Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 21

Total number of words is 3324
Total number of unique words is 1804
21.7 of words are in the 2000 most common words
31.3 of words are in the 5000 most common words
37.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
että "ainoastaan sen täytyy nähdä, jota näkemään pannaan". V. 1840
kirjoitti Paavola "epäuskosta" ja v. 1842 "itsevanhurskaudesta".
Varsinkin viimemainittu kirjoitus on tähdätty hänen omaa sydäntään
vastaan. Elävä ja peittelemätön synnintunto on näidenkin kirjoitusten
huomattavimpia piirteitä. Syvällinen on muiden kera seuraava,
viimemainitussa kirjoituksessa löytyvä ajatus: "Suuri villitys on
löytää itsessään hyvyyttä ja pyhyyttä ja sen ohessa kaivata autuuden
tuntomerkkejä". [Akiander VII, 509-510; Porin puolen vanhojen
rukoilijaan kertomukset.]
Ei voi muuta otaksua, kuin että Matti Paavola paremmin kuin kukaan
rukoilijoitten johtomiehistä olisi käsittänyt Paavo Ruotsalaisen
katsantotapaa, jos nämä miehet olisivat joutuneet tekemisiin
toistensa kanssa. Tätä käsitystä tukevat ainakin Paavolan
kirjoitukset. Mutta he eivät tavanneet toisiaan, tuskin tiesivät
huhunkaan kautta paljon toisistaan. Lähtiessään tässä luvussa
mainittuun kokoukseen Helsingissä (1838), aikoi Ruotsalainen palata
kotia Eurajoen kautta, [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K.
Malmbergille 2/2 1838.] mutta tämä aikomus jäi sikseen. Savossa
puhuttiin siihen aikaan Eurajoen liikkeestä, mutta Matti Paavolan
nimi oli siellä tuntematon. [Kert. K. A. Malmberg y.m.] Ainoastaan
sitä olivat ne harvat Lounais-Suomen rukoilijat, jotka olivat
kuulleet Paavo Ruotsalaisen nimen, saaneet tietää, että hän muka
pilkkasi kaikkia uskon elämän hedelmiä ja että hän oli Renqvistin
vastustaja. Kun sitten evankelisen suunnan enteitä alkoi näkyä näillä
tienoin, luultiin alussa että "tämä helpompi autuudenkauppa" oli
saanut alkunsa Ruotsalaisesta. [E. G. Ilvánin kirje Renqvistille 8/9
42 (Akiander VII, 233)].


XVI
Savon puolen rukoilijat oikeuden edessä.

Sitä vainoa, jonka alaisiksi heränneet kaikkialla maassa 1830- ja
1840-luvulla joutuivat, eivät Margareetta Högmanin ja Salomon
Häkkäsen hiljaiset sanankuulijatkaan voineet välttää. Heitäkin
vastaan nostettiin oikeusjuttu. Joutsan kappelin haudankaivajan J.
Spjutin tekemän ilmiannon johdosta haastatti Hartolan nimismies,
_K. K. Brofeldt_, suutari _Erkki Tuomaanpoika Tevalinin_ mainitusta
kappelista oikeuteen siitä, että tämä kodissaan helmikuun 24
p:nä 1842 ja "monta kertaa sittemmin" oli pitänyt rukous- ja
hartauskokouksia.
Juttu oli kihlakunnanoikeudessa ensi kerran esillä huhtikuun 4
p:nä 1842, mutta lykättiin, kun ei syytetty eivätkä todistajiksi
haastetut -- viimemainittuja oli 5 naista ja 1 mies -- olleet
tilaisuuteen saapuneet, saman vuoden syyskäräjiin, joihin Tevalin
"sopivalla tavalla ja omalla kustannuksellaan" oli toimitettava.
Näissä käräjissä -- asia käsiteltiin syyskuun 19 p:nä -- olivat
asianomaiset saapuvilla, edellisten lisäksi 2 uutta todistajaa.
Tevalin kieltäytyi vastaamasta, "koska prokuraattorilta ei oltu
hankittu kihlakunnanoikeudelle lupaa tämän jutun esille ottamiseen."
Turhaan kehotettuaan häntä vastaamaan, päätti oikeus 5 ruplan sakon
uhalla vaatia Tevalinia kiellostaan luopumaan, koska syyte "ei
koskenut uskontoa". Todistajain kuulustelusta kävi selväksi, että
Tevalin aamuin ja illoin joka päivä viikossa kotiväkensä kanssa oli
pitänyt hartauskokouksia, joissa oli rukoiltu ja veisattu, sekä
lauantai-iltana samallaisia hartauskokouksia, joihin oli saapunut
paitsi talossa kirkkomajan saaneita, hyvin paljon muitakin ihmisiä.
Myöskin todistettiin, ettei Tevalin yksin, vaan muutkin olivat
seuroja pitäneet. Syytetyn huomautuksen johdosta, ettei Spjut ollut
nähnyt, mitä hänen kodissaan pidetyissä seuroissa oli toimitettu, hän
kun ei milloinkaan ollut näissä kokouksissa käynyt, vastasi tämä,
että hän oli kulkenut ohi ja akkunasta katsellut. Todistaja Maria
Aatamintytär oli lähellä olevasta "kaivosta" kuunnellut Tevalinin
asunnossa pidettyjä hartauskokouksia.
Erään todistuksen johdosta, jonka mukaan Margareetta Högman ja Leena
Kompula muutamissa seuroissa olisivat lukeneet rukouksia Tevalinin
kera, lykättiin juttu helmikuun 23 p:ään 1843, jolloin näiden
henkilöiden sekä Antti Väisäisen, jonka eräs todistaja sanoi olleen
Tevalinin seuroissa, tulisi olla saapuvilla.
Uudet todistajat todistivat, että veisuu Tevalinin kodissa
pidetyistä kokouksista oli kuulunut kauas; mutta juttu ei vielä
talvikäräjissäkään 1843 päättynyt, syystä ettei Margareetta Högmania,
Leena Kompulaa ja Antti Väisäistä oltu tavattu kotona, kun heitä oli
haettu oikeuteen haastamista varten. Syyskuun 18 p:nä, kun juttu
uudelleen oli esillä, esiintyi muutamia uusia todistajia, joista
toisia oli tuotu oikeuteen. Saapuvilla oli myöskin Antti Väisäinen.
Hän kielsi jyrkästi käyneensä Tevalinin seuroissa. Margareetta
Högmania ja Leena Kompulaa eivät lautamiehet nytkään olleet tavanneet
kotona. Nämä ja muutamat muut todistajat tuomittiin "tuomisen uhalla"
saapumaan talvikäräjiin.
Tammikuun 11 p:nä 1844 esiintyi Margareetta Högman oikeudessa. Hän
todisti edellisinä vuosina niinä aikoina, joina hän oli saapunut
kirkolle Herran ehtoollisella käyntiä varten, matkan pituuden tähden
tulleensa jo edellisenä lauvantaina Tevalinin kotiin, joka oli hänen
kirkkokortteerinsa. Hän tunnusti niinikään siellä tavanneensa paljon
ihmisiä, joita hän ei ollut tuntenutkaan, sekä sunnuntaina aamuin ja
illoin heidän kanssaan rukoilleensa ja veisanneensa. Tämä avomielinen
tunnustus on sitä huomattavampi, kuin Margareetta Högmania, niinkuin
hänen tilaisuudessa luettu papintodistuksensa osoittaa, v. 1837
oli Kangasniemellä sakotettu "osanotosta luvattomiin kokouksiin".
Samankaltainen oli Leena Kompulan todistus. Tevalin anoi vapautusta
"sakoista ja muusta edesvastauksesta", koskei hänen kodissaan
pidetyissä, hyvää tarkoittavissa seuroissa ollut tapahtunut
epäjärjestyksiä eikä muuta moitittavaa, sekä että Spjut, joka oli
toimeenpannut tämän oikeusjutun, velvoitettaisiin korvaamaan hänen
käräjämatkansa ja hukkaan menneet monet työpäivänsä. Samaa vaativat
Väisäinen, Margareetta Högman ja Leena Kompula. Lopuksi antoivat
Margareetta Högman ja Väisäinen oikeuteen näin kuuluvan, Hirvensalmen
kappalaisen _Ferdinand Sireliuksen_ kirjoittaman todistuksen:
"Loisen vaimo Margareetta Högman, asuva torppari Antti Väisäisen
luona Joutsan kappelin Vahvaselän kylässä, ollen viimemainittu
vaimonsa kera syytteenalaisena luvattomien kokousten eli rukousten
pitämisestä, sekä nämä henkilöt, jotka minä hyvin tunnen, pyytävät
yksityistä todistustani käytöksestään. - Vahvaselän kylän
asukkaat ovat matkan lyhyyden ja muun mukavuuden tähden aina
käyneet Hirvensalmen kirkossa paitsi niinä juhlapyhinä, joina
ovat käyneet p. ehtoollisella Joutsan kirkossa. Tästä syystä ovat
yllämainitut henkilöt usein olleet kirkkokortteerissa minun luonani
ja lauvantai-iltoina sekä aamulla sunnuntaisin, niinkuin myöskin
kahtena peräkkäin sattuvana juhlapäivänä, pitäneet rukoushetkensä
muun tämmöisissä tilaisuuksissa saapuvilla olleen kirkkoväen kera
virsikirjassamme löytyvien rukouskaavojen mukaan. -- Nämä henkilöt
ovat myöskin ahkerammin, kuin useimmat muut, saapuneet yhteiseen
jumalanpalvelukseen sekä julkisessa elämässään esiintyneet siivosti
ja kristillisesti. He ovat osoittaneet mitä suurinta taitoa
kanssakäymisessään synkkämielisten ja mielisairasten kanssa, joista
moni tämän seurustelun kautta on parantunut ja saanut rauhan.
Kiitettävällä alttiudella ovat he omista pienistä varoistaan tahi
muiden heille antamilla lahjoilla avustaneet köyhiä, papeiksi
pyrkiviä ylioppilaita. -- Margareetta Högmanista on sitäpaitsi
huomattava, että hänellä on parempi kristinopin taito, kuin
talonpojilla ylimalkaan, ja että hän kirjeissä hyvässä järjestyksessä
ja johdonmukaisesti pystyy selvittämään uskonnollisia kysymyksiä".
Tammikuun 12 p:nä julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä. Perustuen
kuninkaalliseen plakaattiin vuodelta 1726 ja toukokuun 2 p:nä 1751
päivättyyn kun. kirjeeseen, tuomitsi se Erkki Tevalinin 96 ruplan,
Antti Väisäisen, Margareetta Högmanin ja Leena Kompulan 4 rupl.
80 kopeekan sakkoihin. Tevalin määrättiin sitäpaitsi muutamille
todistajille, jotka sitä olivat vaatineet (useimmat eivät pyytäneet
mitään korvausta), suorittamaan yhteensä 1 rupl. 25 kopeekkaa.
Tuomitut vetosivat Viipurin hovioikeuteen. Asiakirjoihin liittivät
he Mikkelin kirkkoherran, rovasti A. G. Nordqvistin ja Hirvensalmen
apulaispapin, J. N. Sireliuksen todistukset. Edellinen todisti,
että nämä henkilöt olivat käyttäytyneet siivosti, hurskaasti ja
mallikelpoisesti sekä harjoittaneet kotihartauttaan tavalla,
joka ei ollut maallista lakia vastaan eikä tuottanut häiriötä
yleisessä yhteiskuntajärjestyksessä. J. N. Sireliuksen todistus
kuului: "Torppari Antti Hoskan vaimo Margareetta Högman ja sorvari
Antti Väisäinen, joita on syytetty niin sanotusta luvattomasta
rukouksen pidosta, ovat ahkerasti käyneet Hirvensalmen kirkossa,
joka on heille lähin kirkko, sekä sitä tehdessään osoittaneet
kristillistä hartautta; ja on allekirjoittanut yksityisesti
kokenut, etteivät he ole ilmaisseet liiallista innostusta, vaan
mitä herttainta hyväntahtoisuutta, jonka ohessa he paljon ovat
hoitaneet köyhiä, sairaita ja mielivikaisia, joista viimemainituista
kaksi Hirvensalmelta kotoisin olevaa ihmistä yllämainittujen
henkilöiden lempeän hoidon kautta, josta nämä eivät ole mitään
korvausta pyytäneet, parantui, ennenkuin heitä ehdittiin toimittaa
mielivikaisten sairaalaan."
Asianomaisten pappien toimenpiteestä ei siis kysymyksessä olevaa
oikeusjuttua pantu vireille. Asiakirjoista näkyy niinikään, ettei
nimismies Brofeldt eikä kihlakunnanoikeus tahtonut käsitellä sitä
uskontoa koskevana asiana, vaan luvattomien kokousten pitämisen
kiellon kannalta. Mutta että kanne itse teossa aiheutui uskon vainon
halusta, on päivän selvää. Näyttää kuin olisi yllämainittu Spjut
ollut siihen enemmän syyllinen kuin Brofeldt.
Hovioikeuden Brofeldtilta valitusten johdosta vaatimassa selityksessä
huomautti tämä Spjutin ilmoituksen tähden olleensa velvollinen
oikeudessa syyttämään Tevalinia ja hänen kotiinsa luvattomasti
kokoontuneita henkilöitä. Sitä valittajien muistutusta vastaan,
että juttua ei oltu käsitelty kiellettyjä uskonharjoituksia
koskevien kun. kirjeiden mukaan, huomautti hän, ettei kanne eikä
kihlakunnanoikeuden tuomio tarkoittanutkaan semmoisia kokouksia,
vaan luvattomia kokouksia yleensä, jommoisia kysymyksessä olevat
Tevalinin kodissa pidetyt kokoukset hänen mielestään olivat. Paitsi
muita itse asiaa koskevia kohtia, joiden perustelu ylimalkaan on
hyvin heikko, sisältää Brofeldtin selitys sen muistutuksen, että
muutamat niistä henkilöistä, jotka olivat todistaneet valituskirjain
allekirjoittajain nimikirjoitukset, olivat hänelle tuntemattomat.
Vielä aiheettomampi on seuraava, selityksen lopussa oleva vaatimus:
"Mitä tulee valituskirjan lausetapaan, niin ja vaikka jutun
käsittelystä näkyy, että Tevalin on unohtanut sananlaskun 'suutari
pysy lestasi ääressä', ei hänen eikä varsinkaan valituskirjan
kirjoittajan olisi pitänyt unhottaa säädyllisyyden vaatimuksia ja
niitä vastoin käyttää salaviittauksia ja kohtelemattomuuksia, jonka
tähden sopiva rangaistus olisi hyvin ansaittu". Huomattava on näet,
ettei Tevalinin eikä muiden valituksissa löydy ensinkään sopimattomia
hyökkäyksiä, ei syyttäjää eikä kihlakunnanoikeutta vastaan.
Hovioikeuden päätös, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844, kuuluu:
"Keisarillinen hovioikeus on antanut itselleen esittää valitukset
niihin kuuluvine asiakirjoineen, ja koska kihlakunnanoikeus ei ole
ollut oikeutettu ryhtymään juttua harkitsemaan, ennenkuin, siinä
järjestyksessä kuin 5 p:nä joulukuuta 1762 päivätty kun. kirje
säätää, syyttäjä Brofeldt on siitä ilmoittanut keis. senaatin
prokuraattorinvirastolle, ja asianomainen määräys kysymyksessä olevan
kanteen nostamisesta annettu; sentähden on keisarillinen hovioikeus
hyljännyt ja kumonnut sekä sanotun oikeuden toimenpiteet tässä
suhteessa, että sen yllämainitun päätöksen." [Viipurin hovioikeuden
arkisto.]
Muihin toimenpiteisiin ei Brofeldt enää ryhtynyt tässä asiassa.
Epäilemättä oli hänkin huomannut, että viranomaiset miltei kaikkialla
olivat kyllästyneet tämänkaltaisiin pakkokeinoihin herännäisyyden
kukistamiseksi sekä että yleinen mielipide yhä yleisemmin jo oli
alkanut niitä vastustaa.


XVII.
Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.

Siihen aikaan, jolloin F. G. Hedberg matkallaan Ouluun 1840 kävi
Ylivieskassa Jonas Lagusta tervehtimässä, oli herännäisyysliike
Kalajoen varrella hyvin vilkasta. Kalajoen käräjät olivat tehneet
tämän syrjäisen seudun tunnetuksi ei vain pietistoille miltei
kaikkialla Suomessa, vieläpä Ruotsissakin, [Nordisk Kyrkotidning 1840
N:o 1-3.] vaan muissakin piireissä. Sikäläisen liikkeen johtomiehet
sekä täällä että muualla maassa tiesivät, että se taistelu, johon
olivat antautuneet, ei koskenut vain heidän omaa aikaansa, vaan
että sillä oli historiallinen merkitys. Tältä kannalta arvosteli
esim. Lagus, niinkuin olemme nähneet, L. J. Niskasen "Hengellisten
asiain muistokirjaa", ja samaa käsitystä ilmaisevat Kalajoen
ja muita heränneitä pappeja vastaan nostettujen oikeusjuttujen
pöytäkirjat, puhumattakaan monista "Tidningar i andliga ämnen" ja
"Evangeliskt Veckobladissa" löytyvistä kirjoituksista. Se seikka,
ettei L. J. Niskanen suinkaan ollut ainoa talonpoika, joka ryhtyi
jälkimaailmalle kokoamaan herännäisyyden muistoja, vaan että Matti
Paavola, Poikonen, Salomon Häkkänen, Vilhelm Niskanen -- myöhempinä
aikoina useat muut -- semmoisia kirjoittivat, osoittaa selvästi, että
tämä käsitys ei suinkaan ollut vieras kansan syville riveillekään.
Kulttuurihistoriankin kannalta arvosteltuna on tämä pietismin
herättävä vaikutus huomattava. -- Ainoa herännäisyyden johtomiehistä,
joka ei hyväksynyt tuota "turhanpäiväistä paperin tuhlaamista",
oli Paavo Ruotsalainen. Huomatessaan, että L. J. Niskanen teki
muistiinpanoja heidän matkoillaan ja että hän kodissaan kirjoitteli
"muutakin kuin preivejä", kielsi hän häntä ankarasti "maailmalle
julistamasta Jumalan salaisuuksia". Jos kukaan, ymmärsi Ruotsalainen
kyllä herännäisyyden suuren merkityksen kansallemme ja usein hän
ihmeellisen oikein ennusti sen vaikutuksesta tulevaisuuteen, mutta
hän arvosteli sitä yksinomaan hengelliseltä kannalta eikä tahtonut
kuulla puhuttavankaan muista näkökohdista. Niskasen huomautukseen
"pitäisihän lastemmekin tietää näistä Jumalan ihmeistä", vastasi
hän kiivaasti: "pitääkö heidän sitten elää siitä homehtuneesta
mannasta, jota sinä heille luvattomana aikana kokoot?" Paavon
kiellot eivät auttaneet. Niskanen lupasi kyllä olla kirjoittamatta,
mutta jatkoi salaa työtänsä. "Sisällinen pakko vaati." [Kert. L I
Niskasen poika Kusti Niskanen.] Saatuaan kertomuksensa valmiiksi,
lähetti hän sen Lagukselle, pyytämällä pyytäen, "ettei siitä Paavolle
mitään puhuttaisi". [Kert. Kusti Niskanen ja Jaakko Hemming, joka
viimemainittu oli nähnyt kirjeen Laguksella.]
Heränneitten opin selvittämiseksi levitettiin näihin aikoihin
Keski-Pohjanmaalla ja ennenpitkää muuallakin Paavo Ruotsalaisen
opetusta _"Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen
jälkeen"_. Tämän kirjoituksen synnyn syynä oli seuraava.
Kesällä 1839 kävi J. I. Bergh Hedbergin luona Paimiossa. Ihastuksella
kuunteli viimemainittu vieraansa kertomusta Savon heränneistä. Yksi
seikka häntä kuitenkin hieman arvelutti. Hänestä näet heidän oppinsa
tuntui hyvinkin lailliselta. Hedberg kirjoitti asiasta Lagukselle.
Kun kirje saapui perille, oli Ylivieskan pappilassa Kalajoen käräjien
takia paraikaa koolla heränneitä pappeja. Myöskin Ruotsalainen
oli siellä. Kirjeen johdosta kehotti Lagus Ruotsalaista lyhyesti
selvittämään oppiansa. Paavo lausui:
"Kaikki vanhurskaaksi tehdyt sielut, niin petolliset kuin oikeat,
ovat kumpasetkin totisen kääntymisen kautta alkunsa saaneet. Kun
he ovat joutuneet vanhurskaaksitekemisen paikoille ja ensi kerran
syntinsä anteeksi saaneet, niin tulee siinä heidän eteensä tienhaara.
Toiset lähtevät toista tietä, toiset toista. Petolliset kristityt
lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu heille
sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset
kihlauksen päivät, niin he tietävät nyt raamatusta, että heidän
pitää uskosta elämän, ja nyt he omistavat uskon itsellensä väärällä
tavalla, ja siinä pyhän raamatun väärin ymmärtävät. Ja nämä ovat
heidän tuntomerkkinsä: he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta,
niinkuin kihlauksenkin päivinä, mutta ilman Kristusta, joka tapahtuu
tällä tavalla: eivät he osaa enää kilvoituksen kautta alennetussa
tilassa etsiä _sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon
liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen
Kristuksen_. Tästä joutuvat he lähes parantumattomaan tilaan. Nyt
seuraa toinen kysymys: kuhunka jäävät sitten oikeat kristityt, koska
he ovat yhtä aikaa vanhurskaiksi tehdyt petollisten kanssa? Oikea
kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kuhun hän kuitenkin
joutuu? Koska Herra on häneltä lasten leivän ottanut pois, niinkuin
petollisiltakin, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee:
missä on Herra minun johdattajani, eikä uskalla pyhittämisen tietä
kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen
puoleensa. Saakoon hän sitten suuremman tahi vähemmän tunnon
siitä, niin hän on tyytyväinen Herran pyhän tahdon alla eikä pidä
itseään koskaan soveliaana ja mahdollisena tätä kaitaa elämäntietä
kulkeaksensa. Ei hän sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy,
ettei hän niin pian ilmoita itseänsä hänen johdatuksessansa. Hän on
tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka
ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän
Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa. Sillä
vanhurskaaksi tekemisessä tulevat ihmiselle _kokonansa toiset läksyt
kuin ennen_, josta harvat ymmärtävät vaaria ottaa. Silloin pannaan
kaikki armon työt kilvoituksen alta saataviksi, ei sillä muotoa, että
kilvoituksen kautta jotakin ansaitaan, vaan se on vapaatahtoisen
luontokappaleen velvollisuus, jota Jumala vaatii järjelliseltä
luontokappaleelta, jos hän tahtoo muutoin uskossa kasvaa eikä
tietämättömän puoleen juosta."
Vastaukseksi kirjeeseensä sai Hedberg tämän Paavo Ruotsalaisen
neuvon. Sitä levitettiin käsikirjoituksina heränneissä piireissä
kaikkialla maassa. Hedberg toimitti sen J. F. Berghille, joka
painatti sen ruotsiksi käännettynä "Evangeliskt Veckobladissa". Siten
tuli se ruotsinkielisenkin heränneen kansan tietoon. [Akiander VII,
306-310.]
Herännäisyysliikkeen vahvistamiseksi ja sen eri tahoilla toimivien
voimien yhdistämiseksi vaikutti, paitsi johtomiesten välinen
kirjevaihto, etenkin heidän ahkera käyntinsä toistensa luona.
Niinpä kävivät esim. Pohjois-Savon ja Kalajoen varren heränneet jo
1840-luvun alussa hyvin usein toisiaan tervehtimässä. Kun saapui
"kaukaisia ystäviä", virkistyivät väsähtäneittenkin mielet uudelleen
tavallista elävämpien seurojen ja kehottavien keskustelujen kautta.
Usein pyydettiin Paavo Ruotsalaista tulemaan Kalajoen seuduille ja
usein hän tätä pyyntöä noudatti. Jollei hän itse päässyt lähtemään,
lähetti hän L. J. Niskasen. Ainakin toinen heistä tuli aina, vaikka
heillä juuri näinä aikoina oli paljon muita matkoja. Sitäpaitsi oli
Kiuruvedellä syntynyt hurmahenkinen liike, jonka johtaminen oikealle
uralle oli sitä tärkeämpää, kuin viimemainittu seutu oli Pohjanmaan
ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja. Ennenkuin
jatkamme kertomustamme Paavo Ruotsalaisen ja Niskasen matkoista, on
syytä lyhyesti silmäillä sanottua hurmahenkisyyttä.
V. 1833 muutti Iisalmelta Kiuruvedelle eräs nuorenpuoleinen mies
nimeltä _Salomon Lyytikäinen_. Hän kuului heränneisiin, jotka
pitivät häntä armon salaisuuksiin hyvin perehtyneenä. Tätä mainetta
lisäsivät miehen terävä järki ja hyvä puhelahja. Luultavaa on, että
hänen tarkoituksensa alussa olivat rehelliset. Ennenpitkää tuli
kuitenkin muutakin näkyviin. Ylpeyden ja tunteellisuutta uhkuvan
mielikuvituksensa eksyttämänä alkoi hän pyrkiä johtajaksi ja saavutti
jo v. 1835 niin suuren maineen, että Kiuruveden heränneet joukottain
kokoontuivat häntä kuulemaan. Se ei ollut mikään salaisuus, että
tämä uusi opettaja tavallista runsaammin nautti väkijuomia, ja
kaikki valistuneemmat huomasivat kyllä, että hänen seurapuheensa
oli hekumaan asti tunteellista, mutta hänen hurmaavien lahjojensa
vastustamista ei kukaan ajatellutkaan, niillä hän päinvastoin kietoi
ansaansa kokeneetkin heränneet. Kerskaten liikutuksista ja niihin
perustuvasta salaperäisestä viisaudesta, jota eivät muka muut kuin
kokeneet kristityt voineet omistaa, piti Lyytikäinen, seurojen
päätyttyä, eri huoneessa likeisimpien ystäviensä kanssa salaisia
keskusteluja, jotka kiihottivat näitä ylpeyteen ja lihallisuuteen
sekä lisäsivät ulkopuolella olevien uteliaisuutta. Tavotellen vain
oman maineensa kartuttamista, vieraantui hän vieraantumistaan
oppiinkin nähden herännäisyyden katsantotavasta, puhuen mitä
tunteiden kiihottamiseksi kulloinkin edulliseksi huomasi. Varsinkin
naiset olivat häneen mieltyneet. Niin pitkälle villitys kehittyi,
että Lyytikäistä ja hänen lähimpiä tuttaviaan -- silminnähtävästi
täydellä syyllä -- epäiltiin törkeästä haureudestakin. Tarkkaan
valvoi hän myöskin, etteivät hänen sanankuulijansa kävisi muualta
neuvoa kysymässä. Etenkin pelkäsi hän Iisalmea, missä L. J. Niskanen
asui. Tämän mainetta Kiuruvedellä koetti hän kaikin tavoin alentaa,
muun ohessa vakuuttamalla, ettei hänellä ollut Pyhää henkeä.
[Akiander IV, 83 -- 85.] Itsestään on selvää, ettei tämmöinen
hurmahenkisyys kauan voinut pysyä salassa Savon herännäisyyden
valppailta johtomiehiltä. Helmikuussa 1838 tulivat Paavo Ruotsalainen
ja L. J. Niskanen asiaa tutkimaan. Kiuruveden heränneet olivat
näet vihdoinkin huomanneet, että oli jouduttu vaaralliselle tielle
ja pyytäneet heiltä apua. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N.
K. Malmbergille 2/2 38.] Saapuessaan perille, tapasivat kuuluisat
matkustajat seudun heränneet Vaaksjärven talossa, missä vietettiin
häitä. Muualtakin oli paljon ystäviä tähän tilaisuuteen saapunut.
Tapansa mukaan puhui Paavo rohkeasti Kiuruveden heränneitten
eksytyksestä, "selvitti elävän uskon luonnon ja näytti mitättömäksi
sen lentohengen kaunistaman juhlaturkin eli ne tyhjät kuvittelemiset
hengen paisteen nimellä", josta Lyytikäinen ja hänen ystävänsä
kerskasivat. Mutta ei huomannut Niskanen eikä Paavokaan, kuinka
syvään eksytys oli syöpynyt kiuruveteläisten mieliin. Lyytikäinen
ei tunnustanut niitä vikoja, joista häntä syytettiin, vaan sai
liukkaalla kielellään Paavonkin, jonka puheita hän ei sanallakaan
rohjennut vastustaa, petetyksi, jotenkin rauhallisesti erottiin.
Paavo lähti Kajaanin markkinoille ja sieltä Ouluun, mutta Niskanen
jäi vielä Kiuruvedelle. Vasta muutaman päivän kuluttua huomasi
tämä, millä kannalla asiat oikeastaan olivat. Kiuruveden heränneet
eivät olleet käsittäneet Paavon puheita, vaan arvelivat saaneensa
"parhaan tavaran" Lyytikäiseltä. Niskanen kiivastui ja alkoi
puhua. Hän lausui: "Nyt on saatana Kiuruvedellä tehnyt kirkkonsa
hyvin korkealle paikalle Lyytikäisen kautta, ja jos se kauemmin on
sinänsä, niin siinä on monta luonnollista huoraakin hengellisten
hullujen seassa. Semmoisten henkilöiden on ennenkin niin käynyt,
että kun Jumala suuresta hyvyydestään antaa muutamien sielujen
tuntea laupeutensa rikkautta ja siten näyttää, kuinka suloinen hän
on, niin toiset nöyryyttävät itsensä Jumalan väkevän käden alle,
murtavat itsensä hengellisen köyhyyden alta elämän Herran Kristuksen
yhteyteen ja repivät itselleen sen kautta Jumalan valtakunnan
oikeuden. Mutta toiset rupeavat pitämään armolahjojaan erinomaisina,
sanoen ettei muilla semmoisia ole, ja unohtavat hengellisen
köyhyytensä ja syntiturmeluksensa näkemisen. Siinä muuttuu heidän
välinsä luonnolliseksi rakkaudeksi ja tätä rakkautta harjoitetaan
sitten hengen paisteen nimellä, joka sitten muuttuu lihalliseksi
rakkaudeksi".
Niskasen Kiuruvedellä ollessa pysyi Lyytikäinen verraten hiljaa,
mutta kun hän jonkun viikon kuluttua vielä sai ankaran kirjeen
tuolta kiivaalta vastustajaltaan, ylpistyi hän uudelleen ja lausui
villitsemälleen, mutta vieraiden käynnistä säikähtyneelle laumalleen:
"Kyllä pitää Niskasen kaksi päivää kasvonsa järvessä liottaa,
ennenkun saa tulla minua puhuttelemaan". Mutta eivät luottaneet
kiuruveteläiset enää häneen. Varsinkin kun hänen parhaat tukensa
_Olli Olkkonen_ ja _Heikki Pikkarainen_ heti tämän jälkeen luopuivat
hänestä, väheni hänen kuulijakuntansa päivä päivältä. Kun Niskanen
jonkun ajan kuluttua taas saapui Kiuruvedelle, ei Lyytikäinen enää
uskaltanut seurapaikkaan tulla.
Pyhäjärvellekin oli Lyytikäisen virittämä hurmahenkisyys ehtinyt
levitä. Mahtavuutensa aikana oli hän itse käynyt sitä sikäläisiinkin
heränneisiin istuttamassa. Kun yhä edelleen kuului huhuja näillä
seuduin liikkuvasta hurmahenkisyydestä, saapui Paavo Ruotsalainen
sinne helluntaipyhiksi 1838. Tälle matkalle oli sitäpaitsi Niskanen,
joka vähän aikaisemmin jälleen oli käynyt uudelleen paisunutta
Lyytikäistä nuhtelemassa, häntä pyytänyt. Paavo neuvoi, "miten
ihminen murheellisen sydämen alla, jonka P. henki vaikuttaa, tulee
tuntemaan oman sydämensä petoksen ja sen monet kavalat juonet ja
siinä oppii kauhistuksella näkemään kaiken syntiviheliäisyytensä ja
tämän kautta evankeliumista oppii tuntemaan Jumalan äärettömän armon
totisesti katuvaista syntistä kohtaan Kristuksessa Jesuksessa".
Peittelemättä hän paljasti "humukristillisyyden petoksen", raamatun
sanoilla näyttäen, miten vaarallinen se on. Vasta nyt sai Kiuruveden
ja Pyhäjärven hurmahenkisyys iskun, jonka jälkeen se ei enää
jaksanut nousta. Lyytikäinenkin nöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä.
Myöhemmin hän taas ylpistyi ja koetti Ruotsalaista panettelemalla
saavuttaa entisen maineensa, mutta tuo ei enää onnistunut. Niin
paljon hän kuitenkin näidenkin tappioitten jälkeen vielä sai aikaan,
että Paavon täytyi pitää näitä seutuja erityisesti silmällä. [L.
J. Niskasen Muistokirja; Akiander IV, 83-85; L. J. Niskasen kirje
N. K. Malmbergille 2/2 38; näiden seutujen vanhojen heränneitten
kertomuksia (1896 ja myöhemmin).] Herännäisyyden johtomiesten
julkisena vastustajana Lyytikäinen ei milloinkaan rohjennut esiintyä.
Hän päinvastoin monesti osoitti heille ulkonaista kunnioitusta
ja ystävyyttä. Niinpä hän esim. kutsui Paavo Ruotsalaisen, L. J.
Niskasen, Laguksen ja Malmbergin häihinsä (1840). [Laguksen ennen
mainittu kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]
Kappalaisenapulaisena Kiuruvedellä oli tähän aikaan K. J. Åkerman,
joka ennen oli toiminut pappina Nilsiässä ja oli herännäismielinen.
Häntä lahjojen puolesta paljon etevämpi oli Pyhäjärven kappalaisen J.
Lesceliuksen apulainen ennen (I, 338) mainittu Henrik Schwartzberg.
Hän oli syntynyt Mustakallion torpassa Pyhäjoella (1811) ja pääsi
ylioppilaaksi Runebergin antamalla todistuksella 1832. Helsingissä
hän tutustui yliopiston etevimpien kykyjen kanssa, ottaen tämän
ohessa ahkerasti osaa soitannollisiin ja muihin seurahuveihin.
Täten kehittyi hänen luontainen rohkeutensa ja taipumuksensa
ujostelematta seurustelemaan ihmisten kanssa. Kansan syvistä riveistä
lähteneenä sopi hän hyvin papiksi maalle. Pyhäjärvelle tullessaan
oli Schwartzberg vielä suruton. Hyvillä lahjoillaan hän luuli
saavansa paljon aikaan. Vasta kun hän muutamilta sanankuulijoilta
sai kuulla, ettei hänen saarnoistaan pidetty, niitä kun "ei kansa
ymmärtänyt", alkoi hän tutkia omaa tilaansa ja liittyi nyt täydestä
sydämestä heränneisiin. [Pekka Aschan, Matrikel; kertoneet Charlotte
Achrén, tuomiorovasti J. Schwartzberg (1896) y.m.] Eivät siis näiden
rajamaiden papitkaan, niinkuin Kalajoen käräjien aikoina muualla
usein oli laita, vaikeuttaneet heränneitten matkoja, vaan edistivät
päinvastoin savolaisten ja pohjalaisten käyntiä toistensa luona.
Kalajoenvarren seuduilla toimi edelleen eri paikoissa käräjien
ajoilta tunnettu Jaakko Hemming. Hänen jälkeisekseen Laguksen
apulaiseksi Ylivieskaan määrättiin _Kustaa Johansson_. Tämä monesta
syystä huomattava mies oli kotoisin Euran kappelista, missä hän
oli syntynyt 1810. Papiksi tultuaan (1835), työskenteli hän
ensin Pietarsaaressa, Oravaisissa ja Alavetelissä, kunnes hänet
1842 vuoden alusta siirrettiin Ylivieskaan, missä hän ensin oli
Laguksen sijaisena tämän virasta erottamisen aikana, sittemmin
hänen apulaisenaan vuoteen 1845. Johanssonkin oli herännyt mies,
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844 - 22