa N. K. Malmberg näkyvät vaikuttaneen, että hänen ajatuksensa
noin varhain kääntyivät Herran puoleen. [N. K. Malmbergin kirje K.
E. Bergrothille 8/10 38, K. K. von Essenin kirje 10/11 38 samalle
(omistaa kirkkoh. Julius Bergroth).] Joulukuussa 1838 vihittiin hänet
papiksi ja määrättiin isänsä, Ruoveden kirkkoherran, vasta mainitun
K. H. Bergrothin apulaiseksi sekä tämän kuoleman jälkeen (1841)
armovuodensaarnaajaksi kotiseurakuntaansa.
Lankojensa ja muiden heränneitten ystäviensä sekä oman sisällisen
halunsa vaatimana liittyi Bergroth heränneisiin ja alkoi papiksi
tultuaan heidän hengessään toimia Ruovedellä. Todistukseksi hänen
ahkerasta huolenpidostaan seurakunnastaan, mainittakoon että hän,
heränneitten pappien esimerkkiä noudattaen, hankki sanankuulijoilleen
raamatuita ja muita hartauskirjoja. [Katarina Ekblomin kirjeet 27/9
ja 1/11 1839 K. E. Bergrothille (omistaa kirkkoh. J. Bergroth).]
Mainittavampaa vastarintaa virkaveljiensä ja esimiestensä puolelta ei
Bergroth ylimalkaan lie kohdannut. Ainoastaan Virtain kappalainen H.
J. Packalen näkyy kovasti häneen suuttuneen sekä tehneen voitavansa
estääkseen seurakuntalaisiaan seuraamasta hänen opetustaan. Kun esim.
Bergroth eräänä sunnuntaina 1841 oli saarnannut Virtain kirkossa,
joka seurakunta siihen aikaan kuului Ruoveden kirkkoherrakuntaan,
arvosteli Packalen seuraavana pyhänä mitä ankarimmin saarnatuolistaan
hänen oppiansa, rukoillen Jumalaa varjelemaan seurakuntaa siihen
joutumasta. Muissakin tilaisuuksissa koetti tämä vanhoillisella
kannalla oleva pappi leimata nuoren virkaveljensä saarnoja ja puheita
paavilaiseksi harhaopiksi. [Bergrothin papereissa säilynyt, hänen
kirjoittamansa kirjekonsepti (omistaa kirkkoh. Julius Bergroth.)]
V. 1841 määrättiin Bergroth _Ätsärin_ kappalaiseksi. Tässä virassa,
johon hän astui seuraavan vuoden alussa, oli hän kuolemaansa
asti (1890). Jokseenkin yleiseksi kasvoi Ätsärissä herännäisyys
1840-luvulla Bergrothin työn kautta, mutta tuota valtaavaa,
maailmasta ulkonaisestikin jyrkästi eroavaa leimaa, kuin Suupohjassa,
se ei kantanut. [Kert. A. O. Törnudd, Jos. Grönberg y.m.]
Bergroth oli vakava ja sydämellinen mies. Hänen luonnettaan ja
samalla sen aikaista herännäisyyttä kuvaa seuraava hänen v. 1844
pienen poikansa kuoleman johdosta ja tämän nimessä veljelleen F. H.
Bergrothille kirjoittamansa kirje: "Rakas setä! Ennenkuin sain sedän
rakkaan kirjeen, olin jo muuttanut parempaan elämään. Aikani täällä
ei ollut pitkä; mutta minua ei ollutkaan tarkoitettu tätä elämää
varten. Sunnuntaina kirkon aikana sairastuin ja, vuorokauden ajan
kovissa tuskissa taisteltuani maallisen majani hävittämisessä, kuulin
taivaallisen isäni äänen huutavan: Samuel, Samuel, tule tänne! Täällä
olen, Herra, minä vastasin, ja heti sammui elämän lamppu ja Jumala
otti minut syliinsä. Ei setä voi uskoa, kuinka hyvä minun nyt on
olla. Voi jos isä, äiti ja setä myöskin pääsisivät tänne. Kaivaten
he itkevät minua; mutta jos kokonaan kääntäisivät mielensä sinne,
missä minä olen, niin saisivat alituisesti minut nähdä. Mutta tahdon
rukoilla heidän edestänsä. Hyvästi nyt, setä hyvä! Mutta vielä muuan
sana. Koska huomasin, että setä piti minusta paljo, niin toivon,
ettei setä kieltäydy osoittamasta maalliselle osalleni viimeistä
palvelusta vihkimällä sitä katoavaisuudelle. Isä on arvellut, että
tuo voisi tapahtua ensi viikon alussa. Setä saisi määrätä päivän,
miten paraiten sopisi, ehkä tiistaiksi tai keskiviikoksi, tuo on
minulle aivan sama, kun setä vain tämän tuojan mukana laittaa siitä
isälle sanan. Setä on hyvä ja kutsuu täti L--n, H--n, ja A--n myöskin
tänne. Viimemainittuja en ole nähnyt, eivätkä he minua, mutta pidän
heistä kuitenkin. Luulen näkeväni heitä usein täältä Isäni luota.
Tervehtikää heitä. En ehdi enempää. Uusi laulu alkaa heti karitsan
istuimen edessä. Siihen täytyy minun ottaa osaa. Kuinka se on
ihana!" [Kirjeen, joka on päivätty 14/10 44, omistaa kirkkoh. Julius
Bergroth.]
Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth alkoi työnsä Ätsärissä, ryhtyi
myöskin hänen nuorempi veljensä _Frans Henrik Bergroth_ heränneen
sielunpaimenen työtä toimittamaan. Hän oli syntynyt 1817, tuli
ylioppilaaksi 1838 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1840. Toimittuaan
lyhyen ajan sielunpaimenena Ruovedellä ja _Längelmäellä_,
määrättiin Bergroth (1842) v.t. kappalaiseksi _Pihlajavedelle_,
jossa toimessa hän oli vuoteen 1846. Täydestä sydämestään oli hän
papiksi ruvetessaan päättänyt uhrata elämänsä Herralle ja elävästä
vakaumuksesta liittynyt heränneisiin. Hänen silloista mieltään
kuvaavat muun ohessa hänen morsiamelleen, Hilda Fabritiukselle,
kirjoittamansa kirjeet, jotka miltei yksinomaan käsittelevät
hengellisiä asioita. Hyvin evankelinen on näiden kirjeiden henki.
Niinpä hän eräässä [F. H. Bergrothin kirje Hilda Fabritiukselle 17/8
1842 (omistaa Lydia Hällfors).] semmoisessa lausuu: "Kun Kristus
tulee ja ravitsee sielun itsellänsä ja täyttää sen armollansa,
silloin ei enää tee mieli etsiä muuta ravintoa. Rakas Hildani! Minun
on ollut niin hupanen näinä aikoina. Autio Pihlajavesi on muuttunut
paratiisiksi, sillä minä tiedän, että Kristus asuu täällä, asuu
-- sen tiedän -- minun luonani. Olen rukoillut, että hän hakisi
morsiamenikin ja kuiskaisi hänelle muutaman armon ja rauhan sanan; --
ja hän on vakuuttanut sen jo tehneensäkin".
Miten ahkerasti Bergroth levitti heränneitten suosimia kirjoja
seurakunnassaan, näkyy siitä, että hän jo v. 1842 miltei joka
kuukausi sai kirjalähetyksiä ystäviltään sanankuulijoilleen
myytäviksi, osaksi ilmaiseksikin jaettaviksi. Seuraavat numerot
osottavat liikkeen nopeaa leviämistä Pihlajavedellä. Bergroth
saapui seurakuntaan maaliskuun lopussa. Jo syyskuun alussa oli hän
paitsi Uusia Testamentteja, myynyt ja ilmaiseksi jakanut: 22 kpl.
Freseniuksen Rippikirjaa, 34 Sana Syntisille, 13 Siionin Virsiä, 6
Hengellisiä lauluja, 30 Huutavan Ääni sekä 1 Björkvistin postilla.
Seuraavina vuosina kirjojen luku yhä kasvoi. [F. H. Bergrothin
almanakka-muistiinpanoja.]
Sukulaisuutensa F. O. Durchmanin, N. K. Malmbergin ja J. I. Berghin
kautta, jotka olivat naimisissa hänen sisartensa kanssa, liittyi
Bergroth alusta alkaen likeisesti herännäisyysliikkeeseen. Tätä
vaikuttamassa oli kuitenkin etupäässä hengellinen sukulaisuus sekä
hänen ystävällinen, likeiseen seurusteluun altis luonteensa. Usein
tapasi hän heränneitä pappeja. Heille eivät muutamien kymmenienkään
peninkulmien matkat paljoa merkinneet, lyhempiä taipaleita ei minään
pidetty. Lankojensa häissä Ruoveden pappilassa, suurissa seuroissa
Malmbergin kodissa Lapualla elokuun 1, 2, 17 ja 18 p:nä 1841, N. H.
Berghin häissä Terijärvellä (II, s. 365), Turun pappeinkokouksessa
(kesäkuussa 1842) y.m. oli hän saanut paljon ystäviä, ja nämä
löysivät pian tien Pihlajavedelle. Usein kävivät häntä tervehtimässä
nuori, herännäisyyden riveihin vasta astunut, innostunut
herätyssaarnaaja Niklas Durchman, ja veljensä K. E. Bergroth, N. K.
Malmberg, y.m. Kova tauti, joka häntä kohtasi tammikuun alussa 1843
ja piti hänet vuoteen omana kolme kuukautta, ahdisti likemmäs Herraa.
Tänä aikana tulivat häntä tervehtimään useat ystävät. Malmberg
saarnasi hänen kirkossaan kaksi, N. Durchman neljä kertaa, K. K. von
Essen kerran. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.]
Kesällä samana vuonna vietti Bergroth häitään yllämainitun Hilda
Fabritiuksen kanssa. Minkä mielinen tämä oli, näkyy seuraavasta
otteesta hänen vuotta myöhemmin äidilleen kirjoittamastaan kirjeestä:
"Voi, miten hulluja olemme, kun emme tahdo ristiä kantaa ja Kristusta
seurata, vaan hämmästymme Jumalan meille näyttäessä, miten kapea tie
on ja kuinka harvat ne ovat, jotka pääsevät perille, emmekä todella
antaudu taisteluun, kun emme raski luopua kaikista epäjumalista,
joissa sydän riippuu kiinni. Näin on ainakin minun laita ja se
vaikuttaa, että niin usein pelkään jääväni niiden joukkoon, jotka
koettavat päästä ahtaan portin läpi, mutta eivät pääsekään. Kauhea
on tuo ajatus, mutta hyvä on kuitenkin, ettei autuaaksi pääseminen
sittenkään ole mahdotonta, sillä vielä elää se Jumala, joka ei tahdo
ainoankaan syntisen kuolemaa." [Hilda Bergrothin kirje äidilleen
/10 1844.] Täydentämään sitä kuvausta, minkä nämä sanat antavat
silloisten heränneitten katsantotavasta, mainittakoon että kirjeen
kirjoittaja eli onnellisessa avioliitossa ja siihen aikaan oli vain
19 vuoden vanha.
* * * * *
Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth vaikutti Ätsärissä ja F. H.
Bergroth Pihlajavedellä, kaikui _Keuruulla_ voimallinen herätyshuuto.
Kansa oli raakaa ja siveellisessä suhteessa tavattoman turmeltunutta.
Mutta senkin etsimisen aika oli nyt tullut. Sielläkin herätti
ihmisten huomiota eräs nuori pappi, F. O. Durchmanin nuorempi veli
_Niklas Durchman_, joka v. 1840 oli määrätty sikäläisen kirkkoherran
K. G. Calamniuksen apulaiseksi.
Jos kukaan, niin edustaa tämä Durchman sitä tulista innostusta,
pelotonta voimaa ja väsymätöntä ahkeruutta, josta herännäisyyden
useimmat nuoret papit 1830- ja 40-luvulla ylimalkaan tunnetaan. Hän
ei suo itselleen lepoa, hän alusta alkaen ikäänkuin aavistaa, että
hänen aikansa on lyhyt.
Niklas Durchman syntyi Iissä 12 p:nä maaliskuuta 1817, tuli
ylioppilaaksi 1835 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1839. Toimittuaan
lyhyen ajan kirkkoherranapulaisena Iissä sekä kappalaisenapulaisena
Puolangalla, saapui hän Keuruulle kesäkuussa 1840.
Innolla ryhtyi Durchman työhönsä. Keuruun suruton ja raaka kansa
hämmästyi. Hänen käytöksensä erosi jyrkästi kaikesta, johon se ennen
oli tottunut. Sitä miestä ei käynyt vastustaminen, jos olisi mielikin
tehnyt. Hänen tulisen rohkeutensa edessä lannistui häikäilemätönkin
röyhkeys, eikä kestänyt jumalattomuus tuon vanhurskaan miehen
seuraa. Säälimättömällä ankaruudella iski hän syntiin, kenessä
hyvänsä se ilmestyi ja mihin muotoihin tahansa se pukeutui. Vaikka
hän vartaloltaan oli lyhyt ja hoikka, herätti hän esiintymisellään
ehdottomasti kunnioitusta. Kirkkaina säteilivät hänen elävät
silmänsä, särkevänä tunkeutui hänen voimallinen äänensä lujastikin
suljettuihin sydämiin. Durchman oli etevä saarnamies ja jo semmoisena
sai hän paljon aikaan. Ei nukkunut kukaan kirkossa, kun hän seisoi
saarnatuolissa. Hän puhui aivan vapaasti ja niin kiivaasti, että
hän sakastiin tullessaan oli aivan uupunut. "Olisi minulla vielä
ollut paljon sanottavaa, mutta en enää jaksanut", lausui hän silloin
joskus. Oppiin nähden oli hän jyrkästi herännäisyyden kannalla ja
mestarillisesti hän sovitti sanansa seurakunnassa vallitseviin
oloihin, niin että kaikki ymmärsivät, mitä hän vertauksista rikkaalla
ja kansan alhaisen sivistyskannan mukaan sovitetulla, sattuvalla
puheellaan kulloinkin tarkoitti. Ei kukaan jäänyt osattomaksi, ja yhä
useammat heräsivät hänen saarnoistaan.
Ehkä vielä enemmän kuin saarnaajana vaikutti Durchman kinkereillä,
hautajaisissa, häissä y.m. tilaisuuksissa, joissa häntä
toimitusmiehenä tarvittiin. Tämmöisissä juhlissa pääsi hän
vielä lähemmäs kansaa, vapaammin kun hän silloin sai ihmisiä
puhutella. Ja todellakin suurta taitoa osoitti hän esiintymisessään
seurakuntalaistensa keskuudessa. Hän ymmärsi, milloin hänen tuli
olla ankara, milloin lempeydellä puhuteltavaansa lähestyä, milloin
oli aika neuvoa ja nuhdella sanoilla, milloin vaikenemalla. Monta
kertomusta hänen esiintymisestään on näihin aikoihin asti säilynyt
näiden seutujen kansassa. Kuvatkoot muutamat tämmöiset kertomukset
hänen menettelytapaansa, semminkin kun niiden todenperäisyyttä ei ole
syytä epäillä.
Eräässä häätalossa astui Durchman odottamatta tanssitupaan. Kun
soitto hetkeksi taukosi, lausui hän: "Tunsin nuoren tytön, joka oli
puettu silkkiin ja samettiin ja pyöri tanssissa permannolla. Mutta
yhtäkkiä rupesivat tanssikengät polttamaan ja silkit painamaan.
Mikä lienee siihen ollut syynä? Hyvästi nyt, hyvät vieraat." Tämän
sanottuaan lähti hän pois talosta, mutta tanssiminen jäi sillä
kertaa sikseen. -- -- -- Kinkereillä oli Durchman hyvin ankara
niille, jotka eivät osanneet lukea. Kerran suuttui hän semmoisessa
tilaisuudessa eräälle miehelle niin, että vei hänet sikoläättiin
ja pani oven pönkkään. Joku laski illalla miehen sieltä pois, ja
tämä meni nyt Durchmania puhuttelemaan, "mutta ei hän hänelle
vihanen ollut". -- -- -- Eräälle huonolukuiselle tytölle, joka
kinkereissä esiintyi ristijakaus päässä, lausui Durchman: "Kyllä
jalat liikkuvat katrillissa niinkuin rumpukalikat ja päässä on
pirun riimut, mutta ei lukea osaa", ja eräälle toiselle: "Heitä
pois ne helvetinpurjeet päältäsi ja opettele lukemaan. -- Kun
minä näen semmoisen, joka koreilee ja riehuu, niin näen ikäänkuin
suurilla kirjaimilla selkään kirjoitettuna: tässä kulkee maailman
portto". -- -- -- Yhtä säälimätön kuin Durchman oli julkisuruttomien
synneille, yhtä ankarasti kohteli hän teeskenteleviä hurskaita.
Kun esim. eräs äiti pyysi häneltä "Jesuksen lapsuuden kirjaa"
tyttärelleen, vastasi hän kiivaasti: "ei minulla ole niin makeita
kirjoja, minun kirjani kääntävät mielen ja ajavat okselle. Kyllä
tyttäresi osaa hypellä ja tansseissa käydä ilman Jesuksen lapsuuden
kirjaa." -- -- -- Rippikoulussa vaati Durchman hyvää järjestystä.
Joka ei pysynyt alallaan, joutui ankaran kurin alaiseksi. Niinpä
vei tuo kiivas opettaja muutamia poikia, jotka telmivät penkissä,
tukasta sakastiin, asetti heidät siellä olevan helvetin kuvan
eteen, lausuen: "kyllä lakkaatte nauramasta, kun sitä kuvaa oikein
katselette," -- -- -- Sairastenkin luona käydessä oli Durchman
hyvin ankara, jos huomasi heidät suruttomiksi. Kerran Pihlajamäen
talossa käydessään, kutsuttiin hänet erään sairaan eukon luo. "Sinä
menet helvettiin", lausui hän hetken häntä puhuteltuaan. "En mene,
vaan taivaaseen." "Mitä siellä tekisit?" "Veisaisin." "Et sinä
siellä kauan jaksaisi olla; tekisi mieli tänne alas Pihlajamäen
akkojen kanssa vessuttelemaan". -- -- -- Kiivaasti taisteli Durchman
väkijuomien käyttöä vastaan, joka pahe Keuruullakin siihen aikaan oli
hyvin yleinen. "Viina on kuin suolavesi, jota enemmän sitä juo, sitä
enemmän janottaa", oli hänen tapansa sanoa.
Joskus olivat keuruulaiset suuttua Durchmanille, kun hän "pisti
ihmisiä kuin seipäällä". Mutta moni tuommoinen loukattu sai juuri
senkautta piston sydämeensä ja kääntyi Herran tielle. Täytyihän
vastustajienkin kunnioittaa tuota väsymätöntä, vaatimatonta
sielunpaimenta, joka kaiket arkipäivät jalan kulki seurakunnassaan,
usein läpi asumattomien erämaiden, virittääksensä evankeliumin valoa
syrjäisimmilläkin perukoilla. Ja mitä hänen ankaruuteensa tuli, eikö
ollut hän oikeassa, lausuessaan: "Minä en saa olla niinkuin myllärin
koira, jolla on suu täynnä jauhoja, niin ettei se jaksa haukkua;
minun tulee puhua, enkä minä saa mieliä katsoa?"
Kirkkoherra Calamnius, joka ei ollut herännäismielinen, näkyy
antaneen Durchmanin jokseenkin vapaasti jatkaa herätystyötään,
vaikka herätys levisi yli koko seurakunnan ja sikäläiset heränneet
yleisesti pukeutuivat körttipukuunkin. Eivät muutkaan viranomaiset
häntä ahdistaneet, ainakaan eivät sanottavassa määrässä.
Ainoastaan nimismies Bergman teki kerran yrityksen estääksensä
hänen "kiellettyjä" seurojaan, mutta yritys päättyi nolosti
hänelle itselleen. Kertomus on seuraava. Durchman asui pappilan
vinttikamarissa. Eräänä päivänä, jolloin Bergman sattui oleman
pappilassa, näki hän, portailla istuen, miten seurakuntalaisia,
toinen toisen perästä, meni Durchmanin huoneeseen. Epäillen siellä
pidettävän seuroja, kiiruhti nimismies sinne, tempasi oven auki
huutaen: "menkää heti pois, tämmöiset kokoukset ovat kiellettyjä."
Hämmästyneinä alkoivat ihmiset lähteä ulos huoneesta. Mutta Durchman
esti tuon, lausuen: "Älkää menkö, tämä on minun huoneeni, jossa
minä saan ottaa vastaan kenen tahdon, mutta nimismies saa kernaasti
lähteä." Häveten lähti Bergman tiehensä.
Durchmanin ystävät olivat peläten ennustaneet, että hänen terveytensä
murtuisi ylenmäärin raskaasta ja jännittävästä työstä. Jos joku
olisi hänelle siihen tapaan varottaen puhunut, olisi tuo turhaa
ollut. Durchman ei voinut muulla tavoin työtä tehdä. Ei työ
semmoisenaan, eivät vaivat ja rasitukset häntä uuvuttaneet -- Herran
huoneen kiivaus se oli, joka häntä kulutti. Hän oli kulkenut niin
nopeasti, että elämänsä taival jo oli lopussa. -- Jo vuoden 1844
loppupuolella oli Durchmanin terveys huono. Joku hivuttava tauti
runteli hänen voimiaan. Mutta ei hän silti tapojaan muuttanut. Hän
saarnasi ja kulki pitäjällä niinkuin ennenkin. Itseään säästämään
hän ei vieläkään oppinut. Keväällä seuraavana vuonna matkusti hän
Tampereelle, pakosta vihdoinkin lääkärien puoleen kääntyäkseen.
Siellä asui hän kaupungin herännäismielisen v.t. saarnaajan, ennen
mainitun J. Grönbergin luona. Lääkärit ilmoittivat, että tauti oli
auttamaton. Iloisella mielellä kuuli Durchman sen. Hän oli niin
hartaasti toivonut pääsevänsä Herran tykö, etteivät kuoleman varjot
häntä pelottaneet. Sitä vain oli hän hetkisen huolehtinut, että
hänen morsiamensa surisi hänen poismenoaan, mutta sitten lausunut:
"ilmoittakaa hänelle, että minun pääsemiseni hetki lähestyy." Muiden
kera kävi häntä Tampereella tapaamassa Ruoveden pitäjänapulainen
_N. J. Juselius_, hänkin herännäisyysliikkeeseen kuuluva. Hänelle
lausui Durchman: "Mene nyt sinne Keuruullekin lampaitani ruokkimaan.
Ne ovat kuivilla laitumilla, niinkuin kuivaa haapaa kalvamassa.
Sano heille, että he eivät jää paimenetta, vaikka minä otetaan
pois, sillä heillä on ylimmäinen paimen, joka rukoilee heidän
edestänsä joka päivä Jumalan luona." -- Kirkkaana koitti toukokuun
25 päivä. Durchman jaksoi vielä istua keinutuolissa. Luoden silmänsä
sinertävää kevättaivasta kohti, lausui hän hiljaa; "Tänään on
Francken kuolinpäivä; olisi hyvä jos Jumala tänään kutsuisi minut
luoksensa. Ei sentähden, että minä mitenkään tahtoisin verrata
itseäni Franckeen, mutta tuo ajatus juolahti mieleeni." Tämä aavistus
toteutui. Se päivä oli hänenkin pääsemisensä päivä.
Surua herätti sanoma Durchmanin kuolemasta hänen seurakunnassaan
ja hänen muualla asuvissa ystävissään. Yleisesti tunnustettiin
sekä silloin että myöhemmin, että hän oli herännäisyyden etevimpiä
ja jaloimpia herätyssaarnaajia. [Sukukirja; Colliander, Suomen
kirkon paimenmuisto; Keuruulla asuvien vanhojen henkilöiden (Matti
Katajamäki, H. Päkäri, Agata Kangas, Liisa Könni, Stina Kulju y.m.)
kertomukset, jotka rouva Lydia Hällfors on minulle koonnut (1896);
Jos. Grönbergin, A. O. Törnuddin ja kirkkoh. F. V. Durchmanin
kertomukset (1896).]


XIX.
Herännäisyys Turun Pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.

Kesäkuun alussa v. 1842 kokoontui Peskan taloon Ruovedellä muutamia
heränneitä pappeja. Taloa, jonka edellisenä vuonna kuollut rovasti
K. H. Bergroth oli jättänyt perintönä lapsilleen, asui silloin N.
K. Malmberg. Hänen luoksensa saapui kesäkuun 5 p:nä F. H. Bergroth,
pari päivää myöhemmin herännäisyyden vanha pylväs J. Vegelius
ja Maalahden pitäjänapulainen E. Svahn sekä 9 p:nä Jonas Lagus
ja Raahen kappalainen Antti Helander. He olivat kaikki matkalla
Turkuun, minne arkkipiispa Melartin jo marraskuun 10 p:nä päivätyllä
kiertokirjeellä oli kutsunut arkkihiippakunnan papiston yleiseen
pappeinkokoukseen. Tampereella liittyi seuraan kaupunginsaarnaaja T.
Grönberg. Useat muutkin heränneet papit olivat kutsua noudattaneet.
Niistä mainittakoon L. J. Achrén, Hattulan kirkkoherranapulainen _E.
M. Rosengren_, K. K. von Essen (silloin välisaarnaajana Tenholassa),
Lauri Stenbäck (silloin kirkkoherranapulaisena Karjalla), F. G.
Hedberg, _F. P. Kemell_ (kirkkoh. apul. Lohtajalla) ja Utsjoen
kirkkoherra _K. F. Stenbäck_.
Millä innostuksella moni heränneistä odotti tätä kokousta, näkyy
seuraavasta Lauri Stenbäckin kesäkuun alussa Turusta Achrénille
kirjoittamasta kirjeestä: "Kummastuksella ja mielipahalla olemme
kuulleet, että Malmberg ja Lagus ovat epäilleet, tulisivatko
pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättömästi tulla
Epäilen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epätoivon verkon
paraimpien miestemme päälle vangitakseen ja turmellakseen meitä,
kun semmoinen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on
totuuden tunnustamisen ja puolustamisen aika, jollemme tahdo olla
heikkoja raukkoja, jos tahdomme olla muuta kuin surkeita lahkojen
perustajia jokainen nurkassaan ja työskennellä yksityisen pienen
asian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa puolesta. Ja juuri
nytkö me pysyttelisimme syrjässä, kuni pelonalaiset petturit, kun
Jumala päivän selvästi on johdattanut asiat niin, että tunnustuksemme
ja esiintymisemme on välttämätöntä, jos työstämme jotakin tulosta
odotamme. Meitä haukutaan pietistoiksi niin kauan, kuin itse vaivumme
heidän mielestään kurjaan pietismiin, unohtaen että tahdomme viedä
kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin eikä pietismiä. Kaikesta
päättäen tulee tämä kokous olemaan arvaamattoman tärkeä kristinuskon
asialle meidän maassamme ja määrää epäilemättä paljonkin sen tulevaa
suuntaa. Ja nytkö me pysyisimme piilossa ja pakenisimme? Jumalan
ja ihmisten edessä joutuisimme häpeään, jos niin käyttäytyisimme.
Täällä tuntuvat kaikki odottavan, mihin valoon tässä kokouksessa
joudumme, ja. määräävät sen mukaan kantansa. Luther lähti Wormsiin
kaikkien perkeleitten uhallakin -- mutta mekö pysyisimme siivosti
piilossa, vaikka kyllä omassa nurkassamme osaamme huutaa enemmänkin
kuin tarvittaisiin! Mahdotonta on, että niin saa käydä. Ei meidän
asiamme ole pienempi eikä toinen kuin Lutherin, ja Jumalan ja
ihmisten edessä olemme velvolliset tekemään, niinkuin hän teki. Olen
kirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja kertonut heille
kaikki, enkä muuta voi uskoa, kuin että he laittautuvat matkalle.
Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt antaisivat estää
itseään tulemasta. Mutta olisi hyvä, jos niin monta muuta sopivaa,
kuin suinkin, myöskin tulisi. Mikä sinua estää? Olemme kulkeneet ja
matkustaneet häihin ja kaikenlaisiin muihin tilaisuuksiin -- täällä
on paljon enemmän kysymyksessä." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, siv.
343.]
Kaikki tiesivät, että kokouksessa tulisi kysymys herännäisyydestä.
Millä mielellä heränneet papit olivat saapuneet Turkuun, voi päättää
eräästä Jonas Laguksen kirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut
muutamia viikkoja aikuisemmin, jolloin hän vielä oli aikonut olla
kokoukseen tulematta. Hän oli aikonut sen ohjeeksi kokouksessa
esiintyville ystävilleen. Kirjoitus, jonka otsakkeena on "Promemoria
pappeinkokoukseen Turussa", kuuluu:
"Niinkuin tuomiokapitulin kiertokirje ilmoittaa, pidetään Turussa
ensitulevassa kesäkuussa pappeinkokous, missä saman kiertokirjeen
mukaan sekä kysymys leski- ja orpokassasta että seurakuntien
tilasta tulee käsiteltäväksi. Mitä ensimmäiseen kysymykseen
tulee, niin on vielä niinkuin muinoin hyvä, etteivät kaikki
jätä Jumalan sanaa, tarkataksensa mitä pöydälle pannaan (Apost.
T. 6), _'mutta me tahdomme rukouksessa ja sanan palveluksessa
pysyväiset olla'_. Sen asian kanssa ei meillä siis ole paljo
tekemistä, eikä ole meillä siihen aikaa eikä kokemustakaan.
Mitä taasen tulee kysymykseen seurakuntien tilasta, on meidän
helppo ymmärtää, minkä tähden juuri tämä kysymys ja vakavampana
kuin vuosisatoihin otetaan keskusteltavaksi. Rakas Jumalamme on
nimittäin viimekuluneena vuosikymmenenä Suomessa sytyttänyt ihanan
valonsa, niin että opettajat ja sanankuulijat ovat heränneet ja
raamatun sanan kautta päässeet käsittämään autuuden ja syntein
anteeksisaamisen salaisuuden. Tämä on herättänyt huomiota maassa
ja myöskin, niinkuin tavallista on, saanut aikaan vainoja. Jos
Suomen papit olisivat sellaisia, kuin heidän olla tulisi, niin
semmoiset ilmiöt herättäisivät heissä mitä suurinta iloa. Meidän
kanssamme he ylistäisivät Jumalaa siitä, mitä tapahtunut on, ja
palavalla vakaumuksen ja hengen tulella he tuumisivat, miten tämä
alotettu Herran työ saataisiin yhä jatkumaan, niin että Herran maan
päällä sytyttämä tuli palaisi kaikissa seurakunnissa, ylhäisten
ja alhaisten kodeissa. -- Mutta missä mielessä ovat Suomen kirkon
isät kokoontuneet? Näemme heidän istuvan varovaisen ja miettivän
näköisinä sekä tuumivan, millä tavoin taidettaisiin ehkäistä kirkossa
syntynyttä levottomuutta, miten mielet saataisiin tyyntymään,
muutamat henkilöt malttia noudattamaan, ja kuinka kaikki asiat
voitaisiin saada sille hiljaiselle kannalle, jolla seurakunta
nukkui ennen vuotta 1832. Aikonevatko he koettaa saada aikaan
tätä lempeydellä ja rakkaudella vai ankaruudella ja ankarammalla
vainolla? Jompaa kumpaa he yrittänevät, sillä todistamisen tie käypi
muutamista syistä vähän vaikeaksi. Semmoinen on varmaan ortodoksian
asema. Me emme sitävastoin ketään pelkää, sillä me taistelemme
Jumalan asian puolesta, varmaan tietäen, ettemme omasta tahdostamme
ole antauneet taisteluun, vaan Herran lähettäminä. Me emme uhmaile,
emmekä ylpeile, meidän täytyy tyytyä siihen, että meitä sakotetaan,
erotetaan virasta, vaikkapa surmataan, jos Jumala niin tahtoo,
mutta peräytyä me emme voi. Mutta ehkä on vastapuolue kysyvä: kuka
on teidät lähettänyt? Siihen voimme pelkäämättä vastata: Jumala on
meidät lähettänyt pyhällä kutsumisella saarnaamaan lunastetuille
lapsilleen ja opettamaan heitä. Tässä kutsumuksessamme olemme
neuvoneet sanankuulijoitamme Jumalan sanan ja tunnustuskirjojemme
mukaan, ja todistuksena siitä, että elon Herra on siunannut työmme,
on tämä hänen sanansa kantanut semmoisia hedelmiä, kuin Jumalan oma
sana: se on sanankuulijoissamme vaikuttanut huomattavan ja todellisen
muutoksen parempaan. Jos saarnaajan tulee elävästi todistaa uskonsa
ja toimensa laatua, niin on tuo etsittävä hänen työstään. Emme kehu
itseämme emmekä ylpeile, väittäessämme että tieto kristinuskon
totuuksista yleensä nyt on Suomessa paljo parempi ja yleisemmin
levinnyt, kuin ennen vuotta 1832, ja että tämä on nähtävissä etenkin
niillä seuduin, missä evankeliumia hengen voimalla on julistettu.