Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 13

estämällä esti arvostelemasta liikettä historian ja raamatun valossa,
lisää hän: "Missä kaikki on hiljaista ja mykkää eikä kukaan saa
aikaan mitään levottomuutta tärkeimmän asian, sielun pelastuksen
tähden; missä ihmiset yleensä elävät päivänsä toisen toisensa
perästä, samalla tavalla, tyytyen, kuten Thomander sanoo, 'siihen
koin raiskaamaan varastoon, jonka nimi on yksityiset hyvät teot',
ulkonaiseen teeskenneltyyn jumalanpalvelukseen y.m., siellähän
vallitsee hengellinen kuolema ja mädännäisyys. Missä sitävastoin
Jumalan sanan vaikutuksesta syntyy senmukainen, jos kohta maailman
rakkaudessa, itaruudessa, himoissa ja paheissa elävien ihmisten
halveksima pyrkiminen päästä Jumalan kutsuvan, valoisan ja kääntävän
armon kautta siihen _parannukseen, joka Jumalan tykö on ja siihen
uskoon, joka on meidän Herraamme, Jesukseen Kristukseen_, siellähän
vallitsee elämä, itse Herran herättämä elämä, josta kaikkien
vilpittömien Jesuksen taistelevan seurakunnan jäsenten täytyy iloita".
Ryhtyessään käsittelemään Kellanderin kanteen eri kohtia, myöntää
Stenbäck hänen usein käyneen kirkossa, vaan väittää suoraan ja
empimättä syynä näihin käynteihin olleen vaanimishalun, jonka hän
sanoo aiheutuneen enemmän vihasta elävää kristillisyyttä, kuin
hänen persoonaansa vastaan. Jyrkkä arvostelu ja häikäilemätön. Mikä
siinä ehkä on liikaa, se ei suinkaan edusta yksinomaan Stenbäckiä,
vaan silloisen herännäisyyden edustajia ylimalkaan, jos kohta hän
oli jyrkimpiä heistä. Puoliin arvosteluihin he eivät tyytyneet.
Jos maailma heitä löi, eivät hekään iskuja säästäneet. Käytiin
sotaa, ja sota oli monesti säälimättömän kiivasta. Myöhempi aika on
arvostellut herännäisyyden miesten "tuomitsemishalua" usein hyvinkin
ankarasti. Arvostelu ei ole perusteita vailla, vaan muistettava on
toiselta puolen myöskin, että yksi herännäisyyden päätehtäviä oli
Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan raivaaminen, niistä
ennakkoluuloista huolimatta, jotka estivät silloista kristikuntaa
myöntämästä, että tämä raivaamistyö semmoisenaan oli oikeutettua,
vieläpä raamatun vaatimaakin. Mitä yksityisseikkoihin nähden
rikottiin, se ei estä tunnustamasta päätarkoitusta oikeaksi. Ja
mitä silloinen pietismi ei hiljaisella rakkaudella ja oikeutetulla
suvaitsevaisuudella taistelun riehuessa malttanut sovittaa, se jäi
myöhempien aikojen heränneitten ja muiden kirkossamme syntyneitten
suuntien tehtäväksi.
Täydellä syyllä huomauttaa Stenbäck tuomiokapitulille
lähettämässään selityksessä Kellanderin häntä vastaan tekemän kanteen
yksityiskohtien perusteettomuudesta. Useat hänen syytöksistään
saavat selityksensä siihen aikaan niin yleisestä tietämättömyydestä
raamatun yksinkertaisimmista totuuksista, joille ihmiset
pintapuolisten saarnakirjojen ja niiden mukaan sepitettyjen saarnojen
kautta vuosikymmenien kuluessa olivat vieraantuneet. Esimerkkinä
mainittakoon, että Kellander oli syyttänyt Stenbäckiä kiroilemisesta,
tämä kun saarnoissaan ja seurapuheissaan sekä yksityisissä
keskusteluissaan oli nimittänyt sielunvihollista raamatun käyttämillä
nimillä.
Laveasti käsittelee Stenbäck kysymyksessä olevassa selityksessään
oppia ihmisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta
Kristukseen ilman lain töitä. Siihen on antanut aihetta
Kellanderin syytös, että hän opetuksessaan muka olisi julistanut
siveyteen pyrkimisen arvottomaksi ja siten avannut kaikki sulut
synnin hävittävälle tulvalle. Vaikea on käsittää, mistä syystä
Stenbäck piti näin seikkaperäisen, puhtaasti uskonopillisen
kysymyksen selvittämisen tarpeellisena tässä yhteydessä, varsinkin
koska Kellanderin tähän kuuluvat muistutukset ilmaisevat niin
suurta tietämättömyyttä, ettei niihin silloisissakaan oloissa
näy kannattaneen vastata. Tuskin saattoi hän epäillä, ettei
tuomiokapituli ilman tämmöistä selvitystä tajuaisi syytösten
arvottomuutta. Vaan oli syy mikä tahansa, niin käypi tuosta
pitkästä esityksestä selväksi, miten huolellisesti heränneet papit
koettivat välttää kaikkea, mikä olisi voinut tehdä heidät epäluulon
alaisiksi harhaoppisuudesta. Pietismiä on syytetty puhtaan opin
halveksimisesta, ja sentähden on asia tärkeä. Mikäli syytös koskee
Suomen herännäisyyttä, ei ole se oikeutettu. Liikkeen johtavat papit
kiivailivat päinvastoin monesti liiaksikin puhtaan opin puolesta.
Varsinkin teroittivat he sanankuulijoilleen ja vastustajilleen
Lutherin vanhurskauttamisoppia. Niin Lagus, Malmberg, J. Fr. Bergh
y.m. Stenbäck ei siis esiinny poikkeuksena muista, vaan päinvastoin
herännäisyyden uskollisena edustajana. Palajamme tähän kysymykseen
sille varsinaisesti omistetulla paikalla. Tässä vain mainittakoon,
etteivät heränneitten pappien oikeusjutuissa, väittelyissä,
saarnoissa y.m. tilaisuuksissa puhtaan opin puolesta esiintuomat
ajatukset, joissa lahkolaisuuden ja harhaoppisuuden kammo monesti
pukeutuu hyvinkin selvään muotoon, suinkaan johdu ihmispelvosta,
vaan syvästä vakaumuksesta ja rakkaudesta lutherilaiseen kirkkoon,
jossa he tällä pohjalla pyysivät virittää uutta elämää. He pelkäsivät
eriseuraisuutta, ja moni heistä oli epäilemättä liiaksikin
kirkollinen. -- --
Kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen, vaati hovioikeus asianomaisia
niin toimimaan, että kaikki Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemät
syytökset mitä pikemmin tulisivat tutkittaviksi ylimääräisissä
käräjissä, jonka jälkeen pöytäkirjat olivat lähetettävät
tuomiokapitulin harkittaviksi. Koska Stenbäckin sanankuulijoita
vastaan nostettu oikeusjuttu oli yhteydessä hänen asiansa kanssa,
tahtoi hovioikeus käsitellä sitä vasta sittenkuin kysymyksessä oleva
tutkinto oli toimitettu. Päätös perustuu tuomiokapitulin kunink.
kirjeen mukaan jouluk. 12 p:ltä 1787 hovioikeudelle esittämään
pyyntöön, että juttu uudelleen tutkittaisiin kihlakunnanoikeudessa.
Silmiinpistävä on se kiire, millä juttua käsiteltiin. Varsinkin
tuomiokapituli toimi nopeasti. Kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä
syyskuun 18 p:nä -- viisi päivää myöhemmin käsitteli tuomiokapituli
juttua, ja hovioikeuden yllämainittu välipäätös on päivätty lokakuun
29 p:nä.
Uudelleen tutkittiin Stenbäckin juttua Vöyrin ylimääräisissä
käräjissä joulukuun 29 p:nä. Syyttäjänä esiintyi pitäjän vakituinen
nimismies _K. J. Solfvin_, jonka virkaa varanimismies Kellander
edellisten käräjien aikana oli hoitanut. Myöskin viimemainittu oli
saapuvilla. Tuomarina toimi sama mies kuin edellisissäkin käräjissä.
Turhaan vastustettuaan Solfvinin esiintymistä syyttäjänä, tämä kun
ei ollut saanut valtuutusta siihen, esitti Stenbäck muistutuksensa
Kellanderin jo edellisissä käräjissä tekemiin syytöksiin. Vaatien
Kellanderia tarkoin määräämään, milloin hän olisi saarnoissaan
käyttänyt "loukkaavaa ja siveetöntä lausetapaa", näytti hän
toteen, ettei hän ollut saarnannutkaan eräänä sunnuntaina, jonka
Kellander kannekirjoituksessa syytöksensä tukeeksi oli maininnut.
Viimemainittu koetti korjata päivämäärän mainitsemalla erään toisen
sunnuntain, vaan yhtä huonolla menestyksellä. Sinäkään päivänä
ei Stenbäck ollut saarnannut Vöyrin kirkossa. Kellander pelastui
pulastaan muistuttamalla, että Stenbäck saarnoissaan "melkein
aina" käytti sellaisia sopimattomia lausetapoja, kuin kanteessa
oli mainittu. Stenbäckin kieltäytymistä vastaamaan syyttäjän
kanteisiin tässä kohden, niistä kun puuttui päivämäärät, vastusti
myöskin konsistoriumin edustaja, kirkkoherra Kihlman (sama kuin
edellisissä käräjissä). Näin ollen ja kun sitäpaitsi Vaasan
hovioikeuden yllämainittu välipäätös velvoitti kihlakunnanoikeutta
tutkimaan Stenbäckin saarnatapaa vastaan tehtyä kannetta, täytyi
syytetyn vastata Kellanderin hyökkäyksiin. Miten arvottomat nämä
itse asiassa olivat, selviää sekä Stenbäckin omista, niiden johdosta
antamista selityksistä, että todistajain lausunnoista. Niinpä esim.
nimipastori J. A. Bergh, jonka Stenbäck oli koettanut saada jäävin
alaiseksi, tämä kun antamillaan tiedoilla oli auttanut Kellanderia
hänen kanteissaan, todisti, "että Stenbäckin saarnat, joiden hän ei
tiennyt olleen p. raamatusta eikä tunnustuskirjoista poikkeavia,
olivat sisältäneet sekä nuhdetta että kehoitusta ja neuvoja,
mitenkä rangaistusta voidaan välttää, mutta enimmäkseen oli hän
teroittanut lakia". Myöskin todisti hän, että "siveellisyys pitäjässä
viime vuosina oli lisääntynyt", myöntäen tämän "ainakin osaksi"
Stenbäckin ansioksi. Samaan tapaan puhuivat muutkin todistajat.
Kun kuitenkin sekä Kellander että Solfvin vaativat muutamien
lisätodistajain kuulustelemista, lykättiin juttu helmikuun 13 p:ään.
-- Kärsivällisyyden koulussa kasvatti Herra herännäisyyden tulisia
saarnaajia!
Stenbäckin eduksi puhuu varsinkin se seikka, että Kellander, kun
juttu yllämainittuna päivänä uudelleen oli esillä, vaatimalla vaati
mielipuolena pidetyn Helena Granlon kuulustamista todistajana.
Kysymyksessä oleva henkilö oli silminnähtävästi Kellanderin paraana
turvana. Hän oli sitäpaitsi juorupuheillaan Stenbäckin käynnistä
Liisa Skratarin luona antanut Kellanderille aihetta lisäämään
kanteeseensa tuon näennäisesti raskauttavan, vaan itse teossa aivan
aiheettoman todistuksen syytetyn rikoksellisuudesta. Koska sitäpaitsi
ei kukaan voinut tietää, mitä uusia syytöksiä Helena Granlo,
joka Maksamaan kappalaiselta oli saanut jonkunlaisen todistuksen
järkevyydestään, hataruudessaan ehkä vielä voisi keksiä, oli Stenbäck
haastattanut muutamia henkilöitä todistamaan, ettei kysymyksessä
oleva nainen ollut täysijärkinen. Näiden todistusten nojalla
kieltäytyi oikeus todistajana kuulemasta Helena Granlota. Yhtä vähän
apua oli Solfvinilla ja Kellanderilla muista todistajistaan, nämä
kun kaikki lausuivat sen vakuutuksen, että Stenbäck oli vaikuttanut
paljon hyvää seurakunnassa, eivätkä tietäneet paljon mitään
noista hänen Kellanderin väitteen mukaan melkein joka saarnassa
käyttämistään sopimattomista ja loukkaavista lausetavoista. Se vain
kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Stenbäck jossakin
saarnassa puhuessaan paatumisen vaarasta, oli verrannut vanhoja
suruttomia ihmisiä "lahonneisiin kantoihin", jota paitsi toiset
todistajat muistelivat hänen joskus käyttäneen sanoja "syntismoukka"
ja "raato".
Ennenkuin tutkimus päättyi, veti Solfvin esille vielä yhden
Stenbäckin saarnatapaa koskevan muistutuksen. Häntä oli näet
loukannut tuo "pienen joukon" eroittaminen "suuresta joukosta",
jota Vöyrin kirkossa viime vuosina niin monesti oli kuultu. Tästä
huomautettuaan, kysyi hän, eikö Stenbäck "pienellä joukolla" ollut
tarkoittanut niitä pitäjäläisiä, "jotka eroavat muista omituisen
pukunsa kautta sekä Siionin virsien laulamisella seuroissaan".
Stenbäck vastasi muistuttamalla Vapahtajan sanoista kapean ja leveän
tien kulkijoista, kieltäen sanotulla nimityksellä tarkoittaneensa
erityisten vaatteiden käyttäjiä tahi nimenomaan Siionin virsien
veisaajia. Sanankuulijoittensa elämää, ei muuta, sanoi hän pitäneensä
silmällä.
Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin jutun käsittely
kihlakunnanoikeudessa. Pöytäkirjat lähetettiin tuomiokapitulin
harkittaviksi. Viimemainittuun virastoon kirjoitti Stenbäck näissä
käräjissä toimitetun tutkinnon johdosta uuden selityksen. Viitaten
edelliseen, ensi käräjien jälkeen tuomiokapitulille kirjoittamaansa
kirjoitukseen, käsittelee hän erikseen Kellanderin kanteen eri kohtia
vetoamalla todistajien lausuntoihin, jotka miltei kaikki olivat
hänelle eduksi, sekä selittäen niissä löytyvää, tietämättömyydestä
riippuvaa väärinkäsitystä. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin:
"Kun monet todistajat ovat todistaneet, että siveettömimmätkin
seurakunnat näinä aikoina ovat tulleet paremmiksi, ja kun
niitä pappeja, jotka todistettavasti ovat olleet tässä ainakin
myötävaikuttamassa, kuitenkin vedetään oikeuteen ja hätyytetään
kuni pahantekijöitä, niinkuin minäkin jo kahdesti olen ollut
pakoitettu seisomaan kihlakunnanoikeuden edessä, niin esitän Teidän
(arkkipiispan) sydämmenne harkittavaksi kysymyksen, minkä kohtalon
alaiseksi se parannus lopullisesti on joutuva, joka Jesuksen
kalliisti lunastamassa seurakunnassa näinä aikoina on nähtävänä, ja
millaiseksi Turun arkkihiippakunnan tila jonkun ajan kuluttua käypi,
jos nimismiehet yhä edelleen, niinkuin näihin asti, valheellisten
ilmoitustensa nojalla saavat ahdistaa niitä opettajia, joita
Jumala näkee hyväksi käyttää välikappaleina vaivaisten syntisten
parannukseksi ja kääntymiseksi. Eikö yksinkertaisia talonpoikia
tällä tavoin pakoteta uskonnolliseen välinpitämättömyyteen, vieläpä
kammomaankin kaikkea todellista ja elävää jumalanpelkoa, johon
ihmisluonto sitäpaitsi on niin valitettavan taipuvainen? Rukoilen ja
toivon, että hengelliset esimieheni, jotka Jumala itse on asettanut
seurakuntaa johtamaan, kiinnittävät huomionsa tähän asiaan, joka ei
ole minun eikä muiden ihmisten, vaan pyhän ja armollisen Jumalan
asia".
Selvästi kuvaa tämä Stenbäckin selitys, joka on päivätty maaliskuun
12 p:nä, miten elävästi herännäisyyden edustajat tunsivat, että
he taistelivat oikean asian puolesta, tahi oikeammin: ettei asia
ollut heidän, vaan Jumalan. Muoto on kankea ja puutteellinen, vaan
sisällys selvää ja jaloa. Tunnustusta ansaitsee myöskin se peloton
suoruus, joka siinä kaikkialla ilmenee. Jumalanpelko on karkoittanut
ihmispelvon, kaataen maahan nuo vanhojen, katoolisuudelta perittyjen
ennakkoluulojen suojelusmuurit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat
estäneet pappeja esimiehilleen puhumasta totuuden korutonta kieltä.
Tässäkin suhteessa on herännäisyys kirkossamme raivannut tietä
uskonpuhdistuksen periaatteille.
Maaliskuun 31 p:nä antoi Turun tuomiokapituli päätöksensä Stenbäckin
jutussa. Kumoten Kellanderin kanteet, vapautti se Stenbäckin
kaikesta edesvastauksesta seurainpidosta sekä varojen keräämisestä
pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi se hänen toimestaan pappina
lausui, että hän oli osoittanut "kiitettävää alttiutta tyydyttämään
sanankuulijainsa hengellistä tarvetta". Niinikään hylkäsi
tuomiokapituli sen Kellanderin vaatimuksen, jonka mukaan Stenbäck oli
langetettava edesvastaukseen esiintymisestään Liisa Skratarin luona.
Aivan vapaaksi Stenbäck ei kuitenkaan tuomiokapitulissa päässyt.
Vaikka pöytäkirjoista kävi selväksi, että hän ainoastaan harvoin
oli käyttänyt noita Kellanderin moittimia "loukkaavia" sanoja ja
lausetapoja eikä niitäkään koskaan mieskohtaisina hyökkäyksinä, antoi
tuomiokapituli sen lausunnon, että hän saarnoissaan oli käyttänyt
"useoita loukkaavia ja sopimattomia lausetapoja ja vertauksia eikä
siis evankeelista opettajavirkaansa toimittaessa ollut noudattanut
tarpeellista hiljaisuutta, malttia, sävyllisyyttä ja varovaisuutta".
Tästä "lainvastaisesta ja varomattomasta käytöksestä" tuomitsi
tuomiokapituli Stenbäckin saamaan "sopivat ja vakavat nuhteet"
konsistoriumin edessä.
Tähän päätökseen haki Stenbäck muutosta hovioikeudessa.
Valituksessaan vetoaa hän samaan kirkkolain pykälään (2 luv. 2 §),
jonka mukaan tuomiokapituli oli tuominnut hänet saamaan nuhteet
noista saarnoissaan käyttämistä loukkaavista ja sopimattomista
lausetavoista ja vertauksista. Puolustus on verraten heikkoa, se kun
ei kohdistu siihen kohtaan mainittua pykälää, johon tuomiokapituli
oli kiinnittänyt huomionsa, vaan erääseen toiseen, joka velvoittaa
saarnaajaa käyttämään kansantajuista ja korupuheista vapaata kieltä.
Vaan oli tämä Stenbäckin valitus millainen tahansa, täysi syy
tyytymättömyyteen hänellä oli. Tarkastaessaan kihlakunnanoikeuden
pöytäkirjoja, täytyy jokaisen oudoksua, ettei tuomiokapituli
vapauttanut häntä tästäkin edesvastauksesta.
Hovioikeuden lopullinen päätös Stenbäckin ja hänen sanankuulijainsa
oikeusjutussa on päivätty joulukuun 13 p:nä. Mikäli tuomio koski
ensinmainittua, oli se täydellisesti yhtäpitävä tuomiokapitulin
päätöksen kanssa. -- Kaikki Stenbäckin sakkoihin tuomitut
sanankuulijat vapautettiin kaikesta edesvastauksesta paitsi
Juvaa, jolle sopimattomasta käytöksestä virkatoimissaan olevaa
v.t. nimismies Kellanderia kohtaan sekä sapatin rikkomisesta
määrätty sakkomäärä vahvistettiin. Edesvastauksesta seurojen
toimeenpanemisesta hänkin pääsi vapaaksi.
Senaattiin tekemässään valituksessa, joka on lyhyt ja asiallinen,
lausuu Stenbäck muun ohessa: "Koska samat syytökset mitkä minua
vastaan, juttuani tarkastettaessa, näennäisinä tosiasioina on
esiintuotu, voidaan panna minkä papin niskoille tahansa, jos jokaista
hänen lausumaansa sanaa noin huolellisesti tarkastettaisiin, ja kun
omassatunnossani tiedän, etten ole syypää mihinkään lainrikokseen,
rohkenen alistaa tämän jutun Teidän Keis. Majesteettinne armollisen
harkinnan alaiseksi". -- Myöskin Solfvin vetosi senaattiin. Väittäen
pietismiä yhteiskunnalle vaaralliseksi liikkeeksi ja puhuen
halveksivasti heränneitten tekopyhyydestä, vaati hän Stenbäckille ja
hänen sanankuulijoilleen ankaraa rangaistusta, "jotta tämä häiriötä
tuottava pahennus vihdoinkin lakkaisi".
Ennenkuin senaatti ryhtyi juttua lopullisesti ratkaisemaan, vaati se,
silminnähtävästi Solfvinin valituksessa löytyvien salaviittausten
johdosta, kaikilta syytetyiltä selitystä asian lopulliseksi
valaisemiseksi. Mitään uutta nämä selitykset luonnollisesti
eivät voineet sisältää. Kuvatkoot kuitenkin muutamat Stenbäckin
selityksestä lainatut otteet sen taistelun laatua johon hän oli
joutunut, ja sitä mieltä, missä hän tätä taistelua taisteli.
Hän lausui muunohessa: "Turhaa kunniaa, kiitosta ja ylennystä
en pappisvirkani viime aikoina ole etsinyt enkä aio etsiä, vaan
pyrkimiseni päätarkoituksena on, että nimeni olisi kirjoitettuna
elämän kirjassa sinä päivänä, jolloin Herra on tuomitseva elävät ja
kuolleet". -- -- -- "Huomiota herättävä tosiasia on, että minua,
samoin kuin useita minun virkaveljistäni, näinä aikoina keskellä
kristikuntaa vuosi vuodelta vedetään tuomioistuimesta toiseen
sillä perustuksella, että muka olen saanut aikaan pahennusta,
vaikka esimieheni ovat antaneet mitä edullisimmat todistukset
siitä vakavuudesta ja innosta, millä olen virkaani hoitanut, sekä
sanankuulijani ikäänkuin yhdestä suusta ovat oikeuden edessä
todistaneet, että toimintani pappina täällä on tuottanut hyviä
hedelmiä. Syy on etsittävä yksinomaan nimismiesten ilkeydestä ja
vainoamishalusta". -- -- -- "Jätän Teidän Majesteettinne armollisen
harkinnan ratkaistavaksi, saattaako yksikään pappi enää jakaa
sanankuulijoilleen totuuden sanaa, jos nimismiehet esteettömästi
saavat jatkaa tätä ilkeää rettelöimistään".
Huhtikuun 14 p:nä 1842 julisti senaatti päätöksensä. Se vahvisti
hovioikeuden tuomion, siinä mitään muuttamatta.
* * * * *
Jos vertaamme tämän oikeusjutun loppua siihen tuomioon, jonka
hovioikeus ja senaatti julistivat Kalajoen käräjissä syytetyille,
pistää viimemainitun ankaruus räikeästi silmään, ja kuitenkin on asia
aivan sama, kanteet ja edesvastuuvaatimukset niinikään samat. Selitys
on etsittävä siitä, ettei Stenbäck seurakunnassaan ollut toiminut
omin lupinsa, vaan lähimpien esimiestensä täydellä suostumuksella.
Tämä painoi vaa'assa aikana, jolloin vallitseva virkavaltainen
katsantotapa niin ankaran huolellisesti valvoi esimiehille tulevan
kunnioituksen pienintäkin loukkaamista. Stenbäckin menestystä
sielunpaimenena eivät kadehtien moittineet näillä tienoin muut
papit, eivät tiettävästi nekään, jotka eivät kannattaneet hänen
katsantotapaansa. Toista oli, kuten olemme nähneet, Kalajoella.
"Odium theologicum" on kaikkina aikoina ollut vaarallista, ja
sitä saivat Lagus, Malmberg, Durchman, Laurin, Hemming ja heidän
sanankuulijansa paikkakuntansa papistolta runsaassa määrässä kokea.
Ehkä sitäpaitsi korkeat viranomaiset hovioikeudessa ja senaatissa
jo olivat jotakin oppineet juuri Kalajoen oikeusjutun vaikutuksesta
yleiseen katsantotapaan, kun he julistivat tuomionsa Stenbäckin ja
hänen sanankuulijansa asiassa.
Heinäkuun 6 p:nä 1842 antoi arkkipiispa Turun tuomiokapitulin
puolesta Stenbäckille tuomitut "sopivat ja vakavat nuhteet" hänen
saarnoissa ja Liisa Skratarin luona käyttämistään "loukkaavista ja
sopimattomista lausetavoista ja vertauksista", "vakavasti varoittaen
häntä vasta välttämään tämmöisiä erehdyksiä, jos hän mieli välttää
ankarampaa edesvastausta".
Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin oikeusjuttu. Sitä oli kestänyt
yli kaksi vuotta. [Lähteitä: Ennenmainitut Stenbäckin oikeusjuttua
käsittelevät kopiat; Turun tuomiokapitulin arkisto.]


XI.
Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen K. K. Ottelinin
piispana-olon alkuaikoina.

Piispa Molander oli tehnyt voitavansa saadakseen herännäisyyden
epäluulon alaiseksi hallituksen silmissä. Parastaan oli hän myöskin
koettanut pietismin kukistamiseksi hiippakunnassaan, vaan sangen
huonolla menestyksellä. Varsinkin elämänsä loppuaikoina oli hänen
täytynyt kokea, että liike kaikkien sammutushankkeiden uhalla
kiihtyvän kulovalkean tavoin levisi seudusta toiseen. Kasvamistaan
kasvoi vallanpitäjien levottomuus, ja sentähden oli täysi syy
odottaa, että hallitus, määrätessään Molanderin jälkeisen, tulisi
kiinnittämään päähuomionsa ehdokasten kantaan tuohon "häiriötä
tuottavaan" uskonnolliseen ilmiöön nähden, jota pidettiin niin
vaarallisena valtiolle. Vaaliin asetetuista ei liene kukaan ollut
asianomaisille mieluinen, vaan kun yksi heistä, tuomiorovasti Maunu
Alopaeus, ilmoitti haluavansa luopua vaalisijastaan, tarjoutui
heille sopiva tilaisuus saada laskea Porvoon piispansauva täysin
luotettavan miehen käteen. Tämä mies oli _Kaarle Kustaa Ottelin_. Hän
oli piispanvaalissa saanut neljännen sijan eikä siis ollut päässyt
ehdollekaan, vaan Alopaeuksen luovuttua vaalisijasta, tehtiin hän
vastoin lakia ilman muuta ehdokkaaksi sekä nimitettiin piispaksi
(1838).
Ottelin oli nuorempana oleskellut Pietarissa ja Moskovassa
Venäjänkielen ja kirjallisuuden oppimista varten sekä yhdessä E. K.
Ehrströmin kanssa julkaissut venäläisen kieliopin. Harjoitettuaan
opintoja Helsingissä ja Upsalassa, sai hän matematiikan lehtorin
paikan Porvoon lukiossa v. 1818, vihittiin papiksi 1822 sekä
pääsi Viipurin kirkkoherraksi 1831. Ollen vento vieras Suomen
kansalle ja sen keskuudessa liikkuvalle uskonnolliselle
herätykselle sekä luonteensa ja kasvatuksensa puolesta mitä sopivin
toteuttamaan vallitsevan virkavallan katsantotapaa, saattoi hän
häikäilemättömämmin kuin kukaan muu jatkaa taistelua herännäisyyttä
vastaan.
Jo ennenkuin uusi piispa saapui Porvooseen ilmaisi hän selvästi
kantansa päivän suuressa kysymyksessä. Ryhdyttyään virkatoimiinsa
(lokak. 1 p:nä), kiinnitti hän heti huomionsa herännäisyyteen. Jo
lokakuun 3 p:nä tiedusteli hän tuomiokapitulin istunnossa, miten
Renqvist, Sortavalaan muutettuaan, oli käyttäytynyt. Vaikkei
viimemainitusta mitään "moitittavaa" ollut kuulunut, määräsi
tuomiokapituli Ottelinin ehdotuksesta asianomaisen kontrahtirovastin,
Jaakkiman kirkkoherran H. J. Mechelinin, paikalla tutkimaan, "oliko
Renqvistin vaikutus Sortavalassa vahingollinen", sekä asiasta sitten
"kiireesti" tuomiokapitulille ilmoittamaan. [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.]
Ei ollut siis Renqvist kauan saanut olla rauhassa, ennenkuin
tuomiokapituli jälleen alkoi häntä ahdistaa. Ja kuitenkin oli hän
Sortavalaan muutettuaan noudattanut mitä suurinta varovaisuutta.
Niinpä hän esim. oli kieltänyt sanankuulijoitaan saapumasta
pappilaan rukousseuroja pitämään, vaikka hän kyllä virkatoimissaan
seurakunnassa liikkuen sopivissa tilaisuuksissa edelleen oli pitänyt
hartauskokouksia sekä viljellyt polvirukousta. [Kert. (1896)
Sortavalassa: Jaakko Lemberg, Briita Kukkonen y.m.] -- Mechelin
piti tarkastuksen Sortavalassa marrask. 25 p:nä. Tuomiokapitulille
antamassaan kertomuksessa lausuu hän: "Vaikka kappalainen Renqvist on
pannut toimeen rukousseuroja, ei hän itse asiassa ole aikaansaanut
sitä pahaa, josta niitä muutamissa suhteissa voidaan moittia, vaan
ovat tähän syynä oppimattomat rukousten toimittajat, jotka väärin
ovat selittäneet hartauskirjoja ja ehkä muutamia raamatunlauseitakin.
Kun nyt Renqvist on lakannut rukouksia pitämästä sekä kieltänyt
sanankuulijoitaan niitä varten kokoontumasta pappilaan, on
luultavaa, että nuo liialliset hartausharjoitukset supistuvat
noudattamaan kohtuuden rajoja. Minun vakuutukseni mukaan on Renqvist
virkatoimillaan tarkoittanut hyvää. Jos hän paremman tiedon
puutteessa on rikkonut, olisi se annettava hänelle anteeksi".
Näin suosiollista tunnustusta ei Renqvist esimiehiltään milloinkaan
ennen ollut saanut. Porvoon tuomiokapituliinkin teki se niin
hyvän vaikutuksen, ettei piispan hankkeesta tällä kertaa sen
enempää tullut. Myöskin siitä tarkastuksesta, jonka Ottelin v.
1840 toimitti Sortavalassa, suoriutui Renqvist onnellisesti.
[Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Huomattava on kuitenkin, että
herännäisyyden vastustajat viimemainitussa seurakunnassa, niinkuin
vasta saamme nähdä, entistä kiivaammin ryhtyivät vastustamaan
tuota "liiallista hartautta" ja sen toimeenpanijaa. Syynä siihen
oli ainakin suureksi osaksi Ottelinin esiintyminen sanotussa
tilaisuudessa.
* * * * *
Niinkuin ennen (I, 348-353) on kerrottu, oli Säämingin pitäjässä
30:nen luvun alussa alkanut voimallinen ja raitishenkinen herätys.
Jo alkuvuosina levisi se täältä _Kerimäelle_. [Akianderin
otaksuminen, että täkäläinen herännäisyys olisi saanut alkunsa Paavo
Ruotsalaisesta, ei ole oikea, sillä varmaan tiedetään, että Paavo
kävi täällä ensi kerran v. 1843 (kert. sahanhoitaja G. Pesonen,
kirkkoh. N. G. Arppe y.m.)] Näiden seurakuntien heränneet olivat kuin
yksi perhe, kävivät usein toisiaan tapaamassa sekä suurissa joukoissa
Kuopion markkinoilla Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä. [Kert.
N. G. Arppe, G. Pesonen y.m.] Alussa saivat he verraten vapaasti
harjoittaa jumalanpalvelustaan, vaan vuodesta 1836 [Akiander,
Herdaminne.] jolloin _J. N. Stråhlman_ tuli Säämingin kirkkoherraksi,
kävi heidän asemansa hyvin vaikeaksi. Ei kulunut monta vuotta,
ennenkuin näidenkin seutujen heränneitten maallisen oikeuden edessä
täytyi puolustaa uskoansa. Hyvin luultavaa on, että Stråhlman
oli ottanut osaa tämän oikeusjutun vireille panemiseen. Ainakin
kerrottiin Säämingissä muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi
ollut yksityisessä kirjeenvaihdossa piispa Ottelinin kanssa sekä
että viimemainittu olisi kehoittanut häntä vaatimaan paikkakunnan
viranomaisia ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sikäläisen
herännäisyyden ehkäisemiseksi. [Kert. (1896) N. G. Arppe.] Oli miten
olikaan, Säämingin ja Kerimäen heränneet haastettiin oikeuteen, ja
useat heistä sakotettiin "luvattomasta seuranpidosta" tahi "seuroissa
käymisestä" sekä "sapatin rikkomisesta" (1839).
Näitä heränneitä ei puoltanut edes se, että joku pappi olisi
ollut heidän seurojaan johtamassa. He olivat kaikki oppimattomia
talonpoikia, joiden sortamista ei kenenkään tarvinnut pelätä.
Hädässään kääntyivät he tuomiokapitulin puoleen kahdella
anomuskirjalla. Toisen alle olivat seuraavat henkilöt Kerimäen
seurakunnasta kirjoittaneet nimensä: _Elias Makkonen, Anton
Makkonen, Niilo Turunen, Juhana Karvinen, Antti Pesonen_ sekä
viimemainitun vaimo _Eeva Tenhonen_. Kirjoituksessaan, jonka tekijä
on tuntematon, lausuvat he muunohessa: "Jumalan armon kautta
ruvettuamme huolehtimaan kuolemattomien sielujemme pelastusta ja
tässä tarkoin seuraten Jumalan sanan selviä ohjeita sekä käyttäen
saman Jumalan sanan neuvomia välikappaleita, muunohessa sitä, joka
opettaa meitä 'neuvomaan ja rakentamaan toinen toistamme", "jotta ei
kukaan synnin petoksen kautta paatuisi' (1 Thess. 5: 11, Hepr. 3:
13) -- -- --, olemme lukemisella, veisuulla seurakunnan laillisesti
hyväksytyistä hartauskirjoista sekä kristillisillä keskusteluilla
koettaneet noudattaa yllämainittuja apostolisia neuvoja, kun
kirkkomatkat, ristiäiset, hääpidot tahi muut luvalliset tilaisuudet
ovat vetäneet meidät koolle. Vaan tätä ovat hengellistä unta vielä
nukkuvat ihmiset -- sitä unta mekin ennen nukuimme -- niissä määrin
väärinkäsittäneet, että meitä arvoisan papistomme ja armollisen
esivaltamme silmissä on saatettu epäluuloon siitä, että olisimme
rikkoneet niitä asetuksia vastaan, jotka kieltävät luvattomat
seurat sekä vaativat edesvastausta sellaisten pitämisestä. Olemme
jo tuomitut rangaistukseen, vaikka joulukuun 15 p:nä 1762 päivätty
kun. kirje, jonka eräs monessa suhteessa samankaltainen tilaisuus,
kuin meidän asiamme on, aiheutti, selvästi on tähdätty eksytyksiä ja
niiden levittämistä vastaan". Kirjoituksen lopussa pyydetään, että
tuomiokapituli määräisi jonkun kokeneen sielunpaimenen tutkimaan